Tämän kirjan edelliset suurilukuiset painokset myytiin loppuun jo miltei puolisen vuotta sitten, ja kustantaja[3] pyysi jo kauan sitten minua toimittamaan uuden painoksen. Muut kiireellisemmät työt ovat estäneet minua tähän asti sitä tekemästä. Ensimmäisen painoksen ilmestymisestä on kulunut seitsemän vuotta, joiden kuluessa alkukantaisten perhemuotojen tutkimisessa on tapahtunut huomattavaa edistystä. Teokseen oli siis tehtävä huolellisia parannuksia ja täydennyksiä, varsinkin kun nykyinen teksti aiotaan stereotypoida, mikä tekee uudet muutokset joksikin aikaa mahdottomiksi.
Olen siis tarkastanut huolellisesti koko tekstin ja tehnyt joukon lisäyksiä, minkä ansiosta tieteen nykyinen kanta on toivoakseni saanut osakseen asianmukaista huomiota. Tuonnempana tässä alkulauseessa esitän lisäksi lyhyen yleiskatsauksen perheen historiaa koskevien katsomusten kehityksestä Bachofenista Morganiin. Teen sen pääasiassa siksi, että šovinistiselta tuoksahtava esihistorian englantilainen koulukunta tekee yhä edelleen kaiken voitavansa hämätäkseen vaieten sen mullistuksen, jonka Morganin tutkimukset aiheuttivat esihistoriaa koskevissa katsomuksissa, joskaan se ei silti suinkaan kainostele anastaessaan Morganin aikaansaannoksia. Paikka paikoin muuallakin seurataan liiaksi tätä englantilaisten esimerkkiä.
Teokseni on käännetty useille kielille. Ensiksi italiaksi: »L'origine della famiglia, della proprietà privata e dello stato», tekijän tarkistama Pasquale Martignettin käännös, Benevento 1885. Sitten romaniaksi: »Origină familiei, proprietăței, private și a statului», kääntänyt Joan Nădejde; julkaistu jassylaisessa aikakauskirjassa »Comtemporanul»,[4] syyskuu 1885 — toukokuu 1886. Edelleen tanskaksi: »Familjens, Privatejendommens og Statens Oprindelse», Gerson Trierin julkaisu, Kööpenhamina 1888. Henri Ravén ranskannos, joka perustuu nykyiseen saksalaiseen laitokseen, on painossa.
Aina 1860-luvun alkupuolelle asti perheen historia ei voinut tulla kysymykseenkään. Historiatiede oli tässä suhteessa vielä kokonaan viiden Mooseksen kirjan vaikutuksen alaisena. Patriarkaalista perhemuotoa, jota niissä on kuvailtu täydellisemmin kuin missään muualla, ei ainoastaan pidetty muitta mutkitta vanhimpana, vaan se myös samastettiin — monivaimoisuutta lukuun ottamatta — nykyiseen porvarilliseen perheeseen, ikään kuin perheen suhteen ei oikeastaan olisikaan tapahtunut yleensä mitään historiallista kehitystä; korkeintaan myönnettiin, että alkuaikoina oli saattanut vallita säännöttömien sukupuolisuhteiden kausi. — Yksiavioisuuden lisäksi tunnettiin tosin myös itämaalainen monivaimoisuus ja intialais-tiibettiläinen monimiehisyys, mutta näitä kolmea muotoa ei voitu sijoittaa historialliseen järjestykseen, ja ne esitettiin rinnakkain ilman mitään keskinäistä yhteyttä. Että muinaisajan erillisten kansojen samoin kuin joidenkin vielä olemassa olevien villikansojen keskuudessa syntyperä laskettiin äidin eikä isän mukaan, siis pätevänä pidettiin vain naispuolista linjaa, ja että monien nykykansojen keskuudessa kiellettiin tietynsuuruisten, silloin vielä lähemmin tutkimattomien ryhmien sisäiset avioliitot ja että tämä tapa esiintyi kaikissa maanosissa — kaikki nämä tosiasiat kylläkin tunnettiin ja samantapaisia esimerkkejä kertyi yhä lisää. Mutta niitä ei osattu käyttää, ja jopa E. B. Tylorinkin teoksessa »Researches into the Early History of Mankind etc. etc.» (1865) ne esiintyivät pelkästään »eriskummallisina tapoina» samaan tapaan kuin eräiden villikansojen keskuudessa voimassa oleva kielto, joka estää koskettamasta palavaa puuta rautaesineellä, ja muut samantapaiset uskonnolliset joutavuudet.
Perhettä koskeva historiantutkimus alkaa vuodesta 1861, Bachofenin »Mutterrecht» teoksen ilmestymisestä. Tekijä esittää teoksessaan seuraavat väitteet: 1. ihmiset elivät alkuaikoina rajattomassa sukupuoliyhteydessä, jota hän nimittää epäonnistuneesti »hetairismiksi»; 2. sellainen yhteys teki mahdottomaksi isyyden varman määrittelemisen, minkä vuoksi syntyperä voitiin laskea vain naispuolista linjaa, äidinoikeuden mukaan, ja näin oli alunperin asianlaita kaikkien muinaisten kansojen keskuudessa; 3. tämän johdosta naisille äiteinä, nuoremman polven ainoina varmasti tunnettuina vanhempina osoitettiin suurta kunnioitusta ja arvonantoa, joka Bachofenin käsityksen mukaan kohosi täydelliseksi naisherruudeksi (gynaikokratia); 4. siirtyminen yksiavioisuuteen, jolloin nainen kuului yksinomaan yhdelle miehelle, loukkasi ikivanhaa uskonnollista käskyä (ts. loukkasi tosiasiallisesti toisten miesten ikivanhaa perinnäistä oikeutta samaan naiseen), ja tuo loukkaus oli sovitettava tai sen sietäminen oli lunastettava siten, että nainen antautui määräaikoina muille.
Näihin väitteisiinsä Bachofen löytää todisteet äärimmäisen uutterasti kokoamistaan lukuisista antiikin klassisen kirjallisuuden kohdista. Kehitys »hetairismista» yksiavioisuuteen ja äidinoikeudesta isänoikeuteen johtuu hänen mielestään — varsinkin kreikkalaisilla — uskonnollisten käsitysten kehittymisestä, uusien jumalolentojen, ts. uusien katsomusten edustajien, liittämisestä perinnäiseen jumalien ryhmään, nimittäin vanhan katsantokannan edustajiin, jolloin uudet työntävät vanhoja yhä enemmän taka-alalle. Bachofenin mielestä siis miehen ja naisen keskinäisen yhteiskunnallisen aseman historialliset muutokset eivät ole johtuneet ihmisten tosiasiallisten elinehtojen kehittymisestä, vaan näiden elinehtojen uskonnollisesta heijastumisesta noiden samojen ihmisten aivoissa. Tämän mukaisesti Bachofen selittää Aiskhyloksen »Oresteian» dramaattiseksi kuvaukseksi häviämässä olleen äidinoikeuden ja sankariaikoina syntyneen ja voittaneen isänoikeuden välisestä taistelusta. Klytaimestra on rakastajansa Aigisthoksen vuoksi surmannut Troijan sodasta palanneen puolisonsa Agamemnonin; mutta Klytaimestran ja Agamemnonin poika Orestes kostaa isänsä murhan surmaamalla äitinsä. Sen tähden erinykset, äidinoikeuden demoniset suojelijattaret, vainoavat häntä, sillä äidinoikeuden mukaan äidin murha on raskain, sovittamattomin rikos. Mutta Orestesta suojelevat Apollon, joka on oraakkelinsa välityksellä kehottanut Orestesta tähän tekoon, ja Athene, joka kutsutaan tuomariksi — molemmat ovat jumalia, jotka edustavat tässä uutta, isänoikeuteen perustuvaa järjestystä; Athene kuulustelee kumpaakin puolta. Koko riitakysymys selviää lyhyesti Oresteen ja erinyksien väittelyssä. Orestes vetoaa siihen, että Klytaimestra on tehnyt kaksinkertaisen rikoksen surmaamalla oman puolisonsa ja siis myös hänen, Oresteen, isän. Miksi siis erinykset vainoavat häntä eivätkä Klytaimestraa, joka on suurempi syyllinen? Vastaus on sattuva:
»Hän ei ollut surmaamansa miehen verisukulainen.»[5]
Sellaisen miehen murhaaminen, joka ei ole verisukulainen, vaikka onkin murhaajattaren puoliso, on sovitettavissa, se ei liikuta erinyksiä. Heidän tehtävänään on vainota vain verisukulaisen murhan johdosta, ja siinä suhteessa äidinoikeuden mukaan raskain ja sovittamattomin murhateko on äidin murha. Apollon esiintyy oitis Oresteen puolustajana. Athene antaa areiopagin jäsenten — ateenalaisten valamiesten — äänestää, äänet jakautuvat tasan vapauttamisen ja tuomitsemisen puolesta; silloin Athene antaa puheenjohtajana äänensä Oresteen puolesta ja julistaa hänet vapaaksi. Isänoikeus on saanut voiton äidinoikeudesta, »nuoren polven jumalat», joiksi heitä erinykset itse nimittävät, saavat voiton erinyksistä ja nämäkin suostuvat lopulta astumaan uuteen virkaan palvellakseen uutta järjestystä.
Tämä uusi, mutta peräti oikea »Oresteian» tulkinta on Bachofenin kirjan kauneimpia ja parhaita kohtia. Se todistaa samalla, että Bachofen uskoo erinyksiin, Apolloon ja Atheneen ainakin yhtä paljon kuin Aiskhylos aikoinaan; hän nimittäin uskoo, että nämä suorittivat Kreikan sankariaikana ihmeen: kukistivat isänoikeuden avulla äidinoikeuden. On selvää, että moinen käsitys, jonka mukaan uskonto on maailmanhistorian ratkaiseva vipusin, on johtava lopulta pelkkään mystisismiin. Bachofenin paksun nidoksen läpikotainen tutkiminen on sen vuoksi työlästä hommaa, joka ei suinkaan aina kannata. Mutta tämä ei lainkaan vähennä hänen ansiotaan uranuurtajana. Bachofen oli ensimmäinen, joka sen sijaan että olisi puhunut tuntemattomasta alkutilasta, jossa vallitsi sukupuolisuhteiden säännöttömyys, todisti antiikin klassisessa kirjallisuudessa olevan runsaasti jälkiä siitä, että kreikkalaisten ja aasialaisten kansojen keskuudessa ovat todella vallinneet ennen yksiavioisuutta sellaiset suhteet, jolloin ei ainoastaan mies ollut sukupuoliyhteydessä useihin naisiin, vaan nainenkin useihin miehiin ilman että se loukkasi tapoja; että hävitessään tämä tapa jätti jäljen sen rajoitetun muille miehille antautumisen muodossa, jolla naisten täytyi ostaa yksiavioisuusoikeus; että syntyperä voitiin sen vuoksi laskea alunperin vain naispuolista linjaa, äidistä äitiin; että tämä naispuolisen linjan yksinomainen pätevyys säilyi vielä kauan yksiavioisuudenkin aikana isyyden ollessa varmaa tai ainakin tunnustettua; että vihdoin tämä asema, joka äideillä oli alussa lastensa ainoina varmoina vanhempina, takasi heille ja siten naisille yleensä korkeamman yhteiskunnallisen aseman kuin mitä heillä sittemmin on koskaan ollut. Bachofen ei tosin lausunut näitä väitteitä näin selvästi, sen esti hänen mystinen maailmankatsomuksensa. Mutta hän todisti ne, ja se merkitsi 1861 täydellistä vallankumousta.
Bachofenin paksu nidos oli kirjoitettu saksaksi, ts. sellaisen kansakunnan kielellä, jota silloin vähiten kiinnosti nykyisen perheen esihistoria. Teos jäi siitä syystä tuntemattomaksi. Hänen lähin seuraajansa, joka esiintyi samalla alalla 1865, ei ollut edes kuullut Bachofenista.
Tämä seuraaja oli J. F. McLennan, edeltäjänsä suoranainen vastakohta. Siinä meillä on nerokkaan mystikon asemesta rutikuiva juristi, ylitsevuotavan runollisen mielikuvituksen asemesta puolustuspuhetta pitävän asianajajan päteviltä tuntuvat ajatusrakennelmat. McLennan havaitsee useilla vanhan ja uuden ajan villi-, barbaari- ja vieläpä sivistyskansoillakin sellaisen avioliiton solmimismuodon, että sulhasen on yksin tai ystäviensä kanssa ryöstettävä näennäisesti väkivalloin morsiamensa tämän sukulaisilta. Tämä tapa lienee jäänne siitä aikaisemmasta tavasta, että jonkin heimon miehet ryöstivät todella väkivalloin vaimonsa muualta, toisista heimoista. Entä mistä ryöstöavioliitto on saanut alkunsa? Niin kauan kuin miehet saattoivat saada kylliksi vaimoja oman heimonsa keskuudesta, siihen ei ollut kerrassaan mitään aihetta. Mutta yhtä useinhan havaitsemme, että kehittymättömillä kansoilla on tiettyjä ryhmiä (vielä 1865 nämä samastettiin usein itse heimojen kanssa), joiden sisällä avioituminen on kielletty, joten miesten on pakko ottaa vaimonsa ja naisten miehensä tämän ryhmän ulkopuolelta, kun taas toisilla on tapana, että tietyn ryhmän miesten täytyy ottaa vaimonsa vain oman ryhmänsä keskuudesta. McLennan nimittää edellisiä ryhmiä eksogaamisiksi ja jälkimmäisiä endogaamisiksi ja sommittelee ilman muuta jyrkän vastakohdan eksogaamisten ja endogaamisten »heimojen» välille. Ja joskin hänen omasta eksogamiaa koskevasta tutkimuksestaan ilmenee kouraantuntuvasti, että useissa — ellei useimmissa tai vallan kaikissa — tapauksissa tämä vastakohta on olemassa vain hänen mielikuvituksessaan, hän sittenkin asettaa sen koko teoriansa perustaksi. Sen mukaan eksogaamiset heimot voivat ottaa vaimoja vain toisista heimoista, mutta villeydelle ominaisten jatkuvien heimosotien kaudella tämä saattoi tapahtua vain ryöstämällä.
McLennan kysyy edelleen: mistä tämä eksogamiatapa johtuu? Verisukulaisuus- ja sukurutsauskäsitteellä ei voi olla mitään tekemistä sen kanssa: ne ovat ilmiöitä, jotka ovat kehittyneet vasta paljon myöhemmin. Mutta kylläkin sillä villien keskuudessa laajalle levinneellä tavalla, että naispuoliset lapset tapetaan heti syntymisen jälkeen. Siten jokaisessa heimossa syntyy miesten ylijäämä, jonka välttämättömänä lähimpänä seurauksena on, että miehillä on yhteinen vaimo: monimiehisyys. Tästä seuraa edelleen, että tiedettiin, kuka oli lapsen äiti, mutta ei tiedetty, kuka oli isä, minkä vuoksi sukulaisuus laskettiin vain naispuolista eikä miespuolista linjaa. Se oli äidinoikeutta. Toisena seurauksena heimon keskuudessä olleesta naisten puutteesta, jota monimiehisyys lievensi, muttei poistanut, oli juuri muihin heimoihin kuuluneiden naisten järjestelmällinen, väkivaltainen ryöstäminen.
»Koska eksogamia ja monimiehisyys aiheutuvat samasta syystä — eri sukupuolien määrällisestä erosta — meidän on myönnettävä, että kaikkien eksogaamisten rotujen keskuudessa on ollut alunperin monimiehisyyttä. On siis pidettävä kiistattomana, että eksogaamisten rotujen keskuudessa sukulaisuusjärjestelmä oli ensin sellainen, joka tunsi verisiteen vain äidin puolelta.» (McLennan. »Studies in Ancient History», 1886. »Primitive Marriage», s. 124.)
McLennanin ansio on siinä, että hän osoitti, miten yleisesti levinnyttä ja suurimerkityksistä on se, jota hän sanoo eksogamiaksi. Hän ei keksinyt eksogaamisten ryhmien tosiasiallista olemassaoloa eikä edes ymmärtänyt sitä. Useiden havainnontekijöiden aikaisemmista yksityisistä huomautuksista — juuri McLennanin lähteistä — puhumattakaan Latham (Descriptive Ethnology, 1859) kuvasi tarkoin ja oikein tätä instituutiota sellaisena kuin se esiintyy Intian magarien[6] keskuudessa ja sanoi, että se on yleisesti levinnyt ja esiintyy kaikissa maanosissa — kohta, jonka McLennan itse mainitsee. Ja Morganimmekin todisti jo 1847 irokeeseista kirjoittamissaan kirjeissä (julkaistu »American Reviewissa») ja 1851 kirjoituksessaan »The League of the Iroquois», että sitä esiintyy tällä kansanheimolla, ja antoi siitä oikean kuvan kun taas McLennanin asianajajaymmärrys, kuten saamme nähdä, aiheutti siinä suhteessa paljoa pahempaa sekaannusta kuin Bachofenin mystinen mielikuvitus äidinoikeuden alalla. McLennanin ansiota on edelleen se, että hän havaitsi äidinoikeudellisen syntyperäjärjestyksen alkuasteiseksi, joskin Bachofen oli ennättänyt tässä suhteessa hänen edelleen, minkä McLennan itsekin myöhemmin tunnusti. Mutta hän ei ollut selvillä tästäkään kysymyksestä. Hän puhui aina »vain naispuolisen linjan mukaisesta sukulaisuudesta» (kinship through females only) ja sovelsi jatkuvasti tätä sanontaa, joka pitää paikkansa aikaisempaan asteeseen nähden, myös myöhempiin kehitysasteisiin, jolloin syntyperä ja perimysoikeus lasketaan tosin vielä yksinomaan naispuolisen linjan mukaisesti, mutta tunnustetaan ja ilmaistaan miespuolisenkin linjan mukainen sukulaisuus. Se on juristin rajoittuneisuutta, kun hän luo itselleen vakinaisen oikeudellisen termin ja soveltaa sitä jatkuvasti muuttumattomana olosuhteisiin, jotka ovat tehneet sen sillä välin soveltumattomaksi.
Kaikesta todennäköisyydestään huolimatta McLennanin teoria ei näytä sen laatijasta itsestäänkään kovin varmasti perustellulta. Ainakin hän kummastelee
»sitä merkillepantavaa seikkaa, että naisten» (näennäistä) »ryöstöä esiintyy selväpiirteisimpänä ja näkyvimpänä juuri niiden kansojen keskuudessa, joilla miehinen sukulaisuus» (ts. miespuolisen linjan mukainen syntyperä) »on vallitsevana» (s. 140).
Ja edelleen:
»Merkillistä, että lasten surmaamista, sikäli kuin tiedämme, ei ole harjoitettu koskaan järjestelmällisesti siellä, missä eksogamia ja vanhin sukulaisuusmuoto ovat olleet rinnakkain.» (s. 146.)
Molemmat tosiasiat suorastaan kiistävät hänen selitystapansa, ja hän voi asettaa niitä vastaan vain uusia, entistä sekavampia olettamuksia.
McLennanin teoria saavutti siitä huolimatta suurta suosiota ja hyväksyntää Englannissa. Häntä pidettiin siellä yleisesti perheen historian perustajana ja tämän alan ensimmäisenä auktoriteettina. McLennanin suorittama eksogaamisten ja endogaamisten »heimojen» vastakkainasettelu, vaikka siinä todettiinkin olevan paljon yksityisiä poikkeuksia ja muunnoksia, pysyi kuitenkin vallitsevan katsantokannan tunnustettuna perustana ja muodostui silmälapuiksi, jotka tekivät mahdottomaksi tarkastella tutkittavaa alaa vapaasti ja siis saada aikaan mitään ratkaisevaa edistystä. Englannissa ja englantilaisen esikuvan mukaan muuallakin tavanomaiseksi tullutta McLennanin ansioiden yliarvioimista vastaan on huomautettava, että asettamalla pelkästä väärinkäsityksestä eksogaamiset ja endogaamiset »heimot» toistensa vastakohdiksi McLennan aiheutti tutkimuksillaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä.
Pian alkoi kuitenkin tulla päivänvaloon yhä enemmän tosiasioita, jotka eivät sopineet McLennanin teorian siroihin puitteisiin. McLennan tunsi vain kolme avioliittomuotoa: monivaimoisuuden, monimiehisyyden ja yksiavioisuuden. Mutta kun huomio kerran oli kohdistettu tähän kohtaan, löydettiin yhä enemmän todistuksia siitä, että kehittymättömillä kansoilla oli sellaisia avioliittomuotoja, että joukko miehiä omisti yhteisesti joukon naisia. Lubbock (»The origin of Civilisation», 1870) myönsi tämän ryhmäavioliiton (Communal marriage) historialliseksi tosiasiaksi.
Kohta sen jälkeen, 1871, esiintyi Morgan uusin ja monessa suhteessa ratkaisevin aineistoin. Hän oli varmistunut siitä, että irokeesien omalaatuinen sukulaisuusjärjestelmä oli yhteinen Yhdysvaltain kaikille alkuasukkaille, oli siis levinnyt yli koko mantereen, vaikka olikin suoranaisessa ristiriidassa sikäläisestä avioliittojärjestelmästä tosiasiallisesti johtuvien sukulaisuusasteiden kanssa. Hän sai Amerikan liittohallituksen keräämään laatimiensa kyselykaavakkeiden ja taulukkojen mukaisesti tietoja muiden kansojen sukulaisuusjärjestelmistä ja havaitsi vastauksista, että 1. Amerikan intiaanien sukulaisuusjärjestelmä pätee myös Aasian ja hieman muunnetussa muodossa Afrikan ja Australian lukuisiin heimoihin; 2. tämä järjestelmä saa täydellisen selityksensä eräästä Havaijilla ja muilla Australian saarilla häviämässä olevasta ryhmäavioliiton muodosta ja 3. samoilla saarilla on tämän avioliittomuodon ohella kuitenkin voimassa sellainenkin sukulaisuusjärjestelmä, joka on selitettävissä vain ryhmäavioliiton vieläkin alkuperäisemmän, nykyisin jo hävinneen muodon avulla. Kerätyt tiedot ja niistä tekemänsä johtopäätökset hän julkaisi teoksessaan »Systems of Consanguinity and Affinity», 1871, ja ulotti siten väittelyn käsittämään paljon laajempaa alaa. Ottamalla lähtökohdaksi sukulaisuusjärjestelmät ja osoittamalla uudelleen niitä vastaavat perhemuodot hän avasi uuden tutkimusuran ja teki mahdolliseksi vilkaista kauemmaksi ihmiskunnan esihistoriaan. Jos tämä menetelmä olisi tullut tunnustetuksi, McLennanin soma rakennelma olisi hajonnut.
McLennan puolusti teoriaansa »Primitive Marriage» teoksen uudessa painoksessa (»Studies in Ancient History», 1876). Vaikka hän itse muotoilee perheen historian äärimmäisen keinotekoisesti, pelkistä olettamuksista, hän vaatii Lubbockilta ja Morganilta näiden jokaisen väitteen tueksi todisteita, vieläpä niin kiistattoman sitovia todisteita kuin vain skottilaisessa oikeudessa voidaan vaatia. Ja tämän tekee sama mies, joka germaaneilla esiintyneestä enon ja sisarenpojan välisestä läheisestä yhteydestä (Tacitus, »Germaania», 20. luku), Caesarin kertomuksesta, että briteillä vaimot ovat yhteisiä aina joka kymmenellä tai kahdellatoista miehellä, ja muinaisaikojen kirjailijoiden kaikista muista barbaarien vaimojen yhteisyyttä koskevista kertomuksista tekee häikäilemättä sen johtopäätöksen, että kaikkien näiden kansojen keskuudessa on vallinnut monimiehisyys! Luulisi kuuntelevansa yleistä syyttäjää, joka voi antaa itselleen täyden vapauden syyteaineiston käsittelyssä, mutta vaatii puolustajalta jokaisen sanan vahvistukseksi mitä muodollisimman juridisesti pätevän todistuksen.
Ryhmäavioliitto on pelkkä kuvitelma, McLennan väittää ja jää siten kauaksi jälkeen Bachofenista. Morganin sukulaisuusjärjestelmät ovat hänestä pelkkiä yhteiskunnallisia kohteliaisuussääntöjä, mitä todistaa muka se tosiseikka, että intiaanit puhuttelevat muukalaistakin, valkoihoista, veljeksi tai isäksi. Tuo on samaa kuin väittää, että nimitykset isä, äiti, veli, sisar ovat pelkästään merkityksettömiä puhuttelumuotoja, koskapa myös katolisia pappeja ja abbedissoja puhutellaan isäksi ja äidiksi, ja munkit ja nunnat, vieläpä vapaamuurarit ja englantilaiset ammattikuntatoveritkin juhlaistunnoissaan puhuttelevat toisiaan veljeksi ja sisareksi. McLennanin puolustus oli sanalla sanoen äärettömän kestämätön.
Mutta vielä jäi yksi kohta, missä McLennania ei ollut kumottu. Eksogaamisten ja endogaamisten »heimojen» vastakkaisuus, mihin koko hänen järjestelmänsä perustui, oli kohta, jota ei ollut järkytetty, vaan joka tunnustettiin yleisesti jopa perheen historian kulmakiveksi. Myönnettiin, että McLennanin yritys tämän vastakkaisuuden selittämiseksi oli riittämätön ja ristiriidassa hänen itsensä esittämien tosiasioiden kanssa. Mutta kumoamattomaksi evankeliumiksi katsottiin itse vastakohta, siis se, että oli olemassa kahdenlaisia täysin vastakkaisia itsenäisiä ja riippumattomia heimoja, joista toiset ottivat vaimonsa heimon piiristä, kun taas toisilla se oli ehdottomasti kiellettyä. Verrattakoon esim. Giraud-Teulonin »Origines de la famille» (1874) ja vieläpä Lubbockin »Origin of Civilisation» (4. painos, 1882).
Mainittua kohtaa vastaan suuntautuu Morganin pääteos »Ancient Society» (1877), joka on tämän kirjan pohjana. Sen mistä Morganilla oli 1871 vain hämärä aavistus, esitän nyt täysin tietoisesti kehiteltynä. Endogamia ja eksogamia eivät ole mitään vastakohtia. Tähän asti ei ole todistettu missään olleen eksogaamisia »heimoja». Mutta siihen aikaan, jolloin ryhmäavioliitto oli vielä vallitsevana — ja kaiken todennäköisyyden mukaan se on ollut joskus vallitsevana kaikkialla — heimo jakautui äidin puolelta verisukulaisryhmiin, sukuihin, joissa sukulaisavioliitot olivat ankarasti kiellettyjä, joten saman suvun miehet saattoivat kyllä ottaa ja tavallisesti ottivatkin itselleen vaimoja heimon keskuudesta, mutta nämä oli otettava oman suvun ulkopuolelta. Jos kohta suku oli siis jyrkästi eksogaaminen, niin heimo johon suvut kokonaisuudessaan kuuluivat, oli yhtä suuressa määrin endogaaminen. McLennanin keinotekoisen rakennelman viimeinenkin jäännös tuli siten lopullisesti murskatuksi.
Mutta Morgan ei tyytynyt tähän. Amerikan intiaanisuku auttoi häntä ottamaan toisenkin ratkaisevan edistysaskeleen tutkimallaan alalla. Hän havaitsi äidinoikeuden pohjalle järjestyneen suvun siksi alkumuodoksi, josta oli kehittynyt myöhempi isänoikeuden pohjalle järjestynyt suku, jonka tapaamme antiikin kulttuurikansoilla. Kreikkalainen ja roomalainen suku, joka siihen asti oli ollut arvoituksena kaikille historiankirjoittajille, sai selityksensä intiaanien suvusta ja siten löytyi uusi perusta koko esihistorialle.
Sillä seikalla, että alkuperäinen äidinoikeudellinen suku havaittiin kulttuurikansojen isänoikeudellisen suvun esiasteeksi, on sama merkitys esihistorialle kuin Darwinin kehitysopilla biologialle ja Marxin lisäarvoteorialla kansantaloustieteelle. Sen avulla Morgan saattoi ensimmäisen kerran hahmotella perheen historian, jossa on alustavasti määritelty pääpiirteissään ainakin klassiset kehitysasteet, sikäli kuin siihen saakka tunnettu aineisto sen salli. On selvää, että näin sai alkunsa uusi kausi esihistorian käsittelyssä. Äidinoikeudellinen suku muodostui siksi keskipisteeksi, jonka ympärillä koko tämä tiede kiertää; tuon suvun keksimisestä lähtien tiedetään, mihin suuntaan ja mitä on tutkittava ja miten on ryhmiteltävä saadut tulokset. Ja sen mukaisesti edistys on nyt tällä alalla paljon nopeampaa kuin ennen Morganin kirjan ilmestymistä.
Englantilaiset esihistoriantutkijat ovat nyt yleisesti tunnustaneet eli oikeamminkin omaksuneet Morganin löydöt. Mutta tuskinpa kukaan heistä julkisesti myöntää, että meidän on kiitettävä juuri Morgania tästä katsomuksissa tapahtuneesta kumouksesta. Englannissa Morganin kirjasta on oltu mikäli mahdollista vaiti ja hänestä itsestään on suoriuduttu kehumalla alentuvasti hänen aikaisempia teoksiaan. Morganin esityksen yksityiskohtia seulotaan innokkaasti, mutta hänen todella suurista keksinnöistään ollaan itsepintaisesti vaiti. »Ancient Societyn» ensimmäinen painos on loppunut; Amerikassa sellaisten kirjojen menekki ei ole suuri; Englannissa kirjaa poljetaan järjestelmällisesti ja tämän käänteentekevän teoksen ainoa kirjamarkkinoilla kiertävä laitos on saksalainen käännös.
Mistä johtuu tämä kylmäkiskoisuus? Se on helppo huomata salaliitoksi, jonka tarkoituksena on tappaa asia vaitiololla, varsinkin kun alkukantaisen yhteiskunnan historian tunnustettujen tutkijain kirjoituksissa vilisee lukuisasti pelkästä kohteliaisuudesta esitettyjä sitaatteja ja muita myötätuntoisuuden osoituksia kollegoja kohtaan? Siitäkö, että Morgan on amerikkalainen ja englantilaisista alkukantaisen yhteiskunnan historikoista on kovin epämieluista se, että huolimatta suuren tunnustuksen ansaitsevasta ahkeruudestaan aineiston keräämisessä he joutuvat turvautumaan kahteen nerokkaaseen ulkomaalaiseen, Bachofeniin ja Morganiin, kun kysymyksessä on tämän aineiston systematisoinnin ja ryhmittelyn vaatimat yleiset näkökohdat, sanalla sanoen aatteet? Saksalaisen vielä voisi sietää, mutta amerikkalainen! Kun kyseessä on amerikkalainen, jokainen englantilainen muuttuu isänmaalliseksi, mistä olen nähnyt huvittavia esimerkkejä Yhdysvalloissa.[7] Ja päälle päätteeksi McLennan oli esihistorian alalla englantilaisen koulukunnan niin sanoaksemme virallisesti tunnustettu perustaja ja johtaja. Esihistorian alalla kuului tietyssä määrin hyviin tapoihin puhua vain suuresti kunnioittaen hänen keinotekoisesta historiarakennelmastaan, joka johti lasten surmaamisesta monimiehisyyden ja ryöstöavioliiton kautta äidinoikeudelliseen perheeseen. Pieninkin epäilys ehdottomasti vastakkaisten eksogaamisten ja endogaamisten »heimojen» olemassaolosta oli ilkeämielistä kerettiläisyyttä. Morgan, joka osoitti kaikki nämä pyhät opinkappaleet kestämättömiksi, syyllistyi siis eräänlaiseen pyhyyden pilkkaamiseen. Sitä paitsi Morgan osoitti ne kestämättömiksi todistein, jotka tarvitsi vain mainita, kun ne olivat oitis selviä. Niinpä siis McLennanin ihailijat, jotka siihen asti olivat hoiperrelleet neuvottomina eksogamian ja endogamian vaiheilla, joutuivat miltei lyömään nyrrkillä otsaansa ja huudahtamaan: kuinka saatoimmekaan olla niin tyhmiä, ettemme itse havainneet sitä jo kauan sitten!
Ja ellei tässä ollut vielä kylliksi rikoksia, jotka pakottivat virallisen koulukunnan kohtelemaan Morgania vain kylmästi syrjien, niin Morgan täytti mitan kukkuroilleen arvostelemalla sivistystä — tavaratuotannon yhteiskuntaa, nykyisen yhteiskuntamme perusmuotoa — tavalla, joka muistutti Fourieria ja puhumalla lisäksi tämän yhteiskunnan tulevasta muuttamisesta sanoja, joita voisi luulla Karl Marxin lausumiksi. Morgan ansaitsi siis hyvinkin McLennanin kiukkuisen moitteen, että »Morgan tuntee vastenmielisyyttä koko historiallista menetelmää kohtaan», minkä geneveläinen professori Girauld-Teulon vahvisti oikeaksi vielä 1884. Samainen herra Girauld-Teulon harhaili kuitenkin vielä 1874 (»Origines de la famille») avuttomana McLennanin eksogamian labyrintissa, josta hänet pelasti vasta Morgan!
On tarpeetonta ruveta tarkastelemaan tässä muita saavutuksia, joista esihistoriantutkimus saa olla kiitollinen Morganille; teoksessani on riittävästi aineistoa asiasta. Neljätoista vuotta, jotka ovat kuluneet Morganin pääteoksen ilmestymisestä, ovat antaneet meille runsaasti alkukantaisten ihmisyhteisöjen historiaa koskevaa aineistoa; ammattiantropologien, -matkailijain ja -esihistorioitsijain avuksi ovat tulleet vertailevan oikeustieteen edustajat, jotka ovat tuoneet osaksi uutta aineistoa, osaksi uusia näkökohtia. Muutamat Morganin hypoteesit ovat sen johdosta alkaneet horjua tai tulleet jopa kumotuiksikin. Mutta uusi aineisto ei missään ole johtanut siihen, että Morganin suuret perusnäkökohdat olisivat syrjäytyneet. Se järjestys, jonka Morgan toi esihistoriaan, pitää pääpiirteissään paikkansa vielä tänäänkin. Voidaanpa sanoa, että se saa yleistä tunnustusta sitä laajemmalti, mitä enemmän yritetään salata, että Morgan on pannut alulle tämän suuren edistyksen.[1*]
Lontoossa, 16. kesäkuuta 1891
Friedrich Engels
Julkaistu aikakauslehdessä »Die Neue Zeit», Bd. 2, N 41, 1890–1891 ja kirjassa: Friedrich Engels. Der Ursprung der Familie, des Privateigenthums und des Staats. Stuttgart 1891.
[1*] Palatessani New Yorkista syyskuussa 1888 tapasin Rochesterin vaalipiirin entisen kongressimiehen, joka oli tuntenut Lewis Morganin. Valitettavasti hän ei tiennyt kertoa minulle paljoakaan Morganista. Morgan oli elänyt Rochesterissa yksityishenkilönä suorittaen vain tutkimustyötään. Hänen veljensä, eversti, palveli sotaministeriössä Washingtonissa; veljensä myötävaikutuksella Morgan oli saanut hallituksen kiinnostumaan tutkimuksistaan ja julkaisemaan useita teoksia valtion varoilla; kertojakin oli kuulemma esiintynyt kongressiaikanaan useita kertoja julkaisemisen puolesta.
[1] Engels kirjoitti teoksensa Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä kahdessa kuukaudessa, maaliskuun lopulta toukokuun loppuun mennessä 1884. Selvitellessään Marxin käsikirjoituksia Engels löysi Marxin vuosina 1880–1881 tekemät seikkaperäiset muistiinpanot edistysmielisen amerikkalaisen tiedemiehen L. H. Morganin kirjasta Ancient Society (Muinainen yhteiskunta). Ne sisälsivät paljon Marxin arvostelevia huomautuksia ja hänen omia ajatuksiaan sekä muista lähteistä otettuja lisäyksiä. Tutustuttuaan noihin muistiinpanoihin ja vakuututtuaan siitä, että Morganin kirja osoittaa paikkansapitäviksi Marxin ja hänen itsensä kehittelemän materialistisen historiankäsityksen ja alkukantaista yhteiskuntaa koskevat näkemykset, Engels katsoi tarpeelliseksi kirjoittaa erikoisteoksen käyttämällä siinä laajalti hyväksi Marxin huomautuksia sekä eräitä Morganin kirjassa esitettyjä johtopäätöksiä ja tosiasia-aineistoa. Engels piti sitä tavallaan Marxin »testamentin toimeenpanona». Kirjaansa valmistellessaan Engels käytti lisäksi suuren määrän erilaista Kreikan ja Rooman, muinaisen Irlannin, muinaisten germaanien jne. historiaa koskevaa omaa tutkimusaineistoaan.
Kartutettuaan aineistoa alkukantaisen yhteiskunnan historiasta Engels ryhtyi vuonna 1890 valmistelemaan kirjansa uutta, neljättä painosta, joka ilmestyi Stuttgartissa 1891. Työn kulussa hän tutki kaiken uusimman kirjallisuuden, mm. venäläisen tiedemiehen M. M. Kovalevskin teokset ja teki alkuperäiseen tekstiin paljon muutoksia ja korjauksia sekä merkittäviä lisäyksiä, varsinkin perhettä koskevaan lukuun. Toim.
[2] Kyseinen kirjoitus on alkulause, jonka Engels kirjoitti teoksensa Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä neljänteen painokseen. Ennen kirjan ilmestymistä alkulause julkaistiin 1891 »Die Neue Zeit» -aikakauslehden 41. numerossa otsikolla Alkukantaisen perheen historiasta (Bachofen, McLennan. Morgan). Toim.
[3] — J. Dietz. Toim.
[4] »Contemporanul» (Aikalainen), romanialainen, suuntaukseltaan sosialistinen aikakauslehti, ilmestyi Jassyssa vuosina 1881–1890. Toim.
[5] Aiskhylos. Oresteia. Eumenidit. Toim.
[6] Magarit, heimo, nykyään kansallinen ryhmä, joka asuu Nepalin läntisillä alueilla. Toim.
[7] Engels teki elo—syyskuussa 1888 matkan Amerikan Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Toim.