Lokakuun puolivälissä 1849 kansalliskokous kokoontui jälleen.
Marraskuun 1. päivänä Bonaparte hämmästytti sen ilmoittamalla Barrotin–Fallouxin ministeristön eroamisesta ja uuden hallituksen muodostamisesta. Lakeijaakaan ei ajeta palveluksesta sen kursailemattomammin kuin Bonaparte ajoi ministerinsä. Kansalliskokoukselle tarkoitetut potkut annettiin näin ensin Barrotille ja kumppaneille.
Kuten olemme havainneet, Barrotin ministeristö oli kokoonpantu legitimisteistä ja orleanisteista. Se oli järjestyspuolueen ministeristö. Bonaparte oli tarvinnut sellaista voidakseen hajottaa tasavaltalaisen perustuslakia säätävän kokouksen, suorittaa sotaretken Roomaa vastaan ja murtaa demokraattisen puolueen. Tämän ministeristön selän takana hän oli pysytellyt näennäisesti piilossa, luovuttaen hallitusvallan järjestyspuolueen käsiin ja kätkien kasvonsa samaan luonnenaamariin, jota Ludvig Filipin aikana käyttivät sanomalehtien vastuunalaiset julkaisijat, tyypilliseen homme de paillen[1] naamariin. Nyt hän heitti pois naamarinsa, joka ei ollut enää kevyt huntu, johon hän saattoi kätkeä todelliset piirteensä, vaan rautanaamio, joka esti häntä näyttämästä omia kasvojaan. Hän oli muodostanut Barrotin ministeristön hajottaakseen järjestyspuolueen nimissä tasavaltalaisen kansalliskokouksen, hän erotti tuon ministeristön julistaakseen oman persoonansa riippumattomaksi järjestyspuolueen kansalliskokouksesta.
Tähän erottamiseen ei puuttunut pätevältä tuntuvia verukkeita. Barrotin ministeristö löi laimin jopa ne säädyllisyyden vaatimukset, joita olisi tullut noudattaa tasavallan presidentin, kansalliskokouksen rinnalla olevan esivallan, suhteen. Kansalliskokouksen lomalla ollessa Bonaparte julkaisi Edgard Neylle osoitetun kirjeen, jossa hän näytti paheksuvan paavin[2] epäliberaalia esiintymistä, niin kuin hän oli vastoin perustuslakia säätävää kokousta julkaissut kirjeen, jossa hän ylisti Oudinotia Rooman tasavaltaa vastaan tehdyn hyökkäyksen johdosta. Kun kansalliskokous sitten hyväksyi Rooman-retken menoarvion, Victor Hugo otti näennäisessä liberaalisuudessaan tuon kirjeen puheeksi. Ajatuksen, että Bonaparten päähänpistoilla voisi olla muka jotakin poliittista merkitystä, järjestyspuolue tukahdutti halveksivan epäuskoisin huudahduksin. Yksikään ministeri ei ottanut vastaan Bonapartelle esitettyä haastetta. Eräässä toisessa tilaisuudessa Barrot puhui tunnetulla ontolla paatoksella suuttumuksen sanoja niiden »inhottavien vehkeilyjen» johdosta, joita hänen väitteensä mukaan oli vireillä presidentin lähimmässä ympäristössä. Lopuksi ministeristö kieltäytyi jyrkästi — samaan aikaan kun se sai kansalliskokouksen myöntämään leskeneläkkeen Orleansin herttuattarelle — tekemästä mitään esitystä presidentin määrärahan korottamisesta. Bonapartessa yhtyivät kuitenkin keisarivallan tavoittelija ja satulasta pudonnut onnenonkija niin kiinteästi toisiinsa, että siihen suureen aatteeseen, jonka mukaan hänen kutsumuksenaan oli keisarivallan entistäminen, liittyi aina täydennyksenä toinenkin suuri aate, jonka mukaan Ranskan kansan kutsumuksena oli maksaa hänen velkansa.
Barrotin–Fallouxin ministeristö oli ensimmäinen ja viimeinen Bonaparten aikaansaama parlamentaarinen ministeristö. Siksi sen erottaminen muodostuikin ratkaisevaksi käännekohdaksi. Ministeristön mukana järjestyspuolue kadotti peruuttamattomasti aseman, joka oli välttämätön parlamentaarisen järjestyksen säilyttämiseksi: otteen toimeenpanovaltaan. Ei ole vaikea ymmärtää, että sellaisessa maassa kuin Ranskassa, missä toimeenpanovallan käytettävissä on yli puoli miljoonaa henkeä käsittävä virkamiesarmeija ja siis toimeenpanovallasta ovat alituisesti ehdottomassa riippuvuudessa lukemattomien ihmisten intressit ja toimeentulo, missä valtio pauloittaa, valvoo, säännöstelee, suuntaa ja holhoaa kansalaisyhteiskuntaa alkaen sen laajimmista elämänilmauksista aina mitä vähäpätöisimpiin ilmiöihin saakka, sen yleisimmistä elämänmuodoista aina yksilön yksityiselämään saakka, missä tuo parasiittikunta on tavattoman keskityksen ansiosta muuttunut kaikkitietäväksi ja kaikkialla läsnäolevaksi, nopean liikkumakyvyn omaavaksi ja joustavaksi, minkä verrannoksi kelpaa vain varsinaisen yhteiskunnan avuton epäitsenäisyys ja runneltu muodottomuus, sellaisessa maassa kansalliskokous, menettäessään oikeuden määrätä ministerinsalkuista, menettää samalla kaiken todellisen vaikutusvaltansa, ellei se samanaikaisesti yksinkertaista valtion hallintoa, vähennä mahdollisimman paljon virkamiesarmeijaa eikä vihdoin salli yhteiskunnan ja yleisen mielipiteen luoda omia, hallitusvallasta riippumattomia äänenkannattajiaan. Ranskan porvariston aineelliset edut on silti mitä läheisimmin sidottu tuon laajan ja monihaaraisen valtiokoneiston säilyttämiseen. Se työntää siihen liikaväestönsä ja nostaa valtionpalkan muodossa sen, mitä se ei voi kahmaista taskuunsa voittotulojen, korkojen, osinkojen ja palkkioiden muodossa. Toisaalta porvariston poliittiset edut pakottivat sitä kiristämään ohjaksia, ts. lisäämään päivä päivältä valtiovallan henkilökuntaa ja varoja ja käymään samaan aikaan yhtämittaista sotaa yleistä mielipidettä vastaan sekä ruhjomaan ja herpaannuttamaan epäluuloisena yhteiskunnan itsenäisiä liikuntaelimiä, jollei se ole voinut amputoida niitä kokonaan. Niin muodoin Ranskan porvariston oli pakko luokka-asemansa vuoksi toisaalta tehdä loppu minkä hyvänsä, siis omankin, parlamentaarisen vallan elinmahdollisuuksista ja toisaalta tehdä vihamiehensä toimeenpanovalta vastustamattoman voimakkaaksi.
Uutta ministeristöä sanottiin d'Hautpoulin ministeristöksi, vaikkei kenraali d'Hautpoul saanutkaan pääministerin arvoa. Barrotin ohella Bonaparte teki yksin tein lopun moisesta arvosta, joka oli oikeastaan alentanut tasavallan presidentin lailliseksi mitättömyydeksi, eräänlaiseksi perustuslailliseksi kuninkaaksi, mutta sellaiseksi, jolla ei ollut valtaistuinta eikä kruunua, ei miekkaa eikä valtikkaa, ei immuniteettia, ei perintöoikeutta valtion korkeimpaan arvonimeen eikä, mikä kohtalokkainta, hallitsijan määrärahoja. D'Hautpoulin ministeristössä oli vain yksi mies, jolla oli parlamentaarikon nimi, koronkiskuri Fould, eräs rahaylimystön pahamaineisimpia jäseniä. Hänen huostaansa joutui rahaministeriö. Kun vilkaisee Pariisin pörssinoteerauksiin, niin huomaa, että vuoden 1849 marraskuun 1. päivän jälkeen Ranskan arvopaperit nousevat ja laskevat Bonaparten osakkeiden nousun ja laskun mukaisesti. Kun Bonaparte oli näin löytänyt itselleen liittolaisen pörssistä, hän otti samalla valtaansa poliisin nimittämällä Carlierin Pariisin poliisiprefektiksi.
Ministeristön vaihtumisen seuraukset saattoivat ilmetä kuitenkin vasta olosuhteiden kehittyessä. Toistaiseksi Bonaparte oli ottanut vain yhden askeleen eteenpäin joutuakseen pakosta perääntymään sitä silmiinpistävämmin. Hänen karskia tiedotustaan seurasi mitä nöyrin alamaisuudenvakuutus kansalliskokoukselle. Joka kerta kun ministerit rohkenivat arasti tarjota presidentin henkilökohtaisia päähänpistoja lakiesityksinä, he näyttivät täyttävän perin vastenmielisesti ja vain asemansa pakottamina nuo koomiset tehtävänsä, joiden tuloksettomuudesta he olivat etukäteen varmoja. Joka kerta kun Bonaparte laverteli suunnitelmistaan ja leikitteli omilla »idées napoléoniennes»[3] ministerien selän takana, hänen omat ministerinsä kielsivät hänet kansalliskokouksen puhujalavalta. Hänen vallananastushalunsa näyttivät tulevan julki vain siksi, ettei hänen vastustajiensa vahingoniloisen pilkkanaurun tarvitsisi vaieta. Hän käyttäytyi kuin väärinymmärretty nero, jota koko maailma pitää hölmönä. Koskaan ei häntä oltu halveksittu niin syvästi kaikkien luokkien keskuudessa kuin tänä kautena. Koskaan ennen porvariston herruus ei ollut ollut rajattomampaa eikä porvaristo ollut koskaan suurellisemmin asettanut näkyville herruutensa merkkejä.
Tehtävänäni ei ole tässä kuvata porvariston lainsäädäntötyön historiaa, työn, jonka tuloksiksi tältä kaudelta jäi kaksi lakia: laki, joka sääti uudelleen viiniveron, ja koululaki, joka teki lopun epäuskosta. Samalla kun ranskalaisten viininjuontia vaikeutettiin, heille anniskeltiin sitä runsaammin hurskaan elämän vettä. Julistaessaan viiniverolailla vanhan, vihatun verotusjärjestelmän loukkaamattomaksi porvaristo yritti koululain avulla vakiinnuttaa kansanjoukkojen vanhan tylsyydentilan, jonka ansiosta he sietivät tuota verojärjestelmää. Hämmästellään, että orleanistit, liberaalit porvarit, nuo voltairelaisuuden ja eklektisen filosofian vanhat apostolit, uskovat Ranskan henkisen elämän johdon perivihollistensa, jesuiittain, käsiin. Vaikka orleanistit ja legitimistit olivatkin eri mieltä kruununtavoittelijoista, niin he käsittivät hyvin, että heidän yhteinen herruutensa vaati kahden aikakauden sortokeinojen yhdistämistä ja että heinäkuun monarkian orjuutusmenetelmiä oli täydennettävä ja vahvistettava restauraation ajan orjuutusmenetelmillä.
Talonpojat, jotka olivat pettyneet kaikissa toiveissaan ja joita enemmän kuin koskaan ennen rasittivat toisaalta alhaiset viljan hinnat ja toisaalta kasvava verotaakka ja hypoteekkivelka, alkoivat liikehtiä departementeissa. Siihen vastattiin jahtaamalla koulunopettajia, jotka alistettiin papiston valtaan, jahtaamalla määrejä, jotka alistettiin prefektien valtaan, ja vakoilujärjestelmällä, jonka valtaan alistettiin kaikki. Pariisissa ja suuremmissa kaupungeissa taantumuksella on oman aikakautensa piirteet ja se enemmänkin yllyttää kuin lannistaa. Maaseudulla se muodostuu latteaksi, alhaiseksi, pikkumaiseksi, väsyttäväksi, kiusalliseksi, sanalla sanoen santarmiksi. On helppo ymmärtää, missä määrin pappiskomennon siunaama santarmikomento saattoi kolmessa vuodessa turmella kehittymättömiä joukkoja.
Niin intohimoisesti ja kaunopuheisesti kuin järjestyspuolue vastustikin kansalliskokouksen puhujalavalta vähemmistöä, sen puhe jäi kuitenkin yksitavuiseksi kuin kristityn, jonka sanain tulee olla: niin, niin, ei, ei! Se jäi yksitavuiseksi niin puhujalavalla kuin sanomalehdistössäkin. Se oli mautonta kuin arvoitus, jonka ratkaisu tiedetään ennakolta. Olipa kysymys anomusoikeudesta tai viiniverosta, painovapaudesta tai vapaakaupasta, kerhoista tai kunnallislaista, persoonallisen vapauden suojelemisesta tai valtiotalouden sääntelystä, aina kuului sama tunnussana, aihe pysyi aina samana, päätös oli aina valmiina ja kuului aina: »Sosialismi!». Sosialistiseksi julistettiin jopa porvarillinen liberalismikin, sosialistiseksi porvarillinen valistus, sosialistiseksi porvarillinen finanssiuudistus. Sosialistista oli rakentaa rautatie sinne, missä jo ennestään oli kanava, ja sosialistista oli puolustaa itseään kepillä silloin, kun joku ryntäsi kimppuun miekka kädessä.
Eikä tämä ollut vain puhetapaa, muotia, puoluetaktiikkaa. Porvaristo tajusi aivan oikein, että kaikki aseet, jotka se oli takonut feodalismia vastaan, käännettiin sitä itseään vastaan, että kaikki sen luomat sivistyskeinot nousivat kapinaan sen omaa sivilisaatiota vastaan, että kaikki sen luomat jumalat luopuivat siitä. Se käsitti, että kaikki ns. kansalaisvapaudet ja edistyksen välikappaleet loukkasivat ja uhkasivat sen luokkaherruutta, tuon herruuden yhteiskunnallista perustaa ja poliittista huipentumaa, olivat siis muuttuneet »sosialistisiksi». Tässä uhkassa ja loukkauksessa se aivan oikein vainusi sosialismin salaisuuden arvioiden sosialismin merkityksen ja pyrkimyksen oikeammin kuin osaa arvioida itsensä niin sanottu sosialismi, joka ei sen vuoksi pysty ymmärtämään, miksi porvaristo paatuneesti eristäytyy siitä, vaikka se ei tekisi muuta kuin uikuttaisi tunteellisesti ihmiskunnan kärsimyksistä, julistaisi kristillisesti tuhatvuotista valtakuntaa ja yleistä veljesrakkautta, lörpöttelisi humanistisesti hengestä, sivistyksestä, vapaudesta tai hautoisi doktrinäärisesti järjestelmää, joka turvaa kaikkien luokkien sovinnon ja hyvinvoinnin. Porvaristo ei kuitenkaan käsittänyt sitä, että johdonmukaisesti ajatellen myös sen oma parlamentaarinen järjestelmä, sen poliittinen herruus yleensä tuli nyt tuomita yleisesti tavallaan sosialistisena. Niin kauan kuin porvarisluokan herruus ei ollut täydellisesti järjestynyttä eikä saanut aitoa poliittista ilmaisuaan, ei myöskään porvariston ja toisten luokkien vastakohtaisuus saattanut esiintyä aitona eikä saada niissäkään tapauksissa, joissa se esiintyi, sitä vaarallista käännettä, mikä muuttaa jokaisen valtiovaltaa vastaan käytävän taistelun taisteluksi pääomaa vastaan. Kun porvaristo näki yhteiskunnan jokaisen elonmerkin vaarantavan »rauhaa», niin saattoiko se olla halukas säilyttämään yhteiskunnan huipulla rauhattomuuden järjestelmän, oman järjestelmänsä, parlamentaarisen järjestelmän, jonka muuan sen omista puhujista sanoi elävän taistelussa ja taistelun avulla? Parlamentaarinen järjestelmä elää keskusteluista, kuinka se voisi kieltää keskustelun? Jokaisesta intressistä, jokaisesta yhteiskunnallisesta laitoksesta tehdään parlamentissa yleinen aate ja sitä käsitellään aatteena — kuinka siis jokin intressi, jokin laitos voisi olla ajattelun yläpuolella ja tehota uskonkappaleena? Puhujien taistelu puhujalavalla aiheuttaa lehtinikkarien taistelun, parlamentin keskustelukerho saa välttämättömäksi täydennyksekseen salonkien ja kapakoiden keskustelukerhot; kansanedustajat, jotka vetoavat alinomaa kansan mielipiteeseen, antavat sille oikeuden ilmaista anomuksissa todellisen mielipiteensä. Parlamentaarinen järjestelmä jättää kaiken enemmistön ratkaistavaksi, kuinka siis valtava enemmistö parlamentin ulkopuolella ei pyrkisi tekemään ratkaisuja? Kun vingutatte viulua valtion huipulla, mitä muuta odotatte tehtävän alhaalla kuin tanssittavan?
Tuomitessaan siis »sosialismina» sen, mitä se aikaisemmin juhli »liberalismina», porvaristo tunnustaa, että sen omat edut vaativat sitä pelastautumaan itsehallinnon vaaralta, että rauhan palauttamiseksi maahan sen on ennen muuta rauhoitettava oma porvarillinen parlamenttinsa, että säilyttääkseen yhteiskunnallisen mahtinsa koskemattomana sen on murrettava oma poliittinen mahtinsa, että yksilöinä porvarit voivat edelleenkin riistää muita luokkia ja nauttia huolettomina omaisuudesta, perheestä, uskonnosta ja järjestyksestä vain sillä ehdolla, että heidät luokkana tuomitaan rinnan muiden luokkien kanssa samaan poliittiseen mitättömyyteen kuin nekin; että heidän kukkaronsa pelastamiseksi porvaristolta täytyy riistää kruunu ja ripustaa porvariston pään ylle Damokleen miekkana se miekka, jonka tuli sitä suojella.
Yleisten kansalaisetujen alalla kansalliskokous osoittautui niin saamattomaksi, että esimerkiksi Pariisin–Avignonin rautatiestä käyty keskustelu, joka alkoi talvella 1850, ei ollut päättynyt vielä joulukuun 2. päivänä 1851. Silloin kun kansalliskokous ei esiintynyt tukahduttajana eikä taantumuksellisena, sitä vaivasi parantumaton hedelmättömyys.
Samaan aikaan kuin Bonaparten ministeristö teki toisaalta lakialoitteita järjestyspuolueen hengessä ja toisaalta vielä kovensikin noiden lakien toimeenpanoa, Bonaparte koetti puolestaan hankkia kansansuosiota tekemällä lapsekkaan typeriä esityksiä, korostamalla vihamielisyyttään kansalliskokousta kohtaan ja viittailemalla salaperäiseen kätköön, johon piilotettuja aarteita vain olosuhteet estivät toistaiseksi paljastamasta Ranskan kansalle. Niin tuli esitys aliupseerien päiväpalkan korottamisesta neljällä soulla. Niin esitettiin »kunnialainapankin» perustamista työläisille. Rahalahjat ja rahalainat olivat se tulevaisuudennäköala, jolla hän toivoi voivansa vietellä joukot. Lahjottaminen ja lainaaminen — siihen supistuu niin ylhäisen kuin alhaisenkin ryysyköyhälistön finanssitietous. Siihen supistuivat ne jouset, joita Bonaparte tahtoi käyttää. Yksikään vallantavoittelija ei ole koskaan latteammin keinotellut joukkojen latteudella.
Kansalliskokousta raivostuttivat tämän tästä nämä Bonaparten ilmeiset yritykset hankkia kansansuosiota sen kustannuksella ja alati lisääntyvä vaara, että tämä velkojen kannustama seikkailija, jota mikään aikaisemmin hankittu maine ei ollut hillitsemässä, uskaltautuu johonkin epätoivoiseen kepposeen. Järjestyspuolueen ja presidentin välien kiristyminen oli jo saanut uhkaavan luonteen, kun muuan odottamaton tapaus palautti hänet jälleen katuvaisena järjestyspuolueen syliin. Tarkoitamme vuoden 1850 maaliskuun 10.päivän täytevaaleja. Nämä vaalit pantiin toimeen kesäkuun 13. päivän jälkeen vankilaan joutuneiden tai maanpakoon ajettujen edustajien edustajanpaikkojen täyttämiseksi. Pariisi valitsi vain sosiaalidemokraattisia ehdokkaita. Vieläpä se antoi useimmat äänensä de Flottelle, eräälle vuoden 1848 kesäkuun kapinalliselle. Niin proletariaatin kanssa liittoutunut Pariisin pikkuporvaristo kosti 13. kesäkuuta 1849 kärsimänsä tappion. Se näytti kadonneen vaaranhetkellä taistelukentältä vain palatakseen suotuisammissa olosuhteissa entistä lukuisammin taisteluvoimin ja rohkeammin taistelutunnuksin. Muuan seikka näytti lisäävän tämän vaalivoiton vaarallisuutta. Armeija äänesti Pariisissa kesäkuun kapinallisen puolesta ja La Hittea, erästä Bonaparten ministeriä, vastaan ja departementeissa suurimmaksi osaksi vuoripuoluelaisten puolesta, jotka sielläkin, joskaan eivät yhtä ratkaisevasti kuin Pariisissa, saivat voiton vastustajistaan.
Bonaparte huomasi äkkiä olevansa jälleen vastatusten vallankumouksen kanssa. Maaliskuun 10. päivänä 1850 hän piiloutui järjestyspuolueen selän taakse samalla tavoin kuin 29. tammikuuta 1849 ja 13. kesäkuuta 1849. Hän nöyrtyi, pyyteli arasti anteeksi, tarjoutui nimittämään parlamentaarisen enemmistön käskystä millaisen ministeristön tahansa, rukoilipa vielä orleanistien ja legitimistien puoluejohtajia Thiersiä, Berryeriä, Broglieta, Moléta, sanalla sanoen noita niin kutsuttuja linnakreivejä,[4] tarttumaan omakätisesti valtion peräsimeen. Järjestyspuolue ei osannut käyttää hyväkseen tätä verratonta hetkeä. Sen sijaan, että olisi rohkeasti ottanut vastaan tarjotun vallan, se ei edes pakottanut Bonapartea nimittämään uudelleen sitä ministeristöä, jonka hän oli erottanut marraskuun 1. päivänä; se tyytyi nöyryyttämään häntä vain anteeksiannollaan ja asettamalla herra Barochen d'Hautpoulin ministeristöön. Tämä Baroche oli aikanaan riehunut yleisenä syyttäjänä Bourgesin ylioikeudessa toukokuun 15. päivän vallankumouksellisia ja toisen kerran kesäkuun 13. päivän demokraatteja vastaan, syyttäen näitä kummassakin tapauksessa kansalliskokousta vastaan tehdystä murhayrityksestä. Kukaan Bonaparten ministereistä ei sittemmin tehnyt enempää kuin Baroche alentaakseen kansalliskokouksen arvoa, ja joulukuun 2. päivän jälkeen 1851 tapaamme hänet senaatin korkea-arvoisena ja hyväpalkkaisena varapresidenttinä. Hän oli sylkäissyt vallankumouksellisten soppaan, jotta Bonaparte olisi voinut syödä sen.
Sosiaalidemokraattinen puolue puolestaan näytti vain etsivän tekosyitä asettaakseen oman voittonsa jälleen kyseenalaiseksi ja katkaistakseen siltä kärjen. Vidal, muuan Pariisin vasta valituista edustajista oli valittu samanaikaisesti myös Strassburgissa. Hänet taivutettiin epäämään Pariisin vaali ja hyväksymään Strassburgin vaali. Siis sen sijaan, että olisi antanut vaalipaikalla saamallaan voitolle ratkaisevan luonteen ja siten pakottanut järjestyspuolueen ryhtymään heti taisteluun parlamentissa, pakottanut vastustajansa taisteluun hetkellä, jolloin kansan keskuudessa vallitsi innostus ja armeijassa suotuisa mieliala, demokraattinen puolue väsytti Pariisin maalis- ja huhtikuun aikana uudella vaaliagitaatiolla, antoi kansan kiihkon laimeta tässä uusiintuneessa tilapäisessä vaalileikissä, tukahdutti vallankumouksellista toimintatarmoa perustuslaillisilla menestyksillä, tuhlasi sitä pikku juoniin, tyhjään deklamointiin ja näennäiseen liikehtimiseen, antoi porvariston järjestää rivinsä ja ryhtyä toimenpiteisiin sekä keksi vihdoin maaliskuun vaalien merkitykselle lieventävän sentimentaalisen kommentaarin huhtikuun täydennysvaaleista, Eugéne Suen vaalista. Sanalla sanoen se teki maaliskuun 10. päivästä aprillipilaa.
Parlamentaarinen enemmistö tajusi vastustajansa heikkouden. Järjestyspuolueen seitsemäntoista linnankreiviä — sillä Bonaparte oli jättänyt hyökkäyksen sen johdettavaksi ja vastuulle — laativat uuden vaalilain, minkä esittäminen uskottiin herra Faucherille, joka oli itse anonut tätä kunniaa. Toukokuun 8. päivänä hän teki lakiesityksen, joka teki lopun yleisestä äänioikeudesta asettaen valitsijana olon ehdoksi kolmen vuoden oleskelun vaalipaikkakunnalla, minkä lisäksi työläisten kohdalta tämän oleskeluajan toteaminen asetettiin riippuvaiseksi heidän työnantajiensa todistuksesta.
Yhtä vallankumouksellisesti kuin demokraatit olivat myllertäneet ja riehuneet perustuslaillisen vaalitaistelun aikana, yhtä perustuslaillisesti he nyt, kun olisi pitänyt ase kädessä todistaa vaalivoiton painavuus, julistivat järjestystä, majesteettista rauhallisuutta (calme majestueux), toiminnan laillisuutta, toisin sanoen sokeaa alistumista vastavallankumouksen tahtoon, vastavallankumouksen, joka tekeytyi itse laiksi. Parlamenttikeskustelujen aikana vuoripuolue yritti saada nolatuksi järjestyspuolueen asettaen sen vallankumouksellisen kiihkon vastakohdaksi oikeusperusteita puoltavan kunnon poroporvarin kiihkottoman kannan ja iskien järjestyspuolueen maahan sillä kauhealla syytöksellä, että sen toiminta on muka vallankumouksellista. Vasta valitut edustajatkin koettivat osoittaa säädyllisellä ja hillityllä esiintymisellään, miten väärää oli panetella heitä anarkisteiksi ja selittää heidän valitsemistaan vallankumouksen voitoksi. Toukokuun 31. päivänä uusi vaalilaki meni läpi. Vuoripuolue tyytyi siihen, että se sujautti salavihkaa vastalauseen presidentin taskuun. Vaalilakia seurasi uusi painolaki, joka teki täydellisen lopun vallankumouksellisesta lehdistöstä.[5] Tämä oli ansainnut kohtalonsa. »National» ja »La Presse», kaksi porvarillista sanomalehteä, jäivät tämän vedenpaisumuksen jälkeen vallankumouksen äärimmäisiksi etuvartioiksi.
Olemme nähneet, miten demokraattiset johtajat maalis- ja huhtikuun aikana tekivät kaikkensa saadakseen Pariisin kansanjoukot valetaistelun pyörteisiin, ja miten ne toukokuun 8. päivän jälkeen tekivät kaikkensa pitääkseen sen erillään tositaistelusta. Emme lisäksi saa unohtaa, että vuosi 1850 oli teollisuuden ja kaupan loistavimpia kukoistusvuosia, joten Pariisin proletariaatilla oli kylliksi työtä. Mutta vuoden 1850 toukokuun 31. päivän vaalilaki syrjäytti sen kaikesta osallisuudesta poliittisen vallan käyttöön. Laki sulki siltä jopa pääsyn taistelukentälle. Se saattoi työläiset takaisin siihen parian asemaan, jossa he olivat olleet ennen helmikuun vallankumousta. Antautuessaan tässä tapauksessa demokraattien ohjattavaksi ja unohtaessaan luokkansa vallankumoukselliset edut hetkellisen hyvinvoinnin takia he luopuivat kunniasta olla valloittavana voimana, alistuivat kohtaloonsa, osoittivat, että vuoden 1848 kesäkuun tappio oli tehnyt heidät taistelukyvyttömiksi moniksi vuosiksi ja että historian tapahtumien kulku on lähitulevaisuudessa jälleen sivuuttava heidät. Mitä tuli pikkuporvarillisiin demokraatteihin, jotka kesäkuun 13. päivänä olivat huutaneet: »Yrittäköötpä kajota yleiseen äänioikeuteen, kyllä me silloin!..», niin he lohduttautuivat nyt sillä, että heitä kohdannut vastavallankumouksen isku ei ollut mikään isku eikä toukokuun 31. päivän laki ollut mikään laki. Toukokuun toisena sunnuntaina 1852 jokainen ranskalainen saapuu vaalipaikalle toisessa kädessä vaalilippu ja toisessa miekka. Tällä ennustuksella he lohduttivat itseään. Armeijaa oli rangaistu sen esimiesten toimesta niin vuoden 1850 maalis- ja huhtikuun kuin myös vuoden 1849 toukokuun 28. päivän vaalien vuoksi. Tällä kertaa se sanoi kuitenkin itselleen päättävästi: »Kolmatta kertaa vallankumous ei meitä kyllä puijaa.»
Vuoden 1850 toukokuun 31. päivän laki oli porvariston coup d'etat. Kaikki voitot, jotka porvaristo tähän asti oli saanut vallankumouksesta, olivat olleet luonteeltaan vain tilapäisiä. Ne muuttuivat kyseenalaisiksi heti, kun silloinen kansalliskokous poistui näyttämöltä. Ne olivat uusien yleisten vaalien satunnaisuuksien varassa, ja vaalien historia alkaen vuodesta 1848 osoitti eittämättömästi, että porvariston moraalinen herruus kansanjoukkoihin heikkeni sikäli kuin sen tosiasiallinen herruus lujittui. Yleinen äänioikeus asettui maaliskuun 10. päivänä suoranaisesti porvariston herruutta vastaan, ja porvaristo vastasi siihen julistamalla yleisen äänioikeuden valtiokiroukseen. Toukokuun 31. päivän laki oli siis muuan luokkataistelun välttämättömistä ilmentymistä. Toisaalta perustuslaki edellytti vähintään kahta miljoonaa ääntä, jotta tasavallan presidentin vaali olisi pätevä. Ellei kukaan presidenttiehdokkaista saanut tätä alinta äänimäärää, niin kansalliskokouksen oli valittava presidentti viiden eniten ääniä saaneen ehdokkaan joukosta. Kun perustuslakia säätävä kokous laati tätä lakia, vaaliluetteloissa laskettiin olevan kymmenen miljoonaa valitsijaa. Laki siis merkitsi, että viides osa äänioikeutetuista riitti tekemään presidentin vaalin päteväksi. Toukokuun 31. päivän laki pyyhki pois vaaliluetteloista vähintään kolme miljoonaa ääntä, alensi äänioikeutettujen lukumäärän seitsemään miljoonaan, mutta säilytti siitä huolimatta presidentin vaaleja varten lain säätämän kahden miljoonan minimin. Lain säätämä minimi suureni viidesosasta miltei kolmasosaan kaikista annetuista äänistä, ts. laki teki kaikkensa saadakseen siirrettyä salaa presidentin vaalin kansan käsistä kansalliskokouksen käsiin. Järjestyspuolue näytti näin ollen vahvistaneen toukokuun 31. päivän lailla valtaansa kaksin verroin jättäessään kansalliskokouksen ja tasavallan presidentin valitsemisen yhteiskunnan konservatiivisen osan ratkaistavaksi.
[1] — bulvaanin. Toim.
[2] — Pius IX. Toim.
[3] Tämä on vihjaus Louis Bonaparten kirjaan Des idées napoléoniennes (Napoleonin aatteet), joka ilmestyi Pariisissa 1839. Toim.
[4] Linnakreiveiksi (burggraf) sanottiin lakiasäätävän kansalliskokouksen uuden vaalilain luonnosta valmistelevaan valiokuntaan kuulunutta orleanistien ja legitimistien seitsemäätoista päämiestä heidän epäoikeutettujen valtapyyteidensä ja taantumuksellisten pyrkimystensä vuoksi. Tämä nimitys on lainattu Victor Hugon historiallisesta draamasta Les Burgraves, joka kuvaa keskiaikaista Saksaa. Siellä linnakreiveiksi sanottiin keisarin nimeämiä kaupunkien ja maakuntien johtajia. Toim.
[5] Lakiasäätävän kansalliskokouksen heinäkuussa 1850 hyväksymä painolaki suurensi huomattavasti sanomalehtien kustantajilta perittävää lunastusmaksua sekä saattoi voimaan myös kirjasten julkaisemisesta perittävän leimaveron. Toim.