Lakiasäätävä kansalliskokous kokoontui 28. toukokuuta 1849. Se hajotettiin joulukuun 2. päivänä 1851. Tämä kausi käsittää perustuslaillisen eli parlamentaarisen tasavallan elinajan.
Ranskan ensimmäisessä vallankumouksessa perustuslaillisten herruutta seuraa girondistien herruus ja girondistien herruutta jakobiinien herruus. Kukin näistä puolueista tukeutuu edistyksellisempään puolueeseen. Heti kun kyseinen puolue on vienyt vallankumouksen niin pitkälle, ettei enää kykene sitä seuraamaan, saatikka johtamaan, sen takana oleva rohkeampi liittolainen syrjäyttää tuon puolueen ja lähettää sen mestauslavalle. Vallankumous kehittyy siis noususuuntaan.
Toisin on vuoden 1848 vallankumouksen laita. Proletaarinen puolue esiintyy pikkuporvarillis-demokraattisen puolueen lisäkkeenä. Viimeksi mainittu puolue pettää sitä ja antaa sen joutua tappiolle 16. huhtikuuta,[1] 15. toukokuuta ja kesäkuun päivinä. Demokraattinen puolue nojaa puolestaan porvarillisten tasavaltalaisten puolueen olkapäähän. Porvarilliset tasavaltalaiset tuskin uskovat itsekään seisovansa lujasti omilla jaloillaan, kun ne jo karistavat kiusallisen kaverinsa niskoiltaan ja tukeutuvat järjestyspuolueen hartioihin. Järjestyspuolue ravistaa hartioitaan, antaa porvarillisten tasavaltalaisten mennä nurin ja leiskauttaa itsensä aseellisen mahdin hartioille. Se luulee vielä istuvansa sen hartioilla, kun eräänä kauniina päivänä huomaa, että hartiat ovat muuttuneet pistimiksi. Jokainen puolue potkii takaa tulevaa eteenpäin pyrkivää puoluetta ja tönää edellä olevaan taaksepäin tunkevaan puolueeseen. Ei ole ihme, että tässä hullunkurisessa asennossa se kadottaa tasapainonsa ja välttämättä kaatuu irvistellen ja merkillisiä häränpyllyjä tehden. Vallankumous kehittyy siis laskusuuntaan. Se joutuu tähän perääntymisliikkeeseen jo ennen kuin on raivattu pois helmikuun viimeiset barrikadit ja muodostettu ensimmäinen vallankumouksellinen esivalta.
Kysymyksessä olevaan ajanjaksoon sisältyy mitä kirjavin vyyhti huutavia ristiriitoja: on perustuslaillisia, jotka vehkeilevät avoimesti perustuslakia vastaan; on vallankumouksellisia, jotka tunnustavat avoimesti olevansa perustuslain kannalla; on kansalliskokous, joka tahtoo olla kaikkivoipa ja jää pysyvästi parlamentaariseksi; vuoripuolue, joka pitää kutsumuksenaan kärsivällisyyttä ja torjuu nykyhetken tappiot ennustelemalla tulevia voittoja; on kuningasmielisiä, tasavallan patres conscripti,[2] joiden täytyy asemansa vuoksi ylläpitää ulkomailla toisiaan vihaavia kuningashuoneita, joihin he ovat kiintyneet, ja Ranskassa tasavaltaa, jota he vihaavat; on toimeenpanovalta, joka luulee heikkouttaan voimaksi ja herättämäänsä halveksumista kunnioitukseksi; tasavalta, joka ei ole muuta kuin imperiumin nimilipulla varustettua kahden monarkian, restauraation ja heinäkuun monarkian, yhdistynyttä kataluutta; on liittoja, joiden tärkeimpänä sopimusehtona on hajaannus; taisteluita, joiden peruslakina on ratkaisemattomuus; hillitöntä sisällyksetöntä kiihotusta rauhan nimessä; mitä juhlallisinta rauhan saarnaamista vallankumouksen nimessä; intohimoa ilman totuutta; totuutta ilman intohimoa; sankareita ilman sankaritekoja; historiaa ilman tapahtumia; kehitystä, jonka ainoana liikavoimana näyttää olevan almanakka ja joka uuvuttaa ainaisella saman jännittymisen ja höltymisen toistumisella; ristiriitoja, jotka näyttävät aj oittain kärjistyvän äärimmilleen vain laimetakseen ja tasoittuakseen johtamatta mihinkään ratkaisuun; ponnistelujen ja poroporvarillisen maailmanlopunpalon tarkoituksellisesti liioiteltua näytteilleasettelua maailmanpelastajien antautuessa samaan aikaan mitä pikkumaisimpiin juonitteluihin ja hovi-ilveilyihin, joiden antaa mennä -henki johdattaa mieleen enemmänkin Fronden[3] ajat kuin viimeisen tuomion päivän; Ranskan julkinen yhteinen nerous yhden ainoan yksilön nokkelan typeryyden häpäisemänä; kansakunnan yhteinen tahto, joka yleisessä äänestyksessä ilmetessään etsii aina itselleen sopivaa ilmaisua joukkoetujen vanhoista vihollisista, kunnes viimein keksii sellaiseksi erään merirosvon omavaltaisuuden. Jos mikä niin juuri tämä historianlehti on mustalla maalattu. Ihmiset ja tapahtumat näyttävät nurinpuolisilta Schlemihleiltä, ruumiittomilta varjoilta.[4] Vallankumous itse halvaannuttaa edustajansa ja varustaa vain vastustajansa intohimoisella väkivaltakiihkolla. Kun »punainen peikko», jota vastavallankumoukselliset alinomaa loihtivat ja manaavat esiin, viimeinkin ilmaantuu, niin se ei ilmaannu anarkistien fryygialaislakki päässään, vaan pukeutuneena järjestyksen sotisopaan, punaisiin roimahousuihin.
Olemme nähneet, että ministeristö, jonka Bonaparte muodosti taivaaseenastumisensa päivänä, joulukuun 20. päivänä 1848, oli järjestyspuolueen, yhtyneiden legitimistien ja orleanistien ministeristö. Tämä Barrotin–Fallouxin ministeristö oli kauemmin kuin tasavaltalainen perustuslakia säätävä kokous, jonka elinikää se oli lyhentänyt enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti, ja oli yhä peräsimessä. Yhtyneitten kuningasmielisten kenraali Changarnier yhdisti edelleenkin omassa persoonassaan armeijan ensimmäisen divisioonan ja Pariisin kansalliskaartin ylipäällikkyyden. Yleiset vaalit turvasivat vihdoin järjestyspuolueelle valtaenemmistön lakiasäätävässä kokouksessa. Täällä Ludvig Filipin edustajat ja päärit kohtasivat legitimistien pyhän lauman, joille kansakunnan lukuisat vaaliliput olivat muuttuneet pääsylipuiksi politiikan näyttämölle. Bonapartelaisia kansanedustajia oli liian vähän, jotta niistä olisi saattanut muodostaa itsenäistä parlamentaarista puoluetta. He näyttivät olevan vain järjestyspuolueen mauvaise queue.[5] Järjestyspuolueella oli siten käsissään hallitusvalta, armeija ja lainsäätäjäkunta, sanalla sanoen koko valtiovalta, jonka moraalisena vahvistuksena olivat yleiset vaalit, minkä valossa sen herruus näytti kansantahdon ilmaukselta, ja samanaikainen vastavallankumouksen voitto koko Euroopan mantereella.
Paremmin varustettuna ja suotuisimpien enteiden vallitessa ei totisesti mikään puolue ole koskaan lähtenyt sotaretkelleen.
Haaksirikkoutuneista aito tasavaltalaisista lakiasäätävässä kansalliskokouksessa oli jäljellä noin 50 miehen suuruinen ryhmäkunta, jonka johdossa olivat Afrikan kenraalit Cavaignac, Lamoricière ja Bedeau. Suuren oppositiopuolueen muodosti vuori, joksi sosiaalidemokraattinen puolue oli itsensä ristinyt. Kansalliskokouksen 750 äänestä sen käytettävissä oli yli 200, ja se oli siten ainakin yhtä mahtava kuin mikä tahansa järjestyspuolueen kolmesta ryhmäkunnasta yksinään. Sen suhteellinen pienuus verrattuna yhtyneisiin kuningasmielisiin näytti korvautuvan eräiden erikoisolojen ansiosta. Eivät yksin departamenttivaalit osoittaneet sen saavuttaneen huomattavaa kannatusta maalaisväestön keskuudessa. Melkein kaikki Pariisin edustajat olivat sen riveissä; armeija oli tehnyt demokraattisen uskontunnustuksen valitsemalla edustajaksi kolme aliupseeria, ja vuoripuolueen johtaja Ledru-Rollin, erotukseksi kaikista järjestyspuolueen edustajista, oli kohonnut parlamentin aatelistoon viiden departamentin avulla, jotka yhdistivät äänensä hänen puolestaan. Kuningasmielisten omassa keskuudessa ja järjestyspuolueen ja Bonaparten välillä tapahtuvista väistämättömistä yhteentörmäyksistä huolimatta näytti vuoripuolueella toukokuun 28. päivänä 1849 olevan siis kaikki menestymisen mahdollisuudet. Kaksi viikkoa myöhemmin se oli kuitenkin menettänyt kaiken, myös kunniansa.
Ennen kuin jatkamme parlamentaarisen historian käsittelyä, on tehtävä muutamia huomautuksia välttyäksemme eräiltä kyseessäolevan aikakauden yleisluonnetta koskevilta tavanomaisilta erehdyksiltä. Demokraattien käsityksen mukaan oli lakiasäätävän kansalliskokouksen aikana kysymys samasta kuin perustuslakia säätävän kokouksenkin aikana: tavallisesta taistelusta tasavaltalaisten ja kuningasmielisten välillä. Koko liikkeen he selittävät lyhyesti yhdellä sanalla: »taantumus», yö, jolloin kaikki kissat ovat yhtä harmaita ja jolloin he voivat kuin yövartija toistaa yksitoikkoisella äänellä omia kuluneita lauseparsiaan. Ensi näkemältä järjestyspuolue tosin tuntuu koostuvan erilaisista kuningasmielisistä ryhmäkunnista, jotka eivät ainoastaan juonittele toisiaan vastaan kohottaakseen kukin valtaistuimelle oman pretendenttinsä ja syrjäyttääkseen vastapuolen pretendentin, vaan myös yhdistyvät yhteisessä vihassaan ja yhteisessä taistelussaan »tasavaltaa» vastaan. Vuoripuolue puolestaan näyttää tuon kuningasmielisen salaliiton vastakohtana »tasavallan» puolustajalta. Järjestyspuolue näyttää puuhaavan myötäänsä »taantumusta», joka aivan samalla tavalla kuin Preussissa kohdistuu lehdistöön, yhdistymisvapauteen jne. ja taaskin kuten Preussissa toteutuu virkavallan, santarmiston ja oikeusviranomaisten raakana poliisin puuttumisena asioihin. Vuoripuolue puolestaan on niin ikään jatkuvasti työn touhussa torjuessaan näitä hyökkäyksiä ja puolustaessaan siten »ikuisia ihmisoikeuksia», kuten on tehnyt jokainen niin sanottu kansanpuolue suuremmassa tai pienemmässä määrin puolentoista vuosisadan aikana. Mutta tarkasteltaessa lähemmin tilannetta ja puolueita katoaa tämä häikäisevä pintakiilto, joka estää näkemästä luokkataistelua ja kyseessä olevan aikakauden luonteenomaista rakennetta.
Legitimistit ja orleanistit olivat, kuten sanottu, järjestyspuolueen kaksi suurta ryhmää. Mikä oli yhdistämässä kumpaakin ryhmää omaan kruununtavoittelijaansa ja erottamassa ryhmiä toisistaan? Oliko sinä vain lilja[6] ja kolmivärinen lippu, Bourbonin suku ja Orléansin suku, kuningasmielisyyden eri vivahteet, ja oliko sinä yleensä rojalistien uskontunnustus? Bourbonien aikana oli hallinnut suurmaanomistus pappeineen ja lakeijoineen, Orléansien aikana rahaylimystö, suurteollisuus, suurkauppa, ts. pääoma asianajajineen, professoreineen ja kaunopuhujineen. Legitiimi kuninkuus oli vain suurmaanomistajien perinnöllisen herruuden poliittinen ilmaus, samoin kuin heinäkuun monarkia oli porvarillisten nousukkaiden anastaman herruuden poliittinen ilmaus. Näitä ryhmiä eivät siis olleet erottamassa suinkaan niin sanotut periaatteet, vaan olemassaolon aineelliset ehdot, kaksi erilaista omistusmuotoa, maaseudun ja kaupungin vanha vastakohtaisuus, pääoman ja maaomaisuuden välinen kilpailu. Ja kukapa kiistäisi sen, etteivät samalla vanhat muistot, henkilökohtaiset vihamielisyydet, pelko ja toivo, ennakkoluulot ja kuvitelmat, myötätunto ja vastenmielisyys, vakaumukset, uskontunnustus ja periaatteet olisi liittäneet asianomaisia jompaankumpaan hallitsijasukuun? Eri omistusmuotojen, yhteiskunnallisten olemassaolon ehtojen perustalta nousee kokonainen päällysrakennelma erilaisia ja omalaatuisia tunteita, kuvitelmia, ajattelutapoja ja elämänkatsomuksia. Koko luokka luo ja muovaa ne aineellisten ehtojen ja vastaavien yhteiskunnallisten suhteiden pohjalta. Yksilö, joka saa ne perinteiden ja kasvatuksen kautta, saattaa kuvitella, että juuri ne muodostavat hänen toimintansa varsinaiset vaikuttimet ja lähtökohdan. Jos kohta kumpikin ryhmä — orleanistit ja legitimistit — koetti vakuuttaa itselleen ja toisille, että niitä oli erottamassa uskollisuus kahta eri kuningashuonetta kohtaan, niin tosiasiat todistivat sittemmin, että nimenomaan noiden ryhmien omien etujen vastakkaisuus esti hallitsijasukujen yhtymisen. Samoin kuin yksityiselämässä nähdään ero sen välillä, mitä ihminen itse sanoo ja ajattelee itsestään ja mitä hän todella tekee ja on, niin myös historiallisissa taisteluissa, mutta vieläkin tarkemmin, on erotettava puolueiden korulauseet ja kuvitelmat niiden todellisesta olemuksesta ja todellisista intresseistä, se mitä ne kuvittelevat olevansa, siitä mitä ne todella ovat. Tasavallassa orleanistit ja legitimistit joutuivat olemaan vierekkäin, ja niiden vaatimukset olivat samanlaiset. Kun kumpikin puoli yritti lyödä vastapuolen laudalta oman kuningashuoneensa restauroimiseksi, niin se ei merkinnyt muuta kuin että kumpikin kahdesta suuresta — maanomistuksen ja pääoman — eturyhmästä, joihin porvaristo jakautuu, koetti restauroida oman yliherruutensa ja saada toisen alistettuun asemaan. Puhumme porvariston kahdesta eturyhmästä, sillä huolimatta feodaalisesta keimailustaan ja sukuylpeydestään suurmaanomistajat olivat nykyaikaisen yhteiskunnan kehityksen vaikutuksesta läpeensä porvarillistuneet. Niinpä Englannin toryt olivat kauan kuvitelleet rakastavansa kuninkuutta, kirkkoa ja Englannin muinaisen perustuslain ihanuuksia, kunnes vaaranpäivä pakotti heidät tunnustamaan, että he olivat rakastaneet vain maankorkoa.
Yhdistyneet kuningasmieliset vehkeilivät toisiaan vastaan lehdistössä, Emsissä, Claremontissa[7], parlamentin ulkopuolella. Kulissien takana ha taas kiskoivat päälleen vanhan orleanistisen tai legitimistisen livreensä ja jatkoivat vanhoja turnajaisiaan. Mutta julkisen elämän näyttämöllä, julkisissa edesottamuksissaan, suurena parlamentaarisena puolueena, he antoivat palttua edustamilleen kuningashuoneille kohteliaasti kumarrellen ja lykkäsivät monarkian restauroimista in infinitum.[8] Tosi toimensa he suorittivat järjestyspuolueena, siis yhteiskunnallista eikä poliittista kilpeä kantaen, porvarillisen maailmanjärjestyksen edustajina eikä vaeltavien prinsessojen ritareina, muita luokkia vastustavana porvarisluokkana eikä tasavaltalaisia vastustavina kuningasmielisinä. J ärjestyspuolueena heidän yliherruutensa muihin yhteiskuntaluokkiin nähden oli rajattomampaa ja lujempaa kuin konsanaan restauraation tai heinäkuun monarkian aikana, — ja se oli yleensäkin mahdollista vain parlamentaarisessa tasavallassa, sillä vain tuollaisessa valtiomuodossa Ranskan porvariston molemmat suuret ryhmät saattoivat liittoutua ja asettaa näin ollen päiväjärjestykseen oman luokkansa herruuden tuon luokan yhden etuoikeutetun ryhmän herruuden asemesta. Kun he järjestyspuolueenakin solvaavat tasavaltaa ja ilmaisevat vastenmielisyytensä sitä kohtaan, niin se ei johdu vain rojalistisista muistoista. He vaistosivat, että tasavalta oli tosin tehnyt täydelliseksi heidän poliittisen herruutensa, mutta se kaivoi samaan aikaan yhteiskunnallista maaperää sen alta, sillä nyt heidän oli vastustettava sorrettuja luokkia ja oteltava niiden kanssa välittömästi, voimatta piiloutua kruunun taa tai kääntää kansallista kiinnostusta heidän toisarvoiseen keskinäiseen ja kuninkuutta vastaan käymäänsä taisteluun. Se oli heikkouden tunne, joka pani heidät karttamaan oman luokkaherruutensa puhtaita ehtoja ja haluamaan takaisin tuon herruuden epätäydellisempiin, kehittymättömämpiin, mutta juuri sen vuoksi vaarattomampiin muotoihin. Sitä vastoin joka kerta kun yhtyneet kuningasmieliset joutuvat vastakkain Bonaparten, heille vihamielisen vallantavoittelijan, kanssa, joka kerta kun he luulevat toimeenpanovallan uhkaavan heidän parlamentaarista kaikkivaltaansa, siis joka kerta kun heidän on esitettävä herruutensa poliittinen oikeusperuste, he esiintyvät tasavaltalaisina eivätkä kuningasmielisinä, alkaen orleanisti Thiersistä, joka varoittaa kansalliskokousta, että tasavallan suhteen on vähiten mielipide-eroavuuksia, aina legitimisti Berryeriä myöten, joka joulukuun 2. päivänä 1851 kolmivärisellä vyöllä vyötettynä kääntyi tasavallan nimissä kuin mikäkin tribuuni kymmenennen piirin kunnallishallinnon talon edustalle kokoontuneen kansanjoukon puoleen puheella. Kaiku tosin vastasi hänelle pilkallisesti: Henri V! Henri V![9]
Porvariston liittoutuman vastapainoksi oli muodostunut pikkuporvariston ja työläisten liittoutuma, niin sanottu sosiaalidemokraattinen puolue. Pikkuporvarit havaitsivat vuoden 1848 kesäkuun päivien jälkeen palkkionsa laihaksi, aineelliset etunsa uhatuiksi, ja vastavallankumous asetti kyseenalaisiksi ne demokraattiset takeet, joiden tuli turvata heille mahdollisuus noiden etujen ajamiseen. Siksi he lähenivät työläisiä. Toisaalta heidän parlamentaarinen edustustonsa, vuoripuolue, joka porvarillisten tasavaltalaisten diktatuurin aikana oli sysätty syrjään, oli perustuslakia säätävän kokouksen olemassaolon jälkipuoliskolla jälleen valloittanut kadottamansa kansansuosion taistelemalla Bonapartea ja rojalistisia ministereitä vastaan. Vuoripuolue oli tehnyt liiton sosialististen johtajien kanssa. Sovintobanketit pidettiin helmikuussa 1849. Kaavailtiin yhteinen ohjelma, perustettiin yhteisiä vaalikomiteoita, asetattiin yhteisiä ehdokkaita. Proletariaatin sosiaalisista vaatimuksista katkaistiin vallankumouksellinen kärki ja ne muutettiin demokraattisiksi, pikkuporvariston demokraattisilta vaatimuksilta riistettiin entinen puhtaasti poliittinen muoto ja ne laitettiin sosialistiseen kuntoon. Niin syntyi sosiaalidemokraattinen puolue. Tämän kombinaation tulokseen, uuteen vuoripuolueeseen, kuului — muutamia työväenluokasta tulleita statisteja ja muutamia sosialistisia lahkolaisia lukuunottamatta — samoja aineksin kuin vanhaan vuoripuolueeseen, mutta vain määrällisesti enemmän. Mutta kehityksen kulussa se muuttui edustamansa luokan mukana. Sosiaalidemokratian omalaatuinen luonne ilmenee siinä, että se ei vaadi demokraattis-tasavaltalaisia laitoksia sen vuoksi, että niiden avulla tehtäisiin loppu kahdesta äärimmäisyydestä, pääomasta ja palkkatyöstä, vaan siksi, että voitaisiin laimentaa niiden vastakohtaisuutta ja muuttaa se sopusoinnuksi. Niin moninaisia toimenpiteitä kuin tämän päämäärän saavuttamiseksi esitettäneenkin, niin kovin kuin päämäärää kaunisteltaneenkin enemmän tai vähemmän vallankumouksellisilla käsityksillä, sisältö pysyy samana. Tänä sisältönä on yhteiskunnan muuttaminen demokraattista tietä, mutta muuttaminen rajoittuu pikkuporvarillisuuden puitteisiin. Ei pidä vain tulla siihen ahdasmieliseen luuloon, että pikkuporvariston periaatteena olisi sen omien luokkaetujen itsekäs tavoittelu. Pikemminkin se uskoo, että sen vapautumisen erikoisedellytykset ovat samalla yleisiä edellytyksiä, joiden puitteissa vain onkin mahdollista uudenaikaisen yhteiskunnan pelastaminen ja luokkataistelun välttäminen. Eikä pidä myöskään luulla, että kaikki demokratian edustajat olisivat pikkukauppiaita tai ihastuneita niihin. Sivistyksensä ja yksilöllisen asemansa puolesta he voivat olla yhtä kaukana pikkukauppiaista kuin taivas on maasta. Pikkuporvariston edustajiksi heidät on tehnyt se, etteivät he kykene astumaan aatemaailmassaan sen rajan yli, jota pikkuporvaristo ei ylitä elämässä, ja siksi he päätyvät teoriassa samoihin tehtäviin ja ratkaisuihin, joihin aineelliset edut ja yhteiskunnallinen asema ajaa pikkuporvariston käytännössä. Tämäntapainen on yleensäkin luokan poliittisten ja kirjallisten edustajien suhde luokkaan, jota he edustavat.
Näiden selitysten jälkeen on itsestään ymmärrettävää, että kun vuoripuolue kamppailee jatkuvasti järjestyspuoluetta vastaan tasavallan ja niin sanottujen ihmisoikeuksien puolesta, niin sen lopputavoitteena eivät ole enempää tasavalta kuin ihmisoikeudetkaan, samoin kuin armeijakaan, joka tahdotaan riisua aseista, ei puolustaudu eikä astu taistelutantereelle vain jäädäkseen omien aseittensa omistajaksi.
Järjestyspuolue ryhtyi provosoimaan vuoripuoluetta heti kansalliskokouksen kokoonnuttua. Porvaristo tunsi nyt välttämättömäksi tehdä selvää demokraattisesta pikkuporvaristosta, niin kuin se vuosi sitten oli käsittänyt välttämättömäksi vallankumouksellisen proletariaatin lopettamisen. Vastustajain asema oli nyt kuitenkin toisenlainen. Proletaarisen puolueen voima oli kadulla, pikkuporvariston — itse kansalliskokouksessa. Oli siis houkuteltava pikkuporvarit kadulle kansalliskokouksesta ja annettava heidän itsensä murskata oma parlamentaarinen voimansa, ennen kuin aika ja tilanne saattavat sen vakauttaa. Vuoripuolue kiiruhti täyttä laukkaa satimeen.
Syöttinä, joka sille heitettiin, oli ranskalaisten joukkojen suorittama Rooman pommitus.[10] Tämä loukkasi perustuslain V artiklaa, joka kieltää Ranskan tasavaltaa käyttämästä sotavoimaansa toisen kansan vapautta vastaan. Lisäksi perustuslain 54. artikla kieltää toimeenpanovaltaa julistamasta sotaa ilman kansalliskokouksen suostumusta, ja toukokuun 8. päivänä tekemällään päätöksellä perustuslakia säätävä kokous oli osoittanut, ettei se hyväksynyt Rooman retkeä. Näillä perusteilla Ledru-Rollin esitti 11. kesäkuuta 1849 syytöskirjelmän Bonapartea ja hänen ministereitään vastaan. Thiersin ampiaisenpistojen kiihottamana hän meni jopa niinkin pitkälle, että uhkasi olevansa valmis puolustamaan perustuslakia kaikin keinoin, jopa ase kädessä. Vuoripuolue nousi yhtenä miehenä ja toisti tämän sotahuudon. Kesäkuun 12. päivänä kansalliskokous hylkäsi syytöskirjelmän ja vuoripuolue lähti parlamentista. Kesäkuun 13. päivän tapahtumat tunnetaan: julistus, jolla osa vuoripuolueesta ilmoitti Bonaparten ja hänen ministeristönsä olevan »perustuslain ulkopuolella»; demokraattisten kansalliskaartilaisten aseeton katukulkue, joka hajosi oitis kohdattuaan Changarnierin aseistetut joukot jne. jne. Osa vuoripuolueen jäsenistä pakeni ulkomaille, osa joutui Bourgesin ylioikeuteen[11] ja loput parlamentin ohjesääntö asetti kansalliskokouksen puheenjohtajan koulumestarimaisen silmälläpidon alaiseksi. Pariisi julistettiin jälleen piiritystilaan ja Pariisin kansalliskaartin demokraattinen osa hajotettiin. Niin murrettiin vuoripuolueen vaikutus parlamentissa ja pikkuporvariston voima Pariisissa.
Lyon, jolle kesäkuun 13. päivän tapahtumat antoivat merkin veriseen työläiskapinaan, ja sen viisi naapuridepartementtia julistettiin niin ikään piiritystilaan, joka on jatkunut tähän hetkeen asti.
Vuoripuolueen valtaenemmistö luopui etujoukostaan kieltäytyen allekirjoittamasta sen julistusta. Lehdistö jänisti, sillä vain kaksi lehteä uskalsi julkaista tuon pronunciamienton. Pikkuporvarit pettivät edustajansa, sillä kansalliskaartilaisia ei näkynyt tai näkyi vain silloin, kun ne tulivat estämään barrikadien rakentamista. Edustajat olivat petkuttaneet pikkuporvareita, sillä oletettuja liittolaisia armeijan riveistä ei ilmaantunut missään. Ja loppujen lopuksi demokraattinen puolue, sen sijaan että olisi ammentanut lisävoimaa proletariaatista, tartutti siihen oman heikkoutensa, ja kuten demokraattien suurissa toiminnoissa tavallisesti käy, johtajat saattoivat tyydytyksekseen syyttää »kansaansa» karkulaisuudesta, ja kansa saattoi tyydytyksekseen syyttää johtajiaan petturuudesta.
Harvoin on pidetty suurempaa ääntä jonkin asian edellä kuin pidettiin ennen tätä vuoripuolueen sotaretkeä, harvoin on jostain tapahtumasta toitotettu etukäteen suuremmalla varmuudella ja kuuluvammin kuin tästä demokratian kiertämättömästä voitosta. Varmaa on: demokraatit luottavat pasuunoihin, joiden pauhuun Jerikon muurit sortuivat. Ja joka kerta kun he nyt seisovat despotian vallien juurella, he yrittävät saada tuon ihmeen toistumaan. Mikäli vuoripuolue tahtoi voittaa parlamentissa, sen ei olisi pitänyt kutsua aseisiin. Mikäli se parlamentissa kutsui aseisiin, sen ei olisi pitänyt esiintyä kadulla parlamentaarisesti. Mikäli sen aikomuksena oli todellakin rauhallinen mielenosoitus, niin typerää oli olla ennakolta arvaamatta, että se saisi sotaisen vastaanoton. Mikäli tarkoituksena oli tositaistelu, niin kummallista oli panna pois aseita, joilla sitä piti käydä. Mutta pikkuporvarien ja heidän demokraattisten edustajiensa vallankumoukselliset uhkaukset ovat vain pelkkiä vastustajan pelottamisyrityksiä. Ja jos he sitten joutuvat umpikujaan ja menevät niin pitkälle, että uhkaukset on pakko panna täytäntöön, niin he tekevät sen kaksimielisellä tavalla karttaen eniten keinoja, jotka johtavat päämäärään, ja tavoitellen verukkeita voidakseen lannistua. Taistelua kuuluttanut pauhaava alkusoitto vaimenee hiljaiseksi hyrräämiseksi heti, kun taistelun pitäisi alkaa; näyttelijät lakkaavat olemasta tosissaan, ja koko näytelmä laimenee, kutistuu kokoon kuin ilmapallo, jota on pistetty neulalla.
Yksikään puolue ei liioittele keinojaan enemmän eikä petä itseään kevytmielisemmin tilanteen suhteen kuin demokraattinen. Kun osa armeijaa äänesti vuoripuoluetta, niin tämä oli jo varma siitä, että
armeija tekee kapinan sen hyväksi. Entä mistä syystä? Siitä syystä, joka sotajoukkojen kannalta katsoen ei merkinnyt muuta, kuin että vallankumoukselliset ovat asettuneet roomalaisten sotilaitten puolelle ranskalaisia vastaan. Toisaalta vuoden 1848 kesäkuun muistot olivat vielä niin tuoreita, että proletariaatin täytyi tuntea syvää vastenmielisyyttä kansalliskaartia kohtaan ja salaisten seurojen johtajien olla hyvin epäluuloisia demokraattien johtajia kohtaan. Näitä erimielisyyksiä tasoittamaan tarvittiin suuria yhteisiä intressejä, jotka olisivat olleet vaarassa. Erään abstraktin perustuslakipykälän rikkominen ei voinut tarjota sellaista intressiä. Eikö perustuslakia, kuten demokraatit itsekin vakuuttivat, oltu rikottu jo monta kertaa? Eivätkö populaarimmat lehdet olleet leimanneet sitä vastavallankumoukselliseksi tekeleeksi? Mutta demokraatti, koska hän edustaa pikkuporvaristoa, siis väliluokkaa, jossa kahden luokan intressit samalla tylsistyvät, kuvittelee ylipäänsä olevansa luokkavastakohtien yläpuolella. Demokraatit myöntävät, että heitä vastassa on etuoikeutettu luokka, mutta että he kansakunnan koko muun osan kanssa muodostavat kansan. He puoltavat kansan oikeutta, he edustavat kansan etua. Sen vuoksi heidän ei tarvitse ennen tulevaa taistelua tutkiskella eri luokkien etuja ja asemia. Heidän ei tarvitse liian syvällisesti punnita omia keinojaan. Heidänhän on vain annettava merkki, niin kansa on valmis kaikkine ehtymättömine voimavaroineen hyökkäämään sortajien kimppuun. Mutta jos heidän intressinsä eivät kiinnostakaan ketään ja heidän voimansa osoittautuukin voimattomuudeksi, niin se johtuu joko turmiollisista sofisteista, jotka pirstovat jakamattoman kansan erilaisiksi vihamielisiksi leireiksi, tai siitä, että armeija on liiaksi raaistunut ja sokaistu käsittääkseen demokratian puhtaat tarkoitusperät omaksi parhaakseen, tai kaikki on rauennut jonkin pienen yksityisseikan vuoksi tai jokin odottamaton sattuma on tehnyt sillä kertaa tyhjäksi kaiken. Demokraatti selviää joka tapauksessa häpeällisimmästäkin tappiosta yhtä tahrattomana kuin hän on siihen joutunut uskoen entistä varmemmin, että hän on voittava ja ettei hänen ja hänen puolueensa ole luovuttava vanhasta kannastaan, vaan päinvastoin olosuhteiden on kypsyttävä häntä vastaaviksi.
Sen tähden ei pidä kuvitella harvennutta, lyötyä ja uuden parlamenttijärjestyksen nöyryyttämää vuoripuoluetta kovin onnettomaksi. Joskin kesäkuun 13. päivä oli syrjäyttänyt sen johtajat, niin se on toisaalta tehnyt tilaa pienemmille »kyvyille», joille tämä uusi asema on imarteleva. Joskaan heidän parlamentaarista voimattomuuttaan ei voitu enää epäillä, niin heillä on nyt myös oikeus rajoittua toiminnassaan siveellisen suuttumuksen purkauksiin ja meluisaan suunsoittoon. Joskin järjestyspuolue teki heistä, vallankumouksen viimeisistä virallisista edustajista, anarkian kaikkien hirmujen ruumiillistuman, niin sitä latteampia ja vaatimattomampia he saattoivat olla todellisuudessa. Kesäkuun 13. päivän tappioon nähden he lohduttelivat itseään sanomalla syvämietteisesti: »Mutta jos he uskaltavat käydä yleisen äänioikeuden kimppuun, niin silloin! Silloin näytämme, keitä olemme. Nous verrons!»[12]
Ulkomaille paenneisiin vuoripuoluelaisiin nähden riittää tässä huomautus, että Ledru-Rollin, joka oli onnistunut tuhoamaan miltei parissa viikossa sen voimakkaan puolueen, jonka kärkimies hän oli, huomasi nyt, että hänen kutsumuksenaan oli muodostaa Ranskan hallitus in partibus;[13] että ollessaan kauempana, syrjässä toiminnasta hän näytti kasvavan sitä mukaa kuin vallankumouksen taso laski ja virallisen Ranskan viralliset suuruudet kävivät yhä kääpiömäisemmiksi; että vuoden 1852 vaaleissa hän saattoi esiintyä tasavaltalaisena ehdokkaana, ja että hän lähetteli aika ajoin valakeille ja muille kansoille kirjelmiä, joissa hän uhkaili mannermaan despoottia omilla ja liittolaistensa teoilla. Tuskin Proudhon lienee ollut kokonaan väärässä kääntyessään näiden herrojen puoleen sanoin: »Vous n'êtes que des blagueurs!»[14]
Järjestyspuolue ei ollut kesäkuun 13. päivänä ainoastaan nujertanut vuoripuoluetta, vaan se oli myös saanut aikaan sen, että perustuslaki alistettiin kansalliskokouksen enemmistöpäätösten alaiseksi. Se ymmärsi tasavallan näin: Tasavallassa porvariston herruudella on parlamentaariset muodot eikä niitä ole rajoittamassa kuten monarkiassa toimeenpanovallan veto-oikeus enempää kuin tämän oikeus parlamentin hajottamiseen. Sellainen oli Thiersin sanoman mukaan parlamentaarinen tasavalta. Mutta eikö porvaristo, kun se kesäkuun 13. päivänä varmisti oman kaikkivaltansa parlamenttitalossa, tehnyt itse parlamenttia toimeenpanovaltaan ja kansaan nähden auttamattoman heikoksi syrjäyttäessään sen suosituimmat jäsenet? Luovuttaessaan lukuisia edustajia muitta mutkitta oikeuden käsiin se teki lopun omasta parlamentaarisesta koskemattomuudestaan. Se nöyryyttävä ohjesääntö, jonka alaiseksi se alisti vuoripuolueen, kohotti tasavallan presidenttiä samassa määrin, kuin se alensi kutakin kansanedustajaa. Leimatessaan perustuslain puolesta tapahtuneen kapinan anarkistiseksi, yhteiskunnan kumoamiseen tähtääväksi teoksi, porvaristo kielsi itseltään mahdollisuuden kehottaa kapinaan siinä tapauksessa, jos toimeenpanovalta rikkoisi perustuslakia porvaristoa vastaan. Ja historian ironiaa oli, että sinä kenraalina, jota järjestyspuolue tarjosi joulukuun 2. päivänä 1851 nöyrästi, mutta tuloksettomasti kansalle perustuslain kenraalina Bonapartea vastaan, on juuri se sama Oudinot, joka Bonaparten määräyksestä oli pommittanut Roomaa ja siten aiheuttanut välittömästi kesäkuun 13. päivän perustuslakimellakan. Toinen kesäkuun 13. päivän sankari, Vieyra, joka kansalliskokouksen puhujalavalta sai kiitoksia niiden raakuuksien johdosta, joita hän oli tehnyt eräiden demokraattisten lehtien huoneistoissa finanssiylimystöön kuuluvien kansalliskaartilaisten joukkion päällikkönä, tämä samainen Vieyra tiesi Bonaparten salaliitosta, ja hän vaikutti olennaisesti siihen, että kansalliskokouksella ei viimeisenä elinhetkenään ollut odotettavissa pienintäkään tukea kansalliskaartilta.
Kesäkuun 13. päivä merkitsi vielä muutakin. Vuoripuolue oli tahtonut saada Bonaparten syytteeseen. Sen tappio oli siis Bonaparten suoranainen voitto, hänen persoonallinen voittonsa demokraattisista vihollisistaan. Järjestyspuolue oli hankkinut tämän voiton, ja Bonaparten oli vain merkittävä se tililleen. Sen hän tekikin. Kesäkuun 14. päivänä oli Pariisin talojen seinillä luettavana julistus, jonka mukaan presidentti ikään kuin vastahakoisesti, vain tapahtumien pakosta luopuu erakkuudestaan, valittaa väärin ymmärrettynä hyveen perikuvana vastustajiensa parjauksia ja samastaessaan muka oman persoonansa järjestyksen asiaan todellisuudessa samasti järjestyksen omaan persoonaansa. Sitä paitsi, vaikka kansalliskokous olikin jälkeenpäin hyväksynyt sotaretken Roomaa vastaan, niin aloitteen oli tehnyt Bonaparte. Johdatettuaan ylipappi Samuelin takaisin Vatikaaniin, hän saattoi toivoa voivansa asettua kuningas Daavidina Tuileries'hin.[15] Hän oli valloittanut puolelleen papit.
Kuten olemme nähneet, kesäkuun 13. päivänä mellakka rajoittui rauhalliseen katukulkueeseen. Sen vastustamisella ei siis voinut ansaita mitään sotalaakereita. Järjestyspuolue teki kuitenkin tänä sankareista ja tapahtumista köyhänä aikana tästä verettömästä taistelusta toisen Austerlitzin.[16] Puhujat ja sanomalehdet ylistivät armeijaa järjestysmahtina, kun taas kansanjoukot leimattiin voimattomaksi anarkiaksi ja Changarnier julistettiin »yhteiskunnan suojamuuriksi», se oli mystifikaatio, johon hän itsekin lopulta uskoi. Sillä välin ne joukko-osastot, jotka näyttivät epäilyttäviltä, poistettiin salaa Pariisista; ne rykmentit, jotka vaaleissa olivat osoittautuneet demokraattisimmiksi, siirrettiin Ranskasta Algeriaan; sotaväen rauhattomat ainekset siirrettiin rangaistusosastoihin; lopuksi lehdistö eristettiin järjestelmällisesti kasarmeista ja kasarmi siviiliyhteiskunnasta.
Olemme nyt päässeet Ranskan kansalliskaartin historian ratkaisevaan käännekohtaan. Vuonna 1830 kansalliskaarti oli ratkaissut restauraation kohtalon. Ludvig Filipin aikana epäonnistui jokainen mellakka, jossa kansalliskaarti asettui sotilasosastojen puolelle. Kun se helmikuussa 1848 suhtautui passiivisesti kapinaan ja kaksimielisesti ludvig Filipiin, tämä piti sitä häviönään ja se myös piti paikkansa. Siten juurtui vakaumus, ettei vallankumous voisi voittaa ilman kansalliskaartia eikä armeija voisi voittaa, jos sitä vastassa on kansalliskaarti. Tämä oli sitä armeijan taikauskoa siviiliväestön kaikkivoipaisuuteen. Vuoden 1848 kesäkuun päivät, jolloin koko kansalliskaarti linjajoukkojen kanssa kukisti kapinan, olivat lujittaneet tätä taikauskoa. Bonaparten tultua hallitukseen kansalliskaartin merkitys aleni jonkin verran sen johdosta, että kansalliskaartin ja ensimmäisen sotilasdivisioonan päällikkyys yhdistettiin perustuslain vastaisesti Changarnierin käsiin.
Samoin kuin kansalliskaartin päällikkyys muuttui tällöin pelkäksi sotilasylipäällikkyyden attribuutiksi, niin myös kansalliskaarti itsekin oli enää vain linjajoukkojen lisäke. Kesäkuun 13. päivänä se vihdoin murtui: ei kuitenkaan yksin sen vuoksi, että tästä päivästä lähtien sitä alettiin hajottaa osa osalta Ranskan kaikilla paikkakunnilla, kunnes siitä oli jäljellä vain rippeitä. Kesäkuun 13. päivän mielenosoitus oli ennen kaikkea kansalliskaartin demokraattisen osan mielenosoitus. Se ei tosin asettanut armeijaa vastaan aseitaan, vaan ainoastaan univormunsa, mutta juuri tämä univormu olikin taikakalu. Armeija vakuuttui siitä, että tämä univormu oli samanlainen villariepu kuin muutkin univormut. Lumous katosi. Vuoden 1848 kesäkuun päivinä porvaristo ja pikkuporvaristo olivat kansalliskaartina yhtyneet armeijan kanssa proletariaattia vastaan. Kesäkuun 13. päivänä 1849 porvaristo hajotti armeijan avulla pikkuporvarillisen kansalliskaartin. Joulukuun 2. päivänä 1851 ei ollut enää olemassa myöskään porvarillista kansalliskaartia, ja Bonaparte vain totesi tämän tosiasian allekirjoittaessaan myöhemmin hajotusmääräyksen. Näin porvaristo oli itse murtanut viimeisen aseensa, jolla se saattoi vastustaa armeijaa, ja sen murtaminen oli ollut sille päivänselvää alkaen siitä hetkestä, jolloin pikkuporvaristo ei enää ollut sen vasalli, vaan nousi kapinoitsijana sitä vastaan. Ja yleensäkin niin pian kuin siitä itsestään oli tullut yksinvaltias, sen täytyi omin käsin tuhota kaikki ne puolustusvälineensä, joita se oli käyttänyt yksinvaltiutta vastaan.
Järjestyspuolue juhli sillä välin valtansa palaamista, valtansa, jonka se näytti kadottaneen 1848 vain löytääkseen sen jälleen 1849 rajoituksista vapautuneena. Se juhli sitä solvaamalla tasavaltaa ja perustuslakia, kiroamalla kaikki tulevat, nykyiset ja menneet vallankumoukset, mm. sen vallankumouksen, jonka sen omat johtajat olivat tehneet, ja säätämällä lakeja, joilla lehdistölle pantiin kapula suuhun, tehtiin loppu yhdistyksistä ja piiritystila määriteltiin elimelliseksi instituutioksi. Sitten kansalliskokous keskeytti istuntonsa elokuun puolivälistä lokakuun puoliväliin nimitettyään lomallaolonsa ajaksi pysyvän valiokunnan. Tämän loman aikana legitimistit juonittelivat Emsin ja orleanistit Claremontin kanssa; Bonaparte juonitteli tekemällä ruhtinaallisia kiertueita, ja departementtineuvostot juonittelivat neuvotteluissaan perustuslain tarkistamisesta — siinä ilmiöt, jotka uusiintuivat säännöllisesti kansalliskokouksen ajoittaisina loma-aikoina ja joihin tulen kajoamaan vasta, kun ne muuttuvat tapahtumiksi. Tässä on vain huomautettava, että kansalliskokous menetteli epäpoliittisesti kadotessaan pitemmiksi väliajoiksi näyttämöltä ja jättäessään näkyville tasavallan johtoon vain yhden, vaikkapa surkeankin Louis Bonaparten hahmon, samaan aikaan kuin järjestyspuolue, aiheuttaen yleisen skandaalin, hajosi kuningasmielisiin alkuosiinsa ristiriitaisine restauraatiohaluineen. Aina kun näinä loma-aikoina parlamentin eksyttävä melu vaikeni ja sen jäsenistö sulautui kansaan, kävi selväksi, että puuttui vain yhtä, jotta tämän tasavallan todellinen olemus ilmenisi täydellisenä: sitä, että parlamentin lomat tehtäisiin pysyviksi ja sen tunnuslause: Liberté, égalité, fraternité[17] korvattaisiin kaksimielisyyttä vailla olevilla sanoilla: Infanterie, Cavalerie, Artillerie![18]
[1] Huhtikuun 16. päivänä 1848 Pariisissa järjestetty työläisten rauhanomainen mielenosoitus oli viemässä väliaikaiselle hallitukselle »työn järjestelyä» ja »ihmisen toista ihmistä kohtaan harjoittaman riiston poistamista» koskevaa anomuskirjelmää. Kulkueen pysäytti varta vasten tähän tarkoitukseen mobilisoitu porvarillinen kansalliskaarti. Toim.
[2] — senaattoreita. Toim.
[3] Fronden nimellä tunnetaan aateliston ja porvariston liike yksinvaltiutta vastaan vuosien 1648–1653 Ranskassa. Henkivartiostoonsa ja ulkomaisiin joukkoihin tukeutuneet liikkeen aatelisjohtajat käyttivät hyväkseen tuolloin puhjenneita talonpoikaiskapinoita ja kaupunkien demokraattisia liikkeitä. Toim.
[4] Schlemihl, Peter on Chamisson pienoisromaanin Peter Schlemihl (Varjoa vailla) päähenkilö, joka vaihtoi varjonsa ihmeelliseen kukkaroon. Toim.
[5] — kurja lisäke. Toim.
[6] Lilja oli Bourbonien monarkian heraldinen merkki. Toim.
[7] Ems oli kreivi Chambordin (nimitti itseään Henrik V:ksi), Bourbonien hallitsijasuvun vanhempaa haaraa edustaneen Ranskan kruununtavoittelijan, vakituisia residenssejä.
Claremontissa (Lontoon lähistöllä) asui Ranskasta helmikuun (1848) vallankumouksen jälkeen paennut Ludvig Filip. Toim.
[8] — loputtomiin. Toim.
[9] — Henrik V! Henrik V! Toim.
[10] Huhtikuussa 1849 liitossa Itävallan ja Napolin kanssa Ranska järjesti maahanhyökkäyksen Rooman tasavaltaa vastaan. Tarkoituksena oli kukistaa tasavalta ja palauttaa ennalleen paavin maallinen valta. Ranskalaiset sotajoukot pommittivat armotta Roomaa. Vastarinnasta huolimatta Rooman tasavalta kukistettiin, ja ranskalaiset joukot miehittivät kaupungin. Toim.
[11] Bourgesissa käsiteltiin 7. maaliskuuta – 3. huhtikuuta 1849 vuoden 1848 toukokuun 15. päivän tapahtumista syytettyjen oikeusjuttu. Barbès sai elinkautisen ja Blanqui kymmenen vuoden vankilatuomion. Albert, De Flotte, Sobrier, Raspail ja muut saivat eri pitkät vankilatuomiot tai karkotuksen siirtomaihin. Toim.
[12] — Saammepa nähdä! Toim.
[13] In partibus infidelium (kirjaimellisesti käännettynä 'uskottomien maassa'). Niiden katolisten piispojen arvonimeen liitettävä lisäys, jotka määrättiin vain nimellisesti piispanvirkaan ei-kristillisissä maissa. Marx ja Engels kättivät tätä sanontaa usein puhuessaan erilaisista emigranttihallituksista, joita muodostettiin ulkomailla ottamatta lainkaan huomioon maassa vallitsevaa tilannetta. Toim.
[14] — »Ette ole muuta kuin kerskailijoita.» Toim.
[15] Tämä on vihjaus Louis Bonaparten suunnitelmiin saada Ranskan kruunu Rooman paavin Pius IX:n kädestä. Raamatun tarun mukaan Daavidin oli voidellut juutalaisten kuninkaaksi profeetta Samuel. Toim.
[16] Austerlitzin taistelu (Määrissä) 2. joulukuuta (20. marraskuuta) 1805 päättyi Napoleon I:n Venäjän ja Itävallan joukoista saamaan voittoon. Toim.
[17] — Vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys. Toim.
[18] — Jalkaväki, ratsuväki, tykistö! Toim.