Julkaistu: 6.–13. joulukuuta 1919 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 29
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 124–128. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Kirjoitus »Vallankumoukselliset ja vaalit», joka julkaistiin »L'Ordine Nuovossa» 15. marraskuuta,[1] on säikäyttänyt erästä »La Stampan»[2] kirjoittajaa (ks. kirjoitusta »Todellisuutta tarkastellen», »La Stampa», 24. marraskuuta). Tämä lehtikiista on yhä ajankohtainen, siitä on tullut jopa ajankohtaisempi viime tapahtumien jälkeen, jolloin kansanedustaja Nittin kirjoittamien ja erästä kansallista instituutiota edustavan henkilön — kuninkaan[3] — julkituomien latteuksien ja tyhjänpäiväisyyksien rauhallinen ja pikkuporvarillinen märehtiminen pahasti häiriintyi.
»La Stampan» toimittaja on säikähtänyt, koska »L'Ordine Nuovo» (josta on tullut kunnon »vallankumouksellinen») luonnehtii Sosialistisen puolueen parlamentaarista tehtävää pelkästään kielteiseksi niin kauan kuin liberaalis-demokraattinen järjestelmä (pelottavan aaveen tavoin) pysyy pystyssä. Tämä toiminta on kielteistä vain kohdistuessaan hallitsevien luokkien kouristuksenomaisiin ja vimmattuihin yrityksiin vahvistaa taloudellista ja poliittista valtaansa. Mutta katsottuna osaksi sitä yleistä toimintaa, johon Sosialistinen puolue sekä työläis- ja talonpoikaisjoukot ovat ryhtyneet, se on luonteeltaan rakentavaa, suurenmoista historiallista luomistyötä. Parlamentaarinen toiminta ilmentää myös sen historiallisen vaiheen vaatimuksia, jota Italian kansa parhaillaan elää. Se ilmentää nimenomaan siksi, ettei historian vaatimuksiin vastata abstrakteilla opeilla eikä sileillä ja koreilla teorioilla, vaan miehuullisella, päättäväisellä toiminnalla; vastata historian vaatimuksiin on samaa kuin noudattaa sen sisäisiä lakeja ja sen kehitysprosessin suuntaa.
Tuotanto on saatava kuntoon, yhteiskunnallista tuotantoa on tehostettava, on lisättävä ruumiillisen ja henkisen työn tuottavuutta ja luotava sellainen omistusmuoto, jonka vallitessa voitaisiin lisätä säästöjä ja kartuttaa rikkauksia siinä määrin, että pystytään entistämään sodan tuhoaman yhteiskuntaelimistön taloudelliset kudokset. Tämä on historiallisen ongelman objektiivinen olemus, joka vastuunsa tuntevan poliitikon tulee nähdä. Tämän ongelman kykenee ratkaisemaan ainoa yhteiskunnallinen voima — työläis- ja talonpoikaisproletariaatti, joka paitsi kykenee myös »haluaa» ratkaista sen, koska se on proletariaatin elinkysymys, ei niinkään sen henkisen kehityksen ja kulttuurin säilymistä kuin sen fyysistä olemassaoloa koskeva kysymys.
Jotta proletariaatti voisi ratkaista Italian kansaa ja nykyään koko kansakuntaa askarruttavan historiallisen ongelman, sen täytyy paneutua asioihin, täytyy tulla tietoiseksi omasta järjestyksestään, siitä millaisena se osallistuu tekniseen työprosessiin, tuotantoon ja vaihtoon. Tämä järjestys ei ole sidoksissa omistusmuotoon, eikä se siis ole luonteeltaan tilapäinen, luokista tai luokkataistelusta riippuvainen. Se pohjautuu teollisuustekniikkaan ja on suoraan riippuvainen tuotannon saavuttamasta kehitystasosta. Proletariaatti voi pitää sitä luonnollisena järjestyksenään, tuottajaluokan valtakoneiston perustana. Tältä pohjalta versovat toimintamuodot, joiden huipentuma on hallitus, tuo valtakoneiston monipuolisen toimintakyvyn osoitus, olemuksestaan tietoiseksi tullut historiallisesti ja ideologisesti konkreettinen yhteiskunnallinen laitos. Tänään ihmisyhteisön taloutta hallitsevat kaupalliset instituutiot (pankit, pörssi, pankkiirikartellit, teollisuustrustit, kauppakamarit, kapitalistisen keinottelun keskusten verkosto), joiden toiminnan sanelee kapitalistinen omistusmuoto. Kommunistisen tuotannon hallintomuodon määräävät tuotantotapa, työn ja tuotantokoneiston tekninen kehitysaste. Hallintokeskukset rakennetaan tuotannolliselle, ei kaupalliselle perustalle. Niiden tulee poistaa tuhlaus, jonka aiheuttavat pienyritykset sekä lukuisat byrokraattiset ja järjestyksen valvontaan liittyvät toimet. Kansakunnan ylimpänä hallintoelimenä tulee olemaan pikemminkin korkein talousneuvosto kuin kansankomissariaatti; talousneuvosto jakaa työn ja tuotannon siten, että tuotantokoneisto kykenee täsmällisesti ja säännönmukaisesti toimien valmistamaan niin paljon hyödykkeitä kuin kotimainen kulutus, maailman muiden tuotantolaitosten kanssa käytävä vaihto ja uusien varojen kartuttaminen vaativat.
Syntyessään ja kehittyessään tämä tuotantokoneisto asettaa ja ratkaisee pääasiassa omaa olemassaoloaan koskevat kysymykset. Koska se on syntynyt järjestelmänä, joka on ominainen tuotannon ja vaihdon tekniselle prosessille, se syrjäyttää vääjäämättä historiallisesta valta-asemastaan loiset, jotka eivät nykyisen omistusmuodon vallitessa hanki toimeentuloansa osallistumalla tuotantoon, ruumiilliseen ja henkiseen työhön, vaan niittämällä tuotannon, toisten ruumiillisen ja henkisen työn tulokset. Muuttuu itse »vallankumous»-käsitteen sisältö: latteasta ja kuluneesta fraasista tulee yhteiskuntaelämän välttämätön ja kiertämätön vaihe, vapautuksen ratkaisukohta, leikkaus, jonka avulla kehittyvästä elimistöstä poistetaan vieraat ja myrkylliset ainekset.
Onko tämä pelkkä haave? Onko se utopia, joka on syntynyt sodan rasituksissa henkisesti ja ruumiillisesti loppuunkuluneiden ihmisten mielissä? Olemme sitä mieltä, että se kuuluu elimellisesti historialliseen kehitysvaiheeseen, on sidoksissa oloihin, jotka nykyinen hallitseva luokka on itse luonut. Porvaristo esittää nämä kysymykset mutta ei pysty vastaamaan niihin. Rathenau asettaa Saksan porvarit teollisuuden tulevaisuuden ongelmien eteen, Rathenau julistaa kommunismin voitetuksi. Saksan porvaristo, joka teknillisten ja kulttuurillisten mahdollisuuksiensa puolesta kulkee maailman porvariston kärjessä, kamppailee muiden maiden porvarien lailla kärkevien ristiriitojen ja yhteenottojen keskellä. Ne on aiheuttanut tekninen kehitys ja omistusmuoto, jotka pyrkivät tuhoamaan toinen toisensa. Venäläiset kommunistit toteuttavat Rathenaun teesejä teollisuuden kehittämisessä. Nojautuen kommunistiseen omistusmuotoon Neuvosto-Venäjän korkein talousneuvosto sovittaa historian edellisillä kausilla syntyneet ristiriidat ja yhteenotot. Venäjän teollisuusproletariaatti rakentaa teollisuuden hallintokoneiston, tuottajien johtaman hallintokoneiston, ja menestyy: Venäjän kansa on jo kaksi vuotta onnistunut elämään omavaraisesti. Sillä välin koko muu maailma velkaantuu, panttaa tulevan työnsä ja tuotantonsa tulokset, koko muu maailma tulee yhä kyvyttömämmäksi maksamaan amerikkalaiselle kapitalismille ja joutuu näin yhä tiukemmin sen pauloihin, sen »riistämäksi siirtomaaksi». Näin on myös toisesta haaveesta tullut täyttä totta: kommunistisen Venäjän kilpailuasema ja taloudellinen tila ovat paremmat kuin kapitalistisen Italian; Brest-Litovskin[4] Venäjällä menee paremmin kuin Vittorio Veneton[5] Italialla.
Ilman allekirjoitusta.
[1] Ks. Antonio Gramsci, »Vallankumoukselliset ja vaalit». MIA huom.
[2] »La Stampa» (Lehdistö) — Porvarillinen italialainen sanomalehti, jota julkaistaan Torinossa vuodesta 1867. Toim.
[3] Kyseessä on kuningas Vittorio Emanuelen III:n puhe, jonka tämä piti vastavalitun edustajahuoneen avajaisissa (1. joulukuuta 1919). Toim.
[4] Brest-Litovskissa allekirjoitettiin 3. maaliskuuta 1918 rauhansopimus Neuvosto-Venäjän ja Neliliiton valtojen välillä (Saksa, Itävalta–Unkari, Bulgaria ja Turkki). Sopimuksen ehdot olivat Neuvosto-Venäjälle erittäin raskaat. Kuningasvallan kukistuttua Saksassa vuoden 1918 marraskuun vallankumouksen jälkeen, Brestin sopimus mitätöitiin. Toim.
[5] Viittaus voittoon, jonka Italian sotavoimat saivat Itävalta–Unkarin joukoista (Vittorio Veneton taistelussa) lokakuun lopussa 1918.
Vuoden 1918 marraskuussa allekirjoitettiin Villa Giustissa aseleposopimus, jonka perusteella Itävalta–Unkarin armeija antautui. Italia selviytyi sodasta muodollisena voittajana ja valtasi eräitä maa-alueita. Sota vaati Italialta kuitenkin erittäin suuria uhreja. Sotavuosien aikana maa menetti 650 000 ihmistä kuolleina ja 1 050 000 haavoittuneina. Toim.