Karl Marx

Pääoma I

1867

Kolmas osasto

ABSOLUUTTISEN LISÄARVON TUOTANTO

TYÖPROSESSI JA ARVONLISÄYSPROSESSI

Työvoiman käyttäminen on itse työtä. Työvoiman ostaja kuluttaa sitä panemalla työvoiman myyjän tekemään työtä. Viimeksi mainittu tulee tämän kautta actu [todella] toimivaksi työvoimaksi, työmieheksi, jota hän oli aikaisemmin ainoastaan potentiaalisesti. Esittääkseen työnsä tavarassa hänen täytyy ennen kaikkea esittää se käyttöarvoissa, esineissä, joita voidaan käyttää jonkinlaisten tarpeitten tyydyttämiseen. Kapitalisti panee siis työmiehen valmistamaan erikoisen käyttöarvon, jonkin esineen. Käyttöarvojen eli hyödykkeiden tuotanto ei muuta yleistä luonnettaan sen takia, että se tapahtuu kapitalistia varten ja hänen valvontansa alaisena. Työprosessia on siis ensiksi tarkasteltava riippumattomana kaikista tietyistä yhteiskunnallisista muodoista.

Työ on lähinnä ihmisen ja luonnon välinen prosessi, jossa ihminen toiminnallaan välittää, ohjaa ja valvoo ainesten vaihtoa itsensä ja luonnon välillä. Hän astuu luonnonvoimana luonnonainetta vastaan. Hän panee liikkeelle ruumiiseen kuuluvat luonnonvoimat — käsivarret ja sääret, pään ja kädet — omaksuakseen luonnonaineen hänen omalle elämälleen kelpaavassa muodossa. Vaikuttaessaan tällä liikkeellä luontoon ulkopuolella itseään ja sitä muuttaessaan hän muuttaa samalla omaa luontoaan. Hän kehittää uinuvia kykyjään ja alistaa niiden voimat käskyvaltaansa. Me emme käsittele tässä työn ensimmäisiä eläimellisen vaistomaisia muotoja. Se tila, missä ihmistyö ei vielä ollut sivuuttanut ensimmäistä vaistomaista muotoaan, on siirtynyt alkuaikaiseksi taustaksi tilalle, jossa työmies työvoimansa myyjänä astuu tavaramarkkinoille. Me tarkoitamme työtä muodossa, joka on yksinomaan ihmiselle ominainen. Hämähäkki suorittaa tehtäviä, jotka muistuttavat kutojan työtä, ja mehiläinen saattaa vahakennojensa rakenteella monta ihmisiin kuuluvaa rakennusmestaria häpeään. Mutta huonoimmankin rakennusmestarin erottaa parhaimmastakin mehiläisestä jo aivan alusta se, että hän on rakentanut kennot päässään ennen kuin hän ne rakentaa vahasta. Työprosessin lopussa saadaan tulos, joka sen alussa on jo ollut ihmisen mielikuvituksessa, siis ajatuksellisesti olemassa. Hän ei ainoastaan aiheuta muodon muutosta luonnossa, hän toteuttaa siinä samalla myös tietoisen tarkoituksensa, joka lakina määrää hänen toimintansa laadun ja tavan ja jolle hänen täytyy alistaa tahtonsa. Eikä tämä alistaminen ole mikään yksinäinen teko. Paitsi niiden elinten ponnistusta, joilla työskennellään, koko työn kestäessä vaaditaan tarkoituksenmukaista tahtoa, joka ilmenee tarkkaavaisuutena ja on sitä välttämättömämpi, kuta vähemmän työn oma sisältö ja sen suorittamistapa tempaavat työntekijän mukaansa, kuta vähemmän hän siis nauttii siitä ruumiillisten ja henkisten voimiensa leikkinä.

Työprosessin yksinkertaisia momentteja ovat tarkoitusperäinen toiminta eli itse työ, työn esine ja sen väline.

Maa (johon taloudellisessa mielessä myös vesi kuuluu), joka alkuaan turvaa ihmisen ruokavaroilla, valmiilla elinhyödykkeillä,^[1*] on ilman hänen puoleltaan tapahtuvaa vaikutusta olemassa ihmistyön yleisenä esineenä. Kaikki ne oliot, jotka työ vain irrottaa niiden välittömästä yhteydestä maahan, ovat jo luonnossa valmiina tavattavia työn esineitä. Niitä ovat kala, joka pyydystetään, erotetaan elämänsä elementistä, vedestä; puu, joka aarniometsästä kaadetaan; malmi, joka suonestaan irti murretaan. Jos sitä vastoin työn esineen itsensä on aikaisempi työ jo niin sanoaksemme siivilöinyt, niin sanomme sitä raaka-aineeksi, esim. louhittua malmia, jonka huuhtominen on meneillään. Jokainen raaka-aine on työn esine, mutta jokainen työn esine ei ole raaka-aine. Työn esine on raaka-ainetta ainoastaan silloin kun siinä jo on tapahtunut työn aiheuttama muutos.

Työväline on olio tai sellaisten olioiden yhdistelmä, joita työmies sovittaa itsensä ja työn esineen väliin ja jotka esiintyvät hänen tähän esineeseen kohdistamansa toiminnan johdattamina. Hän käyttää olioiden mekaanisia, fysikaalisia ja kemiallisia ominaisuuksia antaakseen niiden vaikuttaa tarkoitusperiensä mukaan voimakeinoina muihin olioihin.^[2*] Työmies ei ota haltuunsa välittömästi työn esinettä — lukuunottamatta valmiita elinhyödykkeitä, esim. hedelmiä, jolloin työvälineinä ovat yksinomaan hänen oman ruumiinsa jäsenet — vaan työvälineen. Niin itse luonnonesine tulee hänen toimintansa elimeksi, jonka hän liittää oman ruumiinsa elimiin pidentäen luonnollista ruumistaan raamatusta huolimatta. Samalla kun maa on hänen alkuperäinen ruokahuoneensa, se on myös hänen alkuperäinen työvälineaittansa. Se antaa hänelle esim. kiven, jota hän heittää, jolla hän hioo, painaa, leikkaa jne. Maa itsekin on työväline, mutta edellyttää kuitenkin, toimiakseen työvälineenä maanviljelyksessä, puolestaan koko joukon muita työvälineitä ja jo suhteellisesti korkeata työvoiman kehitysastetta.^[3*] Työprosessi, niin pian kuin se yleensä on edes jossakin määrin kehittynyt, vaatii jo ennakolta valmistettuja työvälineitä. Vanhimmissa ihmisluolissa tavataan kivikaluja ja kiviaseita. Muokatun kiven, puun, luiden ja näkinkenkien ohella näyttelee jo ihmiskunnan historian alussa kesytetty, siis jo työn kautta muutettu kotieläin pääosaa työvälineenä.^[4*] Vaikka työvälineiden käyttö ja luominen on itumuotoina ominainen muutamille eläinlajeillekin, se on erikoisesti luonteenomaista ihmisen työprosessille, ja Franklin määrittelee sen tähden ihmisen »a toolmaking animal», työkaluja valmistavaksi eläimeksi. Yhtä tärkeä kuin luun jäännösten rakenne on hävinneiden eläinsukujen elimistön selvittämiselle, ovat työvälineiden jäännökset hävinneiden taloudellisten yhteiskuntamuodostumien tutkimiselle. Taloudellisia ajanjaksoja ei erota toisistaan se, mitä tuotetaan, vaan se, kuinka, millä työvälineillä tuotetaan.^[5*] Työvälineet eivät ole ainoastaan ihmistyövoiman kehityksen mittari, vaan myös niiden yhteiskunnallisten olosuhteiden ilmituoja, joissa työskennellään. Työvälineistä taas mekaaniset työvälineet, joita kokonaisuudessaan voidaan nimittää tuotannon luustoksi ja lihastoksi, tarjoavat paljoa ratkaisevampia yhteiskunnallisen tuotantokauden luonteen tunnusmerkkejä kuin sellaiset työvälineet, joita käytetään ainoastaan työn esineen säiliöinä ja joita kaikkia voi yleisesti katsoen nimittää tuotannon astiastoksi, kuten esim. putkia, tynnyreitä, koreja, ruukkuja ym. Vasta kemiallisessa tuotannossa niillä on tärkeä tehtävä.^[5a*]

Laajemmassa merkityksessä työprosessin välineisiin kuuluvat — paitsi niitä olioita, jotka välittävät työn vaikutusta sen esineeseen ja siten tavalla tai toisella ovat toiminnan johdattimia — kaikki ne esineelliset edellytykset, jotka yleensä ovat tarpeen prosessin toteuttamiseksi. Ne eivät sisälly siihen suorastaan osina, mutta ilman niitä se ei voi tapahtua, tai se voi tapahtua vain epätäydellisesti. Tällaisena yleisenä työvälineenä on taaskin itse maa, sillä se antaa työmiehelle locus standi [seisoma-, olopaikan] ja hänen prosessilleen toiminta-alan [field of employment]. Tällaisia jo työn kautta aikaansaatuja työvälineitä ovat esim. työhuoneet, kanavat, kadut jne.

Ihmisen toiminta työvälineen avulla synnyttää siis työprosessissa edeltäpäin tarkoitetun muutoksen työn esineessä. Prosessi päättyy tuotteeseen. Työprosessin tuote on käyttöarvo, muodonmuutoksen kautta ihmisen tarpeisiin sovellettu luonnonaine. Työ on yhtynyt esineeseensä. Työ on esineellistetty ja esine on työllä muutettu. Se mikä työmiehen taholla esiintyi toimintana [Unruhe], ilmenee nyt tuotteissa pysyvänä ominaisuutena [ruhende Eigenschaft] olemisen muodossa. Hän on kehrännyt ja tuloksena ovat kehruut.

Jos koko prosessia tarkastellaan sen tuloksen, tuotteen, kannalta, niin molemmat, työväline ja työn esine, esiintyvät tuotantovälineinä^[6*] ja työ itse tuottavana työnä.^[7*]

Käyttöarvon tullessa tuotteena esiin työprosessista siihen astuu muita käyttöarvoja, aikaisempien työprosessien tuotteita, tuotantovälineinä. Sama käyttöarvo, joka on toisen työn tuote, on toisen työn tuotantoväline. Tuotteet eivät siis ole ainoastaan työprosessin tuloksia, vaan samalla sen edellytyksiä.

Lukuunottamatta raaka-aineteollisuutta, jonka työn esineet otetaan suorastaan luonnosta, kuten vuorityötä, metsästystä, kalastusta jne. (maanviljelys ainoastaan mikäli se kohdistuu neitseelliseen maahan), kaikki teollisuudenhaarat käsittelevät esineitä, jotka ovat raaka-aineita, ts. työn jo siivilöimiä työn esineitä, ja ovat itse jo työn tuotteita. Niin on esim. siemenen laita maanviljelyksessä. Eläimet ja kasvit, joita on tapana pitää luonnontuotteina, eivät itse asiassa ole ainoastaan menneen vuoden työn tuotteita, vaan nykyisissä muodoissaan useita sukupolvia kestäneen, ihmisten johdolla suoritetun ihmistyön kautta tapahtuneen muutoksen tuotteita. Mitä taas tulee erityisesti työvälineisiin, niiden valtaenemmistö osoittaa pintapuolisimmallekin tarkastelulle aikaisemman työn jäljet.

Raaka-aine voi olla tuotteen pääaineksena tai sisältyä vain apuaineena sen muodostamiseen. Työväline nielee apuaineen, niin kuin esim. höyrykone hiilen, pyörä öljyn, työhevonen heinät, tai se lisätään raaka-aineeseen synnyttämään siinä ainemuutoksia, niin kuin esim. kloori valkaisemattomaan liinakankaaseen, hiili rautaan, väri villaan, tai on se avuksi itse työn suorittamisessa, niin kuin esim. työhuoneen valaisemiseksi ja lämmittämiseksi käytetyt aineet. Pääaineen ja apuaineen välinen ero häviää varsinaisessa kemiallisessa teollisuudessa, koska mikään käytetyistä raaka-aineista ei enää esiinny tuotteen perusaineksena.^[8*]

Kun jokaisella oliolla on monenlaisia ominaisuuksia ja sitä siis voidaan käyttää hyödyksi monella tavoin, voi sama tuote olla hyvin erilaisten työprosessien raaka-aineena. Esim. jyvät ovat myllärin, tärkkelystehtailijan, viinanpolttajan, karjanhoitajan jne. raaka-aineena. Siemenenä ne tulevat oman tuotantonsa raaka-aineeksi. Samaten hiili syntyy kaivosteollisuuden tuotteena ja joutuu siihen tuotantovälineenä.

Sama tuote voi samassa työprosessissa olla sekä työvälineenä että raaka-aineena. Esim. karjanhoidossa karja on käsitelty raaka-aine ja samalla lannoitusaineen valmistamisen väline.

Tuotteesta joka on kulutusvalmiissa muodossa, voi tulla uudestaan toisen tuotteen raaka-aine, kuten esim. viinirypäleestä tulee viinin raaka-aine. Tai työ jättää tuotteensa sellaiseen muotoon, että sitä voidaan käyttää ainoastaan raaka-aineena. Tässä tilassa olevaa raaka-ainetta sanotaan puolivalmisteeksi, mutta parempana nimityksenä sille olisi astevalmiste, esim. puuvilla, rihma, lanka jne. Huolimatta siitä, että alkuperäinen raaka-aine on jo tuote, sillä voi olla läpäistävänä kokonainen asteikko erilaisia prosesseja, joissa se alati muuttuneessa muodossa toimii yhä uudestaan raaka-aineena aina viimeiseen työprosessiin saakka, joka laskee sen luotaan valmiina elinhyödykkeenä tai valmiina työvälineenä.

Näemme siis, että tietyn käyttöarvon määrätystä tehtävästä työprosessissa, siitä paikasta, joka sillä siinä on, riippuu kokonaan, onko se raaka-aineena, työvälineenä vai tuotteena, ja tämän paikan muutosten mukana muuttuvat nuo suhteetkin.

Joutuessaan tuotantovälineinä uusiin työprosesseihin tuotteet kadottavat sen vuoksi tuotteen luonteen. Ne toimivat enää vain elävän työn aineellisina tekijöinä. Kehrääjä käsittelee värttinää vain välineenä, jolla hän kehrää, ja pellavaa vain esineenä, jota hän kehrää. Tosin ei kehruuaineitta eikä värttinättä voi kehrätä. Näiden tuotteiden olemassaolo on sen vuoksi edellytetty jo kehräämisen alussa. Mutta itse tässä prosessissa on aivan yhdentekevää, että pellava ja värttinä ovat aikaisempien töiden tuotteita, samoin kuin syömisessä on yhdentekevää, että leipä on maanviljelijän, myllärin, leipurin ym. aikaisempien töiden tuote. Päinvastoin, jos tuotantovälineet esiintyvät työprosessissa erityisesti aikaisemman työn tuotteina, niin se johtuu niiden puutteista. Veitsi joka ei pysty, lanka joka alati katkeaa jne., muistuttavat elävästi veitsiseppä A:sta ja langankehrääjä E:stä. Onnistuneesta tuotteesta sen sijaan ei näy jälkiä siitä, että sen käyttöominaisuuksien synnyttäjänä on ollut aikaisempi työ.

Kone jota ei käytetä työprosessissa, on hyödytön. Sitä paitsi se joutuu luonnollisen ainesten vaihdon hävittävään valtaan. Rauta ruostuu, puu mätänee. Lanka jota ei kudota tai neulota, on turmeltunutta puuvillaa. Elävän työn täytyy tarttua näihin olioihin, herättää ne kuolleista, muuttaa ne vain mahdollisista todellisiksi ja vaikutuskykyisiksi käyttöarvoiksi. Työn tulen nuoleskelemina, työn jäseniksi muuttuneina, käsitteen- ja tarkoituksenmukaisiin tehtäviinsä työprosessissa elävöitettyinä ne tosin kyllä joutuvat kulutettaviksi, mutta tarkoituksenmukaisesti kulutettaviksi uusien käyttöarvojen, uusien tuotteiden muodostamisalkeina, jotka soveltuvat elinhyödykkeiksi yksilölliseen kulutukseen tai tuotantovälineiksi uuteen työprosessiin.

Kun siis valmiit tuotteet ovat sekä työprosessin tuloksia että sen edellytyksiä, niin toisaalta niiden heittäminen työprosessiin, siis niiden joutuminen kosketuksiin elävän työn kanssa, on ainoa keino näiden aikaisemman työn tuotteiden säilyttämiseksi ja todellistamiseksi käyttöarvoina.

Työ kuluttaa aineelliset aikeensa, esineensä ja välineensä, nauttii ne, ja on siis kulutusprosessi. Tämä tuottava kulutus eroaa yksilöllisestä kulutuksesta siten, että jälkimmäinen kuluttaa tuotteet elävän yksilön elinhyödykkeinä, edellinen työn, toimivan työvoiman, elinhyödykkeinä. Yksilöllisen kulutuksen tuote on siis kuluttaja itse ja tuottavan kulutuksen tulos on kuluttajasta erillään oleva tuote.

Mikäli työväline ja työn esine ovat jo itse tuotteita, työ kuluttaa tuotteita luodakseen tuotteita eli käyttää tuotteita tuotteiden tuotantovälineinä. Mutta samoin kuin työprosessi alkuaan tapahtuu vain ihmisen ja ilman hänen myötävaikutustaan olemassa olevan maan välillä, on siinä edelleenkin käytännössä myös sellaisia tuotantovälineitä, jotka ovat valmiina luonnossa ja joissa ei ilmene mitään luonnonaineen ja ihmistyön yhtymistä.

Työprosessi, sellaisena kuin olemme esittäneet sen yksinkertaisissa ja abstraktisissa kohdissaan, on tarkoituksenmukaista toimintaa käyttöarvojen luomiseksi, luonnon omaksumiseksi ihmisen tarpeita tyydyttämään; se on ihmisen ja luonnon välisen ainesten vaihdon yleinen ehto, ihmiselämän luonnollinen ja ikuinen edellytys ja sen tähden riippumaton tämän elämän eri muodoista, ja päinvastoin samalla tavoin yhteinen kaikille sen yhteiskuntamuodoille. Meidän ei siis ollut tarpeellista esittää työntekijäin suhdetta toisiin työntekijöihin. Meille riitti ihminen ja hänen työnsä toisella, luonto ja sen aineet toisella puolen. Yhtä vähän kuin vehnän mausta tietää, kuka sen on kasvattanut, yhtä vähän näkee työprosessista, missä olosuhteissa se tapahtuu, tapahtuuko se orjavoudin raa'an piiskan vai kapitalistin huolestuneen valvonnan alla, suorittaako sen Cincinnatus kahta auranalaansa viljellen vai villi, joka tappaa kivellä pedon.^[9*]

Palatkaamme kapitalistiimme in spe [tulevaisuudessa]. Me jätimme hänet sen jälkeen, kun hän tavaramarkkinoilla oli ostanut kaikki työprosessiin tarvittavat tekijät: esineelliset tekijät eli tuotantovälineet ja henkilöllisen tekijän eli työvoiman. Kekseliäällä tuntijan silmällä hän on valinnut erityistä liikettään, kehruuta, kenkien valmistusta tms. varten sopivat tuotantovälineet ja työvoimat. Kapitalistimme käy siis kuluttamaan ostamaansa tavaraa, työvoimaa, ts. hän antaa työvoiman edustajan, työmiehen kuluttaa työllään tuotantovälineet. Työprosessin yleinen luonne ei luonnollisesti muutu siitä, että työmies suorittaa sen kapitalistille eikä itselleen. Mutta ei myöskään se tietty menettelytapa, jota kenkien teossa ja langan kehräämisessä käytetään, voi ensi alussa muuttua siitä, että kapitalisti tulee väliin. Kapitalistin täytyy ensiksi ottaa työvoima sellaisena kuin hän sen markkinoilla tapaa, ja siis myös työ sellaisena kuin se oli sinä aikana, jolloin ei vielä ollut kapitalisteja. Itse tuotantotavan muuttuminen sen kautta, että työ alistetaan pääoman alaiseksi, voi tapahtua vasta myöhemmin, ja sitä on sen tähden tarkasteltava vasta myöhemmin.

Työprosessi kapitalistin aiheuttamana työvoiman kulutusprosessina tuo nyt esiin kaksi omituista ilmiötä.

Työmies työskentelee kapitalistin valvonnan alaisena ja hänen työnsä kuuluu kapitalistille. Kapitalisti pitää huolen siitä, että työ sujuu kunnollisesti ja että tuotantovälineitä käytetään tarkoituksenmukaisesti, ettei siis raaka-aineita tuhlata ja että työkaluja säästetään, ts. että niitä kulutetaan vain sikäli kuin sitä vaatii niiden käyttö työssä.

Toiseksi tuote on kapitalistin omaisuutta eikä välittömän tuottajan, työmiehen. Kapitalisti maksaa esim. työvoiman päiväarvon. Työvoiman samoin kuin kaiken muunkin tavaran — esim. hevosen, jonka hän on vuokrannut päiväksi — käyttäminen kuuluu hänelle sen päivän ajan. Tavaran käyttäminen kuuluu tavaran ostajalle, ja työvoiman omistaja, joka luovuttaa työnsä, antaa tosiaan vain myymänsä käyttöarvon. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän astuu kapitalistin työpajaan, hänen työvoimansa käyttöarvo, siis sen käyttö, ts. hänen työnsä, kuuluu kapitalistille. Ostamalla työvoiman kapitalisti on liittänyt itse työn elävänä käymisaineena tuotteen kuolleisiin, niin ikään hänen omistamiinsa muodostamisalkeisiin. Hänen kannaltaan katsoen työprosessi on ainoastaan hänen ostamansa tavaran, työvoiman, kuluttamista, jota hän kuitenkin voi kuluttaa vain siten, että liittää siihen tuotantovälineitä. Työprosessi on kapitalistin ostamien, hänelle kuuluvien olioiden välinen prosessi. Tämän prosessin tuote on siis kokonaan hänen omansa yhtä hyvin kuin hänen viinikellarissaan tapahtuvan käymisprosessinkin tuote.^[10*]

2. Arvonlisäysprosessi

Tuote — kapitalistin omaisuus — on käyttöarvo: lanka, kenkä jne. Mutta vaikka esim. kenkä on tavallaan yhteiskunnallisen edistyksen pohja ja meidän kapitalistimme on vankka edistyksen mies, hän ei valmista kenkiä niiden itsensä vuoksi. Käyttöarvo ei yleensä ole sellainen olio, qu'on aime pour lui-même [jota rakastetaan sen itsensä takia] tavarantuotannossa. Käyttöarvoja tuotetaan tässä yleensä ainoastaan, koska ja mikäli ne ovat vaihtoarvon aineellista substraattia, sen edustajia. Ja meidän kapitalistillemme on kaksi seikkaa tärkeätä. Ensiksi hän tahtoo tuottaa käyttöarvon, jolla on vaihtoarvo, myytäväksi määrätyn esineen, tavaran. Ja toiseksi hän tahtoo tuottaa tavaran, jonka arvo on korkeampi kuin sen tuottamiseen vaadittujen tavaroiden arvosumma, korkeampi kuin tuotantovälineiden ja työvoiman arvosumma, joista hän tavaramarkkinoilla antoi ennakkomaksuna kallista rahaansa. Hän ei tahdo tuottaa ainoastaan käyttöarvoa, vaan myös tavaran, ei ainoastaan käyttöarvoa, vaan myös arvon, eikä ainoastaan arvoa, vaan myös lisäarvon.

Todellakin, kun on ollut kysymys tavarantuotannosta, olemme tähän saakka ilmeisesti tarkastelleet vain prosessin yhtä puolta. Samoin kuin itse tavara on käyttöarvon ja arvon ykseys, tavaran tuotantoprosessinkin täytyy olla työprosessin ja arvonmuodostumisprosessin ykseys.

Tarkastelkaamme nyt tuotantoprosessia myös arvonmuodostumisprosessina.

Me tiedämme, että kunkin tavaran arvon määrää sen käyttöarvoon aineellistetun työn määrä, sen tuottamiseen tarvittava yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Tämä pitää paikkansa myös siihen tuotteeseen nähden, jonka kapitalistimme sai työprosessin tuloksena. Meidän on siis ensiksikin laskettava tähän tuotteeseen esineellistetyn työn määrä.

Olkoon tuote esim. lankaa.

Langan valmistamiseen tarvittiin ensiksikin sen raaka-aine, esim. 10 naulaa puuvillaa. Meidän ei tarvitse tutkia, mikä on puuvillan arvo, sillä kapitalisti on ostanut sen markkinoilta sen arvosta, esim. 10 šillingistä. Puuvillan hinnassa on sen tuottamiseen vaadittu työ jo ilmaistu yleisyhteiskunnallisena työnä. Oletamme edelleen, että puuvillan valmistamiseen kulutetulla värttinämäärällä, joka esimerkissämme edustaa kaikkia muita käytettyjä työvälineitä, on 2 šillingin arvo. Jos 12 šillingin kultamäärä on 24 työtunnin eli kahden työpäivän tuote, niin siitä seuraa lähinnä, että langassa on esineellistynyt kaksi työpäivää.

Tässä ei saa erehdyttää se seikka, että puuvilla on muuttanut muotoaan ja että kulutettu värttinämäärä on kokonaan hävinnyt. Yleisen arvolain mukaan esim. 10 naulaa lankaa on vastike 10 naulalle puuvillaa ja ¹⁄₄ värttinälle, jos 40 lankanaulan arvo = 40 puuvillanahan arvo + kokonaisen värttinän arvo, ts. jos tämän yhtälön molempien jäsenten tuottamiseen vaaditaan sama työaika. Tässä tapauksessa sama työaika esiintyy toisella kertaa käyttöarvossa lanka, toisella kertaa käyttöarvossa puuvilla ja värttinä. Arvolle on siis yhdentekevää, ilmeneekö se langassa, värttinässä vai puuvillassa. Se seikka, että värttinä ja puuvilla, sen sijaan että makaisivat rauhallisesti toistensa vieressä, synnyttävät kehruuprosessissa yhdistyksen, joka muuttaa niiden käyttämismuodon ja tekee ne langaksi, vaikuttaa niiden arvoon yhtä vähän kuin jos ne vaihdettaisiin yksinkertaisen vaihdon kautta samanarvoiseen lankamäärään.

Puuvillan tuottamiseen välttämätön työaika on osa siitä työajasta, joka on välttämätön langan tuottamiseen (puuvilla on sen raaka-aine), ja siksi se sisältyy lankaan. Sama koskee työaikaa, joka tarvitaan sen värttinämäärän tuottamiseen, jota käyttämättä eli kuluttamatta puuvillaa ei voitaisi kehrätä.^[11*]

Mikäli siis kysymys on langan arvosta, sen valmistamiseen tarvittavasta työajasta, niin erilaisia, erityisiä, aikaan ja paikkaan nähden toisistaan eroavia työprosesseja, jotka on läpikäytävä itse puuvillaa ja kulutettua värttinämäärää tuotettaessa ja vihdoin puuvillan ja värttinöiden avulla lankaa tehtäessä, voimme pitää saman työprosessin toisiaan seuraavina asteina. Kaikki lankaan sisältyvä työ on aikaisempaa työtä. Se seikka, että langan muodostumisalkeiden tuottamiseen tarvittava työaika on jo ennemmin loppuun kulunut, on pluskvamperfektissä, jota vastoin loppuprosessiin, kehräämiseen, välittömästi käytetty työ on lähempänä preesensiä, on perfektissä, ei ensinkään vaikuta asiaan. Jos talon rakentamiseen tarvitaan tietty määrä työtä, esim. 30 työpäivää, niin taloon sisältyvän työajan kokonaismäärää ei muuta ensinkään se, että 30:s työpäivä liitettiin tuotantoon 29 päivää myöhemmin kuin ensimmäinen työpäivä. Ja samaten työaineisiin ja työvälineihin sisältyvää työaikaa voidaan arvostella aivan kuin se olisi käytetty vain kehruuprosessin aikaisemmalla asteella, ennen viimeiseksi kehräämisen muodossa lisättyä työtä.

Tuotantovälineiden, puuvillan ja värttinän arvot, ilmaistuina 12 šillingin hinnassa, ovat siis langan arvon eli tuotteen arvon alkuosia.

Kaksi ehtoa on kuitenkin täytettävä. Ensiksikin on puuvillan ja värttinän todellakin täytynyt tulla käytetyiksi käyttöarvon tuottamiseen. Meidän tapauksessamme niistä on täytynyt tulla lankaa. Arvolle on yhdentekevää, mikä käyttöarvo sitä edustaa, mutta jonkin käyttöarvon täytyy sitä edustaa. Toiseksi edellytetään, että on käytetty ainoastaan vallitsevissa yhteiskunnallisissa tuotanto-oloissa välttämätön työaika. Jos siis yhden lankanaulan kehräämiseksi tarvitaan ainoastaan 1 naula puuvillaa, niin 1 lankanaulan valmistamiseen on saanut kulua vain 1 naula puuvillaa. Samoin on värttinän laita. Jos kapitalisti on saanut päähänsä käyttää kultaisia värttinöitä rautaisten asemesta, niin langan arvoon sisältyy kuitenkin vain yhteiskunnallisesti välttämätön työmäärä, ts. rautaisten värttinöiden tuottamiseen välttämätön työaika.

Tiedämme nyt, minkä osan langan arvosta muodostavat tuotantovälineet, puuvilla ja värttinä. Se on = 12 šillinkiä eli kahden työpäivän aineellistuma. Nyt on siis kysymys siitä osasta arvoa, jonka itse kehrääjän työ tuo lisää puuvillaan.

Nyt meidän on tarkasteltava tätä työtä kokonaan toiselta kannalta kuin työprosessin yhteydessä. Silloin oli kysymys tarkoituksenmukaisesta toiminnasta, puuvillan muuttamisesta langaksi. Kuta tarkoituksenmukaisempaa työ oli, sitä parempaa oli lanka, jos kaikkien muiden olosuhteiden oletettiin pysyneen ennallaan. Kehrääjän työ oli muihin tuottaviin töihin nähden erikoistettua ja erilaista, ja tämä erilaisuus ilmeni subjektiivisena ja objektiivisena, kehräämisen erikoisessa tarkoituksessa, siinä noudatettavassa erikoisessa menettelytavassa, sen tuotantovälineiden erikoisessa luonteessa ja sen tuotteen erikoisessa käyttöarvossa. Puuvilla ja värttinä ovat kehruutyön tarvikkeita, mutta niillä ei voi tehdä rihlattuja tykkejä. Mutta mikäli kehrääjän työ on arvoa muodostavaa työtä, ts. arvon lähde, ei se ensinkään eroa tykinputkien tekijän työstä tai, mikä tässä on meitä lähempänä, puuvillanviljelijän ja värttinäntekijän töistä, jotka ovat todellistettuina langan tuotantovälineissä. Ainoastaan tämän samaisuutensa takia puuvillanviljeleminen, värttinäntekeminen ja kehrääminen voivat olla saman kokonaisarvon, langanarvon vain määrältään eroavia osia. Tässä ei enää ole kysymyksessä työn laatu, ominaisuus ja sisältö, vaan ainoastaan sen määrä. Se on yksinkertaisesti laskettavissa. Me oletamme, että kehruutyö on yksinkertaista työtä, yhteiskunnallista keskimääräistyötä. Tulemme myöhemmin näkemään, että päinvastainen olettaminen ei ensinkään muuta asiaa.

Työprosessin aikana työ muuttuu alati levottomuuden muodosta olemisen muotoon, liikkeen muodosta esineellisyyden muotoon. Tunnin kuluttua on kehruuliike esitetty tietyssä määrässä lankaa; siis määrätty paljous työtä, työtunti, on esineellistetty puuvillassa. Sanomme työtunti, ts. kehrääjän elinvoiman käyttäminen tunnin kuluessa, sillä kehruutyö tulee tässä kysymykseen vain työvoiman käyttämisenä, ei erikoisena kehräämistyönä.

Ratkaiseva merkitys on tässä sillä, että prosessin kestäessä, ts. puuvillaa muutettaessa langaksi, kulutetaan vain yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Jos normaaleilla, ts. keskimääräisillä yhteiskunnallisilla, työnehdoilla a naulaa puuvillaa pitää yhdessä työtunnissa muuttaa b naulaksi lankaa, niin 12-tuntisesta työpäivästä käy ainoastaan sellainen työpäivä, joka muuttaa 12 × a naulaa puuvillaa 12 × b naulaksi lankaa. Sillä vain yhteiskunnallisesti välttämätön työaika on arvoa luovaa.

Samoin kuin itse työ, tässä esiintyy myös raaka-aine ja tuote aivan toisessa valossa kuin varsinaisen työprosessin kannalta katsottuna. Raaka-aine tulee tässä kysymykseen vain määrätyn työnpaljouden itseensäimijänä. Tämän imemisen kautta se muuttuu tosin langaksi, koska työvoima käytettiin ja liitettiin siihen kehräämisen muodossa. Mutta tuote, lanka, on nyt enää ainoastaan puuvillan itseensä imemän työn astemittari. Jos tunnissa kehrätään 1²⁄₃ naulaa puuvillaa eli se muutetaan 1²⁄₃ naulaksi lankaa, niin 10 naulaa lankaa ilmaisee 6 imettyä työtuntia. Tietyt ja kokemukseen perustuen vahvistetut määrät tuotetta eivät nyt esitä mitään muuta kuin tiettyjä määriä työtä, määrättyä paljoutta jähmettynyttä työaikaa. Ne ovat enää ainoastaan aineellistuma yhden tunnin, kahden tunnin, yhden päivän yhteiskunnallisesta työstä.

Se että työ on juuri kehruutyötä, sen aine puuvillaa ja sen tuote lankaa, on tässä aivan yhtä samantekevää kuin se, että itse työn esine on jo tuote, siis raaka-aine. Jos työmies olisi työssä hiilikaivoksessa sen sijaan, että hän on kehräämössä, niin työn esine, hiili, olisi luonnostaan olemassa. Kuitenkin määrätty paljous louhittua hiiltä, esim. yksi sentneri, esittäisi määrättyä paljoutta itseensä imettyä työtä.

Työvoimaa myytäessä oletettiin, että sen päiväarvo oli 3 šillinkiä ja että viimeksi mainittuun oli aineellistunut 6 työtuntia, mikä työmäärä siis oli tarpeen työmiehen keskimääräisten päivittäisten elinhyödykkeiden tuottamiseksi. Jos nyt kehrääjämme yhdessä työtunnissa muuttaa 1²⁄₃ naulaa puuvillaa 1²⁄₃ naulaksi lankaa,^[12*] niin hän muuttaa 6 tunnissa 10 naulaa puuvillaa 10 naulaksi lankaa. Kehruuprosessin aikana siis puuvilla imee itseensä 6 työtuntia. Tätä työaikaa esittää 3 šillingin kultamäärä. Puuvillaan lisätään siis itse kehräämisen kautta 3 šillingin arvo.

Katsokaamme nyt tuotteen, 10 lankanaulan, kokonaisarvoa. Siihen on aineellistettu 2¹⁄₂ työpäivää, 2 puuvillaan ja värttinöihin sisältynyttä päivää, ¹⁄₂ kehruuprosessin aikana imettyä työpäivää. Samaa työaikaa ilmaisee 15 šillingin kultamäärä. 10 lankanaulan arvoa vastaava hinta on siis 15 š, 1 lankanaulan hinta 1 šillinki 6 pennyä.

Kapitalistimme hämmästyy. Tuotteen arvo on yhtä suuri kuin liikkeeseen ennakolta pannun pääoman arvo. Ennakolta pantu arvo ei ole lisääntynyt, ei ole synnyttänyt lisäarvoa, raha ei siis ole muuttunut pääomaksi. 10 lankanaulan hinta on 15 š ja tavaramarkkinoilla maksettiin 15 š tuotteen muodostamisalkeista eli, mikä on samaa, työprosessin tekijöistä: 10 š puuvillasta, 2 š kulutetusta värttinämäärästä ja 3 š työvoimasta. Langan paisunut arvo ei auta mitään, sillä sen arvo on ainoastaan puuvillan, värttinän ja työvoiman osalle aikaisemmin jakaantuneiden arvojen summa, ja pelkästä sellaisesta olevien arvojen yhteenlaskemisesta ei nyt eikä koskaan voi lisäarvoa syntyä.^[13*] Kaikki nämä arvot on nyt keskitetty yhteen olioon, mutta samoin ne oli keskitetty 15 šillingin rahasummaan, ennen kuin tämä kolmen tavaran oston kautta pirstoutui.

Itsessään tässä tuloksessa ei ole mitään oudoksuttavaa. Lankanaulan arvo on 1 šillinki 6 pennyä ja 10 lankanaulasta täytyisi kapitalistimme siis tavaramarkkinoilla maksaa 15 šillinkiä. Jos hän ostaa yksityisasuntonsa valmiina markkinoilta tai rakennuttaa sen itse, kumpikaan menettelytapa ei lisää talon hankkimiseen pannun rahan määrää.

Kapitalisti, joka on vahva vulgaaritaloustieteessä, sanoo ehkä, että hän on pannut rahansa liikkeeseen saadakseen enemmän rahaa. Tie helvettiin on kuitenkin kivetty hyvillä päätöksillä, ja hän voisi yhtä hyvin päättää tehdä rahaa mitään tuottamatta.^[14*] Hän alkaa uhkailla. Toista kertaa ei häntä tavata samanlaisesta. Vastaisuudessa hän ostaa tavaran valmiina markkinoilta sen sijaan, että hän sen itse valmistaisi. Mutta jos kaikki hänen kapitalistikumppaninsa tekevät samoin, mistä hän silloin löytää tavaraa markkinoilta? Ja rahaa hän ei voi syödä. Hän ryhtyy katekisoimaan. Ajateltakoon hänen pidättyväisyyttään! Hän voisi tuhlata 15 šillinkiään. Sen sijaan hän on kuluttanut ne tuottavasti ja tehnyt niistä lankaa. Mutta juuri sen tähden hänellä onkin omantunnonvaivojen asemesta lankaa. Totisesti hän ei lankea enää aarteenmuodostajan osaan, josta näimme, mitä askeesi synnyttää. Sitä paitsi keisari on menettänyt oikeutensa siihen, mikä ei enää ole keisarin. Olkoonpa hänen pidättyväisyytensä kuinka ansiokasta hyvänsä, ei ole kuitenkaan jäljellä mitään, jolla sen maksaisi, koska tuotteen arvo, jonka prosessi synnyttää, on vain yhtä kuin siihen pantujen tavaranarvojen summa. Rauhoittakoon hän siis itseään sillä, että hyve saa palkkansa. Mutta sen sijaan hän alkaa ärhennellä. Lanka on hänelle hyödytön. Hän on tuottanut sen myyntiä varten. Niinpä hän myyköön sen tai, mikä on vielä yksinkertaisempaa, tuottakoon vastedes esineitä vain omiksi tarpeikseen, resepti, jonka on hänelle jo hänen kotilääkärinsä MacCulloch määrännyt tehokkaaksi keinoksi liikatuotantoruttoa vastaan. Uhmaten kapitalisti nousee takajaloilleen. Voisiko työmies omilla raajoillaan luoda ilmasta työn tuotteita, valmistaa tavaroita? Eikö hän, kapitalisti, antanut työmiehelle ainetta, jolla ja jossa yksin tämä voi ruumiillistaa työnsä? Kun nyt suurin osa yhteiskunnasta on sellaisia tyhjän omistajia, niin eikö hän tuotantovälineillään, puuvillallaan ja värttinöillään ole tehnyt mittaamattoman suurta palvelusta yhteiskunnalle ja itse työmiehellekin, jonka hän kaiken lisäksi on varustanut elinhyödykkeillä? Ja eikö hän tästä palveluksesta saisi mitään itselleen? Mutta eikö työmies ole tehnyt puolestaan vastapalvelusta muuttamalla puuvillan ja värttinän langaksi? Sitä paitsi tässä ei ole kysymys palveluksista.^[15*] Palvelus ei ole muuta kuin jonkin käyttöarvon — tavaran tai työn — hyödyllistä vaikutusta.^[16*] Mutta tässä on kysymys vaihtoarvosta. Kapitalisti maksoi työmiehelle 3 šillingin arvon. Työmies antoi hänelle puolestaan tarkoin yhtä suuren vastikkeen puuvillaan lisätyssä 3 šillingin arvossa, antoi arvon arvosta. Ystävämme, joka vielä äsken niin ylvästeli pääomastaan, ottaa äkkiä oman työläisensä vaatimattoman asun. Eikö hän itse ole tehnyt työtä, eikö ole toimittanut valvontatyötä, ylinnä johtanut kehrääjiä? Eikö tämä hänenkin työnsä synnytä arvoa? Hänen oma työnjohtajansa ja toimitusjohtajansa kohauttavat olkapäitään. Mutta sillä välin hän on iloisesti naurahtaen ottanut jälleen entisen ulkomuotonsa. Hän on laskenut meistä leikkiä koko litaniallaan. Todellisuudessa hän ei anna siitä penniäkään. Hän jättää tämän ja muut samanlaiset turhat verukkeet ja ontot puheenparret sitä varten erityisesti palkatuille kansantaloustieteen professoreille. Itse on hän käytännön mies, joka tosin ei aina harkitse, mitä hän liikkeensä ulkopuolella sanoo, mutta tietää aina, mitä hän liikkeessään tekee.

Katsokaammepa lähemmin. Työvoiman päiväarvo oli 3 šillinkiä, koska siinä esineellistyy ¹⁄₂ työpäivää, ts. koska työvoiman tuottamiseen joka päivä tarvittavat elinhyödykkeet maksavat puoli työpäivää. Mutta aikaisempi työ, joka sisältyy työvoimaan, ja elävä työ, jonka tämä työvoima voi suorittaa, sen päivittäiset ylläpitokustannukset ja sen päivittäinen käyttäminen ovat kaksi aivan eri suuretta. Edellinen määrää sen vaihtoarvon, jälkimmäinen on sen käyttöarvo. Se että tarvitaan puoli työpäivää pitämään hengissä työmiestä 24 tuntia, ei suinkaan estä häntä tekemästä työtä koko päivää. Työvoiman arvo ja työvoiman kulutusprosessissa luotu arvo ovat siis kaksi eri suuretta. Tämä arvon erotus oli kapitalistilla mielessään, kun hän osti työvoiman. Sen hyödyllinen ominaisuus valmistaa lankaa tai kenkiä oli ainoastaan conditio sine qua non [välttämätön ehto], koska työtä on käytettävä hyödyllisessä muodossa, jotta se synnyttäisi arvoa. Mutta ratkaiseva merkitys oli tämän tavaran erikoisella käyttöarvolla, sen ominaisuudella olla arvon lähteenä ja sitä paitsi suuremman arvon kuin mitä sillä itsellään on. Tämä on se erikoinen palvelus, jota kapitalisti siltä odottaa. Ja hän menettelee tässä tavaranvaihdon ikuisten lakien mukaisesti. Työvoiman myyjä, samoin kuin kaiken muunkin tavaran myyjä, realisoi todellakin työvoiman vaihtoarvon ja luovuttaa sen käyttöarvon. Hän ei voi saada toista antamatta pois toista. Työvoiman käyttöarvo, itse työ, on yhtä vähän myyjän omaisuutta kuin myydyn öljyn käyttöarvo on öljykauppiaan. Rahanomistaja on maksanut työvoiman päiväarvon; työvoiman käyttäminen yhden päivän aikana, päivän pituinen työ kuuluu siis hänelle. Se seikka, että työvoiman päivittäinen ylläpito maksaa vain puoli päivää, vaikka työvoima voi vaikuttaa, työskennellä koko päivän, että siis se arvo, jonka työvoiman käyttäminen yhden päivän aikana luo ja joka on kaksi kertaa niin suuri kuin sen oma päivänarvo, on vain ostajan erikoinen onni, mutta ei suinkaan mikään vääryys myyjää kohtaan.

Kapitalistimme on jo edeltäpäin ymmärtänyt tämän asiaintilan, joka juuri panikin hänet nauramaan.^[64] Työmies löytää siis työpajassa tarpeelliset tuotantovälineet, ei vain kuusituntista, vaan kaksitoistatuntista työprosessia varten. Jos 10 naulaa puuvillaa imi itseensä 6 työtuntia ja muuttui 10 naulaksi lankaa, niin 20 naulaa puuvillaa imee itseensä 12 työtuntia ja muuttuu 20 naulaksi lankaa. Katsokaamme pidennetyn työprosessin tuotetta! 20 naulassa lankaa on nyt aineellistettuna 5 työpäivää: 4 kulutetussa puuvilla- ja värttinämäärässä, 1:n on puuvilla imenyt itseensä kehruuprosessin aikana. Mutta 5 työpäivän kultailmaisu on 30 šillinkiä eli 1 punta 10 šillinkiä. Tämä on siis 20 lankanaulan hinta. Naula lankaa maksaa kuten ennenkin 1 šillinki 6 pennyä. Mutta prosessiin pantujen tavaroiden arvosumma oli 27 šillinkiä. Langan arvo on 30 šillinkiä. Tuotteen arvo on noussut ¹⁄₉ suuremmaksi kuin sen tuottamiseen ennakolta pantu arvo. Niin 27 š on muuttunut 30 š:ksi. Ne ovat synnyttäneet 3 š:n lisäarvon. Taidonnäyte on vihdoinkin onnistunut. Raha on muuttunut pääomaksi.

Ongelman kaikki ehdot on ratkaistu eikä tavaranvaihdon lakeja ole millään tavoin rikottu. Vastike vaihdettiin vastikkeeseen. Ostajana kapitalisti maksoi kaikista tavaroista, puuvillasta, värttinämäärästä ja työvoimasta niiden arvon. Hän teki sitten sen, minkä jokainen muukin tavaranostaja tekee, hän kulutti niiden käyttöarvon. Työvoiman kulutusprosessi, joka samalla oli tavaran tuotantoprosessi, antoi tuotteeksi 20 naulaa lankaa, jonka arvo on 30 šillinkiä. Kapitalisti palaa nyt markkinoille, mistä aikaisemmin oli ostanut tavaroita, ja myy tavaran. Hän myy naulan lankaa 1 šillingistä 6 pennystä, ei rahtuistakaan yli tai alle sen arvon. Ja kuitenkin hän saa kiertokulusta 3 šillinkiä enemmän kuin hän siihen alkuaan pani. Koko tämä tapahtuma, hänen rahansa muuttuminen pääomaksi, kehittyy kiertokulun piirissä eikä kuitenkaan tapahdu siinä. Se tapahtuu kiertokulun välityksellä, koska sen ehtona on työvoiman ostaminen tavaramarkkinoilta. Se ei tapahdu kiertokulussa, sillä kiertokulku on vain johdattajana arvonlisäysprosessiin, joka tapahtuu tuotannon piirissä. Ja niin on nyt »tout pour le mieux dans le meilleur des mondes possibles».^[65]

Muuttaessaan rahaa tavaroiksi, jotka muodostavat uuden tuotteen ainekset eli ovat työprosessin tekijöitä, ja liittäessään niiden kuolleeseen esineellisyyteen elävää työvoimaa, kapitalisti muuttaa arvoa — aikaisempaa, esineellistettyä, kuollutta työtä — pääomaksi, itseään lisääväksi arvoksi, eläväksi hirviöksi, joka alkaa »työskennellä», ikään kuin sillä »lempi ois nahkaan mennyt».^[66]

Jos nyt vertaamme toisiinsa arvonmuodostumisprosessia ja arvonlisäysprosessia, niin osoittautuu, että arvonlisäysprosessi ei ole muuta kuin tietyn kohdan yli jatkunut arvonmuodostumisprosessi. Jos viimeksi mainittu jatkuu vain siihen hetkeen saakka, jolloin uusi vastike korvaa pääoman maksaman työvoiman arvon, se on yksinkertainen arvonmuodostumisprosessi. Jos arvonmuodostumisprosessi kestää tätä hetkeä kauemmin, tulee siitä arvonlisäysprosessi.

Jos edelleen vertaamme arvonmuodostumisprosessia työprosessiin, niin näemme, että työprosessi on hyödyllistä työtä, joka tuottaa käyttöarvoja. Me tarkastelemme tässä liikettä sen laadun kannalta, sen erikoisen tapahtumistavan, tarkoituksen ja sisällön kannalta. Sama työprosessi ilmenee arvonmuodostumisprosessissa vain määrällisenä. Siinä on enää kysymys vain ajasta, jonka työ tehtäväänsä tarvitsee, eli kestoajasta, jonka kuluessa työvoimaa käytetään hyödyllisesti. Tässä eivät myöskään työprosessiin sisältyvät tavarat ole enää tehtävän mukaisesti määrättyjä, tarkoitusperäisesti vaikuttavan työvoiman aineellisia tekijöitä. Ne lasketaan enää vain tiettyinä määrinä esineellistettyä työtä. Työ lasketaan nyt enää vain kulutetun aikamäärän mukaan, sisältyipä se sitten tuotantovälineisiin tai tuli lisäksi työvoiman välityksellä. Se on niin ja niin monta tuntia, päivää jne.

Se otetaan lukuun kuitenkin vain mikäli käyttöarvon tuottamiseen kulutettu aika on yhteiskunnallisesti välttämätön. Tähän kuuluu useita seikkoja. Työvoiman täytyy toimia normaalien edellytysten vallitessa. Jos yhteiskunnallisesti vallitsevana kehräämisvälineenä on kehruukone, niin työmiehelle ei saa antaa käsiin rukkia. Normaalilaatuisen puuvillan asemesta ei hänelle saa antaa puuvillan jätteitä, jotka joka hetki katkeilevat. Molemmissa tapauksissa hän joutuisi käyttämään lankanaulan tuottamiseen enemmän kuin yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan, mutta tämä yliaika ei muodostaisi arvoa eli rahaa. Työn esineellisten tekijöiden normaali luonne ei kuitenkaan riipu työmiehestä, vaan kapitalistista. Lisäehtona on itse työvoiman normaali luonne. Siinä ammatissa, jossa sitä käytetään, sillä täytyy olla vallitseva keskimäärä taitavuutta, kätevyyttä ja nopeutta. Kapitalistimme osti työmarkkinoilta kuitenkin normaalilaatuista työvoimaa. Tämä työvoima on kulutettava tavallisen keskimääräisen ponnistuksen oloissa, yhteiskunnallisesti tavanomaisen voimaperäisyysasteen vallitessa. Siitä pitää kapitalisti yhtä tuskallisen tarkkaa huolta kuin siitä, ettei aikaa hukata työttä. Hän on ostanut työvoimaa määrätyksi ajaksi. Hän pitää kiinni siitä, että hän saa omansa. Hän ei anna varastaa itseltään. Vihdoin — ja tätä varten samalla herralla on oma code pénal [rikoslakinsa] — ei saa tapahtua mitään epätarkoituksenmukaista raaka-aineen ja työvälineiden kulutusta, koska tuhlattu työaine tai työväline edustaa liiaksi kulutettua määrää esineellistettyä työtä, siis ei tule mukaan luetuksi eikä osallistu tuotteen arvon muodostamiseen.^[17*]

Näemme siis, että edellä tavaran erittelystä johtamamme erotus työn välillä, mikäli se luo käyttöarvoa, ja saman työn välillä, mikäli se luo arvoa, esiintyy nyt erotuksena tuotantoprosessin eri puolien välillä.

Työprosessin ja arvonmuodostumisprosessin ykseytenä tuotantoprosessi on tavaroiden tuotantoprosessi; työprosessin ja arvonlisäysprosessin ykseytenä se on kapitalistinen tuotantoprosessi, tavaratuotannon kapitalistinen muoto.

Aikaisemmin huomautettiin, että arvonlisäysprosessille on aivan yhdentekevää, onko kapitalistin anastama työ yksinkertaista, yhteiskunnallista keskimääräistyötä vai yhdistettyä työtä, jolla on suurempi ominaispaino. Työ, joka yhteiskunnalliseen keskimääräistyöhön verrattuna käy korkeammasta, yhdistetystä työstä, on sellaisen työvoiman ulkonainen ilmaisu, johon sisältyy suurempia muodostumiskustannuksia, jonka tuottaminen maksaa enemmän työaikaa ja jolla siis on suurempi arvo kuin yksinkertaisella työvoimalla. Jos tämän voiman arvo on suurempi, niin tämä voima ilmeneekin korkeammassa työssä ja esineellistyy siis samoissa ajoissa suhteellisesti korkeammiksi arvoiksi. Mutta olkoonpa aste-erotus kehruutyön ja jalokivityön välillä mikä hyvänsä, se työmäärä, jolla jalokiviseppä korvaa ainoastaan oman työvoimansa arvon, ei millään tavalla eroa laadultaan siitä lisätystä työmäärästä, jolla hän synnyttää lisäarvoa. Kuten ennenkin lisäarvo syntyy vain työn määrällisen lisäyksen, saman työprosessin — toisessa tapauksessa langan tuotantoprosessin, toisessa tapauksessa jalokiven tuotantoprosessin — pidennetyn jatkumisen kautta.^[18*]

Toisaalta täytyy jokaisessa arvonmuodostumisprosessissa korkeampi työ muuntaa aina yhteiskunnalliseksi keskimääräistyöksi, esim. 1 päivä korkeampaa työtä x päiväksi yksinkertaista työtä.^[19*] Me säästämme joutavan toimituksen ja teemme erittelymme yksinkertaisemmaksi olettamalla, että pääoman käyttämä työmies tekee vain yksinkertaista yhteiskunnallista keskimääräistyötä.

KUUDES LUKU

PYSYVÄ PÄÄOMA JA VAIHTELEVA PÄÄOMA

Työprosessin eri tekijät ottavat eri lailla osaa tuotteen arvon muodostumiseen.

Työmies lisää työn esineeseen uutta arvoa panemalla siihen jonkin määrän työtä, jolloin ei tule kysymykseen hänen työnsä konkreettinen sisältö, tarkoitus ja tekninen laatu. Toisaalta tapaamme kulutettujen tuotantovälineiden arvot jälleen tuotteenarvon osina, esim. puuvillan ja värttinän arvot langan arvossa. Tuotantovälineiden arvo säilyy siis siirtymällä tuotteeseen. Tämä siirtyminen tapahtuu tuotantovälineiden muuttuessa tuotteeksi, työprosessissa. Sen välittäjänä on työ. Mutta kuinka?

Työmies ei tee kahta työtä samalla aikaa: yhtä lisätäkseen työllään puuvillan arvoa ja toista säilyttääkseen puuvillan vanhan arvon, tai mikä on samaa, siirtääkseen arvon puuvillasta, joka on hänen työnsä esineenä, ja värttinästä, jolla hän työskentelee, tuotteeseen, lankaan. Vanhan arvon hän säilyttää pelkästään uutta arvoa lisäämällä. Mutta kun uuden arvon lisääminen työn esineeseen ja vanhojen arvojen säilyttäminen tuotteessa ovat kaksi aivan eri tulosta, jotka työmies aikaansaa samassa ajassa, vaikkakin hän tuona aikana tekee vain yhtä työtä, tämä tuloksen kaksinaisuus voi ilmeisesti saada selityksensä vain itse hänen työnsä kaksinaisuudesta. Samana ajankohtana hänen työnsä täytyy yhdessä ominaisuudessaan luoda arvoa ja toisessa ominaisuudessaan säilyttää eli siirtää arvoa.

Miten kukin työläinen lisää työaikaa ja siis arvoa? Aina vain oman ominaisen tuottavan työnsä muodossa. Kehrääjä lisää työaikaa vain kehräämällä, kutoja kutomalla, seppä takomalla. Mutta se määrätietoinen muoto, jossa he yleensä lisäävät työtä ja siis uutta arvoa kehräämällä, kutomalla, takomalla, tekee tuotantovälineet — puuvillan ja värttinän, langan ja kangaspuut, raudan ja alasimen — tuotteen, uuden käyttöarvon muodostamisalkeiksi.^[20*] Niiden käyttöarvon vanha muoto katoaa, mutta ainoastaan sisältyäkseen uuteen käyttöarvon muotoon. Mutta arvonmuodostumisprosessia tarkasteltaessa kävi selville, että mikäli käyttöarvo kulutetaan tarkoituksenmukaisesti uuden käyttöarvon tuottamiseen, tulee kulutetun käyttöarvon synnyttämiseen välttämätön työaika uuden käyttöarvon synnyttämiseen välttämättömän työajan osaksi, ja on siis työaikaa, joka kulutetusta tuotantovälineestä siirtyy uuteen tuotteeseen. Työmies säilyttää siis kulutettujen tuotantovälineiden arvot eli siirtää ne arvon osina tuotteeseen, ei työnsä lisäämisen kautta yleensä, vaan tämän lisättävän työn erikoisen hyödyllisen luonteen, sen erityisen tuottavan muodon kautta. Sellaisena tarkoituksenmukaisena tuottavana toimintana, kehräämisenä, kutomisena, takomisena, työ herättää pelkällä kosketuksellaan tuotantovälineet kuolleista, henkevöittää ne työprosessin tekijöiksi ja yhtyy niiden kanssa tuotteiksi.

Jos työmiehen erityinen tuottava työ ei olisi kehräämistä, niin hän ei muuttaisi puuvillaa langaksi eikä siis siirtäisi puuvillan ja värttinän arvoja lankaan. Jos sitä vastoin sama työmies muuttaa ammattiaan ja rupeaa puusepäksi, niin hän nyt kuten ennenkin lisää työpäivällään aineisiinsa arvoa. Hän lisää sitä työllään, ei mikäli se on kehruu- tai puusepäntyötä, vaan mikäli se on abstraktista, yhteiskunnallista työtä yleensä, ja hän lisää määrätyn arvosuureen, ei sen tähden, että hänen työllään on erikoinen hyödyllinen sisällys, vaan sen tähden, että se kestää määräajan. Abstraktisessa yleisessä ominaisuudessaan, ihmisen työvoiman käyttämisenä, kehrääjän työ lisää siis puuvillan ja värttinän arvoihin uutta arvoa, ja konkreettisessa, erikoisessa, hyödyllisessä ominaisuudessaan kehruuprosessina se siirtää näiden tuotantovälineiden arvon tuotteeseen ja säilyttää siten niiden arvon tuotteessa. Siitä johtuu siis työn tuloksen kaksinaisuus samana ajankohtana.

Työn pelkkä määrällinen lisääminen lisää uutta arvoa; lisätyn työn erikoislaadun kautta säilyvät tuotantovälineiden vanhat arvot tuotteessa. Tämä saman työn kaksinainen vaikutus, joka johtuu sen kaksinaisesta luonteesta, esiintyy kouriintuntuvana useissa eri ilmiöissä.

Olettakaamme, että jokin keksintö tekisi kehrääjän kykeneväksi kehräämään 6 tunnissa yhtä paljon puuvillaa kuin aikaisemmin 36 tunnissa. Tarkoituksenmukaisesti hyödyllisenä tuottavana toimintana hänen työnsä on kuusinkertaistanut voimansa. Sen tuote on kuusinkertainen, 36 naulaa lankaa 6 naulan asemesta. Mutta 36 naulaa puuvillaa imee nyt itseensä työaikaa ainoastaan niin paljon kuin aikaisemmin 6 naulaa. Siihen lisätään 6 kertaa vähemmän uutta työtä kuin vanhan menettelytavan vallitessa, siis enää vain kuudennes aikaisemmasta arvosta. Toisaalta nyt on olemassa puuvillan kuusinkertainen arvo tuotteessa, 36 naulassa lankaa. 6 kehruutunnissa säilytetään ja siirretään tuotteeseen 6 kertaa suurempi raaka-aineen arvo, vaikka samaan raaka-aineeseen lisätään 6 kertaa pienempi uusi arvo. Tämä osoittaa, kuinka se työn ominaisuus, jossa työ saman jakamattoman prosessin aikana säilyttää arvoja, on olennaisesti erilainen kuin se ominaisuus, jossa se luo arvoa. Kuta enemmän välttämätöntä työaikaa menee kehruutoiminnassa samaan määrään puuvillaa, sitä suurempi on uusi arvo, joka lisätään puuvillaan, mutta kuta useampia nauloja puuvillaa kehrätään samassa työajassa, sitä suurempi on vanha arvo, joka säilyy tuotteessa.

Olettakaamme päinvastoin, että kehruutyön tuottavuus jää muuttumattomaksi, että kehrääjä siis tarvitsee nyt kuten aikaisemminkin yhtä paljon aikaa muuttaakseen naulan puuvillaa langaksi. Mutta otaksukaamme itse puuvillan vaihtoarvon muuttuvan, puuvillanaulan hinnan nousevan tai laskevan kuusinkertaisesti. Molemmissa tapauksissa kehrääjä edelleenkin lisää samaan puuvillamäärään saman työajan, siis saman arvon, ja molemmissa tapauksissa hän tuottaa samassa ajassa yhtä paljon lankaa. Kuitenkin se arvo, jonka hän siirtää puuvillasta lankaan, tuotteeseen, on toisessa tapauksessa 6 kertaa pienempi, toisessa tapauksessa 6 kertaa suurempi kuin ennen. Samoin käy kun työvälineet kallistuvat tai halpenevat, mutta suorittavat aina saman tehtävän työprosessissa.

Jos kehräämisen tekniset edellytykset pysyvät muuttumattomina ja jollei myöskään sen tuotantovälineissä tapahdu arvonmuutosta, niin kehrääjä kuluttaa nyt kuten aikaisemminkin samoina työaikoina samat määrät raaka-ainetta ja samanarvoisen määrän koneistoa. Arvo, jonka hän tuotteessa säilyttää, on silloin suoraan verrannollinen uuteen arvoon, jonka hän tuotteeseen lisää. Kahdessa viikossa hän lisää kaksi kertaa niin paljon työtä kuin yhdessä, siis kaksi kertaa niin paljon arvoa, ja samalla hän käyttää kaksi kertaa niin paljon tarveainetta, jolla on kaksi kertaa niin suuri arvo, ja kuluttaa kaksi kertaa niin paljon koneistoa, jolloin kulutetulla määrällä on kaksi kertaa niin suuri arvo, ja säilyttää siis kahden viikon tuotteessa kaksi kertaa niin paljon arvoa kuin yhden viikon tuotteessa. Tiettyjen muuttumattomina pysyvien tuotantoehtojen vallitessa työmies säilyttää sitä enemmän arvoa, kuta enemmän arvoa hän lisää, mutta hän ei säilytä enemmän arvoa sen tähden, että hän lisää enemmän arvoa, vaan sen tähden, että hän lisää sitä yhtäläisinä pysyvien ja hänen omasta työstään riippumattomien edellytysten vallitessa.

Tosin voidaan suhteellisessa merkityksessä sanoa, että työmies aina säilyttää vanhoja arvoja samassa suhteessa kuin hän lisää uutta arvoa. Jos 1 šillingin puuvilla nousee 2 šillinkiin tai laskee 6 pennyllä, työmies säilyttää tunnin tuotteessa aina vain puolet siitä puuvillan arvosta — vaihdelkoonpa tämä arvo miten hyvänsä — mitä on 2 tunnin tuotteessa. Jos edelleen hänen oman työnsä tuottavuus vaihtelee, nousee tai laskee, niin hän esim. 1 työtunnissa kehrää puuvillaa enemmän tai vähemmän kuin ennen ja säilyttää työtunnin tuotteessa vastaavassa määrin enemmän tai vähemmän puuvillan arvoa. Mutta kuitenkin hän säilyttää kahdessa työtunnissa kaksi kertaa niin paljon arvoa kuin yhdessä työtunnissa.

Arvoa, lukuunottamatta sen puhtaasti symbolista esiintymistä arvomerkeissä, on olemassa ainoastaan käyttöarvossa, oliossa. (Itse ihminen, pelkästään työvoiman olemassaoloksi katsottuna, on luonnon esine, olio, joskin elävä, itsetietoinen olio, ja itse työ on tuon voiman esineellinen ilmaisu.) Jos siis käyttöarvo katoaa, katoaa myös arvo. Tuotantovälineet eivät menetä samanaikaisesti käyttöarvonsa kanssa arvoaan, koska ne työprosessissa kadottavat todellisuudessa käyttöarvonsa alkuperäisen asun ainoastaan saadakseen tuotteessa toisen käyttöarvon asun. Yhtä tärkeätä kuin arvolle on, että se esiintyy jonkin käyttöarvon muodossa, yhtä yhdentekevää sille on, niin kuin tavaroiden metamorfoosi osoittaa, minkä käyttöarvon muodossa se esiintyy. Tästä seuraa, että työprosessissa tuotantovälineiden arvo siirtyy tuotteeseen ainoastaan mikäli tuotantovälineet itsenäisen käyttöarvonsa kanssa kadottavat myös vaihtoarvonsa. Ne luovuttavat tuotteelle vain sen arvon, jonka ne tuotantovälineinä kadottavat. Työprosessin esineellisten tekijäin laita tässä suhteessa on kuitenkin erilainen.

Hiili, jolla konetta lämmitetään, katoaa jäljettömiin, niin ikään öljy, jolla pyörän akselia voidellaan jne. Värit ja muut apuaineet katoavat, mutta esiintyvät tuotteen ominaisuuksissa. Raaka-aine on tuotteen substanssi, mutta se on muuttanut muotoaan. Raaka-aine ja apuaineet kadottavat niin muodoin sen itsenäisen asunsa, jossa ne käyttöarvoina joutuivat työprosessiin. Toisin on varsinaisten työvälineiden laita. Työase, kone, tehdasrakennus, astia jne. palvelevat työprosessissa ainoastaan niin kauan kuin ne säilyttävät alkuperäisen asunsa ja huomenna ottavat aivan samassa muodossa osaa työprosessiin kuin eilenkin. Samalla tavoin kuin ne elämänsä, ts. työprosessin, aikana säilyttävät tuotteeseen nähden itsenäisen asunsa, ne tekevät sen kuoltuaankin. Koneiden, työkalujen, työrakennusten ym. ruumiit ovat edelleenkin olemassa erillään tuotteista, joiden muodostumista ne auttoivat. Jos me nyt tarkastelemme koko sitä aikaa, jonka sellainen työväline palvelee, sen työpajaan tulosta siihen päivään saakka, jona se tuomitaan rojuaittaan, niin näemme, että tänä aikana on työ kuluttanut täydellisesti sen käyttöarvon ja sen vaihtoarvo on sen vuoksi täydellisesti siirtynyt tuotteeseen. Jos esim. kehruukone on kulunut loppuun 10 vuodessa, niin kymmenvuotisen työprosessin aikana on sen kokonaisarvo siirtynyt kymmenvuotiseen tuotteeseen. Työvälineen elinaika sisältää siis suuremman tai pienemmän määrän sillä alati toistettuja työprosesseja. Työvälineen käy samoin kuin ihmisen. Jokainen ihminen kuoleutuu joka päivä 24 tunnilla. Mutta kenestäkään ihmisestä ei tarkalleen näe, kuinka monella päivällä hän jo on kuollut. Tämä ei kuitenkaan estä henkivakuutusyhtiöitä tekemästä ihmisten keski-iästä sangen varmoja, ja mikä merkitsee vielä paljon enemmän, sangen hyvää voittoa tuottavia johtopäätöksiä. Samoin on työvälineen laita. Kokemuksesta tiedetään, kuinka kauan työväline, esim. tietynlainen kone, keskimäärin kestää. Olettakaamme, että sen käyttöarvo työprosessissa kestää vain 6 päivää. Siinä tapauksessa se kadottaa keskimäärin joka työpäivänä ¹⁄₆ käyttöarvostaan ja siirtää siis ¹⁄₆ arvostaan kunkin päivän tuotteeseen. Tällä tavoin lasketaan kaikkien työvälineiden kuluminen, siis esim. niiden päivittäinen käyttöarvon menetys ja niiden sitä vastaava arvonsiirto tuotteeseen.

Näin ollen on selvää, ettei tuotantoväline koskaan luovuta tuotteelle enempää arvoa kuin se menettää työprosessissa oman käyttöarvonsa häviämisen kautta. Jollei sillä olisi mitään arvoa kadotettavana, ts. jollei se itse olisi ihmistyön tuote, se ei antaisi mitään arvoa tuotteeseen. Se olisi käyttöarvon muodostaja olematta vaihtoarvon muodostaja. Näin on kaikkien niiden tuotantovälineiden laita, jotka luonnostaan, ilman ihmisten myötävaikutusta, ovat olemassa, kuten maa, tuuli, vesi, rauta malmisuonessa, aarniometsän puu jne.

Toisenkin mieltäkiinnittävän ilmiön huomaamme tässä. Olettakaamme, että kone on 1000 punnan arvoinen ja kuluu loppuun 1000 päivässä. Tässä tapauksessa siirtyy joka päivä ¹⁄₁₀₀₀ koneen arvosta sen päivittäiseen tuotteeseen. Vaikkakin vähenevällä elinvoimalla, vaikuttaa kone kuitenkin samalla aina kokonaisuudessaan työprosessissa. Tästä käy siis selville, että työprosessin tekijä, tuotantoväline, sisältyy kokonaan työprosessiin, mutta ainoastaan osaksi arvonlisäysprosessiin. Työprosessin ja arvonlisäysprosessin välinen ero kuvastuu tässä niiden esineellisissä tekijöissä, kun sama tuotantoväline työprosessin tekijänä sisältyy samaan tuotantoprosessiin kokonaan ja arvonmuodostumisen tekijänä vain osittain.^[21*]

Toisaalta tuotantoväline voi päinvastoin kokonaan sisältyä arvonlisäysprosessiin, vaikkakin se vain osittain sisältyy työprosessiin. Olettakaamme, että kehrättäessä joutuisi 115 naulasta puuvillaa joka päivä hukkaan 15 naulaa, joista ei tulisi lankaa, vaan ainoastaan »devil's dust» (villatomua). Jos kuitenkin nämä 15 naulaa jätteitä ovat normaalia, ts. puuvillan keskimääräisvalmistukseen eroamattomasti kuuluvia, niin näiden 15 puuvillanaulan, jotka eivät ole langan aineosia, arvo sisältyy aivan yhtä hyvin langan arvoon kuin niiden 100 naulan arvo, jotka ovat sen substanssina. 15 puuvillanaulan käyttöarvon täytyy hajota tyhjiin, jotta saataisiin 100 naulaa lankaa. Tämän puuvillamäärän häviäminen on siis langan tuotannon ehto. Juuri siksi se siirtää arvonsa lankaan. Tämä pitää paikkansa kaikkiin työprosessin jätteisiin nähden. Ainakin siinä määrin kuin nämä jätteet eivät muodosta uudestaan uusia tuotantovälineitä ja siis uusia itsenäisiä käyttöarvoja. Niinpä Manchesterin suurissa konetehtaissa näkee kokonaisia vuoria raudanjätteitä, joita jättiläismäiset koneet ovat kuorineet kuin höylänlastuja, vaeltavan iltaisin suurissa vaunuissa tehtaasta rautavalimoon palatakseen toisena päivänä valimosta tehtaaseen paksuna rautana.

Ainoastaan mikäli tuotantovälineet menettävät työprosessin kestäessä vanhojen käyttöarvojen muodossa arvoa, ne siirtävät arvoa tuotteen uuteen muotoon. Sitä enimmäismäärää, jonka tuotantovälineet voivat menettää arvostaan työprosessissa, rajoittaa ilmeisesti se alkuperäinen arvonsuuruus, joka niillä oli niiden joutuessa työprosessiin, eli niiden itsensä tuottamiseen vaadittu työaika. Tuotantovälineet eivät siis voi koskaan lisätä enempää arvoa tuotteeseen kuin niillä on riippumatta siitä työprosessista, jota ne palvelevat. Olipa työaine, kone tai tuotantoväline kuinka hyödyllinen tahansa, jos se maksaa 150 puntaa, ts. 500 työpäivää, se ei lisää koskaan enempää kuin 150 puntaa siihen kokonaistuotteeseen, jonka muodostamista se palvelee. Sen arvoa ei määrää se työprosessi, johon se tuotantovälineenä sisältyy, vaan se työprosessi, josta se itse tulee esiin tuotteena. Työprosessissa se on vain käyttöarvo, hyödyllisillä ominaisuuksilla varustettu olio, eikä se siirtäisi mitään arvoa tuotteeseen, jollei sillä olisi ollut arvoa ennen prosessiin joutumistaan.^[22*]

Samalla kun tuottava työ muuttaa tuotantovälineitä uuden tuotteen muodostamisalkeiksi, niiden arvoissa tapahtuu omalaatuinen sielunvaellus. Arvo siirtyy kulutetusta ruumiista uudestaan muodostuneeseen ruumiiseen. Mutta tämä sielunvaellus tapahtuu ikään kuin todellisen työn selän takana. Työmies ei voi lisätä uutta työtä eikä siis luoda uutta arvoa säilyttämättä vanhoja arvoja, sillä hänen täytyy aina lisätä työtä tietyssä hyödyllisessä muodossa, ja hän ei voi lisätä sitä hyödyllisessä muodossa tekemättä tuotteita uuden tuotteen tuotantovälineiksi ja siirtämättä sen kautta niiden arvoa uuteen tuotteeseen. Toimivalla työvoimalla, elävällä työllä on siis ikään kuin luonnonlahjana saatu kyky säilyttää arvoa samalla kun se sitä lisää. Tämä luonnonlahja ei maksa työmiehelle mitään, mutta tuottaa kapitalistille paljon, nimittäin olevan pääoma-arvon säilymisen.^[22a*] Niin kauan kuin liike käy hyvin, kapitalisti on liiaksi syventynyt voitontekoon nähdäkseen tätä työn ilmaista lahjaa. Työprosessin väkivaltaiset keskeytykset, pulat, saattavat hänet kipeästi huomaamaan sen.^[23*]

Se mikä tuotantovälineistä yleensä kulutetaan, on niiden käyttöarvo, jota kuluttamalla työ muodostaa tuotteita. Niiden arvoa ei todellisuudessa kuluteta^[24*] eikä sitä siis myöskään voida uusintaa. Arvo säilyy, mutta ei sen tähden, että se työprosessissa joutuu jonkin käsittelyn alaiseksi, vaan sen tähden, että käyttöarvo, jossa se alkuaan asuu, tosin katoaa, mutta katoaa ainoastaan toiseen käyttöarvoon. Tuotantovälineiden arvo esiintyy siis jälleen tuotteen arvossa, mutta sitä ei täsmällisesti sanoen uusinneta. Se mikä tuotetaan, on uusi käyttöarvo, jossa vanha vaihtoarvo jälleen esiintyy.^[25*]

Toisin on toimivan työvoiman, työprosessin subjektiivisen tekijän laita. Samalla kun työ tarkoituksenmukaisen muotonsa kautta siirtää tuotantovälineiden arvon tuotteeseen ja siten säilyttää tämän arvon, jokainen sen liikkeen hetki muodostaa lisää arvoa, uutta arvoa. Olettakaamme, että tuotantoprosessi katkeaa juuri silloin kun työmies on tuottanut oman työvoimansa arvon vastikkeen, siis esim. 6-tuntisella työllä on lisännyt 3 šillingin arvon. Tämä arvo on se ylijäämä, joka tuotteen arvolla on yli sen arvon, mikä johtuu sen tuotantovälineiden arvosta. Se on ainoa alkuperäinen arvo, joka tässä prosessissa on syntynyt, ainoa tuotteen arvon osa, jonka itse prosessi on tuottanut. Tosin se korvaa ainoastaan sen rahamäärän, jonka kapitalisti työvoimaa ostaessaan on liikkeeseen pannut ja jonka työmies itse on pannut välttämättömyystarvikkeisiinsa. Näihin kulutettuihin 3 šillinkiin nähden esiintyy uusi 3 š:n arvo vain uusintamisena, reproduktiona. Mutta tämä arvo onkin todella uusinnettu, ei ainoastaan näennäisesti niin kuin tuotantovälineiden arvo. Arvon korvaamisen toisella välittää tässä uusi arvonluominen.

Tiedämme jo kuitenkin, että työprosessi kestää yli sen hetken, jolloin pelkkä työvoiman arvon vastike on saatu uusinnetuksi ja lisätyksi työn esineeseen. Prosessi kestää 6 tunnin asemesta, jotka tähän riittävät, esim. 12 tuntia. Työvoiman toiminnan kautta ei siis ainoastaan uusinneta sen omaa arvoa, vaan myös tuotetaan ylimääräinen arvo. Tämä lisäarvo on se ylijäämä, joka tuotteen arvossa on yli tuotteen kulutettujen alkeiden, ts. tuotantovälineiden ja työvoiman arvon.

Selittäessämme työprosessin eri tekijäin erilaisia osia tuotteen arvon muodostamisessa olemme todellisuudessa kuvanneet pääoman eri osien tehtävät sen omassa arvonlisäysprosessissa. Tuotteen kokonaisarvon ylijäämä yli sen omien alkeiden arvosumman on sama kuin lisääntyneen pääoman ylijäämä yli alkujaan liikkeeseen pannun pääoman arvon. Tuotantovälineet toisaalta, työvoima toisaalta ovat ainoastaan niitä eri olomuotoja, jotka alkuperäinen pääoma-arvo otti rahamuodosta luopuessaan ja muuttuessaan työprosessin tekijöiksi.

Se pääoman osa, joka muuttuu tuotantovälineiksi, ts. raaka-aineeksi, apuaineiksi ja työvälineiksi, ei siis muuta tuotantoprosessissa arvonsa suuruutta. Sanon sitä sen vuoksi konstantiksi, pysyväksi pääoman osaksi eli lyhyemmin pysyväksi pääomaksi.

Pääoman työvoimaan kiinnitetty osa sitä vastoin muuttaa tuotantoprosessissa arvoaan. Se uusintaa oman vastikkeensa ja tuottaa sitä paitsi ylijäämän, lisäarvon, joka taas voi vaihdella, olla suurempi tai pienempi. Tämä osa pääomaa jatkuvasti muuttuu pysyvästä suureesta vaihtelevaksi. Sanon sitä sen vuoksi vaihtelevaksi pääoman osaksi eli lyhyemmin vaihtelevaksi pääomaksi. Samat pääoman osat, jotka työprosessin kannalta katsoen jakautuvat objektiivisiin ja subjektiivisiin tekijöihin, tuotantovälineihin ja työvoimaan, jakautuvat arvonlisäysprosessin kannalta katsoen pysyvään pääomaan ja vaihtelevaan pääomaan.

Pysyvän pääoman käsite ei millään muotoa edellytä, etteikö sen osissa voisi tapahtua arvokumousta. Olettakaamme, että puuvillanaula maksaa tänään 6 pennyä ja nousee huomenna huonon puuvillasadon vuoksi 1 š:iin. Vanha puuvilla, jota edelleenkin jalostetaan, on ostettu 6 pennyn arvosta, mutta se liittää nyt tuotteeseen 1 š:n arvon. Ja jo kehrätty, ehkäpä jo lankana markkinoilla kiertävä puuvilla, lisää samoin tuotteeseen kaksi kertaa sen alkuperäisen arvon. Nähdään kuitenkin, että nämä arvon vaihtelut ovat riippumattomia itse kehruuprosessissa tapahtuvasta puuvillan arvonlisäyksestä. Jos vanha puuvilla ei vielä olisikaan joutunut työprosessiin, niin se voitaisiin nyt myydä 1 š:stä 6 pennyn sijasta. Päinvastoin, kuta vähemmän työprosesseja se on läpäissyt, sitä varmempi on tämä tulos. Tämän vuoksi yleisenä keinottelusääntönä on: tällaisten arvokumouksien sattuessa keinotellaan raaka-aineella sen vähimmän valmistetussa muodossa, siis mieluummin langalla kuin kankaalla ja mieluummin puuvillalla kuin langalla. Arvonmuutos syntyy tässä siinä prosessissa, joka tuottaa puuvillan, ei prosessissa, jossa se toimii tuotantovälineenä ja siis pysyvänä pääomana. Tavaran arvon määrää tosin siihen sisältyvän työn paljous, mutta itse tämä paljous on yhteiskunnallisesti määrätty. Jos tavaran tuottamiseen tarvittava yhteiskunnallisesti välttämätön työaika muuttuu — ja sama puuvillamäärä esittää sadon ollessa epäsuotuisan suurempaa työmäärää kuin sen ollessa suotuisan — niin tämä vaikuttaa takaisin vanhaan tavaraan, joka aina käy vain lajinsa yksityisestä kappaleesta,^[26*] jonka arvo aina mitataan yhteiskunnallisesti välttämättömällä, siis myös aina olevissa yhteiskunnallisissa oloissa välttämättömällä työllä.

Samoin kuin raaka-aineen arvo vaihtelee, voi vaihdella myös jo tuotantoprosessissa palvelevien työvälineiden, koneiston yms. arvo, ja siis myös se arvon osa, jonka ne siirtävät tuotteeseen. Jos esim. uuden keksinnön johdosta yhtäläinen koneisto voidaan tuottaa uudelleen vähemmällä työllä, niin vanha koneisto menettää enemmän tai vähemmän arvoaan ja siirtää siis tuotteeseen suhteellisesti vähemmän arvoa. Mutta tässäkin syntyy arvonmuutos sen tuotantoprosessin ulkopuolella, jossa kone tuotantovälineenä toimii. Tässä prosessissa se ei koskaan luovuta enempää arvoa kuin mitä sillä riippumatta tästä prosessista on.

Samoin kuin muutos tuotantovälineiden arvossa, vaikka se vaikuttaakin taaksepäin, jo niiden jouduttua prosessiin, ei muuta näiden välineiden luonnetta pysyvänä pääomana, samoin pysyvän ja vaihtelevan pääoman suhteellisen määrän muuttuminenkaan ei vaikuta niiden toiminnalliseen erotukseen. Työprosessin tekniset edellytykset voivat esim. muuttua niin, että siellä missä aikaisemmin 10 työmiestä jalosti 10:llä vähempiarvoisella työkalulla verrattain pienen määrän raaka-ainetta, nyt yksi työmies jalostaa kalliilla koneella 100-kertaisen määrän raaka-ainetta. Tässä tapauksessa pysyvä pääoma, ts. käytettyjen raaka-aineiden arvomäärä, olisi suuresti kasvanut, ja pääoman vaihteleva osa, työvoiman muodossa liikkeeseen pantu, olisi suuresti pienentynyt. Mutta tämä muutos muuttaa kuitenkin ainoastaan pysyvän ja vaihtelevan pääoman suuruussuhdetta eli sitä suhdetta, jossa kokonaispääoma jakautuu pysyvään ja vaihtelevaan osaan, mutta ei koske pysyvän ja vaihtelevan välistä eroa.

SEITSEMÄS LUKU

LISÄARVON SUHDELUKU

1. Työvoiman riistoaste

Lisäarvo, jonka liikkeeseen pantu pääoma C on synnyttänyt tuotantoprosessissa, eli ennakollisen pääoma-arvon C:n arvonlisäys, esiintyy aluksi sinä arvomääränä, jolla tuotteen arvo kohoaa yli sen tuotantoalkeiden arvosumman.

Pääoma C jakautuu kahteen osaan, rahasummaan c, joka annetaan tuotantovälineistä, ja toiseen rahasummaan v, joka annetaan työvoimasta; c esittää pysyväksi, v vaihtelevaksi pääomaksi muuttunutta arvonosaa. Alkuaan on siis C = c + v, esim. ennakkopääoma 500 puntaa = 410^(c) puntaa + 90^(v) puntaa. Tuotantoprosessin lopussa saadaan tavara, jonka arvo = (c + v) + m, missä m on lisäarvo, esim. 410^(c) puntaa + 90^(v) puntaa + 90^(m) puntaa. Alkuperäinen pääoma C on muuttunut C':ksi, 500 punnasta 590 punnaksi. Erotus näiden molempien välillä on = m, lisäarvo 90. Kun tuotantoalkeiden arvo on yhtä kuin ennakkopääoman arvo, niin on oikeastaan tautologiaa sanoa, että tuotantoarvon määrä yli sen tuotantoalkeiden arvon määrän on yhtä kuin ennakkopääoman arvonlisäys eli yhtä kuin tuotettu lisäarvo.

Tämä tautologia vaatii kuitenkin lähempää määrittelyä. Se mikä tuotearvoon verrataan, on sen tuottamisessa kulutettujen tuotantoalkeiden arvo. Mutta olemme nähneet, että työvälineiden osa käytetystä pysyvästä pääomasta antaa tuotteeseen ainoastaan osan arvostaan, samalla kun toinen osa pysyy vanhassa olomuodossaan. Kun viimeksi mainitulla ei ole mitään osaa arvon muodostamisessa, se on tässä jätettävä huomioon ottamatta. Sen vetäminen mukaan laskuihin ei muuttaisi niissä mitään. Olettakaamme, että c:ssä = 410 punnassa olisi raaka-ainetta 312 punnan arvosta, apuaineita 44 punnan arvosta ja prosessissa kuluvaa koneistoa 54 punnan arvosta; todella käytetyn koneiston arvo olisi sen sijaan 1054 puntaa. Me laskemme tuotteen arvon synnyttämiseen sijoitetuksi vain 54 punnan arvon, jonka koneisto käydessään menettää ja siis siirtää tuotteeseen. Jos laskisimme mukaan ne 1000 puntaa, jotka höyrykoneena ym. edelleenkin ovat vanhassa muodossaan, meidän täytyisi laskea ne mukaan molemmin puolin, ennakkoarvon puolella ja tuotearvon puolella,^[26a*] ja niin saisimme vastaavasti 1500 puntaa ja 1590 puntaa. Erotus eli lisäarvo olisi samoin kuin ennenkin 90 puntaa. Arvon tuottamiseen käytetyllä pysyvällä pääomalla ymmärrämme siis, kun päinvastainen asianlaita ei muusta yhteydestä käy selville, aina vain tuotannossa kulutettujen tuotantovälineiden arvoa.

Edellyttämällä tämän palaamme takaisin kaavaan C = c + v, joka muuttuu kaavaksi C' = c + v + m ja C sen kautta C':ksi. Tiedämme, että pysyvän pääoman arvo vain ilmenee uudestaan tuotteessa. Prosessissa todella uutena synnytetty arvotuote on siis eri asia kuin prosessissa saatu tuotteen arvo, siis ei, niin kuin ensi silmäyksellä näyttää, c + v + m eli 410^(c) puntaa + 90^(v) puntaa + 90^(m) puntaa, vaan v + m eli 90^(v) puntaa + 90^(m puntaa, ei siis 590 puntaa, vaan 180 puntaa. Jos c, pysyvä pääoma olisi = 0, eli toisin sanoen, jos olisi teollisuudenhaaroja, joissa kapitalistin ei tarvitse käyttää tuotettuja tuotantovälineitä, ei raaka-aineita, ei apuaineita eikä työkaluja, vaan ainoastaan luonnon tarjoamia aineita ja työvoimaa, niin tuotteeseen siirrettävänä ei olisi mitään pysyvää arvonosaa. Tämä tuotearvon tekijä, esimerkissämme 410 puntaa, jäisi pois, mutta 180 punnan arvotuote, jossa on 90 puntaa lisäarvoa, jäisi aivan yhtä suureksi kuin jos c esittäisi suurinta arvosummaa. Meillä olisi C = 0 + v = v, ja C', arvoltaan lisääntynyt pääoma, = v + m. Siis C' - C olisi kuten aikaisemminkin = m. Jos päinvastoin m olisi = 0, toisin sanoen, jos työvoima, jonka arvo suoritetaan ennakolta vaihtelevan pääoman muodossa, olisi tuottanut ainoastaan vastikkeen, niin C = c + v ja C' (tuotteen arvo) = c + v + 0, ja siis C = C'. Ennakkopääoman arvo ei olisi lisääntynyt.

Todellisuudessa me jo tiedämme, että lisäarvo on pelkästään seuraus siitä arvonmuutoksesta, joka v:ssä, työvoimaksi muutetussa pääoman osassa, tapahtuu, että siis v + m = v + Δv (v plus v:n lisäys). Mutta todellista arvonmuutosta ja sitä suhdetta, jossa arvo muuttuu, hämmentää se, että vaihtelevan osan kasvamisen takia myös liikkeeseen pantu kokonaispääoma kasvaa. Se oli 500 ja se tulee 590:ksi. Prosessin puhdas erittely vaatii siis, että se osa tuotteen arvosta, jossa pysyvä pääoma ainoastaan uudelleen ilmenee, jätetään huomioon ottamatta, siis pysyvä pääoma c oletetaan = 0 ja siten käytetään matemaattista lakia, jossa esiintyy vaihtelevia ja pysyviä suureita ja jossa pysyvät suureet ovat yhteydessä vaihtelevien kanssa ainoastaan yhteen- tai vähennyslaskun kautta.

Toinen vaikeus johtuu vaihtelevan pääoman alkuperäisestä muodosta. Niinpä yllä olevassa esimerkissä on C' = 410 puntaa pysyvää pääomaa + 90 puntaa vaihtelevaa pääomaa + 90 puntaa lisäarvoa. Mutta 90 puntaa on määrätty, siis pysyvä suure, ja sen tähden näyttää luonnottomalta käsitellä sitä vaihtelevana suureena. Mutta 90^(v) puntaa eli 90 puntaa vaihtelevaa pääomaa on tässä todellisuudessa ainoastaan sen prosessin vertauskuva, jonka tämä arvo läpikäy. Työvoimaa ostettaessa ennakolta sijoitettu pääoman osa on määrätty paljous esineellistettyä työtä, siis pysyvä arvosuure, samoin kuin ostetun työvoiman arvo. Mutta itse tuotantoprosessissa tulee sijoitetun 90 punnan sijaan toimiva työvoima, kuolleen työn sijaan elävä, lepäävän suureen sijaan liikkuva, pysyvän sijaan vaihteleva. Tuloksena on v:n uusintaminen plus siihen tullut lisäys. Kapitalistisen tuotannon kannalta koko tämä kehitys on työvoimaksi muutetun, alkuaan pysyvän arvon itseliikuntaa. Sen ansiona pidetään prosessia ja sen tulosta. Jos siis kaava 90 puntaa vaihtelevaa pääomaa eli itseään lisäävää arvoa tuntuu ristiriitaiselta, niin ilmaisee se vain kapitalistisen tuotannon sisäistä ristiriitaa.

Pysyvän pääoman olettaminen = 0 ihmetyttää ensi silmäykseltä. Kuitenkin niin tehdään alati jokapäiväisessä elämässä. Jos joku esim. tahtoo laskea Englannin voiton puuvillateollisuudesta, niin hän vähentää ennen kaikkea Yhdysvaltoihin, Intiaan, Egyptiin jne. maksetun puuvillan hinnan, ts. hän asettaa tuotearvossa vain uudelleen esiintyvän pääoma-arvon = 0.

Tosin ei ainoastaan lisäarvon suhteella pääoman siihen osaan, josta se välittömästi johtuu ja jonka arvonmuutosta se esittää, vaan myös sen suhteella sijoitettuun kokonaispääomaan on suuri taloudellinen merkityksensä. Käsittelemme sen tähden tätä suhdetta perinpohjin kolmannessa kirjassa. Jotta osa pääomasta lisääntyisi arvoltaan työvoimaksi muuttamalla, pääoman toisen osan täytyy tulla muutetuksi tuotantovälineiksi. Jotta vaihteleva pääoma toimisi, pysyvää pääomaa täytyy sijoittaa vastaavissa suhteissa aina työprosessin tietyn teknisen luonteen mukaan. Mutta se seikka, että kemiallista prosessia varten tarvitaan lasipulloja ja muita astioita, ei estä sitä, että analyysissa lasipullo jätetään huomioon ottamatta. Mikäli arvonluomista ja arvonmuutosta käsitellään itsekseen, ts. puhtaana, tuotantovälineet, nämä pysyvän pääoman aineelliset muodot, antavat ainoastaan aineen, johon juokseva, arvoa muodostava voima kiinnittyy. Sen tähden on myös yhdentekevää, mitä tämä aine on, ts. olkoon se puuvillaa tai rautaa. Tämän aineen arvolla ei myöskään ole väliä. Sitä täytyy vain olla niin riittävästi, että se voi imeä itseensä tuotantoprosessin aikana käytettävän työmäärän. Kun tämä määrä kerran on olemassa, sen arvo saa nousta tai laskea tai se saa olla arvotonkin, niin kuin on maan ja meren laita; arvonluomisen ja arvonmuutoksen prosessia se ei liikuta.^[27*]

Oletamme siis aluksi pysyvän pääomanosan = 0. Sijoitettu pääoma pelkistyy siten c + v:stä v:ksi ja tuotearvo c + v + m arvotuotteeksi v + m. Jos arvotuote = 180 puntaa, joka esittää koko tuotantoprosessin aikana käytettävää työtä, niin meidän on vähennettävä vaihtelevan pääoman arvo 90 puntaa saadaksemme lisäarvon 90 puntaa. Luku 90 puntaa = m ilmaisee tässä tuotetun lisäarvon absoluuttisen suuruuden. Mutta sen suhteellisen suuruuden, siis sen suhteen, jossa vaihteleva pääoma on lisännyt arvoaan, määrää ilmeisesti lisäarvon suhde vaihtelevaan pääomaan, suhde, joka ilmaistaan m / v. Yllä olevassa esimerkissä siis ⁹⁰⁄₉₀ = 100 %. Tätä vaihtelevan pääoman suhteellista arvonlisäystä eli lisäarvon suhteellista suuruutta minä nimitän lisäarvon suhdeluvuksi.^[28*]

Olemme nähneet, että työmies työprosessin yhden jakson aikana tuottaa ainoastaan työvoimansa arvon, ts. välttämättömyyshyödykkeidensä arvon. Kun hän tuottaa yhteiskunnalliseen työnjakoon perustuvan asiaintilan vallitessa, hän ei tuota elinhyödykkeitään välittömästi, vaan jonkin erikoisen tavaran, esim. langan, muodossa hän tuottaa arvon, joka on yhtä suuri kuin hänen elinhyödykkeidensä arvo eli raha, jolla hän ne ostaa. Se työpäivän osa, jonka hän tätä varten kuluttaa, on suurempi tai pienempi, aina hänen keskimäärin päivässä tarvitsemiensa elinhyödykkeiden arvon mukaan, siis aina niiden tuottamiseen vaaditun keskimääräisen päivittäisen työajan mukaan. Jos hänen päivittäisten elinhyödykkeidensä arvo edustaa keskimäärin 6 esineellistettyä työtuntia, niin työmiehen täytyy työskennellä keskimäärin 6 tuntia päivässä tuottaakseen mainitun arvon. Jollei hän työskentelisi kapitalistille, vaan itsenäisesti itseään varten, hänen täytyisi, olosuhteiden muutoin pysyessä samanlaisina kuin aikaisemminkin, tehdä työtä keskimäärin sama osa päivästä tuottaakseen työvoimansa arvon ja saadakseen siten omaksi ylläpidokseen eli alituiseksi itsensä uusintamiseksi tarvittavat elinhyödykkeet. Mutta kun hän sinä työpäivän osana, jona hän tuottaa työvoimansa päiväarvon, esim. 3 š, tuottaa vain kapitalistin jo maksaman^[28a*] työvoimansa arvon vastikkeen, siis tällä vasta luodulla arvolla ainoastaan korvaa ennakolta suoritetun vaihtelevan pääoma-arvon, tämä arvon tuottaminen ilmenee vain sen uusintamisena, reproduktiona. Sitä työpäivän osaa, jona tämä reproduktio tapahtuu, minä nimitän siis välttämättömäksi työajaksi, sen kuluessa käytettyä työtä välttämättömäksi työksi.^[29*] Se on välttämätön työmiehelle siksi, että se on riippumaton hänen työnsä yhteiskunnallisesta muodosta. Se on välttämätön pääomalle ja sen maailmalle sen tähden, että työmiehen alituinen olemassaolo on sen perusta.

Työprosessin toinen jakso, jonka työmies raataa yli välttämättömän työn rajojen, vaatii häneltä kyllä työtä, työvoiman käyttämistä, mutta se ei muodosta hänelle mitään arvoa. Se synnyttää lisäarvon, joka hymyilee kapitalistille tyhjästä luodun koko suloisuudella. Tätä työpäivän osaa minä nimitän lisätyöajaksi ja siinä käytettyä työtä lisätyöksi (surplus labour). Yhtä tärkeää kuin on arvon käsittämiselle yleensä käsittää se pelkäksi jähmettyneeksi työajaksi, pelkästään esineellistetyksi työksi, yhtä tärkeää on lisäarvon käsittämiselle pitää sitä pelkästään jähmettyneenä lisätyöaikana, pelkkänä esineellistettynä lisätyönä. Ainoastaan se muoto, jossa tämä lisätyö puristetaan sen välittömältä tuottajalta, työläiseltä, erottaa toisistaan taloudelliset yhteiskuntamuodot, esim. yhteiskunnan, jossa on vallalla orjuus, palkkatyön yhteiskunnasta.^[30*]

Koska vaihtelevan pääoman arvo on yhtä kuin sillä ostetun työvoiman arvo, koska tämän työvoiman arvo määrää työpäivän välttämättömän osan, mutta työpäivän jäljellä oleva osa puolestaan määrää lisäarvon, niin kaikesta tästä on seurauksena: lisäarvo suhtautuu vaihtelevaan pääomaan samoin kuin lisätyö välttämättömään työhön, eli lisäarvon suhdeluku m / v = lisätyö / välttämätön työ. Tämän yhtälön molemmat jäsenet ilmaisevat samaa suhdetta eri muodoissa, toinen esineellistetyn, toinen juoksevan työn muodossa.

Lisäarvon suhdeluku ilmaisee siis täsmälleen sen riistoasteen, jossa pääoma riistää työvoimaa eli kapitalisti työmiestä.^[30a*]

Olettamuksemme mukaan tuotteen arvo oli = 410^(c) puntaa + 90^(v) puntaa + 90^(m) puntaa, liikkeeseen pantu pääoma = 500 puntaa. Kun lisäarvo = 90 ja ennakkopääoma = 500, voisi tavallista laskutapaa käyttämällä saada tulokseksi, että lisäarvon suhdeluku (joka sekoitetaan voiton suhdeluvun kanssa) = 18 %, suhdeluku, jonka alhaisuuden pitäisi liikuttaa herra Careyta ja muita sopusoinnun saarnaajia. Todellisuudessa lisäarvon suhdeluku ei kuitenkaan ole = m / c eli m / (c + v) vaan m / v, siis ei 90 / 500, vaan 90 / 90 = 100 %, ts. enemmän kuin viisi kertaa suurempi näennäistä riistoastetta. Vaikka emme nyt käsillä olevassa tapauksessa tunnekaan työpäivän absoluuttista suuruutta, emme työprosessin kestoaikaa (päivää, viikkoa jne.) emmekä vihdoin myöskään työläisten lukumäärää, jotka vaihteleva pääoma, 90 puntaa, panee yhtaikaa liikkeelle, niin lisäarvon suhdeluku m / v, se kun voidaan kääntää suhteeksi lisätyö / välttämätön työ, osoittaa meille kuitenkin tarkoin työpäivän kahden osan suhteen toisiinsa. Se on 100 %. Näin ollen työmies työskenteli toisen puolen päivää itselleen ja toisen puolen kapitalistille.

Menettelytapa lisäarvon suhdelukua laskettaessa on siis lyhyesti sanoen seuraava: otamme tuotearvon kokonaan ja asetamme siinä ainoastaan jälleenilmaantuvan pysyvän pääoma-arvon = 0. Jäljelle jäävä arvosumma on ainoa tavaran muodostamisprosessissa todella synnytetty arvotuote. Jos lisäarvo on tietty, niin vähennämme sen tästä arvotuotteesta saadaksemme vaihtelevan pääoman. Jos viimeksi mainittu on tietty ja me etsimme lisäarvoa, teemme päinvastoin. Jos molemmat ovat tietyt, niin on enää suoritettava vain lopputoimitus, laskettava lisäarvon suhde vaihtelevaan pääomaan, m / v.

Niin yksinkertainen kuin tämä menettelytapa onkin, tuntuu kuitenkin sopivalta totuttaa muutamilla esimerkeillä lukijaa sen pohjana olevaan ja hänelle outoon katsantotapaan.

Ensiksikin otamme esimerkin kehräämöstä, jossa on 10 000 värttinää ja jossa kehrätään 32:n numeron lankaa amerikkalaisesta puuvillasta sekä tuotetaan 1 naula viikossa värttinää kohti. Jätteitä jää 6 %. Siis valmistetaan 10 600 naulaa puuvillaa viikossa 10 000 naulaksi lankaa ja 600 naulaksi jätteitä. Huhtikuussa 1871 tämä puuvilla maksoi 7³⁄₄ pennyä naulalta, siis 10 600 naulalta pyöreissä luvuissa 342 puntaa. Mainitut 10 000 värttinää, niihin laskettuna valmistuskone ja höyrykone, maksavat 1 punnan värttinää kohden, siis 10 000 puntaa. Ne kuluvat vuodessa 10 % = 1000 puntaa eli viikossa 20 puntaa. Tehdasrakennuksen vuokra on 300 puntaa eli 6 puntaa viikolta. Hiilet (4 naulaa tunnissa hevosvoimaa kohden, 100 hevosvoimalta (indikaattori) ja 60 tunnilta viikossa, siihen laskettuna rakennuksen lämmitys) 11 tonnia viikossa, à 8 š 6 pennyä tonni, maksavat pyöreissä luvuissa 4¹⁄₂ puntaa viikossa, kaasu 1 punnan viikossa, öljy 4¹⁄₂ puntaa viikossa, siis kaikki apuaineet 10 puntaa viikossa. Pysyvä arvonosa on siis 378 puntaa viikossa. Työpalkka on 52 puntaa viikossa. Langan hinta on 12¹⁄₄ pennyä naulalta, siis 10 000 naulalta 510 puntaa. Lisäarvo on siis 510 puntaa - 430 puntaa = 80 puntaa. Oletamme pysyvän arvonosan 378 puntaa = 0, se kun ei vaikuta viikoittaiseen arvonmuodostumiseen. Silloin jää viikoittaiseksi arvotuotteeksi 132 = 52^(v) puntaa + 80^(m) puntaa. Lisäarvon suhdeluku siis = ⁸⁰⁄₅₂ = 153¹¹⁄₁₃ %. Työpäivän ollessa keskimäärin 10-tuntinen tulee: välttämätön työ = 3³¹⁄₃₃ tuntia ja lisätyö 6²⁄₃₃ tuntia.^[31*]

Jacob esittää vuodelta 1815 seuraavan laskelman,^[70] jossa oletetaan vehnän hinta 80 š:ksi quarterilta ja keskisadoksi 32 bushelia acrelta, niin että acre tuottaa 11 puntaa. Laskelma on sangen puutteellinen siksi, että sen eriä on ennakolta tasoiteltu keskenään, mutta meidän tarkoitukseemme se kyllä tässä riittää.

Arvon tuotanto acrelta:
Siementä (vehnää)	1 punta	9 š	Kymmenyksiä, veroja	1 punta	1 š
Lannoitusaineita	2 puntaa	10 š	Vuokraa	1 punta	8 š
Työpalkka	3 puntaa	10 š	Vuokraajan voitto ja korko	1 punta	2 š
Yhteensä	7 puntaa	9 š	Yhteensä	3 puntaa	11 š

Lisäarvo, aina sillä edellytyksellä, että tuotteen hinta = sen arvo, jakautuu tässä eri otsakkeille: voittoon, korkoon, kymmenyksiin yms. Nämä otsakkeet ovat meille yhdentekevät. Me laskemme ne yhteen ja saamme 3 punnan 11 š:n lisäarvon. 3 puntaa 19 š, jonka siemenet ja lannoitteet maksavat, oletamme — koska ne ovat pysyvää pääomaa — yhtä suureksi kuin nolla. Jäljelle jää vaihteleva ennakkopääoma, 3 puntaa 10 š, jonka sijalle on tuotettu uusi arvo 3 puntaa 10 š + 3 puntaa 11 š. Näin ollen m / v = (3 puntaa 11 š / 3 puntaa 10 š), enemmän kuin 100 %. Työmies käyttää enemmän kuin puolet työpäivästään tuottaakseen lisäarvon, jonka eri henkilöt eri tekosyillä jakavat keskenään.^[31a*]

2. Tuotteen arvon esittäminen tuotteen suhteellisissa osissa

Palatkaamme nyt esimerkkiin, joka osoitti meille, kuinka kapitalisti tekee rahasta pääomaa. Hänen kehrääjänsä välttämätön työ oli 6 tuntia, lisätyö samoin, työvoiman riistoaste siis 100 %.

Kaksitoistatuntisen työpäivän tuote on 20 naulaa lankaa, jonka arvo on 30 š. Kokonaista ⁸⁄₁₀ langan arvosta (24 š) on kulutettujen tuotantovälineiden (20 naulaa puuvillaa 20 š, värttinät ym. 4 š) pelkkää uudestaan esiintyvää arvoa eli on pysyvää pääomaa. Muut ²⁄₁₀ ovat kehruuprosessin aikana syntynyttä uutta arvoa, 6 š, joista toinen puoli korvaa työvoiman liikkeeseen sijoitetun päiväarvon eli vaihtelevan pääoman ja toinen puoli muodostaa 3 š:n lisäarvon. 20 lankanaulan kokonaisarvo on siis kokoonpantu seuraavasti:

langan arvo 30 š = 24 š^(c) + 3 š^(v) + 3 š^(m).

Kun tämä kokonaisarvo esiintyy 20 lankanaulan kokonaistuotteessa, niin myös eri arvonalkeet voidaan esittää tuotteen suhteellisissa osissa.

Jos 30 š:n lanka-arvo on 20 naulassa lankaa, niin ⁸⁄₁₀ tästä arvosta eli sen pysyvä osa, 24 š, on ⁸⁄₁₀:ssa tuotetta eli 16 naulassa lankaa. 13¹⁄₃ naulaa siitä esittää raaka-aineen arvoa, kehrättyä puuvillaa à 20 š, ja 2²⁄₃ naulaa kulutettujen apuaineiden ja työvälineiden, värttinöiden ym. 4 š:n suuruista arvoa.

13¹⁄₃ naulaa lankaa esittää siis kaikkea kokonaistuotteeseen, 20 naulaan lankaa, sisältyvää puuvillaa, kokonaistuotteen raaka-ainetta, mutta ei mitään muuta. Niihin tosin sisältyy ainoastaan 13¹⁄₃ naulaa puuvillaa, jonka arvo on 13¹⁄₃ š, mutta niiden lisääntynyt arvo, 6²⁄₃ š, muodostaa vastikkeen puuvillalle, joka on käytetty jäljellä oleviin 6²⁄₃ naulaan lankaa. On ikään kuin viimeksi mainitusta 6²⁄₃ naulasta olisi puuvilla revitty pois ja kokonaistuotteen kaikki puuvilla koottu 13¹⁄₃ naulaan lankaa. Sitä vastoin niissä ei nyt ole yhtään atomia käytettyjen apuaineiden ja työvälineiden arvoa eikä kehruuprosessissa luotua uutta arvoa.

Jäljellä olevat 2²⁄₃ naulaa lankaa, joissa pysyvän pääoman jäännös (= 4 š) piilee, esittävät niin ikään yksinomaan kokonaistuotteen, 20 lankanaulan, tuottamiseen käytettyjen apuaineiden ja työvälineiden arvoa.

Näin ollen ⁸⁄₁₀ tuotteesta eli 16 naulaa lankaa — vaikkakin ne aineellisesti, käyttöarvona, lankana tarkasteltuina ovat yhtä hyvin kehruutyön tulosta kuin muutkin tuotteen osat — eivät tässä yhteydessä sisällä ensinkään kehruutyötä, itse kehruuprosessin aikana imettyä työtä. On kuin ne olisivat kehräämättä muuttuneet langaksi ja kuin niiden lanka-asu olisi pelkkää valhetta ja petosta. Ja tosiaankin, kun kapitalisti myy ne 24 š:stä ja ostaa sillä takaisin tuotantovälineensä, osoittautuu, että nuo 16 naulaa lankaa ovat ainoastaan valepukuista puuvillaa, värttinöitä, hiiltä jne.

Jäljelle jäävät ²⁄₁₀ tuotteesta eli 4 naulaa lankaa eivät taas nyt esitä muuta kuin kaksitoistatuntisessa kehruuprosessissa tuotettua uutta 6 š:n arvoa. Se mitä niissä oli käytettyjen raakaaineiden ja työvälineiden arvoa, on niistä jo imetty pois ja liitetty yllä mainittuihin 16 naulaan lankaa. 20 naulassa lankaa aineellistettu kehruutyö on keskitetty ²⁄₁₀:aan tuotetta. On kuin kehrääjä olisi kehrännyt 4 naulaa lankaa ilmasta tai puuvillasta ja värttinöillä, jotka — ollen ihmistyön avutta luonnostaan olemassa — eivät lisää tuotteen arvoa.

Näistä 4 naulasta lankaa, joihin siis päivittäisen kehruuprosessin koko arvotuote sisältyy, toinen puolisko esittää vain käytetyn työvoiman korvausarvoa, ts. vaihtelevaa 3 š:n pääomaa, toiset 2 naulaa lankaa vain 3 š:n lisäarvoa.

Kun kehrääjän 12 työtuntia esineellistyy 6 š:ssä, on 30 š:n arvossa lankaa esineellistynyt 60 työtuntia. Ne ovat 20 naulassa lankaa, joista ⁸⁄₁₀ eli 16 naulaa on 48 ennen kehruuprosessia tehdyn työtunnin, nimittäin langan tuotantovälineissä esineellistetyn työn aineellistuma, ²⁄₁₀ eli 4 naulaa ovat sitä vastoin itse kehruuprosessissa käytetyn 12 työtunnin aineellistuma.

Aikaisemmin näimme, että langan arvo on yhtä kuin sen tuottamisessa synnytetyn uuden arvon ynnä sen tuotantovälineissä jo ennakolta olevien arvojen summa. Nyt on käynyt selville, kuinka toiminnaltaan ja käsitteiltään erilaiset tuotearvon tekijät voidaan esittää itse tuotteen suhteellisissa osissa.

Tuotteen — tuotantoprosessin tuloksen — jakautuminen tuotemäärään, joka esittää ainoastaan tuotantovälineisiin sisältyvää työtä eli pysyvää pääoman osaa, toiseen määrään, joka esittää ainoastaan tuotantoprosessissa lisättyä välttämätöntä työtä eli vaihtelevaa pääoman osaa, ja vihdoin tuotemäärään, joka esittää ainoastaan samassa prosessissa lisäksi tullutta lisätyötä eli lisäarvoa, tämä jakautuminen on yhtä yksinkertainen kuin tärkeä seikka, niin kuin sen myöhempi soveltaminen monimutkaisiin ja vielä ratkaisemattomiin ongelmiin on osoittava.

Me tarkastelimme äsken kokonaistuotetta kaksitoistatuntisen työpäivän valmiina tuloksena. Mutta me voimme seurata sitä myös sen syntymisprosessissa ja kuitenkin esittää osatuotteet toiminnaltaan erilaisina tuotteen osina.

Kehrääjä tuottaa 12 tunnissa 20 naulaa lankaa, siis yhdessä tunnissa 1²⁄₃ ja 8 tunnissa 13¹⁄₃ naulaa, ts. osatuotteen, jonka arvo on yhtä suuri kuin sen puuvillan kokonaisarvo, joka kehrätään koko työpäivän kuluessa. Samoin on seuraavan tunnin ja 36 minuutin osatuote = 2²⁄₃ naulaa lankaa ja se esittää siis 12 työtuntina kulutettujen työvälineiden arvoa. Samoin seuraavan tunnin ja 12 minuutin aikana kehrääjä tuottaa 2 naulaa lankaa = 3 š, siis tuotteen arvon, joka on yhtä kuin koko se arvotuote, jonka hän 6 välttämättömässä työtunnissa luo. Vihdoin hän tuottaa jäljellä olevassa ⁶⁄₅ tunnissa niin ikään 2 naulaa lankaa, jonka arvo on yhtä kuin hänen puolipäiväisen lisätyönsä synnyttämä lisäarvo. Tällaista laskemistapaa käyttää englantilainen tehtailija kotitarpeikseen ja hän sanoo esim., että 8 ensimmäisen tunnin eli työpäivän ²⁄₃ aikana hän ansaitsee puuvillansa jne. Näemme, että asetelma on oikea, että se on todellisuudessa ainoastaan ensimmäinen asetelma, jos se muutetaan paikasta, jossa tuotteen osat ovat valmiina toistensa vieressä, ajaksi, jossa ne seuraavat toinen toistaan. Mutta asetelmasta voi myös johtua hyvin barbaarisia mielipiteitä, etenkin niiden päässä, joille käytännössä on yhtä paljon etua arvonlisäysprosessista kuin sen väärinymmärtämisestä teoriassa. Niinpä voidaan kuvitella, että kehrääjämme esim. työpäivänsä 8 ensimmäisessä tunnissa tuottaa eli korvaa puuvillan arvon, seuraavassa tunnissa ja 36 minuutissa kuluneiden työvälineiden arvon, seuraavassa tunnissa ja 12 minuutissa työpalkan arvon ja omistaa ainoastaan kuuluisan »viimeisen tunnin» tehtailijalle, lisäarvon tuottamiselle. Kehrääjän tilille pannaan siten kaksoisihme: ikään kuin hän tuottaisi puuvillaa, värttinöitä, höyrykoneen, hiiltä, öljyä yms. samassa silmänräpäyksessä kuin hän niillä kehrää ja tekisi yhdestä työpäivästä, jolla on tietty voimakkuuden aste, viisi samanlaista päivää. Kyseisessä tapauksessa nimittäin raaka-aineen ja työvälineiden tuottaminen vaatii ²⁴⁄₆, ts. 4 kaksitoistatuntista työpäivää, ja niiden muuttaminen langaksi vielä yhden kaksitoistatuntisen työpäivän. Että saaliinhimo uskoo sellaisiin ihmeisiin eikä koskaan jää vaille rikkiviisasta sykofanttia, joka ne todistaa, sitä osoittaa seuraava historiallisen kuuluisuuden saavuttanut esimerkki.

3. Seniorin »viimeinen tunti»

Eräänä kauniina aamuna vuonna 1836 kutsuttiin taloustieteellisistä tutkimuksistaan ja kauniista tyylistään kuuluisa Nassau W. Senior, tavallaan englantilaisten taloustieteilijöiden Clauren, Oxfordista Manchesteriin oppimaan kansantaloustiedettä sen sijaan, että opettaisi sitä Oxfordissa. Tehtailijat valitsivat hänet nyrkkitaistelijakseen äsken julkaistua Factory Act'ia^[71] ja vielä pitemmälle pyrkivää kymmenen tunnin agitaatiota vastaan. Tavallisella käytännöllisellä tarkkanäköisyydellään he olivat älynneet, että herra professori »wanted a good deal of finishing» [»kaipasi melkoista viimeistelyä»]. He kutsuivat hänet sen tähden Manchesteriin. Herra professori puolestaan muovaili Manchesterin tehtailijoilta kuulemansa luennon kirjaseksi: »Letters on the Factory Act, as it affects the cotton manufacture». London 1837. Siitä saa lukea mm. seuraavan ylösrakentavan palasen:

»Voimassa olevan lain mukaan mikään tehdas, joka käyttää työssä 18 vuotta nuorempia henkilöitä, ei voi olla käynnissä 11¹⁄₂ tuntia kauempaa päivässä, so. 12 tuntia 5 ensimmäisenä päivänä ja 9 tuntia lauantaina. Seuraava analyysi (!) näyttää, että sellaisessa tehtaassa koko puhdas voitto johtuu viimeisestä tunnista. Tehtailija kiinnittää 100 000 puntaa: 80 000 puntaa tehdasrakennukseen ja koneihin, 20 000 raaka-aineeseen ja työpalkkaan. Tehtaan vuotuinen tavaranvaihto, kun edellytetään, että pääoma vaihtuu kerran vuodessa ja että bruttovoitto on 15 %, nousee 115 000:n punnan arvoon... Näistä 115 000 punnasta tuottaa jokainen 23:sta puolesta työtunnista päivässä ⁵⁄₁₁₅ eli ¹⁄₂₃. Niistä ²³⁄₂₃, jotka muodostavat koko 115 000 punnan summan (constituting the whole 115 000 puntaa), ²⁰⁄₂₃, ts. 100 000 puntaa 115 000:sta, korvaa ainoastaan pääoman; ¹⁄₂₃ eli 5000 puntaa 15 000 punnan bruttovoitosta (!) korvaa tehtaan ja koneiston kulumisen. Jäljelle jäävät ²⁄₂₃, ts. jokaisen päivän molemmat viimeiset puolitunnit tuottavat puhtaan voiton 10 %. Jos siis hintojen pysyessä entisellään tehdas saisi työskennellä 13 tuntia 11¹⁄₂ asemesta, niin puhdas voitto, jos noin 2600 puntaa pantaisiin vielä kiertävään pääomaan, enemmän kuin kaksinkertaistuisi. Jos toisaalta työtuntien lukua supistettaisiin 1 tunnilla päivässä, häviäisi puhdas voitto; jos supistus olisi 1¹⁄₂ tuntia, häviäisi myös kokonaisvoitto.»^[32*]

Ja tuota herra professori nimittää »analyysiksi»! Jos hän todella uskoi tehtailijan ruikutusta, että työmies tuhlaa suurimman osan päivästä rakennusten, koneiden, puuvillan, hiilen yms. tuottamiseen, siis arvon uusintamiseen tai korvaamiseen, niin analyysi oli yleensä tarpeeton. Hän olisi voinut yksinkertaisesti vastata: Hyvät herrat! Jos te teetätte työtä 10 tuntia 11¹⁄₂ sijasta, niin olosuhteiden pysyessä entisellään vähenee puuvillan, koneiston yms. kuluminen ¹⁄₂ tunnilla päivässä. Te voitatte siis aivan yhtä paljon kuin menetätte. Teidän työmiehenne tuhlaavat vastaisuudessa ¹⁄₂ tuntia vähemmän sijoitetun pääoma-arvon uusintamiseen tai korvaamiseen. Jollei Senior uskoisi heidän sanaansa, vaan pitäisi asiantuntijana tarpeellisena eritellä asiaa, niin hänen täytyisi ennen kaikkea siinä kysymyksessä, joka koskee yksinomaan puhtaan voiton suhdetta työpäivän pituuteen, pyytää, etteivät herrat tehtailijat sekoittaisi keskenään koneistoa ja tehdasrakennuksia, raaka-ainetta ja työtä, vaan suosiollisesti asettaisivat toiselle puolelle tehdasrakennuksiin, koneistoon, raaka-aineeseen yms. sisältyvän pysyvän pääoman ja toiselle työpalkkoihin sijoitetun pääoman. Jos silloin osoittautuisi, että tehtailijain laskelmien mukaan työmies ²⁄₂ työtunnissa eli 1 tunnissa uusintaa eli korvaa työpalkan, niin erittelijä voisi jatkaa:

Teidän ilmoituksenne mukaan työmies tuottaa viimeistä edellisenä tuntina työpalkkansa ja viimeisenä teidän lisäarvonne eli puhtaan voiton. Kun hän yhtä pitkinä aikoina tuottaa yhtä suuret arvot, on viimeistä edellisen tunnin tuotteella sama arvo kuin viimeisen tunnin tuotteella. Edelleen työmies tuottaa arvoa ainoastaan mikäli hän käyttää työtä ja hänen työnsä määrän mittaa hänen työaikansa. Tämä on teidän ilmoituksenne mukaan 11¹⁄₂ tuntia päivässä. Osan tästä 11¹⁄₂ tunnista hän kuluttaa työpalkkansa tuottamiseen eli korvaamiseen, toisen osan teidän puhtaan voittonne tuottamiseen. Muuta hän ei työpäivän kuluessa tee. Mutta kun teidän ilmoituksenne mukaan hänen työpalkkansa ja hänen tuottamansa lisäarvo ovat yhtä suuria arvoja, hän tuottaa ilmeisesti työpalkkansa 5³⁄₄ tunnissa ja teidän puhtaan voittonne toisissa 5³⁄₄ tunnissa. Kun edelleen kaksituntisen lankatuotteen arvo on yhtä suuri kuin hänen työpalkkansa ynnä teidän puhtaan voittonne arvojen summa, niin 11¹⁄₂ työtunnin täytyy mitata tämä langan arvo, 5³⁄₄ työtunnin viimeistä edellisen tunnin tuote ja viimeisen ditto [samoin]. Me tulemme nyt harmilliseen kohtaan. Siis olkaa varuillanne. Viimeistä edellinen työtunti on tavallinen työtunti samoin kuin ensimmäinenkin, ni plus ni moins [ei enempää eikä vähempää]. Kuinka kehrääjä voi siis yhdessä työtunnissa tuottaa langan arvon, joka edustaa 5³⁄₄ työtuntia? Todellisuudessa hän ei sellaista ihmettä teekään. Se käyttöarvo, minkä hän yhdessä työtunnissa tuottaa, on tietty paljous lankaa. Tämän langan arvon mittana on 5³⁄₄ työtuntia, joista 4³⁄₄ sisältyy ilman hänen myötävaikutustaan kunakin tuntina kulutettuihin tuotantovälineisiin, puuvillaan, koneistoon jne., ⁴⁄₄ eli yhden tunnin hän lisää siihen itse. Kun siis hänen työpalkkansa tuotetaan 5³⁄₄ tunnissa ja yhden kehruutunnin lankatuote sisältää samoin 5³⁄₄ työtuntia, ei siinä ole mitään taikuutta, että hänen 5³⁄₄ kehruutuntinsa arvotuote on yhtä kuin yhden kehruutunnin tuotearvo. Mutta te olette kokonaan hakoteillä, jos luulette, että hän kadottaa työpäivästään ajanhiukkastakaan puuvillan, koneiston jne. arvojen uusintamiseen tai »korvaamiseen». Sen kautta, että hänen työnsä tekee puuvillasta ja värttinästä lankaa, sen kautta, että hän kehrää, puuvillan ja värttinän arvo siirtyy itsestään lankaan. Tämä johtuu hänen työnsä laadusta eikä sen määrästä. Tosin hän siirtää puuvillan arvoa yms. lankaan tunnissa enemmän kuin ¹⁄₂ tunnissa, mutta ainoastaan sen tähden, että hän 1 tunnissa kehrää enemmän puuvillaa kuin ¹⁄₂:ssa. Te ymmärrätte siis, että teidän väitteenne, jonka mukaan työmies viimeisen edellisenä tuntina tuottaa työpalkkansa arvon ja viimeisenä puhtaan voiton, ei merkitse muuta kuin että hänen työpäivänsä kahden tunnin lankatuotteessa, olkootpa nämä kaksi tuntia päivän alussa tai lopussa, esineellistyy 11¹⁄₂ työtuntia, juuri yhtä monta tuntia kuin koko hänen työpäivässään on. Ja väite, että hän ensimmäisten 5³⁄₄ tunnin aikana tuottaa työpalkkansa ja viimeisten 5³⁄₄ tunnin aikana teidän puhtaan voittonne, ei jälleen merkitse muuta kuin että te maksatte ensimmäiset 5³⁄₄ tuntia ja jätätte viimeiset 5³⁄₄ tuntia maksamatta. Minä puhun työn enkä työvoiman maksamisesta käyttääkseni teidän siansaksaanne. Jos te, hyvät herrat, nyt vertaatte sitä työaikaa, josta te maksatte, siihen työaikaan, josta te ette maksa, niin huomaatte, että niiden välinen suhde on puoli päivää puoleen päivään, siis 100 %, joka todellakin on sievä prosenttimäärä. Ei ole myöskään yhtään epäilyksenalaista, että jos te annatte »työkäsienne» raataa 13 tuntia 11¹⁄₂ tunnin asemesta, ja koska ne teistä näyttävät yhtä samannäköisiltä kuin kaksi munaa, te liitätte nuo 1¹⁄₂ ylituntia pelkästään lisätyöhön, niin viimeksi mainittu kasvaa 5³⁄₄ tunnista 7¹⁄₄ tunniksi ja lisäarvon suhdeluku siis 100 %:sta 126²⁄₂₃ %:iin. Mutta te olette kovin riehakoita sangviinikkoja, jos uskotte, että 1¹⁄₂ tuntia lisäämällä se nousee 100:sta 200 %:iin ja vielä yli 200 %:n, ts. tulee »enemmän kuin kaksinkertaiseksi». Toisaalta — ihmisen sydän on ihmeellinen kappale, etenkin kun ihminen kantaa sydämensä kukkarossaan — te olette aivan päättömiä pessimistejä, jos pelkäätte, että koko teidän puhdas voittonne uppoaa suohon työpäivän lyhetessä 11¹⁄₂:sta 10¹⁄₂:een tuntiin. Totisesti se ei ole mahdollista. Jos edellytämme kaikkien muiden olosuhteiden pysyvän entisellään, vähenee lisätyö 5³⁄₄ tunnista 4³⁄₄ tuntiin, joka yhä edelleenkin antaa melkoisen lisäarvon suhdeluvun, nimittäin 82¹⁴⁄₂₃ %. Mutta kohtalokas »viimeinen tunti», josta te olette kertoneet enemmän satuja kuin kiliastit^[72] maailman lopusta, on all bosh [pelkkää lörpötystä]. Sen menetys ei tule riistämään teiltä »puhdasta voittoa», eikä teidän työssä käyttämiltänne poika- ja tyttölapsilta heidän »sielunsa puhtautta».^[32a*]

Kun teidän »viimeinen tuntinne» todellakin lyö, ajatelkaa silloin Oxfordin professoria. Ja sitten: paremmassa maailmassa toivon itselleni enemmän teidän arvoisaa seuraanne. Addio! [Näkemiin!]^[33*]... James Wilson, eräs taloustieteen päämandariineista, puhalsi lontoolaisessa »Economist» lehdessä 15. huhtikuuta 1848 uudestaan hälytysmerkin Seniorin 1836 keksimän »viimeisen tunnin» puolesta kymmentuntilakia vastaan taistellessaan.

4. Lisätuote

Sitä tuotteen osaa (¹⁄₁₀ 20 naulasta lankaa eli 2 naulaa lankaa esimerkissä 2), joka esittää lisäarvoa, me nimitämme lisätuotteeksi (Mehrprodukt, surplus produce, produit net). Samoin kuin lisäarvon suhdeluvun määrää lisäarvon suhde, ei pääoman kokonaissummaan, vaan sen vaihtelevaan osaan, samoin myös lisätuotteen suuruuden määrää sen suhde, ei kokonaistuotteen jäännökseen, vaan siihen tuotteen osaan, joka edustaa välttämätöntä työtä. Samoin kuin lisäarvon tuottaminen on kapitalistisen tuotannon määräävä tarkoitus, samoin myös rikkauden paljoutta ei mittaa tuotteen absoluuttinen suuruus, vaan lisätuotteen suhteellinen suuruus.^[34*]

Välttämättömän työn ja lisätyön summa, se ajanjakso, jonka kuluessa työmies tuottaa työvoimansa korvausarvon ja lisäarvon, muodostaa hänen työaikansa absoluuttisen pituuden — työpäivän (working day).

KAHDEKSAS LUKU

TYÖPÄIVÄ

1. Työpäivän rajat

Me lähdimme siitä edellytyksestä, että työvoima ostetaan ja myydään sen arvosta. Sen samoin kuin jokaisen muunkin tavaran arvon määrää sen tuottamiseen tarvittava työaika. Jos siis työmiehen keskimääräisten päivittäisten elinhyödykkeiden tuottamiseen tarvitaan 6 tuntia, hänen täytyy tehdä keskimäärin 6 tuntia päivässä työtä tuottaakseen joka päivä työvoimansa eli uusintaakseen siitä myytäessä saadun arvon. Hänen työpäivänsä välttämätön osa on silloin 6 tuntia, ja se on siis, olosuhteiden pysyessä muuten samanlaisina, tietty suure. Mutta sillä itse työpäivän pituus ei suinkaan ole määrätty.

Olettakaamme, että viiva a___________b esittää välttämättömän työajan kestoa eli pituutta, esim. 6 tuntia. Aina sen mukaan kuin työtä jatketaan yli ab:n 1, 3 tai 6 tunnilla jne., saamme seuraavat 3 viivaa:

Työpäivä I	a______b_c,
Työpäivä II	a______b___c,
Työpäivä III	a______b______c,

jotka esittävät kolmea eri työpäivää: 7, 9 ja 12-tuntista. Viivan pidennys bc esittää lisätyön pituutta. Kun työpäivä on ab + bc eli ac, sen pituus muuttuu vaihtelevan suureen bc:n mukaan. Kun ab on tietty suure, voidaan bc:n suhde ab:hen aina mitata. Työpäivässä I se on ¹⁄₆, työpäivässä II ³⁄₈ ja työpäivässä III ⁶⁄₆ ab:stä. Kun vihdoin verranto (lisätyöaika / välttämätön työaika) määrää lisäarvon suhdeluvun, niin tämä saadaan edellä esitetystä suhteesta. Se on näissä kolmessa työpäivässä 16²⁄₃, 50 ja 100 %. Päinvastoin taas lisäarvon suhdeluku yksin ei voisi saattaa työpäivän pituutta tunnetuksi. Jos se olisi esim. 100 %, voisi työpäivä olla 8, 10, 12-tuntinen jne. Suhdeluku näyttäisi, että työpäivän kaksi tekijää, välttämätön työ ja lisätyö, ovat yhtä suuret, mutta ei näyttäisi kuinka suuri kumpikin niistä on.

Työpäivä ei siis ole mikään pysyväinen, vaan vaihteleva suure. Työpäivän yhden osan määrää tosin itse työmiehen alituiseen uudistamiseen tarvittava työaika, mutta sen kokonaispituus vaihtelee lisätyön pituuden eli keston mukaan. Työpäivä on siis määrättävissä, mutta itsessään on se määräämätön.^[35*]

Vaikka työpäivä ei siis ole kiinteä, vaan vaihteleva suure, se voi toisaalta vaihdella vain tiettyjen rajojen sisällä. Sen alirajaa ei kuitenkaan voi määrätä. Jos asetamme pidennysviivan bc eli lisätyön = 0, saamme tosin alirajan, nimittäin sen osan päivästä, joka työmiehen on välttämättömästi työskenneltävä ylläpidokseen. Mutta kapitalistisen tuotantotavan vallitessa voi välttämätön työ olla aina vain osana työpäivästä, eikä työpäivä siis koskaan voi lyhetä tähän alirajaan saakka. Sitä vastoin työpäivällä on yliraja. Se ei voi jatkua yli tietyn pituuden. Tämä yliraja määräytyy kahdella tavalla. Toisaalta sen määräävät työvoiman fyysiset rajat. Ihminen voi luonnollisen 24-tuntisen päivän kuluessa käyttää vain tietyn paljouden elinvoimaansa. Niinpä hevonen voi tehdä työtä jatkuvasti vain 8 tuntia päivässä. Osan päivästä voiman täytyy levätä, nukkua, toisena osana päivästä ihmisen on tyydytettävä muita fyysisiä tarpeita, ravittava, puhdistettava, puettava itsensä jne. Näiden puhtaasti fyysisten rajoitusten lisäksi työpäivän pidentäminen törmää myös moraalisiin rajoihin. Työmies tarvitsee aikaa tyydyttääkseen henkisiä ja yhteiskunnallisia tarpeita, joiden laajuuden ja lukuisuuden määrää yleinen sivistystaso. Työpäivän vaihtelu tapahtuu siis fyysisten ja yhteiskunnallisten rajoituksien sisällä. Nämä molemmat rajoitukset ovat kuitenkin luonteeltaan hyvin venyviä ja jättävät mitä suurimman tilan vaihteluille. Niinpä on 8, 10, 12, 14, 16, 18 tunnin työpäiviä, siis pituudeltaan sangen erilaisia.

Kapitalisti on ostanut työvoiman sen päiväarvosta. Hänelle kuuluu sen käyttöarvo yhden työpäivän kuluessa. Kapitalisti on siis saanut oikeuden pakottaa työmies tekemään työtä hänelle yhden päivän ajan. Mutta mitä on työpäivä?^[36*] Joka tapauksessa vähemmän kuin luonnollinen elinpäivä. Kuinka paljon? Kapitalistilla on oma mielipiteensä tästä ultima Thulesta,^[i] työpäivän välttämättömästä rajasta. Kapitalistina hän on vain pääomaa ihmismuodossa. Hänen sielunaan on pääoman sielu. Mutta pääomalla on yksi ainoa elämänpyrkimys, pyrkimys lisääntyä arvossa, luoda lisäarvoa, imeä pysyväisellä osallaan, tuotantovälineillä, mahdollisimman suuri määrä lisätyötä.^[37*] Pääoma on kuollutta työtä, joka vain verenimijän tavoin pitää itseään elossa imemällä itseensä elävää työtä, ja elää sitä ehommin, kuta enemmän se itseensä imee. Aika, jonka työmies työskentelee, on aikaa, jonka kuluessa kapitalisti kuluttaa ostamansa työvoiman.^[38*] Jos työmies kuluttaa käytettävissä olevan aikansa itseään varten, niin hän varastaa kapitalistilta.^[39*]

Kapitalisti vetoaa siis tavaranvaihdon lakiin. Samoin kuin muutkin ostajat hän koettaa saada mahdollisimman suurta hyötyä tavaransa käyttöarvosta. Mutta äkkiä kuuluu työmiehen ääni, joka tuotantoprosessin kuohussa [Sturm und Drang] oli vaiennut:

Tavara, jonka olen myynyt sinulle, eroaa muusta tavaralaumasta sen kautta, että sen käyttö luo arvoa ja suurempaa arvoa kuin mitä se itse maksaa. Se oli syy, miksi sinä sen ostit. Se mikä sinun taholtasi näyttää pääoman arvonlisäykseltä, on minun taholtani työvoiman liikakäyttöä. Sinä ja minä tunnemme tavaramarkkinoilla vain yhden lain, tavaranvaihdon lain. Ja tavaran kuluttaminen ei ole myyjän asia, joka sen luovuttaa, vaan ostajan asia, joka sen itselleen hankkii. Sinun asianasi on siis minun päivittäisen työvoimani käyttö. Mutta sen päivittäisen myyntihinnan avulla minun täytyy joka päivä uusintaa se voidakseni sitten uudelleen myydä sen. Lukuunottamatta luonnollista kulumista iän mukana yms. minun täytyy huomenna kyetä työskentelemään voimiltani, terveydeltäni ja reippaudeltani samassa normaalitilassa kuin tänäänkin. Sinä saarnaat minulle alati »säästäväisyyden» ja »pidättymisen» evankeliumia. Hyvä on! Minä tahdon järkevänä, säästäväisenä isäntänä hoitaa ainoaa omaisuuttani, työvoimaani, ja pidättyä kaikesta sen järjettömästä tuhlaamisesta. Minä tahdon kunakin päivänä käyttää sitä, muuttaa sitä liikkeeksi, työksi ainoastaan niin paljon kuin sen normaalikestävyys ja -kehitys sallivat. Rajattomasti työpäivää pidentämällä sinä voit käyttää yhtenä päivänä suuremman määrän minun työvoimaani kuin mitä minä voin kolmena päivänä korvata. Minkä sinä sitten voitat työssä, minä menetän työn substanssissa. Minun työvoimani käyttäminen ja ryöstäminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Jos se keskimääräinen aika, minkä tavallinen työmies voi elää työmäärän ollessa kohtuullinen, on 30 vuotta, niin minun työvoimani arvo, jonka sinä kunakin päivänä minulle maksat, on 1 / (365 × 30) eli ¹⁄₁₀₉₅₀ sen kokonaisarvosta. Mutta jos sinä kulutat sen 10 vuodessa, niin sinä maksat minulle joka päivä ¹⁄₁₀₉₅₀ ¹⁄₃₆₅₀ asemesta sen kokonaisarvosta, siis ainoastaan ¹⁄₃ sen päiväarvosta, ja varastat minulta siten ²⁄₃ tavarani arvosta. Sinä maksat minulle yksipäiväisestä työvoimasta, mutta kulutat kolmipäiväisen. Se on vastoin meidän sopimustamme ja tavaranvaihdon lakia. Minä vaadin sen tähden normaalipituista työpäivää ja vaadin sitä vetoamatta sinun sydämeesi, sillä raha-asioissa ei tunteellisuus tule kysymykseen. Sinä saatat olla mallikelpoinen kansalainen, ehkäpä eläinsuojeluyhdistyksen jäsenkin ja sitä paitsi voit käydä hurskaasta ihmisestä, mutta sillä oliolla, jota sinä minuun nähden edustat, ei ole sydäntä rinnassa. Se mikä siellä näyttää tykyttävän, on minun oman sydämeni lyönti. Minä vaadin normaalityöpäivää sen tähden, että minä vaadin tavarani arvon samoin kuin jokainen muukin myyjä.^[40*]

Näemme siis, että jollemme ota lukuun työpäivän hyvin venyviä rajoja, ei itse tavaranvaihdon luonnosta johdu mitään rajoja työpäivälle eikä siis lisätyölle. Kapitalisti pitää kiinni ostajanoikeudestaan koettaessaan tehdä työpäivän niin pitkäksi kuin mahdollista ja jos suinkin mahdollista niin yhdestä työpäivästä kaksi. Toisaalta myydyn tavaran erikoinen luonne sisältää rajan sen kuluttamiselle ostajan taholta, ja työmies pitää kiinni oikeudestaan myyjänä koettaessaan rajoittaa työpäivän määrättyyn normaalipituuteen. Tässä on siis ristiriita, oikeus oikeutta vastassa, ja molemmissa on yhtälailla tavaranvaihdon lain sinetti. Yhtäläisten oikeuksien yhteentörmäyksen ratkaisee voima. Ja niinpä kapitalistisen tuotannon historiassa työpäivän säännöstely esiintyy taisteluna työpäivän rajoista, taisteluna kokonaiskapitalistin, ts. kapitalistiluokan, ja kokonaistyömiehen, ts. työväenluokan, välillä.

2. Lisätyön sudennälkä. Tehtailija ja pajari

Pääoma ei ole keksinyt lisätyötä. Kaikkialla, missä tuotantovälineet ovat yhteiskunnan jonkin osan yksinoikeutena, on työmiehen, olipa hän vapaa tai epävapaa, pitänyt lisätä ylläpidokseen välttämättömään työaikaan ylimääräistä työaikaa tuottaakseen elinhyödykkeet tuotantovälineiden omistajalle,^[41*] olkoonpa tämä omistaja sitten ateenalainen καλὸζ κ'ά'γατόζ (ylimys), etruskilainen teokraatti, civis romanus (Rooman kansalainen), normannilainen paroni, amerikkalainen orjainomistaja, valakialainen pajari, uudenaikainen maalordi tai kapitalisti.^[42*] On kuitenkin selvää, että jos jossain taloudellisessa yhteiskuntamuodostumassa on etualalla tuotteen käyttöarvo eikä sen vaihtoarvo, niin lisätyötä rajoittaa ahtaampi tai laajempi tarvepiiri, mutta itse tuotannon luonteesta ei johdu rajaton lisätyön tarve. Muinaisuudessa tavataankin sen tähden pelottavaa ylityötä siellä, missä tarkoituksena oli synnyttää vaihtoarvoa sen itsenäisessä rahamuodossa, kullan ja hopean tuotannossa. Ankara, tappava raataminen on tällöin ylityön julkinen muoto. Luettakoon vain Diodoros Siculusta.^[43*] Tämä on kuitenkin poikkeuksellista vanhassa maailmassa. Mutta niin pian kuin kansat, joiden tuotanto vielä liikkuu orjatyön, verotyön yms. alhaisissa muodoissa, tulevat vedetyiksi maailmanmarkkinoille, jossa vallitsee kapitalistinen tuotantotapa ja jotka tekevät pääasialliseksi pyrkimykseksi tämän tuotannon tuotteiden myynnin ulkomaille, niin orjuuden, maaorjuuden ym. barbaarisen julmuuden kukkuraksi tulee ylityön sivistynyt julmuus. Siten Amerikan Yhdysvaltojen eteläisissä valtioissa neekerien työ säilytti lievästi patriarkallisen luonteen niin kauan kuin tuotannon tarkoituksena oli pääasiassa omien tarpeitten välitön tyydyttäminen. Mutta sitä mukaa kuin puuvillanvienti tuli noiden valtioiden pääharrastukseksi, neekerien rasittaminen liiallisella työllä ja paikka paikoin heidän elämänsä loppuunkuluttaminen seitsemässä työvuodessa tuli tekijäksi edeltäpäin lasketussa ja laskevassa järjestelmässä. Kysymyksessä ei ollut enää se, että hänestä saataisiin irti jokin määrä hyödyllisiä tuotteita. Kysymys oli nyt itse lisäarvon tuottamisesta. Samoin oli myös verotyöjärjestelmän laita, esim. Tonavan ruhtinaskunnissa.

Lisätyön sudennälän vertaaminen Tonavan ruhtinaskunnissa samaan sudennälkään englantilaisissa tehtaissa tarjoaa erityistä mielenkiintoa, koska lisätyöllä on verotyössä itsenäinen, aistein havaittava muoto.

Olettakaamme, että työpäivässä on 6 tuntia välttämätöntä työtä ja 6 tuntia lisätyötä. Silloin vapaa työmies tekee kapitalistille viikossa 6 × 6 eli 36 tuntia lisätyötä. Se on samaa kuin jos hän työskentelisi 3 päivää viikossa itseään ja 3 päivää viikossa ilmaiseksi kapitalistia varten. Mutta tämä ei ole näkyvissä. Lisätyö ja välttämätön työ sekaantuvat toisiinsa. Minä voin siis esittää saman suhteen esim. niin, että työmies työskentelee joka minuutissa 30 sekuntia itselleen ja 30 sekuntia kapitalistille jne. Toisin on veropäivätyön laita. Se välttämätön työ, jonka esim. valakialainen talonpoika suorittaa ylläpidokseen, on näet paikallisesti erotettu hänen lisätyöstään pajaria varten. Edellisen hän suorittaa omalla pellollaan, toisen herrastilalla. Molemmat työajan osat ovat siis itsenäisesti toistensa vieressä. Veropäivätyön muodossa lisätyö on tarkoin erotettu välttämättömästä työstä. Lisätyön ja välttämättömän työn määrälliseen suhteeseen tämä niiden erilainen ilmenemismuoto ei ilmeisesti vaikuta mitään. Kolme päivää lisätyötä viikossa jää kolmeksi päiväksi työtä, joka ei synnytä vastiketta työmiehelle itselleen, olipa sen nimi veropäivätyö tai palkkatyö. Kapitalisti ilmaisee kuitenkin lisätyön sudennälän pyrkimyksenä pidentää rajattomasti työpäivää, pajari yksinkertaisemmin: verotyöpäivien välittömänä tavoitteluna.^[44*]

Tonavan ruhtinaskunnissa päivätyövelvollisuuteen liittyi luontoismaksuja ja muita maaorjuudesta johtuneita lisäkkeitä, mutta se oli kuitenkin itse tärkeimpänä verona vallitsevalle luokalle. Siellä missä asianlaita on ollut näin, päivätyövelvollisuus on harvoin johtunut maaorjuudesta, mutta maaorjuus enimmäkseen päinvastoin veropäivätyöstä.^[44a*] Niin oli asianlaita romanialaisissa maakunnissa. Niiden alkuperäinen tuotantotapa perustui yhteisöomaisuuteen, mutta ei slaavilaisessa eikä intialaisessa muodossa. Osaa maista yhteisön jäsenet viljelivät vapaana yksityisomaisuutenaan itsenäisesti, toista osaa — ager publicus — he viljelivät yhteisesti. Tämän yhteisen työn tuotteet olivat osaksi varavarantona katovuosia ja muita sattumia varten, osaksi valtionvarantona sotakustannuksia sekä uskonnollisia ym. yhteiskunnan menoja varten. Aikojen kuluessa korkeampiarvoiset sotilaat ja kirkonmiehet anastivat yhteisöomaisuuden keralla myös sen hyväksi tehtävät suoritukset. Vapaiden talonpoikien työ heidän yhteismaallaan muuttui päivätyövelvollisuudeksi yhteismaan varkaiden hyväksi. Samanaikaisesti kehittyivät maaorjuussuhteet, kuitenkin vain todellisuudessa eivätkä laillisesti, kunnes maailman »vapauttaja», Venäjä, korotti ne laiksi sillä tekosyyllä, että se muka sillä poisti maaorjuuden. Päivätyövelvollisuutta koskeva laki, jonka venäläinen kenraali Kiseljov 1831 julkaisi, oli luonnollisesti juuri pajarien sanelema. Venäjä saavutti siten yhdellä iskulla Tonavan ruhtinaskuntien mahtimiesten suosion ja kättentaputukset koko Euroopan vähämielisiltä liberaaleilta.

»Règlement organique'n»^[75] mukaan — se on tuon päivätyövelvollisuutta koskevan lain nimi — jokaisen valakialaisen talonpojan, paitsi koko joukkoa yksityiskohtaisesti lueteltuja luontoismaksuja, on suoritettava ns. maanomistajalle: 1. kaksitoista työpäivää yleensä; 2. yksi päivä peltotyötä ja 3. yksi päivä halonvetoa. Kaikkiaan 14 päivää vuodessa. Syvällisesti kansantaloustiedettä ymmärtäen ei tällä kuitenkaan ole tarkoitettu työpäivää sen tavallisessa merkityksessä, vaan työpäivää, joka on välttämätön päivittäisen keskituotteen valmistamiseksi; päivittäinen keskituote on vuorostaan määrätty nokkelasti sellaiseksi, ettei mikään kyklooppi saisi sitä valmiiksi 24 tunnissa. Itse »Règlement» selittääkin aitovenäläisittäin ivallisesti ja kuivasanaisesti, että 12 työpäivällä tarkoitetaan 36 päivän työn tuotetta, peltotyöpäivällä kolmea päivää, päivällä halonajoa samoin kolminkertaista määrää. Summa 42 verotyöpäivää. Tämän lisäksi tulee vielä niin sanottu Jobagie, ts. palvelukset, joita maanomistajalle on suoritettava ylimääräisiä tuotantotarpeita varten. Väestönsä suuruuden mukaan on jokaisen kylän annettava vuosittain tietty määrä väkeä Jobagiehen. Tämä lisäpäivätyövelvollisuus lasketaan nousevan jokaista valakialaista talonpoikaa kohden 14 päiväksi. Siten säädetty päivätyövelvollisuus tekee 56 työpäivää vuodessa. Mutta Valakian maanviljelysvuodessa on epäsuotuisan ilmaston vuoksi vain 210 päivää, joista on vähennettävä 40 pyhä- ja juhlapäivää ja keskimäärin 30 rajusääpäivää eli yhteensä 70 päivää. Jäljelle jää 140 työpäivää. Päivätyövelvollisuuden suhde välttämättömään työhön, ⁵⁶⁄₈₄ eli 66²⁄₃ %, osoittaa paljoa pienempää lisäarvon suhdelukua kuin se, jonka mukaan englantilaisen maanviljelys- ja tehdastyömiehen työ on säännöstelty. Tämä on kuitenkin vain laissa määrätty päivätyövelvollisuus. Ja vielä »vapaamielisemmässä» hengessä kuin englantilainen tehdaslainsäädäntö »Règlement organique» on helpottanut sen itsensä kiertämistä. Sitten kun se on 12 päivästä tehnyt 56, kunkin näiden 56 veropäivätyön nimellinen päiväurakka määrätään jälleen siten, että seuraaviksi päiviksi täytyy jäädä osa tehtävästä. Päivässä on esim. kitkettävä maa-ala, joka tähän työhön etenkin maissiviljelyksillä vaatii kaksi kertaa niin pitkän ajan. Erinäisten maanviljelystöiden laillinen päiväurakka voidaan selittää niin suureksi, että päivä alkaa toukokuussa ja loppuu lokakuussa. Moldaviassa ovat määräykset vieläkin kovemmat.

»'Règlement organique'n' 12 verotyöpäivää», huudahti muuan voitostaan juopunut pajari, »nousee 365 päivään vuodessa!»^[45*]

Kun Tonavan ruhtinaskuntien »Règlement organique» on asetuksen jokaisen pykälän laillistaman lisätyön sudennälän positiivinen ilmaus, niin englantilaiset Factory Acts ovat saman sudennälän negatiivisia ilmauksia. Nämä lait hillitsevät pääoman pyrkimystä työvoiman rajattomaan riistämiseen rajoittamalla työpäivää valtion pakkovallan kautta, jopa sellaisenkin valtion, jossa kapitalisti ja suurtilallinen hallitsevat. Lukuunottamatta päivä päivältä uhkaavammaksi paisuvaa työväenliikettä, tämän tehdastyön rajoittamisen saneli sama välttämättömyys, josta johtui guanon käyttäminen englantilaisilla pelloilla. Sama sokea saaliinhimo, joka yhtäällä oli ehdyttänyt maan, oli toisaalla alkanut jäytää kansallisen elinvoiman juuria. Säännöllisesti uudistuvat kulkutaudit puhuivat tässä yhtä selvää kieltä kuin aleneva sotilaskelpoisuus Saksassa ja Ranskassa.^[46*]

Nykyään 1867 voimassa oleva Factory Act vuodelta 1850 sallii keskimäärin kymmentuntisen työpäivän, nimittäin 5 ensimmäisenä arkipäivänä 12 tuntia, klo 6:sta aamulla klo 6:een illalla, josta kuitenkin menee lainmääräyksen mukaan puoli tuntia aamiaiseen ja tunti päivälliseen, joten siis jää 10¹⁄₂ työtuntia, ja 8 tuntia lauantaina, klo 6:sta aamulla klo 2:een ip., josta puoli tuntia menee aamiaiseen. Siis jää 60 työtuntia, 10¹⁄₂ ensimmäisinä viitenä viikonpäivänä, 7¹⁄₂ viimeisenä viikonpäivänä.^[47*] On asetettu erityisiä lainvalvojia: välittömästi sisäasiainministeriön alaiset ammattientarkastajat, joiden kertomukset julkaistaan parlamentin toimesta puolivuosittain. Ne antavat siis jatkuvan ja virallisen tilastollisen esityksen kapitalistien lisäarvon sudennälästä.

Kuunnelkaamme hetkinen ammattientarkastajia.^[48*]

»Petollinen tehtailija aloittaa työn milloin runsasta, milloin vajaata neljännestuntia ennen klo 6:tta aamulla ja lopettaa sen neljännestuntia, runsasta tai vajaata, myöhemmin klo 6:tta iltapäivällä. Hän vähentää aamiaista varten varatun nimellisen puolen tunnin alusta ja lopusta 5 minuuttia, ja sieppaa 10 minuuttia päivällistä varten varatun tunnin kumpaisestakin päästä. Lauantaina hän teettää työtä runsaan tai vajaan neljännestunnin klo 2 jälkeen ip. Siten hän voittaa:

Ennen klo 6 aamulla	15 minuuttia	Yhteensä 5 päivässä 300 minuuttia
Jälkeen klo 6 illalla	15 minuuttia
Aamiaisaikana	10 minuuttia
Päivällisaikana	20 minuuttia
	60 minuuttia

Lauantaisin
Ennen klo 6 aamulla	15 minuuttia	Viikossa 340 minuuttia
Aamiaisaikana	10 minuuttia
Jälkeen klo 2 ip.	15 minuuttia

Se on 5 tuntia 40 minuuttia viikossa, joka kerrottuna 50 työviikolla, kun 2 viikkoa vähennetään juhlapäiviin tai satunnaisiin keskeytyksiin, tekee 27 työpäivää.»^[49*]

»Jos työpäivää pidennetään 5 minuutilla yli normaali-ajan, siitä tulee 2¹⁄₂ työpäivää vuodessa.»^[50*] »Yksi lisätunti päivässä, siten saatuna, että siepataan hetkinen aikaa milloin sieltä milloin täältä, tekee vuoden 12 kuukaudesta 13.»^[51*]

Pulat, joiden ajaksi tuotanto keskeytetään ja työskennellään vain »lyhyt aika», ainoastaan muutamia päiviä viikossa, eivät luonnollisesti ensinkään muuta työpäivän pidentämisen halua. Kuta vähemmän kauppaa tehdään, sitä suuremman pitää tehdystä kaupasta saadun voiton olla. Kuta vähemmän aikaa voidaan työtä tehdä, sitä pitemmän pitää lisätyöajan olla. Niinpä ammattientarkastajat kertovat pula-ajasta 1857–1858:

»Voidaan ehkä pitää epäjohdonmukaisena, että ylityötä tehdään aikana, jolloin kauppa käy niin huonosti, mutta sen huono tila kannustaa häikäilemättömiä ihmisiä lainrikkomuksiin: he varaavat itselleen siten ylimääräisen voiton...» Leonard Horner sanoo: »Samaan aikaan, kun minun piirissäni 122 tehdasta on lakkauttanut kokonaan toimintansa, 143 seisoo ja kaikki muut työskentelevät vain lyhyen ajan, työtä teetetään yli laissa määrätyn ajan.»^[52*] Herra Howell sanoo: »Vaikka useimmissa tehtaissa huonon liikeajan takia tehdään työtä vain puoli aikaa, minä saan edelleenkin yhtä paljon valituksia kuin aikaisemminkin, että työmiehiltä siepataan (snatched) puoli tai ³⁄₄ tuntia päivässä pois heidän laissa vakuutettua ruoka- ja lepoaikaansa lyhentämällä.»^[53*]

Sama ilmiö uudistui pienemmässä määrin pelottavan puuvillapulan aikana 1861–1865.^[54*]

»Kun me tapaamme ruoka-aikoina tai muina laittomina aikoina työmiehiä työssä tehtaassa, niin joskus meille esitetään syyksi se, etteivät he tahdo millään ehdolla jättää tehdasta ja että tarvitaan pakotusta, jotta saataisiin heidät keskeyttämään työnsä» (koneiden puhdistaminen ym.), »etenkin lauantai-iltoina. Mutta kun 'kädet' jäävät koneiden seisauttamisen jälkeen tehtaaseen, niin se tapahtuu ainoastaan sen tähden, ettei heille laissa määrättyinä työtunteina klo 6:sta aamulla klo 6:een illalla ole annettu aikaa mainitunlaisten töiden suorittamiseen.»^[55*]

»Ylimääräinen voitto, joka saadaan teettämällä työtä yli laissa määrätyn ajan, näyttää useista tehtailijoista liian suurelta kiusaukselta, että he voisivat sitä vastustaa. He luottavat siihen mahdollisuuteen, ettei heitä saada ilmi, ja laskevat, että ilmitulonkin tapauksessa rahasakkojen ja oikeuskustannusten vähäpätöisyys takaa heille kuitenkin voittoylijäämän.»^[56*] »Siellä missä lisäaika saadaan moninkertaistamalla pieniä varkauksia ('a multiplication of small thefts') päivän kuluessa, tarkastajilla on melkein voittamattomia vaikeuksia voitettavanaan asian todistamisessa.»^[57*]

Näitä pääoman »pieniä varkauksia» työmiesten ruoka- ja lepoajoista ammattientarkastajat sanovat »petty pilferings of minutes», minuuttien näpistelyksi,^[58*] »snatching a few minutes», minuuttien sieppaamiseksi,^[59*] tai työmiesten teknisen sanonnan mukaisesti »nibbling and cribbling at meal times» [ruoka-aikojen nakertamiseksi ja kalvamiseksi].^[60*]

Näemme siis, että tässä ilmapiirissä lisäarvon muodostaminen lisätyön kautta ei ole mikään salaisuus. Minulle sanoi eräs kunnioitusta nauttiva tehtaanomistaja:

»Jos Te sallitte minun teettää ylityötä vain 10 minuuttia päivässä, Te pistätte taskuuni 1000 puntaa vuodessa.»^[61*] »Ajanatomit ovat voiton alkeita.»^[62*]

Mikään ei ole tässä kohden kuvaavampaa kuin että työmiehiä, jotka tekevät työtä koko ajan, sanotaan »full times», täysajan tekijöiksi, ja lapsia alle 13 vuoden, jotka saavat tehdä työtä vain 6 tuntia, »half times», puoliajan tekijöiksi.^[63*] Työmies ei tässä ole enää mitään muuta kuin henkilöllistetty työaika. Kaikki yksilölliset eroavuudet hälvenevät »kokoaikaisiin ja puoliaikaisiin».

3. Englantilaisia teollisuudenhaaroja, joissa ei ole laissa määrättyjä riistonrajoituksia

Olemme tähän asti käsitelleet työpäivän pidennyshalua, lisätyön sudennälkää, alalla, jolla tapahtuneet määrättömät rikkomukset, joita pitemmälle ei mennyt edes espanjalaisten julmuus Amerikan punanahkoja kohtaan, kuten eräs porvarillinen englantilainen taloustieteilijä väittää,^[64*] ovat vihdoinkin panneet pääoman laillisen säännöstelyn kahleisiin. Luokaamme nyt silmäys muutamiin tuotannonhaaroihin, joissa työvoiman tyhjiinimeminen vielä tänäänkin on aivan esteetöntä tai ainakin vielä äskettäin oli.

»Herra Broughton, County Magistrate (kreivikunnan rauhantuomari), ollessaan kokouksen puheenjohtajana, joka pidettiin Nottinghamin kaupungintalossa 14. tammikuuta 1860, sanoi, että pitsiteollisuuden palveluksessa oleva kaupunkilaisväestö on siinä määrin hädässä ja puutteessa, että muussa sivistysmaailmassa ei sellaista tunnetakaan... Kello 2, 3, 4 aamulla temmataan 9–10-vuotiaat lapset likaisilta vuoteiltaan ja pakotetaan kurjaa ylläpitoa vastaan tekemään työtä aina kello 10, 11, 12:een yöllä, niin että heidän jäsenensä kuihtuvat, vartalonsa kutistuu kokoon, kasvojen ilme tylsistyy ja heidän inhimillinen olentonsa jähmettyy kivimäisen tunteettomaksi niin että jo sen pelkkä näkeminen kauhistaa. Meitä ei ihmetytä, että herra Mallett ja muut tehtailijat esittivät protestin kaikkea keskustelua vastaan... Sellainen järjestelmä, jota pastori Montagu Valpy kuvasi, on rajattoman orjuuden järjestelmä, orjuuden yhteiskunnallisessa, fyysisessä, siveellisessä ja älyllisessä suhteessa... Mitä on ajateltava kaupungista, joka pitää yleisen kokouksen anoakseen, että miesten työpäivä rajoitettaisiin 18-tuntiseksi!.. Me saarnaamme Virginian ja Carolinan plantaasinomistajia vastaan. Mutta onko heidän neekerikauppansa kaikkine piiskakauhuineen ja ihmislihan kauppoineen inhottavampaa kuin tämä hivuttava ihmisteurastus, joka tapahtuu jatkuvasti, jotta huntuja ja kauluksia valmistettaisiin kapitalisteille voittoa tuottavasti?»^[65*]

Staffordshiren savenvalu (pottery) on joutunut viimeisten 22 vuoden aikana kolmen parlamenttitutkimuksen kohteeksi. Tulokset on esitetty herra Scrivenin kertomuksessa vuodelta 1841 »Children's Employment Commissioners'ille», tri Greenhowin kertomuksessa vuodelta 1860, julkaistu salaisen neuvoston (Privy Council) lääkärijäsenen määräyksestä (»Public Health, 3rd Report», I, 102–113), ja vihdoin herra Longen kertomuksessa vuodelta 1863, julkaistu »First Report of the Children's Employment Commission» (lasten työtä tutkivan komission ensimmäisessä kertomuksessa) 13. kesäkuuta 1863. Minulle riittää se, että lainaan vuosien 1860 ja 1863 kertomuksista muutamia riistettyjen lasten itsensä antamia todistajalausuntoja. Lasten mukaan arvosteltakoon aikuisten asemaa, etenkin tyttöjen ja vaimojen, ja vielä sellaisessa teollisuudessa, jonka rinnalla puuvillan kehrääminen yms. näyttää hyvin miellyttävältä ja terveelliseltä toimelta.^[66*]

Wilhelm Wood, yhdeksänvuotias, »oli 7 vuoden ja 10 kuukauden vanha, kun hän tuli työhön». Alusta hän »ran moulds» (kantoi valmiiksi muovaillun tavaran kuivaushuoneeseen ja toi sen jälkeen tyhjät muotit takaisin). Hän tulee joka päivä kello 6 aamulla ja lopettaa noin kello 9 illalla. »Minä teen työtä klo 9:ään illalla jokaisena arkipäivänä. Niin on ollut esim. 7–8 viimeisen viikon aikana.» Siis seitsenvuotias lapsi tekee viisitoista tuntia työtä! J. Murray, kaksitoistavuotias poika lausuu:

»I run moulds and turn jigger» [minä kannan muotteja ja väännän pyörää]. »Minä tulen kello 6, toisinaan kello 4 aamulla. Koko viime yön olen tehnyt työtä kello 6:een saakka tänä aamuna. Sitten viimeistä edellisen yön en ole ollut vuoteessa. Paitsi minua työskenteli 8 tai 9 muuta poikaa koko viime yön. Kaikki, yhtä lukuunottamatta, ovat tulleet takaisin tänä aamuna. Minä saan viikossa 3 š 6 pennyä (1 taaleri 5 penniä). En saa enempää, vaikka teen työtä koko yön. Viime viikolla tein työtä kaksi yötä.» Fernyhough, kymmenvuotias poika, kertoo: »Minulla ei ole aina kokonaista tuntiakaan päivällisaikaa; usein vain puoli tuntia, joka torstai, perjantai ja lauantai.»^[67*]

Tri Greenhow sanoo, että elämänpituus Stoke-upon-Trentin ja Wolstantonin savenvaluseuduilla on erittäin lyhyt. Vaikka Stoken piirissä vain 30,6 % ja Wolstantonin piirissä vain 30,4 % yli kaksikymmenvuotisesta miespuolisesta väestöstä työskentelee saviastiatehtaissa, tämän ikäisten miesten keskuudessa tulee edellisessä piirissä enemmän kuin puolet, jälkimmäisessä noin ²⁄₅ rintatautien aiheuttamista kuolemantapauksista astiantekijöiden osalle. Tri Boothroyd, joka harjoittaa lääkärintointa Hanleyssa, lausuu:

»Jokainen seuraava sukupolvi savenvalajia on kasvultaan kääpiömäisempi ja heikompi kuin edellinen.»

Samoin sanoo toinen lääkäri, herra McBean:

»Sen jälkeen kun minä 25 vuotta sitten aloitin lääkärintoimeni savenvalajien keskuudessa, tämän luokan silmiinpistävä rappeutuminen on ilmennyt ruumiin pituuden ja painon jatkuvassa vähentymisessä.»

Nämä lausunnot on otettu tri Greenhowin kertomuksesta vuodelta 1860.^[68*]

Vuoden 1863 tutkijakunnan jäsenten kertomuksesta otamme seuraavan kohdan. Tri J. T. Arledge, Pohjois-Staffordshiren sairaalan ylilääkäri, sanoo:

»Luokkana savenvalajat, miehet ja naiset... edustavat ruumiillisesti ja siveellisesti rappeutunutta väestöä. He ovat tavallisesti kääpiöitä, huonorakenteisia ja usein rinnastaan väärinmuodostuneita. He vanhenevat ennen aikojaan ja ovat lyhytikäisiä; he ovat hidasluonteisia ja vähäverisiä, heidän ruumiinrakenteensa heikkous ilmenee vaikealuontoisissa ruuansulatushäiriöissä, maksa- ja munuaisvioissa ja leinissä. Ennen kaikkea heillä on taipumusta rintatauteihin, keuhkotulehdukseen, keuhkotautiin, henkitorventulehdukseen ja hengenahdistukseen. Eräs astmalaji on heille ominainen ja tunnettu nimellä savenvalajan hengenahdistus eli savenvalajan rintatauti. Risatauti, joka vaivaa nielurisoja, luustoa ja muita ruumiinosia, on enemmällä kuin kahdella kolmasosalla savenvalajaväestöstä. Se ettei tämän piirin väestön rappeutuminen (degenerescence) ole vieläkin suurempi, riippuu yksinomaan siitä, että ympärillä olevalta maaseudulta tulee uutta väkeä ja että avioliittoja solmitaan terveemmän väestön kanssa.»

Herra Charles Parsons, joka vielä äskettäin oli lääkärinä samassa sairaalassa, kirjoittaa kirjeessään tutkijakunnan jäsenelle Longelle mm. seuraavaa:

»Minä voin puhua vain henkilökohtaisesta kokemuksesta, en tilastollisiin tietoihin nojaten, mutta en voi olla vakuuttamatta, että vihani kuohahti yhä uudelleen nähdessäni noita lapsiraukkoja, joiden terveys uhrattiin heidän vanhempiensa ja työnantajien voitonhimon tyydyttämiseksi.»

Hän luettelee savenvalajien tautien syyt ja mainitsee tärkeimmäksi niistä »long hours» (»pitkät työtunnit»). Tutkijakunnan kertomuksessa lausutaan toivomus, että

»maailman silmissä niin huomattavassa asemassa olevan teollisuuden ei tarvitse enää kauan kantaa sitä häpeäleimaa, että sen suurta menestystä seuraa työväestön ruumiillinen rappeutuminen, moninaiset ruumiilliset kärsimykset ja aikainen kuolema, vaikka työväestön työ ja taitavuus on saanut aikaan niin suuria tuloksia».^[69*]

Se mitä on sanottu Englannin astiatehtaista, pitää paikkansa myös Skotlantiin nähden.^[70*]

Tulitikkujen valmistus on peräisin vuodelta 1833, jolloin keksittiin menetelmä fosforin kiinnittämiseksi tulitikkuun. Vuoden 1845 jälkeen on se kehittynyt nopeasti Englannissa ja levinnyt Lontoon taajaan asutuista osista myös Manchesteriin, Birminghamiin, Liverpooliin, Bristoliin, Norwichiin, Newcastleen ja Glasgowiin, ja sen mukana on levinnyt nopeasti myös suunsulku, jonka eräs Wienin lääkäreistä jo vuonna 1845 huomasi tulitikuntekijäin erikoiseksi taudiksi. Puolet työläisistä ovat lapsia alle 13 vuoden, ja nuoria alle 18 vuoden. Epäterveellisyytensä ja tympeytensä takia tämä teollisuus on niin huonossa huudossa, että vain kurjistunein osa työväenluokasta, puoleksi nälkiintyneet lesket yms. antavat lapsia sen palvelukseen, »repaleisia, puoleksi nälkiintyneitä, ihan turvattomia ja kaikkea kasvatusta vaille jääneitä lapsia.»^[71*] Todistajista, joita tutkijakunnan jäsen White (1863) kuulusteli, oli 270 alle 18-vuotiasta, 40 alle 10-vuotiasta, 10 vain 8- ja 5 vain 6-vuotiasta. Työpäivä vaihteli 12:sta 14 ja 15 tuntiin, yötyötä, epäsäännölliset ruoka-ajat, enimmäkseen itse työhuoneissa, jotka fosfori oli myrkyttänyt. Dante löytäisi tässä teollisuudessa jotakin, joka ylittäisi hänen kamalimmatkin mielikuvansa helvetistä.

Tapettitehtaassa painetaan karkeammat lajit koneilla, hienommat käsin (block printing). Vilkkaimmat liikekuukaudet ovat lokakuun alusta huhtikuun loppuun. Tänä aikana tämä työ kestää usein ja melkein keskeytymättä kello 6:sta aamulla kello 10:een illalla ja myöhempäänkin yöhön.

J. Leach lausuu: »Viime talvena» (1862) »jäi 19 tytöstä 6 pois liikatyön tuottamien tautien takia. Pitääkseni heidät valveilla minun täytyy jatkuvasti huutaa heille.» W. Duffy: »Lapset eivät usein voineet väsymykseltä pitää silmiään auki, todellisuudessa me itsekin usein hädin tuskin onnistuimme siinä.» J. Lightbourne: »Olen 13 vuoden ikäinen... Me teimme viime talvena työtä kello 9:ään illalla ja edellisenä talvena kello 10:een. Viime talvena minä melkein joka ilta itkin tuskasta, sillä jalkani olivat täynnä mätähaavoja.» G. Aspden: »Kun tämä poikani oli 7-vuotias, minä kannoin hänet tavallisesti selässäni edestakaisin lumessa kahlaten, ja hän teki tavallisesti työtä 16 tuntia!.. Minä olen usein polvistunut pannakseni ruokaa hänen suuhunsa, kun hän on seisonut koneen ääressä, jota hän ei ole saanut jättää eikä pysäyttää.» Smith, erään Manchesterin tehtaan johtaja ja osakas, ilmoitti: »Me» (hän tarkoittaa »käsiä», jotka »meitä» varten työskentelevät) »teemme työtä keskeyttämättä sitä ruoka-ajoiksi, niin että päivän 10¹⁄₂-tuntinen työ on klo 4¹⁄₂ ip. valmis, ja kaikki myöhempi on ylityötä.»^[72*] (Nauttiikohan tämä Smith ensinkään ruokaa 10¹⁄₂ tunnin aikana?) »Me» (sama Smith) »lakkaamme harvoin työskentelemästä ennen kello 6 illalla» (hän tarkoittaa: lakkaamme käyttämästä »meidän» eläviä työvoimakoneitamme), »niin että me» (iterum Crispinus^[77]) »oikeastaan teemme ylityötä koko vuoden... Lapset ja aikuiset» (152 lasta ja nuorta alle 18 vuoden ja 140 täysikasvuista) »ovat samalla tavoin tehneet viimeisten 18 kuukauden kuluessa työtä keskimäärin vähintään 7 päivää ja 5 tuntia viikossa eli 78¹⁄₂ tuntia viikossa. Kuutena viikkona, jotka päättyivät tämän vuoden» (1863) »toukokuun 2 päivänä, oli keskimäärä suurempi — 8 päivää eli 84 tuntia viikossa!»

Herra Smith, joka niin mielellään käyttää pluralis majestatis^[ii], lisää kuitenkin hymyillen: »Konetyö on helppoa.» Ja taas ne tehtailijat, jotka valmistuttavat tapetteja käsin, sanovat: »Käsityö on terveellisempää kuin konetyö.» Yleensä herrat tehtailijat asettuvat närkästyneinä vastustamaan ehdotusta, että »koneet pantaisiin ainakin ruoka-ajoiksi seisomaan». Herra Ottley, erään Boroughissa (Lontoo) olevan tapettitehtaan johtaja, sanoo:

»Laki, joka sallisi työnteon kello 6:sta aamulla kello 9:ään illalla, sopisi meille (!) kyllä sangen hyvin, mutta tehdaslain tunnit — 6:sta aamulla 6:een illalla — eivät meille (!) sovi... Me seisautamme koneet päivällisajaksi» (mikä jalomielisyys!). »Seisauttaminen ei aiheuta sanottavaa paperin ja värin hukkaa.» »Mutta», hän lisää osaaottavasti, »minä ymmärrän mainiosti, että siihen liittyvä vahinko ei tuota tyydytystä.»

Tutkijakunnan kertomuksessa arvellaan naiivisti, että muutamien »johtavien toiminimien» pelko »menettää» aikaa, ts. vieraan työn anastamisaikaa ja sen kautta »voittoa», ei ole riittävä syy siihen, että alle 13-vuotisten lasten, ja alle 18-vuotisten nuorten annetaan 12–16 tuntia »olla vailla» päivällistä tai että sitä ahdetaan heihin samoin kuin työvälineisiin apuaineita: höyrykoneeseen hiiliä ja vettä, villaan saippuaa, rattaaseen öljyä jne., siis itse tuotantoprosessin aikana.^[73*]

Millään teollisuuden alalla Englannissa (emme nyt ota lukuun vasta äsken alettua koneellista leivänvalmistusta) ei ole näihin päiviin saakka säilynyt niin vanhanaikaista, vieläpä niin esikristillisaikaista tuotantotapaa — siitä voi vakuuttua lukemalla Rooman keisariajan runoilijoiden teoksia — kuin leipomoteollisuudessa. Mutta kuten on jo huomautettu, pääoma ei alussa välitä sen työprosessin teknisestä luonteesta, jonka se anastaa valtaansa. Se ottaa sen haltuunsa sellaisena kuin se on.

Uskomattoman laajan leivänväärennyksen, varsinkin Lontoossa, paljastivat ensiksi ravintoaineiden väärennyksen johdosta asetettu alahuoneen komitea (1855–1856) ja tri Hassallin kirja »Adulterations detected».^[74*] Näiden paljastusten seurauksena oli laki elokuun 6 p:ltä 1860 »for preventing the adulteration of articles of food and drink» [»ruoka- ja juoma-aineiden väärentämisen ehkäisemiseksi»], tehoton laki, joka tietenkin kohtelee erittäin hienotunteisesti jokaista vapaakauppalaista, joka aikoo väärennettyjä tavaroita ostamalla ja myymällä »to turn an honest penny» (»ansaita kunniallisen pennin»).^[75*] Komitea itse ilmaisi enemmän tai vähemmän naiivisti käsityksenään, että vapaakauppa merkitsi olennaisesti kauppaa väärennetyillä eli, niin kuin englantilainen leikillisesti sanoo, »sofistisoiduilla tuotteilla». Todellakin tällainen »sofistiikka» ymmärtää paremmin kuin Protagoras tehdä mustaa valkoisesta ja valkoista mustasta ja osoittaa paremmin kuin elealaiset^[78] kaiken todellisen pelkäksi varjoksi.^[76*]

Joka tapauksessa komitea oli kiinnittänyt yleisön huomion sen »jokapäiväiseen leipään» ja siten leipomiseenkin. Samaan aikaan yleisissä kokouksissa ja parlamentille jätetyissä anomuksissa kaikui Lontoon leipurikisällien valitushuuto liikarasituksesta jne. Huuto tuli niin kiihkeäksi, että herra H. S. Tremenheere, joka myös oli usein mainitun vuoden 1863 valiokunnan jäsen, nimitettiin kuninkaalliseksi tutkimuskomissaariksi. Hänen kertomuksensa^[77*] ja todistajanlausunnot kiihottivat yleisöä, ei sen sydäntä, vaan sen vatsaa. Raamattua tunteva englantilainen tosin tiesi, että ihmisen, jollei hän jumalan armosta ole kapitalisti, maalordi tai virkaherra, tulee syödä leipänsä otsansa hiessä, mutta hän ei tiennyt, että ihmisen täytyy leivässään joka päivä syödä jokin määrä ihmishikeä, jota on maustettu paiseiden visvalla, hämähäkinverkoilla, torakoiden raadoilla ja mädänneellä saksalaisella hiivalla puhumattakaan alunasta, hiekkakivestä ja muista miellyttävistä kivennäisaineista. Huolimatta vähintäkään hänen pyhyydestään »vapaakaupasta», tähän asti »vapaa» leipomoteollisuus asetettiin valtiontarkastajien valvonnan alaiseksi (parlamentin istunnon lopussa 1863) ja samalla parlamentin päätöksellä kiellettiin 18 vuotta nuoremmilta leipurinkisälleiltä työ klo 9:stä illalla kello 5:een aamulla. Tämä viimeinen määräys puhuu yhtä paljon kuin kokonaiset nidokset liikarasituksesta tällä meistä niin patriarkallisen kotoiselta tuntuvalla liikealalla.

»Lontoolaisen leipurinkisällin työ alkaa tavallisesti klo 11 yöllä. Tähän aikaan hän tekee taikinan. Se on sangen vaivalloinen toimitus, joka kestää ¹⁄₂–³⁄₄ tuntia aina leipomisen suuruuden ja hienouden mukaan. Sitten hän paneutuu leivinlaudalle, joka samalla on sen kaukalon kantena, missä taikina tehdään, ja nukkuu pari tuntia jauhosäkki päänalla ja toinen jauhosäkki peitteenään. Sitten alkaa ripeä ja keskeytymätön 5-tuntinen työ: taikinan alustaminen, punnitseminen ja muovaaminen, uuniin työntäminen, uunista ottaminen jne. Leivintuvan lämpö on 75–90 astetta (24–32° Celsiusta) ja pienissä leipomoissa pikemminkin enemmän kuin vähemmän. Kun leivän, vehnäsen yms. tekeminen on päättynyt, alkaa leivän jakaminen; ja huomattava osa päiväläisistä, tehtyään mainitun kovan yötyön, kantaa päivällä leivän koreissa tai työntää sen kärryillä talosta taloon, ja työskentelee sillä välin vielä monesti leipomossa. Vuodenajan ja liikkeen laajuuden mukaan työ loppuu kello 1:n ja 6:n välillä ip., samalla kun toinen osa kisälleistä työskentelee leipomossa myöhäiseen iltaan.»^[78*] »Lontoon sesongin aikana ne leipurinkisällit, joiden isännät myyvät 'täysiarvoista' leipää West Endissä, aloittavat työnsä säännöllisesti kello 11 yöllä ja ovat leipomistyössä aina klo 8:aan seuraavana aamuna keskeyttäen sen vain kerran tai kaksi usein hyvin lyhyiksi väliajoiksi. Heitä käytetään sitten kello 4:ään, 5:een, 6:een, vieläpä 7:ään leivän kuljettamiseen tai usein keksien leipomiseen leivintuvassa. Työn loputtua he saavat maata 6, usein vain 5 tai 4 tuntia. Perjantaina työ alkaa aina aikaisemmin, kello 10 illalla, ja kestää lakkaamatta — se on joko leivän valmistamista tai sen kauppaamista — lauantai-iltaan, kello 8:aan, mutta useimmiten kello 4:ään tai 5:een saakka yöllä sunnuntaita vasten. Vakavaraisissakin leipomoissa, jotka myyvät leipää 'täydestä hinnasta', työmiesten täytyy sunnuntaisin olla 4–5 tuntia suorittamassa valmistavia töitä seuraavaksi päiväksi... 'Underselling masters'in' (jotka myyvät leivän alle sen täyden hinnan) leipurinkisälleillä — näitä leipurimestareita on, niin kuin on mainittu, enemmän kuin ³⁄₄ Lontoon kaikista leipureista — on vielä pitemmät työajat, mutta heidän työnsä rajoittuu melkein kokonaan leivintupaan, sillä heidän isäntänsä, lukuunottamatta leivän toimittamista pienille sekatavarakaupoille, myyvät vain omassa myymälässään. Viikon loppupuolella... ts. torstaina, niissä alkaa työ kello 10 illalla ja jatkuu vain vähäisin keskeytyksin myöhään lauantai-iltaan.»^[79*]

Mitä tulee »underselling masters'eihin», niin porvarillinenkin katsantokanta myöntää, että: »kisällien maksamatta jäävä työ» (the unpaid labour of the men) on heidän kilpataistelunsa perustana.^[80*] Ja »full priced baker» [»leipuri, joka myy leivän täydestä hinnasta»] ilmiantaa »underselling» kilpailijansa tutkimuskomitealle vieraan työn varkaina ja väärentäjinä.

»He menestyvät ainoastaan yleisöä pettämällä ja sen kautta, että kiskovat kisälleistä 18 tuntia työtä 12 tunnin palkalla.»^[81*]

Leivän väärennys ja sen leipuriluokan syntyminen, joka myy leipää alle sen täyden hinnan — nämä molemmat ilmiöt kehittyivät Englannissa 1700-luvun alusta lähtien, jolloin tämän ammatin ammattikuntaluonne oli hävinnyt ja kapitalisti myllärin tai jauhonvälittäjän muodossa astui nimellisen leipurimestarin taakse.^[82*] Siten laskettiin pohja kapitalistiselle tuotannolle, työpäivän rajattomalle pidentämiselle ja yötyölle, joskin viimeksi mainittu sai itse Lontoossakin vasta 1824 vakavaa jalansijaa.^[83*]

Sanotun jälkeen käsittää kyllä, että komitean kertomuksessa leipurinkisällit lasketaan lyhytikäisten työläisten joukkoon, jotka, sitten kun he ovat onnellisesti välttäneet työväenluokan kaikille osille ominaisen lastenkuolevaisuuden, pääsevät harvoin 42 vuoden ikään. Siitä huolimatta leipurinammattiin pyrkijöitä on aina yllin kyllin. Lähteet, joista Lontoo ammentaa tätä »työvoimaa», ovat Skotlanti, Englannin läntiset maanviljelysalueet ja Saksa.

Vuosina 1858–1860 leipurinkisällit järjestivät Irlannissa omalla kustannuksellaan suuria kokouksia agitoidakseen yö- ja pyhätyötä vastaan. Yleisö asettui irlantilaisille ominaisella innokkuudella heidän puolelleen, kuten tapahtui esim. vuoden 1860 toukokuun kokouksessa Dublinissa. Tämän liikkeen avulla saatiinkin todella menestyksellä läpiajetuksi päivätyön yksinomainen käyttö Wexfordissa, Kilkennyssä, Clonmelissa, Waterfordissa ym.

»Limerickissä, jossa palkkakisällien kärsimykset, kuten yleisesti tiedettiin, menivät yli kaikkien rajojen, tämä liike tukahtui leipurimestarien, etenkin leipurimyllärien vastustukseen. Limerickin esimerkki taannutti liikettä Ennisissä ja Tipperaryssa. Corkissa, jossa yleinen paheksuminen ilmeni kiihkeimmin, mestarit tekivät liikkeen tyhjäksi käyttämällä valtaansa ja ajamalla kisällit puille paljaille. Dublinissa mestarit tekivät mitä kiihkeintä vastarintaa ja vainoamalla niitä kisällejä, jotka olivat agitaatiotyön johdossa, pakottivat jäljellä olevat myöntymään ja alistumaan yö-ja pyhätyöhön.»^[84*]

Irlannissa hampaisiin saakka aseistetun Englannin hallituksen komitea tekee katkeran kiihkeitä vastaesityksiä Dublinin, Limerickin, Corkin ym. uppiniskaisille leipurimestareille.

»Komitea olettaa, että työtuntien määrää rajoittavat luonnonlait, joita ei voi rankaisematta loukata. Pakottaessaan työmiehiään poisajamisen uhalla loukkaamaan uskonnollisia vakaumuksia sekä maan lakeja ja halveksimaan yleistä mielipidettä» (tämä kaikki koskee pyhätyötä), »he kylvävät vihaa pääoman ja työn välille ja antavat esimerkin, joka on vaarallinen uskonnolle, siveydelle ja yleiselle järjestykselle... Komitea olettaa, että työpäivän pidentäminen yli 12 tunnin on väkivaltaista sekaantumista työmiehen koti- ja yksityiselämään ja vie vahingollisiin siveellisiin lopputuloksiin sen kautta, että sekaannutaan työmiehen kotioloihin ja häiritään hänen velvollisuuksiensa täyttämistä perhettään kohtaan poikana, veljenä, aviomiehenä ja isänä. 12 tuntia pitemmällä työllä on taipumus jäytää työmiehen terveyttä, se vie ennenaikaiseen vanhentumiseen ja varhaiseen kuolemaan ja siten saattaa onnettomuuteen työläisperheet, joilta juuri välttämättömimmällä hetkellä riistetään perheen isän turva» (»are deprived»).^[85*]

Olemme nyt olleet Irlannissa. Kanavan toisella puolella, Skotlannissa peltotyömies, auran ajaja, valittaa, että hänen on tehtävä työtä 13–14 tuntia hyvin koleassa ilmanalassa ja 4 tuntia lisätyötä sunnuntaina (tässä sapattipyhimysten maassa!),^[86*] samalla kun erään Lontoon suuren valamiesoikeuden edessä on syytettynä yhtäaikaa kolme rautatieläistä, matkustajajunan konduktööri, veturinkuljettaja ja merkinantaja. Suuri rautatieonnettomuus on toimittanut satoja matkustajia toiseen maailmaan. Rautatieläisten leväperäisyys on onnettomuuden syynä. He selittävät yksimielisesti valamiehille, että 10–12 vuotta sitten he olivat tehneet työtä vain 8 tuntia päivässä. Viimeisten 5–6 vuoden aikana se oli kiristetty 14, 18 ja 20 tunniksi, ja matkahaluisten tulvan ollessa erittäin suuri, esim. huvimatkustajajunien aikoina, työ jatkui usein 40–50 tuntia keskeytymättä. He olivat tavallisia ihmisiä eivätkä mitään kykloopeja. Määrättynä hetkenä heidänkin työvoimansa herpaantuu. Heidän ruumiinsa jäykistyy, aivonsa lakkaavat ajattelemasta ja silmänsä näkemästä. Erittäin »respectable British Juryman» [»kunnioitettava brittiläinen valamies»] vastaa noihin selityksiin langettamalla tuomion tapoksi (manslaughter) määritellyn jutun siirtämisestä korkeampaan instanssiin sekä lausuu lempeästi laaditussa liitteessä sen hurskaan toivomuksen, että herrat rautatiepohatat suvaitsisivat toki vastaisuudessa olla tuhlaavaisempia ja ostaisivat tarpeellisen määrän »työvoimia» sekä »pidättyväisempiä» eli »kieltäytyvämpiä» eli »säästäväisempiä» maksetun työvoiman riistämisessä.^[87*]

Kirjavasta joukosta kaikkiin ammatteihin, ikäluokkiin ja sukupuoliin kuuluvia työläisiä, jotka tunkeutuvat luoksemme kiihkeämmin kuin tapettujen sielut Odysseuksen päälle ja joista ilman heidän sinisiä kirjojaankin näkee ensi silmäyksellä liikarasituksen merkit, otamme vielä kaksi olentoa: ompelijattaren ja karkeissepän. Heidän kouriintuntuva vastakohtaisuutensa todistaa, että pääoman edessä kaikki ihmiset ovat yhtäläisiä.

Kesäkuun viimeisellä viikolla 1863 kaikki Lontoon päivälehdet julkaisivat uutisen »sensaatiomaisella» otsakkeella: »Death from simple overwork» (»Kuollut pelkästä liikarasituksesta»). Se koski kaksikymmenvuotiaan ompelijattaren Mary Anne Walkleyn kuolemaa. Hän oli ollut työssä eräässä hyvin kunnioitettavassa hovimuotiliikkeessä, jota johti eräs nainen miellyttävältä nimeltään Elise. Vanha, usein kerrottu juttu, tuli nyt uudelleen ilmi,^[88*] nimittäin että nämä tytöt työskentelivät keskimäärin 16¹⁄₂ tuntia, mutta sesongin aikana usein 30:kin tuntia yhtä mittaa. Heidän nääntyvää »työvoimaansa» ylläpidettiin antamalla heille tarvittaessa sherryä, portviiniä tai kahvia. Ja oli juuri sesongin paras aika. Yhdessä kädenkäänteessä oli loihdittava valmiiksi jalosukuisten naisten loistopuvut tanssiaisiin, jotka pidettiin äsken maahan tuodun Walesin prinsessan kunniaksi. Mary Anne Walkley oli yhdessä 60 muun tytön kanssa työskennellyt keskeytymättä 26¹⁄₂ tuntia, 30 tyttöä huoneessa, jossa oli tuskin ¹⁄₃ tarpeellisesta kuutiomäärästä ilmaa, maaten yönsä kaksittain yhdellä vuoteella tukahduttavissa komeroissa, joihin makuuhuone oli karsinoitu lautaseinillä.^[89*] Ja tämä oli Lontoon parhaita muotiliikkeitä. Mary Anne Walkley sairastui perjantaina ja kuoli sunnuntaina ehtimättä ommella sitä ennen, Elise-rouvan ihmeeksi, valmiiksi viimeistä tanssiaispukua. Kuolinvuoteelle liian myöhään kutsuttu lääkäri, herra Keys, todisti »Coroner's Juryn» [»kuolinvalaoikeuden»] edessä kuivin sanoin:

»Mary Anne Walkley on kuollut sen takia, että on tehnyt liian kauan työtä täyteen sullotussa työhuoneessa ja nukkunut ylen ahtaassa, huonosti tuuletetussa makuuhuoneessa.»

Mutta antaakseen lääkärille luennon sopivasta käyttäytymisestä, »Coroner's Jury» julisti:

»Vainaja on kuollut halvaukseen, mutta on syytä pelätä, että hänen kuolemaansa on jouduttanut liika työ liian täyteen ahdetussa työhuoneessa jne.»

»Morning Star», vapaakauppaherrojen Cobdenin ja Brightin äänenkannattaja, huudahti: »Meidän valkoiset orjamme saatetaan työllä hautaan ja he menehtyvät ja kuolevat huomiotaherättämättä.»^[90*]

»Työllä kuoliaaksi rasittaminen ei ole päiväjärjestyksessä ainoastaan muotiliikkeiden työhuoneissa, vaan tuhansissa paikoissa, oikeastaan joka paikassa, missä liikettä harjoitetaan... Ottakaamme esimerkiksi karkeisseppä. Jos uskotaan runoilijoita, niin ei ole toista niin elämänhaluista, iloista miestä kuin karkeisseppä. Hän nousee aikaisin ja iskee kipinöitä ennen auringonnousua; hän syö ja juo ja makaa paremmin kuin muut ihmiset. Pelkästään fyysiseltä kannalta katsottuna hän on kohtuullisesti työskennellessään todellakin asemassa, joka on parhaimpia, mitä ihmisillä on. Mutta seuratkaamme häntä kaupunkiin ja luokaamme silmäys työtaakkaan, joka tuon vahvan miehen hartioille sälytetään, sekä siihen, mikä asema hänellä on maamme kuolleisuusluetteloissa? Marylebonessa» (joka on Lontoon suurimpia kaupunginosia) »karkeissepät kuolevat suhteessa 31:1000 vuodessa, eli 11 yli täysi-ikäisten miesten keskikuolleisuuden Englannissa. Tuo työ, joka on melkein vaistomaista ihmisen taitoa ja sinänsä moitteetonta, muuttuu liiallisen työmäärän takia tekijänsä turmioksi. Hän voi päivässä lyödä niin monta vasaran iskua, kävellä niin monta askelta, vetää niin monasti henkeään, suorittaa niin paljon työtä ja keskimäärin elää, sanokaamme, 50 vuotta. Hänet pakotetaan lyömään niin monta lyöntiä enemmän, kävelemään niin monta askelta enemmän, hengittämään niin paljon useammin päivässä ja kaiken kaikkiaan enentämään elämäntehtäväänsä päivittäisin neljänneksellä. Hän koettaa niin tehdä, ja tuloksena on, että hän jonkin aikaa tekee ¹⁄₄ enemmän työtä ja kuolee 37 vuoden ikäisenä 50 asemesta.»^[91*]

4. Päivä- ja yötyö. Vuorottelujärjestelmä

Pysyvä pääoma, tuotantovälineet ovat arvon lisäysprosessin kannalta katsottuna olemassa vain imeäkseen itseensä työtä ja jokaisessa työpisarassa suhteellisen määrän lisätyötä. Mikäli ne eivät tee sitä, niiden pelkkä olemassaolo tuottaa kapitalisteille negatiivisen tappion, sillä ne edustavat sinä aikana, jona ne ovat joutilaina, hyödytöntä pääoman sijoitusta; tämä tappio tulee positiiviseksi heti kun keskeytys tekee tarpeellisiksi lisämenot työn uudestaan alkamista varten. Työpäivän pidentäminen yli luonnollisen päivän rajojen yötunteihin, vaikuttaa vain tilapäisapuna, sammuttaa vain vaillinaisesti pääomassa olevan elävän työveren vampyyrimaisen janon. Työn anastaminen vuorokauden kaikkien 24 tunnin aikana on sen vuoksi kapitalistisen tuotannon sisäinen pyrkimys. Mutta kun on fyysisesti mahdotonta riistää samoja työvoimia yhtä mittaa yötä päivää, niin fyysisen esteen voittamiseksi on tarpeen päivällä ja yöllä kulutettujen työvoimien vuorottelu jossa voi tulla kysymykseen useita menettelytapoja, esim. siten järjestetty, että osa työväestöstä on viikon yötyössä, toisen päivätyössä jne. Tiedämme, että tämä vuorottelujärjestelmä, tämä vuorotyö, oli vallalla englantilaisen yms. puuvillateollisuuden nuoruuden kukoistuskautena ja kukoistaa nykyisin mm. Moskovan kuvernementin puuvillakehräämöissä. Tämä 24-tuntinen tuotantoprosessi tavataan järjestelmänä nykyäänkin useissa Ison-Britannian tähän saakka »vapaissa» teollisuudenhaaroissa, mm. Englannin, Walesin ja Skotlannin sulatoissa, pajoissa, valssilaitoksissa ja muissa metallitehtaissa. Työprosessi käsittää näissä paitsi 6:n arkipäivän 24 tuntia myös enimmäkseen sunnuntainkin 24 tuntia. Työläiset ovat miehiä ja naisia, täysi-ikäisiä ja lapsia kumpaakin sukupuolta. Lasten ja nuorten joukossa on kaiken ikäisiä 8:sta (muutamissa tapauksissa 6:sta) 18 vuoteen.^[92*] Muutamilla työaloilla myös tytöt ja naiset työskentelevät yöllä yhdessä miespuolisen työväen kanssa.^[93*]

Paitsi yötyön yleisiä vahingollisia vaikutuksia,^[94*] keskeytymätön kaksikymmennelituntinen tuotantoprosessi tarjoaa hyvin tervetulleen tilaisuuden mennä nimellisen työpäivän rajojen yli. Esim. edellä mainituissa sangen rasittavissa teollisuudenhaaroissa on kunkin työläisen virallinen työpäivä enimmäkseen 12 tuntia, yö- tai päivätunteja. Mutta ylityöt yli näiden rajojen ovat useissa tapauksissa, käyttääksemme virallisen englantilaisen kertomuksen sanoja, »todellakin kauheita» (»truly fearful»).^[95*] Siinä sanotaan:

»Kukaan ihminen ei voi ajatella sitä työmäärää, jonka todistajien lausuntojen mukaan 9–12-vuotiset pojat suorittavat, tulematta pakostakin siihen johtopäätökseen, että tätä vanhempien ja työnantajien vallan väärinkäytöstä ei saa enää sallia.»^[96*]

»Tapa yleensä teettää pojilla työtä vuorotellen päivällä ja yöllä johtaa sekä vilkkaina liikeaikoina että tavallisissakin oloissa työpäivän häpeälliseen pidentämiseen. Useissa tapauksissa tämä pidentäminen ei ole ainoastaan julmaa, vaan suorastaan uskomatonta. Ei voida välttää, että joku vuoropoika jää syystä tai toisesta pois työstä. Yhden tai useamman läsnäolevan pojan, joka jo on tehnyt päivätyönsä, täytyy silloin täyttää poisjääneen sija. Tämä järjestelmä on niin yleisesti tunnettu, että erään valssaamon mestari vastasi kysymykseeni, kuinka poissaolevien poikien paikat täytetään, seuraavasti: 'Tiedänhän minä, että te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin' eikä hän ensinkään hävennyt tunnustaa asiaa sellaiseksi kuin se oli.»^[97*]

»Eräässä valssaamossa, jossa nimellinen työpäivä kesti kello 6:sta aamulla kello 5¹⁄₂:een illalla, eräs poika työskenteli 4 yötä joka viikko vähintään kello 8¹⁄₂:een illalla seuraavana päivänä... Ja tätähän teki 6 kuukautta.» »Eräs toinen, 9-vuotias, työskenteli usein 3 kaksitoistatuntista työvuoroa peräkkäin ja 10 vuoden vanhana 2 päivää ja 2 yötä peräkkäin.» »Kolmas, nyt 10-vuotias, työskenteli kello 6:sta aamulla kello 12:een yöllä, kolme yötä läpeensä ja kello 9:ään illalla muina öinä.» »Neljäs, nyt 13-vuotias, työskenteli kello 6 ip. seuraavan päivän kello 12:een kokonaisen viikon ajan, ja toisinaan kolme vuoroa peräkkäin, esim. maanantaiaamusta tiistaiyöhön.» »Viides, nyt 12-vuotias, työskenteli eräässä Stavelyn rautavalimossa kello 6:sta aamulla kello 12:een yöllä 14 päivää; hän on kykenemätön sitä enää tekemään.» George Allinsworth, 9-vuotias, sanoi: »Tulin tänne viime perjantaina. Meidän oli aloitettava seuraavana päivänä kello 3 aamulla. Jäin sen vuoksi tänne koko yöksi. Asun 5 mailin päässä täältä. Nukuin lattialla nahkainen esiliina allani ja pieni takki peitteenäni. Kahtena muuna päivänä olin täällä kello 6 aamulla. Niin, tämä on kuuma paikka! Ennen kuin tulin tänne, työskentelin niin ikään kokonaisen vuoden sulatossa. Se oli suuri tehdas maalla. Minä aloitin samoin lauantaiaamuisin kello 3, mutta saatoin ainakin mennä maata kotiin, koska se oli lähellä. Muina päivinä aloitin kello 6 aamulla ja lopetin kello 6 tai 7 illalla» jne.^[98*]

Kuulkaamme nyt, kuinka pääoma itse käsittää tämän kaksikymmentäneljätuntisen järjestelmän. Se sivuuttaa tietysti vaieten tämän järjestelmän liiallisuudet ja sen väärinkäyttämisen työpäivän »julmaan ja uskomattomaan» pidentämiseen. Se puhuu järjestelmästä vain sen »normaalissa» muodossa.

Terästehtailijat, herra Naylor ja Vickers, joilla on työssä 600–700 henkilöä, ja niistä vain 10 % alle 18 vuoden, ja näistä taas vain 20 poikaa yötyössä, sanovat seuraavaa:

»Pojat eivät ensinkään kärsi kuumuudesta. Lämpömäärä on todennäköisesti 86–90 astetta [Fahrenheitin mukaan; 30°—32°C]... Paja- ja valssilaitoksissa 'kädet' työskentelevät vuorotellen päivin ja öin, mutta sitä vastoin kaikki muu työ on päivätyötä, kello 6:sta aamulla kello 6:een illalla. Pajassa työskennellään kello 12:sta—12:een. Muutamat 'kädet' työskentelevät aina yöllä vuorottelematta päivä- ja yötyötä... Meistä ei näytä siltä, että päivä- tai yötyö vaikuttaa eri lailla terveyteen» (herrojen Naylorin ja Vickersinkö?) »ja todennäköisesti väki nukkuu paremmin silloin, kun sillä on sama lepoaika, kuin silloin, kun se vaihtelee... Noin 20 alle 18 vuoden ikäistä poikaa työskentelee yövuorossa... Me emme voi tulla toimeen (not well do) ilman 18 vuotta nuorempien poikien yötyötä. Meidän vastaväitteenämme on tuotantokustannusten lisääntyminen. On vaikea saada taitavia 'käsiä' ja työnjohtajia, mutta poikia saa niin paljon kuin tahtoo... Luonnollisesti yötyön rajoittaminen ei vaikuttaisi suurestikaan meihin eikä sillä olisi mitään merkitystä meille ottaen huomioon sen pienen määrän poikia, joita me käytämme työssämme.»^[99*]

Herra J. Ellis, herrojen John Brown & Co:n teräs- ja rautatehtaista, joissa on työssä 3000 miestä ja poikaa, niistä osa raskaissa teräs- ja rautavalutöissä »vuorotellen päivin ja öin», sanoo, että vaikeissa teräsvalimon töissä on yksi tai kaksi poikaa kahta miestä kohden. Heidän liikkeessään on 500 poikaa alle 18 vuoden ja niistä noin ¹⁄₃ eli 170 alle 13 vuoden. Ehdotetusta lainmuutoksesta herra Ellis arvelee:

»Minä en luule, että olisi kovin paheksuttavaa (very objectionable), jos ei kenenkään alle 18 vuotta vanhan henkilön sallittaisi työskennellä enempää kuin 12 tuntia 24:stä. Mutta en usko, että voitaisiin vetää mitään rajaviivaa 12 vuotta vanhempien poikien tarpeellisuudesta yötyössä. Ottaisimme ennemmin vastaan sellaisen lain, joka kieltäisi yleensä käyttämästä työssä alle 13 tai vaikkapa alle 15 vuoden ikäisiä poikia, kuin lain, joka kieltäisi meitä käyttämästä yöllä niitä poikia, jotka meillä kerran on. Poikien, jotka ovat päivävuorossa, täytyy vuorostaan työskennellä myös yövuorossa, koska miehet eivät voi lakkaamatta tehdä yötyötä; se turmelisi heidän terveytensä. Me uskomme kuitenkin, että yötyö viikon väliajoin ei vahingoita.» (Herrat Naylor ja Vickers, puolustaessaan liikkeensä etuja, uskoivat päinvastoin, että jatkuvan yötyön sijasta juuri jaksoittain vaihteleva yötyö tuottaisi mahdollisesti vahinkoa.) »Ihmiset, jotka suorittavat vuoronperäistä yötyötä, näyttävät meistä aivan yhtä terveiltä kuin ne, jotka tekevät työtä vain päivällä... Meidän vastaväitteemme sitä vastaan, ettei poikia alle 18 vuoden saisi käyttää yötyöhön, johtuisivat ainoastaan kustannusten lisääntymisestä, mutta tämä onkin ainoa syy.» (Kuinka kyynillisen naiivia!) »Meistä tuntuu, että tämä kustannusten lisääntyminen olisi suurempi kuin mitä liike (the trade) voisi kestää menestystään vahingoittamatta. (As the trade with due regard to etc. could fairly bear!)» (Mitä lavertelevaa sanavelliä!) »Työ on täällä harvinaista ja voisi käydä riittämättömäksi sellaisen säännöstelyn vallitessa» (ts. Ellis, Brown & Co. voisivat joutua siihen kohtalokkaaseen asemaan, että heidän olisi maksettava työvoimasta sen koko arvo).^[100*]

»Herrojen Cammel & Co:n 'Cyklop' teräs- ja rautatehtaat ovat yhtä suuret kuin mainittujen John Brown & Co:n. Toimitusjohtaja oli jättänyt todistajalausuntonsa hallituksen komissaarille Whitelle kirjallisesti, mutta sittemmin hän katsoi sopivaksi hävittää käsikirjoituksen, joka oli palautettu hänelle tarkastettavaksi. Mutta herra Whitellä on hyvä muisti. Hän muistaa vallan hyvin, että näille herroille Cyklopeille lasten ja nuorten yötyön kielto oli 'mahdoton asia; se oli samaa kuin panna heidän tehtaansa seisomaan', ja kuitenkaan heidän liikkeessään ei ole paljoa enempää kuin 6 % poikia alle 18 ja vain 1 % alle 13 vuoden!»^[101*]

Herra E. F. Sanderson — edusti toiminimeä Sanderson, Bros. & Co., jolla on teräsvalu-, valssi- ja pajalaitoksia Attercliffessa — sanoi samasta asiasta seuraavaa:

»Syntyisi suuria vaikeuksia, jos kiellettäisiin 18 vuotta nuorempia poikia työskentelemästä yöllä; päävaikeutena olisi kustannusten lisääntyminen, jonka poikien työn korvaaminen miesten työllä aiheuttaisi. En voi sanoa kuinka suureksi se tulisi, mutta todennäköisesti ei se tulisi niin suureksi, että tehtailija voisi korottaa teräksen hintaa, ja siis häntä kohtaisi vahinko, kun miehet» (miten pölkkypäistä väkeä he ovatkaan!) »luonnollisesti eivät tahtoisi ottaa sitä kärsittäväkseen.» Herra Sanderson ei tiedä, kuinka paljon hän lapsille maksaa, mutta »ehkäpä se nousee 4–5 š:iin viikossa... Poikien työ on sellaista, että yleensä» (»generally», tietysti ei aina »erikoisesti») »poikien voimat siihen aivan hyvin riittävät, eikä siis miesten suuremmasta voimasta olisi sellaista etua, että tappio tulisi korvatuksi, tai olisi sitä vain niissä muutamissa tapauksissa, joissa metalli on hyvin painavaa. Miehille olisi myös vähemmän mieluista, jos heillä ei olisi mitään poikia käskettävinään, sillä aikuiset eivät ole niin tottelevaisia. Sitä paitsi poikien täytyy nuoresta pitäen oppia ammatti. Poikien työn rajoittaminen pelkkään päivätyöhön ei tuottaisi tätä tulosta.»

Ja miksei? Mikseivät pojat voi oppia »ammattiaan» päivällä? Mikä on syy?

»Koska sen kautta miehet, jotka vuoroviikoin tekevät työtä päivällä ja yöllä, erotettuina puoleksi aikaa työvuoronsa pojista, menettäisivät puoleksi sen voiton, minkä he heistä saavat. Sitä opetusta, jonka he antavat pojille, pidetään näet osana näiden poikien työpalkasta, ja se antaa miehille tilaisuuden saada poikien työ halvemmalla. Jokainen mies menettäisi puolet voitostaan.»

Toisin sanoen herrojen Sandersonien täytyisi maksaa osa täysikasvuisten miesten työpalkasta omasta taskustaan, sen sijaan että he maksavat sen poikien yötyöllä. Herrojen Sandersonien voitto tässä tapauksessa jonkin verran alenisi, ja siinä on Sandersonien pätevä syy, minkä tähden pojat eivät voi oppia työtään päivällä.^[102*] Sitä paitsi tämän takia miehet, jotka nyt vuorottelisivat poikien kanssa, joutuisivat tekemään säännöllisesti yötyötä, ja he eivät sitä kestäisi. Lyhyesti sanoen vaikeudet olisivat niin suuret, että ne todennäköisesti veisivät yötyön täydelliseen poistamiseen. »Mitä itse teräksen tuotantoon tulee», E. F. Sanderson sanoo, »ei siihen tulisi vähintäkään muutosta, mutta!» Mutta herroilla Sandersoneilla on enemmänkin tekemistä kuin teräksen valmistus. Teräksen tekeminen on vain voiton tekemisen veruke. Sulatusuunien, valssaamoiden yms., tehdasrakennusten, koneiden, raudan, hiilen yms. on tehtävä enemmänkin kuin muututtava teräkseksi. Ne ovat olemassa imeäkseen lisätyötä, ja ne imevät luonnollisesti enemmän 24 tunnissa kuin 12:ssa. Ne antavat tosiaankin jumalan ja lain puolesta Sandersoneille oikeuden tietyn miesmäärän työaikaan vuorokauden kaikkien 24 tunnin aikana; ne menettävät pääoman luonteen ja ovat siis Sandersoneille pelkäksi tappioksi niin pian kuin niiden toiminta työn imemiseksi keskeytetään.

»Mutta silloin suuri, kallisarvoinen kone olisi puolet ajasta joutilaana, ja se tuottaisi tappiota, ja sitä tuotemäärää varten, jonka me nykyisen järjestelmän vallitessa voimme valmistaa, meidän täytyisi kaksinkertaistaa huoneistojen ja koneiden määrää, mikä tekisi kustannukset kaksinkertaisiksi.»

Mutta miksi juuri nämä Sandersonit vaativat etuoikeutta ennen muita kapitalisteja, jotka saavat teettää työtä vain päivällä ja joiden rakennukset, koneet, raaka-aineet ovat siis yöllä »joutilaina»?

»Onhan totta», E. F. Sanderson vastaa kaikkien Sandersonien puolesta, »onhan totta, että tämä jouten olevan koneiston aiheuttama vahinko kohtaa kaikkia tehtaita, joissa työskennellään vain päivällä. Mutta sulatusuunien käyttö tuottaisi meille erikoisen lisätappion. Jos ne pidetään käynnissä, haaskataan polttoainetta» (sen sijaan että nyt haaskataan työläisten elinainetta), »ja jollei niitä pidetä käynnissä, menee aikaa hukkaan tulen uudelleen sytyttämiseen ja tarpeellisen lämpömäärän saavuttamiseen» (kun taas jopa kahdeksanvuotiaiden lasten makuuajan menetys merkitsee voittoa työajassa Sandersonin kuppikunnalle), »ja itse uunitkin kärsivät lämpömäärän vaihtelusta» (kun samat uunit eivät kuitenkaan ensinkään kärsi työn päivä- ja yövuorottelusta).^[103*]

5. Taistelu normaalit yöpäivästä. Pakkolait työpäivän pidentämiseksi 1300-luvun puolivälistä 1600-luvun loppuun

»Mitä on työpäivä?» Kuinka pitkä on se aika, minkä pääoma saa kuluttaa sitä työvoimaa, jonka päiväarvon se maksaa? Kuinka paljon työpäivää voidaan pidentää yli itse työvoiman uusintamiseen välttämättömän työajan? Olemme nähneet pääoman vastaavan näihin kysymyksiin: työpäivä on 24 täyttä tuntia vähennettynä ne muutamat lepohetket, joita ilman työvoima on ehdottomasti kykenemätön palvelemaan uudelleen. Ensiksikin on itsestään selvää, että työmies ei koko elämänsä aikana ole mitään muuta kuin työvoima, että siis kaikki hänen käytettävissä oleva aikansa on luonnostaan ja lain mukaan työaikaa, siis kokonaan pääoman omalle arvonlisäykselle kuuluvaa. Aika inhimillisen sivistyksen saamiseen, henkiseen kehittymiseen, yhteiskunnallisten tehtävien täyttämiseen, seuraelämään, ruumiillisten ja henkisten elinvoimien vapaaseen leikkiin, vieläpä sunnuntain viettämiseenkin — olipa se sitten vaikka itse sapattipyhimysten luvatussa maassa^[104*] — se on pelkkää pötyä! Mutta rajattoman sokeassa kiihkossaan, lisätyön sudennälässään, pääoma ei murra ainoastaan työpäivän siveellisiä, vaan myös sen puhtaasti fyysiset äärirajat. Se riistää ajan ruumiin kasvamiselta, kehittymiseltä ja terveeltä voimissa pysymiseltä. Se nielee ajan, joka on tarpeen raittiin ilman ja auringonvalon nauttimiseen. Se näpistää ruoka-ajasta ja liittää sen, mikäli mahdollista, itse tuotantoprosessiin, niin että työmieheen pannaan ruokaa ikään kuin hän olisi pelkkä työväline, samoin kuin höyrykattilaan pannaan hiiliä ja koneistoon talia tai öljyä. Elinvoiman kokoamiseen, uudistamiseen ja virkistämiseen tarvittavan terveen unen se lyhentää niin moneksi jähmettymistunniksi kuin on välttämätöntä loppuun väsytetyn elimistön jälleen elävöittämiseksi. Sen sijaan, että työvoiman normaalikunnossa säilyminen olisi työpäivän rajana, työvoiman mahdollisimman suuri päivittäinen käyttäminen, niin sairaalloisen väkivaltaista ja tuskallista kuin se onkin, määrää tässä työmiehen lepoajan rajat. Pääoma ei kysy työvoiman elämän-pituutta. Sitä liikuttaa yksinomaan se suurin määrä työvoimaa, mikä yhden työpäivän kuluessa voidaan saada irti. Se saavuttaa tämän päämäärän lyhentämällä työvoiman elinikää, samoin kuin ahne maanviljelijä saa lisääntymään maantuoton ryöstämällä maasta sen hedelmällisyyden.

Kapitalistinen tuotanto, joka oleellisesti on lisäarvon tuottamista, lisätyön imemistä, ei siis aiheuta työpäivää pidentämällä ainoastaan ihmistyövoiman surkastumista, siltä kun riistetään sen normaalit siveelliset ja aineelliset kehitys- ja toimintamahdollisuudet. Se aiheuttaa itse työvoiman ennenaikaisen uupumisen ja kuoleutumisen.^[105*] Se pidentää työmiehen tuotantoaikaa tietyksi ajanjaksoksi lyhentämällä hänen elinaikaansa.

Mutta työvoiman arvoon sisältyy niiden tavaroiden arvo, jotka ovat tarpeen työmiehen uusintamiseen tai työväenluokan suvunjatkumiseen. Kun siis työpäivän luonnonvastainen pidentäminen, johon pääoma rajattomassa kiihkossaan arvonsa lisäämiseksi välttämättä pyrkii, lyhentää yksityisten työmiesten elämän pituutta ja siten heidän työvoimansa ikää, niin käy tarpeelliseksi kuluneiden työvoimien nopeampi korvaaminen, siis suurempien kulumiskustannusten sisältäminen työvoiman uusintamiseen, samoin kuin päivittäin uusinnettava koneen arvonosa on sitä suurempi, kuta nopeammin kone kuluu. Sen vuoksi tuntuisi kuin pääoman oma etu johtaisi normaalityöpäivän säätämiseen.

Orjanomistaja ostaa työmiehensä samoin kuin hän ostaa hevosensa. Orjan mukana hän menettää pääoman, joka täytyy korvata uusin kustannuksin orjamarkkinoilla.

Mutta »Georgian riisivainiot ja Mississipin suot lienevät kyllä vaikutuksiltaan hirveän tuhoisia ihmisruumiille; tämä ihmishenkien hukka ei kuitenkaan ole niin suuri, etteivät sitä voisi korvata Virginian ja Kentuckyn täpötäydet haat. Taloudelliset näkökohdat, jotka voisivat tarjota jonkinmoista takuuta orjien inhimillisestä kohtelusta, mikäli ne yhdistäisivät herran edun orjien säilyttämiseen, muuttuvat orjakaupan alettua syiksi orjien perinpohjaiseen tuhoamiseen, sillä niin pian kuin orjan paikka voidaan täyttää vieraista neekerihaoista tuoduilla uusilla orjilla, hänen elämänsä pituus tulee vähemmän tärkeäksi kuin sen tuottavuus sinä aikana, minkä hän elää. Orjantuontimaissa on sen vuoksi orjatalouden perussääntönä, että edullisinta taloudelle on puristaa ihmiskarjasta (human cattle) mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman paljon työtä. Juuri trooppisessa viljelyksessä, jossa vuotuinen voitto on usein yhtä suuri kuin koko viljelyksiin pantu pääoma, neekerin henki uhrataan kaikkein häikäilemättömimmin. Länsi-Intian maanviljelys, joka sitten vuosisatojen on ollut satumaisten rikkauksien kehto, on niellyt miljoonia afrikkalaisen rodun jäseniä. Nykyisin Kuuba, jonka tulot nousevat miljooniin ja jonka plantaasinomistajat ovat ruhtinaita, on se maa, jossa orjaluokka syö mitä huonointa ruokaa ja tekee keskeytymättä näännyksiin työtä ja jossa suuri osa orjaluokasta vuosittain suorastaan tuhoutuu pitkällisestä liikatyöllä kiduttamisesta ja unen sekä levon puutteesta.»^[106*]

Mutato nomine de te fabula narratur! (Vain nimesi kun muutat, niin sinustapa sadussa kerrotaankin!) Lue orjakaupan sijasta työmarkkinat, Kentuckyn ja Virginian sijasta Irlanti ja Englannin, Skotlannin ja Walesin maanviljelysalueet, Afrikan sijasta Saksa! Me näimme, kuinka liikatyö tekee selvää Lontoon leipurien keskuudessa, ja kuitenkin Lontoon työmarkkinat ovat alati täpösen täynnä saksalaisia ja muita leipurinammatin kuolemankokelaita. Savenvalu, niin kuin näimme, on niitä teollisuudenhaaroja, missä työntekijäin keski-ikä on lyhin. Onko sen vuoksi puutetta astiantekijöistä? Josiah Wedgwood, uudenaikaisen aseteollisuuden keksijä, alkuaan itsekin tavallinen työmies, ilmoitti 1785 alahuoneessa, että koko tämän teollisuuden palveluksessa oli 15–20 000 henkilöä.^[107*] Vuonna 1861 oli tämän teollisuuden palveluksessa olevan väestön lukumäärä yksinomaan tällaista teollisuutta harjoittavissa Ison-Britannian kaupungeissa 101 302.

»Puuvillateollisuus on 90 vuotta vanha... Englantilaisen rodun kolmen sukupolven aikana se on tuhonnut yhdeksän polvea puuvillatyöläisiä.»^[108*]

Muutamina kuumeentapaisen nousun aikoina tosin työmarkkinoilla ilmestyi arveluttavia aukkoja. Niin kävi esim. 1834. Mutta herrat tehtailijat ehdottivat nyt köyhäinhoitolakikomitealle (Poor Law Commissioners), että maanviljelysalueiden »liikaväestö» lähetettäisiin pohjoiseen, selittäen samalla, että »tehtailijat ottavat käytäntöön ja kuluttavat sen.»^[109*] Nämä olivat heidän omat sanansa.

»Manchesteriin lähetettiin asiamiehiä köyhäinhoitolakikomitean jäsenten suostumuksella. Tehtiin luetteloita maanviljelystyöväestä ja ne annettiin asiamiehille. Tehtailijat kiiruhtivat toimistoihin, ja sen jälkeen kun he olivat valinneet tarvitsemansa määrän, kokonaisia perheitä lähetettiin Englannin eteläosasta pohjoiseen. Nämä ihmispaketit lähetettiin osoitteilla varustettuina samoin kuin tavarakollit kanavia myöten ja tavaravaunuissa; muutamat taivalsivat jalan perästä ja monet harhailivat eksyksissä ja puoleksi nälkiintyneinä teollisuusalueilla. Tämä kehittyi oikeaksi kauppa-alaksi. Alahuone saattoi sitä tuskin uskoa. Tämä säännöllinen kauppa, tämä ihmislihan kaupustelu jatkui, ja näitä ihmisiä Manchesterin asiamiehet ostivat ja myivät Manchesterin tehtailijoille aivan yhtä säännöllisesti kuin neekereitä ostettiin etelävaltioiden puuvillanviljelijöille... Vuonna 1860 puuvillateollisuus nousi huippukohtaansa... Jälleen puuttui 'käsiä'. Tehtailijat kääntyivät jälleen ihmisliha-asiamiesten puoleen... Ja nämä etsivät läpi Dorsetin hietikot, Devonin kukkulat ja Wiltsin kentät, mutta liikaväestö oli jo loppuunkäytetty.»

»Bury Guardian» lehti valitti, että englantilais-ranskalaisen kauppasopimuksen johdosta 10 000 uutta »kättä» voitaisiin ottaa työhön ja pian tarvittaisiin 30 tai 40 000 lisää. Sitten kun lihakaupan asiamiehet ja ala-asiamiehet melkein tuloksetta olivat kolunneet 1860 maanviljelysalueet,

»eräs tehtailijain lähetystö kääntyi köyhäinhoitohallituksen (Poor Law Board) presidentin, herra Villiersin puoleen anoen, että köyhien ja orpolapsien ottaminen työhuoneista jälleen sallittaisiin».^[110*]

Kokemus osoittaa yleensä kapitalisteille, että tiettyä liikaväestöä on olemassa alituisesti, ts. liikaväestöä pääoman hetkelliseen arvonlisäämistarpeeseen verrattuna, joskin sen virran muodostavat kuihtuneet, pian loppuunelävät, nopeasti toisensa tieltään työntävät, niin sanoaksemme puolikypsinä poimitut ihmispolvet.^[111*] Mutta toisaalta kokemus osoittaa ymmärtäväiselle tarkkailijalle, kuinka nopeasti ja syvästi kapitalistinen tuotanto, joka historiallisesti puhuen on vasta eilispäivän lapsi, on ehtinyt horjuttaa kansan elinvoimaa, kuinka teollisuusväestön rappeutumista hidastuttaa vain se, että siihen alituisesti sulautuu maalta siirtyneitä, luonnollisissa oloissa eläneitä henkilöitä, ja kuinka maatyömiehetkin, huolimatta raikkaasta ilmasta ja heidän keskuudessaan niin kaikkivaltiaasta principle of natural (luonnollisen valinnan periaatteesta), joka sallii vain voimakkaimpien yksilöiden kehittymisen, alkavat jo menehtyä.^[112*] Pääoman, jolla on niin »pätevät syyt» olla huomaamatta ympäröivän työläispolven kärsimyksiä, käytännöllistä liikuntaa määrää ihmiskunnan vastaisen turmeltumisen ja lopulta vastustamattoman vähenemisen mahdollisuus yhtä vähän ja yhtä paljon kuin maan mahdollinen putoaminen aurinkoon. Osakehuijauksissa jokainen tietää, että rajuilman kerran täytyy puhjeta, mutta jokainen toivoo, että se sattuu hänen lähimmäiseensä sen jälkeen, kun hän itse jo on korjannut kultasateen ja vienyt sen varmaan talteen. Après moi le déluge!^[84] on jokaisen kapitalistin ja jokaisen kapitalistisen kansan mielilause. Pääoma on sen vuoksi häikäilemättömän välinpitämätön työmiehen terveydestä ja elämänpituudesta siellä, missä yhteiskunta ei pakota sitä välittämään siitä.^[113*] Valitukseen ruumiillisesta ja henkisestä kuihtumisesta, ennenaikaisesta kuolemasta, liikatyön kidutuksesta, pääoma vastaa: pitäisikö tämän tuskan meitä vaivata, kun se lisää meidän nautintoamme (voittoamme)? Yleisesti katsottuna tämä ei myöskään riipu yksityisen kapitalistin hyvästä tai pahasta tahdosta. Vapaa kilpailu saattaa kapitalistisen tuotannon sisäiset lait ulkonaisen pakkolain tavalla vaikuttamaan yksityiseen kapitalistiin.^[114*]

Normaalityöpäivän säätäminen on tulos monisatavuotisesta taistelusta kapitalistin ja työmiehen välillä. Kuitenkin tämän taistelun historiassa on huomattavissa kaksi vastakkaista virtausta. Verrattakoon esim. meidän aikamme englantilaista tehdaslainsäädäntöä englantilaisiin työsäännöksiin 1300-luvulta 1700-luvun puoliväliin saakka.^[115*] Kun uudenaikainen tehdaslaki lyhentää väkivaltaisesti työpäivän, mainitut säännökset koettavat sitä väkivaltaisesti pidentää. Tosin pääoman vaatimukset sen ollessa sikiötilassa, jolloin se vasta muodostuu eikä siis vain taloudellisten suhteiden voimalla vaan myös valtiovallan avulla takaa itselleen oikeuden imeä itseensä riittävän määrän lisätyötä, nämä pääoman vaatimukset näyttävät hyvin vaatimattomilta, jos niitä vertaa niihin myönnytyksiin, joita sen on miehuudeniässä nuristen ja vastenmielisesti tehtävä. Kestää vuosisatoja, ennen kuin »vapaa» työmies suostuu kehittyneen kapitalistisen tuotantotavan johdosta vapaaehtoisesti, ts. on yhteiskunnallisesti pakotettu, myymään tavanmukaisten elinhyödykkeiden hinnasta koko aktiivisen elinaikansa, vieläpä itse työkykynsä, esikoisoikeutensa hernerokasta.^[85] Sen tähden on luonnollista, että se työpäivän pidennys, jonka pääoma oli 1300-luvun puolivälistä 1600-luvun loppuun koettanut valtiovallan avulla saada pakotetuksi täysi-ikäisille työläisille, lankeaa jokseenkin yhteen sen työajan rajan kanssa, jonka valtio asettaa siellä täällä 1800-luvun jälkipuoliskolla lastenveren muuttamiselle pääomaksi. Se mikä nyt esim. Massachusettsin valtiossa, joka viime aikoihin asti on ollut pohjoisamerikkalaisen tasavallan vapaimpia valtioita, on julistettu lailliseksi alle 12-vuotisten lasten työn rajaksi, oli Englannissa vielä 1600-luvun puolivälissä täysivoimaisten käsityöläisten, voimakkaiden peltotyöläisten ja jättiläismäisten karkeisseppien normaalityöpäivä.^[116*]

Ensimmäisen »Statute of Labourers» [»Työväenlain»] (laki on julkaistu Edvard III:n 23. hallitusvuotena, 1349) välittömänä tekosyynä (ei sen varsinaisena syynä, sillä tällainen lainsäädäntö jatkuu vuosisatoja sen jälkeen kun tekosyy on poistunut) oli suuri rutto,^[86] joka vähensi väkilukua niin huomattavasti, että erään tory-kirjailijan sanojen mukaan »vaikeus saada työmiehiä työhön järjellisillä hinnoilla» (ts. sellaisilla, jotka jättäisivät heidän käyttäjilleen järjellisen määrän lisätyötä) »tuli todellakin sietämättömäksi».^[117*] »Järjelliset» työpalkat määrättiin sen tähden pakkolailla samoin kuin työpäivän rajatkin. Viimeksi mainittu kohta, joka yksin kiinnittää huomiotamme tässä, uudistettiin vuoden 1496 säädöksessä (Henrik VII aikana). Kaikkien käsityöläisten (artificers) ja maanviljelystyömiesten työpäivän piti silloin maaliskuusta syyskuuhun jatkua — mitä kuitenkaan ei koskaan toteutettu käytännössä — kello 5:stä aamulla kello 7:n ja 8:n välille illalla, mutta ruokatunnit olivat: 1 tunti aamiaista varten, 1¹⁄₂ tuntia päivällistä, ja ¹⁄₂ tuntia kello 4:n ateriaa varten, siis täsmälleen kaksi kertaa niin paljon kuin nykyisin voimassa olevan tehdaslain mukaan.^[118*] Talvella oli työskenneltävä kello 5:stä aamulla pimeään saakka samoin keskeytyksin. Eräs Elisabetin säädös vuodelta 1562, joka koskee kaikkia »päiväksi tai viikoksi palkattuja» työmiehiä, jättää työpäivän pituuden koskematta, mutta koettaa rajoittaa väliajat 2¹⁄₂ tunniksi kesällä ja 2:ksi talvella. Päivällinen saa kestää ainoastaan yhden tunnin, ja »puolen tunnin päivällisuni» on sallittu vain toukokuun puolivälistä elokuun puoliväliin. Jokaisesta poissaolotunnista on vähennettävä 1 penny palkasta. Käytännössä olot olivat kuitenkin työmiehille paljoa suosiollisemmat kuin säädöskokoelmassa. Kansantaloustieteen isä ja tavallaan tilastotieteen keksijä William Petty sanoo eräässä kirjoituksessaan, jonka hän julkaisi 1600-luvun viimeisellä kolmanneksella:

»Työmiehet» (labouring men, silloin oikeastaan maatyömiehet) »työskentelevät 10 tuntia päivässä ja syövät 20 ateriaa viikossa, nimittäin työpäivinä kolme joka päivä ja sunnuntaisin kaksi; siitä näkyy selvästi, että jos he tahtoisivat paastota perjantai-illat ja syödä päivällisensä puolessatoista tunnissa sen sijaan, että he nyt käyttävät tähän ateriaan 2 tuntia, kello 11:stä 1:een aamupäivällä, jos he siis tekisivät työtä ¹⁄₂₀ enemmän ja söisivät ¹⁄₂₀ vähemmän, niin saataisiin katetuksi ¹⁄₁₀ yllä mainitusta verosta.»^[119*]

Eikö tri Andrew Ure ollut oikeassa sanoessaan, että vuoden 1833 kahdentoista tunnin laki on palaamista pimeyden aikoihin? Tosin säädöksissä olevat ja Pettyn mainitsemat määräykset koskevat myös »apprentices» (oppipoikia). Mutta kuinka oli lasten työn laita vielä 1600-luvun lopussa, selviää seuraavasta valituksesta:

»Nuorisomme täällä Englannissa ei tee mitään oppipojiksi tuloonsa asti; ja silloin se tarvitsee tietysti pitkän ajan — seitsemän vuotta — tullakseen täysioppineiksi käsityöläisiksi.»

Saksaa sitä vastoin kiitetään, koska siellä lapsia jo kehdosta saakka edes »jonkin verran totutetaan työhön».^[120*]

Vielä miltei 1700-luvun loppuun saakka, suurteollisuuden aikaan asti, ei Englannin pääoma ollut onnistunut valtaamaan työmiehen koko viikkoa maksamalla työvoiman viikkoarvon; poikkeuksina olivat kuitenkin maanviljelystyömiehet. Se seikka, että he voivat elää kokonaisen viikon 4 päivän palkalla, ei näyttänyt työmiesten mielestä riittävältä syyltä, jonka takia heidän olisi työskenneltävä myös jäljellä olevat kaksi päivää kapitalisteille. Yksi englantilaisten taloustieteilijöiden suuntaus soimasi pääoman hyötyä silmällä pitäen tätä työmiesten itsepäisyyttä mitä raivokkaimmin, toinen puolusti työmiehiä. Kuulkaamme esim. Postlethwaytin, jonka kauppasanakirjalla oli siihen aikaan sama maine kuin nykyisin MacCullochin ja MacGregorin vastaavanlaisilla teoksilla, ja ennen mainitsemamme teoksen »Essay on Trade and Commerce» tekijän välistä väittelyä.^[121*]

Postlethwayt sanoo mm.:

»En voi lopettaa näitä muutamia huomautuksiani mainitsematta siitä liian monen suusta kuullusta sanonnasta, että kun työmies (industrious poor) voi saada viidessä päivässä kyllin elääkseen, hän ei tahdo tehdä työtä kaikkia 6 päivää. Tämän takia he pitävät välttämättömänä nostaa tarpeellisimpienkin elinhyödykkeiden hintaa veroilla tai keinolla millä hyvänsä pakottaakseen käsityöläiset ja tehdastyöläiset keskeytymättömään kuusipäiväiseen työhön viikossa. Minun täytyy pyytää lupaa olla toista mieltä kuin nämä suuret poliitikot, jotka taittavat peistä tämän kuningaskunnan työväestön alituisen orjuuden puolesta ('the perpetual slavery of the working people'); he unohtavat sananlaskun 'all work and no play' ('työ, joka ei vuorottele huvin kanssa, tylsistää'). Eivätkö englantilaiset ylpeile käsityöläistensä ja tehdastyöläistensä nerokkuudesta ja taitavuudesta, jotka tähän asti ovat hankkineet brittiläisille tavaroille yleistä luottamusta ja mainetta? Mikä seikka on ollut tähän syynä? Todennäköisesti ei mikään muu kuin se tapa, jolla meidän työväkemme osaa omalla tavallaan huvitella. Jos heidät pakotettaisiin kautta vuoden tekemään työtä kaikki kuusi päivää viikossa uudistaen aina saman työn, eikö se tylsyttäisi heidän nerokkuuttaan ja tekisi heistä tuhman hitaita, sen sijaan että olisivat reippaita ja taitavia; ja eivätkö meidän työmiehemme sellaisen ikuisen orjuuden johdosta menettäisi mainettaan, sen sijaan että säilyttäisivät sen?.. Minkälaista ammattitaitavuutta me voisimme odottaa sellaisilta kovasti kiusatuilta eläimiltä (hard driven animals)?.. Monet heistä tekevät yhtä paljon työtä 4 päivässä kuin ranskalainen 5:ssä tai 6:ssa. Mutta jos englantilaisten täytyy ikuisesti raataa, niin on pelättävissä, että he rappeutuvat (degenerate) ranskalaisiakin huonommiksi. Jos meidän kansamme on kuuluisa urhoollisuudestaan sodassa, niin emmekö sano, että tähän on syynä toisaalta hyvä englantilainen pihvi ja vanukas hänen vatsassaan, toisaalta, ja yhtä paljon, meidän perustuslaillinen vapaudenhenkemme? Ja miksi meidän käsityöläistemme ja tehdastyöläistemme suurempi nerokkuus, tarmo ja taitavuus eivät riippuisi siitä vapaudesta, jolla he huvittelevat omalla tavallaan? Minä toivon, etteivät he koskaan menettäisi näitä etuoikeuksiaan eivätkä sitä hyvää elämää, josta heidän työkuntonsa ja rohkeutensa yhtäläisesti johtuvat.»^[122*]

Siihen vastaa teoksen »Essay on Trade and Commerce» kirjoittaja:

»Jos pidetään jumalallisena säädöksenä levätä viikon seitsemäs päivä, niin tähän sisältyy se, että muut viikon päivät kuuluvat työlle» (hän tarkoittaa pääomalle, niin kuin heti saamme nähdä) »eikä voida soimata julmuudeksi, että tätä jumalan käskyä vaaditaan pakkokeinoin noudattamaan... Että ihmiskunta yleensä on luonnostaan taipuvainen mukavuuteen ja laiskuuteen, siitä saamme surullisen kokemuksen teollisuusrahvaamme käytöksestä, se kun tekee viikossa keskimäärin noin neljä päivää työtä, paitsi milloin kulutustarvikkeet kallistuvat... Olettakaamme, että busheli vehnää edustaa työmiehen kaikkia kulutustarvikkeita, että se maksaa 5 š ja että työmies ansaitsee työllään šillingin päivässä. Silloin hänen tarvitsee tehdä työtä vain 5 päivää viikossa; ainoastaan 4, kun busheli maksaa 4 š... Mutta kun työpalkka tässä kuningaskunnassa on paljoa suurempi kulutustarvikkeiden hintaan verrattuna, niin tehdastyöläisellä, joka työskentelee 4 päivää, on rahan ylijäämä, jolla hän elää jouten viikon lopun... Toivon sanoneeni kylliksi tehdäkseni selväksi, ettei kohtuullinen työ 6 päivänä viikossa ole mitään orjuutta. Meidän maanviljelystyömiehemme tekevät 6 päivää viikossa työtä ja kaikesta päättäen ovat onnellisimmat työläisten (labouring poor) joukossa,^[123*] hollantilaiset tekevät yhtä monta päivää työtä manufaktuureissa ja näyttävät olevan hyvin onnellinen kansa. Ranskalaiset tekevät samoin, mikäli ei joku heidän monista juhlapäivistään satu väliin...^[124*] Mutta meidän rahvaamme on saanut päähänpiston, että sille englantilaisena kuuluu syntyperäisenä etuoikeutena elää vapaammin ja riippumattomammin kuin» (työkansa) »missään muussa Euroopan maassa. Tästä päähänpistosta voi kyllä ehkä olla jotakin hyötyä, mikäli se vaikuttaa sotamiestemme urhoollisuuteen; mutta mitä vähemmän sitä on tehdastyömiehissä, sitä parempi heille itselleen ja valtiolle. Työmiesten ei pitäisi koskaan pitää itseään riippumattomina ylemmistään ('independent of their superiors')... On erittäin vaarallista rohkaista roskaväkeä meidän valtiomme kaltaisessa teollisuusvaltiossa, jossa ehkä ⁷⁄₈ koko väestöstä on sellaisia, joilla on omaisuutta joko vähän tai ei ensinkään...^[125*] Parannuskeino ei tule täydelliseksi, ennen kuin teollisuusköyhälistömme tyytyy tekemään 6 päivää työtä samasta rahasta, minkä se nyt ansaitsee 4 päivässä.»^[126*]

Tätä varten, samoin kuin »laiskottelun, mässäilyn ja romanttisen vapaushaihattelun poisjuurimiseksi», ditto [samoin] »köyhäinhuoltomaksujen vähentämiseksi, yritteliäisyyshengen kannustamiseksi ja työn hinnan vähentämiseksi manufaktuureissa» uskollinen pääoman Eckartimme ehdottaa koeteltua keinoa: sellaiset työmiehet, jotka joutuvat yleisen hyväntekeväisyyden varaan, sanalla sanoen ryysyköyhälistö, on suljettava »ihanteelliseen työtaloon» (an ideal workhouse). »Sellainen talo on tehtävä kauhun taloksi (house of terror).»^[127*] Tässä »kauhun talossa», tässä »ihanteellisessa työtalossa» pitää tehdä työtä 14 tuntia päivässä, siihen laskettuina ruoka-ajat, niin että jäljelle jää 12 täyttä työtuntia.^[128*]

Kaksitoista työtuntia päivässä »ideal workhouse'ssa», kauhun talossa vuonna 1770! Kuusikymmentä kolme vuotta myöhemmin, 1833, kun Englannin parlamentti alensi neljässä teollisuudenhaarassa 13–18-vuotisten lasten työpäivän 12 täydeksi työtunniksi, näytti Englannin teollisuuden viimeinen päivä olevan käsissä! Vuonna 1852, kun Louis Bonaparte koetti varmentaa asemaansa porvariston piirissä horjuttamalla laissa määrättyä työpäivää, Ranskan työväki huusi yhdestä suusta: »Laki, joka lyhentää työpäivän 12 tunniksi, on ainoa hyvä, joka meille on jäänyt tasavallan lainsäädännöstä»!^[129*] Zürichissä rajoitettiin 10 vuotta vanhempien lasten työ 12 tunniksi; Aargaussa lyhennettiin 1862 13–16-vuotisten lasten työ 12¹⁄₂:stä 12 tunniksi; Itävallassa 1860 14–16-vuotisille lapsille ditto 12 tunniksi.^[130*] »Mikä edistys sitten vuoden 1770», huudahtaisi kai Macaulay riemuissaan!

Ryysyköyhälistön »kauhun talo», josta pääomasielu vielä 1770 uneksi, kohosi muutamia vuosia myöhemmin itse tehdastyöläisten jättiläismäisenä »työtalona». Sen nimi oli tehdas. Ja tällä kertaa ihanne jäi vain kalpeaksi kuvaksi todellisuudesta...

6. Taistelu normaalityöpäivästä. Työajan rajoittaminen pakkolailla. Englannin tehdaslainsäädäntö vuosina 1833–1864

Sen jälkeen kun pääoma oli käyttänyt vuosisatoja pidentääkseen työpäivän sen normaaleihin maksimirajoihin saakka ja sitten niiden ylikin: luonnollisen 12-tuntisen päivän rajaan asti,^[131*] suurteollisuuden syntymisestä alkaen 1700-luvun viimeisellä kolmanneksella alkoi lumivyöryn tapainen raju ja ääretön mullistus. Kaikki tavan ja luonnon, iän ja sukupuolen, päivän ja yön rajat murrettiin. Vieläpä itse käsitteet päivästä ja yöstä, jotka olivat olleet talonpoikaisen yksinkertaiset vanhoissa säädöksissä, menivät niin sekaisin, että erään englantilaisen tuomarin täytyi vielä 1860 osoittaa oikein talmudilaista viisautta selittääkseen »oikeudellisen pätevästi» mitä päivä ja yö ovat.^[132*] Pääoma vietti hurjistelujuhliaan.

Niin pian kuin tuotantomelun yllättämä työväenluokka oli jälleen jonkin verran tointunut, alkoi sen vastarinta, ensiksi suurteollisuuden syntymämaassa Englannissa. Kolmen vuosikymmenen aikana jäivät kuitenkin vain nimellisiksi ne myönnytykset, mitkä työväki oli saanut itselleen taistelluksi. Parlamentti julkaisi vuosina 1802–1833 5 työlakia, mutta oli niin viekas, ettei myöntänyt penniäkään niiden pakollista toimeenpanoa varten, tarpeellista virkakuntaa yms. varten.^[133*] Lait jäivät kuolleiksi kirjaimiksi. »Tosiasia on, että ennen 1833 vuoden lakia lapsilla ja nuorilla henkilöillä teetettiin työtä ('were worked') koko yö, koko päivä, tai molemmat ad libitum [mielin määrin].»^[134*]

Vasta vuoden 1833 tehdaslaista, joka käsitti puuvilla-, villa-, pellava- ja silkkitehtaat, alkaa normaalityöpäivä uudenaikaisessa teollisuudessa. Pääoman hengelle ei mikään ole kuvaavampaa kuin Englannin tehdaslainsäädännön historia vuodesta 1833 vuoteen 1864!

Vuoden 1833 laissa määrätään, että tavallisen työpäivän pitää tehtaissa alkaa puoli 6 aamulla ja päättyä puoli 9 illalla, ja näiden rajojen sisällä, 15 tunnin aikana, laki sallii käyttää nuoria henkilöitä (ts. 13–18-vuotisia) johonkin aikaan päivästä työssä, aina sillä ehdolla, ettei sama nuori henkilö työskentele enempää kuin 12 tuntia samana päivänä, paitsi muutamia tiettyjä erityisesti mainittuja tapauksia. Lain 6:nnessa kohdassa määrätään, että »joka päivä kullekin sellaiselle henkilölle, jonka työaika on rajoitettu, on myönnettävä vähintään 1¹⁄₂ tuntia ateriointia varten». Alle 9-vuotisten lasten käyttäminen — myöhemmin mainittavia poikkeuksia lukuunottamatta — kiellettiin, 9–13-vuotisten lasten työ rajoitettiin 8 tunniksi päivässä. Yötyö, ts. tämän lain mukaan työ kello puoli 9:stä illalla kello puoli 6:een aamulla, kiellettiin kaikilta 9–18-ikäisiltä henkilöiltä.

Lainsäätäjät olivat kaukana siitä, että olisivat tahtoneet rajoittaa pääoman vapautta imeä täysi-ikäisten työvoimaa, eli niin kuin he sitä nimittivät, »työn vapautta», päinvastoin he keksivät oman järjestelmänsä evätäkseen tehdaslailta sellaiset kauhistavat seuraukset.

»Suurena epäkohtana tehdasjärjestelmässä, sen nykyisessä järjestelymuodossa», sanotaan komission keskusneuvoston ensimmäisessä kertomuksessa kesäkuun 25. päivältä 1833, »on se, että se tekee välttämättömäksi venyttää lasten työn täysi-ikäisten työpäivän äärirajaan saakka. Ainoana keinona tämän pahan poistamiseksi, jollei tahdota rajoittaa täysi-ikäisten työtä, mistä johtuisi vielä suurempi epäkohta kuin on nyt poistettava, tänä ainoana keinona näyttää olevan ehdotus, että otettaisiin käytäntöön lasten kaksinkertaiset työvuorot.»^[87]

Tämä »ehdotus» pantiin täytäntöön relais-järjestelmän nimellä (»System of Relays»; relay merkitsee englannin samoin kuin ranskankin kielessä postihevosten vaihtoa postiasemilla); yksi vuoro 9–13-vuotisia lapsia valjastettiin esimerkiksi puoli 6:sta aamulla puoli 2:een ip., toinen puoli 2:sta ip. puoli 9:ään illalla jne.

Mutta palkinnoksi siitä, että herrat tehtailijat olivat mitä julkeimmalla tavalla jättäneet noudattamatta kaikkia viimeisten 22 vuoden aikana annettuja lasten työtä koskevia lakeja, pilleri, joka heidän oli nielaistava, nytkin kullattiin. Parlamentti määräsi, että vuoden 1834 maaliskuun 1. päivän jälkeen yksikään lapsi alle 11 vuoden, vuoden 1835 maaliskuun 1. päivän jälkeen yksikään lapsi alle 12 vuoden, ja vuoden 1836 maaliskuun 1. päivän jälkeen yksikään lapsi alle 13 vuoden ei saisi tehdä tehtaassa työtä yli 8 tunnin! Tälle »pääomaa» kohtaan niin hellävaraiselle »vapaamielisyydelle» on annettava sitä suurempi tunnustus, kun tri Farre, Sir A. Carlisle, Sir B. Brodie, Sir C. Bell, Herra Guthrie ym., lyhyesti sanoen Lontoon huomattavimmat physicians ja surgeons [lääkärit ja ihmelääkärit] olivat todistajalausunnoissaan alahuoneessa selittäneet, että »periculum in mora!»^[88] Tri Farre lausui vielä jonkin verran karkeammin:

»Lainsäädäntöä tarvitaan yhtä välttämättömästi ehkäisemään kuolemaa kaikissa muodoissa, joissa se voidaan ennenaikaisesti aiheuttaa, ja varmasti tämä» (tehdasmenettely) »on katsottava yhdeksi julmimmaksi menettelytavaksi, millä se voidaan aiheuttaa.»^[135*]

Sama »reformoitu» parlamentti, joka hellyydestä herroja tehtailijoita kohtaan kahlehti 13 vuotta nuoremmat lapset vielä vuosikausiksi 72-tuntisen viikkotyön helvettiin tehtaissa, kielsi sitä vastoin vapautuslailla, joka samoin antoi vapauden vain pisaroittain, plantaasinomistajia teettämästä millään neekeriorjalla työtä enempää kuin 45 tuntia viikossa!

Mutta pääoma ei suinkaan ollut leppynyt, vaan alkoi monivuotisen ja meluisan agitaation. Se koski etupäässä niiden työläisryhmien ikää, joiden työ lasten työn nimellä oli rajoitettu 8 tunniksi ja jotka oli tehty jonkinlaisen koulupakon alaisiksi. Kapitalistisen antropologian mukaan lapsuusikä päättyi 10:nteen tai viimeistään 11:nteen ikävuoteen. Kuta lähemmäksi tuli tehdaslain täydellisen toimeenpanon aika, kohtalokas vuosi 1836, sitä rajummin raivosivat tehtailijaroistot. Heidän onnistuikin todella säikähdyttää hallitus niin pitkälle, että se 1835 ehdotti lapsuusiän rajan alentamista 13:sta 12:een vuoteen. Painostus ulkoa päin kasvoi kuitenkin uhkaavaksi. Alahuoneelta puuttui rohkeutta. Se kieltäytyi heittämästä kolmetoistavuotiaita kauemmaksi kuin 8 tunniksi päivässä pääoman Juggernaut-pyörän alle^[90] ja vuoden 1833 laki astui täyteen voimaansa. Se pysyi muuttamattomana kesäkuuhun 1844 saakka.

Sen vuosikymmenen aikana, jona vuoden 1833 laki säännösteli tehdastyötä alussa vain osittain, sitten kokonaan, ammattientarkastajien viralliset kertomukset ovat täynnä valituksia sen täytäntöönpanon mahdottomuudesta. Kun vuoden 1833 laki jätti pääoman herrojen valtaan aloittaa, keskeyttää ja lopettaa jokaisen »nuoren henkilön» ja jokaisen »lapsen» kaksitoista- tai kahdeksantuntisen työn mihin aikaan hyvänsä viidentoista tunnin aikana kello puoli 6:sta aamulla kello puoli 9:ään illalla ja samoin määrätä eri henkilöille eri ruokailuajat, niin herrat keksivät pian uuden »relais-järjestelmän», jonka mukaan työhevosia ei vaihdettu tietyillä asemilla, vaan näillä muuttoasemilla valjastettiin aina uudestaan. Emme viivy kauempaa tämän järjestelmän ihanuuksissa, kun meidän täytyy myöhemmin palata siihen. Niin paljon kuitenkin selviää jo ensi silmäyksellä, että se teki tyhjäksi koko tehdaslain eikä ainoastaan mitä sen henkeen, vaan myös mitä sen kirjaimeen tulee. Kuinka ammattientarkastajat saattoivat tämän monimutkaisen kutakin yksityistä lasta ja nuorta koskevan kirjanpidon vallitessa pakottaa noudattamaan laissa määrättyä työaikaa ja laissa määrättyjä ruokailuaikoja? Suuressa osassa tehtaita pääsi pian taas vanha raaka väärinkäyttö rankaisematta kukoistamaan. Sisäasiainministerin ja ammattientarkastajien kohtaustilaisuudessa (1844) tarkastajat osoittivat, kuinka mahdotonta kaikki tarkastus oli uudestaan keksityn »relais-järjestelmän» oloissa.^[136*] Sillä välin olivat olosuhteet kuitenkin suuresti muuttuneet. Tehdastyöläiset olivat, etenkin vuoden 1838 jälkeen, tehneet kymmentuntilain taloudelliseksi ja »kartan»^[91] poliittiseksi tunnussanakseen. Vieläpä osa tehtailijoistakin, joka oli järjestänyt liikkeensä vuoden 1833 lain mukaan, lähetti parlamentille joukoittain kirjelmiä »väärien veljien» epämoraalisesta »kilpailusta», ts. niiden tehtailijoiden, jotka suuremman julkeutensa tai onnellisempien paikallisolojen takia uskalsivat rikkoa lakia. Sitä paitsi, niin mielellään kuin yksityiset tehtailijat olisivatkin päästäneet saaliinhimonsa ohjat valloilleen, tehtailijaluokan ideologit ja poliittiset johtajat vaativat toisenlaista esiintymistä ja toisenlaista kieltä työmiehiä kohtaan. He olivat alkaneet sotaretken viljalakien poistamiseksi ja tarvitsivat työmiesten apua voittaakseen! He eivät sen tähden luvanneet ainoastaan kaksinkertaista leipää,^[92] vaan myös kymmentuntilain vapaakaupan tuhatvuotisessa valtakunnassa.^[137*] He uskalsivat sitä vähemmän vastustaa sellaista säädöstä, jonka tarkoituksena oli vain tehdä täyttä totta vuoden 1833 laista. Huomattuaan pyhimmän etuoikeutensa, maankoron olevan uhatun, alkoivat vihdoin torytkin ihmisrakkaudesta vihastuneina jyristä vihollistensa »katalaa menettelyä» vastaan.^[138*]

Niin saatiin aikaan ylimääräinen tehdaslaki 7. kesäkuuta 1844. Se astui voimaan 10. syyskuuta 1844. Se tuo uuden ryhmän työläisiä suojeltujen joukkoon, nimittäin 18 vuotta vanhemmat naiset. Heidät asetettiin joka suhteessa samaan asemaan kuin nuoret, heidän työaikansa rajoitettiin 12 tunniksi, yötyö kiellettiin jne. Ensi kerran lainsäädäntö katsoi siis olevansa pakotettu asettamaan täysi-ikäistenkin työn suoranaisen ja virallisen tarkastuksen alaiseksi. Tehdaskertomuksessa 1844–1845 sanotaan ivallisesti:

»Tietoomme ei ole tullut ainoatakaan tapausta, jolloin täysi-ikäiset naiset olisivat valittaneet tätä sekaantumista heidän oikeuksiinsa.»^[139*]

Alle 13-vuotisten lasten työ rajoitettiin 6¹⁄₂:ksi ja muutamilla ehdoilla 7:ksi tunniksi päivässä.^[140*]

Väärästä »relais-järjestelmästä» johtuneiden väärinkäytösten poistamiseksi lakiin pantiin mm. seuraavat tärkeät yksityismääräykset:

»Lasten ja nuorten työpäivä on laskettava siitä hetkestä alkaen, jona yksikin lapsi tai nuori aloittaa aamulla työnsä tehtaassa.»

Jos siis esim. A aloittaa työnsä kello 8 aamulla ja B kello 10, täytyy B:n työpäivän kuitenkin päättyä samalla hetkellä kuin A:n. Työpäivä on aloitettava jonkin julkisen kellon, esim. lähimmän rautatien kellon mukaan ja tehtaan kello on asetettava sen mukaan. Tehtailijan on ripustettava tehtaan seinälle suurilla kirjasimilla painettu ilmoitus, jossa ilmoitetaan työpäivän alku-, loppu- ja väliajat. Lapsia, jotka aloittavat työnsä ap. ennen kello 12, ei saa käyttää työhön taas kello 1:n jälkeen päivällä. Iltapäivävuorossa täytyy siis olla toiset lapset kuin aamupäivävuorossa. Ruokailuajat — 1¹⁄₂ tuntia — on kaikille suojelluille työläisille annettava samoina aikoina päivästä, yksi tunti ainakin ennen kello 3 ip. Lapsia ja nuoria ei saa ennen kello 1:tä käyttää kauempaa kuin 5 tuntia antamatta heille vähintäin puolen tunnin vapaa-aikaa ruokailua varten. Lapset, nuoret ja naiset eivät ruoka-ajoiksi saa koskaan jäädä tehdashuoneeseen, missä jokin työprosessi on käynnissä jne.

Olemme nähneet, etteivät nämä pikkuseikkoihin ulottuvat määräykset, jotka niin sotilaallisen yhtäläisesti kellonlyönnilleen järjestävät työntekoajat, rajat ja väliajat, olleet suinkaan tuloksia parlamentin tuumiskeluista. Ne kehittyivät vähitellen olemassaolevista suhteista uudenaikaisen tuotantotavan luonnonlakeina. Niiden sanamuodon sepittäminen, virallinen tunnustaminen ja julkaiseminen olivat pitkäaikaisten luokkataistelujen tulosta. Niiden lähimpiä seurauksia oli se, että käytännössä täysi-ikäisten miespuolisten tehdastyöläisten työpäiväkin joutui samojen rajoitusten alaiseksi, koska useimmissa tuotantoprosesseissa lasten, nuorten henkilöiden ja naisten yhteistyö on välttämätön. Suurin piirtein siis vuosina 1844–1847 oli kaksitoistatuntinen työpäivä yleinen ja yhtäläinen kaikissa tehdaslainsäädännön alaisissa teollisuudenhaaroissa.

Tehtailijat eivät kuitenkaan sallineet tätä »edistystä» ilman sitä tasoittavaa »taka-askelta». Heidän aloitteestaan alahuone vähensi työssä pidettävien lasten iän alirajan 9 vuodesta 8:aan turvatakseen pääomalle jumalan ja lain nimessä sille kuuluvan »tehdastyöläislasten lisähankinnan».^[141*]

Vuodet 1846–47 olivat käänteentekeviä Englannin taloushistoriassa. Viljalait oli kumottu, puuvillan ja muiden raaka-aineiden tuontitullit poistettu, vapaakauppa julistettu lainsäädännön johtotähdeksi! Lyhyesti, tuhatvuotinen valtakunta alkoi. Toisaalta chartistiliike ja kymmentuntiagitaatio saavuttivat samoina vuosina huippukohtansa. Kostoa janoavat toryt rupesivat niiden liittolaisiksi. Huolimatta sanansa syöneen vapaakaupan armeijan vimmatusta vastustuksesta Brightin ja Cobdenin johdolla, parlamentti hyväksyi kymmentuntilain, johon oli niin kauan pyritty.

Uusi tehdaslaki 8:nnelta kesäkuuta 1847 määräsi, että jo 1. heinäkuuta 1847 astuisi voimaan »nuorten henkilöiden» (13–18-vuotisten) ja kaikkien naistyöläisten työpäivän lyhennys 11 tunniksi, mutta 1. toukokuuta 1848 samojen työläisryhmien työpäivän lopullinen rajoitus 10 tunniksi. Kaikessa muussa laki oli vain vuosien 1833 ja 1844 lakeja täydentävä lisäys.

Pääoma ryhtyi jo ennakolta sotaretkeen ehkäistäkseen lain täyteen voimaan astumisen 1. toukokuuta 1848. Ja työmiesten itsensä piti muka kokemuksesta viisastuneina auttaa oman toimintansa tulosten hävittämisessä. Hetki oli sopivasti valittu.

»On muistettava, että vuosien 1846–1847 pelottavan pulan johdosta tehdastyöläisten keskuudessa vallitsi suuri hätä, kun useat tehtaat olivat olleet käynnissä vain lyhyen ajan ja toiset olivat kokonaan olleet seisauksissa. Melkoinen joukko työläisiä oli siis hyvin vaikeassa asemassa, monet olivat velkaantuneet. Jokseenkin varmasti saattoi siis olettaa, että he pitäisivät parempana pitempää työaikaa korvatakseen aikaisemmat vahingot, maksaakseen ehkä velkansa tai hakeakseen huonekalunsa pantista, korvatakseen myydyt tavaransa uusilla tai hankkiakseen itselleen ja perheelleen uusia vaatteita.»^[142*]

Herrat tehtailijat koettivat tehdä näiden seikkojen luonnolliset seuraukset vielä tehokkaammiksi 10 %:n yleisellä palkanalennuksella. Tämä oli niin sanoaksemme uuden vapaakaupan aikakauden vihkimisjuhlaa. Sitten seurasi 8¹⁄₃ %:n alennus, heti kun työpäivä oli lyhennetty 11-tuntiseksi, ja kaksinkertainen alennus, kun se oli lyhennetty lopullisesti 10-tuntiseksi. Siis kaikkialla, missä olosuhteet suinkin sallivat, tapahtui vähintään 25 % alennus.^[143*] Näin suotuisiksi valmistetuissa oloissa alettiin työväen keskuudessa agitaatio vuoden 1847 lain kumoamiseksi. Siinä käytettiin kaikkia petos-, viettely- ja uhkauskeinoja, mutta turhaan. Mitä tulee niihin puoleen tusinaan anomuksia, jotka onnistuttiin keräämään ja joissa työmiehet valittivat, »että laki sorti heitä», niin anojat itse selittivät suullisessa kuulustelussa, että heidät oli pakotettu ne allekirjoittamaan. »Heitä kyllä sorrettiin, mutta sortajana oli toinen, ei tehdaslaki.»^[144*] Mutta jollei tehtailijoiden onnistunutkaan saada työmiehiä puhumaan heidän mielensä mukaan, he itse huusivat vain sitä kovemmin sanomalehdissä ja parlamentissa työmiesten nimessä. He leimasivat ammattientarkastajat jonkinlaisiksi Konventin komissaareiksi,^[93] jotka uhrasivat säälimättömästi onnettoman työmiehen maailmanparannushoureilleen. Tämäkään temppu ei onnistunut. Ammattientarkastaja Leonard Horner pani itse alatarkastajien avulla toimeen lukuisten todistajien kuulusteluja Lancashiren tehtaissa. Noin 70 % kuulustelluista työmiehistä selitti kannattavansa 10-tuntista, paljon pienempi prosenttiluku 11-tuntista ja aivan mitätön vähemmistö vanhaa 12-tuntista työpäivää.^[145*]

Toisena »suopeana» manööverinä oli se, että täysi-ikäiset miespuoliset työntekijät pakotetaan tekemään 12–15 tuntia työtä ja sitten tämä tosiasia selitetään proletariaatin sydämentoiveiden parhaaksi ilmaisuksi. Mutta »säälimätön» ammattientarkastaja Leonard Horner oli jälleen saapuvilla. Useimmat »ylituntien tekijät» sanoivat suoraan, että

»he pitäisivät paljoa parempana tehdä työtä 10 tuntia pienemmästä palkasta, mutta ettei heillä ollut valinnan varaa: heitä oli niin paljon työttä, niin monen kehrääjän oli työskenneltävä vain piecereinä [pakkaajina], että jos he kieltäytyisivät tekemästä pitempiä työpäiviä, astuisivat heti toiset heidän sijaansa, niin että kysymys sai heille seuraavan muodon: joko tehdä pitempi aika työtä tai tulla heitetyksi kadulle».^[146*]

Pääoman ennakkosotaretki epäonnistui ja kymmentuntilaki astui voimaan 1. toukokuuta 1848. Mutta chartistipuolueen yritysten täydellinen epäonnistuminen, sen johtajat kun oli pantu vankeuteen ja järjestö hajotettu, oli kuitenkin sillä välin järkyttänyt Englannin työväenluokan itseluottamusta. Pian sen jälkeen Pariisin kesäkuun kapina ja sen verinen tukahduttaminen olivat yhdistäneet sekä Euroopan mantereella että Englannissa hallitsevien luokkien kaikki ryhmät: maanomistajat ja kapitalistit, pörssisudet ja kauppiaat, suojelutullien ja vapaakaupan puolustajat, hallituksen ja oppositiopuolueet, papit ja vapaa-ajattelijat, nuoret huorat ja vanhat nunnat huutamaan yhdessä äänin omaisuuden, uskonnon, perheen ja yhteiskunnan pelastusta! Työväenluokka julistettiin kaikkialla kiroukseen, pantiin pannaan ja »loi des suspects'in»^[94] alaiseksi. Herrojen tehtailijoiden ei siis enää tarvinnut kainostella. He tekivät avoimen kapinan, ei ainoastaan kymmentuntilakia vastaan, vaan koko sitä lainsäädäntöä vastaan, joka vuoden 1833 jälkeen oli koettanut jossain määrin hillitä työvoiman »vapaata» imemistä. Se oli Proslavery Rebellion [kapina orjuuden puolesta] pienoiskoossa: taistelua käytiin enemmän kuin kaksi vuotta kyynillisen häikäilemättömästi, terroristisen tarmokkaasti, ja sitäkin helpommin, kun kapinallinen kapitalisti ei pannut alttiiksi muuta kuin työläistensä nahkan.

Alempana seuraavan ymmärtämiseksi on muistettava, että kaikki kolme tehdaslakia (1833, 1844 ja 1847) olivat voimassa, mikäli toinen ei muuttanut toista; ettei mikään niistä rajoittanut 18 vuotta vanhemman työmiehen työpäivää ja että vuoden 1833 jälkeen laillisena »päivänä» pysyi viisitoistatuntinen aika kello puoli 6:sta aamulla kello puoli 9:ään illalla, jona aikana oli tehtävä säädetyillä ehdoilla ensiksi kaksitoista-, sittemmin kymmentuntinen nuorten henkilöiden ja naisten työ.

Tehtailijat alkoivat siellä täällä erottaa osan, usein puolet työssä olleista nuorista henkilöistä ja työntekijättäristä ja ottivat sen sijaan jälleen käytäntöön melkein kokonaan hävinneen yötyön täysi-ikäisille miespuolisille työntekijöille. Kymmentuntilaki, he huusivat, ei suo mitään muuta mahdollisuutta!^[147*]

Toinen toimenpide koski laissa määrättyjä väliaikoja aterioimista varten. Kuulkaamme ammattientarkastajia.

»Siitä lähtien kun työaika rajoitettiin 10 tunniksi tehtailijat ovat alkaneet väittää, vaikkakaan he eivät käytännössä vielä toteuta äärimmäisyyksiin saakka mielipidettään, että kun työskennellään esim. kello 9:stä aamulla kello 7:ään illalla, niin he riittävästi toteuttavat lain määräyksiä, kun he antavat ruoka-ajaksi yhden tunnin ennen kello 9:ää aamulla ja puoli tuntia kello 7:n jälkeen illalla, siis 1¹⁄₂ tuntia yhteensä. Muutamissa tapauksissa he antavat nyt puoli tuntia tai kokonaisen tunnin päivällistä varten, mutta pitävät samalla kiinni siitä, etteivät he suinkaan ole velvolliset sisällyttämään osaakaan tästä 1¹⁄₂ tunnista kymmentuntiseen työpäivään kuuluvaksi.»^[148*]

Herrat tehtailijat väittivät siis, että vuoden 1844 lain turhantarkat määräykset ruoka-ajoista antoivat työläisille vain luvan syödä ja juoda ennen tehtaaseen tuloaan ja sen jälkeen kun olivat sieltä lähteneet, ts. kotonaan! Ja mikseivät työläiset voisi syödä päivällistään aamulla ennen 9:ää? Kruunun lakimiehet ratkaisivat kuitenkin asian niin, että määrätyt ruoka-ajat

»oli annettava todellisen työpäivän väliaikoina ja että oli vastoin lakia teettää keskeyttämättä työtä 10 tuntia peräkkäin kello 9:stä aamulla kello 7:ään illalla».^[149*]

Näiden kodikasten mielenosoitusten jälkeen pääoma aloitti kapinansa toimenpiteellä, joka vastasi vuoden 1844 lain kirjainta, siis oli laillinen.

Tosin vuoden 1844 laki kielsi pitämästä klo 1:n jälkeen työssä 8–13-vuotiaita lapsia, jotka olivat olleet työssä ennen kello 12 päivällä. Mutta se ei millään tavoin säännöstellyt niiden lasten 6¹⁄₂-tuntista työtä, joiden työaika alkoi kello 12 päivällä tai sitä myöhemmin! Kahdeksanvuotiaita lapsia voitiin siis käyttää, kun he aloittivat työnsä kello 12 päivällä, kello 12:sta 1:een, siis 1 tunti; kello 2:sta 4:ään, 2 tuntia, ja kello 5:stä kello puoli 9:ään illalla, 3¹⁄₂ tuntia, kaiken kaikkiaan lailliset 6¹⁄₂ tuntia! Tai vieläkin paremmin. Soveltaakseen lasten työn täysikasvuisten miesten työhön, siis kello puoli 9:ään saakka illalla, tehtailijain ei tarvinnut muuta kuin olla antamatta heille mitään työtä ennen kello 2:ta ip. ja sitten pitää tehtaassa yhtä mittaa kello puoli 9:ään illalla!

»Ja nyt nimenomaan myönnetään, että viime aikoina sen johdosta, että tehtailijat haluavat pitää koneet käynnissä kauemmin kuin 10 tuntia, on Englannissa päässyt juurtumaan tapa teettää kahdeksan — kolmetoistavuotisilla tytöillä ja pojilla, kaikkien nuorten henkilöiden ja naisten tehtaasta poistuttua, työtä yksin aikuisten miesten kanssa kello puoli 9:ään illalla.»^[150*]

Työmiehet ja ammattientarkastajat asettuivat vastustamaan tätä tapaa sekä terveydellisistä että siveydellisistä syistä. Mutta pääoma vastasi:

»Teoistain vastaan ma! Oikeuttan' vaadin
Sakon ja pantin kirjan mukaisen!»^[95]

Alahuoneelle 26. heinäkuuta 1850 esitettyjen tilastotietojen mukaan oli 15. heinäkuuta 1850 kaikista vastalauseista huolimatta todellisuudessa 3742 lasta 275 tehtaassa tämän »tavan» alaisina.^[151*] Mutta ei siinä vielä kylliksi! Pääoman haukansilmä huomasi, että vuoden 1844 laki ei salli viisituntista työtä ennen päivällistä ilman vähintään 30 minuutin lepoaikaa, mutta se ei määrää mitään sellaista iltapäivän työn suhteen. Sen vuoksi pääoma vaati ja hankki itselleen nautinnon: se pakotti kahdeksanvuotiset työläislapset paitsi tekemään yhtä mittaa työtä kello 2:sta päivällä puoli 9:ään illalla myös näkemään nälkää sen ajan!

»Niin, rinta,
sanotaan velkakirjassa.»^[152*]^[96]

Tämä shylockmainen takertuminen vuoden 1844 lain kirjaimeen, mikäli se säännösteli lastentyötä, oli kuitenkin tarkoitettu vain valmistelemaan avointa kapinaa samaa lakia vastaan, mikäli se säännösteli »nuorten henkilöiden ja naisten» työtä. On muistettava, että »väärän relais-järjestelmän» poistaminen oli mainitun lain päätarkoitus ja pääsisältö. Tehtailijat aloittivat kapinansa ilmoittaen yksinkertaisesti, että ne vuoden 1844 lain kohdat, joissa kielletään nuorten henkilöiden ja naisten käyttö viisitoistatuntisen tehdaspäivän lyhyinä väliaikoina, olivat

»jääneet verrattain viattomiksi (comparatively harmless) niin kauan kuin työaika oli ollut rajoitettu 12 tunniksi. Kymmentuntilain voimassa ollessa ne olivat sietämätöntä kohtuuttomuutta (hardship).»^[153*]

He ilmoittivat sen tähden mitä kylmäkiskoisimmin tarkastajille asettuvansa lain kirjaimen yläpuolelle ja omalla uhallaan panevansa jälleen toimeen vanhan järjestelmän.^[154*] Tämä tapahtuisi itsensä harhaan johdettujen työmiesten eduksi,

»jotta heille voitaisiin maksaa suurempia palkkoja». »Se olisi ainoa mahdollinen tapa Ison-Britannian teollisen ylivallan säilyttämiseksi kymmentuntilain voimassa ollessa.»^[155*] »Voihan olla jonkin verran vaikeata keksiä epäsäännöllisyyksiä relais-järjestelmän vallitessa, mutta mitäpä siitä? (what of that?) Onko tämän maan suuren tehdasteollisuuden etua kohdeltava toisarvoisena asiana, jotta siten hiukan säästettäisiin ammattientarkastajien ja alatarkastajien vaivoja (some little trouble)?»^[156*]

Kaikki nämä lörpötykset eivät tietysti mitään auttaneet. Ammattientarkastajat puuttuivat asiaan oikeustietä. Mutta pian sisäministerin, sir George Greyn, peitti sellainen tehtailijain anomusten pilvi, että kiertokirjeessään elokuun 5. päivältä 1848 hän neuvoi tarkastajia

»olemaan yleensä asiaan puuttumatta lain kirjaimen rikkomisen takia, mikäli relais-järjestelmää ei todistettavasti väärinkäytetä siten, että nuoret henkilöt ja naiset pakotetaan tekemään työtä yli 10 tunnin».

Tämän jälkeen ammattientarkastaja J. Stuart myöntyi niin sanottuun vuorottelujärjestelmään viisitoistatuntisen tehdaspäivän aikana koko Skotlannissa, jossa se pian jälleen pääsi entiseen kukoistukseensa. Sitä vastoin Englannin ammattientarkastajat selittivät, ettei ministerillä ollut mitään diktaattorin valtaa lakien täytäntöönpanon keskeyttämiseen, ja jatkoivat oikeudellista menettelyään proslavery rebels [orjuuden puolesta kapinoivia] vastaan.

Mutta mitäpä auttoivat kaikki oikeuteen haastamiset, kun tuomioistuimet, county magistrates,^[157*] julistivat vain vapauttavia tuomioita? Näissä tuomioistuimissa istuivat herrat tehtailijat itseään tuomitsemassa. Eräs esimerkki. Muuan Eskrigge, Kershaw, Leese & Co:n puuvillakehräämöstä, oli esittänyt piirinsä ammattientarkastajalle suunnitelman hänen tehtaalleen tarkoitetusta relais-järjestelmästä. Kun se hyljättiin, Eskrigge pysyi aluksi toimettomana. Muutamia kuukausia myöhemmin muuan Robinson-niminen mies, joka niin ikään oli puuvillakehrääjä ja jonka sukulainen, ellei Perjantai, Eskrigge oli, seisoi Stockportin rauhantuomarien edessä syytettynä tuon saman, Eskriggen keksimän relais-järjestelmään soveltamisesta. Oikeudessa istui 4 tuomaria, niistä 3 puuvillatehtailijaa, heidän etunenässään tietysti sama Eskrigge. Eskrigge vapautti Robinsonin ja selitti, että mikä Robinsonille oli oikein, oli Eskriggellekin kohtuullista. Nojaten omaan lainvoimaiseen tuomioonsa hän otti heti käytäntöön järjestelmän omassa tehtaassaan.^[158*] Tosin tämän tuomioistuimen kokoonpanokin oli jo julkista lain loukkausta.^[159*]

»Tällaiset oikeudelliset ilveilyt», tarkastaja Howell huudahtaa, »vaatimalla vaativat korjausta... joko sovitettakoon laki näiden tuomioiden mukaiseksi tai käyttäköön sitä vähemmän erehtyvä tuomioistuin, joka langettaa tuomionsa lain mukaan... kaikissa sellaisissa tapauksissa. Kuinka kaivattu onkaan palkattu tuomari!»^[160*]

Kruunun lakimiehet selittivät tehtailijoiden tulkinnan vuoden 1848 laista typeräksi, mutta yhteiskunnan pelastajat eivät antaneet eksyttää itseään.

Leonard Horner kertoo: »Sen jälkeen kun yritin 10 syytteellä 7 eri oikeuspiirissä pakottaa noudattamaan lakia ja kun minua vain yhdessä tapauksessa rauhantuomarit kannattivat... niin pidän uusien syytteiden nostamista tämän lain rikkomisesta hyödyttömänä. Se osa lakia, joka laadittiin työtuntien yhdenmukaistamiseksi... ei ole enää voimassa Lancashiressa. Myöskään minulla ala-asiamiehineni ei ole mitään keinoa saadakseni varmuutta siitä, etteivät tehtaat, joissa ns. relais-järjestelmä on vallalla, käytä työssä nuoria henkilöitä ja naisia enempää 10 tuntia... Huhtikuun lopussa 1849 työskenteli jo 114 tehdasta minun piirissäni tämän menettelytavan mukaan, ja viime aikoina niiden luku on lisääntynyt huikeasti. Yleensä niissä tehdään nyt työtä 13¹⁄₂ tuntia, kello 6:sta aamulla kello puoli 8:aan illalla; muutamissa tapauksissa 15 tuntia, puoli 6:sta aamulla puoli 9:ään illalla.»^[161*]

Jo joulukuussa 1848 Leonard Hornerilla oli luettelo 65 tehtailijasta ja 29 työnjohtajasta, jotka yksimielisesti selittivät, ettei mikään tarkastusjärjestelmä voinut tämän relais-järjestelmän vallitessa ehkäistä mitä hirveintä ylityötä.^[162*] Milloin samat lapset ja nuoret henkilöt siirrettiin (shifted) kehruutuvasta kutomatupaan jne., milloin noiden 15 tunnin aikana yhdestä tehtaasta toiseen.^[163*] Kuinka voi valvoa järjestelmää,

»joka käyttää väärin sanaa vuorotyö sekoittaakseen työntekijät korttien tapaan loputtoman moninaisesti keskenään ja siirtääkseen eri henkilöiden työ- ja lepohetkiä joka päivä niin, ettei sama täydellinen ryhmä työmiehiä koskaan työskentele samana aikana samassa paikassa»!^[164*]

Mutta kokonaan katsomatta varsinaiseen liikatyön teettämiseen, tämä niin sanottu relais-järjestelmä oli pääoman mielikuvituksen sellainen tuote, ettei Fourier ole koskaan ylittänyt sitä leikillisissä »courtes séances»^[100] luonnoksissaan; työn vetovoima oli vain muuttunut pääoman vetovoimaksi. Katseltakoon vain näitä tehtailijain kaavailuja, joita heille suosiollinen sanomalehdistö ylisteli mallina siitä, »mitä kohtuullinen määrä huolellisuutta ja metodisuutta voi saada aikaan» (»what a reasonable degree of care and method can accomplish»). Työväestö jaettiin usein 12–15 kategoriaan, jotka taas itse alituisesti vaihtoivat kokoonpanoaan. Tehdaspäivän viitenätoista tuntina pääoma veti työmiehen milloin 30 minuutiksi, milloin tunniksi palvelukseensa ja sysäsi hänet jälleen pois vetääkseen hänet uudestaan tehtaaseen ja sysätäkseen hänet pois sieltä, hätyyttäen häntä lyhyiden ajanjaksojen kuluttua sinne tänne päästämättä koskaan vallastaan, kunnes kymmentuntinen työ oli tehty. Aivan kuin näyttämöllä, jossa samojen henkilöiden oli astuttava lavalle eri näytösten eri kohtauksissa. Mutta samoin kuin näyttelijä kuuluu koko näytelmän ajan näyttämölle, niin kuuluivat nyt miehet 15 tunnin ajan tehtaalle, laskematta siihen sitä aikaa, joka kului sinne ja sieltä kulkemiseen. Lepohetket muuttuivat siten pakotetun joutilaisuuden hetkiksi, jotka ajoivat nuoren työntekijän kapakkaan ja nuoren työntekijättären porttolaan. Jokainen uusi päähänpisto, jonka kapitalisti päivä päivältä keksi pitääkseen koneistonsa 12 tai 15 tuntia käynnissä työväestöään lisäämättä, johti siihen, että työmiehen oli nielaistava ruokansa milloin tänä, milloin taas tuona väliajan jätehetkenä. Kymmentuntiagitaation aikana tehtailijat huusivat, että työläisroistot antavat anomuksia toivossa saada kahdentoistatunnin työpalkka kymmenen tunnin työstä. Nyt he olivat kääntäneet mitalin. He maksoivat kymmenen tunnin työpalkan siitä, että saivat pitää työvoimat 12 tai 15 tuntia käytettävissään!^[165*] Tässä oli asian ydin, tämä tehtailijoiden painos kymmentuntilaista! Ne olivat samoja hurskastelevia, ihmisrakkautta ylitsevuotavia vapaakauppiaita, jotka kymmenen täyttä vuotta aikaisemmin, viljalakia vastaan käydyn agitaation aikana, olivat laskeneet työmiehille äyrilleen ja pennilleen, että viljaa vapaasti tuotaessa kymmentuntinen työ Englannin teollisuuden silloisessa tilassa olisi täysin riittävä rikastuttamaan kapitalistit.^[166*]

Pääoman kaksivuotisen kapinan kruunasi vihdoin Court of Exchequer'in (yksi Englannin neljästä korkeimmasta tuomioistuimesta) tuomio, se kun 8. helmikuuta 1850 teki erään sen käsiteltäväksi joutuneen tapauksen johdosta päätöksen, että tehtailijat olivat tosin menetelleet vuoden 1844 lain hengen vastaisesti, mutta että itse tässä laissa oli eräitä sanoja, jotka tekivät sen merkityksettömäksi. »Tällä tuomiolla oli kymmentuntilaki poistettu.»^[167*] Joukko tehtailijoita, jotka siihen saakka olivat kammonneet relais-järjestelmän sovittamista nuoriin henkilöihin ja naistyöntekijöihin, tarttuivat nyt asiaan molemmin käsin.^[168*]

Tämän näennäisesti lopullisen pääoman voiton mukana kehittyi kuitenkin kohta käänne asioissa. Työmiehet olivat tähän saakka tehneet passiivista, joskin taipumatonta ja joka päivä uudistuvaa vastarintaa. Nyt he alkoivat vastustaa äänekkäästi voimallisissa joukkokokouksissa Lancashiressa ja Yorkshiressa. Niin sanottu kymmentuntilaki oli siis pelkkää huijausta, parlamentaarista petosta, eikä sitä koskaan ole ollut olemassakaan! Ammattientarkastajat varoittamalla varoittivat hallitusta, että luokkavastakohdat olivat jännittyneet uskomattoman kireiksi. Osa tehtailijoistakin nurisi:

»Maistraattien ristiriitaisten tuomioitten takia tilanne oli ihan luonnoton ja anarkinen. Yorkshiressa oli voimassa toinen laki, Lancashiressa toinen, toinen laki Lancashiren yhdessä pitäjässä, toinen sen lähimmässä naapurissa. Suurkaupunkien tehtailija voi kiertää lakia, maaseudun tehtailija ei saa tarpeellista henkilökuntaa relais-järjestelmää varten ja vielä vähemmän löytää työmiehiä siirtääkseen ne tehtaasta toiseen jne.»

Ja työvoiman yhtäläinen riistäminen on pääoman ensimmäinen ihmisoikeus.

Tehtailijoiden ja työläisten kesken syntyi näissä oloissa kompromissi. Se sai parlamentin vahvistuksen uuden lisä-tehdaslain muodossa, joka julkaistiin 5. elokuuta 1850. »Nuorten henkilöiden ja naisten» työpäivä pidennettiin 5:nä ensimmäisenä viikonpäivänä 10:stä 10¹⁄₂ tunniksi ja lyhennettiin lauantaina 7¹⁄₂ tunniksi. Työ oli tehtävä aikana kello 6:sta aamulla kello 6:een illalla^[169*] 1¹⁄₂ tunnin väliajoin aterioimista varten, väliajat on annettava työläisille yhtaikaa ja vuoden 1844 lain määräysten mukaisesti jne. Niin oli kerta kaikkiaan tehty loppu relais-järjestelmästä.^[170*] Lasten työn kohdalta jäi voimaan vuoden 1844 laki.

Eräs ryhmä tehtailijoita varasi itselleen tällä kertaa niin kuin aikaisemminkin erikoisia herruusoikeuksia proletaarilapsiin nähden. Ne olivat silkkitehtailijoita. Vuonna 1833 he olivat uhkaillen ulvoneet, että »jos heiltä riistetään vapaus kiusata kaikenikäisiä lapsia 10 tuntia päivässä, niin siten pysäytetään heidän tehtaansa» (»if the liberty of working children of any age for 10 hours a day was taken away, it would stop their works»). Heidän oli muka mahdotonta ostaa riittävä määrä 13 vuotta vanhempia lapsia. He kiristivätkin itselleen haluamansa etuoikeuden. Heidän esittämänsä veruke osoittautui myöhemmin toimitetussa tutkimuksessa sulaksi valheeksi,^[171*] mikä ei kuitenkaan estänyt heitä kehräämästä kokonaisen vuosikymmenen ajan 10 tuntia päivässä silkkiä pienten lasten verestä, jotka täytyi istuttaa tuoleille, jotta he olisivat voineet toimittaa tehtävänsä.^[172*] Vuoden 1844 laki tosin »ryösti» heiltä »vapauden» pitää työssä 11 vuotta nuorempia lapsia 6¹⁄₂ tuntia enemmän, mutta takasi heille sen sijaan etuoikeuden pitää 11–13-vuotisia lapsia työssä 10 tuntia päivässä ja poisti muille tehdaslapsille säädetyn koulupakon. Tällä kertaa oli tekosyynä:

»Kudoksen hienous vaatii sellaista sormien kätevyyttä, joka voidaan saavuttaa vain tulemalla hyvin varhaisella iällä tehtaaseen.»^[173*]

Hienojen sormien takia lapsia tapettiin aivan kuin sarvikarjaa Etelä-Venäjällä nahkan ja talin takia. Vihdoin vuonna 1850 rajoitettiin 1844 myönnetty etuoikeus silkinpunomis- ja kerimistöihin, mutta sen sijaan pidennettiin »vapautensa» menettäneen pääoman vahingon korvaukseksi 11–13-vuotisten lasten työaika 10:stä 10¹⁄₂ tunniksi. Tekosyy: »Työ on helpompaa silkkitehtaissa kuin muissa eikä se ole niin vahingollista terveydelle.»^[174*] Virallinen lääketieteellinen tutkimus osoitti myöhemmin, että päinvastoin

»keskimääräinen kuolleisuus oli silkkialueilla poikkeuksellisen suuri ja naispuolisen väestön keskuudessa vieläpä suurempi kuin Lancashiren puuvilla-alueilla».^[175*]

Huolimatta ammattientarkastajien puolivuosittain uudistetuista vastalauseista tämä epäkohta on yhä olemassa.^[176*]

Vuoden 1850 laki muutti vain »nuorille henkilöille ja naisille» viisitoistatuntisen aikajakson, kello puoli 6:sta aamulla kello puoli 9:ään illalla, kaksitoistatuntiseksi aikajaksoksi, kello 6:sta aamulla 6:een illalla. Se ei siis koskenut lapsia, joita edelleenkin voitiin käyttää työssä ¹⁄₂ tuntia ennen ja 2¹⁄₂ tuntia jälkeen tämän aikajakson päättymisen, vaikkakaan heidän työnsä yleensä ei saanut kestää 6¹⁄₂ tuntia enempää. Laista keskusteltaessa ammattientarkastajat esittivät parlamentille tilaston niistä häpeällisistä väärinkäytöksistä, jotka tämä epäsäännöllisyys oli aiheuttanut. Mutta turhaan. Pohjimmaisina oli tarkoitus pidentää nousun vuosina lasten avulla täysi-ikäisten työmiesten työpäivä jälleen 15 tunniksi. Kolmen seuraavan vuoden kokemus osoitti, että sellaisen yrityksen täytyi raueta täysi-ikäisten miestyöntekijäin vastustukseen.^[177*] Sen vuoksi vuoden 1850 lakia täydennettiin vihdoin 1853 kiellolla »käyttää lapsia työssä aamulla aikaisemmin ja illalla myöhemmin kuin nuoria henkilöitä ja naisia». Tästä lähtien vuoden 1850 tehdaslaki säännösteli alaisissaan teollisuudenhaaroissa muutamin poikkeuksin kaikkien työläisten työpäivän.^[178*] Ensimmäisen tehdaslain antamisesta oli nyt kulunut puolivuosisataa.^[179*]

Alkuperäisen piirinsä ulkopuolelle lainsäädäntö meni vasta vuoden 1845 »Printworks' Act'illa» (lailla karttuunipainoista jne.). Lain joka riviltä voi lukea, kuinka vastenmielisesti pääoma myöntyi tähän uuteen »liiallisuuteen»! Se rajoittaa 8–13-vuotisten lasten sekä naisten työpäivän 16 tunniksi, kello 6:sta aamulla kello 10:een illalla, ilman mitään laissa määrättyjä ruoka-aikoja. Se sallii pitää 13 vuotta vanhempia miestyöntekijöitä työssä yötä päivää mielin määrin.^[180*] Se on parlamentaarinen epäsikiö.^[181*]

Periaate oli kuitenkin päässyt voitolle voittaen suurissa teollisuudenhaaroissa, jotka ovat uudenaikaisen tuotantotavan ominaisin luomus. Niiden ihmeellinen kehitys vuosina 1853–1860 käsi kädessä tehdastyöläisten ruumiillisen ja siveellisen uudestisyntymisen kanssa hämmästytti tylsintäkin katsojaa. Itse tehtailijatkin, joilta laissa määrätyt työpäivän rajat ja säädökset oli puolivuosisataa kestäneessä kansalaissodassa askel askeleelta vallattu, osoittivat ylvästellen niiden ja vielä »vapaiden» riistämisalojen väliseen vastakohtaisuuteen.^[182*] »Kansantaloustieteen» fariseukset julistivat nyt lailla säännöstellyn työpäivän välttämättömyyden oivaltamisen »tieteensä» uudeksi luonteenomaiseksi voitoksi.^[183*] On helppo ymmärtää, että sitten kun suurtehtailijat olivat alistuneet välttämättömyyteen ja leppyneet siihen, pääoman vastustusvoima heikkoni vähitellen samalla kun työväenluokan hyökkäysvoima kasvoi yhtä rintaa niistä yhteiskuntakerroksista saamiensa liittolaisten luvun kanssa, joiden oma etu ei välittömästi ollut kysymyksessä. Tämä selittää suhteellisesti nopean edistyksen vuoden 1860 jälkeen.

Värjäys- ja valkaisutehtaat^[184*] joutuivat 1860, pitsitehtaat ja sukankutomot 1861 vuoden 1850 tehdaslain alaisiksi. Saman kohtalon alaisiksi tulivat »lastentyökomitean» ensimmäisen kertomuksen (1863) johdosta koko savitavarateollisuus (muutkin kuin astiatehtaat), tulitikku-, nalli- ja patruunateollisuus, tapettitehtaat, puuvillasamettileikkaamot (fustian cutting) ja lukuisat prosessit, joita voidaan nimittää yhteisellä nimellä »finishing» (viimeistely). Vuonna 1863 »valkaisu ulkoilmassa»^[185*] ja leipomoteollisuus asetettiin erikoislakien alaisiksi, joista ensimmäinen mm. kieltää lasten, nuorten henkilöiden ja naisten työn yöllä (kello 8:sta illalla kello 6:een aamulla) ja toinen 18 vuotta nuorempien leipurinkisällien käyttämisen kello 9:stä illalla kello 5:een aamulla. Mainitun komitean myöhempiin ehdotuksiin, jotka uhkaavat riistää »vapauden» kaikilta Englannin tärkeimmiltä teollisuudenhaaroilta, lukuun ottamatta maanviljelystä, kaivosteollisuutta ja kulkulaitoksia, palaamme myöhemmin.^[185a*]

7. Taistelu normaalityöpäivästä. Englannin tehdaslainsäädännön vaikutus muihin maihin

Lukija muistaa, että kapitalistisen tuotannon erityisenä sisältönä ja tarkoituksena on lisäarvon tuottaminen eli lisätyön extraktio (kiskominen) riippumatta kaikesta siitä itse tuotantotavan muuttumisesta, joka johtuu työn alistamisesta pääoman alaiseksi. Hän muistaa, että siltä kannalta katsoen, jota olemme tähän asti kehitelleet, vain itsenäinen ja siis laillisesti täysivaltainen työmies tekee tavaran myyjänä sopimuksen kapitalistin kanssa. Kun siis historiallisessa katsauksessamme pääosaa näyttelee toisaalta uudenaikainen teollisuus ja toisaalta fyysisesti ja oikeudellisesti alaikäisten työ, niin käsittelimme edellistä vain erityisenä työn imemisen alana, toista vain erittäin räikeänä esimerkkinä siitä. Ennakoimatta myöhempää kehittelyä, pelkästä historiallisten tosiasiain yhteydestä seuraa:

Ensiksi. Veden, höyryn ja koneiden ennen muita mullistamissa teollisuudenhaaroissa, näissä uudenaikaisen tuotantotavan ensimmäisissä luomuksissa: puuvilla-, villa-, pellava- ja silkkikehräämöissä ja -kutomoissa pääoman pyrkimys pidentää työpäivää määrättömästi ja häikäilemättömästi tulee ennen kaikkea tyydytetyksi. Muuttunut aineellinen tuotantotapa ja sitä vastaavasti muuttuneet tuottajien yhteiskunnalliset suhteet^[186*] synnyttävät ensiksikin sen, että työpäivää jatketaan rajattomasti, ja aiheuttavat sen vastakohdaksi yhteiskunnallisen valvonnan, joka lainsäädännöllistä tietä rajoittaa, sääntelee ja yhdenmukaistaa työpäivän väliaikoineen. Sen vuoksi tämä valvonta asetetaan lainsäädännöllisesti 1800-luvun alkupuoliskolla vain poikkeustapauksissa.^[187*] Niin pian kuin se oli vallannut uuden tuotantotavan ydinalueen, kävi selville, että ei ainoastaan useita muita tuotannon haaroja ollut tullut sillä välin varsinaisen tehdastuotannon piiriin, vaan että enemmän tai vähemmän vanhentuneita tuotantotapoja käyttävät manufaktuurit, kuten esim. astiateollisuus, lasiteollisuus yms. ja vanhamalliset käsityöt, kuten esim. leivonta ja vihdoin vieläpä hajallaan tapahtuva ns. kotityökin, kuten esim. naulojen tekeminen yms.^[188*] olivat jo aikoja sitten joutuneet kapitalistisen riiston valtaan samoin kuin tehdasteollisuuskin. Lainsäädännön oli sen tähden pakko hyljätä vähitellen poikkeuksellinen luonteensa tai siellä, missä sen menettelytapa — niin kuin Englannissa — on roomalaiseen tapaan kasuistinen, julistettava jokainen talo, missä tehdään työtä, tehtaaksi (factory).^[189*]

Toiseksi. Työpäivän sääntelyn historia eräillä tuotannonaloilla, vieläkin jatkuva taistelu tästä sääntelystä toisilla osoittavat kouraantuntuvasti, että yksityinen työntekijä, työläinen työvoimansa »vapaana» myyjänä sortuu kapitalistisen tuotannon tietyllä asteella voimatta tehdä vastarintaa. Normaalityöpäivän aikaansaaminen on siis pitkällisen, kapitalistiluokan ja työväenluokan välisen enemmän tai vähemmän salatun kansalaissodan tulos. Samoin kuin taistelu aloitetaan uudenaikaisen teollisuuden piirissä, samoin sitä ensiksi käydään tämän kotimaassa Englannissa.^[190*] Englantilaiset tehdastyöläiset eivät olleet ainoastaan Englannin, vaan yleensä koko uudenaikaisen työväenluokan esitaistelijoita, samoin kuin heidän teoreetikkonsakin heittivät ensimmäisinä taisteluhansikkaan pääoman teorialle.^[191*] Tehdasfilosofi Ure julistaa Englannin työväenluokan ikuiseksi häpeäksi sen, että se kirjoitti lippuunsa »tehdaslakien orjuuden» pääomaa vastaan, joka miehekkäästi taisteli »työn täydellisen vapauden» puolesta.^[192*]

Ranska laahustaa hitaasti Englannin jäljessä. Se tarvitsi helmikuun vallankumouksen synnyttääkseen kaksitoistatuntilain,^[193*] joka on paljon puutteellisempi kuin sen englantilainen alkuteos. Ranskan vallankumouksellinen menettelytapa tuo kuitenkin esille omat hyvätkin puolensa. Yhdellä iskulla se määrää työpäivän rajat samoiksi poikkeuksetta kaikissa työhuoneissa ja tehtaissa, sen sijaan kun Englannin lainsäädäntö taipuu vastenmielisesti olosuhteiden pakotuksesta milloin tässä, milloin tuossa kohdassa ja etsii oikeinta tietä hautoakseen uuden lainopillisen rottakuninkaan.^[194*] Toisaalta Ranskan laki julistaa periaatteessa sitä, mikä Englannissa oli taistellen saavutettu vain lasten, alaikäisten ja naisten osalta ja mitä vasta äskettäin on vaadittu yleisenä oikeutena.^[195*]

Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa oli itsenäinen työväenliike kokonaan lamassa niin kauan kuin orjuus häpäisi osaa tasavallasta. Valkonahkaisten työ ei voi vapauttaa itseään siellä, missä mustanahkaisten työtä painaa häpeän leima. Mutta orjuuden kuolemasta puhkesi heti uusi, nuortunut elämä. Sisällissodan ensimmäisenä hedelmänä oli kahdeksantuntiagitaatio, joka eteni veturin seitsemän penikulman saappain Atlantin valtamerestä Tyyneen valtamereen, Uudesta Englannista Kaliforniaan. Baltimoren yleinen työväen kokous^[101] (elokuu 1866) julkilausui:

»Nykyajan ensimmäisenä ja suurena vaatimuksena, jotta työ voitaisiin vapauttaa tässä maassa kapitalistisesta orjuudesta, on lain säätäminen, joka määrää 8 tuntia normaalityöpäiväksi Amerikan valtioliiton kaikissa valtioissa. Me olemme päättäneet käyttää kaikki voimamme, kunnes tämä kunniakas tulos on saavutettu.»^[196*]

Samaan aikaan (syyskuun alussa 1866 Kansainvälisen työväenliiton Genèven kongressi päätti Lontoon pääneuvoston ehdotuksesta: »Työpäivän rajoittaminen on ennakkoehto, jota ilman eivät tule onnistumaan mitkään työläisten aseman parantamisen tai heidän vapauttamisensa yritykset... Me ehdotamme, että työpäivä rajoitettaisiin lainsäädännöllistä tietä 8 tuntiin.»^[102]

Näin ollen Atlantin valtameren molemmin puolin vaistomaisesti itse tuotantosuhteista kasvanut työväenliike vahvistaa englantilaisen ammattientarkastajan R. J. Saundersin lausunnon:

»On mahdotonta ryhtyä uusiin toimenpiteisiin ja toivoa siinä menestystä, ellei sitä ennen rajoiteta työpäivää ja pakoteta ankarasti noudattamaan sille määrättyä rajaa.»^[197*]

On myönnettävä, että työläisemme tulee ulos tuotantoprosessista toisin kuin hän siihen meni. Markkinoilla hän kohtasi »työvoima»-tavaran omistajana toisia tavaranomistajia, ts. tavaranomistajana tavaranomistajan. Sopimus, jolla hän möi työvoimansa kapitalistille, todisti niin sanoaksemme mustalla valkoiselle, että hän hallitsi vapaasti itseään. Kaupan tultua tehdyksi osoittautui, ettei hän ollutkaan »mikään vapaa sopimuksentekijä», että aika, joksi hän voi vapaasti myydä työvoimansa, on se aika, joksi hän on pakotettu sen myymään,^[198*] että todellisuudessa hänen verenimijänsä ei päästä häntä »niin kauan kuin on riistettävissä edes yksikään lihas, jänne, veripisara».^[199*] »Suojaksi» »tuskiensa käärmettä» vastaan^[103] työmiesten täytyy lyödä päänsä yhteen ja luokkana pakottaa säätämään valtionlaki, ylivoimainen yhteiskunnallinen este, joka estää heitä pääoman kanssa vapaaehtoisesti sopien myymästä itsensä ja sukunsa kuolemaan ja orjuuteen.^[200*] »Luovuttamattomien ihmisoikeuksien» loisteliaan luettelon sijalle tulee lailla rajoitetun työpäivän vaatimaton Magna Charta,^[104] joka »vihdoinkin säätää, milloin se aika, jonka työmies myy, päättyy, ja milloin hänen oma aikansa alkaa».^[201*] Quantum mutatus ab illo!^[105]

YHDEKSÄS LUKU

LISÄARVON SUHDELUKU JA PALJOUS

Tässä luvussa, samoin kuin tähänkin asti, edellytetään, että työvoiman arvo, siis työvoiman uudistamiseen ja säilyttämiseen tarvittava työpäivän osa on tietty, pysyväinen suure.

Tällä edellytyksellä on siis lisäarvon suhdeluvun mukana samalla myös määrätty se lisäarvon paljous, jonka yksityinen työmies tiettynä ajanosana tuottaa kapitalistille. Jos esim. välttämätön työ on päivässä 6 tuntia, joka ilmaistaan 3 šillingin kultamäärässä = 1 taalari, niin taalari on yhden työvoiman päiväarvo eli yhden työvoiman ostamiseen sijoitettu pääoma-arvo. Jos edelleen lisäarvon suhdeluku on 100 %, tämä 1 taalarin suuruinen vaihteleva pääoma tuottaa 1 taalarin suuruisen lisäarvon paljouden eli työntekijä suorittaa joka päivä 6 tunnin pituisen lisätyön paljouden.

Mutta vaihteleva pääoma on kapitalistin kaikkien yhtaikaa käyttämien työvoimien yhteisen arvon ilmaisu rahassa. Sijoitetun vaihtelevan pääoman arvo on siis yhtä kuin yhden työvoiman keskiarvo kerrottuna käytettyjen työvoimien luvulla. Kun työvoiman arvo on määrätty, on siis vaihtelevan pääoman suuruus suoraan verrannollinen yhtaikaa työssä olevien työläisten lukumäärään. Jos yhden työvoiman päiväarvo on 1 taalari, on siis sijoitettava 100 taalarin pääoma, jotta voitaisiin käyttää päivässä 100 työvoimaa, ja n taalarin pääoma, jotta voitaisiin käyttää n työvoimaa.

Samoin: jos 1 taalarin suuruinen vaihteleva pääoma, yhden työvoiman päiväarvo, tuottaa 1 taalarin päivittäisen lisäarvon, tuottaa 100 taalarin vaihteleva pääoma 100 taalarin päivittäisen lisäarvon ja n taalarin pääoma 1 taalari × n päivittäisen lisäarvon. Tuotetun lisäarvon paljous on siis yhtä kuin lisäarvo, jonka yksityisen työmiehen työpäivä synnyttää, kerrottuna käytettyjen työmiesten lukumäärällä. Mutta kun lisäarvon suhdeluku edelleen määrää sen lisäarvon paljouden, jonka yksityinen työmies tuottaa silloin kun työvoiman arvo on tietty, niin tästä seuraa ensimmäinen laki: tuotetun lisäarvon paljous on yhtä kuin sijoitetun vaihtelevan pääoman suuruus kerrottuna lisäarvon suhdeluvulla, eli sen määrää moninainen suhde saman kapitalistin yhtaikaa riistämien työläisten lukumäärän ja kunkin yksityisen työvoiman riistoasteen välillä.^[iii]

Jos siis nimitämme lisäarvon paljoutta M, yhden työmiehen tuottaman lisäarvon päivittäistä keskimäärää m, yhden työvoiman ostamiseen päivittäin sijoitettua vaihtelevaa pääomaa v, vaihtelevan pääoman kokonaissummaa V, keskimääräistyövoiman arvoa k, sen riistoastetta a' / a (lisätyö / välttämätön työ) ja käytettyjen työmiesten lukumäärää n, niin saamme:

[Pääoma I, kaava sivulta 278]

Edellytämme jatkuvasti, että keskimääräisen työvoiman arvo on muuttumaton ja että kapitalistin käyttämät työmiehet on muunnettu keskimääräiseksi työmieheksi. On poikkeuksia, jolloin tuotettu lisäarvo ei kasva määräsuhteessa riistettyjen työmiesten lukuun, mutta silloin ei työvoiman arvokaan pysy muuttumattomana.

Tiettyä lisäarvon paljoutta tuotettaessa voi siis toisen tekijän vähenemisen korvata toisen lisääntyminen. Jos vaihteleva pääoma pienenee ja samalla lisäarvon suhdeluku samassa suhteessa kohoaa, niin tuotetun lisäarvon paljous ei muutu. Jos kapitalistin täytyy aikaisempien olettamusten vallitessa sijoittaa 100 taalaria voidakseen joka päivä käyttää 100 työläistä ja jos lisäarvon suhdeluku on 50 %, niin tämä 100 suuruinen vaihteleva pääoma antaa 50 taalarin eli 100 × 3 työtunnin lisäarvon. Jos lisäarvon suhdeluku kaksinkertaistuu eli työpäivä pitenee, ei 6:sta 9:ään, vaan 6:sta 12 tuntiin, niin puolta pienempi 50 taalarin suuruinen vaihteleva pääoma antaa samoin 50 taalarin eli 50 × 6 työtunnin lisäarvon. Vaihtelevan pääoman vähenemisen voi siis tasata työvoiman riistoasteen suhteellinen korotus eli käytettyjen työmiesten luvun vähenemisen työpäivän vastaava pidentäminen. Niin muodoin tietyissä rajoissa on sen työn lisääntyminen, jonka pääoma voi esiinpuristaa, riippumaton saatavissa olevien työläisten määrän suurenemisesta.^[202*] Ja taas päinvastoin lisäarvon suhdeluvun aleneminen ei muuta tuotetun lisäarvon paljoutta, jos vastaavassa määrin kasvaa vaihtelevan pääoman suuruus eli käytettävien työläisten luku.

Työläisten luvun eli vaihtelevan pääoman suuruuden korvaamisella siten, että lisäarvon suhdelukua suurennetaan eli työpäivää pidennetään, on kuitenkin rajansa, jonka yli ei voida mennä. Olkoonpa työvoiman arvo mikä hyvänsä, olkoonpa siis työläisen ylläpidoksi välttämätön työaika kaksi tai kymmenen tuntia, niin se kokonaisarvo, jonka työmies voi päivä päivältä tuottaa, on aina pienempi kuin arvo, jossa 24 työtuntia esineellistyy, pienempi kuin 12 š eli 4 taalaria, jos tämä on 24 esineellistyneen työtunnin rahailmaisu. Aikaisemman olettamuksemme ehtojen vallitessa, joiden mukaan vaaditaan joka päivä 6 työtuntia työvoiman omaan uusintamiseen tai sitä ostettaessa sijoitetun pääoma-arvon korvaamiseen, 500 taalarin vaihteleva pääoma, joka käyttää 500 työläistä lisäarvon suhdeluvun ollessa 100 % eli työpäivän ollessa kaksitoistatuntinen, tuottaa joka päivä 500 taalarin eli 6 × 500 työtunnin lisäarvon. 100 taalarin pääoma, joka käyttää päivittäin 100 työläistä lisäarvon suhdeluvun ollessa 200 % eli työpäivän ollessa 18-tuntinen, tuottaa vain 200 taalarin eli 12 × 100 työtunnin lisäarvomäärän. Eikä sen koko arvotuote, sijoitetun vaihtelevan pääoman vastike plus lisäarvo, voi päivästä toiseen milloinkaan saavuttaa 400 taalarin summaa eli 24 × 100 työtuntia. Keskipituisen työpäivän, joka jo luonnostaan on aina lyhempi kuin 24 tuntia, ehdottomat rajat ovat ehdottomina rajoina sille, missä määrin vaihtelevan pääoman väheneminen voidaan korvata lisäarvon suhdeluvun kohoamisella tai riistettävien työläisten luvun väheneminen korotetulla työvoiman riistoasteella. Tämä kouraantuntuva toinen laki on tärkeä niiden moninaisten ilmiöiden selvittämiseksi, jotka syntyvät myöhemmin puheeksi tulevasta pääoman tendenssistä vähentää mahdollisimman paljon käyttämiensä työläisten lukua eli työvoimaksi muuttuvaa vaihtelevaa osaansa, mikä on ristiriidassa pääoman toisen tendenssin kanssa: tuottaa mahdollisimman suuri paljous lisäarvoa. Ja päinvastoin. Jos käytettävien työvoimien luku eli vaihtelevan pääoman suuruus kasvaa, mutta ei samassa määrin kuin lisäarvon suhdeluku alenee, niin tuotetun lisäarvon paljous laskee.

Kolmas laki saadaan tuotetun lisäarvon paljouden määräämisestä kahden tekijän, lisäarvon suhdeluvun ja sijoitetun vaihtelevan pääoman suuruuden kautta. Jos lisäarvon suhdeluku eli työvoiman riistoaste ja työvoiman arvo eli välttämättömän työajan suuruus ovat tietyt, on itsestään selvää, että mitä suurempi on vaihteleva pääoma, sitä suurempi on tuotetun arvon ja lisäarvon paljous. Jos työpäivän samaten kuin sen välttämättömän osan rajat ovat tunnetut, yksityisen kapitalistin tuottaman arvon ja lisäarvon paljous riippuu ilmeisesti yksinomaan sen työn paljoudesta, jonka hän panee liikkeelle. Mutta tämä taas riippuu, yllä esitetyin olettamuksin, työvoiman paljoudesta eli niiden työläisten luvusta, joita kapitalisti riistää, ja tämän luvun vuorostaan määrää hänen sijoittamansa vaihtelevan pääoman suuruus. Kun siis lisäarvon suhdeluku ja työvoiman arvo ovat tietyt, tuotetun lisäarvon määrät ovat suoraan verrannolliset sijoitettujen vaihtelevien pääomien suuruuteen. Mutta nyt tiedetään, että kapitalisti jakaa pääomansa kahteen osaan. Toisen osan hän panee tuotantovälineisiin. Tämä on hänen pääomansa pysyvä osa. Toisen osan hän muuttaa eläväksi työvoimaksi. Tämä osa on hänen vaihteleva pääomansa. Saman tuotantotavan pohjalla eri tuotannonhaaroissa pääoma jakautuu eri lailla pysyvään ja vaihtelevaan osaan. Samassa teollisuudenhaarassa tämä suhde vaihtelee tuotantoprosessin teknisen perustan ja yhteiskunnallisen kokoonpanon mukaan. Mutta jakautukoonpa jokin pääoma millä tavoin hyvänsä pysyvään ja vaihtelevaan osaan, olkoonpa jälkimmäisen suhde edelliseen niin kuin 1:2, 1:10 tai 1:x, se ei vaikuta äsken esitettyyn lakiin, koska aikaisemman erittelyn mukaan pysyvän pääoman arvo tosin jälleen ilmenee tuotearvossa, mutta ei sisälly synnytettyyn uuteen arvotuotteeseen. 1000 kehrääjän työssä pitämiseen vaaditaan luonnollisesti enemmän raaka-ainetta, värttinöitä jne. kuin 100:aa varten. Mutta näiden lisättävien tuotantovälineiden arvo saa nousta, laskea, jäädä muuttumattomaksi, olla suuri tai pieni — sillä ei ole mitään vaikutusta niitä liikkeelle panevien työvoimien arvonlisäysprosessiin. Yllä todettu laki saa siis seuraavan muodon: eri pääomien tuottamat arvon ja lisäarvon määrät, kun arvo on tietty ja työvoiman riistoaste yhtä suuri, ovat suoraan verrannolliset näiden pääomien vaihtelevien osien suuruuteen, ts. niiden eläväksi työvoimaksi muutettuihin osiin.

Tämä laki on ilmeisessä ristiriidassa kaiken silminnäkemiseen perustuvan kokemuksen kanssa. Jokainen tietää, että puuvillakehräämön omistaja, joka käytetyn kokonaispääoman prosenttisuhteet huomioon ottaen käyttää verrattain paljon pysyvää ja vähän vaihtelevaa pääomaa, ei suinkaan korjaa sen vuoksi pienempää voittoa eli lisäarvoa kuin leipuri, joka panee liikkeelle verrattain paljon vaihtelevaa ja vähän pysyvää pääomaa. Tämän näennäisen ristiriidan ratkaisemiseksi tarvitaan vielä paljon välijäseniä, samoin kuin alkeellisessa algebrassa tarvitaan paljon välijäseniä sen seikan ymmärtämiseksi, että 0 / 0 voi esittää todellista suuretta. Vaikkakaan klassinen kansantaloustiede ei ole tätä lakia koskaan esittänyt, se riippuu kuitenkin vaistomaisesti siinä kiinni, koska se on välttämätön johtopäätös arvolaista yleensä. Klassinen taloustiede koettaa pelastautua väkivaltaisella abstraktiolla ilmiöön liittyvistä ristiriidoista. Saamme myöhemmin^[203*] nähdä, kuinka Ricardon koulukunta on töksähtänyt tähän kompastuskiveen. Vulgaari taloustiede, joka »todella ei ole mitään oppinut»,^[106] tarrautuu tässä, kuten yleensä, ilmiön ulkonäköön sitä johtavan lain asemesta. Päinvastoin kuin Spinoza, se uskoo, että »tietämättömyys on riittävä syy».^[107]

Työtä, jonka yhteiskunnan kokonaispääoma panee päivästä toiseen liikkeelle, voidaan pitää yhtenä ainoana työpäivänä. Jos esim. työmiesten luku on yksi miljoona ja työmiehen keskimääräinen työpäivä 10 tuntia, niin yhteiskunnallinen työpäivä on 10 miljoonaa tuntia. Kun tämän työpäivän pituus on tietty, olkootpa sen rajat fyysiset tai yhteiskunnalliset, lisäarvon määrää voidaan lisätä vain työläisten lukua, ts. työväestöä, lisäämällä. Väestön kasvaminen on tässä yhteiskunnallisen kokonaispääoman kautta tapahtuvan lisäarvon tuotannon matemaattisena rajana. Ja päinvastoin. Väestön suuruuden ollessa tietty, tuon rajan määrää työpäivän mahdollinen pidentäminen.^[204*] Seuraavasta luvusta näemme, että tämä laki pitää paikkansa vain lisäarvon tähän asti käsiteltyyn muotoon nähden.

Lisäarvon tuotannon tähänastisesta käsittelystä käy ilmi, ettei mitä raha- tai arvosummaa hyvänsä voida muuttaa pääomaksi, vaan että tätä muutosta varten täytyy yhden rahan- tai tavaranomistajan käsissä olla tietty vähimmäismäärä rahaa tai vaihtoarvoa. Vaihtelevan pääoman vähimmäismäärä on lisäarvon saamista varten päivästä päivään kokonaisen vuoden ajan käytetyn yhden ainoan työvoiman kustannushinta. Jos tämä työmies omistaisi omat tuotantovälineensä ja tyytyisi elämään työmiehenä, niin hänelle riittäisi hänen elinhyödykkeidensä uusintamiseen välttämätön työaika, esim. 8 tuntia päivässä. Hän tarvitsisi siis myös tuotantovälineitä vain 8 työtunniksi. Sitä vastoin kapitalisti, joka antaa hänen näiden 8 tunnin lisäksi suorittaa esim. 4 tunnin lisätyön, tarvitsee lisärahasumman lisätuotantovälineiden hankkimiseen. Olettamuksemme mukaan hänen täytyisi kuitenkin jo käyttää kahta työmiestä elääkseen työmiehen tavoin päivittäin anastamastaan lisäarvosta, ts. voidakseen tyydyttää välttämättömät tarpeensa. Tässä tapauksessa hänen tuotantonsa tarkoituksena olisi pelkästään elämän ylläpito eikä rikkauden lisääminen, mutta kapitalistisessa tuotannossa edellytetään jälkimmäistä. Voidakseen elää kaksi kertaa niin hyvin kuin tavallinen työmies ja voidakseen muuttaa puolet tuotetusta lisäarvosta pääomaksi hänen täytyisi kohottaa sekä työmiesten lukua että sijoitetun pääoman vähimmäismäärä kahdeksankertaiseksi. Tosin hän itsekin voi työmiehensä tavalla tarttua omin käsin tuotantoprosessiin, mutta silloin hän on vain kapitalistin ja työmiehen välimuoto, »pikkumestari». Kapitalistisen tuotannon määrätty kehitysaste vaatii, että kapitalisti saisi käyttää kaiken aikansa, jonka hän toimii kapitalistina, ts. personoituna pääomana, vieraan työn anastamiseen ja siis sen valvomiseen sekä tämän työn tuotteiden myymiseen.^[205*] Keskiajan ammattikuntalaitos koetti väkivaltaisesti ehkäistä käsityömestarin muuttumista kapitalistiksi siten että se rajoitti työläisten luvun, jonka yksityinen mestari sai pitää palveluksessaan, hyvin alhaiseen enimmäismäärään. Rahan- tai tavaranomistaja muuttuu vasta silloin todella kapitalistiksi, kun tuotantoon sijoitettu alin summa on paljoa suurempi keskiajan enimmäismäärää. Tässä, samoin kuin luonnontieteessä, osoittautuu oikeaksi Hegelin »Logiikassaan» keksimä laki, että pelkät määrälliset muutokset muuttuvat tietyssä kohdassa laadullisiksi erotuksiksi.^[205a*]

Sen arvosumman vähimmäismäärä, joka yksityisellä rahan- tai tavaranomistajalla täytyy olla hallussaan voidakseen muuttua kapitalistiksi, vaihtelee kapitalistisen tuotannon eri kehitysasteilla ja on tietyllä kehitysasteella erilainen eri tuotantoaloilla aina niiden erikoisten teknisten edellytysten mukaan. Eräät tuotantoalat vaativat jo kapitalistisen tuotannon alkuasteilla sellaisen pääomaminimin, jota yksilöillä ei vielä ole hallussaan. Tämä aiheuttaa toisaalta valtioapujen myöntämisen yksityishenkilöille, kuten Ranskassa Colbertin aikana ja monissa Saksan valtioissa meidän aikaamme saakka, toisaalta laillisella yksinoikeudella varustettujen yhtiöiden, noiden uudenaikaisten osakeyhtiöiden edelläkävijöiden, muodostamisen tiettyjen teollisuuden- ja kaupanhaarojen harjoittamiseksi.^[206*]

Emme puutu yksityiskohdittain niihin muutoksiin, joita kapitalistin ja palkkatyömiehen suhteessa on tuotantoprosessin aikana tapahtunut, emme siis myöskään itse pääoman enempiin määrittelyihin. Ainoastaan muutamat pääkohdat tässä mainittakoon.

Tuotantoprosessissa pääoma kehittyi työn, ts. toimivan työvoiman eli itse työmiehen, käskijäksi. Personoitu pääoma, kapitalisti, pitää varansa, että työmies tekee työnsä kunnollisesti ja tarpeellisen voimaperäisesti.

Pääoma kehittyi edelleen pakkosuhteeksi, joka pani työväenluokan tekemään enemmän työtä kuin sen omien välttämättömyystarvikkeiden ahdas piiri vaati. Ja vieraan työteliäisyyden tuottajana, lisätyön imijänä ja työvoiman riistäjänä pääoma voittaa tarmossa, häikäilemättömyydessä ja tehokkuudessa kaikki aikaisemmat suoranaiseen pakkotyöhön perustuvat tuotantojärjestelmät.

Pääoma alistaa aluksi työn valvontaansa niillä teknisillä edellytyksillä, joissa se sen historiallisesti tapaa. Se ei siis välittömästi muuta tuotantotapaa. Lisäarvon tuottaminen tähän asti käsitellyssä muodossa, ts. yksinkertaisesti työpäivää pidentämällä, esiintyy siis riippumattomana kaikista itse tuotantotavan muutoksista. Sitä tapahtui yhtä hyvin vanhamallisessa leipomossa kuin uudenaikaisessa puuvillakehräämössä.

Jos tarkastelemme tuotantoprosessia työprosessin kannalta, niin työmies ei suhtautunut tuotantovälineisiin niin kuin ne olisivat pääomaa, vaan kuin ne olisivat hänen tarkoituksenmukaisen tuottavan toimintansa pelkkä väline ja aines. Nahkurinliikkeessä esim. hän käsittelee vuotia pelkkänä työnsä esineenä. Ei hän kapitalistille nahkoja parkitse. Asia muuttuu toiseksi, kun tarkastelemme tuotantoprosessia arvonlisäämisprosessin kannalta. Tuotantovälineet muuttuvat kohta vieraan työn imemisvälineiksi. Työmies ei enää käytä tuotantovälineitä, vaan tuotantovälineet käyttävät työmiestä. Sen sijaan, että hän kuluttaisi niitä tuottavan toimintansa aineellisina alkeina, ne kuluttavat häntä elinprosessinsa käyteaineena, ja pääoman elinprosessi on vain liikettä, jonka pääoma suorittaa lisääntyvänä arvona. Sulatusuunit ja tehdasrakennukset, jotka yöllä lepäävät eivätkä ime elävää työtä, ovat kapitalisteille »pelkkää tappiota» (»mere loss»). Sen tähden sulatusuunit ja tehdasrakennukset muodostavat työvoimien »yötyöhön käyttämisoikeuden» vaatimuksen. Rahan pelkkä muuttuminen tuotantoprosessin esineellisiksi tekijöiksi, tuotantovälineiksi, muuttaa jälkimmäiset vieraaseen työhön ja lisätyöhön kohdistuvaksi oikeudelliseksi ja pakkovallaksi. Lopuksi vielä esimerkki siitä, kuinka tämä kapitalistiselle tuotannolle ominainen ja sitä kuvaava käännös, jopa kuolleen ja elävän työn, arvon ja arvoa luovan voiman välisen suhteen väärentyminen, kuvastuu kapitalistipäiden tietoisuudessa. Englannin tehtailijain kapinan aikana, vuosina 1848–1850, »Paisleyssa olevan Carlile, Pojat & Co -yhtiön liina-ja puuvillakehräämön johtaja — tämä yhtiö on Länsi-Skotlannin vanhimpia ja kunnioitetuimpia toiminimiä, se on perustettu 1752 ja sitä on johtanut polvesta polveen sama perhe» — tämä erittäin älykäs herrasmies kirjoitti »Glasgow Daily Mail» lehteen 25. huhtikuuta 1849 kirjeen^[207*] otsakkeella »Relais-järjestelmä», johon on päässyt mm. seuraava hullunkurisen naiivi kohta:

»Katselkaamme nyt niitä epäkohtia, mitkä työajan lyhentämisestä 12 tunnista 10 tunniksi johtuvat... Ne 'koituvat' mitä vakavimmaksi vahingoksi tehtailijain toiveille ja omaisuudelle. Jos hän» (ts. hänen »kätensä») »on työskennellyt 12 tuntia ja sama aika rajoitetaan 10 tunniksi, niin silloin aina 12 konetta tai värttinää hänen laitoksessaan kutistuu 10:ksi (then every 12 machines or spindles, in his establishment, shrink to 10), ja jos hän tahtoisi myydä tehtaansa, ne arvioitaisiin vain 10 mukaan, joten siis kuudes osa koko maan kaikkien tehtaiden arvosta vähenisi.»^[208*]

Näissä Länsi-Skotlannin perityissä kapitalistiaivoissa sekaantuu tuotantovälineiden, värttinöiden ym. arvo niin kokonaan niiden ominaisuuteen lisätä arvoaan pääomana eli nielaista joka päivä tietty paljous vierasta, maksamatonta työtä, että Carlile & Co:n johtaja todellakin uskoo, että hänelle tehdasta myydessään maksettaisiin paitsi värttinöiden arvo myös niiden arvonlisäys, paitsi työ, joka niihin sisältyy ja tarvitaan samanlaatuisten värttinöiden tuottamiseen, myös lisätyö, jonka pumppauksessa Paisleyn kunnon länsiskottilaisista ne joka päivä auttavat, ja juuri sen tähden, hän arvelee, jos työpäivä lyhennettäisiin kahdella tunnilla, niin kunkin 12 kehruukoneen myyntihinta kutistuisi 10:n koneen myyntihinnaksi!

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] »Maan valmiita luonnontuotteita on vain rajoitettu määrä ja ne ovat aivan riippumattomat ihmisestä. Luonto näyttää antaneen ne meille samassa tarkoituksessa kuin nuorelle miehelle annetaan pieni rahasumma, jotta hän pystyisi tekemään työtä ja olemaan onnensa seppä.» (James Steuart, »Principles of Political Economy», edit. Dublin 1770, v. I, p. 116.)

^[2*] »Ymmärrys on yhtä viekas kuin voimakaskin. Viekkaus on yleensä välittävää toimintaa, joka, samalla kun se antaa objektien luonteensa mukaisesti vaikuttaa toisiinsa ja muokata toisiaan itse sekaantumatta suoranaisesti tähän prosessiin, kuitenkin toteuttaa vain omaa tarkoitustaan.» (Hegel, »Encyklopädie». Erster Teil. »Die Logik». Berlin 1840, S. 382.)

^[3*] Muutoin viheliäisessä teoksessaan: »Théorie de l'Économie Politique». Paris 1815 [t. I, p. 266], Ganilh luettelee vastoin fysiokraatteja sattuvasti pitkän sarjan työprosesseja, jotka ovat varsinaisen maanviljelyksen edellytyksenä.

^[4*] Teoksessaan: »Réflexions sur la Formation et la Distribution des Richesses» (1766) Turgon hyvin selittää kesytetyn eläimen tärkeyttä sivistyksen alkamiselle.

^[5*] Varsinaiset ylellisyystavarat ovat vähimmän merkitseviä eri tuotantokausia teknologisesti toisiinsa verrattaessa.

^[5a*] Viite 2. painokseen. Niin vähän kuin tähänastinen historiankirjoitus tunteekin aineellisen tuotannon kehitystä, siis kaiken yhteiskunnallisen elämän ja koko todellisen historian perustaa, on ainakin esihistoriallinen aika luonnontieteellisten eikä ns. historiallisten tutkimusten perusteella kuitenkin jaettu työkalujen ja aseiden tarjoamien ainesten mukaan kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen.

^[6*] Tuntuu eriskummalliselta sanoa esim. kalaa, jota ei vielä ole pyydystetty, kalanpyynnin tuotantovälineeksi. Näihin saakka ei kuitenkaan ole vielä keksitty keinoa pyydystää kaloja vesistä, joissa niitä ei ole.

^[7*] Tämä tuottavan työn määrittely yksinkertaisen työprosessin kannalta katsottuna ei suinkaan ole riittävä kapitalistiselle tuotantoprosessille.

^[8*] Storch erottaa varsinaisen raaka-aineen, »matière», apuaineista, »matériaux»;^[62] Cherbuliez nimittää apuaineita »matières instrumentales».^[63]

^[9*] Tästä ylen loogisesta syystä arvatenkin eversti Torrens löytää villi-ihmisen kivestä pääoman alkuperän. »Ensimmäisessä kivessä, jonka villi heittää takaa-ajamaansa petoa kohti, ensimmäisessä kepissä, johon hän tarttuu vetääkseen alas hedelmän, kun hän ei ylety siihen käsillään, näemme, että kappale omaksutaan, jotta saataisiin toinen, ja löydämme siten pääoman alkuperän.» (R. Torrens, »An Essay on the Production of Wealth etc.». p. 70, 71.) Tuo ensimmäinen keppi luultavasti selittää myös sen, miksi keppi [stock] merkitsee englannin kielessä samaa kuin pääoma.

^[10*] »Tuotteet omistetaan ennen kuin ne muuttuvat pääomaksi; tämä muutos ei pelasta niitä tuolta omaksiotolta.» (Cherbuliez, »Richesse ou Pauvreté», édit. Paris 1841, p. 54.) »Samalla kun proletaari myy työnsä jostain määrästä elinhyödykkeitä (approvisionnement), hän luopuu kaikesta osuudestaan tuotteeseen. Tuotteiden omaksiotto jää entiselleen; sitä ei mainittu sopimus ole yhtään muuttanut. Tuote on yksinomaan kapitalistin, joka on antanut raaka-aineet ja approvisionnement. Tämä on suoranainen johtopäätös samasta omaksiottolaista, jonka perusprinsiippinä oli päinvastoin jokaisen työmiehen yksinomainen omistusoikeus tuotteeseensa.» (Mt., s. 58.) James Mill, »Elements of Political Economy etc.». London 1821, p. 70, 71: »Kun työmiehet tekevät työtä palkasta, ei kapitalisti ole ainoastaan pääoman» (hän tarkoittaa tässä tuotantovälineitä), »vaan myös työn (of the labour also) omistaja. Kun se, mikä työpalkkana maksetaan, sisällytetään, kuten tavallista, pääoman käsitteeseen, niin on luonnotonta puhua työstä erillään pääomasta. Sana pääoma tässä merkityksessä sisältää kummankin, pääoman ja työn.»

^[11*] »Tavaroiden arvoon ei vaikuta ainoastaan se työ, joka käytetään välittömästi niiden tuottamiseen, vaan myös se työ, joka pannaan työvälineihin, työkaluihin ja rakennuksiin, joiden avulla työ tehdään mahdolliseksi.» (Ricardo, »The Principles of Political Economy», 3rd ed. London 1821, p. 16.)

^[12*] Luvut ovat tässä aivan mielivaltaiset.

^[13*] Tämä on se perusväittämä, johon fysiokraattien oppi kaiken ei-maanviljelystyön tuottamattomuudesta perustuu, ja ammattitaloustieteilijän on mahdoton kumota sitä. »Tämä tapa liittää yhteen ainoaan tavaraan useiden muiden arvo (esim. liinaan ne elintarvikkeet, mitkä kutoja kuluttaa), panna niin sanoaksemme kerros kerroksen päälle, useita arvoja yhden arvon lisäksi, tekee tämän sitä suuremmaksi... Sana yhteenlasku kuvaa hyvin sitä tapaa, jolla työn tuotteen hinta muodostuu; tämä hinta ei ole muuta kuin useiden kulutettujen ja yhteenlaskettujen arvojen summa; mutta yhteenlaskeminen ei ole kertomista.» (Mercier de la Rivière, mt., s. 599.)

^[14*] Niinpä esim. 1844–1847 hän otti pois osan pääomastaan tuottavasta liikkeestä keinotellakseen sillä rautatieosakekaupoissa. Samoin Amerikan sisällissodan aikana hän sulki tehtaan ja heitti tehdastyömiehen kadulle pelatakseen Liverpoolin puuvillapörssissä.

^[15*] »Anna sinä heidän ylistää, koristaa ja siivota itseään... Mutta jos joku ottaa enemmän tai parempaa (kuin hän antaa), se on koronkiskomista eikä sitä sanota palvelukseksi, vaan vahingon tekemiseksi lähimmäiselle, se kun tapahtuu varastamalla ja ryöstämällä. Ei kaikki se mitä palvelukseksi ja hyväksi työksi kutsutaan ole palvelusta ja hyvää työtä lähimmäiselle. Sillä avionrikkojatar ja avionrikkoja myös tekevät toisilleen suuren palveluksen ja mielihyvän. Ratsumies tekee murhapolttajalle suuren ritaripalveluksen, kun auttaa häntä ryöstämään kaduilla, ahdistamaan maata ja ihmisiä. Papistit tekevät meikäläisille suuren palveluksen, kun he eivät kaikkia hukuta, polta, surmaa ja anna mädäntyä vankiloihin, vaan antavat ainakin muutamien elää ja karkottavat heidät tai ottavat heiltä mitä heillä on. Itse perkelekin tekee palvelijoilleen suuren, mittaamattoman palveluksen... Sanalla sanoen maailma on täynnä suuria, erinomaisia, jokapäiväisiä palveluksia ja hyviä töitä.» (Martin Luther, »An die Pfarrherrn, wider den Wucher zu predigen etc.». Wittenberg 1540 [S. 8–9].)

^[16*] Teen sen johdosta teoksessani »Zur Kritik der Politischen Oekonomie», p. 14, mm. seuraavan huomautuksen: »Sen ymmärtää, minkä 'palveluksen' yleiskäsite 'palvelus' ('service') tekee sen lajin taloustieteilijöille kuin ovat J. B. Say ja F. Bastiat.»

^[17*] Tämä on yksi niitä seikkoja, jotka kallistavat orjuuteen perustuvaa tuotantoa. Työmiehen pitää tässä vanhanajan miesten sattuvan sanonnan mukaisesti erota ainoastaan instrumentum vocalena [ääntävänä työkaluna] eläimestä, joka on instrumentum semivocale [puoleksi ääntävä työkalu], ja elottomasta työkalusta, joka on instrumentum mutum [mykkä työkalu]. Mutta työmies itse antaa eläimen ja työkalun tuntea, että hän ei ole niiden kaltainen, vaan ihminen. Hän hankkii itselleen tietoisuuden, että eroaa niistä, rääkkäämällä ja con amore [hyvin halukkaasti] hävittämällä niitä. Tämän tuotantotavan taloudellisena periaatteena on siis pidettävä vain raaimpien, raskaimpien, mutta juuri niiden auttamattoman kömpelyyden takia erinomaisen kestävien työvälineiden käyttämistä. Sisällissodan syttymiseen saakka tavattiin sen tähden Meksikon lahden osavaltioissa muinaiskiinalaiseen tapaan valmistettuja auroja, jotka uurtavat maata niinkuin sika tahi myyrä, mutta eivät halkaise ja käännä sitä. Vrt. J. E. Cairnes, »The Slave Power». London 1862, p. 46 sqq. Teoksessaan »Sea Board Slave States» Olmsted kertoo mm.: »Minulle on täällä näytetty työkaluja, joilla ei kukaan täysijärkinen mies meillä sallisi työmiehensä vaivata itseään ja joiden suunnaton paino ja kömpelyys minun ymmärtääkseni tekevät työn ainakin kymmenen prosenttia vaivalloisemmaksi kuin niillä työkaluilla työskenneltäessä, joita meillä tavallisesti käytetään. Mutta minulle on vakuutettu, että kun orjat käyttävät niitä niin säälimättömästi ja raa'asti, ei heille ole edullista antaakaan keveämpiä ja vähemmän kömpelöjä. Ne työkalut, joita me säännöllisesti annamme työmiehillemme ja joiden käyttämisestä saamme hyötyä, eivät kestäisi päivääkään Virginian viljavainioilla, jotka kuitenkin ovat paljoa parempia ja kivettömämpiä kuin meidän maamme vainiot. Kun minä kysyin, miksi maataloissa käytetään niin yleisesti muuleja hevosten asemesta, niin ensimmäiseksi ja ilmeisesti ratkaisevaksi syyksi selitettiin se, etteivät hevoset voi kestää sitä kohtelua, jonka alaisiksi ne aina joutuvat neekerien taholta; he väsyttävät nopeasti hevoset tai tekevät ne raajarikkoisiksi, kun taas muulit kestävät pieksännän ja epäsäännöllisen ruokinnan kärsimättä oleellisesti siitä; ne eivät myöskään vilustu eivätkä sairastu, vaikkakin niitä laiminlyödään tai liiaksi rasitetaan. Minun ei tarvitse muuta kuin mennä työhuoneeni ikkunaan, nähdäkseni sellaista eläinten kohtelua, joka melkein minkä farmarin luona tahansa pohjoisvaltioissa aiheuttaisi heti ajajan erottamisen palveluksesta.» [S. 46, 47.]

^[18*] Ero yhdistetyn ja yksinkertaisen työn välillä, »skilled» ja »unskilled labour» [opetetun ja opettamattoman työn] välillä, perustuu osaksi pelkkään kuvitteluun tai ainakin eroihin, jotka jo aikoja sitten ovat lakanneet olemasta todellisia ja elävät enää vain totunnaiskäsityksissä; osaksi eräiden työväenluokan kerrosten avuttomampaan asemaan, jonka vuoksi ne eivät kykene, niin kuin muut, saamaan aikaan sitä, että niiden työvoimasta maksettaisiin sen arvon mukaan. Satunnaiset seikat näyttelevät tässä niin suurta osaa, että samat työlajit vaihtavat paikkaa. Esim. siellä missä työväenluokan fyysinen voima on heikontunut ja suhteellisesti loppuunnäännytetty, niin kuin on asianlaita kaikissa maissa, joissa kapitalistinen tuotanto on kehittynyttä, ne karkeat työt, jotka vaativat paljon lihasvoimaa, ovat etutilalla verrattuna paljoa hienompiin töihin, jotka painuvat yksinkertaisen työn asteelle, niin kuin esim. bricklayerin (muurarin) työ Englannissa on paljon korkeammalla asteella kuin damastin kutojan. Toiselta puolen pidetään fustian cutterin (puuvillasametinleikkaajan) työtä, vaikka se kysyy paljon ruumiillista ponnistusta ja sitä paitsi on hyvin epäterveellistä, »yksinkertaisena» työnä. Muutoin ei pidä luulla, että ns. »skilled labour» on määränsä puolesta suurestikaan huomattavana osana kansallistyössä. Laing laskee, että Englannissa (ja Walesissa) yli 11 miljoonan henkilön elämä nojautuu yksinkertaiseen työhön. Kun vähennetään miljoona ylimystä ja puolitoista miljoonaa ryysyköyhälistöön kuuluvaa maankiertäjää, rikollista, prostituoitua yms. 18 miljoonan väkiluvusta, joka oli hänen kirjansa ilmestyessä, jää keskiluokkaan 4 650 000 siihen laskettuina pienemmät koroillaeläjät, virkamiehet, kirjailijat, taiteilijat, koulumestarit yms. Saadakseen nämä 4²⁄₃ miljoonaa, hän laskee keskiluokan työtätekevään osaan, paitsi pankkiireja yms., kaikki parempipalkkaiset »tehtaantyöläiset»! Myöskään muurarit eivät puutu »potenssoitujen työläisten» joukosta. Niin jäävät jäljelle mainitut 11 miljoonaa. (S. Laing, »National Distress etc.». London 1844 [p. 51–52 ].) »Se suuri luokka, jolla ei ole mitään muuta annettavana ylläpidostaan kuin yksinkertaista työtä, on kansan suuri joukko.» (James Mill kirjoituksessa »Colony». »Supplement to the Encyclopaedia Britannica». 1831.)

^[19*] »Milloin viitataan työhön arvon mittana, tarkoitetaan välttämättä tiettyä työn lajia... Se suhde, missä muut ovat siihen, on silloin helposti määrättävissä.» ([J. Cazenove.]» Outlines of Political Economy». London 1832, p. 22, 23.)

^[20*] »Työ antaa uuden luomuksen tuhotun tilalle.» (»An Essay on the Political Economy of Nations». London 1821, p. 13.)

^[21*] Tässä ei ole kysymys työvälineiden, koneiden, rakennusten yms. korjauksista. Kone jota korjataan, ei toimi työvälineenä, vaan työaineena. Sillä ei tehdä työtä, vaan sitä itseään käsitellään sen käyttöarvon paikkaamiseksi. Puheena olevaan kysymykseen nähden voi sellaisten korjaustöiden aina ajatella sisältyvän työvälineen tuottamiseen vaadittuun työhön. Tekstissä on kysymys kulumisesta, jota mikään tohtori ei voi parantaa ja joka vähitellen tuottaa kuoleman, siis »sellaisesta kulumisesta, jota ei voida korjata kerta toisensa perästä ja joka kuten veitsen tapauksessa vie lopulta tilaan, jolloin seppä sanoo siitä, ettei se ole uuden terän arvoinen». Olemme tekstissä nähneet, että esim. kone sisältyy kokonaisuudessaan jokaiseen yksityiseen työprosessiin, mutta vain osittain samanaikaiseen arvonlisäysprosessiin. Sen mukaan on arvosteltava seuraavaa käsitteiden sekaannusta: »Ricardo puhuu koneenrakentajan työmäärästä sukankutomakoneen valmistamisessa» ikään kuin sisältyvänä esim. sukkaparin arvoon. »Kuitenkin se kokonaistyö, joka on tuottanut kunkin yksityisen sukkaparin... sisältää myös koneenrakentajan koko työn eikä vain osaa siitä; sillä yksi kone tosin valmistaa monta paria, mutta yhtään näistä pareista ei olisi voitu valmistaa ilman koko konetta.» (»Observations on certain verbal disputes in Political Economy, particularly relating to Value, and to Demand and Supply». London 1821, p. 54.) Kirjoittaja, tavattomasti itseensä tyytyväinen »wiseacre» [»viisastelija»], on sekapäisyydessään ja sen tähden polemiikissaan vain sikäli oikeassa, ettei Ricardo eikä kukaan muukaan taloustieteilijä ennen tai jälkeen häntä ole tarkoin erottanut toisistaan työn molempia puolia, ja siis vielä vähemmän eritellyt niiden eri tehtäviä arvon muodostamisessa.

^[22*] Sen vuoksi on helppo käsittää, mihin mauttomuuteen tympäisevä J. B. Say joutuu halutessaan johtaa lisäarvon (koron, maankoron, voiton) niistä »Services productifs» (»tuottavista palveluksista»], joita tuotantovälineet — maa, työkalut, nahka yms. — käyttöarvoillaan työprosessissa suorittavat. Herra Wilhelm Roscher, joka ei helposti jätä selviä apologeettisia huomautuksiaan paperille panematta, huudahtaa: »J. B. Say aivan oikein huomauttaa ('Traité' t. I, ch. 4): 'Öljymyllyn tuottama arvo, kun kaikki kustannukset on vähennetty, on toki jotakin uutta, olennaisesti eroavaa työstä, jolla itse öljy on tuotettu'» (»Die Grundlagen der Nationalökonomie», 3. Aufl., 1858, S. 82, alaviitta). Aivan oikein! Öljymyllyn tuottama »öljy» on jotakin aivan toista kuin se työ, jonka myllyn rakentaminen maksaa. Ja »arvolla» herra Roscher ymmärtää sellaista kuin »öljyä», koska »öljyllä» on arvoa, mutta »luonnossa» on kiviöljyä, joskaan ei suhteellisesti »kovin paljoa», johon kai tähtää hänen toinen huomautuksensa: »Se (luonto!) ei tuota vaihtoarvoa juuri ollenkaan.» [Mt., s. 79.] Roscherin luonnolle vaihtoarvoineen käy samoin kuin tyhmälle neitsyelle lapsineen, joka oli vain »hyvin pieni». Sama »oppinut» (»savant sérieux») huomauttaa vielä yllä mainitussa paikassa: »Ricardon koulukunta alistaa tavallisesti myös pääoman työn käsitteen alaiseksi 'säästettynä työnä'. Tämä on tolkutonta (!), koskapa (!) pääoman omistaja (!) kuitenkin (!) on tehnyt enemmän (!) kuin pelkästään (?!) tuottanut (?) ja (??) säilyttänyt sen (minkä sen?): nimenomaan (?!?) pidättynyt omista nautinnoista, jonka takia hän esim. (!!!) vaatii korkoa» (mt. [s. 82]). Kuinka »tolkukas» tämä kansantaloustieteen »anatomis-fysiologinen metodi» onkaan, kun se pelkästä »vaatimisesta» nimenomaan kehittääkin juuri »arvoa»!

^[22a*] »Kaikista maalaisisännän työvälineistä ihmistyö... on se, johon hänen on eniten turvauduttava voidakseen korvata pääomansa. Kaksi muuta — työjuhdat ja... kärryt, aurat, lapiot jne. eivät ole mitään ilman tiettyä määrää ensin mainittua.» (Edmund Burke, »Thoughts and Details on Scarcity, originally presented to the Rt. Hon. W. Pitt in the Month of November 1795», edit. London 1800, p. 10.)

^[23*] »Times» lehdessä 26. marraskuuta 1862 eräs tehtailija, jonka kehräämössä on työssä 800 työläistä ja jossa käytetään viikossa keskimäärin 150 pakkaa itä-intialaista tai noin 130 pakkaa amerikkalaista puuvillaa, vaikeroi yleisölle tehtaansa seisomisesta aiheutuvia vuosittaisia kustannuksia. Hän laski ne 6000 punnaksi. Näissä kustannuksissa on useita eriä, jotka eivät tässä meitä kiinnosta, kuten maanvuokra, verot, vakuutusmaksut, koko vuodeksi palkattujen työmiesten, työnjohtajien, kirjanpitäjien, insinöörien yms. palkat. Mutta sitten hän laski vielä 150 puntaa hiilistä, joilla tehdasta aika ajoittain lämmitettiin ja höyrykonetta käynnistettiin; sitä paitsi niiden työmiesten palkat, jotka tilapäisellä työllä pitävät koneita käyntikunnossa. Vihdoin 1200 puntaa koneiston pilaantumisen varalle, koska »ilma ja luonnon hävitysvoimat eivät lakkauta toimintaansa sen vuoksi, että höyrykone seisoo». Hän huomauttaa nimenomaan ottavansa näin pienen summan, 1200 puntaa, vain siksi, että koneet ovat jo sangen kuluneessa tilassa.

^[24*] »Tuottava kulutus: siinä tavaran kulutus on osa tuotantoprosessista... Näissä tapauksissa ei esiinny mitään arvonkulutusta.» (S. Ph. Newman, mt., s. 296.)

^[25*] Eräässä pohjois-amerikkalaisessa oppikirjassa, josta lienee otettu 20 painosta, sanotaan: »Asiaan ei vaikuta se, missä muodossa pääoma ilmestyy uudestaan.» Sitten kun on laajasanaisesti lueteltu kaikki mahdolliset tuotantoainekset, joiden arvo ilmenee uudestaan tuotteessa, lausutaan lopuksi: »Ne erilaiset ruoan-, vaatteen- ja asunnonlajit, jotka ovat välttämättömiä ihmisten olemassaololle ja viihtymiselle, ovat myös muuttuneet. Niitä käytetään aika ajoittain, ja niiden arvo ilmestyy uudestaan siinä uudessa voimassa, jonka ne antavat ruumiille ja hengelle, muodostaen siten uutta pääomaa, jota jälleen käytetään tuotantoprosessissa.» (F. Wayland, mt., s. 31, 32.) Puhumattakaan muista ihmeellisyyksistä, ei esim. leivän hinta ilmesty jälleen uudistetussa voimassa, vaan sen verta muodostavat ainekset. Voiman arvona eivät sen sijaan ilmesty jälleen elinhyödykkeet, vaan niiden arvo. Samat elinhyödykkeet, kun ne maksavat vain puolet, tuottavat aivan yhtä paljon lihaksia, luita jne., lyhyesti sanoen saman voiman, mutta eivät samanarvoista voimaa. Tämä »arvon» muuttuminen »voimaksi» ja koko farisealainen epämääräisyys peittävät tämän tietenkin turhan yrityksen pusertaa lisäarvoa ennakkoarvojen pelkästä jälleenilmestymisestä.

^[26*] »Kaikki samanlaatuiset tuotteet muodostavat oikeastaan vain yhden kokonaisuuden, jonka hinta muodostuu yleisesti erikoisseikoista riippumatta.» (Le Trosne, mt., s. 893.)

^[26a*] »Jos laskemme käytetyn kiinteän pääoman arvon sijoitetun pääoman osana, meidän täytyy vuoden lopussa laskea tämän pääoman jäljellä oleva arvo vuosituloihin.» (Malthus, »Principles of Political Economy», 2nd. ed. London 1836, p. 269.)

^[27*] Viite 2. painokseen. On itsestään selvää, niin kuin Lucretius sanoo, että »nil posse creari de nihilo», tyhjästä ei tule mitään.^[67] »Arvonluominen» on työvoiman muuttumista työksi. Omasta puolestaan on työvoima ennen kaikkea ihmisen elimistöksi muuttunutta luonnonainetta.

^[28*] Aivan samoin kuin englantilainen käyttää sanoja »rate of profits», »rate of interest» [»voiton suhdeluku», »koron suhdeluku»] jne. III kirjasta näemme, että voiton suhdeluku on helppo ymmärtää kun tuntee lisäarvon lait. Päinvastaista tietä käymällä ei ymmärrä ni l'un, ni l'autre [kumpaakaan].

^[28a*] { Viite 3. painokseen. Tekijä käyttää tässä tavanmukaista taloustieteellistä kieltä. Muistamme s. 137 [tämän osan s. 165] todistetun, että todellisuudessa kapitalisti ei tee työläiselle »ennakkosuoritusta», vaan työläinen kapitalistille. F. E.}

^[29*] Olemme tähän saakka käyttäneet tässä teoksessa sanoja »välttämätön työaika» työajasta, joka on yleensä yhteiskunnallisesti välttämätön tavaran tuottamiseen. Käytämme sitä tästedes myös työajasta, joka on välttämätön erikoistavaran, työvoiman, tuottamiseen. Samojen termini technici [teknisten oppisanojen] käyttäminen eri merkityksessä on arveluttavaa, mutta sitä ei voida kokonaan välttää missään tieteessä. Verrattakoon esim. korkeampaa ja alempaa matematiikkaa.

^[30*] Tosi gottschedilaisella^[68] nerokkuudella on herra Wilhelm Thukydides Roscher^[69] keksinyt, että kun lisäarvon eli lisätuotteen muodostuminen ja siihen liittyvä kasautuminen johtuvat nykyisin kapitalistin »säästäväisyydestä», josta hän »esim. vaatii korkoa», niin sitä vastoin »alimmilla sivistyksen asteilla... vahvemmat pakottavat heikompia säästämään» (mt., s. 82, 78). Työtäkö säästämään? Vai olemattomia liikatuotteita säästämään? Todellinen tietämättömyys sekä arvon ja lisäarvon tunnollisen erittelyn ja siitä mahdollisesti johtuvien ikävien poliisijärjestyksenvastaisten tulosten apologeettinen pelko pakottavat Roscheria ja kumppaneita liittämään väärin lisäarvon syntymisperusteihin ne enemmän tai vähemmän hyväksyttävät motiivit, joilla kapitalisti puolustaa olevien lisäarvojen anastamista.

^[30a*] Viite 2. painokseen. Vaikka lisäarvon suhdeluku ilmaisee täsmälleen työvoiman riistoasteen, se ei kuitenkaan ilmaise riistämisen absoluuttista suuruutta. Esim. jos välttämätön työ on 5 tuntia ja lisätyö on 5 tuntia, niin riistoaste on 100 %. Riiston suuruus on tässä mitattu 5 tunnilla. Jos sitä vastoin välttämätön työ on 6 tuntia ja lisätyö 6 tuntia, niin riistoaste, 100 %, jää muuttumattomaksi riiston suuruuden kasvaessa 20 %, 5:stä 6:teen tuntiin.

^[31*] Viite 2. painokseen. Ensimmäisessä painoksessa oleva esimerkki kehräämöstä vuodelta 1860 sisälsi muutamia asiavirheitä. Tekstissä olevat kauttaaltaan tarkat numerot on minulle antanut eräs Manchesterin tehtailija. — On otettava huomioon, että Englannissa laskettiin vanha hevosvoima sylinterin läpileikkauksen mukaan, uusi lasketaan todellisen voiman mukaan, jonka indikaattori osoittaa.

^[31a*] Esitetyt laskelmat valaisevat ainoastaan asiaa. Niissä nimittäin edellytetään, että hinnat = arvot. Tulemme III kirjassa näkemään, että tämä yhtäläistäminen ei käy päinsä näin yksinkertaisella tavalla edes keskihintojen suhteen.

^[32*] Senior, »Letters on the Factory Act etc.». London 1837, p. 12, 13. Me emme puutu tarkoituksellemme yhdentekeviin kummallisuuksiin, esim. väitteeseen, että tehtailijat laskevat korvauksen koneen kulumisesta yms., siis pääoman aineosasta, voitoksi, brutto tai netto, kokovoitoksi tai puhtaaksi; emme puutu myöskään numerotietojen oikeuteen tai vääryyteen. Että ne eivät ole enemmän arvoisia kuin niin sanottu »analyysi», sen on Leonard Horner osoittanut kirjoituksessaan »A Letter to Mr. Senior etc.». London 1837 [p. 30–42]. Leonard Horner, tehdastyöläisten oloja tarkastamaan asetetun v. 1833 komission jäsen ja ammattientarkastaja, todellisuudessa tehdassensori vuoteen 1859, on tehnyt kuolemattomia palveluksia Englannin työväenluokalle. Hän kävi elinkautista sotaa sekä katkeroituneita tehtailijoita että ministerejä vastaan, joille paljon tärkeämpää laskea tehtailijoiden »ääniä» alahuoneessa kuin »työkäsien» tunteja tehtaassa.
Lisäys viitteeseen 32. Seniorin esitys on sekava, puhumattakaan siitä, että sen sisältö on virheellinen. Hän tahtoi itse asiassa sanoa seuraavaa: tehtailija pitää työssä työmiehiä 11¹⁄₂ eli ²³⁄₂ tuntia päivässä. Samoin kuin yksityisessä työpäivässä on vuoden työssä 11¹⁄₂ eli ²³⁄₂ tuntia (kerrottuna vuoden työpäivien lukumäärällä). Tällä edellytyksellä nuo ²³⁄₂ työtuntia tuottavat vuosituotteen 115 000 puntaa; ¹⁄₂ työtuntia tuottaa ¹⁄₂₃ × 115 000 puntaa; ²⁰⁄₂ työtuntia tuottaa ²⁰⁄₂₃ × 115 000 puntaa = 100 000 puntaa; ts. ne korvaavat vain sijoitetun pääoman. Jäljelle jää ³⁄₂ työtuntia, jotka tuottavat ³⁄₂₃ × 115 000 puntaa = 15 000, ts. kokonaisvoiton. Näistä ³⁄₂ työtunnista ¹⁄₂ työtuntia tuottaa ¹⁄₂₃ × 115 000 puntaa = 5000 puntaa; ts. tuottaa vain korvauksen tehtaan ja koneiston kulumisesta. Viimeiset kaksi puolta työtuntia, ts. viimeinen työtunti, tuottaa ²⁄₂₃ × 115 000 puntaa = 10 000 puntaa, ts. puhtaan voiton. Tekstissä Senior muuttaa viimeiset ²⁄₂₃ tuotteesta itse työpäivän osiksi.

^[32a*] Kun Senior todisti, että tehtailijoiden puhdas voitto, Englannin puuvillateollisuuden olemassaolo ja Englannin suuruus maailmanmarkkinoilla riippuvat »viimeisestä työtunnista», niin tri Andrew Ure todisti^[73] vuorostaan kaupanpäällisiksi, että tehtaassa käytettävät lapset ja nuoret henkilöt alle 18 vuoden, joita ei pidetä täyttä 12 tuntia tehtaan lämpimässä ja puhtaassa moraali-ilmassa vaan jotka ajetaan »yhtä tuntia» aikaisemmin kylmäkiskoiseen ja rivoon ulkomaailmaan, menettävät laiskuudessa ja rikoksissa sielunsa autuuden. Vuodesta 1848 alkaen ammattientarkastajat eivät väsy ivaamasta tehtailijoita puolivuotisissa »Raporteissaan» »viimeisellä», »kohtalokkaalla tunnilla». Niinpä herra Howell sanoo tehdaskertomuksessaan 31. toukokuuta 1855: »Jos seuraava terävä-älyinen lasku» (hän käyttää Seniorin sanoja) »olisi oikea, niin Yhdistetyssä Kuningaskunnassa olisi vuoden 1850 jälkeen jokainen puuvillatehdas työskennellyt tappiollisesti.» (»Reports of the Inspectors of Factories for the half year ending 30th April 1855», p. 19, 20.) Kun vuonna 1848 parlamentissa hyväksyttiin kymmentuntilaki, Dorsetin ja Somersetin kreivikuntien välillä hajallaan olevien maaseudun pellavakehräämöiden omistajat pakottivat muutamia työläisiä, joita työpäivän rajoitus koski, tekemään vasta-anomuksen, jossa muun muassa sanotaan: »Me anojat — lastenvanhemmat — uskomme, että lisättävällä vapaatunnilla ei tule olemaan muuta seurausta kuin meidän lastemme siveellinen rappeutuminen, sillä joutenolo on kaikkien paheiden alku.» Tähän huomautetaan tehdaskertomuksessa 31. lokakuuta 1848: »Niissä pellavakehräämöissä, joissa näiden hyveellisten ja hellien vanhempien lapset työskentelevät, ilma on niin täynnä raaka-aineen tomu- ja kuituhiukkasia, että on hyvin epämiellyttävää viettää 10 minuuttiakaan kehruutuvassa, sillä pellavatomu, jota leijailee kaikkialla, täyttää heti silmät, korvat, sieraimet ja suun aiheuttaen tuskallisen tunteen. Itse työ vaatii koneiston kuumeellisen kiireen takia lakkaamatonta taitoa ja liikettä sekä väsymätöntä tarkkaavaisuutta, ja tuntuu liian julmalta, että vanhemmat pakotetaan käyttämään omista lapsistaan sanaa 'laiskotteleminen' kun nämä lapset, lukuunottamatta syömäaikaa, ovat sidotut 10 täydeksi tunniksi sellaiseen työhön sellaisessa ilmassa... Nämä lapset tekevät työtä kauemmin kuin maatyömiehet lähikylissä. Mokoma säälimätön puhe 'joutenolosta ja paheista' on leimattava pelkäksi lörpötykseksi ja mitä häpeämättömimmäksi tekopyhyydeksi... Se osa yleisöstä, joka noin 12 vuotta sitten hämmästyi sitä varmuutta, jolla aivan julkisesti ja vakavasti julistettiin korkean arvovallan turvin, että tehtailijoiden koko 'puhdas voitto' johtuu 'viimeisestä työtunnista' ja että siis työpäivän lyhentäminen tunnilla hävittää puhtaan voiton, tämä osa yleisöstä, me sanomme, tuskin uskoo silmiään, kun se nyt näkee, että alkuperäistä keksintöä 'viimeisen tunnin' hyvistä ominaisuuksista on sittemmin niin paljon parannettu, että se sisältää sekä 'moraalin' että 'voiton', niin että kun lasten työaika lyhennetään 10 täydeksi tunniksi, menee lasten siveellisyys menojaan heidän käyttäjiensä puhtaan voiton mukana, koska molemmat riippuvat tästä viimeisestä, tästä kohtalokkaasta tunnista.» (»Reports of Insp. of Fact. for 31st Oct. 1848», p. 101.) Samassa tehdaskertomuksessa annetaan sitten näytteitä näiden herrojen tehtailijoiden »moraalista» ja »hyveellisyydestä», niistä vehkeistä, metkuista, houkutuksista, uhkauksista, väärennyksistä yms., joita he käyttävät saadakseen muutamat aivan turvattomat allekirjoittamaan sellaisia anomuksia ja esittääkseen ne sitten parlamentille muka kokonaisen teollisuudenhaaran, kokonaisten kreivikuntien anomuksina. Silloisen niin sanotun taloudellisen »tieteen» tilaa kuvaa hyvin sattuvasti se, ettei Senior, joka myöhemmin piti kunniakseen tarmokkaasti tehdaslainsäädännön puolta, eivätkä hänen alkuperäiset ja myöhemmät vastustajansakaan osanneet kumota tämän »alkuperäisen keksinnön» vääriä johtopäätöksiä. He vetosivat todelliseen kokemukseen. Mutta why ja wherefore [miten ja miksi], se jäi salaisuudeksi.

^[33*] Kuitenkin herra professori oli saavuttanut edes jotakin käynnillään Manchesterissa. Kirjassa »Letters on the Factory Act» koko puhdas voitto — »voitto» ja »korko» ja vielä »something more» [»jokin muukin»] — riippuu yhdestä työmiehen maksamattomasta työtunnista. Vuotta aikaisemmin Oxfordin ylioppilaiden ja sivistyneiden poroporvarien yhteiseksi hyväksi kirjoittamassaan teoksessa »Outline of Political Economy» Senior oli vastoin Ricardoa, joka määrää arvon työajalla, »keksinyt», että voitto johtuu kapitalistin työstä ja korko hänen askeettisuudestaan, hänen »Abstinenz» [»pidättyväisyydestään»]. Itse juttu oli vanha, mutta sana »Abstinenz» uusi. Herra Roscher kääntää sen saksaksi aivan oikein sanalla »Enthaltung». Hänen vähemmän latinaa taitavat maanmiehensä, Wirtit, Schulzet ja muut Mikot ovat kääntäneet sen munkkien kielelle: »Entsagung» [»itsekieltäytyminen»].

^[34*] »Henkilölle, jolla on 20 000 punnan pääoma ja jonka voitto on 2000 puntaa vuodessa, olisi aivan yhdentekevä, antaisiko hänen pääomansa työtä 100 vai 1000 työläiselle, saataisiinko tuotetuista tavaroista niitä myytäessä 10 000 vai 20 000 puntaa, kuitenkin sillä edellytyksellä, ettei hänen voittonsa missään tapauksessa alenisi 2000 puntaa pienemmäksi. Eikö kansakunnankin todellinen etu ole samanlainen? Edellyttämällä, että kansakunnan todellinen puhdas tulo, sen korot ja voitot jäävät samoiksi, ei ole vähintäkään merkitystä sillä, onko asukkaiden luku 10 vaiko 12 miljoonaa.» (Ricardo, »The Principles of Political Economy», 3rd ed. London 1821, p. 416.) Kauan ennen Ricardoa Arthur Young, lisätuote-kiihkoilija, yleensä lörpöttelevä, arvostelukyvytön kirjailija, jonka maine on käännetyssä suhteessa hänen ansioihinsa, kirjoitti mm. seuraavaa: »Mitä hyötyä uudenaikaiselle kuningaskunnalle olisi kokonaisesta maakunnasta, jonka maata viljelisivät vanhaan roomalaiseen tapaan pienet, riippumattomat talonpojat, vaikka he tekisivät sen kuinka hyvin? Mikä muu tarkoitus sillä olisi kuin yksistään synnyttää ihmisiä ('the mere purpose of breeding men'), millä sinänsä ei ole mitään tarkoitusta?» (»is a most useless purpose.») (Arthur Young, »Political Arithmetic etc.». London, 1774, p. 47.)
Lisäys viitteeseen 34. Kummallista on »voimakas taipumus esittää puhdas rikkaus (net wealth) työväenluokalle edullisena, koska se sallii sen tehdä työtä... Mutta tämä vaikutus ilmeisesti ei riipu siitä, että se on puhdasta». (Th. Hopkins, »On Rent of Land etc.». London 1828, p. 126.)

^[35*] »Työpäivä on epämääräinen suure, se voi olla pitkä tai lyhyt.» (»An Essay on Trade and Commerce, containing Observations on Taxation etc.». London 1770, p. 73.)

^[36*] Tämä kysymys on äärettömän paljon tärkeämpi kuin Sir Robert Peelin kuuluisa kysymys Birminghamin kauppakamarille: »What is a pound?» (»Mitä on punta?»), kysymys, jonka Peel saattoi tehdä ainoastaan siksi, että rahan luonne oli hänelle yhtä hämärä kuin Birminghamin »pienille šillinkimiehille» (»little shilling men»).^[74]

^[37*] »Kapitalistin tehtävänä on saavuttaa luovutetulla pääomalla mahdollisimman suuri määrä työtä.» (J. G. Courcelle-Seneuil, »Traité théorique et pratique des entreprises industrielles», 2ème édit. Paris 1857, p. 62.)

^[38*] »Tunnin työ, joka päivässä hukataan, on suunnattoman suuri vahinko kauppavaltiolle.» »Tämän valtakunnan köyhien työläisten keskuudessa on vallalla suuri ylellisyystavarain kulutus etenkin tehdasväen keskuudessa; sen ohessa he kuluttavat myös aikaansa, mikä kulutus on kaikkein tuhoisin.» (»An Essay on Trade and Commerce etc.». London 1770, p. 47 ja 153.)

^[39*] »Jos vapaa työmies levähtää hetkisenkään, niin saastainen taloustiede, joka levottomana seuraa häntä silmillään, väittää, että hän varastaa tämän hetken.» (N. Linguet, »Théorie des Loix Civiles etc.». London 1767, t. II, p. 466.)

^[40*] Lontoon rakennustyöläisten (builders) suuren lakon aikana 1860–61 — lakon tarkoituksena oli saada työpäivä lyhennetyksi 9-tuntiseksi — heidän komiteansa julkaisi selityksen, joka on puolittain samaa kuin työmiehemme esitys tässä. Selityksessä viitataan jonkin verran ivallisesti siihen, että voitonhimoisin rakennuttajista (building masters), eräs Sir M. Peto, oli »pyhimyksen maineessa». (Tämän Peton kävi 1867 jälkeen samoin kuin Strousbergin!)

^[41*] »Ne, jotka tekevät työtä... elättävät todellisuudessa sekä niitä eläkkeellä olijoita, joita nimitetään rikkaiksi, että itseään.» (Edmund Burke, »Thoughts and Details on Scarcity». London 1800, p. 2, 3.)

^[42*] Teoksessaan »Römische Geschichte» Niebuhr huomauttaa hyvin naiivisti: »On sanottava suoraan, että sellaiset kuin etruskien aikaansaannokset, jotka vielä raunioissaankin ovat hämmästyttäviä, edellyttävät pienissä (!) valtioissa herroja ja renkejä.» Sismondi huomautti paljon syvällisemmin, että »Brysselin pitsit» edellyttävät palkkaherroja ka palkkatyöläisiä.

^[43*] »Ei voida katsella näitä onnettomia» (kultakaivoksissa Egyptin, Etiopian ja Arabian välillä), »jotka eivät voi edes pitää ruumistaan puhtaana eivätkä verhota alastomuuttaan, valittamatta heidän säälittävää kohtaloaan. Sillä siellä ei ensinkään holhota eikä säästetä sairaita, raihnaita, vanhuksia eikä heikkoja naisia. Kaikkien täytyy lyöntien pakottamina työskennellä yhä edelleen, kunnes kuolema tekee lopun heidän tuskistaan ja hädästään.» (Diodoros Siculus, »Historische Bibliothek», Buch 3. cap. 13.)

^[44*] Seuraava tarkoittaa oloja romanialaisissa maakunnissa sellaisina kuin ne olivat muodostuneet ennen Krimin sodan jälkeen tapahtunutta kumousta.

^[44a*] { Viite 3. painokseen. Tämä koskee myös Saksaa ja varsinkin Elben itäpuolella olevaa Preussia. 1400-luvulla saksalainen talonpoika oli melkein kaikkialla määrättyjen tuote- ja työsuoritusten alainen, mutta muuten ainakin todellisuudessa vapaa mies. Saksalaiset siirtolaiset Brandenburgissa, Pommerissa, Sleesiassa ja Itä-Preussissa olivat jopa oikeudellisestikin tunnustetut vapaiksi. Aateliston voitto talonpoikaissodassa teki tästä lopun. Eivät ainoastaan voitetut eteläsaksalaiset talonpojat joutuneet uudelleen maaorjuuteen. Jo 1550-luvulta alkaen itäpreussilaiset, brandenburgilaiset, pommerilaiset ja sleesialaiset ja kohta sen jälkeen myös schleswig-holsteinilaiset vapaat talonpojat alennetaan maaorjiksi. (Maurer, »Geschichte der Fronhöfe, der Bauernhöfe und Hofverfassung in Deutschland». Bd. IV; Meitzen, »Der Boden und die landwirtschaftlichen Verhältnisse des preussischen Staates nach dem Gebietsumfange vor 1866»; Hanssen, »Leibeigenschaft in Schleswig-Holstein.») F. E.}

^[45*] Lisää yksityisseikkoja löytyy É. Regnaultin teoksesta: »Histoire politique et sociale des Principautés Danubiennes». Paris 1855 [p. 304 sqq].

^[46*] »Yleensä tiettyjen rajojen sisällä on elimellisten olentojen hyvän menestymisen merkkinä kasvaminen yli lajinsa keskimitan. Ihmisen ruumiinmitta pienenee kun hänen menestymiselleen tehdään esteitä, olivatpa niihin sitten syynä fyysiset tai yhteiskunnalliset seikat. Kaikissa Euroopan maissa, joissa asevelvollisuus on olemassa, sen käytäntöönottamisen jälkeen on täysikasvuisten miesten keskipituus ja yleensä heidän kelpaavaisuutensa sotapalvelukseen vähentynyt. Ennen vallankumousta (1789) oli jalkaväen alin ruumiinpituus Ranskassa 165 sm; 1818 (laki 10. maaliskuuta) 157, vuoden 1832 maaliskuun 21. päivän lain mukaan 156 sm; Ranskassa on keskimäärin enemmän kuin puolet hylätty puuttuvan ruumiinpituuden tai ruumiinvian vuoksi. Sotilasmitta oli Saksissa 1780 178 sm, nyt 155, Preussissa on se 157. Tri Meyerin 'Bayerische Zeitungissa' 9. toukokuuta 1862 olleen ilmoituksen mukaan 9-vuotisesta keskimäärästä käy selville, että Preussissa 1000 kutsutusta 716 oli sotapalvelukseen kelpaamattomia: 317 alamittaisuuden ja 399 ruumiinvian takia... Berliini ei 1858 voinut asettaa täyttä määrää varaväkeä, puuttui näet 156 miestä.» (J. v. Liebig, »Die Chemie in ihrer Anwendung auf Agrikultur und Physiologie». 7. Aufl., 1862, Band I, S. 117, 118.)

^[47*] Vuoden 1850 tehdaslain historia seuraa myöhemmin tässä luvussa.

^[48*] Ajan Englannin suurteollisuuden alusta vuoteen 1845 otan vain siellä täällä puheeksi ja kehotan lukijaa tutustumaan siihen teoksesta »Die Lage der arbeitenden Klasse in England», Friedrich Engels. Leipzig 1845. Kuinka syvästi Engels ymmärsi kapitalistisen tuotantotavan hengen, sen osoittavat ne ammattientarkastajien kertomukset, kaivostentarkastajien kertomukset ym., jotka ovat ilmestyneet vuoden 1845 jälkeen; ja kuinka ihmeteltävästi hän kuvaili työväenluokan oloja niiden yksityiskohtia myöten, sen osoittaa hänen kirjansa pintapuolisinkin vertaaminen 18–20 vuotta myöhemmin julkaistuihin virallisiin selontekoihin, jotka »lastentyöntutkijakunta» on laatinut (1863–1867). Näissä on nimittäin kysymys teollisuudenhaaroista, joihin tehdaslainsäädäntöä ei ollut vielä vuoteen 1862 saakka ulotettu ja osaksi ei ole vieläkään ulotettu. Näillä aloilla ei siis ulkoapäin ollut tehty suurempia eikä pienempiä muutoksia Engelsin kuvaamiin oloihin. Otan esimerkkini pääasiassa vuoden 1848 jälkeiseltä vapaakaupan aikakaudelta, tuolta paratiisimaiselta ajalta, josta yhtä suurisuiset kuin tieteellisesti hunningolla olevat vapaakaupan puolesta toitottavat nulikat suoltavat saksalaisille niin satumaisen paljon pötyä. — Muuten Englanti on tässä etusijalla ainoastaan sen tähden, että se on kapitalistisen tuotannon klassinen edustaja ja sillä yksin on jatkuva virallinen tilasto käsiteltävistä asioista.

^[49*] »Suggestions etc. by Mr. L. Horner, Inspector of Factories», julkaisussa »Factories Regulation Acts. Ordered by the House of Commons to be printed 9 August 1859», p. 4, 5.

^[50*] »Reports of the Insp. of Fact. for the half year, October 1856», p. 35.

^[51*] »Reports etc. 30th April 1858», p. 9.

^[52*] »Reports etc. 30th April 1858», p. 10.

^[53*] Mt., s. 25.

^[54*] »Reports etc. for the half year ending 30th April 1861.» Ks. Liite n:o 2. »Reports etc. 31st October 1862», p. 7, 52, 53. Rikkomukset tulevat taas lukuisammiksi vuoden 1863 jälkipuoliskolla. Vrt. »Reports etc. ending 31st October 1863», p. 7.

^[55*] »Reports etc. 31st October 1860», p. 23. Sitä kuinka kiihkeästi — tehtailijoiden oikeudessa antamien lausuntojen mukaan — heidän tehtaantyöväkensä asettuu vastustamaan kaikkea keskeytystä tehdastyössä, osoittaa seuraava kummallinen juttu. Kesäkuun alussa 1836 Dewsburyn (Yorkshire) viranomaisille tehtiin ilmianto, että 8 suuren Battleyn lähellä olevan tehtaan omistajat olivat rikkoneet tehdaslakia. Osaa näistä herroista syytettiin siitä, että he olivat pakottaneet viisi 12–15-vuotiasta poikaa tekemään työtä klo 6:sta perjantaiaamuna klo 4:ään ip. seuraavana lauantaina suomatta heille mitään lepohetkeä muuta kuin aterioimista varten ja yhden tunnin nukkumista varten keskiyöllä. Näiden lasten oli tehtävä tämä keskeytymätön 30-tuntinen työ »shoddy hole'ssa», joksi sitä luolaa sanotaan, missä villalumppuja revitään ja missä kokonainen meri ilmassa liitelevää tomua, jätteitä ym. pakottaa täysikasvuisenkin työmiehen sitomaan aina suunsa eteen nenäliinan varjellakseen keuhkojaan! Herrat syytetyt vakuuttivat valan asemesta — kveekareina he olivat liian omantunnontarkasti uskonnollisia miehiä valaa tehdäkseen — että he suuressa lempeydessään olisivat suoneet lapsiraukoille 4 tunnin levon, mutta nuo itsepäiset lapset eivät ensinkään tahtoneet mennä makuulle! Herrat kveekarit tuomittiin 20 punnan rahasakkoon. Drydenillä oli aavistus näistä kveekareista, kun hän kirjoitti:

»Hurskauden verho viekkaan ketun yllä,
Hän valaa kammos, valehteli kyllä.
Taivaalle kasvot käänsi paastoten,
Syntiä teki, ensin rukoillen.»^[76]

^[56*] »Reports etc. 31st October 1856», p. 34.

^[57*] Mt.. p. 35.

^[58*] Mt., s. 48.

^[59*] Mt.

^[60*] Mt.

^[61*] Mt.

^[62*] »Reports of the Insp. etc. 30th April 1860, p. 56.

^[63*] Tämä sanontatapa on virallisesti vakiintunut sekä tehtaissa että tehdaskertomuksissa.

^[64*] »Tehtaanomistajien ahneus, heidän julmuutensa voiton tavoittelussa tuskin jäävät jälkeen niistä julmuuksista, joita espanjalaiset harjoittivat Amerikkaa valloittaessaan, kultaa tavoitellessaan.» (John Wade, »History of the Middle and Working Classes», 3rd ed. London 1835, p. 114.) Tämän kirjan teoreettinen osa, eräänlaatuinen yleiskatsaus kansantaloustieteeseen, sisältää sen ajan teokseksi jotakin alkuperäistäkin, esim. kauppapulista. Historiallinen osa on julkeata varkautta Sir M. Edenin teoksesta »The State of the Poor». London 1797.

^[65*] Lontoon »Daily Telegraph» 17. tammikuuta 1860.

^[66*] Vrt. F. Engels, »Lage etc.», p. 249–251.

^[67*] »Children's Employment Commission. First Report etc.», 1863, Appendix, p. 16, 19, 18.

^[68*] »Public Health. 3rd Report etc.», p. 103, 105.

^[69*] »Children's Employment Commission», 1863, p. 22, 24, XI.

^[70*] Mt., s. XLVII.

^[71*] Mt., s. LIV.

^[72*] Tätä ei ole käsitettävä samaksi kuin lisätyöaika meidän käyttämässämme merkityksessä. Nämä herrat pitävät 10¹⁄₂ tuntista työtä normaalityöpäivänä, johon siis sisältyy normaali lisätyökin. Sitten alkaa »ylityö», josta maksetaan vähän paremmin. Myöhemmin tulemme näkemään, että työvoiman käytöstä niin sanotun normaalipäivän aikana maksetaan alle sen arvon, niin että »ylityöaika» on pelkkä kapitalistin metku, enemmänkin »lisätyön» pusertamiseksi, ja sellaisena se muuten pysyy silloinkin, kun »normaalipäivän» aikana käytetystä työvoimasta maksetaan todella täysi hinta.

^[73*] »Children's Employment Commission», 1863, Evidence, p. 123, 124, 125, 140 ja LXIV.

^[74*] Aluna, hienoksi jauhettuna tai suolaan sekoitettuna, on tavallinen kauppatavara, jolla on kuvaava nimi »baker's stuff» (leipurin aine).

^[75*] Kuten tunnettua, noki on hyvin voimapitoinen hiilimuoto ja lannoite, jota kapitalistiset nokikolarit myyvät englantilaisille maanvuokraajille. Vuonna 1862 brittiläisten valamiesten oli eräässä oikeusjutussa päätettävä, onko noki, johon ostajan tietämättä on sekoitettu 90 % tomua ja hiekkaa, »todellista» nokea »kaupallisessa» merkityksessä vai »väärennettyä» nokea »lainopillisessa» merkityksessä. »Amis du commerce» [»kaupan ystävät»] langettivat tuomion, että se on »todellista» kaupallista nokea ja hylkäsivät maanvuokraajan kanteen määräten hänen maksettavakseen vielä oikeuskulutkin.

^[76*] Ranskalainen kemisti Chevallier mainitsee eräässä tutkielmassaan tavaroiden »sofistisoimisesta» jonkin verran yli 600 tuotelajia ja sanoo löytäneensä kunkin tuotteen 10, 20, 30 eri väärennystapaa. Hän lisää tähän, ettei hän tunne kaikkia menettelytapoja, eikä mainitse kaikkia, jotka hän tietää. Sokerin väärentämistapoja hän luettelee 6, oliiviöljyn 9, voin 10, suolan 12, maidon 19, leivän 20, viinan 23, jauhojen 24, suklaan 28, viinin 30, kahvin 32 jne. Itse hyvä jumalakaan ei vältä tätä kohtaloa. Ks. Rouard de Gardt »De la falsification des substances sacramentalles». Paris 1856.

^[77*] »Report etc. relative to the Grievances complained of by the Journeymen Bakers etc.». London 1862 ja »Second Report etc.». London 1863.

^[78*] Mt., »First Report etc.», p. VI.

^[79*] Mt., s. LXXI.

^[80*] George Read, »The History of Baking». London 1848, p. 16.

^[81*] »Report (First) etc. Evidence». »Full priced baker'ien» lausunnot, Cheesman, s. 108.

^[82*] George Read, »The History of Baking». London 1848. 1600- ja 1700-luvun vaihteessa leimattiin vielä kaikkiin mahdollisiin ammatteihin tuppautuvat factors (asiamiehet) virallisesti »public nuisances» [»yleiseksi turmioksi»]. Niinpä esim. suuri valaoikeus^[79] esitti neljännesvuotisessa rauhantuomioistunnossaan Somersetin kreivikunnan alahuoneelle »presentment» [»selityksen»], jossa mm. sanotaan: »Nämä Blackwell Hallin asiamiehet ovat yleinen turmio ja tuho vaateliikkeelle ja ne olisi tuholaisina nujerrettava.» (»The Case of our English Wool etc.». London 1685, p. 6, 7.)

^[83*] »First Report etc.», p. VIII.

^[84*] »Report of Committee on the Baking Trade in Ireland for 1861.»

^[85*] Mt.

^[86*] Maanviljelystyömiesten yleinen kokous Lasswadessa Glasgowin luona, 5. tammikuuta 1866. (Ks. »Workman's Advocate» 13. tammikuuta 1866.) Maanviljelystyöväen trade unionin syntyminen vuoden 1865 lopussa, ennen kaikkea Skotlannissa, on historiallinen tapahtuma. Buckinghamshiressa, yhdessä Englannin sorretuimmista maanviljelysalueista, palkkatyömiehet tekivät maaliskuussa 1867 suuren lakon korottaakseen viikkopalkan 9–10 š:stä 12 š:iin. (Edellä olevasta näkyy, että Englannin maanviljelysproletariaatin liike, joka sen valtavien mielenosoitusten kukistamisen jälkeen, vuoden 1830 jälkeen ja etenkin uuden köyhäinhoitolain voimaantulon jälkeen on ollut kokonaan lamassa, alkaa jälleen kuusikymmentä luvulla, kunnes se vihdoin 1872 tulee käänteentekeväksi. Palaan tähän II osassa, samoin kuin vuoden 1867 jälkeen ilmestyneisiin sinisiin kirjoihin englantilaisen maatyömiehen asemasta. Lisäys 3. painokseen.)

^[87*] »Reynolds' Newspaper», 21. tammikuuta 1866. Heti sen jälkeen sama viikkolehti ilmoitti joka numerossaan uusista rautatieonnettomuuksista »hämmästystä herättävillä otsakkeilla»: »Kauheita ja tuhoisia tapauksia», »Pelottavia murhenäytelmiä» jne. Tähän vastaa eräs North Stafford -linjan työmies: »Jokainen tietää, mitä seuraa, jos veturinkuljettajien ja lämmittäjien tarkkaavaisuus silmänräpäykseksikään herpaantuu. Ja kuinka voi muuten ollakaan, kun työaikaa rajattomasti jatketaan, vaikka ilma on kolkko, ja kun on työskenneltävä ilman lepoa ja virkistystä? Ottakaamme esimerkiksi seuraava tapaus, joka on jokapäiväinen: viime maanantaina lämmittäjä aloitti päivätyönsä hyvin varhain aamulla. Hän lopetti sen 14 tunnin 50 minuutin kuluttua. Ennen kuin hän edes oli saanut aikaa juodakseen teensä, hänet kutsuttiin uudestaan työhön... Hänen oli siis raadettava 29 tuntia 15 minuuttia keskeytymättä. Hänen viikkotyönsä loppupuoli oli seuraava: keskiviikkona 15 tuntia, torstaina 15 tuntia 35 minuuttia, perjantaina 14¹⁄₂ tuntia, lauantaina 14 tuntia 10 minuuttia, yhteensä viikossa 88 tuntia 30 minuuttia. Ja ajatelkaa hänen hämmästystään, kun hänelle maksettiin vain 6 työpäivältä. Mies oli tulokas ja kysyi, mitä päivätyöllä käsitettiin. Vastaus: 13 tuntia, siis 78 tuntia viikossa. Mutta kuinka oli jäljellä olevien 10 tunnin 40 minuutin maksamisen laita? Pitkän riidan jälkeen hän sai 10 pennyn korvauksen.» (Saman lehden n:o 4. helmikuuta 1866.)

^[88*] Ks. F. Engels, »Die Lage etc.», p. 253, 254.

^[89*] Tri Letheby, lääkintähallituksessa (Board of Health) toimiva lääkäri, lausui silloin: »Makuuhuoneessa pitäisi olla täysi-ikäiselle ihmiselle ilmaa vähintään 300 kuutiojalkaa ja asuinhuoneessa 500 kuutiojalkaa.» Tri Richardson, erään Lontoon sairaalan ylilääkäri, sanoi: »Kaikenlaiset ompelijattaret, naisräätälit, vaatteentekijättäret ja tavalliset ompelijattaret kärsivät kolminkertaisesta kurjuudesta: liikatyöstä, ilman puutteesta ja ravinnon tai ruuansulatuksen puutteesta. Yleensä tällainen työ sopii joka tapauksessa paremmin naisille kuin miehille. Mutta tämän liikkeen turmiona on se, että sen on monopolisoinut, etenkin pääkaupungissa, noin 26 kapitalistia, jotka pääomasta johtuvin voimakeinoin (that spring from capital) pusertavat säästöä työstä» (force economy out of labour; hän tarkoittaa, säästävät kustannuksia työvoimaa tuhlaamalla). »Koko tämä työntekijättärien luokka tuntee heidän valtansa. Jos ompelijatar saa itselleen pienen piirin liiketuttavia, niin kilpailu pakottaa hänet tekemään kotona työtä kuoliaaksi asti säilyttääkseen ne itsellään, ja tällä samalla liikatyöllä hänen täytyy välttämättömästi rasittaa apulaisiaankin. Jos hänen liikkeensä epäonnistuu tai jollei hän voi perustaa itsenäistä liikettä, hän kääntyy suurliikkeen puoleen, missä työ ei ole sen vähempää, mutta missä maksu on varma. Siinä asemassa hänestä tulee suorastaan orja, jota jokainen virta yhteiskunnassa heittelee sinne tänne; milloin hän on kotona pienessä huoneessa nälkään nääntyen tai lähes siinä asemassa; sitten jälleen 15, 16 jopa 18 tuntia työtä vuorokaudessa tuskin siedettävässä ilmassa ja ruualla, jota — vaikka se olisi hyvääkin — ei voi sulattaa puhtaan ilman puutteessa. Näissä uhreissa elää keuhkotauti, joka ei ole muuta kuin ilmatauti.» (Tri Richardson, »Work and Overwork», aikakausjulkaisussa »Social Science Review», 18. heinäkuuta 1863.)

^[90*] »Morning Star», 23. kesäkuuta 1863. »Times» käytti hyväkseen tapahtumaa puolustaakseen amerikkalaisia orjienpitäjiä Brightia ym. vastaan. »Hyvin monet meistä», sanoo lehti, »arvelevat, että niin kauan kuin me annamme nuorten naistemme nälän ruoskan pakottamina piiskan iskujen asemesta työskennellä itsensä kuoliaaksi, meillä tuskin on oikeutta kiihottaa tulta ja miekkaa niitä perheitä vastaan, jotka ovat orjanomistajiksi syntyneet ja antavat orjiensa ainakin hyvästi syödä ja tehdä kohtuullisesti työtä.» (»Times», 2. heinäkuuta 1863.) Samaan tapaan tory-puolueen lehti »Standard» [15. elokuuta 1863] luki lakia pastori Newman Hallille: »Hän julistaa orjien omistajat kiroukseen, mutta rukoilee niiden ovelien ihmisten kanssa, jotka ovat antaneet Lontoon ajurien ja omnibussien kuljettajien ym. tehdä työtä 16 tuntia päivässä koiran palkalla.» Vihdoin puhui myös oraakkeli, herra Thomas Carlyle, josta minä jo vuonna 1850 painatin sanat: »Nero on mennyt hiiteen, mutta hänen palvontansa on jäänyt jäljelle.»^[80] Koko aikakauden historian ainoan suurtapahtuman, Amerikan sisällissodan, hän typistää lyhyeen vertaukseen, että Pohjoisen Pekka tahtoo kaikella voimallaan iskeä Etelän Paavon pääkopan puhki, koska Pohjoisen Pekka »palkkaa» työmiehensä »päivittäin» ja Etelän Paavo »koko elinajaksi». (»Macmillan's Magazine». »Ilias Americana in nuce». Elokuu 1863.) Niin särkyi viimeinenkin toryjen suosion saippuakupla kaupunkilais-, mutta ei suinkaan maalais! -palkkatyömiestä kohtaan. Tämän suosion ytimenä on orjuus!

^[91*] Tri Richardson, mt.

^[92*] »Children's Employment Commission. Third Report». London 1864, p. IV, V, VI.

^[93*] »Sekä Staffordshiressa että Etelä-Walesissa käytetään nuoria tyttöjä ja naisia työssä hiilikaivoksissa ja koksiläjillä, eikä ainoastaan päivällä, vaan myös yöllä. Tästä on usein huomautettu parlamentille esitetyissä kertomuksissa, että siihen liittyy suuria ja ilmeisiä vaaroja. Nämä naiset, joita pidetään työssä yhdessä miesten kanssa ja joita puvustaan tuskin voi erottaa heistä, ovat lian ja tomun tahraamia, menettävät itsekunnioituksensa ja heidän luonteensa huononee. Tämä on suoranainen seuraus heidän epänaisellisesta työstään.» (Mt., 194, s. XXVI. Vrt. »Fourth Report» (1865), n:o 61, s. XIII.) Samoin lasitehtaissa.

^[94*] Eräs terästehtailija, joka käyttää lapsia yötyöhön, huomauttaa: »Tuntuu luonnolliselta, että pojat, jotka työskentelevät yöllä, eivät voi päivällä maata eivätkä saada kunnollista lepoa, vaan lakkaamatta juoksentelevat jossain seuraavana päivänä.» (»Children's Employment Commission. Fourth Report», No 63, p. XIII.) Auringonvalon tärkeydestä ruumiin ylläpitäjänä ja kehittäjänä huomauttaa eräs lääkäri mm.: »Valo vaikuttaa myös suoranaisesti ruumiin kudoksiin, jotka se tekee kiinteiksi ja kimmoisiksi. Niiden eläinten lihakset, joille ei anneta tarpeellista määrää valoa, tulevat sienimäisiksi ja kimmottomiksi, hermovoima menettää joustavuutensa kiihotusten puutteessa, ja kaiken sen muodostuminen, mikä on kehittymistilassa, surkastuu... Lasten terveydelle on erittäin tärkeää saada jatkuvasti ja runsaasti päivänvaloa ja olla auringonsäteiden suoranaisen vaikutuksen alaisina jonkin osan päivästä. Valo auttaa ruuan muuttumista hyväksi, plastiseksi vereksi ja vahvistaa muodostuvia lihassäikeitä. Se vaikuttaa samoin kiihotusaineena näköelimiin ja synnyttää siten suurempaa toimeliaisuutta eri aivotoiminnoissa.» Herra W. Strange, Worcesterin »General Hospitalin» ylilääkäri» jonka teoksesta »Terveys»^[81] (1864) tämä kohta on otettu, kirjoittaa tutkimuskomissaari Whitelle: »Aikaisemmin minulla on ollut Lancashiressa tilaisuus tehdä huomioita yötyön vaikutuksista tehdaslapsiin, ja vastoin muutamien työnantajien niin mielellään antamia vakuutuksia, minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että lasten terveys pian siitä kärsii.» (»Children's Employment Commission. 4th Report», No 284, p. 55.) Se että tällaisista asioista yleensä voi syntyä vakavaa erimielisyyttä, osoittaa parhaiten, millä tavoin kapitalistinen tuotanto vaikuttaa kapitalistien ja heidän kannattajiensa »aivotoimintaan».

^[95*] Mt., n:o 57, s. XII.

^[96*] Mt. (»4th Report», 1865) n:o 58, s. XII.

^[97*] Mt.

^[98*] Mt., s. XIII. Näiden »työvoimien» kehitystason täytyy luonnollisesti olla sellaisen, millaiseksi se näyttäytyy seuraavassa keskustelussa erään tutkimuskomissaarin kanssa! Jeremiah Haynes, 12 vuoden ikäinen: »...neljä kertaa neljä on kahdeksan, mutta neljä neljää (4 fours) on 16... Kuningas on se, jolla on kaikki raha ja kulta. (A king is him that has all the money and gold.) Meillä on kuningas; sanotaan, että hän on kuningatar, sanovat häntä prinsessa Alexandraksi. Sanotaan, että hän on nainut kuningattaren pojan. Prinsessa on mies.» Wm. Turner, kaksitoistavuotias: »En elä Englannissa. Luulen, että sellainen maa on olemassa, mutta en ole ennen tiennyt siitä mitään.» John Morris, nelitoistavuotias: »Olen kuullut kerrottavan, että Jumala on luonut maailman ja että kaikki kansa hukkui yhtä ihmistä lukuunottamatta; olen kuullut, että tämä oli ollut pieni lintu.» William Smith, viisitoistavuotias: »Jumala loi miehen, mies vaimon.» Edward Taylor, viisitoistavuotias: »En tiedä mitään Lontoosta.» Henry Matthewman, seitsentoistavuotias: »Käyn joskus kirkossa... Nimi, josta siellä saarnataan, on muuan Jeesus Kristus, mutta en voi mainita mitään muita nimiä enkä voi hänestäkään mitään sanoa. Häntä ei ole murhattu, vaan hän kuoli niin kuin muutkin ihmiset. Hän ei ollut samanlainen kuin muut ihmiset muutamissa suhteissa, koska hän oli uskonnollinen muutamissa suhteissa ja muut eivät sitä ole.» (»He was not the same as other people in some ways, because he was religious in some ways, and others isn't.») (Mt., n:o 74, s. XV.) »Perkele on hyvä mies. Minä en tiedä, missä hän elää. Kristus oli huono mies.» (»The devil is a good person. I don't know where he lives.» »Christ was a wicked man.») »Tämä tyttö (10-vuotias) tavaa God [Jumala] -sanan asemesta Dog [koira] eikä tiedä kuningattaren nimeä.» (»Children's Empl. Comm. 5th. Rep.» 1866, p. 55, No 278.) Sama järjestelmä, joka vallitsee mainituissa metallitehtaissa on käytännössä myös lasi- ja paperitehtaissa. Paperitehtaissa, joissa paperi tehdään koneilla, on yötyö säännöllisesti käytännössä kaikissa prosesseissa paitsi lumppujen lajittelussa. Muutamissa tapauksissa jatketaan vuoroyötyötä lakkaamatta koko viikon tavallisesti sunnuntaiyöstä seuraavaan sunnuntain vastaiseen yöhön kello 12:een. Miehistö, joka on päivävuorossa, työskentelee 5 päivänä 12 ja yhtenä 18 tuntia, ja yövuoron miehet 5 yönä 12 tuntia ja yhtenä 6 tuntia joka viikko. Muissa tapauksissa kumpikin vuoro tekee 24 tuntia toinen toisensa jälkeen vuoropäivin. Yksi vuoro työskentelee 6 tuntia maanantaina ja 18 tuntia lauantaina saadakseen 24 tuntia täyteen. Muissa tapauksissa on pantu toimeen välijärjestelmä, jossa kaikki paperinvalmistuskoneita hoitavat henkilöt tekevät kunakin viikonpäivänä 15–16 tuntia työtä. Tässä järjestelmässä, tutkimuskomissaari Lord sanoo, näyttävät yhtyvän kaikki kaksitoista- ja kaksikymmentäneljätuntisen vuorottelun pahat puolet. Lapset alle 13 vuoden, nuorukaiset alle 18 vuoden ja naiset työskentelevät tämän yöjärjestelmän alaisina. Kaksitoistatuntisen järjestelmän aikana heidän täytyi vuorottelijain poisjäämisen takia joskus tehdä työtä kaksinkertainen vuoro, 24 tuntia. Todistajien lausunnot osoittavat, että pojat ja tytöt tekevät hyvin usein ylityötä, joka usein venyy 24, vieläpä 36 tunnin keskeytymättömäksi työksi. »Jatkuvassa ja muuttumattomassa» työssä kiillotushuoneissa tapaa 12-vuotisia tyttöjä, jotka tekevät kuukauden läpeensä 14 tuntia työtä päivässä, »ilman mitään säännöllistä lepoa tai keskeytystä, paitsi kahta, korkeintaan kolmea puoli tuntia pitkää ruoka-aikaa». Muutamissa tehtaissa, joissa säännöllinen yötyö on kokonaan lakkautettu, tehdään kauhean paljon ylityötä ja »usein mitä likaisimmissa, kuumimmissa ja yksitoikkoisimmissa työprosesseissa». (»Children's Employment Commission. 4th Report», 1865, p. XXXVIII, XXXIX.)

^[99*] »Fourth Report etc.», 1865, No 79, p. XVI.

^[100*] Mt., n:o 80, s. XVI.

^[101*] Mt., n:o 82, s. XVII.

^[102*] »Meidän ajatusrikkaana ja mietiskelevänä aikanamme se, joka ei osaa esittää kaikelle, huonoimmalle ja kieroimmallekin, pätevää perustetta, ei ole vielä pitkälle päässyt. Kaikki, mikä maailmassa on tullut turmelluksi, on siksi tullut pätevien syiden takia.» (Hegel, »Encyklopädie». Erster Theil. »Die Logik». Berlin 1840, S. 249.)

^[103*] »Children's Employment Commission. 4th Report etc.», 1865, No 85, p. XVII. Samanlaisiin herrojen lasitehtailijoiden helliin arveluihin, että »säännölliset ruoka-ajat» lapsille ovat mahdottomat, koska sen kautta määrätty paljous kuumuutta, joka uuneista säteilee, olisi »pelkkää tappiota» tai »menisi hukkaan», tutkimuskomissaari White vastaa aivan toisin kuin Ure, Senior ym. Ja heidän viheliäiset saksalaiset jäljittelijänsä Roscher ym., jotka ovat liikuttuneita kapitalistien »pidättyväisyydestä», »kieltäytymisestä» ja »säästäväisyydestä» rahojen käytössä sekä heidän timur-tamerlanilaisesta »tuhlaamisestaan» ihmiselämän käytössä White sanoo: »Jos kohta säännöllisten ruoka-aikojen takaamiseksi häviääkin jokin määrä lämpöä yli nykyisen määrän, niin rahan arvossakaan se ei ole mitään verrattuna siihen elinvoiman hukkaan ('the waste of animal power'), joka valtakunnalle koituu siitä, ettei lasitehtaissa työskentelevillä kasvuikäisillä lapsilla ole joutoaikaa edes sen vertaa, että he voisivat mukavasti syödä ja sulattaa ruokansa.» (Mt., s. XLV.) Ja tämä »kukoistusvuotena» 1865! Lukuunottamatta voiman menetystä nostamiseen ja kantamiseen sellainen lapsi kävelee pullo- ja piilasiosastoissa suorittaessaan keskeyttämättä työtään 15–20 englanninpeninkulmaa 6 tunnissa! Ja työ kestää usein 14–15 tuntia! Useissa lasitehtaissa on samanlainen kuusituntinen vuorottelujärjestelmä kuin Moskovan kehräämössä. »Viikon työaikana on pisin keskeytymätön lepoaika kuusi tuntia, ja siitä on vähennettävä aika, joka kuluu tehtaaseen menoon ja takaisin tuloon, peseytymiseen, pukeutumiseen, syömiseen, mikä kaikki vaatii aikaa. Näin ollen jäljelle jää todellisuudessa hyvin lyhyt lepoaika. Eikä mitään aikaa muuten kuin unen kustannuksella leikkiin ja raittiin ilman saamiseen, mikä olisi kuitenkin niin välttämätöntä lapsille, jotka tekevät niin kuumassa ilmassa niin rasittavaa työtä... Tätä lyhyttäkin unta häiritsee se, että lapsen on itse herätettävä itsensä yöllä työhön, ja päivällä hänet herättää ulkoa kuuluva melu.» Herra White esittää tapauksia, jolloin poika on työskennellyt 36 tuntia peräkkäin ja 12-vuotiaat pojat ovat raataneet klo 2:een yöllä ja sitten nukkuneet työhuoneissa klo 5:een aamulla (3 tuntia!) aloittaakseen jälleen päivän työn! »Se työmäärä», yleisen kertomuksen toimittajat, Tremenheere ja Tufnell, sanovat, »jonka pojat, tytöt ja naiset suorittavat päivittäisen tai yöllisen pakkotyönsä aikana (spell of labour), on kerrassaan tarunomainen.» (Mt.. s. XLIII ja XLIV.) Sillä välin »itsekieltäytyvä» lasikapitalisti hoippuu myöhään yöllä portviinin höyryt päässään klubista kotiinsa mielettömästi itsekseen hymisten: »Britons never, never shall be slaves!» [»Britit eivät koskaan, koskaan tule orjiksi!»]^[82]

^[104*] Englannissa esim. vieläkin tuomitaan siellä täällä maaseudulla työmies vankeusrangaistukseen sapatin rikkomisesta, jos hän on työskennellyt sunnuntaina pikku puutarhassaan kotinsa edustalla. Samaa työmiestä rangaistaan työsopimuksen rikkomisesta, jos hän jää sunnuntaina, olkoonpa vaikka uskonnollisten päähänpistojen vuoksi, pois jostain metalli-, paperi- tai lasitehtaasta. Puhdasoppinen parlamentti ei kallista korvaansa sapatin rikkomiselle, kunhan se vain tapahtuu pääoman »arvoniisäysprosessissa». Eräässä kirjelmässä (elokuu 1863), jossa Lontoon kala- ja siipikarjamyymälöissä työskentelevät päiväpalkkalaiset anovat sunnuntaityön poistamista, sanotaan, että heidän työnsä on 6 ensimmäisenä viikonpäivänä keskimäärin 15 tuntia päivässä ja sunnuntaina 8–10 tuntia. Tästä kirjoituksesta näkyy, että etenkin Exeter Hallin^[83] ylimyksellisten hurskastelijain kutkuava herkkusuisuus edistää tätä »sunnuntaityötä». Nämä »pyhimykset», jotka ovat niin innokkaita »in cute curanda» [vatsaansa hoitaessaan], osoittavat kristillisyyttään siinä alttiudessa, millä he sietävät muiden ihmisten liika työtä, puutetta ja nälkää. Obsequium ventris istis perniciosius est [vatsan vaatimusten tyydyttäminen olisi noille (työmiehille) paljon turmiollisempaa].

^[105*] »Olemme aikaisemmissa kertomuksissamme esittäneet erinäisten kokeneiden tehtailijain lausuntoja, jotka todistavat, että ylitunnit... varmasti tuovat mukanaan sen vaaran, että työmiesten työvoima ehtyy ennen aikojaan.» (»Children's Employment Commission. 4th Report», 1865, No 64, p. XIII.)

^[106*] J. E. Cairnes, mt., s. 110, 111.

^[107*] John Ward, »History of the Borough of Stoke-upon-Trent etc.». London 1843, p. 42.

^[108*] Ferrandin puhe alahuoneessa 27. huhtikuuta 1863.

^[109*] »Tehtailijat ottavat käytäntöön ja kuluttavat sen. Kirjaimellisesti näin oli sanottu puuvillatehtailijoiden lausunnossa.» (Mt.)

^[110*] Mt. Huolimatta parhaasta tahdostaan Villiers oli »laillisesti» siinä asemassa, että hänen täytyi hyljätä tehtailijain pyyntö. Herrat saavuttivat kuitenkin tarkoituksensa paikallisten köyhäinhoitohallitusten alttiuden ansiosta. Ammattientarkastaja herra A. Redgrave vakuuttaa, että tällä kertaa »järjestelmä», jonka mukaan orvot ja köyhien lapset kävivät »laillisesti» apprentices (oppilaista), »ei aiheuttanut entisiä epäkohtia» (näistä »epäkohdista» ks. Engels, »Die Lage der arbeitenden Klasse etc.»), vaikkakin tosin yhdessä tapauksessa »järjestelmää on väärinkäytetty tyttöihin ja nuoriin naisiin nähden, joita on lähetetty Skotlannin maanviljelysalueilta Lancashireen ja Cheshireen». Tämän »järjestelmän» mukaan tehtailija tekee kunnalliskotien viranomaisten kanssa sopimuksen määräajoiksi. Hän antaa ruuan, vaatteet ja asunnon lapsille sekä heille pienen lisän rahassa. Kummalliselta kuuluu seuraava herra Redgraven huomautus, etenkin kun ajattelee, että vuosi 1860 oli Englannin puuvillateollisuuden onnellisista vuosistakin ainoa laatuaan ja että työpalkat muutoinkin olivat korkeat, kun tavatonta työmiesten kysyntää suurensi väkiluvun väheneminen Irlannissa, ennen kuulumaton siirtolaisuus Englannin ja Skotlannin maanviljelysalueilta Australiaan ja Amerikkaan, väkiluvun suoranainen aleneminen muutamilla Englannin maanviljelysalueilla osittain siitä syystä, että väestön elinvoima vihdoinkin murtui, osittain siitä, että ihmislihan kauppiaat jo aikaisemmin olivat ammentaneet tyhjiin käytettävissä olevan väestön. Ja kaikesta huolimatta herra Redgrave sanoo: »Tätä lajia työtä (kunnalliskotien lasten) kysytään kuitenkin vain silloin kun ei mitään muuta ole saatavissa, sillä se on kallista työtä (high priced labour). 13-vuotiaan pojan tavallinen työpalkka on noin 4 š viikossa; mutta 50 tai 100 sellaisen pojan varustamista asunnolla, vaatteilla, ravinnolla, lääkärinhoidolla ja sopivalla valvonnalla ja vielä pienen rahalisän antamista heille ei voi tehdä 4 š:llä päätä kohden viikossa.» (»Reports of the Insp. of Factories for 30th April 1860», p. 27.) Herra Redgrave unohtaa mainita, kuinka työmies itse voi tehdä tämän kaiken pojilleen heidän 4 š:stään, jonka he saavat työpalkakseen, kun tehtailija ei voi sitä tehdä 50 tai 100 pojalle, joilla on yhteinen asunto ja jotka yhteisesti ravitaan ja hoidetaan. Jottei tekstistä voitaisi tehdä vääriä johtopäätöksiä, minun täytyy tässä vielä huomauttaa, että Englannin puuvillateollisuutta — sen jälkeen, kun se alistettiin vuoden 1850 tehdaslain alaiseksi, joka määrää työajan ym. — on pidettävä malliteollisuutena Englannissa. Englantilainen puuvillatyömies on joka suhteessa ylempänä mantereella asuvaa kohtalotoveriaan. »Preussilainen tehtaantyömies tekee vähintään 10 tuntia enemmän työtä viikossa kuin hänen englantilainen kilpailijansa, Ja jos hän työskentelee kotonaan omien kangaspuittensa ääressä, hänen lisätunneiltaan poistuu tämäkin rajoitus.» (»Reports of Insp. of Fact. 31st Oct. 1855», p. 103.) Yllä mainittu ammattientarkastaja Redgrave matkusti vuoden 1851 teollisuusnäyttelyn jälkeen mannermaalle, mm. Ranskaan ja Preussiin tutkimaan sikäläisiä tehdasoloja. Hän sanoo preussilaisesta tehtaantyömiehestä: »Hän saa palkan, joka riittää yksinkertaisen ruuan ja sen vähän mukavuuden hankkimiseen, johon hän on tottunut ja tyytyy. Hän elää huonommin ja tekee työtä kovemmin kuin englantilainen työmies.» (»Reports of Insp. of Fact. 31st Oct. 1853», p. 85.)

^[111*] »Liikatyöllä rasitetut kuolevat kummastuttavan nopeasti; mutta niiden paikat, jotka sortuvat, ovat heti täynnä, ja henkilöiden taaja vaihtuminen ei aiheuta mitään muutosta näyttämöllä. (»England and America. London 1833», v. I, p. 55. — Tekijä E. G. Wakefield.)

^[112*] Ks. »Public Health. Sixth Report of the Medical Officer of the Privy Council, 1863». Julkaistu Lontoossa 1864. Tämä kertomus käsittelee nimenomaan maanviljelystyömiehiä. »Sutherlandin kreivikuntaa on esitetty seutuna, jossa on tapahtunut suurta parannusta, mutta äskeinen tutkimus on osoittanut, että näillä seuduilla, jotka kerran olivat niin kuuluisat kauneista miehistä ja urhoollisista sotilaista, asukkaat ovat rappeutuneet laihaksi ja surkastuneeksi roduksi. Mitä terveellisimmissä paikoissa, merenrannikkorinteillä, heidän lastensa kasvot ovat niin kalpeat kuin ne voivat olla vain jonkin Lontoon syrjäkadun pahentuneessa ilmassa.» (Thornton, mt., s. 74, 75.) Ne muistuttavat todellakin niitä 30 000 »gallant Highlanders» [»komeata ylämaalaista»], jotka Glasgow on pannut asumaan kujiinsa (wynds) ja komeroihinsa (closes) yhdessä prostituoitujen ja varkaiden kanssa.

^[113*] »Vaikka väestön terveys on niin tärkeä tekijä kansallisomaisuudessa, pelkäämme olevamme pakotetut tunnustamaan, etteivät kapitalistit ole ensinkään valmiita tätä aarretta säilyttämään ja pitämään arvossa... Huolenpitoon työläisten terveydestä tehtailijat pakotettiin.» (»Times», 5. marraskuuta 1861.) »Länsi-Ridingin miehet tulivat ihmiskunnan vaatteiden tekijöiksi... työkansan terveys uhrattiin, ja parin sukupolven aikana olisi koko rotu täydelleen rappeutunut, mutta silloin syntyi vastavirtaus. Lasten työaika rajoitettiin jne.» (»Twenty-second Report of the Registrar General». London 1861.)

^[114*] Sen tähden näemme esim., että vuoden 1863 alussa 26 toiminimeä, joilla on laajoja astiatehtaita Staffordshiressä, niiden joukossa myös J. Wedgwood ja pojat, anovat eräässä kirjelmässä »valtion väkivaltaista sekaantumista». »Muiden kapitalistien kilpailu» ei salli muka heidän ensinkään »vapaaehtoisesti» rajoittaa lasten työaikaa jne. »Niin suuresti kuin siis valitammekin yllä mainittua epäkohtaa, sitä olisi mahdotonta poistaa minkäänlaisella tehtailijain välisellä sopimuksella... Kaikkiin näihin seikkoihin katsoen olemme tulleet siihen vakaumukseen, että pakkolaki on tarpeellinen.» (»Children's Employment Commission, lst Report», 1863, p. 322.)
Lisäys viitteeseen 114. Paljoa räikeämmän esimerkin saimme lähimmästä menneisyydestä. Puuvillan hinnan korkeus kuumeentapaisen vilkastumisen aikana oli saattanut Blackburnin puuvillakutomoiden omistajat yhteisellä sopimuksella lyhentämään työajan tehtaissaan sovituksi määräajaksi. Tämä aika meni umpeen suunnilleen marraskuun lopussa (1871). Sillä välin rikkaammat tehtailijat, joilla oli kehräämö kutomoon yhdistettynä, käyttivät mainitun sopimuksen kautta aiheutunutta tuotannon vähentymistä laajentaakseen omaa liikettään ja saadakseen suuria voittoja pikku mestarien kustannuksella. Nämä kääntyivät nyt hädissään tehdastyömiesten puoleen ja yllyttivät heitä vakavasti harjoittamaan agitaatiota yhdeksäntuntisen työpäivän puolesta luvaten heille raha-avustusta tähän tarpeeseen!

^[115*] Nämä työsäännökset, joita samaan aikaan tapaa myös Ranskassa, Alankomaissa ym., lakkautettiin Englannissa muodollisesti vasta 1813, sitten kun tuotantosuhteiden muuttuminen oli jo kauan ennen sitä poistanut ne käytännöstä.

^[116*] »Yhtään alle 12 vuoden ikäistä lasta älköön pidettäkö työssä missään teollisuuslaitoksessa enempää kuin 10 tuntia päivässä.» (»General Statutes of Massachusetts», luku 63, § 12.) (Nämä säädökset julkaistiin 1836–1858.) »Työtä, jota tehdään 10 tuntia päivässä, pidettäköön kaikissa puuvilla-, villa-, silkki-, paperi-, lasi- ja pellavatehtaissa sekä rauta- ja metallitehtaissa lainmukaisena päivätyönä. Edelleen säädetään, ettei tästä lähin ketään alaikäistä pidetä missään tehtaassa tai vaadita olemaan työssä enempää kuin 10 tuntia päivässä tai 60 tuntia viikossa; ja ettei tästä lähin ketään alaikäistä, alle 10 vuoden, oteta työhön mihinkään tehtaaseen tässä valtiossa.» (»State of New Jersey. An act limit the hoursof labour etc.», §§ 1 ja 2. Laki 18. maaliskuuta 1851.) »Älköön ketään alaikäistä, joka on 12 vuotta vanha, mutta 15 vuotta nuorempi, pidettäkö työssä missään teollisuuslaitoksessa enempää kuin 11 tuntia päivässä, ja sitäpaitsi ei ennen kello 5 aamulla eikä jälkeen kello 7¹⁄₂ illalla.» (»Revised Statutes of the State of Rhode Island etc.», luku 139, § 23, 1. heinäkuuta 1857.)

^[117*] [J. B. Byles,] »Sophisms of Free Trade», 7th edit. London 1850, p. 205. Sama tory myöntää muuten: »Parlamentin päätökset, jotka säännöstelivät työpalkat työnantajien hyväksi työmiehiä vastaan, olivat voimassa kokonaista 464 pitkää vuotta. Väkiluku kasvoi. Nämä lait tulivat nyt tarpeettomiksi ja hankaloiksi.» (Mt., s. 206.)

^[118*] J. Wade huomauttaa aivan oikein tämän säädöksen johdosta: »Vuoden 1496 säädöksestä käy selville, että ravintoa pidettiin vastikkeena ¹⁄₃ käsityöläisen ja ¹⁄₂ maanviljelystyömiehen tuloja, ja tämä osoittaa työmiehen suurempaa riippumattomuutta kuin nyt, jolloin maanviljelys- ja tehdastyöläisen ravinto vastaa paljoa suurempaa osaa hänen palkastaan.» (J. Wadet mt., s. 24, 25 ja 577.) Sen mielipiteen, että tämä erotus johtuisi ravintoaineiden ja vaatteiden hintasuhteiden erotuksesta nyt ja silloin, kumoaa pintapuolisinkin silmäys teokseen »Chronicon Preciosum etc.» By Bishop FleetWood, 1st edit. London 1707, 2nd edit. London 1745.

^[119*] W. Petty, »Political Anatomy of Ireland 1672», edit. 1691, p. 10.

^[120*] »A Discourse of the Necessity of Encouraging Mechanic Industry». London 1690, p. 13. Macaulay, joka on väärentänyt Englannin historian whigien ja porvarien eduksi, sanoo seuraavaa: »Tapa panna lapset liian aikaisin työhön oli 1600-luvulla silloisen teollisuuden tilaan katsoen aivan uskomattoman yleistä. Norwichissa, villateollisuuskeskuksessa, pidettiin 6-vuotiasta lasta työkykyisenä. Eräät sen ajan kirjailijat, ja niiden joukossa monet, joita on pidetty erittäin hyvää tarkoittavina, mainitsevat 'exultation' (riemuissaan) sen tosiasian, että tässä kaupungissa yksin pojat ja tytöt luovat rikkauden, joka muodostaa 12 000 puntaa vuodessa yli heidän ylläpitokustannustensa. Kuta tarkemmin tutkimme menneiden aikojen historiaa, sitä suuremmalla syyllä voimme hyljätä sen mielipiteen, että meidän aikamme on muka otollinen uusien yhteiskunnallisten epäkohtien syntymiselle... Se mikä on uutta, on äly, joka keksii epäkohdat, ja inhimillisyys, joka ne parantaa.» (»History of England», v. I, p. 417.) Macaulay olisi voinut edelleen kertoa, että »erinomaisen hyväätarkoittavat» 1600-luvun amis du commerce [kaupan ystävät] mainitsevat »riemuissaan», kuinka eräässä Hollannin kunnalliskodissa pidettiin työssä 4-vuotiasta lasta, ja että tämä esimerkki »vertu mise en pratique» [»hyveestä käytäntöön sovitettuna»] tavataan mallina kaikkien Macaulayn tapaisten ihmisystävien teoksissa A. Smithin aikaan saakka. Totta on, että manufaktuuriteollisuuden syntyessä on toisin kuin käsityössä huomattavissa jälkiä lasten riistämisestä, jota jo aikaisemmin jossakin määrin tavataan talonpoikien keskuudessa ja sitä kehittyneemmässä muodossa, kuta raskaampi ies maamiestä painaa. Pääoman pyrkimys on eittämätön, mutta itse tositapaukset ovat vielä yhtä harvinaisia kuin kaksipäiset lapset. Aavistavat »kaupan ystävät» osoittivat niitä sen tähden »riemuissaan» erinomaisen merkillisinä ja ihailtavina seikkoina omalleen ja jälkimaailmalle ja suosittelivat niitä jäljiteltäväksi. Sama skotlantilainen sykofantti ja kaunopuhuja Macaulay sanoo: »Nykyisin kuullaan puhuttavan vain taantumisesta ja nähdään vain edistystä.» Mitkä silmät ja varsinkin mitkä korvat!

^[121*] Työläisten syyttäjistä kiivain on tekstissä mainittu teoksen »An Essay on Trade and Commerce: containing Observations on Taxation etc.» London 1770 nimetön kirjoittaja. Jo aikaisemmin hän on tehnyt sitä kirjassaan »Consideration on Taxes». London 1765. Myös Polonius Arthur Young, tuo sanomaton tilastollinen lörpöttelijä, seuraa samoja jälkiä. Työmiesten puolustajista on etupäässä mainittava: Jacob Vanderlint teoksessaan »Money answers all Things». London 1734, jumaluusopin tohtori, pastori Nathaniel Forster teoksessaan »An Enquiry into the Causes of the Present High Price of Provisions». London 1767, tri Price ja varsinkin Postlethwayt sekä liitteessä teokseensa »Universal Dictionary of Trade and Commerce» että teoksessa »Great Britain's Commercial Interest explained and improved», 2nd edit. London 1759. Itse tosiasioita on todettuina monen muun sen aikaisen kirjailijan teoksessa, mm. Josiah Tucker'in.

^[122*] Postlethwayt, mt. »First Preliminary Discourse», p. 14.

^[123*] »An Essay etc.». Hän itse kertoo s. 96, mihin jo 1770 perustui englantilaisten maanviljelystyömiesten »onni». »Heidän työvoimansa ('their working powers') ovat alati äärimmilleen jännitetyt ('on the stretch'); he eivät voi elää huonommin kuin elävät ('they cannot live cheaper than they do') eivätkä tehdä työtä kovemmin ('nor work harder').»

^[124*] Protestanttisuus näyttelee tärkeätä osaa pääoman syntyhistoriassa jo sen kautta, että se muutti melkein kaikki perinnäiset juhlapäivät työpäiviksi.

^[125*] »An Essay etc.», p. 41, 15, 96, 97, 55, 56, 57.

^[126*] Mt., s. 69. Jacob Vanderlint lausui jo 1734, että kapitalistien valitukset työväen laiskottelusta perustuvat yksinkertaisesti siihen, että he vaativat samasta palkasta 6 työpäivää 4:n asemesta.

^[127*] Mt., s. 242–243: »Sellainen ihanteellinen työtalo on tehtävä 'kauhun taloksi' eikä köyhien turvapaikaksi, jossa heillä on kylliksi ruokaa, lämpimät ja riittävät vaatteet ja jossa he tekevät vain vähän työtä.»

^[128*] Mt., [s. 260]. »Ranskalaiset», tekijä sanoo, »nauravat intomielisille vapauden aatteillemme.» (Mt., s. 78.)

^[129*] »He vastustivat 12 tuntia pitempää päivätyötä erityisesti siksi, että laki, joka tämän tuntimäärän sääti, oli ainoa heille tasavallan lainsäädännöltä jäänyt hyvä.» (»Reports of Insp. of Fact. 31st Octob. 1855», p. 80.) Ranskan kahdentoistatunninlaki 5. syyskuuta 1850, joka on vain väliaikaisen hallituksen 2. maaliskuuta 1848 antaman julistuksen porvarillistettu painos, koskee kaikkia työtaloja erotuksetta. Ennen tätä lakia työpäivä Ranskassa oli rajoittamaton. Se oli tehtaissa 14, 15 ja useampia tunteja. Ks. »Des classes ouvrières en France, pendant l'année 1848. Par M. Blanqui.» Herra Blanqui'lle, taloustieteilijälle, ei vallankumousmiehelle, oli hallitus uskonut tutkimuksen toimittamisen työväen oloista.

^[130*] Belgia osoittautui myös työpäivän säännöstelyyn nähden porvarilliseksi mallivaltioksi. Lordi Howard de Walden, Englannin lähettiläs Brysselissä, tiedotti Lontoon ulkoasiainministeriölle 12. toukokuuta 1862: »Ministeri Rogier sanoi minulle, ettei yleinen laki eivätkä paikalliset säädökset rajoita millään tavoin lasten työtä; että hallitus on 3 viime vuoden aikana aikonut jokaisessa istunnossaan esittää kamareille tätä asiaa koskevan lakiehdotuksen, mutta että voittamattomana vaikeutena on aina ollut itsekäs pelko kaikkea lainsäädäntöä vastaan, mikä on ristiriidassa täydellisen työn vapauden periaatteen kanssa!»

^[131*] »On varmasti hyvin valitettavaa, että minkä hyvänsä ihmisluokan täytyy kiusata itseään 12 tuntia päivässä. Jos siihen lisätään ruoka-ajat ja aika, joka kuluu työpaikkaan menemiseen ja sieltä poistumiseen, niin tämä tekee oikeastaan 14 vuorokauden 24 tunnista... Puhumattakaan terveydestä, ei toivoakseni kukaan kiellä, että siveydelliseltä kannalta niin täydellinen työtätekevien luokkien ajan vaatiminen keskeytyksettä varhaisesta 13 vuoden iästä alkaen, ja 'vapaissa' teollisuudenhaaroissa vieläkin varhaisemmasta iästä alkaen, on erittäin vahingollista ja pelottavan suuri epäkohta... Yleisen siveellisyyden edun ja kunnollisen väestön kasvattamisen nimessä, ja jotta kansan suurelle joukolle voitaisiin hankkia järjellinen elämännautinto, on vaadittava, että kaikissa liikkeenlajeissa osa jokaisesta työpäivästä varataan lepoa ja virkistystä varten.» (Leonard Horner, »Reports of Inspection of Factories for 31st December 1841.»)

^[132*] Ks. »Judgement of Mr. J. H. Otway, Belfast, Hilary Sessions, County Antrim 1860.»

^[133*] Porvarikuningas Louis Philippen hallitukselle on hyvin luonteenomaista, ettei ainoaa hänen aikanaan annettua tehdaslakia 22. päivältä maaliskuuta 1841 koskaan pantu täytäntöön. Ja tämä laki koski vain lasten työtä. Se määräsi 8 tuntia 8–12-vuotisille lapsille, 12 tuntia 12–16-vuotisille lapsille jne., usein poikkeuksin, jotka sallivat kahdeksanvuotiaidenkin tehdä yötyötä. Lain valvominen ja täytäntöönpano jätettiin »amis du commerce» [kaupan ystävien] hyvän tahdon varaan maassa, jossa jokainen hiirikin on poliisihallinnon alainen. Vasta vuodesta 1853 on yhdessä ainoassa departementissa, Département du Nord, palkkaa nauttiva hallituksen tarkastaja. Yhtä luonteenomaista Ranskan yhteiskunnan kehitykselle on yleensä se, että Louis Philippen laki aina vuoden 1848 vallankumoukseen saakka oli aivan ainoa laatuaan kaikki kietovassa ranskalaisessa lakitehtaassa!

^[134*] »Reports of Insp. of Fact. for 30th April 1860», p. 50.

^[135*] »Legislation is equally necessary for the prevention of death, in any form in which it can be prematurely inflicted, and certainly this must be viewed as a most cruel mode of inflicting it.»^[89]

^[136*] »Reports of Insp. of Fact. for 31 st October 1849», p. 6.

^[137*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1848», p. 98.

^[138*] Muuten Leonard Horner käyttää virallisestikin sanoja »nefarious practices» [»katala menettely»]. (»Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1859», p. 7.)

^[139*] »Reports etc., for 30th Sept. 1844», p. 15.

^[140*] Laki sallii pitää lapsia työssä 10 tuntia, jolleivät he työskentele joka päivä, vaan ainoastaan joka toinen. Yleensä tämä määräys jäi tehottomaksi.

^[141*] »Kun työtuntien lukumäärän vähentäminen aiheuttaisi suuren (lapsi-) määrän kysynnän, niin arveltiin, että 8–9-vuotisten lasten kautta saatu lisä vastaisi kasvanutta tarvetta.» (»Reports etc. for 30th Sept. 1844», p. 13.)

^[142*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st October 1848», p. 16.

^[143*] »Minä havaitsin, että henkilöiltä, jotka olivat saaneet viikossa 10 š, vähennettiin palkasta 1 š yleisen 10 %:n palkanalennuksen laskuun, Ja vielä 1 š 6 pennyä ajanlyhennyksestä, yhteensä 2 š 6 pennyä, ja kaikesta siitä huolimatta enemmistö piti kiinni kymmentuntilaista.» (Mt.)

^[144*] »Allekirjoittaessani anomuksen selitin samalla tekeväni väärin. — Miksi te sitten sen allekirjoititte? — Koska minut olisi heitetty kadulle, jos olisin kieltäytynyt.

^[145*] »Reports of Insp. of Fact. for 31st. October 1848», p. 17. Herra Hornerin piirissä kuulusteltiin siten 10 270 täysi-ikäistä miestyöntekijää 181 tehtaassa. Heidän lausuntonsa on löydettävissä liitteestä tehdaskertomuksiin vuosipuoliskolta, joka päättyi lokakuussa 1848. Nämä todistajien kuulustelut antavat muussakin suhteessa arvokasta aineistoa.

^[146*] Mt. Ks. Leonard Hornerin itsensä kokoamia lausuntoja n:o 69, 70, 71, 72, 92, 93 ja alatarkastaja A:n kokoamia n:o 51, 52, 58, 59, 62, 70 »Liitteestä». Eräs tehtailija antoi itse totuudenmukaisen kuvan. Ks. n:o 14 ja n:o 265 kertomuksesta [s. 37].

^[147*] »Reports etc. for 31st October 1848», p. 133, 134.

^[148*] »Reports etc. for 30st April 1848», p. 47.

^[149*] »Reports etc. for 31 st October 1848», p. 130.

^[150*] Mt., s. 142.

^[151*] »Reports etc. for 31st October 1850», p. 5, 6.

^[152*] Pääoman luonne on sama sen kehittymättömissä kuin kehittyneissäkin muodoissa. Lakikirjassa, jonka orjanomistajien vaikutus saattoi voimaan New Mexicon alueella vähää ennen Amerikan sisällissodan syttymistä, sanotaan: »Mikäli kapitalisti on ostanut työmiehen työvoiman, on työmies hänen (kapitalistin) rahaansa.» (»The labourer is his (the capitalist's) money».) Sama mielipide oli yleisesti Rooman patriiseilla. Raha, jonka he olivat antaneet ennakolta velalliselleen plebeijille, oli elinhyödykkeiden välityksellä muuttunut velallisen lihaksi ja vereksi. Tämä »liha ja veri» oli siis heidän »rahaansa». Siitä johtui Shylockin 10 taulun laki!^[97] Linguet'n olettamus,^[98] että patriisivelkojat panivat ajoittain Tiberin toisella rannalla toimeen juhlapitoja, joissa tarjoiltiin keitettyä velallisen lihaa, jää yhtä todistamattomaksi kuin Daumerin olettamus kristittyjen ehtoollisesta.^[99]

^[153*] »Reports etc. for 31st October 1848», p. 133.

^[154*] Niin teki mm. ihmisystävä Ashworth kveekarimaisen tympeässä kirjeessään Leonard Hornerille (»Reports etc. April 1849», p. 4).

^[155*] »Reports etc. for 31st October 1848», p. 138.

^[156*] Mt., s. 140.

^[157*] Nämä »county magistrates», »great unpaid» [»suuret palkattomat»], niin kuin W. Cobbett heitä nimittää, ovat eräänlaisia palkattomia rauhantuomareita, kreivikunnan arvohenkilöistä valittuja. Ne ovat todellisuudessa vallassaolevien luokkien patrimoniaalituomioistuimia.

^[158*] »Reports etc. for 30th April 1849», p. 21, 22. Vrt. samanlaisia esimerkkejä s. 4, 5.

^[159*] William IV hallintokauden 1. ja 2. vuoden lailla (24. luku, 10 pykälä), joka on tullut tunnetuksi sir John Hobhousen tehdaslain nimellä, kielletään puuvillakehräämön tai kutomon omistajaa ja sellaisen omistajan isää, poikaa ja veljeä olemasta rauhantuomarina asioissa, jotka koskevat tehdaslain täytäntöönpanoa.

^[160*] »Reports etc. for 30th April 1849» [p. 22].

^[161*] Mt., s. 5.

^[162*] »Reports etc. for 31th October 1849», p. 6.

^[163*] Ks. »Reports etc. for 30th April 1849», p. 21.

^[164*] »Reports etc. for 31st October 1848», p. 95.

^[165*] Ks. »Reports etc. for 30th April 1849», p. 6 ja ammattientarkastajien Howellin ja Saundersin laajoja esityksiä shifting system'istä [siirtojärjestelmästä] julkaisussa »Reports etc. for 31st October 1848». Ks. myös Ashtonin ja sen lähiseutujen papiston anomusta, jonka he lähettivät keväällä 1849 kuningattarelle shift-systeemiä vastaan.

^[166*] Vrt. esim. R. H. Greg, »The Factory Question and the Ten Hours Bill», 1837.

^[167*] F. Engels, »Die englische Zehnstundenbill» (minun julkaisemassani: »Neue Rheinische Zeitung. Politisch-ökonomische Revue.» Huhtikuun vihko 1850, s. 13). Sama »korkea» tuomioistuin keksi niin ikään Amerikan sisällissodan aikana sanaverukkeen, joka muutti lain rosvolaivojen varustamisesta sen täydelliseksi vastakohdaksi.

^[168*] »Reports etc. for 30th April 1850».

^[169*] Talvella sen sijalle voi tulla aika kello 7:stä aamulla kello 7:ään illalla.

^[170*] »Nykyinen laki» (vuodelta 1850) »on molemminpuolisten sovittelujen tulos: työmiehet luopuivat siinä kymmentuntilain eduista saavuttaakseen työn yhtäläisen alkamis- ja päättymisajan niille, joiden työ oli rajoitettu.» (»Reports etc. for 30th Apri) 1852», p. 14.)

^[171*] »Reports etc. for 30th Sept. 1844», p. 13.

^[172*] Mt.

^[173*] »Reports etc. for 31st October 1846», p. 20.

^[174*] »Reports etc. for 31st October 1861», p. 26.

^[175*] Mt., s. 27. Yleensä tehdaslain alainen työläisväestö on fyysisessä suhteessa suuresti edistynyt. Kaikki lääkärien todistukset ovat siinä yhtäpitävät ja mieskohtaiset havaintoni eri ajoilta ovat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä. Mutta siitä huolimatta — puhumattakaan suunnattomasta lasten kuolleisuudesta ensimmäisinä ikävuosina — tri Greenhowin viralliset kertomukset puhuvat huonosta terveydentilasta tehdasalueilla verrattuna niihin »maanviljelysalueihin, joissa terveydentila on normaali».Todistuksena siitä on mm. seuraava taulukko hänen kertomuksestaan vuodelta 1861:

Teollisuustyössä olevien täysi-ikäisten miesten prosenttiluku	Kuolleisuus keuhkovikoihin 100 000 miestä kohti	Alueen nimi	Kuolleisuus keuhkovikoihin 100 000 naista kohti	Teollisuustyössä olevien täysi-ikäisten naisten prosenttiluku	Naisten työn laatu
14,9	598	Wigan	644	18,0	Puuvilla
42,6	708	Blackburn	734	34,9	»
37,3	547	Halifax	564	20,4	Villalanka
41,9	611	Bradford	603	30,0	»
31,0	691	Macclesfield	804	26,0	Silkki
14,9	588	Leek	705	17,2	»
36,6	721	Stoke-Upon-Trent	665	19,3	Savitavaroita
30,4	726	Woolstanton	727	13,9	»
—	305	8 tervettä maanviljelysaluetta	340	—	—

^[176*] Tiedetään, kuinka vastenmielisesti englantilaiset »vapaakauppiaat» luopuivat silkkiteollisuuden suojelutullista. Suojana Ranskan tuontia vastaan on nyt englantilaisten tehdaslasten suojattomuus.

^[177*] »Reports etc. for 30th April 1853», p. 31.

^[178*] Vuosina 1859 ja 1860, Englannin puuvillateollisuuden loistovuosina, muutamat tehtailijat, käyttäen syöttinään korkeaa työpalkkaa yliajasta, koettivat taivuttaa täysi-ikäisiä mieskehrääjiä ym. työpäivän pidentämiseen. Hand-Mule ja selfaktorikehrääjät tekivät yrityksestä lopun kirjoittamalla kirjeen työnantajilleen, jossa mm. sanotaan: »Suoraan sanoen meidän elämämme on meille taakaksi, ja niin kauan kuin me olemme melkein 2 päivää» (20 tuntia) »kauemmin viikossa sidotut tehtaaseen kuin muut työmiehet, tunnemme olevamme kuin helootteja tässä maassa ja moitimme itseämme siitä, että teemme ikuiseksi järjestelmän, joka ruumiillisesti ja siveellisesti vahingoittaa meitä itseämme ja jälkeläisiämme... Sen tähden ilmoitamme täten kunnioittaen, että uudenvuoden päivästä alkaen emme tee työtä minuuttiakaan kauempaa kuin 60 tuntia viikossa, kello 6:sta 6:een siitä vähennettynä laissa määrätyt puolentoista tunnin väliajat.» (»Reports etc. for 30th April 1860», p. 30.)

^[179*] Niistä keinoista, joita tämän lain muoto tarjoaa sen rikkomiseksi, ks. Parliamentary Return »Factories Regulation Acts» (6. elokuuta 1859) ja siinä Leonard Hornerin »Suggestions for Amending the Factory Acts to enable the Inspectors to prevent illegal working, now become very prevalent».

^[180*] »Minun piirissäni on viimeisen puolen vuoden» (1857) »aikana todellakin kiusattu 8-vuotisia ja sitä vanhempia lapsia kello 6:sta aamulla kello 9:ään illalla.» (»Reports etc. for 31 st October 1857», p. 39.)

^[181*] Myönnetään, että Printworks' Act on erehdys, sekä mitä tulee sen kasvatusta tarkoittaviin että työsuojelumääräyksiin.» (»Reports etc. for 31st October 1862», p. 52.)

^[182*] Niin sanoi esim. E. Potter kirjeessä »Timesille» 24. maaliskuuta 1863. »Times» muistutti häntä tehtailijain kapinasta kymmentuntilakia vastaan.

^[183*] Niin julisti mm. herra W. Newmarch, Tooke'n teoksen »History on Prices» tekijäkumppani ja julkaisija. Onko se sitten tieteellistä edistystä, kun tekee raukkamaisia myönnytyksiä yleiselle mielipiteelle?

^[184*] Vuonna 1860 annetussa laissa valkaisu- ja värjäyslaitoksista määrätään, että elokuun 1. päivästä 1861 työpäivä vähennetään toistaiseksi 12:ksi, elokuun 1. päivästä 1862 lopullisesti 10 tunniksi, ts. 10¹⁄₂ tunniksi kaikkina muina päivinä ja 7¹⁄₂ tunniksi lauantaina. Kun sitten paha vuosi 1862 alkoi, toistui vanha ilveily. Herrat tehtailijat anoivat parlamentilta, että se sallisi vielä edes vain yhtenä ainoana vuonna pitää työssä nuoria henkilöitä ja naisia kaksitoista tuntia... »Liikkeen nykyisessä tilassa» (puuvillannälän aikana) »työmiehelle oli muka suurta etua siitä, että hänen sallittiin tehdä työtä 12 tuntia päivässä ja saada palkkaa niin paljon kuin mahdollista... Oli jo onnistuttu saamaan tämän suuntainen lakiehdotus alahuoneeseen. Sen teki tyhjäksi työläisten agitaatio Skotlannin valkaisulaitoksissa.» (»Reports etc. for 31st October 1862», p. 14, 15.) Pääoma, jonka olivat voittaneet ne samat työmiehet, joiden nimessä se oli puhuvinaan, huomasi nyt lakimiesten silmälasien avulla, että 1860 vuoden laki, joka samoin kuin kaikki parlamentin »työväensuojelu»-lait, oli laadittu hämäännyttävin sanakääntein, antaa mahdollisuuden sulkea sen vaikutuksen ulkopuolelle »calenderers» [»mankeloijat»] ja »finishers» [»viimeistelijät»]. Englantilainen lainkäyttö, pääoman ainainen kuuliainen palvelija, vahvisti tämän väärän tulkinnan »Common Pleas» -oikeuden (siviilioikeuden) tuomiolla. »Se on herättänyt suurta tyytymättömyyttä työmiesten keskuudessa, ja on sangen valitettavaa, että lainsäädännön selvä tarkoitus tehdään tyhjäksi vaillinaisten sanamääritelmien avulla.» (Mt., s. 18.)

^[185*] »Ulkoilmavalkaisulaitokset» olivat olleet noudattamatta vuoden 1860 lakia valkaisulaitoksista sillä valheellisella verukkeella, että he eivät muka pitäneet naisia yötyössä. Ammattientarkastajat keksivät tämän valheen, ja samalla työväen anomukset riistivät parlamentilta sen vilpoisilta niityiltä tuoksuvat käsitykset »valkaisemisesta ulkoilmassa». Tässä ilmavalkaisussa käytetään kuivaushuoneita, joissa lämpö on 90—100 astetta Fahrenheitä [32°—38° Celsiusta] ja joissa työskentelee pääasiassa tyttöjä. »Cooling» (jäähdyttäminen) on tilapäisen kuivaushuoneesta ulkoilmaan poistumisen tekninen nimitys. »Viisitoista tyttöä kuivaushuoneessa. Kuumuus liinakankaalle 80°—90° [27°—32° C:ta], batistille 100° [38° C:ta] ja enemmänkin. Kaksitoista tyttöä silittää ja kokoaa (batistia ym.) pienessä, noin 10 jalan neliömäisessä huoneessa, jonka keskellä on tarkoin suljettu uuni. Tytöt seisovat piirissä uunin ympärillä, joka säteilee kauheaa kuumuutta ja kuivaa batistin nopeasti silittäjille. Näiden 'käsien' tuntimäärä on rajoittamaton. Kun työtä on paljon, he työskentelevät kello 9:ään tai 12:een yöllä useita päiviä peräkkäin.» (»Reports etc. for 31st October 1862», p. 56.) Eräs lääkäri sanoo: »Jäähdyttämistä varten ei ole myönnetty mitään erikoisia aikoja, mutta kun kuumuus tulee sietämättömäksi tai työntekijättärien kädet tahraantuvat hiestä, heidän sallitaan poistua pariksi minuutiksi... Kokemukseni näiden työntekijättärien tautien hoidosta pakottaa minut toteamaan, että heidän terveydentilansa on paljoa huonompi kuin puuvillankehrääjättärien» (pääoma oli anomuksissaan parlamentille maalannut heidät Rubensin tavoin ylen terveiksi!). »Heidän huomattavimmat tautinsa ovat keuhkotauti, henkitorventulehdus, kohtuviat, hermotaudit inhottavimmassa muodossaan ja leini. Kaikki nämä johtuvat minun luullakseni suoraan tai välillisesti ylenmäärin kuumentuneesta ilmasta heidän työhuoneessaan ja riittävän lämpimien vaatteiden puutteesta, joilla he kotiin mennessään voisivat talvikuukausina suojella itseään kylmän kostealta ilmalta.» (Mt., s. 56, 57.) Ammattientarkastajat huomauttavat hyväntuulisille »valkaisijoille ulkoilmassa» suurella vaivalla hankitusta vuoden 1863 ylimääräisestä laista: »Tämän lain ei ole onnistunut hankkia työläisille sitä suojaa, jonka se näyttää niille suovan... vaan se on niin laadittu, että suojelu tulee kysymykseen vasta silloin, kun lapsia ja naisia tavataan työssä kello 8:n jälkeen illalla, ja silloinkin on lailla säädetty todistustapa niin monimutkaista, että rangaistus voi tuskin olla siitä seurauksena.» (Mt., s. 52.) »Humaanisia ja kasvatuksellisia päämääriä ajavaksi laiksi se on kerrassaan epäonnistunut. Sillä tokkopa lienee inhimillistä pitää naisia ja lapsia työssä tai, mikä on oikeastaan samaa, pakottaa heidät siihen 14 tunniksi päivässä ja ehkä vieläkin pitemmäksi, ruoka-ajat siihen luettuina tai ei luettuina, sattuman mukaan, katsomatta ikään, sukupuolten erilaisuuteen ja pitämättä lukua valkaisulaitoksen ympäristön perheiden yhteiskunnallisista tottumuksista.» (»Reports etc. for 30th April 1863», p. 40.)

^[185a*] (Viite 2. painokseen.) Sitten vuoden 1866, jolloin kirjoitin tekstissä olevan, on jälleen tapahtunut muutos huonompaan päin.

^[186*] »Kummankin luokan» (kapitalistien ja työväen) »käytös on ollut tulos siitä asemasta, johon ne ovat joutuneet.» (»Reports etc. 31st October 1848», p. 113.)

^[187*] »Toimialat, joita rajoitukset koskivat, olivat yhteydessä kutomatehtaisiin, joita käytti höyry- tai vesivoima. Oli kaksi ehtoa, joiden vallitessa työalan täytyi tulla valvonnanalaiseksi, nimittäin höyry- tai vesivoiman käyttö ja tiettyjen kuituaineiden jalostaminen.» (»Reports etc. for 31 st October 1864», p. 8.)

^[188*] Tämän niin sanotun kotiteollisuuden tilasta on erinomaisen runsasta aineistoa »lastentyövaliokunnan» viimeisissä kertomuksissa.

^[189*] »Viime istuntokaudella» (1864) »säädetyt lait... käsittävät joukon toimia, joissa työtavat ovat hyvin erilaisia; mekaanisen voiman käyttö koneiden liikkeelle panemiseen ei enää ole välttämätön ehto, niin kuin ennen, että laitosta, sanan oikeudellisessa merkityksessä, pidettäisiin tehtaana.» (»Reports etc. for 31st October 1864», p. 8.)

^[190*] Belgiassakaan, tuossa mannermaaliberalismin paratiisissa, ei näy jälkeäkään tästä liikkeestä. Jopa sen hiilikaivoksissa ja malmilouhoksissakin kulutetaan kaikenikäisiä työläisiä kumpaakin sukupuolta täysin »vapaasti» rajoittamatta työalan pituutta ja työntekoaikaa. Jokaista tuhatta niissä työskentelevää henkilöä kohti tulee 733 miestä, 88 naista, 135 poikaa ja 44 tyttöä alle 16 vuoden; masuuneissa yms. tulee jokaista tuhatta kohti 668 miestä, 149 naista, 98 poikaa ja 85 tyttöä alle 16 vuoden. Tähän tulee lisäksi alhainen työpalkka kypsien ja epäkypsien työvoimien suhdattomasta rasittamisesta, päivässä keskimäärin 2 š 8 pennyä miehille, 1 š 8 pennyä naisille, 1 š 2¹⁄₂ pennyä pojille. Mutta niinpä Belgia onkin vuonna 1863 verrattuna vuoteen 1850 saanut nousemaan jokseenkin kaksinkertaiseksi maasta vietävän hiilen, raudan ym. määrän ja arvon.

^[191*] Kun Robert Owen kohta tämän vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen puolusti työpäivän rajoittamisen välttämättömyyttä, eikä tehnyt sitä ainoastaan teoriassa, vaan pani todellakin toimeen kymmentuntisen työpäivän tehtaassaan New Lanarkissa, sitä naurettiin kommunistisena haaveena aivan samoin kuin »tuottavan työn yhdistämistä lastenkasvatukseen» tai hänen alulle panemiaan työväen osuustoimintaliikkeitä. Nykyisin ensimmäinen näistä haaveista on tehdaslakina, toinen esiintyy virallisena lausepartena kaikissa »Factory Act'eissa» ja kolmatta käytetään jopa taantumuksellisten huijausten verhona.

^[192*] Ure (ransk. käännös), »Philosophie des Manufactures». Paris 1836, t. II, p. 39, 40, 67, 77 etc.

^[193*] »Pariisin Kansainvälisen tilastollisen kongressin» (1855) selostuksessa sanotaan mm.: »Ranskan laki, joka rajoittaa päivittäisen työn tehtaissa ja työpajoissa 12 tunniksi, ei rajoita tätä työtä määrätyiksi varmoiksi tunneiksi (ajanjaksoiksi), siinä kun on vain lasten työtä varten määrätty aika kello 5:stä ap. kello 9:ään illalla. Sen vuoksi osa tehtailijoista käyttää oikeutta, jonka heille tämän lain kohtalokas vaikeneminen antaa, teettääkseen työtä keskeytymättä päivästä päivään, lukuun ottamatta ehkä sunnuntaita. He käyttävät siihen kahta eri työläisvuoroa, joista kumpikaan ei ole tehtaassa enempää kuin 12 tuntia, mutta laitoksen työ jatkuu yötä päivää. Lakia on noudatettu, mutta onko noudatettu inhimillisyyttä?» Paitsi »yötyön hävittävää vaikutusta ihmisen elimistöön», korostetaan myös »sitä kohtalokasta vaikutusta, johon molempien sukupuolten yhdessäolo yöllä samoissa niukasti valaistuissa työhuoneissa saattaa johtaa».

^[194*] »Esim. minun piirissäni on samoissa tehdasrakennuksissa sama tehtailija valkaisijana ja värjärinä 'valkaisu- ja värjäyslaitoslain' alainen, karttuunin painajana 'Printworks's Act'in' alainen sekä viimeistelijänä 'tehdaslain' alainen...» (Bakerin ilmoitus jullkaisussa »Reports etc. for 31st October 1861», p. 20.) Lueteltuaan näiden lakien erilaiset määräykset ja niistä aiheutuvat sekaannukset herra Baker sanoo: »Tästä näkyy, kuinka vaikeata on taata näiden kolmen parlamenttilain täytäntöönpano, jos tehtaanomistaja haluaa kiertää lakia.» Mutta sen sijaan herroille lakimiehille se jo varmasti takaa oikeusjuttuja.

^[195*] Niinpä ammattientarkastajat rohkenevat sitten vihdoinkin sanoa: »Näiden vastaväitteiden» (pääoman vastaväitteet työajan lainsäädännöllistä rajoittamista vastaan) »täytyy väistyä työn oikeuden suuren periaatteen tieltä... On tuleva aika, jolloin mestarin oikeus työmiehen työhön lakkaa ja työmiehen aika tulee hänen omakseen, vaikka ei olisikaan kysymyksessä loppuunkuluttaminen.» (»Reports etc. for 31st October 1862», p. 54.)

^[196*] »Me, Dunkirkin työläiset, selitämme, että nykyisen järjestelmän vaatima työaika on liian pitkä eikä suo työläiselle yhtään aikaa lepoa ja kehittymistä varten, vaan päinvastoin painaa hänet ikeenalaisuuteen, joka ei ole orjuutta paljoakaan parempi ('a condition of servitude but little better than slavery'). Siksi me päätämme, että 8 tuntia on riittävä työpäiväksi, ja se on lailla tunnustettava riittäväksi; me kutsumme avuksemme sanomalehdistön, tuon mahtavan vivun... ja pidämme kaikkia, jotka kieltävät meiltä tämän avun, työn uudistuksen ja työväen oikeuksien vihollisina.» (Dunkirkin työläisten päätöksiä, New Yorkin valtio, 1866.)

^[197*] »Reports etc. for 31st October 1848», p. 112.

^[198*] »Tämä menettely» (pääoman vehkeily esim. 1848–1850) »on sitä paitsi antanut kumoamattoman todistuksen sen niin usein esitetyn väitteen vääryydestä, että työmiehet eivät tarvitse suojelusta, vaan heillä on katsottava olevan täysi vapaus hallita sitä ainoaa omaisuutta mikä heillä on, heidän kättensä työtä ja otsansa hikeä.» (»Reports etc. for 30th April 1850», p. 45.) »Vapaa työ, jos sitä yleensä voi kutsua sillä nimellä, kaipaa vapaassakin maassa suojakseen lain voimakasta kättä.» (»Reports etc. for 31st October 1864», p. 34.) »Sallia tehdä... mikä on samaa kuin pakottaa tekemään... työtä 14 tuntia päivässä ilman ruoka-aikoja tai ne tähän aikaan luettuina jne.» (»Reports etc. for 30th April 1863», p. 40.)

^[199*] Friedrich Engels, »Die englische Zehnstundenbill» (»Neue Rheinische Zeitung» vuoden 1850 huhtikuun numero, s. 5).

^[200*] Kymmentuntilaki on alaisissaan teollisuudenhaaroissa »pelastanut työläiset täydelliseltä rappeutumiselta ja suojellut heidän fyysistä tilaansa». (»Reports etc. for 31st October 1859», p. 47.) »Pääoma» (tehtaissa) »ei voi koskaan pitää koneita käynnissä yli määrätyn ajanjakson vahingoittamatta työssä olevien työläisten terveyttä ja siveellisyyttä, eivätkä he ole siinä asemassa, että voisivat suojella itseään.» (Mt., s. 8.)

^[201*] »Vielä suurempi etu on siinä, että vihdoinkin on tehty selvä ero työmiehen oman ajan ja hänen työnantajansa ajan välillä. Työmies tietää nyt, milloin hänen myymänsä aika on lopussa ja milloin hänen oma aikansa alkaa, ja kun hänellä on tästä varma tieto jo edeltäpäin, hän voi järjestää omat minuuttinsa omia tarkoituksiaan varten.» (Mt., s. 52.) »Tekemällä työmiehen oman aikansa isännäksi ne» (tehdaslait) »ovat antaneet hänelle siveellistä voimaa, joka kasvattaa häntä valtiollisen vallan pitämiseen.» (Mt., s. 47.) Pidättyneen ivallisesti ja hyvin varovaisin sanoin ammattientarkastajat viittaavat siihen, että nykyinen kymmentuntilaki on vapauttanut myöskin kapitalistin jossakin määrin hänelle, pääoman pelkälle ruumiillistumalle, luonteenomaisesta raakuudesta ja antanut hänelle aikaa jonkinlaiseen »sivistymiseen». Aikaisemmin »työnantajilla ei ollut aikaa muuhun kuin rahanhaalintaan, työmiehellä ei ollut aikaa muuhun kuin työhön». (Mt., s. 48.)

^[202*] Tämä alkeellinen laki näyttää olevan tuntematon vulgaarin taloustieteen herroille, jotka ylösalaisin käännettyinä Arkhimedeksinä luulevat löytäneensä työn markkinahintain määräämisessä kysynnän ja tarjonnan kautta sen kiinteän pisteen, jonka avulla ei nosteta maata saranoiltaan, vaan saadaan se pysähtymään.

^[203*] Lähemmin siitä neljännessä kirjassa.

^[204*] »Yhteiskunnan työ, ts. taloudellinen aika (economic time), on määrätty suure, esim. kymmenen tuntia päivässä miljoonalta hengeltä eli kymmenen miljoonaa työtuntia... Pääoman lisääntymisellä on rajansa. Tämän rajan määrää jokaisena aikakautena talouteen käytetyn työajan todellinen paljous.» (»An Essay on the Political Economy of Natlons». London 1821, p. 47, 49.)

^[205*] »Farmari ei saa jättäytyä oman työnsä varaan; ja jos hän tekee sen, hän joutuu tappiolle. Hänen tehtävänään on valvoa liikettä: hänen on pidettävä silmällä puimamiestään, muussa tapauksessa tämän palkka menee turhaan ja jyviä jää lyhteeseen; hänen on pidettävä silmällä niittäjiään, elonleikkaajiaan ym. Hänen täytyy alati kierrellä vainioitaan, jottei mitään laiminlyötäisi, mikä kyllä tapahtuisi, jos hän olisi sidottu yhteen määrättyyn paikkaan.» ([J. Arbuthnot,] »An Inquiry into the Connection between the present Price of Provisions, and the Size of Farms etc.». By a Farmer. London 1773, p. 12). Tämä teos on hyvin mielenkiintoinen. Siitä voi tutkia »capitalist farmer'in» (kapitalistiviljelijän) tai »merchant farmer'in» (kauppaviljelijän), niin kuin häntä nimenomaan sanotaan, syntyä ja kuulla hänen itseselitystään »small farmer'iin» (pienviljelijään) verrattuna, jonka pääasiallisena työnä on elinhyödykkeiden hankkiminen. »Kapitalistiluokka pääsee aluksi osittain ja lopulta kokonaan vapaaksi pakosta tehdä työtä omin käsin.» (»Textbook of Lectures on the Political Economy of Nations», By the Rev. Richard Jones. Hertford 1852, Lecture III, p. 39.)

^[205a*] Uudenaikaisessa kemiassa käytetty Laurentin ja Gerhardtin ensiksi tieteellisesti kehittelemä molekyyliteoria perustuu juuri tähän lakiin. {Lisäys 3. painokseen. Huomautamme selitykseksi tähän ei-kemistille jokseenkin hämärään muistutukseen, että tekijä puhuu tässä kohden hiilivety-yhdistyksistä, joita C. Gerhardt nimitti vuonna 1843 ensimmäisinä »homologisiksi sarjoiksi», joista jokaisella on oma algebrallinen kokoomuskaavansa. Niinpä esim. parafiinin sarja on C_nH_2n+2; normaalialkoholin C_nH_2n+2O; normaalien rasvahappojen C_nH_2nO₂; ja monet muut. Yllä mainituista esimerkeistä muodostuu laadultaan erilainen kappale siten, että pelkästään määrällisesti lisätään CH₂ molekyylikaavaan. Marxin liioittelemasta Laurentin ja Gerhardtin osallisuudesta tämän tärkeän seikan selvittämiseen vrt. Kopp, »Entwicklung der Chemie». München 1873, S. 709, 716 ja Schorlemmer, »Rise and Progress of Organic Chemistry». London 1879, p. 54. F. E.}

^[206*] Sellaisia laitoksia Martin Luther nimittää »Die Gesellschaft Monopolia».

^[207*] »Reports of Insp. of Fact. for 30th April 1849», p. 59.

^[208*] Mt., s. 60. Ammattientarkastaja Stuart, joka oli skotlantilainen ja vastoin englantilaisia ammattientarkastajia kokonaan kapitalistisen ajatustavan läpitunkema, huomauttaa nimenomaan, että tämä kirje, jonka hän liittää kertomukseensa, »on kaikkein hyödyllisin tiedonanto, minkä mikään relais-järjestelmää käyttävä tehtailija on tehnyt ja on aivan erityisesti tarkoitettu poistamaan ennakkoluulot ja arvelut tämän järjestelmän suhteen».

Toimituksen selitykset sivun alalaidasta:

^[i] — kirjaimellisesti: äärimmäisestä Thulesta; tässä tätä sanontaa käytetään merkityksessä: äärimmäisraja. (Thule — saarivaltio, joka muinaiskäsityksen mukaan sijaitsi Euroopan peräpohjolassa.) Toim.

^[ii] — tapaa puhua itsestään monikossa, kuten kruunattujen henkilöiden on tapana tehdä. Toim.

^[iii] Tekijän tarkastamassa ranskalaisessa julkaisussa tämän määritelmän jälkimmäinen osa kuuluu seuraavasti: »eli se on yhtä kuin yhden työvoiman arvo kerrottuna sen riistoasteella ja kerrottuna yhtäaikaa käytettyjen voimien luvulla». Toim.

Toimituksen selitykset kirjan takaa:

^[62] H. Storch, »Cours d'économie politique, ou Exposition des principes, qui déterminent la prospérité des nations», Tome I. St.-Pétersbourg 1815, p. 288 (»Kansantaloustieteen oppikurssi eli esitys periaatteista, jotka määräävät kansakuntien hyvinvoinnin», 1. nidos. Pietari 1815, s. 288). — 172.

^[63] A. Cherbuliez, »Richesse ou pauvreté. Exposition des causes et des effets de la distribution actuelle des richesses sociales». Paris 1841, p. 14 (»Rikkaus tai köyhyys. Esitys nykyisen yhteiskunnallisen varallisuuden jakautumisen syistä ja seurauksista». Pariisi 1841, s. 14). — 172.

^[64] »Asiaintila, joka juuri panikin hänet nauramaan» — Faustin muunnetut sanat Goethen samannimisestä tragediasta, 1. osa, kolmas kohtaus (»Lukukammio»). — 183.

^[65] »Tout pour le mieux dans le meilleur des mondes possibles» (»Kaikki parhaiten mahdollisimman parhaassa maailmassa») — aforismi Voltairen romaanista »Candide, ou l'optimisme». — 183.

^[66] Goethe, »Faust», 1. osa, viides kohtaus (»Auerbachin viinikellari Leipzigissä»). — 184.

^[67] Lucretius, »Maailmankaikkeudesta», ensimmäinen kirja, runot 155–156. — 201.

^[68] Tarkoitetaan saksalaista kirjailijaa ja kirjallisuusarvostelijaa Gottschedia, jolla oli tietty myönteinen merkitys kirjallisuudessa, mutta joka samaan aikaan suhtautui poikkeuksellisen sietämättömästi kaikkiin vähänkin uusiin kirjallisuustuulahduksiin. Hänen nimestään tuli sen vuoksi kirjallisen pöyhkeilyn ja tylsäjärkisyyden synonyymi. — 203.

^[69] Marx nimittää Wilhelm Roscheria ironisesti tunnetun muinaiskreikkalaisen historioitsijan Thukydideksen mukaan Wilhelm Thukydides Roscheriksi sen yhteydessä, että tämä vulgaaritaloustieteilijä kirjansa »Die Grundlagen der Nationalökonomie» (»Kansantaloustieteen perusteet») ensimmäisen laitoksen alkulauseessa »julisti» Marxin sanojen mukaan »vaatimattomasti itsensä kansantaloustieteen Thukydideksi». Siteeratessaan Thukydidestä Roscher käytti sanontaa: »muinaisajan historioitsijan tavoin minäkin tahtoisin, että teokseni olisi hyödyksi niille, jotka...» jne. — 203.

^[70] W. Jacob, »A Letter to S. Whitbread, being a Sequel to Considerations on the Protection Required by British Agriculture». London 1815, p. 33 (»Kirje S. Whitbreadille Britannian maatalouden etujen sanelemien suojelutoimenpiteiden käsittelyn yhteydessä». Lontoo 1815, s. 33). — 205.

^[71] Tarkoitetaan vuoden 1833 tehdaslakia. Siitä ks. tämän, osan s. 255–256. — 208.

^[72] Kiliastit (kreikkalaisesta sanasta »Kilias» — tuhat) — julistivat uskonnollis-mystistä oppia Kristuksen toisesta ilmestyksestä ja »tuhatvuotisen valtakunnan», yleisen tasa-arvoisuuden ja yltäkylläisyyden vakiintumisesta maan päällä. Kiliastien uskomukset syntyivät orjuusjärjestelmän rappeutumisen kaudella työtätekevien joukkojen sietämättömästä sorrosta ja kärsimyksistä: nämä kärsimykset pakottivat työväkeä etsimään ulospääsyä mielikuvituksellisista pelastushaaveista. Nuo uskomukset levisivät laajalle ja myöhäisempinä aikoina ilmaantuivat yhä uudelleen erilaisten keskiajan lahkokuntien opeissa. — 211.

^[73] A. Ure, »The Philosophy of Manufactures: or, An Exposition of the Scientific, Moral, and Commercial Economy of the Factory System of Great Britain». London 1835, p. 406 (»Tehdasfilosofia eli esitys Ison-Britannian tehdasjärjestelmän talouden tieteellisestä, moraalisesta ja kaupallisesta puolesta». Lontoo 1835, s. 406). — 212.

^[74] Little shilling men (pienet šillinkimiehet) eli Birminghamin koulukunta — 1800-luvun alkupuoliskolla muodostunut erikoinen taloustieteellinen koulukunta. Sen kannattajat propagoivat ihanteellisen rahayksikön teoriaa ja sen mukaisesti pitivät rahaa vain »laskunimityksenä». Birminghamin koulukunnan edustajat veljekset Thomas ja Matthias Attwood, Spooner ja muut esittivät luonnoksen Englannin rahayksikön kultakannan alentamisesta. Tätä luonnosta alettiin nimittää »pienen šillingin luonnokseksi». Tästä johtuu myös itse koulukunnan nimi. »Pienet šillinkimiehet» vastustivat samanaikaisesti niitä hallituksen toimenpiteitä, joiden tarkoituksena oli supistaa kiertokulussa olevaa rahamäärää. Heidän mielestään koulukunnan säädösten toteuttaminen käytännössä teki mahdolliseksi, aiheuttamalla hintojen keinotekoisen nousun, elävöittää teollisuuden ja turvata maan yleisen kukoistuksen. Todellisuudessa ehdotettu valuutan devalvointi saattoi kuitenkin vain luoda edellytykset valtion ja yksityisten velkojen kuolettamiselle arvonsa menettäneessä rahassa, ts. lupaili tiettyjä etuja valtiolle ja suuryrittäjille, jotka olivat kaikenlaisten luottojen tärkeimpiä saajia. Marx kirjoittaa tästä koulukunnasta teoksessaan »Poliittisen taloustieteen arvostelua». — 215.

^[75] »Réglement organique» — Tonavan ruhtinaskuntien (Moldavian ja Valakian) ensimmäinen perustuslaki, jonka saattoi voimaan 1831 P. D. Kiseljov, näiden ruhtinaskuntien venäläisen hallinnon päämies. Venäläiset joukot miehittivät ne vuosien 1828–1829 Venäjän ja Turkin sodan päätyttyä. Reglementin mukaisesti lainsäädäntövalta annettiin kussakin ruhtinaskunnassa suurtilallisten valitsemalle kokoukselle ja toimeenpanovalta suurtilallisten, papiston ja kaupunkien edustajien koko eliniäksi valitsemille hospodareille. Reglementti vahvisti suurpajarien ja ylipapiston herruusaseman sekä säilytti aikaisemman feodaalisen järjestyksen, siinä luvussa myös veropäivätyön. Talonpojat vastasivat tähän »perustuslakiin» useilla kapinoilla. Samalla Reglementti edellytti joukon porvarillisia uudistuksia: sisäisten tullirajoitusten poistamista, kauppavapautta, tuomiovallan erottamista hallinnosta yms. — 220.

^[76] Dryden, »Kukko ja kettu» (»The Cock and the Fox»). — 224.

^[77] Ecce iterum Crispinus (taasen Crispinus) — näin alkaa Juvenaliksen IV satiiri, jossa ruoskitaan (sen ensimmäisessä osassa) Crispinusta, Rooman keisarin Domitianuksen hovimiestä. Kuvaannollisesti nämä sanat merkitsevät: »taas sama henkilö» tai »taas samaa». — 229.

^[78] Elealaiset — muinaiskreikkalaisen filosofian idealistinen suuntaus VI vuosisadan lopulla — V vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Sen huomattavimpia edustajia olivat Ksenofanes, Parmenides ja Zenon. Elealaiset todistelivat muun muassa, että liikkeellä ja moninaisilla ilmiöillä ei ole todellista olemassaoloa ja ne ovat olemassa vain mielipiteissä. — 230.

^[79] Suuri valaoikeus — Englannissa vuoteen 1933 saakka toiminut valamieskollegio, johon kuului 12–23 henkilöä. Šeriffi valitsi heidät kreivikunnan »hyvien ja uskollisten miesten» joukosta ja heidän tehtävänään oli käsitellä ennakolta oikeusjuttuja sekä päättää syytettyjen haastamisesta rikosoikeuteen. — 233.

^[80] Marx tarkoittaa resensiotaan Th. Carlylen kirjasta »Latter-Day Pamphlets» (»Tämänpäiväiset häväistyskirjoitukset»). — 236.

^[81] W. Strange, »The Seven Sources of Health». London 1864, p. 84 (»Seitsemän terveyden lähdettä». Lontoo 1864, s. 84). — 237.

^[82] »Britons never, never shall be slaves!» (»Britit eivät koskaan, koskaan tule orjiksi!») — sanat Englannin kansallishymnistä »Hallitse, Britannia, meriä»). — 242.

^[83] Exeter Hall — rakennus Lontoossa, erilaisten uskonnollisten ja filantrooppisten yhdistysten kokouspaikka. — 243.

^[84] Après moi le déluge! (Minun jälkeeni vedenpaisumus!) — näin oli kertoman mukaan vastannut Ranskan kuningas Ludvig XV lähimmäistensä huomautuksiin, että hänen pitämänsä ja hyväksymänsä loisteliaat huvit ja juhlat voivat lisätä huomattavasti maan valtionvelkaa. — 247.

^[85] »Myydä esikoisoikeutensa hernerokasta» — tämä levinnyt kuvaannollinen sanonta on saanut alkunsa raamatun tarusta. Sen mukaan nimenomaan tästä hinnasta nälkäinen Iisakki möi esikoisoikeutensa veljelleen Jaakobille. — 248.

^[86] Suuri rutto — hirveä ruttoepidemia, joka raivosi Länsi-Euroopassa 1347–1350. Olemassaolevien tietojen mukaan ruttoon kuoli silloin noin 25 miljoonaa henkeä, lähes ¹⁄₄ koko länsieurooppalaisesta väestöstä. — 249.

^[87] »Factories Inquiry Commission. First Report of the Central Board of His Majesty's Commissioners. Ordered, by the House of Commons, to be printed, 28 June 1833», p. 53 (»Tehdaskomissio. Hänen majesteettinsa komission keskusneuvoston ensimmäinen kertomus. Julkaistu alahuoneen määräyksestä, jonka se antoi 28. kesäkuuta 1833», s. 53). — 255.

^[88] »Periculum in mora» (»viivyttely on vaarallista») — sanat otettu roomalaisen historioitsijan Titus Liviuksen teoksesta »Ab urbe condita» (»Rooman historia sen perustamisesta alkaen»), 38. kirja, 25. luku. — 256.

^[89] »Report from the Committee on the 'Bill to regulate the Labour of Children in the Mills and Factories of the United Kingdom': with the Minutes of Evidence». Ordered, by the House of Commons, to be printed, 8 August 1832 (»'Lain lasten työn sääntelystä Yhdistyneen kuningaskunnan tehtaissa' toimeenpanokomitean selostus». Todistusaineistoineen. Julkaistu alahuoneen määräyksestä, jonka se antoi 8. elokuuta 1832). — 256.

^[90] Juggernautin (Jagannathin) — hindulaisen Višnu-jumalan olennoituman — kunniaksi järjestettyjen perinteellisten juhlamenojen aikana äärimmäisen uskonnollisen kiihkon vallassa olleet uskovaiset heittäytyivät usein Višnu-jumalan kuvaa kuljettaneiden vaunujen pyörien alle. — 256.

^[91] Tarkoitetaan Kansan karttaa, joka sisälsi chartistien vaatimukset ja julkaistiin 8. toukokuuta 1838 parlamentille esitettävän lakiehdotuksen muodossa. Kartta koostui kuudesta kohdasta: yleinen äänioikeus (21 vuotta täyttäneille miehille), vuosittaiset parlamenttivaalit, salainen äänestys, vaalipiirien tasoittaminen, parlamenttiedustajaehdokkaiden omaisuussensuksen kumoaminen, edustajien hyvityspalkkiot. — 257.

^[92] Anti-Corn-Law-Leaguen (ks. selitystä ^[9]) kannattajat julistivat demagogisesti työläisille, että kauppavapauden voimaan tultua kohoaa työläisten reaalipalkka ja he saavat kaksinkertaisen leivän (»big loaf»). Havainnollistaakseen agitaatiotaan Leaguen kannattajat kantoivat katuja pitkin kahta leipää — suurta ja pientä — ja asianmukaisia ponsilauseita. Todellisuus osoitti näiden lupausten ja temppujen valheellisuuden. Viljalakien kumoamisen ansiosta lujittunut Englannin teollisuuspääoma voimisti hyökkäystään työväenluokan elinetuja vastaan. — 257.

^[93] Konventin komissaareiksi nimitettiin 1700-luvun lopun Ranskan porvarillisen vallankumouksen aikana Konventin (vuosien 1792–1795 Ranskan tasavallan kansalliskokouksen) departementti- ja sotilas-edustajia, joilla oli erikoisvaltuudet. — 260.

^[94] Loi des suspects (Laki epäilyttävistä) — laki, jonka Ranskan Corps législatif julkaisi 19. helmikuuta 1858 ja joka antoi keisarille ja hänen hallitukselleen rajoittamattoman oikeuden karkottaa toiseen keisarikuntaan vihamielisestä suhtautumisesta epäiltyjä henkilöitä Ranskan ja Algerian eri paikkakunnille tai häätää yleensä Ranskan alueelta. — 261.

^[95] W. Shakespeare, »Venetsian kauppias», IV näytös, ensimmäinen kohtaus. — 263.

^[96] W. Shakespeare, »Venetsian kauppias», IV näytös, ensimmäinen kohtaus. — 263.

^[97] 10 taulun laki — »12 taulun lain» alkuperäinen variantti. »12 taulun laki» oli Rooman orjavaltion vanhimpia lainsäädännöllisiä muistomerkkejä. Lain tehtävänä oli suojella yksityisomaisuutta, se edellytti maksukyvyttömän velallisen vangitsemista, hänen myymistään orjuuteen tai hänen ruumiinsa paloittelemista. — 263.

^[98] Ranskalainen historioitsija Linguet esittää tämän olettamuksen teoksessaan »Théorie des loix civiles, ou principes fondamentaux de la société», Tome II, Londres 1767, livre V, chapitre XX (»Siviililakiteoria, eli yhteiskunnan tärkeimmät perusteet», II osa. Lontoo 1767, V kirja, XX luku). — 263.

^[99] Saksalainen filosofi Daumer todisteli teoksessaan »Die Geheimnisse des christlichen Alterthums» (»Muinaiskristittyjen sakramentit»), että ensimmäiset kristityt nauttivat ehtoollisella ihmisen lihaa. — 263.

^[100] Suuri ranskalainen utopistisosialisti Fourier kuvasi tulevaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset tekevät yhden työpäivän aikana erilaisia töitä, ts. työpäivä koostuu muutamista lyhyistä työistunnoista (»courtes séances»), joiden pituus on korkeintaan puolitoista — kaksi tuntia. Fourier'n mielestä tämä johtaa työn tuottavuuden kohoamiseen siinä määrin, että köyhinkin työmies kykenee tyydyttämään kaikki tarpeensa täydellisemmin kuin yksikään kapitalisti entiseen aikaan. — 266.

^[101] Kysymyksessä on Amerikan työläisten edustajakokous, joka pidettiin Baltimoressa 20.—25. elokuuta 1866. Edustajakokouksessa oli läsnä 60 edustajaa, jotka edustivat yli 60 tuhatta trade unioneihin yhdistynyttä työläistä. Kokous käsitteli kysymykset 8-tuntisen työpäivän lainsäädännöllisestä voimaan saattamisesta, työläisten poliittisesta toiminnasta, osuuskunnista, kaikkien työläisten yhdistämisestä trade unioneihin jne. Edustajakokous teki myös päätöksen työväenluokan poliittisen järjestön — Työväen kansallisliiton — perustamisesta. — 275.

^[102] Tässä siteerattu Kansainvälisen työväenliiton Genèven kongressin päätöslauselma laadittiin Marxin kirjoittaman »Ohje väliaikaisen keskusneuvoston edustajille eri kysymyksiin» perusteella. Mainittuun päätöslauselman kohtaan on sananmukaisesti otettu »Ohjeen» teksti. — 275.

^[103] »Tuskiensa käärme» — sanat otettu muunneltuna Heinrich Heinen runosta »Heinrich» (runosarja »Nykyaikaisia runoja»). — 275.

^[104] Magna Charta — Magna Charta Libertatum — tällä nimellä tunnetaan historiassa peruskirja, jonka Englannin kuningas Juhana Maaton allekirjoitti 1215. Magna Chartan esittivät kuninkaalle kapinaan nousseet feodaaliylimykset ritariston ja kaupunkien tukemina. Charta rajoitti tietyssä määrin kuninkaan valtaa, säilytti useita feodaaliherrojen oikeuksia ja sisälsi muutamia myönnytyksiä ritaristolle ja kaupungeille. Tässä Marx tarkoittaa työpäivää rajoittavia lakeja, jotka Englannin työväenluokka sai aikaan käymällä pitkälti ja hellittämättä taistelua pääomaa vastaan. — 276.

^[105] Quantum mutatus ab illo! (Kuinka suuri muutos!) — sanonta Vergiliuksen runoelmasta »Aeneis», toinen kirja, 274 säe. — 276.

^[106] Laajalle levinnyt sanonta »todella ei ole mitään oppinut» on lähtöisin ranskalaisen amiraalin eräästä kirjeestä. Joskus sitä pidetään Talleyrandin sanontana. Se koski rojalisteja, jotka eivät kyenneet mitään oppimaan 1700-luvun Ranskan porvarillisesta vallankumouksesta. — 281.

^[107] Siitä että tietämättömyys ei ole riittävä syy, Spinoza puhuu teoksessaan »Ethica» (ensimmäinen osa, lisäys) arvostellessaan pappis-teleologisen luonnonkäsityksen edustajia, jotka pitivät »jumalan tahtoa» kaikkien ilmiöiden syiden syynä ja joiden ainoana todistuskeinona oli vetoaminen muiden syiden tietämättömyyteen. — 281.