Joulukuun 20. päivänä oli perustuslaillisen tasavallan Janus näyttänyt vain toiset kasvonsa, toimeenpanevat kasvonsa, joilla oli Louis Bonaparten epämääräisen latteat piirteet. Toukokuun 28. päivänä 1849 se näytti toiset, lakiasäätävät kasvonsa, jotka olivat yltäänsä täynnä restauraation ja heinäkuun monarkian hurjien orgioiden jättämiä arpia. Lakiasäätävällä kansalliskokouksella luotiin lopullisesti perustuslaillinen tasavalta, ts. tasavaltainen valtiomuoto, jossa oli konstituoitu porvarisluokan herruus, siis niiden molempien suurten kuningasmielisten ryhmien yhteinen herruus, jotka muodostavat Ranskan porvariston, yhtyneiden legitimistien ja orleanistien, järjestyspuolueen herruus. Sillä aikaa kun Ranskan tasavalta joutui tuon kuningasmielisten puolueiden koalition omistukseen, Euroopan vastavallankumouksellisten valtojen koalitio aloitti yleisen ristiretken maaliskuun vallankumouksen viimeisiä turvapaikkoja vastaan. Venäjä hyökkäsi Unkariin, Preussi marssi valtakunnallisen perustuslain kannattajien armeijaa vastaan ja Oudinot pommitti Roomaa. Euroopan kriisi oli ilmeisesti joutumassa ratkaisevaan käännekohtaansa, koko Euroopan katseet suuntautuivat Pariisiin ja koko Pariisin katseet lakiasäätävään kokoukseen.
Kesäkuun 11. päivänä Ledru-Rollin astui sen puhujalavalle. Hän ei pitänyt puhetta, hän määritteli vain syytöksen ministereitä vastaan, alastoman, kaunistelemattoman, tosiasioihin perustuvan, suppeasanaisen ja raskaan syytöksen.
Hyökkäys Roomaa vastaan on hyökkäys perustuslakia vastaan, hyökkäys Rooman tasavaltaa vastaan on hyökkäys Ranskan tasavaltaa vastaan. Perustuslain 5. artikla kuuluu: »Ranskan tasavalta ei koskaan käytä sotavoimiaan minkään kansan vapautta vastaan», mutta presidentti käyttää Ranskan armeijaa Rooman vapautta vastaan. Perustuslain 54. artikla kieltää toimeenpanevaa valtaa julistamasta sotaa ilman kansalliskokouksen[1] suostumusta. Konstituanten toukokuun 8. päivän päätös käskee selvästi ministereitä saattamaan pikaisesti Rooman retkikunnan toiminnan alkuperäisen tarkoituksensa mukaiseksi, päätös siis kieltää selvästi sodan Roomaa vastaan, mutta Oudinot pommittaa Roomaa. Ledru-Rollin veti siten itse perustuslain raskauttavaksi todisteeksi Bonapartea ja hänen ministereitään vastaan. Kansalliskokouksen kuningasmieliselle enemmistölle hän, perustuslain tribuuni, sinkautti uhkaavan julistuksen: »Tasavaltalaiset osaavat pakottaa kunnioittamaan perustuslakia keinoilla millä tahansa, vaikkapa asevoimalla!» »Asevoimalla!» toisti vuoripuolue satakertaisena kaikuna. Enemmistö vastasi hirmuisella metelillä. Kansalliskokouksen puhemies kutsui Ledru-Rollinia järjestykseen, Ledru-Rollin toisti uhkamielisen julistuksensa ja pani lopuksi puhemiehen pöydälle esityksen Bonaparten ja hänen ministeriensä syytteeseen asettamisesta. 361 äänellä 203 ääntä vastaan kansalliskokous päätti Rooman pommittamista koskevasta kysymyksestä siirtyä ilman muuta päiväjärjestykseen.
Luuliko Ledru-Rollin voivansa lyödä valtiosäännön avulla kansalliskokouksen ja kansalliskokouksen avulla presidentin?
Perustuslaki kielsi tosin kaikki hyökkäykset muiden kansojen vapautta vastaan, mutta se, jota vastaan Ranskan armeija hyökkäsi Roomassa, ei ollut ministeristön mielestä »vapautta», vaan »anarkian despotiaa». Eikö vuoripuolue ollut vieläkään, kaikista perustuslakiasäätävässä kokouksessa saamistaan kokemuksista huolimatta käsittänyt, ettei perustuslain selittäminen kuulunut niille, jotka olivat sen tehneet, vaan yksinomaan niille, jotka olivat sen hyväksyneet? Että sen sanamuotoa tuli tulkita sen elinvoimaisen hengen mukaan ja että sen ainoa elinvoimainen henki oli porvarillinen henki? Että Bonaparte ja kansalliskokouksen kuningasmielinen enemmistö olivat perustuslain pätevimpiä tulkitsijoita, niin kuin pappi on raamatun ja tuomari lain pätevin tulkitsija? Pitikö kansalliskokouksen, joka oli juuri lähtenyt yleisten vaalien helmasta, tuntea olevansa edesmenneen Konstituanten jälkisäädöksen sitoma, kun sen eläessäkin eräs Odilon Barrot oli rikkonut sen tahtoa? Oliko Ledru-Rollin vedotessaan Konstituanten toukokuun 8. päivänä tekemään päätökseen unohtanut, että sama Konstituante oli toukokuun 11. päivänä hylännyt hänen ensimmäisen esityksensä Bonaparten ja tämän ministerien asettamisesta syytteeseen, että se oli vapauttanut presidentin ja ministerit vastuusta hyväksyen siten Roomaa vastaan tehdyn hyökkäyksen »perustuslaillisena», että hän vain valitti jo langetetusta tuomiosta, ja että hän loppujen lopuksi valitti tasavaltalaisesta Konstituantesta kuningasmieliseen Legislativeen? Perustuslaki itse kannustaa kapinaan kehottaessaan erikoisessa artiklassa jokaista kansalaista suojaamaan perustuslakia. Ledru-Rollin nojautui tuohon artiklaan. Mutta eikö julkista valtaa ole samalla järjestetty perustuslain turvaksi ja eikö perustuslain loukkaaminen ala vasta siitä hetkestä, jolloin jokin julkinen perustuslaillinen valta nousee kapinaan toista vastaan? Mutta tasavallan presidentin, tasavallan ministerien, tasavallan kansalliskokouksen välillähän vallitsi mitä sopusointuisin yhteisymmärrys.
Se minkä vuoripuolue yritti saada aikaan kesäkuun 11. päivänä, oli »kapina puhtaan järjen puitteissa», ts. puhtaasti parlamentaarinen kapina. Sen mielestä kokouksen enemmistön piti kansanjoukkojen tulevan aseellisen kapinan pelästyttämänä tehdä mitättömäksi oma valtansa ja omien vaaliensa merkitys suistamalla Bonaparte ja ministerit. Eikö Konstituante ollut yrittänyt samaan tapaan kumota Bonaparten vaalia, vaatiessaan niin itsepintaisesti Barrotin–Fallouxin ministeristön eroamista?
Konventin ajoilta ei puuttunut esikuvia parlamentaarisista kapinoista, jotka olivat yhtäkkiä muuttaneet perinpohjin enemmistön ja vähemmistön suhteita — ja miksei nuori vuoripuolue onnistuisi siinä, missä oli onnistunut vanhakin? — eivätkä silloiset olosuhteet näyttäneet epäsuotuisilta sellaiselle yritykselle. Kansan kiihtymys oli kohonnut Pariisissa arveluttavan korkealle, vaaliäänestyksestä päätellen armeija ei näyttänyt suosivan hallitusta, lakiasäätävän kokouksen enemmistö oli sitä paitsi vielä liian nuori ollakseen konsolidoitunutta, ja se muodostui lisäksi vanhoista herroista. Jos parlamentaarinen kapina oli onnistunut vuoripuolueelta, valtion peräsin olisi heti joutunut sen haltuun. Demokraattinen pikkuporvaristo toivoi puolestaan kuten aina mitä hartaammin, että taistelu suoritettaisiin pilvissä sen pään yläpuolella yksinomaisesti parlamentin henkien välillä. Molemmat, sekä demokraattinen pikkuporvaristo että sen edustaja vuoripuolue, saavuttaisivat loppujen lopuksi parlamentaarisella kapinalla suuren tarkoitusperänsä, jona oli porvariston vallan kukistaminen, päästämättä proletariaattia kahleista tai sallimatta sen näyttäytyä muuten kuin perspektiivissä; proletariaattia käytettäisiin hyväksi siten, ettei siitä olisi mitään vaaraa.
Kansalliskokouksen annettua kesäkuun 11. päivänä votuminsa oli vuoripuolueen eräiden jäsenten ja salaisten työväenyhdistysten edustajien kesken neuvottelu. Viimeksi mainitut vaativat hyökkäämään samana iltana. Vuoripuolue torjui jyrkästi tuon suunnitelman. Se ei halunnut millään hinnalla päästää johtoa käsistään; se suhtautui liittolaisiinsa yhtä epäilevästi kuin vastustajissakin, eikä suinkaan syyttä. Vuoden 1848 kesäkuun muisto kuohutti Pariisin proletariaatin rivejä kovemmin kuin koskaan ennen. Sitä kahlitsi kuitenkin vuoripuolueen kanssa tehty liitto. Vuoripuolue edusti suurinta osaa departementeista, se liioitteli armeijaan saamaansa vaikutusta, kansalliskaartin demokraattinen osa oli sen käytettävissä, pikkukauppiaiden moraalinen voima oli sen puolella. Proletariaatille, jota kolera oli lisäksi vähentänyt ja työttömyys karkottanut huomattavassa määrässä pois Pariisista, kapinaan ryhtyminen tällä hetkellä vastoin vuoripuolueen tahtoa merkitsi vuoden 1848 kesäkuun päivien hyödytöntä toistamista, kun sitä paitsi puuttui tilanne, joka oli silloin sysännyt sitä tuohon epätoivoiseen taisteluun. Työväen edustajat tekivät sen, mikä yksin vain oli järkevää. He velvoittivat vuoripuolueen kompromettoimaan itsensä, ts. ylittämään parlamentaarisen taistelun rajat siinä tapauksessa, jos sen syytöskirjelmä hylätään. Koko kesäkuun 13. päivän proletariaatti pysytteli samalla skeptisen tarkkailevalla kannalla ja odotti demokraattisen kansalliskaartin ja armeijan vakavaa, peruutumatonta yhteenottoa syöksyäkseen sitten taisteluun ja viedäkseen vallankumouksen sille asetettua pikkuporvarillista päämäärää pitemmälle. Voiton varalta oli jo muodostettu proletariaatin kommuuni, jonka piti toimia virallisen hallituksen rinnalla. Pariisin työläiset olivat oppineet vuoden 1848 kesäkuun verisessä koulussa.
Kesäkuun 12. päivänä ministeri Lacrosse itse teki lakiasäätävässä kokouksessa ehdotuksen, että siirryttäisiin heti keskustelemaan syytöskirjelmästä. Hallitus oli ryhtynyt yöllä kaikkiin ennakkotoimenpiteisiin puolustuksen ja hyökkäyksen varalta; kansalliskokouksen enemmistö oli päättänyt ajaa kapinallisen vähemmistön kadulle, vähemmistö taas ei voinut enää perääntyä, arpa oli heitetty, syytöskirjelmä hylättiin 377 äänellä 8 vastaan. Vuoripuolue, joka oli pidättäytynyt äänestämästä, säntäsi kiukuissaan »rauhallisen demokratian» propagandasaleihin, »Démocratie pacifique»[2] lehden toimistoon.
Parlamentin rakennuksesta poistuminen mursi vuoripuolueen voiman, niin kuin maasta irtautuminen mursi maan jättiläispojan, Anteuksen, voiman. Montagnelaiset[3], jotka lakiasäätävän kokouksen huoneissa olivat olleet Simsoneita, olivat »rauhallisen demokratian» huoneissa vain pelkkiä filistereitä. Syntyi pitkällinen, meluisa ja tyhjänpäiväinen väittely. Vuoripuolue oli päättänyt keinolla millä hyvänsä pakottaa pitämään perustuslakia arvossa, »ei kuitenkaan asevoimalla». Tätä sen päätöstä kannatti »perustuslain ystävien» eräs julistus[4] ja lähetystö. »Perustuslain ystäviksi» nimittivät itseään »Nationalin» nurkkakunnan, porvarillis-tasavaltalaisen puolueen, jäännökset. Samalla kun näiden jäljellä olevista parlamenttiedustajista kuusi äänesti syytekirjelmän hylkäämistä vastaan ja kaikki muut sen hylkäämisen puolesta, samalla kun Cavaignac asetti sapelinsa järjestyspuolueen käytettäväksi, nurkkakunnan suurempi, parlamentin ulkopuolella oleva osa käytti kärkkäästi hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta päästäkseen pois poliittisesta paria-asemastaan ja tunkeutuakseen demokraattisen puolueen riveihin. Tosiaankin, eivätkö he olleet luonnostaan tuon puolueen kilvenkannattajia, puolueen, joka oli kätkeytynyt heidän kilpensä, heidän periaatteensa, perustuslain taa?
Vuoripuolue oli synnytystuskissa aamun koittoon asti. Se synnytti »julistuksen kansalle», joka julkaistiin kesäkuun 13. päivän aamulla parissa sosialistisessa lehdessä[5] jokseenkin vaatimattomalla paikalla. Siinä julistettiin presidentti, ministerit, lakiasäätävän kokouksen enemmistö »perustuslain ulkopuolella» (hors la Constitution) oleviksi ja kehotettiin kansalliskaartia, armeijaa ja lopuksi kansaakin »nousemaan». »Eläköön perustuslaki!» oli ohje lause, jonka vuoripuolue antoi, ohjelause, joka ei merkinnyt mitään muuta kuin »Alas vallankumous!»
Tuon vuoripuolueen perustuslaillisen julistuksen mukainen oli kesäkuun 13. päivänä pidetty pikkuporvarien eräs niin sanottu rauhallinen mielenosoitus, ts. Chäteau d'Eausta lähtenyt katukulkue; 30 000 aseetonta miestä, enimmäkseen kansalliskaartilaisia, joukossa salaisten työväenosastojen jäseniä, liikkui Boulevardia pitkin huudahdellen: »Eläköön perustuslaki!» Itse kulkueen osanottajat kirauttivat tuon tunnuksen konemaisesti, jääkylmästi, kuin pahalla omallatunnolla, ja katukäytävillä tungeskeleva kansanjoukko otti sen ivallisesti vastaan, sen sijaan että olisi paisuttanut sen ukkosen jylinäksi. Tuosta moniäänisestä laulusta puuttui rintaääni. Ja kun kulkue hoiperteli »perustuslain ystävien» istuntorakennuksen ohitse ja sen päätykaton harjalle ilmestyi palkattu perustuslain airut, joka voimiensa takaa huitoi ilmaa hatullaan ja pudotteli suunnattomien keuhkojensa koko voimalla pyhiinvaeltajien niskaan raekuuroina ohjelausetta »Eläköön perustuslaki!» — vaeltajat lienevät itsekin tajunneet hetkeksi tilanteen koomisuuden. Tunnettua on, kuinka epäparlamentaarisella tavalla Changarnierin rakuunat ja jääkärit ottivat kulkueen vastaan sen ehdittyä rue de la Paixin ja Boulevardin kulmaukseen ja miten kulkue hajosi silmänräpäyksessä joka taholle ja sinkautti vain peräänsä heikon »aseisiin»-huudon, jotta olisi tullut noudatettua kesäkuun 11. pnä parlamentissa kajautettua aseisiin-kehotusta.
Rue du Hazard -kadulle kokoontuneista vuoripuolueen jäsenistä enemmistö painui oitis tiehensä, kun tämä rauhallisen kulkueen väkivaltainen hajottaminen, hämärät huhut aseettomien kansalaisten murhaamisesta Boulevardilla ja yhä voimistuva katumeteli tuntuivat ennustavan kapinan lähestymistä. Ledru-Rollin pienen edustajajoukon etunenässä pelasti vuoripuolueen kunnian. Suojanaan Pariisin tykistö, joka oli kokoontunut Palais Nationaliin, he lähtivät Taide- ja teollisuusmuseon luo, jonne piti saapua kansalliskaartin viidennen ja kuudennen legioonan. Mutta montagnelaiset odottivat turhaan viidettä ja kuudetta legioonaa: nuo varovaiset kansalliskaartilaiset jättivät edustajansa pulaan, Pariisin tykistö itse esti väestöä rakentamasta katusulkuja, kaaoksellinen sekasotku teki päätöstenteon mahdottomaksi, linjajoukot hyökkäsivät pistimet sojossa, osa edustajista vangittiin, osa pääsi pakoon. Siten päättyi kesäkuun 13. päivä.
Kun kesäkuun 23. päivä 1848 oli vallankumouksellisen proletariaatin kapinapäivä, niin kesäkuun 13. päivä 1849 oli demokraattisen pikkuporvaristen kapinapäivä; kumpikin näistä kapinoista ilmensi klassisen aidosti sitä luokkaa, joka oli sen nostanut.
Ainoastaan Lyonissa jouduttiin ankaraan, veriseen yhteenottoon. Täällä, jossa teollisuusporvaristo ja teollisuusproletariaatti ovat välittömästi vastakkain ja jossa työväenliike ei ole yleisen liikkeen kehystämää eikä määräämää kuten Pariisissa, kesäkuun 13. päivä menetti vastakaiussaan alkuperäisen luonteensa. Muualla maaseudulla, mikäli se sai vastakaikua, se ei sytyttänyt mitään — se oli kylmä salama.
Kesäkuun 13. päivään päättyi perustuslaillisen tasavallan ensimmäinen elämänvaihe, tasavallan, jonka normaali olemassaolo sai alkunsa lakiasäätävästä kokouksesta toukokuun 28. pnä 1849. Koko tuon prologin ajan käytiin meluisaa taistelua järjestyspuolueen ja vuoripuolueen välillä, porvariston ja pikkuporvariston välillä, joka harasi hyödyttömästi vastaan estääkseen vakauttamasta porvarillista tasavaltaa, minkä puolesta se itse oli herkeämättä vehkeillyt väliaikaisessa hallituksessa, toimeenpanokunnassa ja taistellut niin vimmatusti kesäkuun päivinä proletariaattia vastaan. Kesäkuun 13. mursi sen vastarinnan ja teki yhtyneiden kuningasmielisten lainsäädännöllisestä diktatuurista tapahtuneen tosiasian. Siitä hetkestä alkaen kansalliskokous on vain järjestyspuolueen yhteishyvän valiokunta.
Pariisi oli julistanut presidentin, ministerit ja kansalliskokouksen enemmistön »syytettyjen tilaan», nämä vuorostaan julistivat Pariisin »piiritystilaan». Vuoripuolue oli julistanut lakiasäätävän kokouksen enemmistön »perustuslain ulkopuolelle», enemmistö vuorostaan haastoi vuoripuolueen perustuslain rikkomisesta ylioikeuteen ja riisti lainsuojan kaikelta siltä, mikä vuoripuolueessa oli vielä elinvoimaista. Se typistettiin päättömäksi ja sydämettömäksi ruhoksi. Vähemmistö yritti nousta parlamentaariseen kapinaan, enemmistö korotti parlamentaarisen despotisminsa laiksi. Se sääti uuden työjärjestyksen, joka teki lopun puhujan vapaudesta ja antoi kansalliskokouksen puhemiehelle oikeuden rangaista edustajia järjestyksen rikkomisesta kieltämällä puhumasta, sakottamalla, pidättämällä palkkiot, sulkemalla määrätyksi ajaksi pois istunnoista, vankeudella. Vuoripuolueen ruhon yläpuolelle se ripusti miekan sijasta ruoskan. Jäljellejääneiden vuoripuolueen edustajien kunnia-asiana olisi ollut lähteä joukolla pois. Sellainen toimenpide olisi jouduttanut järjestyspuolueen hajoamista. Se olisi hajonnut alkuperäisiin osiinsa heti, kun pieninkään vastustus olisi lakannut pitämästä sitä koossa.
Parlamentaarisen voiman lisäksi riistettiin demokraattisilta pikkuporvareilta myös heidän asevoimansa hajottamalla Pariisin tykistö ja kansalliskaartin 8., 9. ja 12. legioonat. Sitä vastoin rahaylimystön legioona, joka kesäkuun 13. pnä oli hyökännyt Boulen ja Rouxin kirjapainoihin, särkenyt painokoneet, hävittänyt tasavaltalaisten sanomalehtien toimistot ja vanginnut omavaltaisesti niiden toimittajat, latojat, painajat, ekspeditöörit, juoksupojat, sai kiitoslausuntoja kansalliskokouksen puhujalavalta. Tasavaltalaismielisiksi epäillyt kansalliskaartin osastot hajotettiin kaikkialla Ranskassa.
Uusi painolaki, uusi yhdistyslaki, uusi piiritystilalaki, täpötäydet Pariisin vankilat, poliittisten pakolaisten karkottaminen, kaikkien »Nationalia» pitemmälle menevien sanomalehtien lakkauttaminen, Lyonin ja viiden naapuridepartementin alistaminen raa'an sotilasdespotian alaiseksi, virallisten syyttäjien läsnäolo kaikkialla, niin moneen kertaan puhdistetun virkamiesarmeijan uusi puhdistaminen — nämä olivat niitä voitokkaan taantumuksen välttämättömiä, alinomaa toistuvia, jo kaavamaisiksi muodostuneita toimenpiteitä, jotka kesäkuun joukkomurhien ja karkotusten jälkeen ovat mainitsemisen arvoisia ainoastaan siksi, että tällä kertaa niitä ei suunnattu pelkästään Pariisia, vaan myös maaseutua vastaan, ei pelkästään proletariaattia, vaan ennen kaikkea keskiluokkia vastaan.
Kesä-, heinä- ja elokuussa kansalliskokouksen koko lainsäädäntötoiminta koostui kuristuslaeista, joilla piiritystilan julistaminen jätettiin hallituksen ratkaistavaksi, tukittiin suu sanomalehdistöltä entistä lujemmin ja tehtiin loppu liittoutumisoikeudesta.
Tätä aikaa ei kuitenkaan luonnehdi voiton tosiasiallinen, vaan periaatteellinen hyväksikäyttö, eivät kansalliskokouksen päätökset, vaan näiden päätösten perustelut, ei asia vaan sanonta, eikä niinkään sanonta kuin äänenpaino ja eleet, joilla sanontaa elävöitettiin. Häikäilemättömän julkea rojalististen mielipiteiden lausuminen julki, halveksivan ylhäinen tasavallan häpäiseminen, keikailevan kevytmielinen laverteleminen restauraatiotarkoituksesta, sanalla sanoen, kerskaileva tasavaltalaisen säädyllisyyden loukkaaminen antaa tälle ajanjaksolle erikoisen sävyn ja värityksen. Eläköön perustuslaki! oli kesäkuun 13. päivänä voitettujen sotahuuto. Voittajat olivat siis vapautuneet perustuslaillisen, ts. tasavaltalaisen, puhetavan ulkokultaisuudesta. Vastavallankumous saattoi valtansa alle Unkarin, Italian, Saksan, ja he luulivat restauraation olevan jo Ranskan porteilla. Järjestyspuolueen ryhmien johtomiesten kesken syntyi todellinen kilpailu siitä, kuka parhaiten todistaa »Moniteurissa» asiakirjoilla kuningasmielisyytensä ja tunnustaa, katuu ja pyytää jumalan ja ihmisten edessä anteeksi monarkian aikana tekemiään liberaalisuussyntejä. Ei kulunut päivääkään ilman, ettei kansalliskokouksen puhujalavalla olisi selitetty helmikuun vallankumousta yhteiskunnalliseksi onnettomuudeksi, ettei joku legitimistinen syrjäseudun tilanomistaja olisi ilmoittanut juhlallisesti, ettei hän milloinkaan ollut tunnustanut tasavaltaa, ettei joku arka loikkari ja heinäkuun monarkian kavaltaja olisi kertonut taannehtivasti uroteoistaan, joita suorittamasta olivat ehkäisseet häntä vain Ludvig Filipin ihmisystävyys tai muut väärinkäsitykset. Helmikuun päivissä ei siis ollut ihailtavaa voitokkaan kansan jalomielisyys, vaan niiden kuningasmielisten itseuhrautuvuus ja maltti, jotka sallivat kansan voittaa. Muuan kansanedustaja ehdotti, että helmikuun haavoittuneille määrätyistä apurahoista annettaisiin osa kunnalliskaartilaisille, jotka yksinään olivat noina päivinä tehneet palveluksia isänmaalle. Eräs toinen ehdotti pystytettävän Orléansin herttualle ratsastajapatsas Karusellitorille. Thiers sanoi perustuslakia likaiseksi paperipalaksi. Puhujalavalle ilmestyi vuoron perään orleanisteja, jotka katuivat, että olivat vehkeilleet laillista kuningasvaltaa vastaan; legitimistejä jotka moittivat itseään siitä, että olivat laitonta kuningasvaltaa vastustamalla jouduttaneet yleensä kuningasvallan suistumista; Thiers, joka katui sitä, että oli vehkeillyt Moléta vastaan; Molé, joka katui vehkeilyjään Guizotia vastaan; Barrot, joka katui vehkeilyjään kaikkia kolmea vastaan. Huuto: »Eläköön sosiaalidemokraattinen tasavalta!» julistettiin perustuslainvastaiseksi; huutoa: »Eläköön tasavalta!» vainottiin sosiaalidemokraattisena. Vaterloon taistelun vuosipäivänä eräs edustaja selitti: »Pelkään vähemmän preussilaisten maahanhyökkäystä kuin vallankumouksellisten pakolaisten palaamista Ranskaan.» Lyonissa ja läheisissä departementeissa järjestetyn terrorin johdosta tehtyihin valituksiin Baraguay d'Hilliers vastasi: »Pidän enemmän valkoisesta kuin punaisesta terrorista.» (»J'aime mieux la terreur blanche que la terreur rouge»). Ja kokous aplodeerasi hurjasti joka kerta, kun sen puhujain huulilta kirposi komparuno tasavaltaa vastaan, vallankumousta vastaan, perustuslakia vastaan, kuningasvallan puolesta, Pyhän allianssin puolesta. Pienimpienkin tasavaltalaisten muodollisuuksien loukkaaminen, esimerkiksi se, jos ei edustajia puhuteltu sanalla »citoyens»[6], antoi intoa järjestyksen ritareille.
Pariisin uusintavaalit, jotka toimitettiin heinäkuun 8. pnä piiritystilan vallitessa ja proletariaatin enimmän osan pysyessä poissa vaaliuurnilta, Ranskan armeijan suorittama Rooman valloitus, punaisten korkea-arvoisuuksien[7] ja heidän seurassaan inkvisition ja munkkiterrorin saapuminen Roomaan liittivät uusia voittoja kesäkuun voittoon ja lisäsivät järjestyspuolueen päihtymystä.
Vihdoin elokuun puolivälissä kuningasmieliset määräsivät lykättäväksi kansalliskokouksen istuntoja kahdella kuukaudella, osaksi sen tähden, että he voisivat olla läsnä departementtien vastikään kokoontuneiden neuvostojen istunnoissa ja osaksi sen tähden, että he olivat monikuukautisen rojalismiorgiansa väsyttämiä. Kansalliskokouksen sijaiseksi ja tasavallan vartijaksi he jättivät peittelemättömän ironisesti 25-miehisen edustajista muodostetun valiokunnan, johon kuului legitimistien ja orleanistien kerma, kuten Molé ja Changarnier. Ironia oli syvempää kuin he aavistivatkaan. Historia, tuomittuaan heidät auttamaan heidän rakastamansa kuningaskunnan kukistamista, oli määrännyt heidät pitämään pystyssä tasavaltaa, jota he vihasivat.
Lakiasäätävän kokouksen istuntojen lykkäämiseen päättyy perustuslaillisen tasavallan toinen elämänkausi, sen kuningasmielisen raakuuden kausi.
Pariisin piiritystila oli jälleen lakkautettu, sanomalehdet alkoivat taas ilmestyä. Sosiaalidemokraattisten lehtien ilmestymiskiellon, kuristuslakien ja rojalistisen miekastelun aikana »Siècle»,[8] monarkistis-perustuslaillisten pikkuporvarien vanha kirjallinen edustaja, tasavaltalaistui; »Presse»,[9] porvarillisten reformaattorien vanha kirjallinen äänenkannattaja, demokratisoitui ja »National», tasavaltalaisen porvariston vanha klassinen äänenkannattaja, muuttui sosialistismieliseksi.
Salaseurat levisivät ja voimistuivat samassa mitassa kuin julkiset klubit kävivät mahdottomiksi. Taloudellisesti mitättömät tuotannolliset työväenyhdistykset, joita siedettiin pelkkinä liikeyhtiöinä, muodostuivat proletariaatin poliittisiksi yhdyssiteiksi. Kesäkuun 13. päivä vei virallisen johdon erinäisiltä puolivallankumouksellisilta puolueilta, mutta sen sijaan jäljelle jääneet joukot saavuttivat itseluottamusta. Järjestyksen ritarit olivat pelotelleet kertomalla kauheita punaisesta tasavallasta, mutta voitokkaan vastavallankumouksen halpamaiset hurjastelut ja hyperborealaiset kauhut Unkarissa, Badenissa ja Roomassa pesivät »punaisen tasavallan» hohtavan valkoiseksi. Ja Ranskan yhteiskunnan tyytymättömät väliluokat alkoivat punaisen tasavallan lupauksia ja sen ongelmallisia kauhuja pitää punaisen monarkian kauhuja ja sen tosiasiallista toivottomuutta parempana. Yksikään sosialisti ei ollut harjoittanut Ranskassa vallankumouksellista propagandaa enemmän kuin Haynau. A chaque capacité selon ses œvres!»[10]
Louis Bonaparte käytti sillä välin kansalliskokouksen lomaa hyväkseen tehden majesteetillisia matkoja maakuntiin; kuumaverisimmät legitimistit tekivät pyhiinvaellusmatkoja pyhän Ludvigin jälkeläisen[11] luo Emsiin, ja joukko järjestyspuolueen kansanedustajia vehkeili vastikään kokoontuneissa departementtien neuvostoissa. Oli saatava ne lausumaan julki se, mitä kansalliskokouksen enemmistö ei ollut uskaltanut vielä ilmaista, nimittäin vaatimaan perustuslain välitöntä tarkistamista. Perustuslain mukaan tuo tarkistus saatettiin suorittaa vasta 1852 erityisessä, sitä tarkoitusta varten koollekutsutussa kansalliskokouksessa. Mutta jos departementtien neuvostojen enemmistö puoltaisi tarkistamista, niin voisiko kansalliskokous olla uhraamatta perustuslain neitseellisyyttä Ranskan äänelle? Kansalliskokous toivoi maakuntakokouksilta sitä samaa, mitä Voltairen »Henriaden» nunnat toivoivat pandureilta. Mutta kansalliskokouksen Potifarit joutuivat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta tekemisiin maaseudun yhtä monen Joosefin kanssa. Valtava enemmistö ei tahtonut ymmärtää tuota tungettelevaa vihjailua. Perustuslain tarkistus estettiin juuri sillä keinolla, jolla se piti säätämän aikaan, departementtien neuvostojen äänestyksellä. Ranska, vieläpä porvarillinen Ranska, oli sanonut sanansa ja sanonut sen tarkistusta vastaan.
Lokakuun alussa lakiasäätävä kansalliskokous kokoontui uudelleen — tantum mutatus ab illo![12] Sen fysionomia oli kokonaan muuttunut. Perustuslain tarkistuksen odottamaton epääminen departementtineuvostojen taholta palautti kansalliskokouksen perustuslain puitteisiin ja viittasi sen eliniän rajoihin. Orleanistit oli tehnyt epäluuloisiksi legitimistien pyhiinvaellus Emsiin, legitimistit oli saanut epäluuloisiksi orleanistien ja Lontoon kanssakäyminen,[13] molempien ryhmien sanomalehdet olivat lietsoneet tulta ja puntaroineet pretendenttiensä keskinäisiä vaatimuksia. Orleanistit ja legitimistit kiukuttelivat yhdessä bonapartistien vehkeilyjen vuoksi, jotka kävivät ilmi presidentin majesteetillisista matkoista, hänen jokseenkin läpinäkyvistä vapautumisyrityksistään, bonapartistien sanomalehtien nokkavista puheista; Louis Bonaparte kiukutteli kansalliskokoukselle, joka piti oikeutettuna ainoastaan legitimistien ja orleanistien salavehkeilyä, ja ministeristölle, joka yhtä mittaa kavalsi hänet kansalliskokoukselle. Ja vihdoin ministeristö oli jakaantunut Rooman politiikan vuoksi ja ministeri Passyn ehdottoman tuloveron johdosta, jonka vanhoilliset leimasivat sosialistiseksi.
Barrotin ministeristön ensimmäisiä esityksiä jälleen kokoontuneelle lakiasäätävälle kokoukselle oli vaatimus 300 000 frangin määrärahan myöntämisestä Orléansin herttuattaren leskeneläkkeen maksamiseen. Kansalliskokous myönsi sen ja lisäsi Ranskan kansan velkaluetteloa seitsemällä miljoonalla frangilla. Ludvig Filipin esittäessä siten edelleen menestyksellisesti »pauvre honteuxin», kainon kerjäläisen, osaa, ministeristö ei rohjennut ehdottaa palkankorotusta Bonapartelle eikä kokouskaan näyttänyt taipuvaiselta antamaan sitä ja Louis Bonaparte oli kuten aina kahden vaiheilla: Aut Caesar, aut Clichy![14]
Ministeristön toinen vaatimus yhdeksän miljoonan frangin määrärahan myöntämisestä Rooman retken kustannuksiin pahensi toisaalta Bonaparten ja toisaalta ministeristön ja kansalliskokouksen välistä epäsopua. Louis Bonaparte oli julkaissut »Moniteurissa» adjutantilleen Edgard Neylle osoittamansa kirjeen, jossa hän asetti paavin hallituksen riippuvaiseksi perustuslaillisista takeista. Paavi puolestaan oli antanut lausunnon: »Motu proprio»,[15] ja torjunut siinä kaiken ennastetun valtansa supistamisen. Bonaparten kirje kohotti tarkoituksellisen häpeilemättömästi hänen virkahuoneensa esirippua esittääkseen hänet rahvaan nähtäväksi hyväntahtoisena nerona, jota ei tunnustettu edes omassa talossa ja kahlehdittiin. Hän ei keimaillut ensi kertaa »vapaan sielun salavihkaisin siivenlyönnein».[16] Valiokunnan esittelijä Thiers ei ollut tietävinään Bonaparten siivenlyönneistä ja tyytyi vain tulkitsemaan paavin lausunnon ranskaksi. Ei ministeristö, vaan Victor Hugo koetti pelastaa presidentin ehdottamalla päätöstä, jossa kansalliskokouksen piti lausua yhtyvänsä Napoleonin kirjeeseen. Allons donc! Allons donc![17] Tuolla epäkunnioittavalla kevytmielisellä huudahduksella enemmistö hautasi Hugon ehdotuksen. Presidentin politiikka? Presidentin kirje? Itse presidentti? Allons Donc! Allons donc! Kuka hitto suhtautuu herra Bonaparteen tosissaan? Luuletteko te, herra Victor Hugo, että me uskomme teidän luottavan presidenttiin? Allons donc! Allons donc!
Orléansien ja Bourbonien takaisin kutsumisesta käyty keskustelu joudutti vihdoin Bonaparten ja kansalliskokouksen välien rikkoutumista. Presidentin serkku, Westfalenin entisen kuninkaan poika[18], oli ministeristön poissa ollessa tehnyt tuon ehdotuksen, joka ei tarkoittanut mitään muuta kuin legitimististen ja orleanististen kruununtavoittelijoiden painamista samalle tai vielä alemmalle tasolle kuin oli bonapartistinen tavoittelija, joka ainakin oli tosiasiallisesti valtion huipulla.
Napoleon Bonaparte oli kyllin tahditon yhdistääkseen samassa esityksessä karkotettujen kuningasperheiden takaisin kutsumisen ja kesäkuun kapinallisten armahtamisen.
Enemmistön suuttumus pakotti hänet heti perumaan tuota pyhän ja epäpyhän, kuningasrotujen ja proletaarisikiöiden, yhteiskunnan kiintotähtien ja sen virvatulien rikollista yhteenkytkemistä ja antamaan kummallekin ehdotukselle sille kuuluvan arvon. Enemmistö vastusti tarmokkaasti kuninkaallisten perheiden takaisin kutsumista, ja Berryer, legitimistien Demosthenes, ei jättänyt mitään epäilyksiä tuon lausunnon merkityksen suhteen. Kruununtavoittelijain alentaminen porvarien tasalle, siinä sen tarkoitus! Heiltä tahdotaan riistää pyhimyskehä, viimeinen majesteettisuus, mikä heille on jäänyt, maanpakolaisuuden majesteettisuus! Mitä, huudahti Berryer, ajateltaisiin sellaisesta kruununtavoittelijasta, joka ylhäisen syntyperänsä unohtaen palaisi tänne elääkseen tavallisena yksityishenkilönä! Louis Bonapartelle ei olisi voitu sanoa selvemmin, ettei hän ollut voittanut maassaolollaan mitään, että joskin yhtyneet kuningasmieliset tarvitsivat häntä täällä Ranskassa puolueettomana miehenä presidentin tuolilla, niin todellisten kruununtavoittelijain tuli pysyä profaaneilta katseilta maanpakolaisuususvan peitossa.
Marraskuun 1. päivänä Louis Bonaparte vastasi lakiasäätävälle kokoukselle tiedonannolla, jossa ilmoitettiin melko karkein sanoin Barrotin ministeristön erottamisesta ja uuden ministeristön muodostamisesta. Barrotin–Fallouxin ministeristö oli kuningasmielisen kokoomuksen ministeristö, d'Hautpoulin ministeristö oli Bonaparten ministeristö, presidentin ase lakiasäätävää kokousta vastaan, käskyläisministeristö.
Bonaparte ei ollut enää pelkkä vuoden 1848 joulukuun 10. päivän puolueeton mies. Toimeenpanovallan haltijana hänestä tuli tiettyjen etujen keskiö, taistelu anarkiaa vastaan pakotti itse järjestyspuolueenkin enentämään hänen vaikutusvaltaansa, ja jos kohta hän ei ollut enää suuren yleisön suosiossa, niin järjestyspuolue oli suuren yleisön epäsuosiossa. Eikö hän voinut toivoa saavansa orleanistit ja legitimistit niiden keskinäisen kilpailun ja jonkinlaisen monarkistisen restauraation välttämättömyyden pakottamina tunnustamaan puolueettoman pretendentin?
Vuoden 1849 1. marraskuuta alkaa perustuslaillisen tasavallan kolmas elämänkausi, kausi, joka päättyy vuoden 1850 maaliskuun 10. päivään. Alkaa Guizotin niin ihailema perustuslaillisten instituutioiden säännöllinen peli, riita toimeenpanevan ja lakiasäätävän vallan välillä. Enemmänkin. Yhtyneiden orleanistien ja legitimistien restauraatiohaluja vastaan Bonaparte puolustaa todellisen valtansa oikeusperustetta, tasavaltaa; Bonaparten restauraatiohaluja vastaan järjestyspuolue puolustaa yhteisen herruutensa oikeusperustetta, tasavaltaa, legitimistit puolustavat orleanisteja vastaan ja orleanistit legitimistejä vastaan status quota[19], tasavaltaa. Nuo kaikki järjestyspuolueen ryhmät, joilla kullakin on in petto[20] oma kuninkaansa ja oma restauraationsa, asettavat kilpailijansa vallankaappaus- ja kapinahaluja vastaan porvariston yleisen herruuden, muodon, jossa niiden yksinomaiset vaatimukset neutralisoituvat ja säilyvät, ts. tasavallan.
Niin kuin Kant pitää tasavaltaa, niin myös pitivät nuo kuningasmieliset monarkiaa ainoana järkiperäisenä valtiomuotona, käytännöllisen järjen postulaattina, jota ei saada koskaan toteutetuksi, mutta jonka saavuttamista täytyy pitää alati päämääränä ja lujasti mielessä.
Perustuslaillinen tasavalta, joka oli lähtenyt porvarillis-tasavaltalaisten käsistä onttona ideologisena kaavana, muuttui näin ollen yhtyneiden kuningasmielisten käsissä sisällökkääksi, eläväksi valtiomuodoksi. Thiers puhui totta enemmän kuin hän aavistikaan sanoessan: »Me kuningasmieliset olemme perustuslaillisen tasavallan todellinen tuki.»
Kokoomusministeristön kaatumisella, käskyläisministeristön ilmaantumisella oli toinenkin merkitys. Sen finanssiministerin nimi oli Fould. Fould finanssiministerinä merkitsi, että Ranskan kansallisrikkaus luovutettiin virallisesti pörssin haltuun ja pörssi laskettiin hoitamaan valtionomaisuutta pörssille edullisella tavalla. Ilmoittamalla »Moniteurissa» Fouldin nimittämisestä rahaylimystö ilmoitti restauraatiostaan. Tämä restauraatio oli muiden restauraatioiden välttämätön täydennys ja niin kuin nekin renkaana perustuslaillisen tasavallan ketjussa.
Ludvig Filip ei ollut kertaakaan uskaltanut tehdä oikeasta loupcervieristä[21] rahaministeriä. Niin kuin hänen monarkiansa oli ihanteellinen nimi suurporvariston herruudelle, niin myös erioikeudellisilla eduilla täytyi hänen ministeriöissään olla pyyteettömät aatteelliset nimet. Porvarillinen tasavalta pyöräytti kaikkialla etualalle sen, minkä erilaiset monarkiat, niin legitimistinen kuin orleanistinenkin, pitivät taustalla piilossa. Tasavalta maallisti sen, mitä monarkiat olivat ylistäneet taivaisiin. Pyhimysten nimien tilalle se asetti hallitsevien luokkaetujen porvarilliset erisnimet.
Koko esityksemme on osoittanut, että olemassaolonsa ensimmäisestä päivästä alkaen tasavalta ei suistanut finanssiylimystöä, vaan vahvisti sitä. Noita myönnytyksiä kuitenkin se teki tahtomattaan, kohtalonomaisesti. Fouldin avulla hallinnollinen aloite siirtyi takaisin finanssiylimystölle.
Herää kysymys, miten liittoutunut porvaristo saattoi sietää ja kärsiä finanssiylimystön herruutta, joka Ludvig Filipin aikana oli perustunut muiden porvarisryhmien syrjäyttämiseen ja alistamiseen?
Vastaus on yksinkertainen.
Ensinnäkin finanssiylimystö itse muodostaa tärkeän määräävän ryhmän kuningasmielisessä kokoomuksessa, jonka yhteistä hallitusvaltaa sanotaan tasavallaksi. Eivätkö orleanistien puhujat ja kyvyt ole finanssiylimystön vanhoja liittolaisia ja rikostovereita? Eikö se itse ole orleanismin kultainen falangi? Mitä tulee legitimisteihin, niin he olivat jo Ludvig Filipin aikana osallistuneet käytännössä kaikkiin pörssi-, kaivos- ja rautatiekeinotteluorgioihin. Suurmaanomistuksen ja finanssiylimystön liitto on yleensä normaali ilmiö. Todisteina — Englanti, yksinpä Itävaltakin.
Sellaisessa maassa kuin Ranskassa, jossa kansallistuotannon määrä on suhteettoman alhainen kansallisvelan määrään verraten ja jossa valtion lainakorko on huomattavana keinottelun kohteena sekä pörssi tuottamattomalla tavalla kasvamaan pyrkivän pääoman sijoituksen pääasiallisena markkinapaikkana, — sellaisessa maassa on lukematon määrä ihmisiä kaikista porvarillisista tai puoliporvarillisista luokista, jotka ovat kiinnostuneita valtionvelasta, pörssipelistä, finansseista. Eivätkö kaikki nämä toisarvoiset pörssipeliin osallistujat löydä luonnollista tukinojaansa ja päällikköänsä siitä ryhmästä, joka edustaa samoja etuja valtavassa mitassa, kokonaisuudessaan?
Mistä johtuu valtionomaisuuden joutuminen finanssiylimystön käsiin? Valtion alati lisääntyvästä velkaantuneisuudesta. Entä valtion velkaantuneisuus? Siitä epäsuhteesta, että menot ylittävät jatkuvasti tulot, mikä samalla on valtionlainajärjestelmän syy ja seuraus.
Vapautuakseen tuosta velkaantuneisuudesta valtion täytyy joko rajoittaa menojaan, so. yksinkertaistaa, supistaa hallituselimistöä, hallita mahdollisimman vähän, pitää mahdollisimman pientä virkailijahenkilökuntaa, puuttua mahdollisimman vähän kansalaisyhteiskunnan asioihin. Tuo tie ei sopinut järjestyspuolueelle, jonka täytyi käyttää kuristuskeinoja, sekaantua virallisesti valtion nimissä asioiden kulkuun, tunkeutua kaikkialle valtioelinten avulla ja sitä laajemmassa mitassa, mitä useammalta taholta sen valtaaja sen luokan elinehtoja uhattiin. Santarmistoa ei voida vähentää, kun hyökkäykset persoonaa ja omaisuutta vastaan lisääntyvät.
Tai sitten valtion on koetettava välttää velkoja ja saada talousarvio edes hetkeksi tasapainoon siten, että se sälyttää ylimääräisiä veroja rikkaimpien luokkien harteille. Pitikö järjestyspuolueen silti uhrata omaa rikkauttaan isänmaan alttarille pelastaakseen kansallisrikkauden pörssirosvoukselta? Pas si bête![22]
Ranskan valtiontaloutta ei siis voida uudistaa uudistamatta täydellisesti Ranskan valtiota. Tähän valtiontalouteen liittyy välttämättä valtion velkaantuminen, ja valtion velkaantumiseen keinottelu valtion veloilla, valtion velkojien, pankkiirien, rahakauppiaiden ja pörssikarhujen herruus. Finanssiylimystön kukistaminen kiinnosti suoranaisesti ainoastaan yhtä järjestyspuolueen ryhmää, nimittäin tehtailijoita. Emme puhu keskinkertaisista emmekä pienteollisuudenharjoittajista, vaan teollisuusmagnaateista, jotka Ludvig Filipin aikana olivat olleet dynastisen opposition laajana perustana. Heidän etunsa vaativat epäilemättä vähentämään tuotantokustannuksia, siis vähentämään tuotantokustannuksiin sisältyviä veroja, siis vähentämään valtion velkoja, joiden korot sisältyvät noihin veroihin, siis kukistamaan finanssisiylimystön.
Englannissa, ja Ranskan suurimmat tehtailijat ovat pikkuporvareita englantilaisten kilpailijoidensa rinnalla, tapaamme todella tehtailijoita, jonkun Cobdenin tai Brightin, johtamassa ristiretkeä pankkia ja pörssiylimystöä vastaan. Miksei sellaista tapaa Ranskassa? Englannissa on vallitsevana teollisuus, Ranskassa maanviljelys. Englannissa teollisuus tarvitsee free tradea[23], Ranskassa suojelustullia, kansallista monopolia muiden monopolien ohella. Ranskan teollisuus ei hallitse Ranskan tuotantoa, ja sen tähden Ranskan teollisuudenharjoittajat eivät hallitse Ranskan porvaristoa. He eivät voi ajaa läpi etujaan vastoin porvariston muita ryhmiä astumalla, kuten englantilaiset, liikkeen johtoon ja asettamalla samalla luokkaintressinsä etutilalle; heidän on kuljettava vallankumouksen vanavedessä ja palveltava etuja, jotka ovat heidän luokkansa yhteisten etujen vastaisia. Helmikuussa he olivat ymmärtäneet väärin asemansa, mutta helmikuu viisastutti heitä. Ketä työläiset uhkaavat suoranaisemmin kuin työnantajaa, teollisuuskapitalistia? Siksi Ranskassa tehtailijasta tuli itsestään mitä fanaattisin järjestyspuolueen jäsen. Tosin finanssiylimystö pienensi hänen voittotulojaan, mutta mitä se oli proletariaatin aikomaan voittotulojen täydelliseen lakkauttamiseen verraten?
Ranskassa pikkuporvari tekee sen, mikä tavallisesti on teollisuusporvarin tehtävä; työläinen tekee sen, mikä tavallisesti on pikkuporvarin tehtävä; entä työläisen tehtävän, kuka ratkaisee sen? Ei kukaan. Ranskassa sitä ei ratkaista, siellä se vain julistetaan. Sitä ei missään ratkaista kansallisten rajojen puitteissa; Ranskan yhteiskunnan sisäinen luokkasota on muuttuva kansakuntien väliseksi maailmansodaksi. Ratkaisu alkaa vasta siitä hetkestä, jolloin maailmansota asettaa proletariaatin maailmanmarkkinoita hallitsevan kansakunnan, Englannin, johtoon. Vallankumous, joka saa täällä organisatorisen alkunsa mutta ei loppua, ei ole oleva mikään tuokion kestävä vallankumous. Nykyinen sukupolvi muistuttaa niitä juutalaisia, jotka Mooses johti erämaan halki. Sen ei ole ainoastaan valloitettava uutta maailmaa, sen täytyy tuhoutua tehdäkseen tilaa ihmisille, jotka ovat kehittyneet uutta maailmaa varten.
Palatkaamme Fouldiin.
Marraskuun 14. päivänä 1849 Fould nousi kansalliskokouksen puhujalavalle ja teki selkoa finanssijärjestelmästään: vanhan verojärjestelmän puolesta! Viinivero säilytettävä! Passyn tulovero peruutettava!
Passykaan ei ollut mikään vallankumouksellinen, hän oli Ludvig Filipin vanha ministeri. Hän kuului Dufauresin tapaisiin puritaaneihin ja Testen, heinäkuun monarkian syntipukin, lähimpiin uskottuihin.[24] Passykin oli ylistänyt vanhaa verojärjestelmää, suositellut viiniveron säilyttämistä, mutta hän oli samalla repinyt pois valtion budjettivajausta peittävän hunnun. Hän oli selittänyt, että ainoastaan uusi vero, tulovero, voi pelastaa valtion vararikolta. Fould, joka oli aikoinaan suositellut Ledru-Rollinille valtion vararikkoa, suositteli lakiasäätävälle kokoukselle valtion budjettivajausta. Hän lupasi säästöjä, joiden salaisuus, kuten myöhemmin paljastui, oli siinä, että esimerkiksi menot vähenivät 60 miljoonalla ja juokseva velka lisääntyi 200 miljoonalla — silmänkääntötemppuja lukujen ryhmittelyssä, tilinpäätösten teossa, mikä kaikki merkitsi loppujen lopuksi uusia lainoja.
Fouldin aikana finanssiylimystö ei tietenkään esiintynyt muiden kateellisten porvarisryhmien rinnalla niin häpeämättömän kierosti kuin Ludvig Filipin aikana. Mutta järjestelmä oli kerta kaikkiaan sama: velkojen alituinen lisääntyminen, vajauksen naamioiminen. Aikaa myöten vanha pörssihuijaus esiintyi entistä avoimemmin. Todiste: laki Avignonin rautatiestä, valtion arvopaperien kurssin salaperäiset heilahtelut, jotka olivat jonkin aikaa koko Pariisin puheenaiheena, ja vihdoin Fouldin ja Bonaparten epäonnistuneet keinottelut maaliskuun 10. päivän vaaleissa.
Finanssiylimystön julkisen valtaanpaluun seurauksena Ranskan kansa oli joutuva pian taas uuden helmikuun 24. päivän kynnykselle.
Perustuslakiasäätävä kokous oli vihoissaan perijäänsä kohtaan poistanut viiniveron vuodeksi 1850. Vanhojen verojen poistaminen ei kuitenkaan antanut varoja uusien velkojen maksuun. Creton, eräs järjestyspuolueen kretiineistä, oli jo ennen lakiasäätävän kokouksen lomaa ehdottanut viiniveron säilyttämistä. Fould otti käsiteltäväksi tuon ehdotuksen bonapartistisen ministeristön nimissä, ja vuoden 1849 joulukuun 20. päivänä, Bonaparten toimeenastumisen vuosipäivänä, kansalliskokous antoi määräyksen viiniveron ennallistamisesta.
Tuon ennallistamisasian ajajana ei ollut mikään finanssimies, vaan jesuiittain johtomies Montalembert. Hänen perustelunsa oli hämmästyttävän yksinkertaista: vero oli äidinrinta, josta hallitus saa ravintonsa, ja hallituksen muodostavat repressiiviset elimet, arvovallan elimet, armeija, poliisi, virkamiehet, tuomarit, ministerit ja papit. Hyökkäys veroa vastaan on anarkistien hyökkäys järjestyksen vartioita vastaan, jotka suojelevat porvarillisen yhteiskunnan aineellista ja henkistä tuotantoa proletaarivandaalien pyyteiltä. Vero on viides jumala omaisuuden, perheen, järjestyksen ja uskonnon ohella. Ja viinivero on kiistattomasti vero, ja päälle päätteeksi se ei ole mikään tavallinen, vaan ikivanha, monarkismihenkinen, kunnioitettava vero. Vive l'impôt des boissons! Three cheers and one cheer more![25]
Kun ranskalainen talonpoika haluaa maalata pirun seinälle, niin hän maalaa siihen verokarhun. Siitä hetkestä alkaen, jolloin Montalembert korotti veron jumalaksi, talonpojasta tuli jumalaton, ateisti, ja hän heittäytyi pirun, sosialismin, syliin. Järjestyksen uskonto oli kevytmielisesti menettänyt hänet, jesuiitat olivat kevytmielisesti menettäneet hänet, ja Bonaparte oli kevytmielisesti menettänyt hänet. Vuoden 1849 joulukuun 20. päivä oli peruuttamattomasti kompromettoinut vuoden 1848 joulukuun 20. päivän. »Setänsä veljenpoika» ei ollut perheessään ensimmäinen, jonka löi viinivero, tuo vero, joka Montalembertin sanojen mukaan ennustaa vallankumouksen rajusäätä. Todellinen, suuri Napoleon selitti St. Helenan saarella, että viiniveron ennallistaminen myötävaikutti hänen kukistumiseensa enemmän kuin mikään muu, sillä se vieroitti hänestä Etelä-Ranskan talonpojat. Se oli jo Ludvig XIV aikana ollut tärkeimpänä kansan vihan kohteena (katso Boisguillebertin ja Vaubanin kirjoituksia). Ensimmäinen vallankumous oli sen lakkauttanut, mutta 1808 Napoleon otti sen jälleen käytäntöön muunnetussa muodossa. Kun sitten Ranskaan enti restauraatio, sille eivät raivanneet tietä yksinomaan kasakat, vaan myös lupaukset viiniveron poistamisesta. Gentilhommerie[26] ei tietenkään ollut velvollinen pysymään sanassaan, jonka se oli antanut gens taillable à merci et miséricorde[27]. Vuosi 1830 lupasi lakkauttaa viiniveron. Sen tapoihin ei kuulunut tehdä, mitä se sanoi, eikä sanoa, mitä se teki. Vuosi 1848 lupasi lakkauttaa viiniveron, niinkuin se lupasi kaikkea muutakin. Vihdoin Konstituante, joka ei ollut luvannut mitään, määräsi testamenttisäädöksessään viiniveron poistettavan tammikuun 1. päivänä 1850, kuten jo mainitsimme.
Mutta juuri kymmentä päivää ennen vuoden 1850 tammikuun 1. päivää Legislative vahvisti sen taas. Ranskan kansa yritti turhaan poistaa tuon veron: kun se oli heittänyt sen ovesta ulos, se näki sen jälleen tulevan sisälle ikkunasta.
Viiniveroon kohdistuneen kansanvihan selittää se, että siihen liittyivät kaikki Ranskan verojärjestelmän inhottavat puolet. Sen kantotapa oli vihattu, sen jakotapa aristokraattinen, sillä verotusprosentti on sama niin tavallisimmista kuin kalleimmistakin viineistä, vero siis kasvaa geometrisessa suhteessa kuluttajien varakkuuden vähenemiseen nähden, se on nurinkurinen progressiivinen vero. Muodostuen palkkioksi viinien väärentämisestä ja jäljentämisestä se suorastaan myrkyttää säännöllisesti työtätekeviä luokkia. Se vähentää kulutusta asettamalla pikkutulleja jokaisen sellaisen kaupungin porteille, jossa on yli neljä tuhatta asukasta, ja muuttaa joka kaupungin vieraaksi maaksi, jolla on suojelustullit ranskalaista viiniä vastaan. Suuret ja sitäkin enemmän pienet viinikauppiaat, marchands de vin, kapakoitsijat, joiden ansiot riippuvat välittömästi viinin kulutuksesta, ovat viiniveron ilmettyjä vastustajia. Ja vihdoin, vähentäessään kulutusta viinivero supistaa tuotteiden menekkimarkkinoita. Samalla kun se tekee kaupungin työläiset kykenemättömiksi ostamaan viiniä, se tekee viininviljelystä harjoittavat talonpojat kykenemättömiksi myymään viiniä, ja viininviljelystä harjoittavaa väestöä lasketaan Ranskassa olevan 12 miljoonaa. Viiniveroon kohdistunut kansan viha ja erittäinkin talonpoikien fanaattinen kiihtymys sitä vastaan on sen tähden ymmärrettävää. He eivät sitä paitsi pitäneet sen ennallistamista minään yksityisenä, minään satunnaisena tapahtumana. Talonpojilla on omalaatuista historiallista perimätietoutta, jonka poika perii isältään, ja tässä historiallisessa koulussa on vakiintunut mielipide, että jokainen hallitus lupaa lakkauttaa viiniveron, kun se tahtoo petkuttaa talonpoikia, ja säilyttää tai saattaa sen jälleen voimaan heti, kun on pettänyt talonpojat. Viiniveron perusteella talonpoika saa hajua hallituksesta, sen pyrkimyksistä. Viiniveron uudelleen voimaansaattaminen 20. joulukuuta merkitsi: Louis Bonaparte on samanlainen kun muut.
Hän ei kuitenkaan ollut sellainen kuin muut, hän oli talonpoikien keksimä, ja miljoonien allekirjoittamissa viiniveroa vastustavissa anomuksissa he peruuttivat ne äänet, jotka vuosi sitten olivat antaneet »setänsä veljenpojalle».
Maalaisväestön, joka käsittää yli kaksi kolmannesta Ranskan koko väestöstä, muodostavat suurimmaksi osaksi niin sanotut vapaat maanomistajat. Niiden ensimmäinen sukupolvi, jonka vuoden 1789 vallankumous vapautti lunastuksetta feodaalisista rasituksista, ei ollut maksanut maastaan mitään. Mutta seuraavat sukupolvet maksoivat maan hinnan nimellä sen, mitä heidän puoleksi henkiorjina olleet esi-isänsä olivat maksaneet veroina, kymmenyksinä, päivätöinä jne. Kuta enemmän väestö kasvoi ja kuta enemmän maan lohkominen lisääntyi, sitä kalliimmaksi kävi parsellien hinta, sillä niiden kysyntä kasvoi sitä mukaa kuin ne pienenivät. Mutta samassa suhteessa kuin nousi talonpoikaisparsellien hinta, kasvoi talonpojan velka, ts. hypoteekki, riippumatta siitä, ostiko hän parsellin välittömästi vai saiko hän sen yhteisperillisiltä pääomaksi arvioituna. Maata rasittavaa velkasitoumusta sanotaan hypoteekiksi, maan kiinnitykseksi. Niin kuin keskiaikaiseen maapalstaan akkumuloitui privilegioita, niin myös nykyaikaiseen parselliin akkumuloituu hypoteekkeja. — Toisaalta parsellijärjestelmän vallitessa maa on sen omistajan pelkkä tuotantoväline. Mutta samassa määrässä kuin maata lohkotaan, vähenee sen hedelmällisyys. Koneiden käyttäminen maatiloilla, työnjako, sellaiset maanparannuskeinot kuin laskuojien ja kastelukanavien laittaminen jne. käyvät yhä mahdottomammiksi, kun taas tuottamattomat viljelykustannukset kasvavat samassa suhteessa kuin itse tuon tuotantovälineen pirstoutuminen. Näin käy siitä huolimatta, onko parsellin omistajalla pääomaa vai ei. Mutta kuta enemmän pirstoutuminen lisääntyy, sitä suuremmassa määrässä maapalsta kaikkine viheliäisimpine irtaimistoineen on palstaviljelijän ainoa pääoma, sitä suuremmassa mitassa lakataan sijoittamasta maahan pääomaa, sitä enemmän köyhältä talonpojalta [Kotsass] puuttuu maata, rahaa ja sivistystä maanviljelystieteen saavutusten käyttämiseen, sitä enemmän taantuu maanviljelys. Puhdas tuotto vihdoin vähenee samassa suhteessa kuin bruttokulutus kasvaa, kuin talonpojan omaisuus pitää koko hänen perhettään poissa muista toimista kykenemättä kuitenkaan sitä ylläpitämään.
Siis samassa määrässä kuin lisääntyvät väestö ja maan pirstoutuminen, samassa määrin kallistuu tuotantoväline — maa — ja vähenee sen hedelmällisyys, samassa määrin rappeutuu maanviljelys ja talonpoika velkaantuu. Se mikä oli seurauksena, muuttuu vuorostaan syyksi. Jokainen sukupolvi jättää seuraavalle yhä enemmän velkoja, jokainen uusi sukupolvi alkaa elämänsä yhä epäsuotuisampien ja vaikeampien ehtojen vallitessa, kiinnityslainan otto aiheuttaa kiinnityslainan oton, ja kun talonpojan on mahdoton tarjota palstaansa uuden velan pantiksi, ts. rasittaa sitä uusilla hypoteekeilla, niin hän joutuu suoraa päätä koronkiskurin kynsiin ja kiskurikorot käyvät sitä suunnattomammiksi.
Niin jouduttiin siihen, että maata rasittavien hypoteekkilainojen korkoina ja koronkiskurilta saamiensa kiinnityksettömien lainojen korkona Ranskan talonpoika ei luovuta kapitalisteille ainoastaan maankorkoa eikä ainoastaan teollista voittoa, sanalla sanoen, ei ainoastaan koko puhdasta voittoa, vaan vieläpä osan työpalkastaankin; hän on siis vajonnut irlantilaisen maanvuokraajan tasalle, vaikka on olevinaan muka yksityisomistaja.
Tuota kehityskulkua edistivät Ranskassa jatkuvasti kasvava verotaakka ja oikeuskulut, mitkä johtuivat osaksi suoranaisesti niistä muodollisuuksista, joilla Ranskan lainsäädäntö saartaa maaomaisuuden, osaksi niistä lukemattomista selkkauksista, joita syntyi toisiinsa rajoittuvien ja ristiinkäyvien parsellien omistajien välillä, ja osaksi talonpoikien käräjöimisinnosta, sillä heidän omistusnautintonsa supistuu kuvitellun omaisuuden, omistusoikeuden fanaattiseen puolustamiseen.
Vuoden 1840 tilastollisen laskelman mukaan Ranskan maanviljelyksen kokonaistuoton arvo oli 5 237 178 000 frangia. Tästä summasta on vähennettävä 3 552 000 000 frangia viljelykustannuksiin, mm. työntekijäin kulutukseen.
Puhtaaksi tuotoksi jää 1 685 178 000 frangia, ja siitä on vähennettävä 550 miljoonaa hypoteekkien korkoihin, 100 miljoonaa oikeusviranomaisille, 350 miljoonaa veroihin ja 107 miljoonaa kirjaanpanomaksuihin, leimaveroihin, kiinnityspalkkioihin jne. Nettotuotosta jää kolmas osa — 538 miljoonaa; väestön lukumäärän mukaan jaettuna puhdasta tuloa ei tule edes 25 frangia henkeä kohti.[28] Tässä laskelmassa ei luonnollisesti ole otettu huomioon kiinnityksetöntä koronkiskontaa, asianajopalkkioita eikä muuta sellaista. Tämän jälkeen ymmärtää kyllä Ranskan talonpoikien aseman, kun tasavalta lisäsi heidän entisiin rasituksiinsa vielä uusia. Näemme, että talonpoikien riistäminen eroaa teollisuusproletariaatin riistämisestä ainoastaan muodollisesti. Riistäjä on sama: pääoma. Yksityiset kapitalistit riistävät yksityisiä talonpoikia hypoteekkien ja koronkiskonnan avulla, kapitalistiluokka riistää talonpoikaisluokkaa valtionverojen avulla. Talonpojan omistusoikeus on se taikakalu, jolla pääoma on lumonnut häntä tähän asti, se tekosyy, jonka varjolla se on yllyttänyt häntä teollisuusproletariaattia vastaan. Väin pääoman kukistuminen voi nostaa talonpojan, vain kapitalisminvastainen proletaarihallitus voi tehdä lopun hänen taloudellisesta kurjuudestaan ja yhteiskunnallisesta alennustilastaan. Perustuslaillinen tasavalta merkitsee hänen yhtyneiden riistäjiensä diktatuuria, sosiaalidemokraattinen, punainen tasavalta — hänen liittolaistensa diktatuuria. Ja vaakakuppi nousee tai laskee aina niiden äänien mukaan, jotka talonpoika pudottaa vaaliuurnaan. Hänen on itsensä ratkaistava kohtalonsa. — Niin sanoivat sosialistit pamfleteissa, albumeissa, kalentereissa ja kaikenlaisissa lentolehtisissä. Nämä sanat kävivät talonpojalle ymmärrettävämmiksi järjestyspuolueen vastakirjoitusten ansiosta; järjestyspuoluekin kääntyi hänen puoleensa ja liioitellen karkeasti ja kuvaillen brutaalisti sosialistisia aatteita ja pyrkimyksiä se tavoitti todellisen talonpoikaissävyn ja kiihotti ylenmäärin hänen himoaan saada kielletty hedelmä. Ymmärrettävimmin puhuivat kuitenkin itse kokemukset, joita talonpoikaisluokka oli saanut äänioikeuden käyttämisestä, ja ne pettymykset, jotka kolauttivat sitä kerta toisensa jälkeen vallankumouksen kiivaassa kulussa. Vallankumoukset ovat historian vetureita.
Talonpoikain vähittäisestä kääntymyksestä ilmeni eri oireita. Se ilmeni jo lakiasäätävän kokouksen vaaleissa, se ilmeni Lyonin ympärillä olevien viiden departementin piiritystilassa, se ilmeni siinä, että muutamia kuukausia kesäkuun 13. päivän jälkeen Gironden departementti valitsi Chambre introuvablen[29] entisen presidentin tilalle erään vuoripuoluelaisen, se ilmeni vuoden 1849 joulukuun 20. pnä, kun kuolleen legitimistin tilalle valittiin edustajaksi punainen du Gardin[30] departementissa, tuossa legitimistien luvatussa maassa, joka vuosina 1794 ja 1795 oli tasavaltalaisiin kohdistuneiden mitä hirvittävimpien väkivaltaisuuksien näyttämönä, vuoden 1815 terreur blanchen[31] keskuspesässä, jossa murhattiin julkisesti liberaaleja ja protestantteja. Tuon staattisimman luokan vallankumouksellistuminen tulee huomattavimmin näkyviin viiniveron ennallistamisen jälkeen. Hallituksen toimenpiteet ja vuoden 1850 tammi- ja helmikuussa säädetyt lait suuntautuivat melkein yksinomaisesti departementteja ja talonpoikia vastaan. Vakuuttava todiste näiden kehittymisestä.
Hautpoulin kiertokirje, jolla santarmi nimitettiin prefektin, aliprefektin ja ennen kaikkea määrin inkvisiittoriksi ja järjestettiin urkinta kaukaisimpienkin kylien pimeimpiin kolkkiin ulottuvaksi; laki koulumestareita vastaan, joka heidät, talonpoikaisluokan kykymiehet, johtajat, kasvattajat ja neuvonantajat, alisti prefektien mielivaltaan ja ajoi heitä, oppineiden luokan proletaareja, kuin metsänotuksia kunnasta toiseen; määrejä vastaan suunnattu lakiehdotus, joka ripusti virkaeron Damokleen-miekan heidän päänsä yläpuolelle ja asetti heidät, talonpoikaiskuntien presidentit, joka hetki vastakkain tasavallan presidentin ja järjestyspuolueen kanssa; määräys, joka muutti Ranskan 17 sotilaspiiriä neljäksi paššalikiksi[32] ja teki kasarmista ja kenttäleiristä ranskalaisten kansallissalongin; koululaki, jolla järjestyspuolue yleisen äänioikeuden valtakautena julisti elinehdokseen tietämättömyyden ja Ranskan väkivaltaisen tylsistämisen — mitä olivat kaikki nuo lait ja toimenpiteet? Epätoivoisia yrityksiä saattaa departementit ja departementtien talonpojat jälleen järjestyspuolueen valtaan.
Repressiivisinä toimenpiteinä ne olivat surkeita keinoja, jotka eivät osuneet maaliin. Suuret toimenpiteet, kuten viiniveron ja 45 centimen veron säilyttäminen, miljardin takaisin maksamista koskevien talonpoikaisanomusten ivallinen hylkääminen jne., kaikki nuo keskuksen lainsäädännölliset ukonnuolet osuivat talonpoikaisluokkaan ainoastaan kertaiskuna, tukussa; mainitut lait ja toimenpiteet tekivät hyökkäyksen ja vastarinnan yleiseksi, päivän puheenaiheeksi joka mökissä, ne levittivät vallankumousta joka kylään, ne paikallistivat ja talonpoikaistivat vallankumousta.
Eivätkö nuo Bonaparten ehdotukset, niiden hyväksyminen kansalliskokouksessa todista toisaalta perustuslaillisen tasavallan molempien mahtien yksimielisyyttä, mikäli kysymyksessä on anarkian kukistaminen, ts. kaikkien niiden luokkien kukistaminen, jotka vastustavat porvariston diktatuuria? Eikö Soulouque ollut heti karkeasanaisen kirjelmänsä[33] jälkeen vakuuttanut lakiasäätävälle kokoukselle Carlierin välittömästi seuranneen kirjelmän[34] välityksellä olevansa uskollinen järjestykselle, saman Carlierin joka oli Fouchésin likainen ja rivo karikatyyri niin kuin Louis Bonaparte itse oli Napoleonin lattea karikatyyri?
Koululaki on meille osoituksena nuorten katolilaisten ja vanhojen voltairelaisten liittoutumisesta. Saattoiko yhtyneen porvariston valta olla jotakin muuta kuin jesuiitoille ystävällisen restauraation ja vapaamielisyydellä keinottelevan heinäkuun monarkian yhteistä despotismia? Eikö niitä aseita, jotka toinen porvarisryhmä kamppailussaan yliherruudesta toisen porvarisryhmän kanssa oli jakanut kansalle käytettäviksi sitä vastaan, pitänyt riistää taas pois kansalta, kun se oli noussut vastustamaan heidän yhteistä diktatuuriaan? Pariisin pikkukauppiaita ei kuohuttanut mikään enemmän kuin tuo koketeeraava jesuiittalaisuuden näytteillepano, ei edes concordats à l'amiablen[35] hylkääminen.
Sillä välin jatkuivat yhteentörmäykset järjestyspuolueen eri ryhmien välillä, samoin kuin kansalliskokouksen ja Bonapartenkin välillä. Kansalliskokousta ei miellyttänyt, että Bonaparte kohta coup d'etatinsa jälkeen, nimitettyään oman bonapartistisen ministeristön, kutsutti luokseen vastikään prefekteiksi nimitetyt monarkian invalidit ja pani heidän virassaolonsa ehdoksi perustuslainvastaisen agitaation hänen presidentiksi uudelleen valitsemisensa hyväksi, että Carlier juhli virkaanastumistaan lakkauttamalla erään legitimistisen klubin; että Bonaparte perusti oman sanomalehden »Le Napoléon»,[36] joka ilmaisi yleisölle presidentin salaiset mielihalut, samaan aikaan kuin hänen ministeriensä tuli kieltää ne lakiasäätävän kokouksen näyttämöllä; kansalliskokousta miellytti hyvin vähän se, että Bonaparte säilytti uhallakin ministeristönsä, piittaamatta sille annetuista useista epäluottamuslauseista; että yritettiin päästä aliupseerien suosioon lisäämällä heille palkkaa neljä souta päivältä ja proletariaatin suosioon plagioimalla Eugène Suen »Pariisin mysteerioita», siis perustamalla kunnialainapankin; sitä miellytti vihdoin hyvin vähän se häpeämättömyys, millä ministerien kautta vaadittiin eloon jääneiden kesäkuun kapinoitsijain karkottamista Algeriaan tarkoituksena saattaa lakiasäätävä kokous en gros[37] kansan epäsuosioon, samalla kun erinäisillä armahdusmääräyksillä presidentti varasi itselleen en detail[38] kansan suosiota. Thiers puhui uhkaavia sanoja »coup d'étatista» ja »coups de têtestä»[39], ja lakiasäätävä kokous kosti puolestaan Bonapartelle hylkäämällä hänen jokaisen omaksi hyväkseen esittämänsä lakiehdotuksen ja tutkimalla äänekkäästi ja epäluuloisesti hänen jokaista yhteisetua tarkoittavaa lakiehdotustaan, eikö se toimeenpanovaltaa lisätessään koitunut Bonaparten persoonallisen vallan hyödyksi. Sanalla sanoen, lakiasäätävä kokous kosti hyljeksintäkonspiraatiolla.
Legitimistien puolue näki puolestaan harmikseen, kuinka kyvykkäämmät orleanistit anastivat jälleen melkein kaikki virkapaikat ja kuinka sentralisaatio lisääntyi, kun he sitä vastoin odottivat menestyvänsä desentralisaation ansiosta. Tosiaankin. Vastavallankumous suoritti väkivaltaista keskitystyötä, ts. valmisteli vallankumouksen koneistoa. Pankkisetelien pakkokurssilla se keskitti jopa Ranskan kullan ja hopeankin Pariisin pankkiin ja loi siten vallankumoukselle valmiin sotarahaston.
Orleanistit näkivät vihdoin harmikseen, että legitimiteettiperiaate nousee taas esiin heidän bastardiperiaatteensa vastakohtana ja että he itse joutuvat joka hetki alennetuiksi ja pahoinpidellyiksi niin kuin porvarissäätyinen vaimo aatelisen puolisonsa taholta.
Olemme tulleet vähitellen huomaamaan, miten talonpojat, pikkuporvarit, yleensä keskikerrokset asettuivat proletariaatin puolelle, joutuivat ilmi ristiriitaan virallisen tasavallan kanssa, joka kohteli niitä kuin vihollisiaan. Kapina porvariston diktatuuria vastaan, yhteiskunnan uudistamisen tarve, demokraattis-tasavaltalaisten laitosten säilyttäminen yhteiskunnan uudistamiseliminä, ryhmittyminen proletariaatin, ratkaisevan vallankumouksellisen voiman, ympärille — siinä niin sanotun sosiaalidemokraattisen puolueen, punaisen tasavallan puolueen, yleiset luonteenpiirteet. Tämä »anarkian puolue», joksi vastustajat ovat sen ristineet, on samoin kuin järjestyspuoluekin eri etujen koalitio. Vanhan yhteiskunnallisen epäjärjestyksen pienimmästä reformista aina vanhan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen asti, porvarillisesta liberalismista aina vallankumoukselliseen terrorismiin asti, niin kaukana toisistaan ovat ne äärimmäisyydet, jotka muodostavat »anarkian puolueen» lähtö- ja päätekohdan.
Suojelustullien poistaminen on sosialismia! sillä se loukkaa järjestyspuolueen teollisuusryhmän monopolia. Valtiotalouden järjestely on sosialismia! sillä se loukkaa järjestyspuolueen finanssiryhmän monopolia. Ulkomaisen lihan ja viljan tuontivapaus on sosialismia! sillä se loukkaa järjestyspuolueen kolmannen ryhmän, suurmaanomistuksen, monopolia. Freetrader-puolueen, ts. Englannin porvariston edistysmielisimmän puolueen, vaatimukset näyttävät Ranskassa järjestään sosialistisilta vaatimuksilta. Voltairelaisuus on sosialismia! sillä se loukkaa järjestyspuolueen neljättä ryhmää, katolilaista ryhmää. Painovapaus, yhdistymisoikeus, yleinen kansanvalistus ovat sosialismia, sosialismia! Nehän loukkaavat järjestyspuolueen yleistä monopolia.
Tilanne oli kypsynyt vallankumouksen kulussa niin nopeasti, että kaikenlaisten uudistuksen ystävien, varsin vähäisiä vaatimuksia omaavien keskiluokkien oli pakko ryhmittyä äärimmäisen kumouspuolueen lipun alle, punaisen lipun alle.
Niin moninaista kuin »anarkian puolueen» tärkeimpien ainesosien sosialismi olikin asianomaisen luokan tai luokkaryhmän taloudellisten edellytysten ja niistä johtuvien vallankumouksellisten yleistarpeiden kannalta, niin yhdessä kohdassa se kävi yhteen: se julisti olevansa proletariaatin vapautuksen väline ja pitävänsä sen vapauttamista päämääränään. Toisia petetään tarkoituksellisesti, toiset pettävät itseään uskottelemalla heidän tarpeittensa mukaiseksi muutettua maailmaa kaikille parhaaksi maailmaksi, jossa kaikki vallankumoukselliset vaatimukset toteutuvat ja kaikki vallankumoukselliset yhteentörmäykset tulevat poistetuiksi.
»Anarkian puolueen» jokseenkin samankaikuisten yleisten sosialististen fraasien takana piilee »Nationalin», »Pressen» ja »Sièclen» sosialismi, joka tahtoo enemmän tai vähemmän johdonmukaisesti suistaa finanssiylimystön vallan ja vapauttaa teollisuuden ja kaupan niiden tähänastisista kahleista. Se on teollisuuden, kaupan ja maanviljelyksen sosialismia, joiden valtaherrat järjestyspuolueessa kieltävät nuo edut, mikäli ne eivät käy enää yhteen heidän yksityismonopoliensa kanssa. Tuosta porvarillisesta sosialismista, joka luonnollisesti, kuten jokainen sosialismin muunnos, vetää mukaansa osan työläisistä ja pikkuporvareista, eroaa varsinainen, pikkuporvarillinen sosialismi, sosialismi par excellence[40]. Pääoma ryövää pikkuporvarien luokkaa pääasiallisesti velkojana, siksi tämä luokka vaatii luottolaitoksia; pääoma murjoo sitä kilpailulla, siksi se vaatii valtion tukemia yhtymiä; pääoma alistaa sen valtaansa keskittymisen avulla, siksi se vaatii progressiivista verotusta, perintöoikeuden rajoittamista, suurten valtiontöiden suorittamista ja muita toimenpiteitä, jotka pidättävät väkivaltaisesti pääoman kasvua. Koska tämä luokka unelmoi sosialisminsa rauhallisesta toteuttamisesta — ehkä lukuunottamatta lyhytaikaista toista helmikuun vallankumousta — niin tuleva historiallinen kehityskulku näyttää siitä luonnollisesti niiden järjestelmien soveltamiselta, joita yhteiskunnan ajattelijat joko ryhmänä tai yksityisinä keksijöinä keksivät tai ovat keksineet. Näistä sosialisteista tulee sitten olemassaolevien sosialististen järjestelmien eklektikkoja tai adepteja, sen doktrinäärisen sosialismin kannattajia, joka oli proletariaatin teoreettisena ilmauksena ainoastaan niin kauan kuin proletariaatti ei ollut vielä kehittänyt omaa vapaata historiallista liikettään.
Tuo utopia, tuo doktrinäärinen sosialismi, joka alistaa koko liikkeen palvelemaan sen jotain yhtä puolta ja korvaa yksityisen pedantin aivotoiminnalla yhteisen, yhteiskunnallisen tuotannon ja ennen kaikkea kuvittelee pienten taitotemppujen tai suurten sentimentaalisuuksien avulla vallankumouksellisen luokkataistelun ja sen välttämättömyyden olemattomaksi, tuo doktrinäärinen sosialismi oikeastaan vain ihannoi nykyistä yhteiskuntaa, esittää siitä kuvan, jossa ei ole varjopuolia, ja tahtoo toteuttaa ihanteensa vastoin yhteiskunnallista todellisuutta. Samaan aikaan kuin proletariaatti luovuttaa tuon sosialismin pikkuporvaristolle ja eri sosialistijohtajien keskinäinen taistelu tuo julki, että jokainen niin sanotuista järjestelmistä on sosiaalisen kumouksen jonkin yhden tilapäismomentin korostamista muihin verraten — proletariaatti ryhmittyy yhä enemmän vallankumouksellisen sosialismin ympärille, kommunismin ympärille, jolle porvaristo itse on keksinyt nimen Blanqui. Tämä sosialismi on vallankumouksen julistamista jatkuvaksi, se on proletariaatin luokkadiktatuuria, joka on välttämätön siirtymävaihe luokkaeroavuuksien hävittämiseksi yleensä, niiden tuotantosuhteiden hävittämiseksi, joihin luokkaeroavuudet perustuvat, noita tuotantosuhteita vastaavien yhteiskunnallisten suhteiden hävittämiseksi, noista yhteiskunnallisista suhteista johtuvien aatteiden kumoamiseksi.
Tämän esityksen puitteet eivät salli laajemmin käsitellä tätä asiaa.
Olemme nähneet, että niin kuin finanssiylimystö asettui väistämättä järjestyspuolueen johtoon, niin teki myös proletariaatti »anarkian puolueessa». Samalla kun erinäiset vallankumoukselliseksi liitoksi yhtyneet luokat ryhmittyivät proletariaatin ympärille, samaan aikaan kun departementit muuttuivat yhä epäluotettavammiksi ja itse lakiasäätävä kokous suhtautui yhä äreämmin Ranskan Soulouquen[41] vaatimuksiin, lähenivät täydennysvaalit, joita oli pitkän aikaa lykätty ja viivytelty ja joissa oli valittava edustajat karkotettujen kesäkuun 13. päivän vuoripuoluelaisten tilalle.
Vihollistensa halveksimana, oletettujen ystäviensä huonosti kohtelemana ja alituisesti nöyryyttämänä hallitus näki vain yhden keinon päästä pois sietämättömästä ja arveluttavasta asemasta — kapinan. Kapina Pariisissa olisi antanut tilaisuuden julistaa Pariisi ja departementit piiritystilaan ja siten pitää komentoa vaaleissa. Toisaalta järjestyksen ystävien oli pakko tehdä myönnytyksiä hallitukselle, joka oli saanut voiton anarkiasta, elleivät he itse tahtoneet näyttää anarkisteilta.
Hallitus ryhtyi työhön. Helmikuun alussa 1850 se provosoi kansaa hakkaamalla vapauden puut.[42] Turhaan. Kun vapauden puut olivat kadonneet, niin hallituskin kadotti malttinsa ja perääntyi säikähtäen omaa provokaatiotekoaan. Kansalliskokous suhtautui tuohon Bonaparten kömpelöön vapautumisyritykseen jääkylmän epäluuloisesti. Kuolemattomuusseppelten poistaminen heinäkuun patsaalta ei ollut sen tuloksellisempaa.[43] Se aiheutti armeijan erään osan vallankumouksellisia mielenosoituksia ja antoi kansalliskokoukselle aiheen enemmän tai vähemmän peitellyn epäluottamuslauseen antamiseen ministeristölle. Turhaan hallituksen sanomalehdistö uhkaili yleisen äänioikeuden poistamisella ja kasakoiden maahanhyökkäyksellä. Turhaan d'Hautpoul suorastaan haastoi lakiasäätävässä kokouksessa vasemmiston lähtemään kadulle ja selitti, että hallitus oli valmis vastaanottamaan sen. Hautpoul ei saanut aikaan mitään muuta kuin puhemiehen kehotuksen palata asiaan, ja järjestyspuolue antoi vaiteliaan vahingoniloisena erään vasemmistolaisedustajan ivailla Bonaparten vallananastushaluja. Turha oli vihdoin ennustus, että vallankumous tulisi helmikuun 24. päivänä. Hallitus sai aikaan sen, että kansa sivuutti huomiotta helmikuun 24. päivän.
Proletariaatti ei antanut provosoida itseään mihinkään kapinamellakkaan, sillä sen aikomuksena oli tehdä vallankumous.
Hallituksen provokaatioteot vain lisäsivät yleistä suuttumusta vallitsevaa järjestystä kohtaan, mutta ne eivät estäneet vaalikomiteaa, joka oli kokonaan työläisten vaikutuksen alainen, asettamasta Pariisia varten kolmea ehdokasta: de Flottea, Vidalia ja Carnotia. De Flotte oli kesäkuun karkotettuja ja sai armahduksen Bonaparten erään kansansuosiota tavoitelevan päähänpiston seurauksena, hän oli Blanquin ystävä ja toukokuun 15. päivän yrityksen osanottajia.[44] Vidal tunnettiin kommunistisena kirjailijana kirjastaan »Rikkauden jaosta», hän oli Louis Blancin entinen sihteeri Luxembourgin valiokunnassa. Carnot, voiton järjestäneen Konventin jäsenen poika, »Nationalin»-puolueen vähiten mainettaan pilannut jäsen, väliaikaisen hallituksen ja toimeenpanokunnan kansanvalistusministeri, oli demokraattisen koululakiehdotuksensa ansiosta elävä vastalause jesuiittain koululakia vastaan. Nuo kolme ehdokasta edustivat kolmea liittoutunutta luokkaa: kärjessä kesäkuun kapinallinen, vallankumouksellisen proletariaatin edustaja, hänen rinnallaan doktrinääri sosialisti, sosialistisen pikkuporvariston edustaja, ja vihdoin kolmantena tasavaltalaisen porvaripuolueen edustaja, puolueen, jonka demokraattiset kaavat olivat järjestyspuoluetta vastaan suunnattuina saaneet sosialistista sisältöä ja menettäneet aikoja sitten varsinaisen merkityksensä. Tämä oli sama yleinen koalitio porvaristoa ja hallitusta vastaan kuin helmikuussakin. Mutta tällä kertaa vallankumouksellisen liiton johdossa oli proletariaatti.
Kaikesta vastustuksesta huolimatta voittivat sosialistiset ehdokkaat. Yksinpä armeijakin äänesti kesäkuun kapinallisen puolesta omaa sotaministeriään La Hittea vastaan. Järjestyspuolue oli kuin salaman lyömä. Departementtien vaalit eivät tuoneet sille lohdutusta, ne tuottivat enemmistön vuoripuoluelaisille.
Vuoden 1850 maaliskuun 10. päivän vaalit! Ne olivat vuoden 1848 kesäkuun kumoamista: kesäkuun kapinallisten teurastajat ja karkottajat palasivat kansalliskokoukseen, mutta nöyryytettyinä, karkotettujen seurassa ja näiden periaatteet huulillaan. Vaalit olivat vuoden 1849 kesäkuun 13. päivän kumoamista: kansalliskokouksen proskriboima vuoripuolue palasi kansalliskokoukseen, mutta ei enää vallankumouksen komentajana, vaan sen etumaisena torvensoittajana. Vaalit olivat joulukuun 10. päivän kumoamista: ministeri La Hitten tappio merkitsi Napoleonin tappiota. Ranskan parlamentin historia tuntee vain yhden vastaavan tapauksen: Kaarle X ministerin d'Hausserin häviön 1830. Vuoden 1850 maaliskuun 10. päivän vaalit olivat vihdoin toukokuun 13. päivän vaalien kumoamista, jotka olivat antaneet järjestyspuolueelle enemmistön. Maaliskuun 10. päivän vaalit olivat vastalause toukokuun 13. päivän enemmistöä vastaan. Maaliskuun 10. päivä oli vallankumousta. Vaaliliput kätkevät taakseen katukiviä.
»Maaliskuun 10. päivän äänestys tietää sotaa», huudahti Ségur d'Aguesseau, eräs järjestyspuolueen edistyksellisimpiä jäseniä.
Vuoden 1850 maaliskuun 10. päivästä perustuslaillinen tasavalta siirtyy uuteen vaiheeseen, hajaantumisvaiheeseensa. Enemmistön eri ryhmät ovat taasen yhtyneet keskenään ja Bonaparten kanssa, ne ovat taasen järjestyksen pelastajia, ja Bonaparte on taasen niiden puolueeton mies. Joskin ne muistavat olevansa kuningasmielisiä, niin vain sen tähden, että ne epäilevät porvarillisen tasavallan mahdollisuutta; joskin Bonaparte muistaa olevansa ehdokas, niin vain sen tähden, että hän epäilee pysyvänsä presidenttinä.
De Flotten, kesäkuun kapinallisen, valitsemiseen Bonaparte vastasi järjestyspuolueen käskystä nimittämällä Barochen sisäasiainministeriksi, Barochen, joka oli Blanquin ja Barbèsin, Ledru-Rollinin ja Guinardin syyttäjiä. Carnotin valitsemiseen lakiasäätävä kokous vastasi hyväksymällä koululain, Vidalin valitsemiseen — kuristamalla sosialistisen lehdistön. Sanomalehdistönsä toitotuksella järjestyspuolue koettaa karkottaa pelkonsa. »Miekka on pyhä», huudahtaa sen eräs äänenkannattaja; »järjestyksen puolustajien on ryhdyttävä hyökkäykseen punaisten puoluetta vastaan», sanoo toinen; »sosialismin ja yhteiskunnan välillä käydään kaksintaistelua elämästä ja kuolemasta, taukoamatonta, armotonta sotaa; tässä epätoivoisessa kaksintaistelussa täytyy jommankumman sortua; ellei yhteiskunta tuhoa sosialismia, sosialismi tuhoaa yhteiskunnan», kiekuu eräs kolmas järjestyksen kukko. Rakentakaa järjestyksen katusulkuja, uskonnon katusulkuja, perheen katusulkuja! Pariisin 127 000 valitsijasta on tehtävä loppu! Pärttylinyö sosialisteille! Järjestyspuolue uskoo todellakin silmänräpäyksen ajan, että sen voitto on taattu.
Kiihkeimmin käyvät sen sanomalehdet »Pariisin pikkukauppiaiden» kimppuun. Pariisin pikkukauppiaat ovat valinneet edustajakseen kesäkuun kapinallisen! Se merkitsee, että toinen vuoden 1848 kesäkuu on mahdoton; se merkitsee, että toinen vuoden 1849 kesäkuun 13. päivä on mahdoton; se merkitsee, että pääoman moraalinen vaikutus on murrettu; se merkitsee, että porvariston parlamentti edustaa enää vain porvaristoa; se merkitsee, että suuromistus on hukassa, koska sen vasalli — pienomistus — etsii itselleen pelastusta omistamattomien leiristä.
Järjestyspuolue turvautuu tietenkin välttämättömään kuluneeseen tapaansa. »Enemmän repressiivisiä toimenpiteitä!» se huutaa. »Kymmenkertaistettava repressiiviset toimenpiteet!» Mutta sen repressiivinen voima on vähennyt kymmenkertaisesti, samalla kun vastarinta on satakertaistunut. Tärkein repressiivinen ase, armeija, eikö sekin pitäisi masentaa? Ja järjestyspuolue sanoo viimeisen sanansa: »Tukahduttavan laillisuuden rautarengas on murrettava. Perustuslaillinen tasavalta on mahdoton. Meidän on taisteltava todellisilla aseillamme. Vuoden 1848 helmikuusta alkaen olemme taistelleet vallankumousta vastaan sen aseilla ja sen pohjalla, olemme tunnustaneet sen instituutiot; perustuslaki on linnoitus, joka suojelee ainoastaan piirittäviä, muttei piiritettyjä! Toimitettuamme itsemme Troijan hevosen avulla salaa pyhään Ilioniin me emme esi-isiemme, kreikkalaisten[45] tapaan valloittaneet viholliskaupunkia, vaan jouduimme itse vangeiksi.»
Perustuslaki pohjaa yleiseen äänioikeuteen. Yleisen äänioikeuden tuhoaminen, se on järjestyspuolueen, porvarillisen diktatuurin viimeinen sana.
Yleinen äänioikeus antoi porvaristolle oikeuden tähän diktatuuriin toukokuun 4. päivänä 1848, joulukuun 20. päivänä 1848, toukokuun 13. päivänä 1849, heinäkuun 8. päivänä 1849. Yleinen äänioikeus tuomitsi itse itsensä maaliskuun 10. päivänä 1850. Porvariston herruus yleisen äänioikeuden johtopäätöksenä ja tuloksena, kansan suvereenin tahdon kategorisena ilmauksena — siinä on porvarillisen perustuslain merkitys. Mutta mitä merkitystä olisi perustuslailla siitä hetkestä lähtien, kun tämän äänioikeuden, tämän kansan suvereenin tahdon sisältönä ei ole enää porvariston herruus? Eikö porvariston velvollisuus ole säännellä äänioikeutta niin, että se ajaisi takaa sitä, mikä on järjellistä, ts. porvariston herruutta? Eikö yleinen äänioikeus, kumotessaan tämän tästä olemassaolevan valtiomahdin ja luodessaan sen uudelleen itse itsestään, tee siten loppua kaikesta pysyvästä, aseta joka hetki kaikkea olemassaolevaa valtaa kyseenalaiseksi, tuhoa arvovaltaa, uhkaa kohottaa itse anarkiaa arvovallaksi? Kuka saattaisi vielä epäillä sitä vuoden 1850 maaliskuun 10. päivän jälkeen?
Porvaristo, hylätessään yleisen äänioikeuden, jolla se oli verhonnut itseään tähän asti ja josta se oli ammentanut ylivaltaansa, tunnustaa peittelemättä: »Tähän asti diktatuurimme on ollut olemassa kansan tahdosta, nyt sitä tullaan lujittamaan vastoin kansan tahtoa.» Ollen johdonmukainen se ei etsi enää itselleen tukea Ranskasta, vaan sen ulkopuolelta, ulkomailta, invaasiosta.
Invaasiokutsullaan tämä toinen Koblenz,[46] joka on valinnut olopaikakseen Ranskan, nostattaa itseään vastaan kaikki kansalliset intohimot. Hyökkäämällä yleistä äänioikeutta vastaan se antaa yleisen aiheen uuteen vallankumoukseen, ja vallankumous tarvitsee juuri sellaista aihetta. Jokainen erityinen aihe erottaisi vallankumouksellisen liiton ryhmiä ja toisi näkyviin niiden väliset erot. Mutta yleinen aihe huumaa puolivallankumoukselliset luokat, se sallii niiden pettää itseään sen suhteen, mikä tietty luonne on tulevalla vallankumouksella ja mitä seurauksia koituu niiden omasta toiminnasta. Jokainen vallankumous tarvitsee bankettikysymyksensä. Yleinen äänioikeus — siinä uuden vallankumouksen bankettikysymys.
Perääntyessään yhdistetyn valtansa ainoasta mahdollisesta muodosta, luokkaherruutensa mahtavimmasta ja täydellisimmästä muodosta, perustuslaillisesta tasavallasta, takaisin alempaan, epätäydelliseen, heikompaan muotoon, monarkiaan, liittoutuneet porvarisryhmät julistivat oman tuomionsa. Ne muistuttavat vanhusta, joka saadakseen jälleen nuoruudenvoimansa kaivoi esille lapsenvaatteensa ja koetti kiskoa ne kuivettuneen kehonsa verhoksi. Niiden tasavallan ansiota oli vain se, että se oli vallankumouksen ansari.
Vuoden 1850 maaliskuun 10. päivän muistokirjoituksena on:
Après moi le déluge![47]
[1] Tässä ja edelleen teoksen loppuun saakka kansalliskokouksella tarkoitetaan lakiasäätävää kansalliskokousta, joka oli koolla 28. toukokuuta 1849 joulukuuhun 1851 (Legislative). Toim.
[2] »La Démocratie pacifique» (Rauhallinen demokratia), fourieristien päivälehti, ilmestyi Pariisissa vuosina 1843–1851 Considérantin toimittamana. Illalla 12. kesäkuuta 1849 lehden toimituksen huoneistossa pidettiin vuoripuolueen edustajien kokous. Toim.
[3] — vuoren kannattajat (sanasta »montagne» — »vuori»). Toim.
[4] »Le Peuple» (Kansa) lehden 206. numerossa 13. kesäkuuta 1849 julkaistussa manifestissa Perustuslain ystävien demokraattinen yhdistys kehotti Pariisin kansalaisia osallistumaan rauhalliseen mielenosoitukseen ja esittämään vastalauseensa toimeenpanovallan julkeiden vaatimusten johdosta. Toim.
[5] Vuoripuolueen julistus julkaistiin 13. kesäkuuta 1849 »La Reforme» ja »La Démocratie pacifique» lehdissä sekä Proudhonin »Le Peuple» lehdessä. Toim.
[6] — kansalaiset. Toim.
[7] Marx tarkoittaa paavi Pius IX:n valiokuntaa, johon kuului kolme kardinaalia ja joka Ranskan armeijaan tukeutuen palautti Roomassa taantumuksellisen valtakomennon Rooman tasavallan kukistamisen jälkeen. Kardinaaleilla oli punainen puku. Toim.
[8] »Le Siècle» (Vuosisata), ranskalainen päivälehti, ilmestyi Pariisissa 1836–1839; 1840-luvulla se heijasti pikkuporvariston sen osan katsomuksia, joka oli rajoittunut vaatimaan maltillisia perustuslaillisia uudistuksia; 1850-luvulla se oli maltillis-tasavaltalainen lehti. Toim.
[9] »La Presse» (Lehdistö), Pariisissa vuodesta 1836 ilmestynyt päivälehti; heinäkuun monarkian kaudella oli oppositiossa; vuosina 1848–1849 porvarillisten tasavaltalaisten äänenkannattaja, myöhemmin bonapartistien äänenkannattaja. Toim.
[10] — Kullekin kyvylle tekojensa mukaan. (Marx käyttää tässä Saint-Simonin kuulua sanontaa.) Toim.
[11] Kysymyksessä on kreivi Chambord (nimitti itseään Henrik V:ksi), Bourbonien hallitsijasuvun vanhempaa haaraa edustanut Ranskan kruununtavoittelija. Chambordin vakituisia residenssejä Saksassa Wiesbadenin ohella oli Ems. Toim.
[12] — mutta kuinka muuttunut se olikaan! (Vergilius, Aeneis.) Toim.
[13] Lontoon lähettyvillä Claremontissa asui vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen jälkeen Ranskasta paennut Ludvig Filip. Toim.
[14] — Joko Caesar tai Clichy! (Clichy — Pariisin velkavankila.) (Muunnos kuulusta sanonnasta »Aut Caesar, aut nihil» — »Joko keisari tai ei mitään».) Toim.
[15] »Motu proprio» (omasta aloitteesta), alkusanat paavin erikoismääräyksissä, joista ei neuvoteltu kardinaalien kanssa ja jotka koskivat tavallisesti Kirkkovaltion sisäpoliittisia ja hallinnollisia asioita. Tässä tapauksessa on kysymys paavi Pius IX:n 12. syyskuuta 1849 päivätystä kirjelmästä. Toim.
[16] Sanat saksalaisen runoilijan Georg Herweghin runosta Aus den Bergen. Toim.
[17] — »Eikö mitä! Eikö mitä!» Toim.
[18] Napoleon Joseph Bonaparte, Jérôme Bonaparten poika. Toim.
[19] — vallitsevaa tilaa. Toim.
[20] — sydämellä. Toim.
[21] — pörssikarhu. Toim.
[22] — Ei se niin tyhmä ole! Toim.
[23] — kauppavapautta. Toim.
[24] Heinäkuun 8. päivänä 1847 alkoi Pariisissa päärien kamarissa oikeusjuttu Parmentieria ja kenraali Cubièresia vastaan, joita syytettiin virkamiesten lahjomisesta tarkoituksessa saada suolakaivostoimilupa, ja silloista yleisten töiden ministeriä Testeä vastaan, jota syytettiin mainittujen lahjusten vastaanottamisesta. Hän teki oikeusjutun aikana itsemurhayrityksen. Kaikki tuomittiin suuriin rahasakkoihin, Teste sai lisäksi kolme vuotta vankeutta. (Engelsin huomautus vuoden 1895 painokseen.)
[25] — Eläköön viinivero! Kolminkertainen eläköön ja vielä kerran eläköön! Toim.
[26] — aatelisto. Toim.
[27] — oikeudettomalle alhaiselle säädylle. Toim.
[28] Jäännös ei pidä paikkaansa: pitäisi olla 578 178 000 eikä 538 000 000. Numerotietoihin on nähtävästi pujahtanut virhe. Se ei silti vaikuta yleiseen johtopäätökseen: kummassakin tapauksessa asukasta kohden jää alle 25 frangia puhdasta tuloa. Toim.
[29] Tätä nimeä kantaa historiassa 1815 välittömästi Napoleonin toisen kukistumisen jälkeen valittu fanaattisen ultrarojalistinen ja taantumuksellinen edustajakamari. (Engelsin huomautus vuoden 1895 painokseen.)
[30] Gardin departementissa pidettiin legitimistiedustaja de Bonin kuoleman jälkeen täydennysvaalit. Vuoripuolueen kannattajien ehdokas Favon, joka sai 20 000 ääntä 36 000:sta, tuli valituksi. Toim.
[31] — valkoinen terrori. Toim.
[32] Vuonna 1850 hallitus jakoi Ranskan viiteen suureen sotilaspiiriin, minkä seurauksena Pariisi ja sen lähidepartementit joutuivat neljän muun, mitä kiihkeimpien taantumusmiesten johtaman sotilaspiirin ympäröimäksi. Tasavaltainen lehdistö nimitti noita piirejä paššalikeiksi korostaen siten noiden taantumuksellisten kenraalien rajoittamattoman vallan ja turkkilaisten paššojen despoottisen vallan samankaltaisuutta. Toim.
[33] 163 Tarkoitetaan presidentti Louis Bonaparten 31. lokakuuta 1849 lakiasäätävälle kansalliskokoukselle lähettämää kirjelmää, jossa hän ilmoitti erottaneensa ministeri Barrotin ja muodostaneensa uuden ministeristön. Toim.
[34] 10. marraskuuta 1849 päivätyssä kirjelmässään vasta virkaan nimitetty Pariisin poliisiprefekti Carlier kehotti perustamaan »sosialisminvastaisen sosiaalisen yhdistyksen uskonnon, työn, perheen, omaisuuden ja hyväaikeisuuden» suojelemiseksi. Toim.
[35] — sovinnollisten sopimusten. Toim.
[36] »Le Napoléon» (Napoleon), Pariisissa 6. tammikuuta — 19. toukokuuta 1850 ilmestynyt päivälehti. Toim.
[37] — kerralla. Toim.
[38] — vähin erin. Toim.
[39] Sanaleikki: »coup d'état» — »valtiokaappaus», »coups de tête» — ajattelemattomat teot». Toim.
[40] — ennen muuta. Toim.
[41] Napoleon III:nnen. Toim.
[42] Vapauden puut istutettiin Pariisin kaduille helmikuun vallankumouksen voiton jälkeen 1848. Vapauden puiden — tavallisesti tammien tai poppeleiden — istuttamisesta oli Ranskassa tullut perinnäistapa jo 1700-luvun porvarillisen vallankumouksen kaudella, ja konventti oli aikoinaan vahvistanut sen päätöksellään. Toim.
[43] Heinäkuun patsasta, joka pystytettiin Bastiljin aukiolle Pariisiin 1840 vuoden 1830 heinäkuun vallankumouksessa kaatuneiden muistoksi, on vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen jälkeen koristettu eternelliseppelein. Toim.
[44] De Flotte, Blanquin kannattaja ja Pariisin vallankumouksellisen proletariaatin edustaja, sai 15. maaliskuuta 1850 pidetyissä vaaleissa 126 643 ääntä. Toim.
[45] Sanaleikki: »grecs» — »kreikkalaiset», mutta myös »ammattihuijarit». (Engelsin huomautus vuoden 1895 painokseen.)
[46] Koblenz, kaupunki Saksassa; 1700-luvun Ranskan porvarillisen vallankumouksen aikana oli vastavallankumouksellisten emigranttien keskuksena. Toim.
[47] — Minun jälkeeni vedenpaisumus! (Sanat kuuluvat Ludvig XV:lle.) Toim.