(Edellisten kolmen luvun jatko on otettu »Neue Rheinische Zeitungin» viimeksi ilmestyneen, viidennen ja kuudennen kaksoisvihkon »Katsauksesta». Siinä selostetaan aluksi Englannissa 1847 puhjennutta suurta kauppapulaa ja tehden selkoa niistä jälkivaikutuksista, joita se aiheutti Euroopan mannermaalla ja jotka selittävät silloisten poliittisten selkkausten kärjistymisen vuoden 1848 helmikuun ja maaliskuun vallankumouksiksi, ja osoitetaan sitten, kuinka vuonna 1848 taasen alkanut ja 1849 vielä korkeammalle kohonnut teollisuuden ja kaupan kukoistus lamautti vallankumouksellisen nousun ja teki samalla taantumuksen voiton mahdolliseksi. Nimenomaan Ranskasta sanotaan sitten seuraavaa:)[1]
Samoja oireita ilmeni Ranskassa vuodesta 1849 ja varsinkin vuoden 1850 alusta alkaen. Pariisin teollisuuslaitokset toimivat täydellä teholla, ja myös Rouenin ja Mülhausenin puuvillatehtaat toimivat jotakuinkin hyvin, joskin täälläkin, kuten Englannissa, raaka-aineiden korkeat hinnat ovat olleet haittana. Espanjan laaja tulliuudistus ja erilaisten ylellisyystavarain tullien alentaminen Meksikossa edistivät lisäksi erityisesti kukoistustilan kehittymistä Ranskassa; ranskalaisten tavaroiden vienti noille markkinoille lisääntyi huomattavasti. Pääomien lisääntyminen johti Ranskassa moniin keinotteluyrityksiin, joihin antoi aihetta Kalifornian kultakaivosten laajamittainen käyttö. Syntyi joukko yhtiöitä, jotka alhaisilla osakemaksuillaan ja sosialistisiksi väritetyillä prospekteillaan vetosivat suoraan pikkuporvarien ja työläisten rahapussiin, mutta jotka ylipäänsä olivat sitä aitoa puijausta, mikä on ominaista yksinomaan ranskalaisille ja kiinalaisille. Eräs näistä yhtiöistä on jopa suoranaisesti hallituksen suojeluksessa. Tuontitullit, tuottivat Ranskassa yhdeksänä ensimmäisenä kuukautena vuonna 1848 63 miljoonaa frangia, 1849 — 95 miljoonaa frangia ja 1850 — 93 miljoonaa frangia. Vuoden 1850 syyskuussa ne nousivat muuten vuoden 1849 samaan kuukauteen verraten enemmän kuin miljoonalla. Vienti nousi samaten 1849 ja vielä enemmän 1850.
Parhaimpana todistuksena jälleen koittaneesta kukoistuskaudesta on se, että Ranskan pankki otti vuoden 1850 elokuun 6. päivän lain mukaan jälleen käytäntöön käteissuoritukset. Maaliskuun 15. päivänä 1848 pankki oli saanut valtuudet lakkauttaa käteissuoritukset. Pankkiseteleitä oli silloin, maaseutupankit mukaan luettuina, liikkeellä 373 miljoonaa frangia (14 920 000 Englannin puntaa). Marraskuun 2. päivänä 1849 oli liikkeellä oleva setelimäärä 482 miljoonaa frangia eli 19 280 000 Englannin puntaa; lisäys oli 4 360 000 Englannin puntaa, ja syyskuun 2. päivänä 1850 496 miljoonaa frangia eli 19 840 000 Englannin puntaa; lisäys oli siis noin 5 miljoonaa Englannin puntaa. Mitään setelien arvon laskemista ei tällöin tapahtunut; päinvastoin, seteliliikkeen lisääntymistä seurasi kullan ja hopeaan alati kasvava kasaantuminen pankkiholveihin, niin että kesällä 1850 metallirahavarat nousivat noin 14 miljoonaan Englannin puntaan, mikä oli Ranskassa ennen kuulumatonta. Se, että pankki siten kykeni korottamaan rahaliikettään ja toimivaa pääomaansa 123 miljoonalla frangilla eli 5 miljoonalla Englannin punnalla, todistaa loistavasti, kuinka oikea oli eräässä edellisessä vihkossa[2] esittämämme väite, ettei vallankumous suinkaan suistanut finanssiylimystöä, vaan vieläpä vahvisti sitä. Vielä selvemmäksi tuo tulos käy seuraavasta Ranskan viime vuosien pankkilainsäädäntöä koskevasta katsauksesta. Kesäkuun 10. päivänä 1847 pankki valtuutettiin laskemaan liikkeelle 200 frangin seteleitä; pienin seteli oli siihen asti ollut 500 frangin arvoinen. Vuoden 1848 maaliskuun 15. päivänä annettu asetus selitti Ranskan pankin setelit lailliseksi maksuvälineeksi ja vapautti pankin velvollisuudesta lunastaa niitä metallirahalla. Pankin setelinanto-oikeus rajoitettiin 350 miljoonaan frangiin. Samalla se valtuutettiin päästämään liikkeeseen 100 frangin seteleitä. Huhtikuun 27. päivänä annettu asetus määräsi yhdistämään departementtipankit Ranskanpankkiin; eräs toinen, vuoden 1848 toukokuun 2. päivänä annettu asetus korotti sen setelien liikkeeseenlaskumäärää 442 miljoonaan frangiin. Muuan vuoden 1849 joulukuun 22. päivänä annettu asetus nosti setelien liikkeeseenlaskun maksimirajan 525 miljoonaan frangiin. Vihdoin vuoden 1850 syyskuun 6. päivän laki saattoi jälleen voimaan setelien vaihdon metallirahaksi. Nuo tosiasiat: seteliliikkeen jatkuva lisääntyminen, Ranskan koko luottotoiminnan keskittyminen pankin käsiin ja Ranskan kaiken kullan ja hopean kasaantuminen pankkiholveihin, veivät herra Proudhonin siihen johtopäätökseen, että pankin oli nyt luotava vanha käärmeennahkansa ja muututtava proudhonilaiseksi kansanpankiksi. Hänen ei kuitenkaan olisi tarvinnut tuntea edes Englannin pankkirajoitusten historiaa v. 1797–1819,[3] hänen olisi tarvinnut vain suunnata katseensa Kanaalin ylitse nähdäkseen, että tuo tosiasia, joka hänestä oli porvarillisen yhteiskunnan historiassa ennen kuulumaton, oli mitä normaalisin porvarillinen tapaus, joka nyt oli Ranskassa ensikertainen ilmiö. Nähdään siis, että näennäisesti vallankumoukselliset teoreetikot, jotka väliaikaisen hallituksen jälkeen pitivät Pariisissa suurta suuta, olivat suoritettujen toimenpiteiden luonteesta ja tuloksista yhtä tietämättömiä kuin väliaikaisen hallituksen herrat itsekin.
Huolimatta teollisuuden ja kaupan menestyksestä, josta Ranska hetkellisesti iloitsi, väestön pääjoukko, 25 miljoonaa talonpoikaa, kärsi kovasta lamatilasta. Viime vuosien hyvät sadot olivat painaneet viljan hinnat Ranskassa vielä paljon alemmaksi kuin Englannissa, ja velkaantuneiden, koronkiskurien näännyttämien ja verojen rasittamien talonpoikien asema saattoi niin ollen olla kaikkea muuta kuin loistava. Kolmen viimeksi kuluneen vuoden historia on kuitenkin todistanut riittävän selvästi, ettei tämä väestöluokka suinkaan kykene tekemään mitään vallankumouksellista aloitetta.
Kukoistuskausi kuten pulakausikin alkaa mannermaalla myöhemmin kuin Englannissa. Alkuprosessi tapahtuu aina Englannissa; Englanti on porvarillisen maailmankaikkeuden demiurgi. Porvarillisen yhteiskunnan yhä uudelleen läpikäymän kehitysjakson eri vaiheet esiintyvät mannermaalla sekundäärisessä ja tertiäärisessä muodossa. Ensinnäkin mannermaa vie Englantiin suhteettomasti enemmän kuin mihinkään muuhun maahan. Tämä Englantiin suuntautuva vienti riippuu kuitenkin vuorostaan Englannin asemasta, varsinkin merentakaisina markkinoilla. Edelleen Englanti vie merentakaisiin maihin verrattomasti enemmän kuin koko mannermaa, joten noihin maihin suuntautuvan mannermaisen viennin määrä riippuu aina Englannin merentakaisesta viennistä. Mikäli siis pulat synnyttävät vallankumouksia ennen kaikkea mannermaana, niin niiden syy on kuitenkin Englannissa. Porvarillisen maailman raajoissa täytyy luonnollisesti tapahtua väkivaltaisia purkauksia pikemmin kuin sen sydämessä, missä on enemmän korvaamismahdollisuuksia. Toisaalta se, missä määrin mannermaan vallankumoukset vaikuttavat Englantiin, on samalla ilmapuntari, joka osoittaa, missä määrin nämä vallankumoukset todella asettavat kyseenalaiseksi porvarillisen järjestelmän olemassaolon tai missä määrin ne koskevat ainoastaan sen poliittisia muodostumia.
Tämän yleisen kukoistuksen vallitessa, jolloin porvarillisen yhteiskunnan tuotantovoimat kehittyvät niin rehevästi kuin porvarillisissa oloissa ylipäänsä on mahdollista, ei voi olla puhettakaan todellisesta vallankumouksesta. Sellainen vallankumous on mahdollinen ainoastaan kausina, jolloin nuo molemmat tekijät — uudenaikaiset tuotantovoimat ja porvarilliset tuotantomuodot — joutuvat keskenään ristiriitaan. Ne monet riidat, joihin mannermaisen järjestyspuolueen eri ryhmien edustajat nyt antautuvat kompromettoiden toinen toisiaan, eivät suinkaan johda uusiin vallankumouksiin, vaan päinvastoin ne ovat mahdollisia ainoastaan siitä syystä, että yhteiskunnallisten suhteiden perusta on tällä hetkellä niin varma ja — mitä taantumus ei tiedä — niin porvarillinen. Siitä kimmahtavat takaisin kaikki porvarillista kehitystä pidättämään pyrkivät taantumukselliset yritykset samoin kuin demokraattien koko siveellinen suuttumus ja kaikki intomieliset julistukset. Uusi vallankumous on mahdollinen ainoastaan uuden pulan seurauksena. Edellinen on kuitenkin yhtä varmaa kun jälkimmäinenkin.
Palatkaamme nyt Ranskaan.
Voiton, jonka kansa oli saavuttanut pikkuporvarien kanssa vaaleissa maaliskuun 10. päivänä, se itse teki mitättömäksi pakottaessaan suorittamaan uudet vaalit huhtikuun 28. päivänä. Vidal oli valittu paitsi Pariisissa myös Niederrheinissä. Pariisin komitea, jossa pikkuporvaristo ja vuoripuolue olivat vahvasti edustettuina, sai hänet suostumaan Niederrheinin edustajaksi. Maaliskuun 10. päivän voitto menetti ratkaisevan merkityksensä; lopullista ratkaisua lykättiin jälleen, kansan jännittyneisyys laukesi, kansaa totutettiin vallankumouksellisten voittojen asemesta legaalisiin voittoihin. Eugène Suen, tuon tunteellisen pikkuporvarin ja yhteiskunnallisen haaveilijan ehdokkuus mitätöi vihdoin täydelleen maaliskuun 10. päivän vallankumouksellisen merkityksen, kesäkuun kapinan rehabilitoimisen; proletariaatti saattoi hyväksyä tuon ehdokkuuden ainoastaan pilana, jolla tahdottiin miellyttää grisettejä. Vastustajansa horjuvan politiikan rohkaisemana järjestyspuolue asetti tuota hyväaikeista ehdokasta vastaan ehdokkaan, jonka piti edustaa kesäkuun voittoa. Tämä koominen ehdokas oli spartalainen perheenisä Leclerc, jonka sankarilliset varusteet sanomalehdistö kuitenkin riipi pala palalta pois ja joka kärsi vaaleissa loistavan tappion. Huhtikuun 28. päivän uusi vaalivoitto teki vuoripuolueen ja pikkuporvariston ylimieliseksi. Sisimmässään vuoripuolue jo riemuitsi, että se voi saavuttaa toiveittensa päämäärän puhtaasti laillista tietä ja ilman uutta vallankumousta, joka asettaisi proletariaatin jälleen etualalle; se uskoi varmasti saavansa vuoden 1852 uusissa vaaleissa yleisellä äänioikeudella asetetuksi herra Ledru-Rollinin presidentintuolille ja vuoripuoluelaisten enemmistön kansalliskokoukseen. Järjestyspuolue, jonka uudet vaalit, Suen ehdokkuus ja vuoripuolueen sekä pikkuporvaristen mieliala olivat saaneet täysin vakuuttuneeksi, että ne olivat päättäneet pysyä kaikissa tapauksissa levollisina, vastasi molempiin vaalivoittoihin vaalilailla, joka teki lopun yleisestä äänioikeudesta.
Hallitus varoi tekemästä tuota lakiehdotusta omalla vastuullaan. Se oli tekevinhän myönnytyksen enemmistölle siirtäen lakiehdotuksen tuon enemmistön korkeiden arvohenkilöiden, seitsemäntoista linnakreivin,[4] valmisteltavaksi. Yleisen äänioikeuden poistamista ei siis ehdottanut kansalliskokoukselle hallitus, vaan sitä ehdotti itselleen kokouksen enemmistö.
Toukokuun 8. päivänä lakiehdotus esitettiin kamarille. Koko sosiaalidemokraattinen sanomalehdistö ryhtyi yhtenä miehenä saarnaamaan, että kansan oli käyttäydyttävä arvokkaasti, pysyttävä calme majestuerex[5], passiivisena ja luotettava edustajiinsa. Noiden lehtien jokainen artikkeli oli tunnustus, että vallankumous oli ennen kaikkea tuhoava niin sanotun vallankumouksellisen sanomalehdistön ja että nyt siis on kysymyksessä sen itsesäilytys. Vallankumoukselliseksi luuloteltu sanomalehdistö paljasti salaisuutensa. Se allekirjoitti oman kuolemantuomionsa.
Toukokuun 21. päivänä vuoripuolue esitti kysymyksen alustavaan käsittelyyn ja ehdotti hylättäväksi koko suunnitelman, koska se loukkasi perustuslakia. Järjestyspuolue vastasi, että perustuslakia tullaan rikkomaan, jos se on tarpeellista, mutta nyt sitä ei tarvinnut tehdä, koska perustuslakia voitiin tulkita miten tahansa ja ainoastaan enemmistö on pätevä ratkaisemaan, mikä tulkinta on oikea. Thiersin ja Montalembertin tekemiin hurjiin hyökkäyksiin vuori vastasi säädyllisellä ja sivistyneellä humaanisuudella. Se vetosi oikeusperustaan; järjestyspuolue neuvoi sitä asettumaan sille perustalle, jolla oikeus versoo, ts. porvarillisen omaisuuden perustalle. Vuoripuolue ruikutti: tahdotaanko todella manata kaikin voimin esiin vallankumous? Järjestyspuolue vastasi: se ei tule olemaan odottamaton.
Alustavasta käsittelystä tehtiin loppu toukokuun 22. päivänä 462 äänellä 227 vastaan. Samat miehet, jotka olivat niin juhlallisesti ja perusteellisesti todistelleet, että kansalliskokous ja jokainen edustaja menettävät valtuutensa heti kun he luopuvat kansasta, valtuuttajastaan, istua kököttivät paikoillaan ja sen sijaan, että olisivat toimineet itse, koettivat nyt yhtäkkiä saada maan toimimaan, nimittäin anomusten avulla; he istuivat hievahtamatta vielä silloinkin, kun laki meni toukokuun 31. päivänä loistavasti läpi. He koettivat kostaa puolestaan vastalauseella, jossa he merkityttivät olevansa viattomia perustuslain raiskaamiseen, vastalauseella, jota he eivät edes esittäneet julkisesti, vaan jonka he sujauttivat salaa puhemiehen taskuun.
150 000 miestä käsittävä armeija Pariisissa, lopullisen ratkaisun loputon lykkääminen, sanomalehdistön rauhoittumiskehotukset, vuoripuolueen ja vastavalittujen edustajien arkuus, pikkuporvarien maj esteettinen tyyneys, mutta ennen kaikkea kaupan ja teollisuuden kukoistus estivät proletariaattia yrittämästä vallankumousta.
Yleinen äänioikeus oli tehnyt tehtävänsä. Kansan enemmistö oli käynyt kasvatuskoulun, jona yleinen äänioikeus vain voikin olla vallankumouksen kaudella. Tuosta oikeudesta oli tekevä lopun joko vallankumous tai taantumus.
Kohta tämän jälkeen syntyneessä selkkauksessa vuoripuolue käyttäytyi sitäkin tarmokkaammin. Sotaministeri d'Hautpoul oli sanonut puhujalavalta helmikuun kapinaa onnettomaksi katastrofiksi. Vuoren puhujille, jotka toivat kuten aina siveellisen suuttumuksensa ilmi äänekkäästi, puhemies Dupin ei antanut puheenvuoroa. Girardin ehdotti, että vuoripuolue poistuisi heti joukolla. Tulos: vuoripuolue jäi istumaan, mutta Girardin heitettiin arvottomana pois sen helmasta.
Vaalilaki kaipasi vielä erästä lisäystä, uutta painolakia. Sitä ei tarvinnut odottaa kauan. Hallituksen ehdotus, jota järjestyspuolue oli korjausehdotuksillaan moninkertaisesti tiukentanut, korotti vakuuksia, asetti ylimääräisen leimamaksun alakertaromaaneista (vastaus Eugène Suen valitsemiseen), asetti veron kaikille viikko- tai kuukausijulkaisuissa ilmestyville teoksille tiettyyn arkkimäärään asti ja sääti lopuksi, että jokainen sanomalehtiartikkeli on varustettava tekijän allekirjoituksella. Vakuuksia koskevat määräykset tappoivat niin sanotun vallankumouksellisen sanomalehdistön; kansa piti niiden tuhoutumista hyvityksenä yleisen äänioikeuden lakkauttamisesta. Uuden lain tarkoitus ja vaikutus eivät kuitenkaan koskeneet yksinomaisesti sanomalehdistön tätä osaa. Niin kauan kuin sanomalehdistö oli anonyymia, se oli määrättömän ja nimettömän yleisen mielipiteen välittäjä; se oli kolmantena mahtina valtiossa. Kun jokainen artikkeli oli allekirjoitettava, sanomalehdestä tuli pelkkä enemmän tai vähemmän tunnettujen henkilöiden kirjallisten tuotteiden kokoelma. Jokainen artikkeli laski lehti-ilmoituksen tasolle. Tähän asti sanomalehdet olivat kiertäneet eräänlaisena yleisen mielipiteen paperirahana; nyt ne muuttuivat jokseenkin epävarmoiksi yksinäisvekseleiksi, joiden kelpoisuus ja kiertokulku eivät riippuneet ainoastaan asettajan, vaan myös siirtäjän nauttimasta luotosta. Järjestyspuolueen sanomalehdistö ei ollut kiihottanut ainoastaan yleisen äänioikeuden lakkauttamiseen, vaan myös äärimmäisiin toimenpiteisiin »huonoa» sanomalehdistöä vastaan. Mutta kaamean anonyymina »hyvä» sanomalehdistö ei itsekään sopinut järjestyspuolueelle ja varsinkaan sen yksityisille maalaisedustajille. Se tahtoi olla tekemisissä ainoastaan palkattujen kirjailijoiden kanssa, tietää heidän nimensä, asuinpaikkansa ja tuntomerkkinsä. Turhaan »hyvä» sanomalehdistö valitteli kiittämättömyyttä, jolla sen ansiota palkittiin. Laki meni läpi ja nimenmainintamääräys kolhaisi ennen muuta sitä itseään. Tasavaltalaisten lehtimiesten nimet olivat melko tunnettuja; mutta kunnioitettavat toiminimet »Journal des Débats», »Assemblée nationale»,[6] »Constitutionnel»[7] jne. yms. joutuivat kovasti mainostettuine valtioviisauksineen surkeaan asemaan, kun tuo arvoituksellinen sakki kerralla pelkistyi ostettavissa oleviksi ja kokeneiksi Granier de Cassagnacin tapaisiksi penny-a-linersiksi[8], jotka puolustivat käteismaksusta mitä tahansa, tai Capefiguen tapaisiksi vanhoiksi pesurievuiksi, jotka sanoivat itseään valtiomiehiksi, tai »Débatsin» herra Lemoinnen tapaisiksi koketeeraaviksi kynänpyörittäjiksi.
Painolaista käydyn keskustelun aikana vuoripuolue osoitti laskeneensa jo sellaiselle moraalin rappeutuneisuuden asteelle, että sen on rajoituttava vain taputtamaan käsiään erään vanhan ludvigfilipiläisen kuuluisuuden, herra Victor Hugon, loistavalle sanatulvalle.
Vaalilain ja painolain hyväksymistä seurasi vallankumouksellisen ja demokraattisen puolueen poistuminen julkiselta näyttämöltä. Ennen lomalle lähtöään, heti istuntokauden päätyttyä vuoripuolueen molemmat ryhmät — sosialistiset demokraatit ja demokraattiset sosialistit — antoivat kaksi manifestia, kaksi testimonia paupertatis[9], joissa he todistelivat, että joskaan voima ja menestys eivät ole koskaan olleet heidän puolellaan, he ovat toki aina olleet ikuisen oikeuden ja kaikkien muiden ikuisten totuuksien puolella.
Tarkastelkaamme nyt järjestyspuoluetta. »Neue Rheinische Zeitungin» 3. vihkossa sivulla 16 sanottiin:
»Yhtyneiden orleanistien ja legitimistien restauraatiohaluja vastaan Bonaparte puolustaa todellisen valtansa oikeusperustetta: tasavaltaa. Restauraatiohaluista Bonapartea vastaan järjestyspuolue puolustaa yhteisen herruutensa oikeusperustetta: tasavaltaa. Legitimistit puolustavat orleanisteja vastaan ja orleanistit legitimistejä vastaan status quota: tasavaltaa. Nämä kaikki järjestyspuolueen ryhmät, joista jokaisella on in petto oma kuninkaansa ja oma restauraationsa, asettavat kilpailijainsa vallananastus- ja kapinahaluja vastaan porvariston yhteisen herruuden, muodon, jossa erityiset vaatimukset neutralisoituvat ja säilyvät: tasavallan... Thiers puhui enemmän totta kuin aavistikaan sanoessaan: 'me kuningasmieliset olemme perustuslaillisen tasavallan todellinen tuki.'»
Tämä komedia, jota républicains malgré eux[10] esittivät, status quon[11] vastustamisen ja sen alinomaisen lujittamisen komedia; Bonaparten ja kansalliskokouksen väliset lakkaamattomat kahnaukset; alinomaa uusiutuva vaara, että järjestyspuolue hajoaa alkuosiinsa ja sen ryhmien alituinen yhteenliittyminen; jokaisen ryhmän yritykset kääntää jokainen yhteisestä vihollisesta saatu voitto väliaikaisten liittolaistensa tappioksi; keskinäistä kateutta, vihankaunaa, vainoamista, väsymätöntä miekkojen paljastamista, minkä loppuna on aina jälleen baiser Lamourette[12] — koko tämä ikävystyttävä erhekomedia ei ollut vielä koskaan kehittynyt niin klassisesti kuin kuuden viime kuukauden aikana.
Järjestyspuolue piti vaalilakia samalla Bonapartesta saamanaan voittona. Eikö hallitus ollut luopunut tehtävistään jättäessään seitsemäntoista valiokunnalle ehdotuksensa viimeistelyn ja siitä lankeavan edesvastuun? Eikö Bonaparten päävoimana kokousta vastaan ollut se, että hän oli kuuden miljoonan valitsema? — Bonaparte puolestaan piti vaalilakia kokoukselle tehtynä myönnytyksenä, jolla hän oli ostanut lainsäädäntövallan ja toimeenpanovallan välisen sopusoinnun. Tuo halpamainen seikkailija vaati palkaksi määrärahansa korottamista kolmella miljoonalla. Saattoiko kansalliskokous antautua selkkaukseen toimeenpanovallan kanssa juuri hetkenä, jolloin se itse oli julistanut ranskalaisten valtaenemmistön pannaan? Kokous äityi, se oli menemäisillään äärimmäisyyksiin, sen valiokunta hylkäsi ehdotuksen, bonapartistinen sanomalehdistö vuorostaan otti uhkaavan asennon ja viittasi kansaan, joka oli tehty perinnöttömäksi, jolta oli riistetty äänioikeus; ryhdyttiin useihin meluisiin sovintoyrityksiin, ja kokous antoi lopulta periksi asiallisesti, mutta kosti samalla periaatteellisesti. Kolmen miljoonan suuruisen vuosittaisen periaatteellisen määrärahalisäyksen asemesta se myönsi Bonapartelle 2 160 000 frangia kerta-avustusta. Sitä paitsi tuonkin myönnytyksen se teki vasta sitten, kun Changarnier, tämä järjestyspuolueen kenraali ja odottamaton Bonaparten suojelija, oli kannattanut sitä. Kokous myönsi siis nuo kaksi miljoonaa oikeastaan Changarnierille eikä Bonapartelle.
Tuon de mauvaise grâce[13] heitetyn lahjan Bonaparte otti vastaan samalla mielellä kuin se annettiin. Bonapartistinen sanomalehdistö aloitti uudelleen hyökkäilynsä kansalliskokousta vastaan. Kun sitten painolaista keskusteltaessa tehtiin korjausehdotus kirjoittajien nimien osoittamisesta, mikä taaskin suuntautui erikoisesti toisarvoisia lehtiä, Bonaparten yksityisintressien edustajia vastaan, bonapartistien pää-äänenkannattaja »Pouvoir»[14] hyökkäsi avoimesti ja kiivaasti kansalliskokousta vastaan. Ministerien täytyi kansalliskokouksessa kieltäytyä tuosta lehdestä; »Pouvoirin» päätoimittaja haastettiin kansalliskokouksen eteen ja tuomittiin maksamaan korkein rahasakko, 5 000 frangia. Seuraavana päivänä »Pouvoir» julkaisi vielä julkeamman artikkelin kokousta vastaan, ja hallitus kosti asettamalla heti useita legitimistien lehtiä syytteeseen perustuslain loukkaamisesta.
Vihdoin asetettiin kysymys kamarin istuntojen lykkäämisestä. Bonaparte toivoi tuota lykkäystä saadakseen toimia esteettömästi. Järjestyspuolue toivoi sitä osaksi ryhmäkuntalaisjuoniensa toteuttamiseksi ja osaksi eri edustajien yksityisetujen vuoksi. Kumpikin tarvitsi sitä lujittaakseen ja laajentaakseen maaseudulla taantumuksen voittoa. Kokous siirsi siis istuntonsa elokuun 11. päivästä marraskuun 11. päivään. Mutta kun Bonaparte ei ollut suinkaan salannut, että hänen tarkoituksenaan oli vain päästä kansalliskokouksen kiusallisesta valvonnasta, niin kokous antoi luottamuslauseelleen presidenttiin kohdistuvan epäluottamuksen leiman. Kaksikymmentä kahdeksan jäsentä käsittävästä vakinaisesta valiokunnasta, jonka oli loma-ajalla oltava tasavallan hyvän vartijana, jätettiin kaikki bonapartistit pois.[15] Heidän tilalleen valittiin jopa muutamia »Sièclen» ja »Nationalin» tasavaltalaisia tarkoituksena osoittaa presidentille, että enemmistö oli uskollinen perustuslailliselle tasavallalle.
Vähän ennen lomaa ja varsinkin heti kamarin mentyä lomalle järjestyspuolueen molemmat suuret ryhmät, orleanistit ja legitimistit, näyttivät haluavan sopia yhdistämällä molemmat kuningashuoneet, joiden lippujen alla ne taistelivat. Lehdet olivat täynnään sovintoehdotuksia, joista keskusteltiin Ludvig Filipin sairasvuoteen ääressä St. Leonardsissa, kunnes Ludvig Filipin kuolema yksinkertaisti äkkiä tilanteen. Ludvig Filip oli vallananastaja, hän oli ryövännyt Henrik V:nnen, kun taas Pariisin kreivi oli Henrik V:nnen lapsettomuuden vuoksi hänen valtaistuimensa laillinen perijä. Mitkään tekosyyt eivät nyt enää estäneet noiden molempien hallitsijasukujen etujen yhteensulautumista. Mutta juuri nyt porvariston molemmat ryhmät käsittivät, ettei heitä erottanut minkään määrätyn kuningashuoneen haaveellinen ihailu, vaan pikemminkin heidän erilaiset luokkaetunsa pitivät erossa molempia hallitsijasukuja. Legitimistit, jotka olivat tehneet toivioretken Henrik V:n hovileiriin Wiesbadeniin, samoin kuin heidän kilpailijansa St. Leonardsiin, saivat siellä tiedon Ludvig Filipin kuolemasta. He muodostivat heti ministeristön in partibus infidelium, johon tuli enimmäkseen tasavallan hyveenvartijain valiokunnan jäseniä ja joka puolueessa syntyneen jupakan johdosta esitti mitä peittelemättömimmän julistuksen jumalan armoon perustuvasta oikeudesta. Orleanistit riemuitsivat sen kompromettoivan skandaalin johdosta, minkä tuo manifesti[16] aiheutti lehdistössä, eivätkä he vähääkään salanneet legitimisteihin kohdistuvaa avointa vihamielisyyttään.
Kansalliskokouksen lomalla ollessa kokoontuivat departementtien edustuslaitokset. Suurin osa niistä kannatti suuremmilla tai pienemmillä varauksilla rajoitettua perustuslain tarkistusta, ts. kannatti monarkian restauraatiota määrittelemättä sitä tarkemmin, »ratkaisua», mutta tunnusti samalla olevansa kykenemätön ja liian arka löytämään tuota ratkaisua. Bonapartistien ryhmä selitti heti tuon tarkistushalun siten, että tahdottiin pidentää Bonaparten presidenttiaikaa.
Perustuslain mukainen ratkaisu — Bonaparten eroaminen virasta toukokuussa 1852 ja samalla maan kaikkien valitsijain toimittama uuden presidentin vaali, erityisen tarkistuskamarin toimittama perustuslain tarkistus uuden presidentin toimikauden ensimmäisinä kuukausina — oli hallitsevalle luokalle läpeensä sopimaton. Uuden presidentin vaalipäivä olisi ollut kaikkien vihollispuolueiden, orleanistien, porvarillistasavaltalaisten, vallankumouksellisten kohtauspäivä. Se oli pakosta johtava eri ryhmien väliseen väkivaltaiseen yhteenottoon. Vaikka järjestyspuolue itse olisikin onnistunut pääsemään yksimielisyyteen jonkun hallitsijasukujen perheiden ulkopuolella olevan puolueettoman miehen ehdokkuudesta, niin Bonaparte olisi asettunut häntä vastaan. Kansaa vastaan taistellessaan järjestyspuolueen on pakko lisätä alituisesti toimeenpanovaltaa. Kaikkinainen toimeenpanovallan lisääminen lisää sen haltijan — Bonaparten — valtaa. Sen tähden lisätessään yhteistä voimaansa järjestyspuolue lisää samassa määrässä dynastisia pyyteitä omaavan Bonaparten taistelukeinoja ja hänen mahdollisuuksiaan estää väkivallalla perustuslaillinen ratkaisu ratkaisupäivän koittaessa. Taistelussaan järjestyspuoluetta vastaan Bonaparte ei epäröi rikkoa perustuslain erästä peruskohtaa samoin kuin järjestyspuolue taistelussaan kansaa vastaan ei epäröinyt rikkoa perustuslain toista peruskohtaa lakkauttamalla yleisen äänioikeuden. Kansalliskokousta vastaan hän vetoaisi nähtävästi jopa yleiseen äänioikeuteen. Sanalla sanoen perustuslaillinen ratkaisu asettaa kyseenalaiseksi koko poliittisen status quon ja status quon vaarantamisen takana porvari näkee kaaoksen, anarkian, kansalaissodan. Hänestä näyttää, että vuoden 1852 toukokuun ensimmäinen sunnuntai asettaa kyseenalaiseksi hänen osto- ja myyntisopimuksensa, vekselinsä, naimakauppansa, notaarin vahvistamat asiakirjansa, kiinnityksensä, maankorkonsa, asuntovuokransa, voittonsa, kaikki kontrahtinsa ja tulolähteensä, ja sellaiseen vaaraan hän ei voi antautua. Poliittisen status quon vaarantamisen takana piilee koko porvarillisen yhteiskunnan kukistumisvaara. Porvariston mielestä ainoa mahdollinen ratkaisu on ratkaisun lykkääminen. Se voi pelastaa perustuslaillisen tasavallan vain rikkomalla perustuslakia, pidentämällä presidentin valtakautta. Tämä on myös järjestyspuolueen lehdistön viimeinen sana kaikkien »ratkaisusta» käytyjen pitkällisten ja syvämietteisten väittelyjen jälkeen, joihin sanomalehdistö antautui pääneuvostojen istunnon jälkeen. Mahtava järjestyspuolue näkee siten häpeäkseen olevansa pakotettu ottamaan vakavalta kannalta pseudo-Bonaparten naurettavan, halpamaisen ja vihaamansa persoonan.
Tuo likainen hahmo erehtyi vuorostaan sen suhteen, mistä syistä hänelle annettiin yhä enemmän tarpeellisen miehen merkitystä. Kun hänen puolueellaan oli kylliksi tajua lukeakseen Bonaparten kasvavan merkityksen olosuhteiden ansioksi, hän itse uskoi sen johtuvan nimensä lumousvoimasta ja keskeytymättömästä Napoleonin parodioimisesta. Hän kävi päivä päivältä yritteliäämmäksi. St. Leonardsiin ja Wiesbadeniin tehtyjen toivioretkien vastapainoksi hän teki kiertomatkoja ympäri Ranskaa. Bonapartistit luottivat niin vähän hänen persoonansa maagiseen vaikutukseen, että he lähettivät hänen mukaansa kaikkialla Joulukuun 10. päivän seuran, tuon Pariisin ryysyköyhälistön järjestön, jäseniä palkatuiksi kättentaputtajiksi sulloen heitä joukoittain juniin ja postivaunuihin. He panivat marionettinsa suuhun puheita, joissa aina sen mukaan, minkälainen oli vastaanotto kussakin kaupungissa, presidentin politiikan valiolauseiksi julistettiin joko tasavaltalainen alistuvaisuus tai maltillisuus ja sitkeys. Kaikista manöövereista huolimatta nuo matkat olivat kaikkea muuta kuin riemusaattoja.
Luullen innostuttaneensa siten kansan Bonaparte aloitti armeijan valloituksen. Hän pani Versaillesin lähellä Satoryn tasangolla toimeen suuria sotaväen katselmuksia, joissa hän koetti lahjoa sotamiehet kynsilaukkamakkaralla, sampanjalla ja sikareilla. Kun oikea Napoleon oli osannut piristää hetkellisellä patriarkaalisella tuttavallisuudella valloitusretkiensä väsyttämiä sotilaitaan, niin pseudo-Napoleon luuli joukkojen huutavan kiitollisina: »Vive Napoléon, vive le saucisson»[17], ts. »Eläköön makkara, eläköön ilveilijä!»[18]
Nuo katselmukset toivat ilmi toisaalta Bonaparten ja hänen sotaministerinsä d'Hautpoulin ja toisaalta Changarnierin välisen kauan salatun eripuraisuuden. Järjestyspuolue oli löytänyt Changarnierista todellisen puolueettoman miehensä, jonka omista dynastisista pyyteistä ei voinut olla puhettakaan. Puolue oli määrännyt hänet Bonaparten seuraajaksi. Sitä paitsi Changarnierin esiintyminen vuoden 1849 tammikuun 29. päivänä ja kesäkuun 13. päivänä oli tehnyt hänet järjestyspuolueen suureksi sotapäälliköksi, uudeksi Aleksanteriksi, joka puuttumalla raa'asti asioiden kulkuun oli aran porvarin mielestä lyönyt vallankumouksen Gordionin solmun poikki. Ollessaan pohjimmaltaan yhtä naurettava kuin Bonaparte hän oli päässyt tällä peräti halpamaisella tavalla voimatekijäksi, ja kansalliskokous oli asettanut hänet valvomaan presidenttiä. Itse hän koketeerasi — esimerkiksi määräraha-asiassa — esiintymällä Bonaparten suojelijana ja käyttäytyi yhä ylimielisemmin häntä ja ministerejä kohtaan. Kun vaalilakia muutettaessa odotettiin kapinaa, hän kielsi upseereitaan ottamasta vastaan mitään käskyjä sotaministeriltä tai presidentiltä. Sanomalehdistö auttoi puolestaan Changarnierin persoonallisuuden suurentelemisessa. Koska järjestyspuolueella ei ollut lainkaan suuria persoonallisuuksia, sen täytyi luonnollisesti elimöidä yhteen henkilöön voimaa, jota ei ollut koko luokalla, ja paisuttaa hänet siten jättiläiseksi. Näin syntyi myytti Changarnierista, »yhteiskunnan suojamuurista». Röyhkeä petkutus, salamyhkäinen ylvästely, jotka synnyttivät harhanäön, että Changarnier oli alentunut kantamaan harteillaan koko maailmaa, ovat mitä naurettavin vastakohta Satoryn katselmuksen aikaisille ja sen jälkeisille tapahtumille, jotka todistavat kumoamattomasti, että Bonaparten, tuon äärettömän pienuuden, yksi kynänpiirto riitti tekemään porvarillisen pelon synnyttämästä mielikuvituksellisesta jättiläisestä, Changarnierista, jälleen keskinkertaisuuden ja muuttamaan hänet, yhteiskunnan pelastajan, kenraaliksi evp.
Bonaparte oli jo kerran kostanut Changarnierille provosoimalla sotaministerin kurinpitoriitaan epämukavan suojelijan kanssa. Satoryn viimeinen sotaväen katselmus sai vihdoin vanhan vihan räjähtämään. Changarnierin perustuslaillisella suuttumuksella ei ollut enää mitään rajoja, kun hän näki ratsuväkirykmenttien kulkevan kaunomarssissa ohi ja huutavan perustuslain vastaisesti: »Vive l'empereur!»[19] Ehkäistäkseen tämän huudon takia syntymästä ikäviä väittelyjä edustajakamarin tulevassa istunnossa Bonaparte toimitti sotaministeri d'Hautpoulin etäämmälle nimittämällä hänet Algerian kuvernööriksi. Hänen tilalleen Bonaparte asetti keisarinaikaisen luotettavan vanhan kenraalin, joka oli karkeudessaan täydellisesti Changarnierin veroinen. Jotta d'Hautpoulin erottaminen ei näyttäisi miltään Changarnierille tehdyltä myönnytykseltä, Bonaparte siirsi samaan aikaan kenraali Neumayerin, yhteiskunnan suuren pelastajan oikean käden, Pariisista Nantesiin. Neumayer oli ollut se, joka oli saanut viimeisessä katselmuksessa koko jalkaväen kulkemaan jäätävän äänettömänä kaunomarssissa Napoleonin jälkeläisen ohitse. Changarnier, jota Neumayerin siirto koski omakohtaisesti, esitti vastalauseita ja uhkaili. Turhaan. Kaksi päivää kestäneiden neuvottelujen jälkeen ilmestyi Neumayerin siirtämismääräys »Moniteurissa», ja järjestyksen sankarille ei jäänyt muuta keinoa kuin alistua kuriin tai erota.
Bonaparten taistelu Changarnieria vastaan on jatkoa hänen taistelulleen järjestyspuoluetta vastaan. Kansalliskokouksen avaaminen marraskuun 11. päivänä tapahtuu sen tähden uhkaavien enteiden vallitessa. Se on kuitenkin oleva myrsky vesilasissa. Itse asiassa on jatkuva vanha peli. Järjestyspuolueen enemmistön on kuitenkin pakko pidentää presidentin valtakautta eri puolueryhmien periaateritarien kirkumisista huolimatta.
Bonaparte puolestaan tulee kaikista aikaisemmista vastalauseistaan huolimatta, yksinpä rahanpuutteen taltuttamana ottamaan vastaan kansalliskokouksen käsistä tuon valtakauden pidennyksen pelkästään valtuutuksena. Ratkaisu siis lykkäytyy, status quo säilyy edelleenkin; toinen järjestyspuolueen ryhmä kompromettoi, heikentää, tekee mahdottomaksi toisen; repressiivisiä toimenpiteitä yhteistä vihollista, kansanjoukkoja, vastaan laajennetaan ja kiristetään yhä, kunnes itse taloudelliset suhteet ovat saavuttaneet jälleen sen kehitysasteen, jolloin uusi räjähdys nostattaa ilmaan kaikki nuo torailevat puolueet ja niiden perustuslaillisen tasavallan.
Porvareiden rauhoittamiseksi on muuten mainittava, että Bonaparten ja järjestyspuolueen välisestä skandaalista on ollut se seuraus, että se tuhosi pörssissä joukon pienkapitalisteja ja siirsi heidän varansa suurien pörssikarhujen taskuihin.
[1] Tämän alkuselityksen kirjoitti Engels vuoden 1895 painosta varten. Toim.
[2] Tarkoitetaan tämän tekstin lukua III. Toim.
[3] Vuonna 1797 Englannin hallitus julkaisi erikoisen asiakirjan pankkirajoituksista, jossa säädettiin pankkisetelien pakkokurssi ja kiellettiin pankkisetelien vaihto kultaan. Pankkisetelien vaihto kultaan uusiutui vasta 1819. Toim.
[4] Linnakreiveiksi (burggrafeiksi) nimitettiin lakiasäätävän kansalliskokouksen uuden vaalilain luonnosta laativaan valiokuntaan kuuluneita orleanistien ja legitimistien seitsemäätoista päämiestä heidän epäoikeutettujen valtapyyteidensä ja taantumuksellisten pyrkimystensä vuoksi. Liikanimi on lainattu Victor Hugon historiallisesta draamasta Les Burgraves, jossa kuvataan keskiaikaista Saksaa, missä burggrafeiksi sanottiin keisarin nimittämiä kaupunkien ja maakuntien johtajia. Toim.
[5] — majesteettisen tyynenä. Toim.
[6] »L’Assemblée nationale» (Kansalliskokous), ranskalainen monarkistis-legitimistinen päivälehti, joka ilmestyi Pariisissa 1848–1857. Vuosina 1848–1851 heijasti kahden dynastisen puolueen — legitimistien ja orleanistien — yhteenliittymistä kannattaneiden piirien katsomuksia. Toim.
[7] »Le Constitutionnel» (Perustuslaillinen lehti), ranskalainen porvarillinen päivälehti, ilmestyi Pariisissa 1815–1870. 1840-luvulla oli orleanistien maltillisen siiven äänenkannattaja; vuoden 1848 vallankumouksen kaudella heijasti Thiersin ympärille ryhmittyneen vastavallankumouksellisen porvariston katsomuksia; joulukuussa 1851 suoritetun vallankaappauksen jälkeen oli bonapartistien lehti. Toim.
[8] — rivimaksusta kirjoittajat. Toim.
[9] — köyhyydentodistusta. Toim.
[10] — tasavaltalaiset vastoin tahtoaan. (Viittaus Molièren komediaan Lääkäri vastoin tahtoaan.)Toim.
[11] — vallitsevaa tilaa. Toim.
[12] »Baiser Lamourette» (Lamouretten suudelma) on vihjaus Ranskan 1700-luvun lopulla tapahtuneen porvarillisen vallankumouksen aikaiseen tunnettuun episodiin. Lakiasäätävän kansalliskokouksen jäsen Lamourette ehdotti 7. heinäkuuta 1792 lopettamaan kaikki puolueriidat veljelliseen suudelmaan. Hänen kehotustaan noudattaen vihamielisten puolueiden edustajat heittäytyivät syleilemään toisiaan, mutta kuten saattoikin odottaa, tuo kaksinaamainen »veljellinen suudelma» unohdettiin jo seuraavana päivänä. Toim.
[13] — vastahakoisesti. Toim.
[14] »La Pouvoir» (Valta), Pariisissa 1849 perustettu bonapartistien lehti; tällä nimellä se ilmestyi kesäkuusta 1850 tammikuuhun 1851. Toim.
[15] Ranskan tasavallan perustuslain 32. pykälä edellytti, että lakiasäätävän kansalliskokouksen istuntojen väliseksi kaudeksi valittaisiin vakituinen valiokunta, jonka kokoonpanoon kuuluisi 25 edustajaa ja kansalliskokouksen toimikunta. Valiokunnalla oli oikeus kutsua tarpeen vaatiessa koolle lakiasäätävä kansalliskokous. Vuonna 1850 tähän valiokuntaan kuului tosiasiassa 39 henkilöä: 11 toimikunnan jäsentä, 3 kvestoria ja 25 valittua jäsentä. Toim.
[16] Tarkoitetaan niin sanottua Wiesbadenin manifestia eli lakiasäätävän kansalliskokouksen legitimistien ryhmäkunnan sihteerin de Barthelemyn Wiesbadenissa 30. elokuuta 1850 kreivi Chambordin toimeksiannosta laatimaa kiertokirjettä. Kiertokirjeessä kartoitettiin legitimistien politiikka heidän valtaantulonsa varalta; kreivi Chambord julisti, että »hän kieltäytyy virallisesti ja kategorisesti vetoamasta kansaan, sillä tuollainen vetoaminen merkitsisi luopumista perinteellisen monarkian suuresta kansallisesta periaatteesta». Tämä julistus aiheutti lehdistökiistan kansalliskokouksen jäsenen La Rochejaqueleinin johtamien monarkistien esitettyä vastalauseensa. Toim.
[17] — »Eläköön Napoleon, eläköön makkara!» Toim.
[18] Sanaleikki: »Wurst» — »makkara», »Hanswurst» — »ilveilijä». Toim.
[19] »Eläköön keisari!» Toim.