[1] Emme luonnollisestikaan vaivaudu valistamaan viisaita filosofejamme selittämällä, että he eivät ole hitustakaan edistäneet »ihmisen» vapautusta liuottaessaan filosofian, teologian, substanssin ja koko muun roskan »itsetajuntaan», vapauttaessaan »ihmisen» fraasien herruudesta, jossa hän ei ole koskaan ollutkaan;[1] että todellista vapautusta ei voida toteuttaa muuten kuin todellisessa maailmassa ja todellisin keinoin, että orjuutta ei voida poistaa ilman höyrykonetta ja Mule-Jennyä, samoin kuin ei maaorjuutta ilman parannettua maanviljelystä, että ihmisiä ei ylimalkaan voida vapauttaa niin kauan kuin heillä ei ole mahdollisuutta hankkia itselleen laadullisesti ja määrällisesti täysin tyydyttävää syötävää ja juotavaa, asuntoa ja vaatetusta. »Vapautus» on historiallinen toimitus eikä mikään ajatustoimitus, ja se tulee vaikuttamaan historiallisten suhteiden kautta, teollisuuden, kaupan, maanviljelyksen, kanssakäymisen kulloisenkin tilan kautta...[2] [2] sitten vielä — aina erilaisten kehitysasteidensa mukaan — substanssin, subjektin, itsetajunnan ja puhtaan kritiikin mielettömyyden aivan samoin kuin uskonnollisen ja teologisen mielettömyyden, ja sen jälkeen kumoamaan sen uudestaan näiden kehityttyä kyllin pitkälle.[3] Sellaisessa maassa kuin Saksassa, jossa tapahtuu ainoastaan mitätöntä historiallista edistystä, tämä puhtaan ajattelun liikunta, nämä taivaisiin asti ylistetyt ja mitään aikaan saamattomat viheliäisyydet korvaavat historiallisen liikunnan puutteen, saavat jalansijaa, ja niitä vastaan on käytävä taistelua. Se on kuitenkin merkitykseltään paikallista taistelua.[4]
...[5] [8] todellisuudessa myös käytännön materialisteille, kommunisteille, kysymys on olevan maailman valiankumouksellistamisesta, siitä että tartutaan käytännöllisesti vallitsevaan asiaintilaan ja muutetaan sitä. Vaikka Feuerhachilla esiintyykin välillä tämän tapaisia katsomuksia, ne eivät kuitenkaan ylitä koskaan erillisten aavistelujen puitteita ja vaikuttavat hänen yleiseen katsantotapaansa aivan liian vähän, jotta niitä voitaisiin pitää muuna kuin kehityskykyisinä ituina. Feuerbachin »käsitys» aistimaailmasta rajoittuu toisaalta tuon maailman pelkkään tarkasteluun, havainnointiin ja toisaalta pelkkään aistimiseen. Hän puhuu »ihmisestä sinänsä» eikä »todellisesta historiallisesta ihmisestä». »Ihminen sinänsä» on itse asiassa »saksalainen». Edellisessä tapauksessa, aistimaailman tarkastelussa, havainnoinnissa hän törmää väistämättä asioihin, jotka ovat ristiriidassa hänen tajuntansa ja aistintansa kanssa ja jotka loukkaavat hänen edellyttämäänsä aistimaailman kaikkien osien sopusointua ja erityisesti ihmisen ja luonnon sopusointua.[6] Päästäkseen tästä pälkäästä hänen täytyy turvautua tavallaan kaksinaiseen havainnointiin, joka kuuluu jonnekin vain »käden ulottuvilla olevaa» tarkastelevan arkipäiväisen ja olioiden »todellista olemusta» tarkastelevan korkeamman, filosofisen havainnoinnin välimaille. Feuerbach ei näe, että häntä ympäröivä aistimaailma ei ole mikään ikuisuudesta välittömästi annettu, aina samanlaisena pysyvä olio, vaan teollisuuden ja yhteiskuntatilan tuote, nimittäin siinä mielessä, että se on historiallinen tuote, kokonaisen sukupolvien sarjan toiminnan tulos; kukin sukupolvi seisoo edeltäjänsä harteilla, kehittää edelleen sen teollisuutta ja kanssakäymismuotoja ja muuttaa sen sosiaalista järjestystä muuttuneiden tarpeiden mukaisesti. »Aistimellisen todenperäisyyden» yksinkertaisimmatkin kohteet ovat hänelle olemassa vain yhteiskunnallisen kehityksen, teollisuuden ja kaupallisen kanssakäymisen ansiosta. Kirsikkapuu, kuten melkein kaikki hedelmäpuut, on tunnetusti vasta muutamia vuosisatoja sitten ilmaantunut meidän vyöhykkeeseemme kaupankäynnin tuloksena ja näin muodoin tullut Feuerbachin »aistimelliseksi todenperäisyydeksi» vasta [9] sen toiminnon tuloksena, jonka tietty yhteiskunta on tiettynä aikana suorittanut.
Mikäli muuten asiat käsitetään näin, sellaisina kuin ne todella ovat ja tapahtuvat, niin — kuten jäljempänä vielä selvemmin nähdään — jokainen syvällinen filosofinen ongelma raukeaa yksinkertaisesti kokemukselliseksi tosiseikaksi. Sellainen on esimerkiksi tärkeä kysymys ihmisen suhteesta luontoon (tai jopa, kuten Bruno sanoo (s. 110),[7] »vastakohdista luonnossa ja historiassa» — ikään kuin ne olisivat kaksi toisistaan irrallista »oliota» eikä ihmisellä olisi aina edessään historiallista luontoa ja luonnollista historiaa), josta kaikki »substanssia» ja »itsetajuntaa» koskevat »suurteokset»[8] ovat kasvaneet esille. Tämä kysymys raukeaa itsestään siinä mielessä, että paljon puhuttu ihmisen ja luonnon ykseys on ollut alusta pitäen olemassa teollisuudessa ja ollut jokaisella aikakaudella erilainen — teollisuuden vähäisemmän tai suuremman kehitysasteen mukaan — samoin kuin ihmisen luontoa vastaan käymä »taistelu», joka johtaa hänen tuotantovoimiensa kehittymiseen tietyllä perustalla. Teollisuus ja kauppa, elämäntarvikkeiden tuottaminen ja vaihtaminen määräävät puolestaan jakelun ja eri yhteiskuntaluokkien jäsentymisen, jotka vuorostaan määräävät niiden harjoittamisen muodot. Ja niinpä sitten käy, että Feuerbach näkee esimerkiksi Manchesterissa ainoastaan tehtaita ja koneita, kun siellä sata vuotta sitten oli nähtävissä vain rukkeja ja kangaspuita, tai havaitsee Campagna di Romassa vain laitumia ja rämeitä, kun Augustuksen aikoihin hän olisi löytänyt sieltä vain viinitarhoja ja roomalaisten kapitalistien huviloita. Feuerbach puhuu erityisesti luonnontieteen suorittamasta luonnon havainnoinnista, hän mainitsee salaisuuksia, jotka avautuvat vain fyysikon tai kemistin silmälle; mutta mitä olisi luonnontiede ilman teollisuutta ja kauppaa? »Puhdas» luonnontiedekin saa sekä tarkoituksensa että materiaalinsa vain kaupan ja teollisuuden kautta, ihmisen aistimellisen toiminnan ansiosta. Tämä toiminta, tämä jatkuva aistimellinen työ ja luominen, tämä tuotanto on nykyisellään koko aistimaailman pohjana siinä määrin, että jos se keskeytyisi vaikkapa yhdeksi vuodeksi, Feuerbach ei ainoastaan näkisi valtavia muutoksia luonnossa, vaan hyvin pian kadottaisi sekä koko inhimillisen maailman että oman tarkastelukykynsä ja jopa olemassaolonsakin. Tosin ulkoisen luonnon prioriteetti tällöinkin säilyy, ja tosin tämä kaikki ei ole mitenkään sovellettavissa alkuperäisiin, generatio aequivocan[9] tuottamiin ihmisiin; tämä eronteko on kuitenkin mielekäs vain, mikäli ihmistä tarkastellaan irrallaan luonnosta. Tämä inhimillistä historiaa edeltävä luonto ei muuten olekaan se luonto, jossa Feuerbach elää; sitä luontoa, jota ei tänään ole olemassa missään muualla kuin ehkä joillakin hiljan syntyneillä yksinäisillä Australian korallisaarilla, ei ole olemassa Feuerbachillekaan.
Totta kyllä Feuerbachilla [10] on se suuri etu »puhtaihin» materialisteihin verrattuna, että hän tunnustaa ihmisenkin »aistiesineeksi»; mutta siitä huolimatta, että hän käsittää ihmisen vain »aistiesineeksi» eikä »aistitoiminnaksi», Feuerbach — pysyen tässäkin teorian piirissä ja tarkastellen ihmistä irrallaan yhteiskunnallisesta yhteydestään, irrallaan elinympäristöstään, joka on tehnyt hänestä sen, mitä hän on — ei koskaan päädy todelliseen olevaan ja toimivaan ihmiseen, vaan jää abstraktioon »ihminen» ja rajoittuu tunnustamaan »todellisen, yksilöllisen, ruumiillisen ihmisen» vain aistimellisena, hän ei siis tunne mitään muita »inhimillisiä suhteita» »ihmisen ja ihmisen välillä» kuin rakkauden ja ystävyyden ja nekin ideaalistettuina. Hän ei arvostele mitenkään nykyisiä elämänehtoja. Hän ei siis koskaan pääse niin pitkälle, että ymmärtäisi aistimaailman olevan sen muodostavien yksilöiden elävän aistimellisen toiminnan kokonaisuus, ja siksi hänen on pakko esimerkiksi nähdessään terveiden ihmisten asemesta joukon risatautisia, liikarasittuneita ja keuhkotautisia kurjia paeta »korkeampaan tarkastelutapaan» ja ihanteelliseen »tasoittumiseen suvussa», ts. langeta takaisin idealismiin juuri siinä, missä kommunistinen materialisti näkee niin teollisuuden kuin yhteiskuntarakenteenkin perinpohjaisen uudistamisen välttämättömyyden ja samalla edellytyksen.
Feuerbach ei tarkastele historiaa materialistina, ja tarkastellessaan historiaa hän ei ole mikään materialisti. Hän pitää materialismia ja historiaa erillään toisistaan, mikä muuten selviää jo sanotusta.[10]
[11][11] Ennakkoehtoja omaamattomien saksalaisten kohdalla meidän on aloitettava toteamalla kaiken inhimillisen olemisen ja siis myös historian perusedellytys, nimittäin se että voidakseen »tehdä historiaa»[12] ihmisen täytyy kyetä elämään. Ja elämiseen tarvitaan ennen kaikkea ruokaa ja juomaa, asunto, vaatetusta ja vielä jotain muutakin.[13] Ensimmäinen historiallinen teko on siis näiden tarpeiden tyydyttämisvälineiden tuottaminen, itsensä aineellisen elämän tuottaminen, ja se on todella historiallinen teko, kaiken historian perusedellytys. joka on täytettävä vielä nykyäänkin joka päivä ja tunti kuten vuosituhansia sitten jo pelkästään siksi, että ihmiset voisivat pysyä hengissä. Siinäkin tapauksessa, että aistimellisuutemme supistuu, kuten pyhällä Brunolla, sellaiseen vähimmäismäärään kuin keppiin,[14] edellytyksenä on tämän kepin valmistaminen. Kaikessa historiantarkastelussa on ensimmäiseksi työksi otettava huomioon tämä perusseikka täydessä merkityksessään ja laajuudessaan sekä annettava sille sen ansaitsema paikka. Saksalaiset eivät tunnetusti ole koskaan tehneet näin, ja siksi heillä ei ole koskaan ollut historialle mitään maallista perustaa eikä siis yhtään historioitsijaakaan. Ranskalaiset ja englantilaiset — vaikka he ymmärsivätkin tämän seikan yhteyden niin sanottuun historiaan äärimmäisen yksipuolisesti, varsinkin niin kauan kuin he olivat poliittisen ideologian kahleissa — ovat kuitenkin ensimmäisinä yrittäneet antaa historiankirjoitukselle materialistisen perustan kirjoittamalla ensimmäisinä kansalaisyhteiskunnan, kaupan ja teollisuuden historian.
Toinen tosiseikka on se, [12] että ensimmäinen tyydytetty tarve sinänsä, itse tyydyttämistoimitus ja jo hankittu tyydyttämisen välikappale synnyttävät Uusia tarpeita; uusien tarpeiden tuottaminen taas on ensimmäinen historiallinen teko. Tästä voimmekin päätellä, minkä hengen lapsia on saksalaisten historioitsijoiden suuri viisaus heidän arvellessaan, että siellä, missä loppuu positiivinen materiaali ja missä ei käsitellä teologista, poliittista tai kirjallista mielettömyyttä, ei ole mitään historiaa, vaan on ainoastaan »esihistoriallista aikaa»; meille ei tällöin selitetä, kuinka tästä »esihistorian» mielettömyydestä on tultu varsinaiseen historiaan. Toisaalta saksalaisten historialliset spekulaatiot levittäytyvät erityisesti nimenomaan »esihistoriaan», koska he siellä luulevat olevansa turvassa »karujen tosiasioiden» tunkeilulta ja luulevat samalla voivansa antaa täyden vapauden spekulaatiovimmalleen luodakseen ja kumotakseen hypoteeseja tuhansittain.
Kolmas suhde, joka tulee alusta pitäen mukaan historiallisen kehityksen kuvaan, on se että omaa elämäänsä päivittäin uudestaan tuottavat ihmiset alkavat tuottaa uusia ihmisiä, lisääntyä — suhde miehen ja vaimon, vanhempien ja lasten välillä, perhe. Oltuaan aluksi ainoa sosiaalinen suhde perhe muuttuu myöhemmin — lisääntyneiden tarpeiden synnyttäessä uusia yhteiskunnallisia suhteita ja väestön lisääntymisen synnyttäessä uusia tarpeita — alistetuksi suhteeksi (paitsi Saksassa), ja sitä on tarkasteltava ja selitettävä olevien kokemuksellisten tietojen pohjalta eikä perhe-käsitteen pohjalta kuten Saksassa on tapana.
Näitä sosiaalisen toiminnan kolmea puolta ei muuten ole pidettävä kolmena eri asteena, vaan nimenomaan ja ainoastaan kolmena puolena eli — jotta saksalaisetkin ymmärtäisivät — kolmena »momenttina», jotka ovat olleet samanaikaisesti olemassa historian alusta lähtien, ensimmäisten ihmisten ajoista, ja pätevät vielä tänäänkin historiassa.
Elämän tuottaminen — yhtä hyvin oman elämän tuottaminen työssä kuin vieraan elämän tuottaminen synnytyksessä — ilmenee jo heti kaksinaisena [13] suhteena: toisaalta luonnollisena, toisaalta yhteiskunnallisena suhteena, yhteiskunnallisena siinä mielessä, että on kysymys useampien yksilöiden yhteistoiminnasta, samantekevää millaisissa olosuhteissa, miten ja missä tarkoituksessa tapahtuvasta. Tästä seuraa, että tietty tuotantotapa tai teollisuuden kehitysaste liittyy aina kiinteästi tiettyyn yhteistoimintamuotoon tai yhteiskunnalliseen kehitysasteeseen ja että itse tämä yhteistoimintamuoto on »tuotantovoima», että ihmisten käytettävissä olevien tuotantovoimien kokonaisuus määrää yhteiskunnallisen olotilan ja että »ihmiskunnan historiaa» on niin muodoin aina tarkasteltava teollisuuden ja vaihdon historiaan liittyvänä. Mutta on myös selvää, kuinka mahdotonta on kirjoittaa tuollaista historiaa Saksassa, koska saksalaisilta puuttuu paitsi siihen tarvittavaa käsityskykyä ja materiaalia myös »aistimuksellista todenperäisyyttä»; eikä Reinin toiselta puolen voida hankkia minkäänlaista kokemusta näissä asioissa, koska siellä ei tapahdu enää mitään historiaa. Alun alkaen on siis jo nähtävissä ihmisten keskinäinen aineellinen sidonnaisuus, joka määräytyy tarpeiden ja tuotantotavan mukaan ja on yhtä vanha kuin ihmiset itsekin; sidonnaisuus, joka saa alati uusia muotoja ja on näin ollen »historiaa», vaikka ei olisikaan mitään poliittista tai uskonnollista hölynpölyä, joka olisi sen lisäksi pitämässä ihmisiä koossa.
Vasta nyt, tarkasteltuamme jo neljää momenttia, alkuperäisten historiallisten suhteiden neljää puolta, havaitsemme että ihmisellä on myös »tajunta».[15] Mutta sekään ei ole alun alkaen »puhdas» tajunta. »Henkeä» painaa alusta alkaen [14] materian »raskautuksen» kirous, mikä tässä tapauksessa tulee esille ilmavirtojen, äänten, sanalla sanoen kielen eli puheen [Sprache] muodossa. Kieli on yhtä vanha kuin tajuntakin. Kieli on käytännöllinen, myös muille ihmisille olemassaoleva ja siten minulle itsellenikin olemassaoleva todellinen tajunta, ja tajunnan tavoin kielikin syntyy vasta tarpeesta, polttavasta tarpeesta olla kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa.[16] Kun on olemassa jokin suhde, se on olemassa minua varten; eläin ei »suhtaudu» mihinkään eikä yleensä »suhtaudu». Eläimen suhtautuminen muihin eläimiin ei ole sille suhde. Tajunta on siis jo alun alkaen yhteiskunnallinen tuote ja pysyy sellaisena niin kauan kuin ihmisiä on yleensä olemassa. Tajunta on luonnollisesti ensiksi vain aistittavan lähiympäristön tajuamista ja itsensä tiedostamaan rupeavan yksilön tietoisuutta suppeasta yhteydestään ulkopuolellaan oleviin henkilöihin ja olioihin; se on samalla tietoisuutta luonnosta, joka tulee ihmistä vastaan aluksi kerrassaan vieraana, kaikkivaltiaana ja luoksepääsemättömänä mahtina, johon ihmiset suhtautuvat aivan eläimellisesti ja jonka valtaan he alistuvat kuin eläimet; tämä on siis puhtaasti eläimellistä luonnon tajuamista (Naturreligion — luonnonuskonto).
Tässä yhteydessä voidaan heti havaita: luonnonuskonto eli tämä tietty suhde luontoon määräytyy yhteiskuntamuodosta ja päinvastoin. Tässä, kuten kaikkialla, luonnon ja ihmisen samastuminen ilmenee myös siten, että ihmisten rajoittunut suhde luontoon rajoittaa heidän keskinäisen suhteensa, joka taas rajoittaa heidän suhdettaan luontoon, ja näin on nimenomaan siksi, että historian kulku ei ole vielä juuri lainkaan muuttanut luonnon kasvoja. Mutta toisaalta sen tiedostaminen, että on välttämätöntä ryhtyä kanssakäymiseen ympäröivien yksilöiden kanssa, on alkuna sen seikan tajuamiselle että ihminen yleensä elää yhteiskunnassa. Se on luonteeltaan yhtä eläimellistä kuin itse yhteiskuntaelämäkin; se on pelkkää laumatajuntaa, ja ihminen eroaa tässä suhteessa pässistä vain siinä, että tajunta korvaa hänelle vaiston, tai että hänen vaistonsa on tajuista. Tämä pässi- eli laumatajunta kehittyy ja kasvaa tuottavuuden kasvun, tarpeiden lisääntymisen ja kummankin perustana olevan väestönkasvun [15] vaikutuksesta. Sen myötä kehittyy työnjako, joka oli aluksi työnjakoa vain sukupuoliaktissa, sitten itsestään tapahtunutta tai »luonnollisesti syntynyttä» työnjakoa, joka aiheutui luontaisista taipumuksista (esimerkiksi ruumiinvoimista), tarpeista, satunnaisuuksista yms. Työnjaosta tulee todellista työnjakoa vasta, kun alkaa aineellisen ja henkisen työn jakautuminen.[17] Tuosta hetkestä lähtien tajunta todella voi kuvitella olevansa jotain muuta kuin vallitsevan käytännön tajuamista, todella kuvitella jotain kuvittelematta mitään todellista — tuosta hetkestä lähtien tajunta kykenee vapautumaan maailmasta ja siirtymään »puhtaan» teorian, teologian, filosofian, moraalin jne. muodostamiseen. Mutta silloinkin kun tämä teoria, teologia, filosofia, moraali jne. joutuu ristiriitaan vallitsevien suhteiden kanssa, se voi tapahtua ainoastaan siten, että vallitsevat yhteiskunnalliset suhteet ovat joutuneet ristiriitaan vallitsevan tuotantovoiman kanssa, mikä muuten voi tietyssä kansallisessa suhdepiirissä tapahtua myös siten, että ristiriita ei esiinny näiden kansallisissa puitteissa, vaan kansallisen tajunnan sekä toisten kansojen käytännön välillä,[18] so. jonkin kansakunnan kansallisen ja yleisen tajunnan välillä (kuten nykyisin Saksassa); koska osoitettu ristiriita näyttää vain kansallisen tajunnan sisäiseltä ristiriidalta, niin kansakunnasta näyttää silloin, että taistelukin rajoittuu puhtaasti kansalliseen ryönään.
[16] On muuten täysin yhdentekevää, mitä tajunta sinänsä panee alulle, me saamme koko tuosta kuonasta irti vain sen päätelmän, että nämä kolme tekijää — tuotantovoima, yhteiskunnallinen olotila ja tajunta, voivat joutua ja pakostakin joutuvat keskenään ristiriitaan, koska työnjaon mukana on käynyt mahdolliseksi ja jopa todelliseksi, että henkinen ja aineellinen toiminta,[19] nautinto ja työ, tuotanto ja kulutus lankeavat eri yksilöiden osalle, ja niiden mahdollinen ristiriita voidaan estää vain kumoamalla jälleen työnjako. On muuten itsestään selvää, että »aaveet», »siteet», »korkeampi olento», »käsite», »epäilys» ovat vain idealistisia, spekulatiivisia henkisiä ilmauksia, näennäisen yksinäisen yksilön kuvitelmia, joilla on varsin empiiriset kahleet ja rajat, joiden sisällä elämän tuotantotapa siihen liittyvine kanssakäymisen muotoineen liikkuu.
Yhdessä työnjaon kanssa — johon kaikki nämä ristiriidat sisältyvät ja joka puolestaan nojautuu luontaisesti syntyneeseen työnjakoon perheessä ja yhteiskunnan eriytymiseen erillisiksi, toisilleen vastakkaisiksi perheiksi — syntyy myös jakelu, joka on niin määrällisesti kuin laadullisestikin epätasaista työn ja sen tuotteiden jakoa; siten syntyy myös omistus, [17] jonka itu ja ensimmäinen muoto esiintyy jo perheessä, jossa vaimo ja lapset ovat miehen orjia. Orjuus perheessä, tosin vielä hyvin alkukantaisena ja piilevänä, on omistuksen ensimmäinen muoto, joka jo tällaisenaankin täysin vastaa nykyaikaisten taloustieteilijäin määritelmää että omistus on vieraan työvoiman käyttövaltaa. Sivumennen sanoen työnjako ja yksityisomaisuus ovat identtisiä ilmauksia; edellinen ilmaisee toiminnan suhteen samaa kuin jälkimmäinen toiminnan tuotteen suhteen.
Työnjaon yhteydessä syntyy samalla myös ristiriita yksilön tai erillisen perheen edun ja kaikkien keskenään kanssakäymisessä olevien yksilöiden yhteisen edun välille; yhteinen etu ei ole olemassa vain kuvitelmissa, »yleisenä», vaan ennen kaikkea todellisuudessa niiden yksilöiden keskinäisenä riippuvuutena, joiden kesken työ on jaettu.
Juuri tästä ristiriidasta yksityisen ja yhteisen edun välillä johtuu, että jälkimmäinen saa valtion ominaisuudessa todellisista yksityis- ja yhteiseduista irrallisen itsenäisen ja samalla illusorisen yleisyyden muodon. Tämä tapahtuu kuitenkin aina kussakin perhe- tai heimoyhteisössä esiintyvien yhdyssiteiden, kuten liha- ja verisiteiden, kielen, laajemmassa mitassa tapahtuvan työnjaon sekä muiden etujen todellisella pohjalla, ja erityisesti, kuten tulemme myöhemmin osoittamaan, luokkien etujen pohjalla, kun ne työnjaon vaikutuksesta määräytyneinä eriytyvät jokaisessa tuontapaisessa ihmisjoukossa ja kun yksi luokka hallitsee kaikkia muita. Tästä seuraa, että kaikki valtion sisällä tapahtuvat taistelut, taistelu demokratian, aristokratian ja monarkian välillä, taistelu äänioikeudesta yms. ovat vain kuvitelmallisia muotoja, joissa eri luokkien todelliset keskinäiset taistelut tapahtuvat (mistä saksalaisilla teoreetikoilla ei ole aavistustakaan, vaikka se on osoitettu heille riittävän selvästi »Deutsch-Französische Jahrbücherin» palstoilla ja »Pyhässä perheessä»[20]). Siitä seuraa myös, että jokaisen herruuteen pyrkivän luokan — vaikka herruus edellyttäisikin, kuten on laita proletariaatin tapauksessa, koko vanhan yhteiskuntamuodon ja yleensä herruuden kumoamista — täytyy ensiksi valloittaa poliittinen valta voidakseen puolestaan esittää oman etunsa yleisenä, kuten sen on tehtävä ensi hetkellä.
Juuri koska yksilöt ajavat ainoastaan omaa erityisetuaan, joka heillä ei käy yksiin heidän yhteisen etunsa kanssa — ja koska yleinen on ylipäänsä yhteisen kuvitelmallinen muoto — tämä yleinen esiintyy heille »vieraana», [18] heistä »riippumattomana», ts. taaskin erityisenä ja omalaatuisena »yleis»-etuna, tai sitten heidän itsensä täytyy liikkua tämän kahtiajakoisuuden oloissa, kuten on laita demokratiassa. Toisaalta taas näiden yhteisille ja illusorisen yleisille eduille aina todella vastakkaisten erityisetujen käytännöllinen taistelu tekee tarpeelliseksi illusorista »yleis»-etua edustavan valtion käytännöllisen väliintulon ja erityisetuja kurissa pitämisen.[21]
[17] Ja lopuksi työnjako tarjoaa meille heti ensimmäisen esimerkin siitä, että niin kauan kuin ihmiset ovat luonnonvaraisesti säätyneessä yhteiskunnassa, siis niin kauan kuin erityisen ja yhteisen edun välinen kuilu on olemassa, niin kauan kuin toiminnan jakautuminen ei tapahdu vapaaehtoisesti vaan luonnonvaraisesti, ihmisen oma teko muuttuu hänelle vieraaksi, häntä vastaan nousevaksi voimaksi, joka sortaa häntä, sen sijaan että hän hallitsisi sitä. Asiahan on nimittäin siten, että heti työnjaon päästyä alulle itse kullekin tulee jokin määrätty yksinomainen toimintakehä, jossa hänen on pakko pysytellä, josta hän ei pääse ulos; hän on metsästäjä, kalastaja tai paimen tai kriittinen kriitikko, ja hänen on pysyttävä sinä, jollei hän tahdo menettää toimeentuloaan — kun taas kommunistisessa yhteiskunnassa, jossa kenelläkään ei ole mitään yksinomaista toimintakehää, vaan kukin voi täydellistyä mille alalle tahansa, yhteiskunta sääntelee yleistä tuotantoa ja juuri sen kautta luo mahdollisuuden tehdä tänään tätä, huomenna tuota, aamupäivällä metsästää, iltapäivällä kalastaa, illalla hoidella karjaa ja syönnin jälkeen kritisoida, aivan kuten mieleni tekee, ilman että olisin aina metsästäjä, kalastaja, paimen tai kriitikko.
[18] Tämä sosiaalisen toiminnan kiinteytyminen, tämän oman tuotteemme vakiintuminen asiallisesti yläpuolellamme olevaksi voimaksi, joka kasvaa pois valvonnastamme, menee ristiin odotustemme kanssa, kumoaa laskelmamme, on tähänastisen historian päämomentteja. Sosiaalinen voima, ts. moninkertaistunut tuotantovoima, joka syntyy eri yksilöiden välisessä työnjaossa määräytyvän yhteistoiminnan ansiosta, esiintyy näille yksilöille — koska itse heidän yhteistoimintansa on syntynyt luonnonvoimaisesti eikä vapaaehtoisesti — ei heidän omana yhdistettynä mahtinaan vaan vieraana, heille ulkopuolisena valtana, jonka alkuperä ja päämäärät ovat heille tuntemattomat, jota he siis eivät voi enää hallita, vaan joka päinvastoin kulkee omien, ihmisten tahdosta ja menettelystä riippumattomien ja tuota tahtoa ja menettelyä jopa suuntaavien asteiden ja kehitysvaiheiden kautta.[22] Kuinka muuten esimerkiksi omistuksella saattaisi olla yleensä mitään historiaa ja kuinka se saattaisi saada eri muotoja, kuinka saattaisi esimerkiksi maanomistus erilaisista edellytyksistä riippuen kehittyä Ranskassa palstaviljelystä harvojen käsiin keskittyneeksi ja Englannissa harvojen käsiin keskittyneestä palstaviljelyksi, kuten nykyisin todellisuudessa tapahtuu? Tai miten on mahdollista, että kauppa, joka ei ole mitään muuta kuin eri yksilöiden ja maiden tuotteiden vaihtoa, saattaa hallita koko maailmaa kysynnän ja tarjonnan suhteen välityksellä — suhteen, joka erään englantilaisen taloustieteilijän sanojen mukaan liitelee antiikin Kohtalon tavoin maapallon yllä ja näkymättömällä kädellä jakelee ihmisille onnea ja onnettomuutta pystyttäen [19] ja kukistaen valtakuntia, kutsuen eloon kansoja ja lähettäen niitä kadotukseen; sen sijaan kumoamalla perustana oleva yksityisomistus, pystyttämällä tuotannon kommunistinen sääntely ja tekemällä lopun vieraantumisesta, jolla ihmiset suhtautuvat omaan tuotteeseensa, kysynnän ja tarjonnan välisen suhteen mahti hävitetään olemattomiin ja ihmiset saavat jälleen määräysvaltaansa vaihdon, tuotannon ja keskinäisen kanssakäymisensä harjoittamistavan?
[18] Tämä »vieraantuminen», puhuaksemme filosofeille ymmärrettävää kieltä, voidaan tietenkin kumota vain kahdella käytännöllisellä edellytyksellä. Jotta se muodostuisi »sietämättömäksi» mahdiksi, so. sellaiseksi mahdiksi, jota vastaan noustaan vallankumoukseen, on välttämätöntä, että tuo vieraantuminen muuttaa ihmiskunnan perusjoukon kerrassaan »omistamattomaksi» ja asettaa sen vastakkain samanaikaisesti olemassaolevan rikkauden ja sivistyksen maailman kanssa. Kumpikin näistä ehdoista edellyttää tuotantovoiman suurta kasvua, korkeaa kehitysastetta. Toisaalta tämä tuotantovoimien kehitys (jonka mukana ihmisten oleminen toteutuu jo maailmanhistoriallisena eikä paikallisena kokemuksellisena olemisena) on ehdottoman välttämätön käytännöllinen ennakkoehto myös siksi, että ilman sitä yleistyisi vain köyhyys — puutteen lisääntyessä alkaisi jälleen myös taistelu välttämättömyystarvikkeista ja koko vanha ryönä heräisi henkiin — ja siksi, että vain tuotantovoimien universaalisen kehityksen mukana syntyy ihmisten universaalinen kanssakäyminen, jonka vuoksi toisaalta »omistamattoman» joukon ilmaantuminen tapahtuu kaikilla kansoilla samanaikaisesti (yleinen kilpataistelu). Se tekee jokaisen niistä riippuvaksi toisilla tapahtuvista mullistuksista, ja paikallisesti rajoittuneiden yksilöiden tilalle tulevat yleismaailmallisen kokemuksen omaavat maailmanhistorialliset yksilöt. Ilman tätä 1) kommunistinen yhteiskunta voisi olla olemassa vain paikallisena, 2) kanssakäymisen voimat sinänsä eivät voisi kehittyä yleismaailmallisiksi ja sellaisina sietämättömiksi, vaan jäisivät kotoisen taikauskon kietomien »yksityistapausten» asteelle, ja 3) kaikkinainen kanssakäymisen laajentuminen kumoaisi paikallisen kommunismin. Kommunismi on empiirisesti mahdollinen ainoastaan hallitsevien kansojen »kertakaikkisena» ja samanaikaisena toimintona, kuten tuotantovoiman ja siihen yhteydessä olevan yleismaailmallisen kanssakäymisen universaalinen kehitys edellyttää.[23]
[19] Muuten jo pelkästään työllään elävien ihmisten paljous — pääomasta tai tarpeittensa rajallisesta tyydyttämisen mahdollisuudesta eristetyn työvoiman paljous ja jo siitä ehtimiseen aiheutuva itsensä työn ja samalla myös turvatun toimeentulon menetys kilpailun seurauksena — edellyttää maailmanmarkkinoiden olemassaoloa. Proletariaatti voi siis olla olemassa vain maailmanhistoriallisesti, samoin kuin kommunistinen yhteiskuntakin — sen aikaansaannos — on yleensä mahdollinen ainoastaan »maailmanhistoriallisena» olemisena; yksilöiden maailmanhistoriallinen oleminen merkitsee heidän välittömästi maailmanhistoriaan punoutuvaa olemistaan.
[18] Kommunismi ei ole meille olotila, joka on pystytettävä, ihanne, jota kohden todellisuuden on suuntauduttava. Me kutsumme kommunismiksi todellista liikettä, joka tekee lopun nykyisestä olotilasta. Tämän liikkeen ehdot ovat nykyisin olemassaolevien edellytysten luomat.[24]
| * | * | * |
[19] Se kanssakäymisen muoto, jonka kulloisetkin tuotantovoimat ovat kaikilla tähänastisilla historiallisilla kehitysasteilla määränneet ja joka vastavuoroisesti määrää niitä, on kansalaisyhteiskunta, jonka — kuten edellä sanotusta ilmenee — edellytyksenä ja perustana on yksinkertainen perhe ja yhdistetty perhe, niin sanottu sukuyhteisö, ja jonka seikkaperäisempi määritelmä sisältyi jo sanottuun. Siitäkin jo nähdään, että tämä kansalaisyhteiskunta on kaiken historian todellinen ahjo ja näyttämö, ja kuinka typerää tähänastinen todelliset suhteet laiminlyövä historiankäsitys on ollut rajoittuessaan muhkeisiin hallitsija- ja valtioakteihin.
Tähän asti olemme tarkastelleet pääasiallisesti vain yhtä inhimillisen toiminnan puolta, ihmisten suorittamaa luonnon muokkausta. Toinen puoli on ihmisten suorittama ihmisten muokkaus...[25]
Valtion alkuperä ja valtion suhde kansalaisyhteiskuntaan.[26]
[20] Historia ei ole mitään muuta kuin yhtämittainen jakso erillisiä sukupolvia, joista jokainen käyttää hyväkseen kaikkien edellisten sukupolvien sille jättämiä materiaaleja, pääomia ja tuotantovoimia, joten kukin sukupolvi toisaalta jatkaa perinnäistä toimintaa kerrassaan muuttuneissa olosuhteissa ja toisaalta muuttaa vanhoja olosuhteita kerrassaan muuttuneella toiminnallaan. Spekulatiivisesti takaperoistettuna tämä voidaan esittää siten, että myöhempi historia tulee edeltävän tarkoitukseksi, esimerkiksi että Amerikan löytämisen perustarkoituksena oli edistää Ranskan vallankumouksen puhkeamista. Tämän ansiosta historia saa erityiset tarkoitusperänsä ja muuttuu eräänlaiseksi »persoonaksi muiden persoonien rinnalla» (samantapaisiksi kuin »Itsetajunta», »Kritiikki», »Ainoa» jne.). Itse asiassa se mistä käytetään sellaisia sanoja kuin edeltävän historian »kutsumus», »tarkoitus», »oras», »idea», ei ole mitään muuta kuin myöhemmästä historiasta abstrahoitua, siitä aktiivisesta vaikutuksesta abstrahoitua, joka edeltävällä historialla on myöhempään.
Kuta laajemmiksi tämän kehityksen kulussa toisiinsa vaikuttavat yksityiset piirit tulevat, kuta enemmän yksityisten kansojen alkuperäinen sulkeutuneisuus häviää tuotantotavan parantumisen, kanssakäymisen kehittymisen ja sen eri kansojen välillä luonnonvoimaisesti synnyttämän työnjaon seurauksena, sitä enemmän historia muuttuu maailmanhistoriaksi. Niinpä kun esimerkiksi Englannissa keksitään kone, joka riistää leipäpalan lukemattomilta työläisiltä Intiassa ja Kiinassa sekä aiheuttaa mullistuksen noiden valtakuntien koko elämänmuodossa, tästä keksinnöstä tulee maailmanhistoriallinen tosiseikka; aivan samalla tavalla sokeri ja kahvi osoittivat 19. vuosisadalla maailmanhistoriallisen merkityksensä siten, että noiden tuotteiden puute Napoleonin kontinentaalijärjestelmän seurauksena nostatti saksalaiset [21] kapinaan Napoleonia vastaan ja muodostui siten vuoden 1813 maineikkaan vapautussodan tosiasialliseksi perustaksi. Tästä seuraa, että tämä historian muuttuminen maailmanhistoriaksi ei ole minkään »itsetajunnan», maailmanhengen tai muun metafyysisen haamun abstraktinen suoritus, vaan kerrassaan aineellinen ja kokemuksellisesti toteennäytettävä teko, jonka toteennäyttäjänä on jokainen yksilö, sellaisena kun hän kävelee ja seisoo, syö, juo ja pukeutuu.
Tähänastisen historian kokemuksellinen tosiasia on kuitenkin myös se, että toiminnan laajetessa maailmanhistorialliseksi erilliset yksilöt joutuvat yhä enemmän heille vieraan mahdin orjuuteen (jota he sitten kuvitelevat niin sanotun maailmanhengen yms. juoniksi), mahdin, joka paisumistaan paisuu ja osoittautuu viime kädessä maailmanmarkkinoiksi. Mutta kokemuksellisesti yhtä perusteltua on, että tämä saksalaisille teoreetikoille niin mystinen mahti raukeaa olemattomiin, kun kommunistinen vallankumous (josta enemmän jäljempänä) kumoaa vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän ja samalla myös yksityisomistuksen; jokaisen erillisen yksilön vapautuminen tapahtuu silloin samassa mitassa, jossa historia muuttuu kokonaisuudessaan maailmanhistoriaksi.[27] Se että yksilön todellinen henkinen rikkaus riippuu kokonaan hänen todellisten suhteittensa rikkaudesta, on edellisen jälkeen selviö. Vasta sen ansiosta erilliset yksilöt vapautuvat erilaisista kansallisista ja paikallisista karsinoista, yhteytyvät käytännöllisesti koko maailman tuotantoon (myös henkiseen) ja pystyvät nauttimaan tästä koko maapallon kaikinpuolisesta tuotannosta (ihmisen luomuksista). Tämä kaikinpuolinen riippuvuus, tämä yksilöiden yleismaailmallisen yhteistoiminnan alkuvoimainen muoto, muuttuu [22] kommunistisen vallankumouksen kautta niiden voimien harjoittamaksi valvonnaksi ja tietoiseksi hallinnaksi, jotka ihmisten vuorovaikutuksen synnyttäminä ovat tähän asti tuntuneet heistä kerrassaan vierailta voimilta ja hallinneet heitä. Tämä katsomus voidaan nyt taaskin käsittää spekulatiivisen idealistisesti, so. fantastisesti »suvun itsesiitokseksi» (»yhteiskunta subjektina»), kuvittelemalla toisiaan perättäisesti seuraavien ja toisiinsa sidottujen yksilöiden jono yhdeksi ainoaksi yksilöksi, joka suorittaa itsensä siittämisen mysteerion. Tästä siis näkyy, että vaikka ihmiset luovat toisiaan ruumiillisesti ja henkisesti, he eivät tee itseään, ei pyhän Brunon mielettömyyden mielessä paremmin kuin »Ainoan», »luodun» ihmisen mielessäkään.
Kehittelemästämme historiankäsityksestä juontuvat lopuksi vielä seuraavat johtopäätökset: 1) tuotantovoimat tulevat kehityksessään asteelle, jolla syntyy sellaisia tuotantovoimia ja kommunikaatiovälineitä, jotka vallitsevissa olosuhteissa aiheuttavat vain onnettomuutta ja jotka eivät ole enää mitään tuotantovoimia, vaan tuhoamisvoimia (koneet ja raha); samanaikaisesti tämän kanssa syntyy luokka, jonka täytyy kantaa kaikki yhteiskunnan rasitukset saamatta nauttia sen eduista. Yhteiskunnan ulkopuolelle [23] tungettuna tämä luokka joutuu väistämättä jyrkkään ristiriitaan kaikkien muiden luokkien kanssa; se muodostaa yhteiskunnan jäsenistön valtaenemmistön ja siitä lähtee alulle perusteellisen vallankumouksen välttämättömyyden tajuaminen, kommunistinen tietoisuus, mikä voi luonnollisesti viritä myös muiden luokkien keskuudessa tämän luokan aseman ymmärtämisen tuloksena; 2) ehdot, joiden vallitessa tiettyjä tuotantovoimia voidaan käyttää, ovat tietyn yhteiskuntaluokan herruuden ehtoja; tämän luokan omistuksellisesta asemasta johtuva sosiaalinen mahti saa käytännöllis-aatteellisen ilmentymänsä kulloisessakin valtiomuodossa, ja sen vuoksi jokainen vallankumouksellinen taistelu suuntautuu siihen asti hallinnutta luokkaa vastaan;[28] 3) kaikissa tähänastisissa vallankumouksissa toiminnan luonne on jäänyt aina koskemattomaksi, ja kysymys on ollut vain tämän toiminnan toisenlaisesta jakelusta, työn uudesta jakamisesta toisten henkilöiden kesken, kun taas kommunistinen vallankumous suuntautuu toiminnan tähänastista luonnetta vastaan, syrjäyttää työn[29] ja hävittää kaikkien luokkien herruuden sekä itse nuo luokatkin, koska tämä vallankumous suoritetaan sen luokan toimesta, jota yhteiskunnassa ei enää pidetä luokkana, ei tunnusteta luokaksi ja joka on jo nyky-yhteiskunnan kaikkien luokkien, kansallisuuksien jne. rappeutumisen ilmaus; 4) niin tämän kommunistisen tietoisuuden laajaa herättämistä kuin itsensä tavoitteen saavuttamistakin varten tarvitaan ihmisten joukoittaista muuttumista, mikä voi tapahtua ainoastaan käytännöllisessä liikkeessä, vallankumouksessa; vallankumous on siis välttämätön ei ainoastaan siksi, että hallitsevaa luokkaa on mahdoton kukistaa millään muulla tavalla, vaan myös siksi, että kukistava luokka voi vain vallankumouksessa heittää niskastaan koko vanhan kaman ja kypsyä kykeneväksi laskemaan uuden yhteiskunnan perustaa.[30]
[24] Tämä historiankäsitys pohjautuu siis siihen, että nimenomaisesti välittömän elämän eineellisesta tuottamisesta lähtien tarkastellaan todellista tuotantoprosessia ja että tähän tuotantotapaan liittyvä ja sen synnyttämä kanssakäymisen muoto, ts. kansalaisyhteiskunta eri asteissaan, käsitetään koko historian perustaksi; että esitetään kansalaisyhteiskunnan toiminta valtiollisen elämän piirissä sekä selitetään tästä lähtökohdasta kaikki erilaiset teoreettiset tuotteet ja tajunnan muodot, filosofia, uskonto, moraali jne. jne.; että tältä pohjalta seurataan niiden syntyprosessia, joka prosessi (ja siis myös näiden eri puolten vaikutus toisiinsa) voidaan tietenkin esittää myös koko laajuudessaan. Tämän historiankäsityksen ei tarvitse idealistisen historiankäsityksen tavoin etsiä jokaisesta aikakaudesta jotain kategoriaa, vaan se pysyttelee koko ajan todellisen historian pohjalla, selittää aatteelliset muodostumat aineellisesta käytännöstä eikä käytäntöä aatteesta ja tulee tämän mukaisesti myös johtopäätökseen, että tajunnan kaikki muodot ja tuotteet voidaan kumota ei henkisen kritiikin kautta eikä sulattamalla ne »itsetajuntaan» tai muuntamalla ne »kummituksiksi», »aaveiksi», »eriskummallisuuksiksi»[33] jne., vaan ainoastaan kumoamalla käytännössä todelliset yhteiskunnalliset suhteet, joista nuo idealistiset jaaritukset ovat peräisin, — että historian sekä myös uskonnon, filosofian ja muun teorian liikkeellepanevana voimana on vallankumous eikä kritiikki. Tämä historiankäsitys osoittaa, että historia ei ole »itsetajunnaksi» sulautuvaa »henkeä hengestä»,[34] vaan että sen jokainen aste edellyttää tiettyä aineellista tulosta, tuotantovoimien tiettyä summaa, ihmisten historiallisesti muotoutunutta suhdetta luontoon ja toisiinsa, kunkin sukupolven edeltäjiltään perimiä tuotantovoimia, pääomia ja olosuhteita, joita uusi sukupolvi muuntelee, mutta jotka toisaalta sanelevat sille omat elämänehtonsa ja antavat sille määrätyn kehityksen, erikoisluonteen. Tämä historiankäsitys siis osoittaa, että olosuhteet luovat ihmisiä yhtä suuressa määrin [25] kuin ihmiset olosuhteita.
Tämä tuotantovoimien, pääomien ja sosiaalisen kanssakäymisen eri muotojen summa, jonka jokainen yksilö ja jokainen sukupolvi löytävät ikään kuin annettuna, on todellisena perustana sille, mitä filosofit ovat kuvitelleet »substanssiksi» ja »ihmisen olemukseksi», mitä he ovat jumaloineet ja mitä vastaan he ovat taistelleet — todellisena perustana, jonka vaikutusta ihmisten kehitykseen näiden filosofien kapinointi »itsetajunnan» ja »ainoiden» muodossa ei vähimmässäkään määrin häiritse. Eri sukupolvien edestään valmiina löytämät elämänehdot ratkaisevat myös sen, tulevatko historiassa ajoittain toistuvat vallankumoukselliset järkytykset olemaan kyllin voimakkaita vai ei kumotakseen kaiken olevan perustan; ja jollei näitä totaalisen kumouksen aineellisia elementtejä ole — nimittäin jollei toisaalta ole tiettyjä tuotantovoimia ja toisaalta vallankumouksellista joukkomuodostumaa, joka nousee paitsi tähänastisen yhteiskunnan yksityisiä ehtoja myös itseään tähänastista »elämäntuotantoa» ja sen pohjana olevaa »kokonaistoimintaa» vastaan — jollei näitä aineellisia elementtejä ole olemassa, niin käytännölliselle kehitykselle on, kuten kommunismin historia todistaa, kerrassaan yhdentekevää, vaikka kyseisen kumouksen ajatus olisi lausuttu julki jo satoja kertoja.
Koko tähänastinen historiankäsitys on joko täysin sivuuttanut tämän historian todellisen perustan tai pitänyt sitä sivuseikkana, jolla ei ole mitään tekemistä historian kulun kanssa. Näin meneteltäessä historiaa on kirjoitettava sen ulkopuolella sijaitsevan mittasuhteen mukaan: elämän todellinen tuottaminen näyttää tällöin esihistorialliselta, kun taas historiallinen näyttää elämästä irralliselta, ekstraylimaalliselta [Extra-Überweltliche]. Ihmisen suhde luontoon suljetaan täten historian ulkopuolelle, mistä on seurauksena luonnon ja historian vastakkainasettelu. Tähänastinen historiankäsitys on sen vuoksi saattanut nähdä historiassa ainoastaan poliittisia hallitsija- ja valtiotoimia sekä uskonnollista ja yleensä teoreettista taistelua ja joutunut jokaisen historiallisen aikakauden kohdalla omaksumaan tuon aikakauden illuusiot. Niinpä jos jokin aikakausi kuvittelee olevansa puhtaasti »poliittisten» tai »uskonnollisten» motiivien vallassa, vaikka »uskonto» ja »politiikka» ovat vain sen todellisten motiivien muotoja, sen historian kirjoittaja omaksuu tämän mielipiteen. Näiden tiettyjen ihmisten »kuvitelma», »käsitys» omasta todellisesta käytännöstään muuttuu ainoaksi määrääväksi ja aktiiviseksi voimaksi, joka hallitsee ja määrää näiden ihmisten käytäntöä. Kun se alkeellinen muoto, jossa työnjako ilmenee hinduilla ja egyptiläisillä, synnyttää noiden kansojen valtiossa ja uskonnossa kastijärjestelmän, niin historikko uskoo kastilaitoksen [26] olevan sen voiman, joka on aiheuttanut tuon alkeellisen yhteiskunnallisen muodon.
Samaan aikaan kun ranskalaiset ja englantilaiset ovat ainakin poliittisen illuusion alalla sentään todellisuuden tuntumassa, saksalaiset liikkuvat »puhtaan hengen» alueella ja tekevät uskonnollisesta illuusiosta historian liikkeellepanevan voiman. Hegelin historianfilosofia on viimeinen, »puhtaimman ilmaisunsa» saavuttanut seuraus koko tästä saksalaisesta historiankirjoituksesta, jossa ei käsitellä todellisia eikä edes poliittisia intressejä vaan pelkkiä ajatuksia, jotka sitten pakostakin näyttäytyvät myös pyhälle Brunolle sarjana toisiaan syöviä ja lopulta »itsetajuntaan» katoavia »ajatuksia»[35] sekä vielä johdonmukaisemmin pyhälle Max Stirnerille, joka ei tiedä todellisesta historiasta mitään ja jolle historian kulku on pelkkää »ritari»-, rosvo- ja kummitushistoriaa, jonka näyiltä hän voi tietenkin pelastautua vain »jumalattomuuden» avulla. Tämä käsitys on todellisuudessa uskonnollinen, se edellyttää uskonnollisen ihmisen alkuihmiseksi, josta koko historia on lähtöisin, ja korvaa elämäntarvikkeiden ja itsensä elämän todellisen tuottamisen mielikuvituksessaan uskonnollisten fantasiain tuotannolla.
Koko tämä historiankäsitys rappioineen ja siitä juontuvine epäröinteineen ja arveluineen on pelkästään saksalaisten kansallinen asia ja sillä on vain paikallista mielenkiintoa Saksalle; sellainen on esimerkiksi tärkeä, viime aikoina moneen otteeseen pohdittu kysymys siitä, kuinka oikeastaan »jumalan valtakunnasta päästään ihmisen valtakuntaan», ikään kuin tämä »jumalan valtakunta» olisi olemassa jossain muualla kuin kuvitelmissa ja herrat kirjanoppineet eivät eläisi jatkuvasti — itsekään sitä tietämättä — »ihmisten valtakunnassa», johon he etsivät nyt tietä, ja ikään kuin tämä tieteellinen hupailu — sillä muutahan tämä teoreettisen pilviluomuksen eriskummallisuuden selittäminen ei ole — ei sisältyisi päinvastoin siihen, että sen syntyperää etsitään todellisista maallisista olosuhteista. Näillä saksalaisilla on yleensä aina tapana johtaa mikä tahansa esiintyvä mielettömyys [27] johonkin toiseen järjettömyyteen, ts. he olettavat, että tuolla mielettömyydellä on jokin erityinen tarkoitus, joka on löydettävä, vaikka kysymys on vain siitä, että nämä teoreettiset lauselmat on selitettävä olemassaolevista suhteista. Näiden lauselmien todellinen, käytännöllinen romuttaminen, näiden käsitysten juuriminen ihmisten tajunnasta tapahtuu, kuten jo edellä esitimme, olosuhteiden muuttumisen eikä teoreettisen dedusoinnin tietä. Ihmisten perusjoukolla, ts. proletariaatilla, näitä teoreettisia käsityksiä ei ole olemassa, joten heidän kohdallaan niitä ei tarvitse juuriakaan, ja jos tuolla joukolla on joskus ollutkin joitakin teoreettisia käsityksiä, kuten uskonto, niin olosuhteet ovat jo ajat sitten juurineet ne.
Mainittujen kysymysten ja niiden ratkaisujen puhtaasti kansallinen luonne ilmenee myös siinä, että kyseiset teoreetikot uskovat aivan vakavissaan, että sellaiset houreoliot kuin »jumalihminen», »Ihminen» yms. olisivat johtaneet historian tiettyjä aikakausia; pyhä Bruno menee jopa väittämään, että ainoastaan »kritiikki ja kriitikot ovat tehneet historiaa».[36] Ja kun nämä teoreetikot rupeavat itse rakentelemaan historiaa, he hyppäävät kovalla kiireellä kaiken menneen ylitse ja siirtyvät »mongoliajasta»[37] heti oikeaan »sisällökkääseen» historiaan, nimittäin »Hallische Jahrbücherin» ja »Deutsche Jahrbücherin»[38] historiaan ja hegeliläisen koulukunnan yleiseksi torailuksi rappeutumisen historiaan. Kaikki muut kansakunnat ja kaikki todelliset tapahtumat unohdetaan, theatrum mundi[39] rajoitetaan Leipzigin kirjamessujen sekä »Kritiikin», »Ihmisen» ja »Ainoan»[40] keskinäisen kinailun puitteisiin. Jos teoreetikkomme ehkä käyvätkin joskus käsiksi johonkin historialliseen teemaan, kuten esimerkiksi 18. vuosisadan historiaan, niin he esittävät ainoastaan kuvitelmien historian, joka on irrotettu niiden perustana olevista tosiasioista ja käytännöllisestä kehityksestä, ja tämänkin he tekevät vain esittääkseen kyseisen ajan epätäydelliseksi esiasteeksi, rajoitetuksi edelläkävijäksi todella historialliseen aikaan, ts. vuosien 1840–1844 saksalaiseen filosofiseen taisteluun. Tämän tarkoituksensa mukaisesti — kirjoittaakseen menneisyyden historiaa siten, että jokin epähistoriallinen henkilö ja hänen kuvitelmansa saisivat loistaa kirkkaimmin — he jättävät ylipäänsä mainitsematta kaikki todella historialliset tapahtumat, jopa tapahtuneetkin politiikan puuttumiset historian kulkuun ja tarjoilevat sen sijaan ei tutkimuksiin vaan mielivaltaiseen rakenteluun ja litteräärisiin juoruilun perustuvaa kertoelmaa — kuten pyhä Bruno teki nykyisin unohdetussa 18. vuosisadan historiassaan.[41] Nämä korkealentoiset ja ylimieliset ajatusrihkaman kaupustelijat, jotka luulevat olevansa loputtomasti kaikkien kansallisten ennakkoluulojen yläpuolella, ovat siis käytännössä kansallisesti vielä rajoittuneempia kuin olutkapakoissa istuvat poroporvarit, jotka uneksivat Saksan yhtenäisyydestä. He eivät lainkaan tunnusta muiden kansojen töitä historiallisiksi, he elävät Saksassa, Saksasta [28] ja Saksalle, he muuttavat Reininmaan laulun[42] virreksi ja valloittavat Elsassia ja Lothringenia kähveltämällä ranskalaista filosofiaa eikä Ranskan valtakuntaa, saksalaistamalla ranskalaisia ajatuksia eikä ranskalaisia maakuntia. Herra Venedey on kosmopoliitti verrattuna pyhään Brunoon ja pyhään Maxiin, jotka teorian maailmanherruuden varjolla julistivat Saksan maailmanherruutta.
Tästä erittelystä näkyy myös, kuinka suuresti Feuerbach erehtyy julistaessaan (»Wigand's Vierteljahrsschrift», 1845, Bd. 2) »yhteisöihmisen» määritelmän nojalla itsensä kommunistiksi,[43] muuttaessaan tämän määrityksen »Ihmisen» predikaatiksi ja luullessaan että sana kommunisti, joka nykymaailmassa merkitsee määrätyn vallankumouksellisen puolueen kannattajaa, voidaan muuttaa jälleen pelkäksi kategoriaksi. Feuerbachin koko dedusointi kysymyksen ollessa ihmisten suhteesta toisiinsa pyrkii vain todistelemaan, että ihmiset tarvitsevat ja ovat aina tarvinneet toisiaan. Hän tahtoo vakiinnuttaa tietoisuuden tästä tosiseikasta, toisin sanoen hän tahtoo muiden teoreetikkojen tavoin vain tehdä tajuttavaksi erään olemassaolevan tosiseikan, kun taas todellisen kommunistin tehtävänä on tämän olemassaolevan kumoaminen. Tunnustamme muuten täydellisesti, että pyrkimällä juuri tämän tosiseikan tajuttavaksi tekemiseen Feuerbach menee niin pitkälle kuin teoreetikko yleensä voi mennä lakkaamatta olemasta teoreetikko ja filosofi. Mutta on myös kuvaavaa, että pyhät Bruno ja Max asettavat heti Feuerbachin käsityksen kommunisteista todellisen kommunistin tilalle, mikä tapahtuu osin jo siksi, että he voisivat käsitellä myös kommunismia »henkenä hengestä», filosofisena kategoriana, taistella sitä vastaan tasaveroisena vastustajana — ja pyhän Brunon taholta tämä tapahtuu vielä pragmaattisista etupyyteistä.
Esimerkkinä olevan tunnustamisesta ja samalla sen ymmärtämättömyydestä — mikä Feuerbachille on edelleenkin yhteistä vastustajiemme kanssa — muistutamme siitä paikasta »Tulevaisuuden filosofiassa», jossa hän todistelee, että jonkin olion tai ihmisen oleminen olisi samalla hänen olemuksensa,[44] että eläin- tai ihmisyksilön määrätyt olemassaolonehdot, elintapa ja toiminta olisivat sitä, missä hänen »olemuksensa» tuntee itsensä tyydytetyksi. Jokaista poikkeusta pidetään tällöin onnettomana sattumana, epänormaalisuutena, joka ei ole muutettavissa. Kun siis miljoonat proletaarit eivät tunne itseään elinsuhteissaan edes etäisesti tyydytetyiksi, kun heidän »olemisensa» [29] ei etäisimmässäkään määrin vastaa heidän »olemustaan», niin mainitun kohdan mukaisesti tämä olisi väistämätön onnettomuus, jota pitäisi levollisesti sietää. Nämä miljoonat proletaarit eli kommunistit ajattelevat kuitenkin aivan toisin ja tulevat sen aikanaan todistamaan saattamalla »olemisensa» käytännöllisesti, vallankumouksen kautta, sopusointuun »olemuksensa» kanssa. Tällaisissa tapauksissa Feuerbach ei puhu koskaan ihmisten maailmasta, vaan pakenee joka kerta ulkoiseen luontoon, ja nimenomaan sellaisen luonnon alueelle, joka ei ole vielä ihmisten herruudessa. Mutta jokainen uusi keksintö, jokainen teollisuuden edistysaskel irrottaa tuosta alueesta uuden kappaleen ja kaventaa aina enemmän sitä maaperää, josta Feuerbachin teesin tapaiset esimerkit kasvavat. Rajoitumme yhteen teesiin: kalan »olemus» on sen »oleminen», vesi. Jokikalan »olemus» on jokivesi. Mutta se lakkaa olemasta sen »olemus», siitä tulee sille sopimaton elinympäristö heti, kun tämä joki joutuu teollisuuden alaisuuteen, heti kun väriaineet ja muut jätteet saastuttavat sen, kun sillä alkaa laivaliikenne, heti kun sen vesi johdetaan kanaviin, joissa kalalta voidaan riistää elinympäristö yksinkertaisesti keskeyttämällä vedenanto. Kaikkien tämäntapaisten ristiriitojen julistaminen väistämättömäksi epänormaalisuudeksi ei pohjimmiltaan eroa lohduttelusta, jonka pyhä Max Stirner antaa tyytymättömille sanomalla, että tämä ristiriita on heidän oma ristiriitansa, että tämä huono asema on heidän oma huono asemansa, johon heidän on joko tyydyttävä tai pidettävä tyytymättömyytensä omana asianaan tai sitten kapinoitava mielikuvituksellisesti tuollaista tilannetta vastaan. Yhtä vähän tämä Feuerbachin teesi eroaa pyhän Brunon moitteesta, että kyseiset onnettomat olosuhteet johtuvat muka siitä, että asianomaiset ovat juuttuneet »substanssin» lokaan, eivät ole edenneet »absoluuttiseen itsetajuntaan» eivätkä tiedostaneet näitä huonoja olosuhteita hengeksi omasta hengestään.
[1] Marxin reunamerkintöjä: »Filosofinen ja todellinen vapautus.» »Ihminen yleensä. Ainoa. Yksilö.» »Geologiset, hydrografiset ym. ehdot. Ihmisruumis. Tarve ja työ.» Toim.
[2] Käsikirjoitus vaurioitunut: liuskan alareuna repeytynyt, yksi rivi puuttuu. Toim.
[3] Marxin reunamerkintö: »Fraasit ja todellinen liike. Fraasien merkitys Saksalle.» Toim.
[4] Marxin reunamerkintö: »Kieli on todellisuuden kieltä.» Toim.
[5] Käsikirjoituksesta puuttuu viisi liuskaa. Toim.
[6] NB. Feuerbachin virhe ei ole siinä, että käden ulottuvilla oleva aistimusperäinen näennäisyys on hänelle aistittavien tosiseikkojen lähemmän tarkastelun avulla todettavan aistimellisen todellisuuden alainen, vaan siinä ettei hän lopultakaan selviydy aistimellisuudesta tarkastelematta sitä »silmin», ts. filosofin »silmälasien» läpi.
[7] Kysymys on B. Bauerin artikkelista Ludwig Feuerbachin luonnehdintaa. Toim.
[8] »unergründlich hohen Werke». Goethe. Faust, »Esipuhe taivaassa». Toim.
[9] — alkusynty. Toim.
[10] Tämän jälkeen käsikirjoituksessa on viivattu yli: »Kun kuitenkin pysähdymme tässä lähemmin tarkastelemaan historiaa, se tapahtuu siksi, että saksalaiset ovat tottuneet sanojen historia ja historiallinen kohdalla kuvittelemaan mitä tahansa muuta kuin todellista, mistä erityisesti 'sulosaarnaaja' pyhä Bruno on loistavana esimerkkinä.» Toim.
[11] Marxin reunamerkintö: »Historia.» Toim.
[12] Vrt. tämän kappaleen 8:n osion loppu. Toim.
[13] Marxin reunamerkintö: »Hegel. Geologiset, hydrografiset jne. olosuhteet. Ihmisruumiit. Tarve, työ.» (Ks. Hegel. Geschichte der Philosophie [Historianfilosofia. Johdanto. Maailmanhistorian maantieteellinen perusta.]) Toim.
[14] Tarkoitetaan B. Bauerin sanontaa hänen artikkelissaan Ludwig Feuerbachin luonnehdintaa. Toim.
[15] Marxin reunamerkintö: »Ihmisillä on historia, koska heidän täytyy tuottaa elämänsä ja tehdä se tietyllä tavalla; tämä toiminta on heidän fyysisen organisaationsa määräämä, samoin kuin heidän tajuntansakin.» Toim.
[16] Tämän jälkeen käsikirjoituksessa on viivattu yli: »Suhteeni ympäristööni on tajuntani.» Toim.
[17] Marxin reunamerkintö: »Tähän yhdentyy ideologien ensimmäinen muoto, papit.» Toim.
[18] Marxin reunamerkintö: »Uskonto. Saksalaiset ja ideologia sinänsä.» Toim.
[19] Viivattu yli Marxin reunamerkintö: »Toiminta ja ajatus, ts. ajatukseton toiminta ja toiminnaton ajatus.» Toim.
[20] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels: Pyhä perhe. Toim.
[21] Nämä kaksi kappaletta on kirjoittanut Engels marginaaleihin. Toim.
[22] Tähän kohtaan Marx on kirjoittanut marginaaleihin tekstin, joka tässä julkaistaan välittömästi tämän kappaleen jälkeen, seuraavan jakson kahtena ensimmäisenä kappaleena. Toim.
[23] Käsikirjoituksen seuraavalla liuskalla alkavan jatkotekstin yläpuolella on Marxin merkintö: »Kommunismi.» Toim.
[24] Käsikirjoituksessa Marx on kirjoittanut tämän kappaleen käsillä olevan jakson ensimmäisen kappaleen yläpuolelle. Toim.
[25] Marxin reunamerkintö: »Kanssakäyminen ja tuotantovoima.» Toim.
[26] Käsikirjoitusliuskan loppu on tyhjä. Uudelta liuskalta alkaa sitten materialistisesta historiankäsityksestä juontuvien johtopäätösten esittäminen. Toim.
[27] Marxin reunahuomautus: »Tajunnan tuottamisesta.» Toim.
[28] Marxin reunahuomautus: »Nämä ihmiset ovat kiinnostuneita nykyisen tuotantotavan säilyttämisestä.» Toim.
[29] Tämän jälkeen käsikirjoituksessa on viivattu yli: »sellaisen toimintamuodon, jonka vallitessa herruus...» Toim.
[30] Tämän jälkeen käsikirjoituksessa on viivattu yli: »Samaan aikaan kun kaikki kommunistit niin Ranskassa kuin myös Englannissa ja Saksassa ovat olleet jo kauan yksimielisiä tästä vallankumouksen välttämättömyydestä, pyhä Bruno hourailee edelleen kaikessa rauhassa ja luulee, että 'reaali humanismi' ts. kommunismi, asetettaisiin 'spiritualismin paikalle' (jolla ei ole mitään paikkaa) ainoastaan arvonannon voittamiseksi. Ja hän hourii edelleen, että silloin 'tulee lopulta pelastus, maa muuttuu taivaaksi ja taivas maaksi'. (Jumaluusoppinut ei henno vielä mitenkään unohtaa taivasta.) 'Silloin ilo ja autuus tulevat kaikumaan taivaallisessa sopusoinnussa iänkaikkisuudesta iänkaikkisuuteen' (s. 140).[31] Pyhä kirkonisä joutuu kuitenkin suuresti ihmettelemään, kun hänet yllättää viimeinen päivä, jolloin tämä kaikki täytyy — päivä jonka aamunsarastuksen on palavien kaupunkien kajo taivaalla, kun tämän 'taivaallisen sopusoinnun' keskellä kajahtavat Marseljeesin ja Carmagnolen sävelet yhdessä kiertämättömän tykinjylinän kanssa ja giljotiinin vielä lisäksi jyskyttäessä tahtia; kun katala 'massa' alkaa ulkoa ça ira, ça ira ja hälventää 'itsetajuntaa' lyhtypylvään avulla.[32] Pyhällä Brunolla on vähiten aihetta maalailla itselleen lohdullista kuvaa 'ilosta ja autuudesta iänkaikkisuudesta iänkaikkisuuteen'. Pidättäydymme nautinnosta a priori konstruoida pyhän Brunon käyttäytymistä viimeisenä päivänä. Vaikea on myös ratkaista, olisiko vallankumousta suorittavia proletaareja pidettävä 'substanssina', 'massana', joka kumoaa kritiikkiä, vai hengen 'emanaationa', huuruna, jolla ei ole vielä Bauerin ajatusten sulattamiseen tarvittavaa konsistenssia, kiinteyttä.» Toim.
[31] Ks. B. Bauerin artikkelia Ludwig Feuerbachin luonnehdintaa. Toim.
[32] Marseljeesi, Carmagnole ja ça ira, vallankumouslauluja Ranskan 1700-luvun porvarillisen vallankumouksen kaudelta. Toim.
[33] Sanontoja M. Stirnerin kirjasta Der Einzige und sein Eigentum (Ainoa ja hänen omaisuutensa). Toim.
[34] B. Bauerin sanonta. Toim.
[35] Marxin reunahuomautus: »Niin sanotun objektiivisen historiankirjoituksen olemus oli siinä, että se tarkasteli historiallisia suhteita toiminnasta irrallisina. Sen taantumuksellinen luonne.» Toim.
[36] Tämä sanonta on peräisin B. Bauerin artikkelista Ludwig Feuerbachin luonnehdintaa. Toim.
[37] Sanonta M. Stirnerin kirjasta Ainoa ja hänen omaisuutensa. Toim.
[38] »Hallische Jahrbücher» ja »Deutsche Jahrbücher», nuorhegeliläisten kaunokirjallisen ja filosofisen aikakauslehden lyhennettyjä nimiä. Toim.
[39] — maailmannäyttämö. Toim.
[40] — ts. B. Bauerin, L. Feuerbachin ja M. Stirnerin. Toim.
[41] B. Bauer. Geschichte der Politik, Cultur und Aufklärung des achtzehnten Jahrhunderts. Bd. 1–2, Charlottenburg 1843–1845 (1700-luvun politiikan, kulttuurin ja valistuksen historiaa.) Toim.
[42] Reininmaan laulu, Ranskaa vastaan suunnattu saksalaisten nationalistien laulu. Toim.
[43] Tarkoitetaan Feuerbachin artikkelia »'Kristinuskon olemuksesta' 'Ainoa ja hänen omaisuutensa' yhteydessä». Artikkeli päättyy seuraaviin sanoihin: »Näin ollen F[euerbachia] ei voida nimittää materialistiksi tai idealistiksi enempää kuin samuuden filosofiksikaan. Mitä hän sitten on? Ajatuksissaan hän on samaa kuin todellisuudessakin, hengessä samaa kuin lihassakin, aistillisessa olemuksessaan hän on ihminen, oikeammin, hän on yhteiskunnallinen ihminen, kommunisti, sillä F. näkee ihmisen olemuksen ainoastaan yhteiskunnallisuudessa.» Toim.
[44] L. Feuerbach. Grundsätze der Philosophie der Zukunft. Zürich und Winterthur 1843, S. 47. (Tulevaisuuden filosofian perustat).
Engels lainaa ja kommentoi kyseistä kohtaa Feuerbachin kirjasta muistiinpanoissaan otsikolla Feuerbach, jotka nähtävästi oli tarkoitettu Saksalaisen ideologian ensimmäisen osan 1. lukua varten:
»'Oleminen ei ole yleinen, olioista erotettavissa oleva käsite. Se on yhtenäinen sen kanssa, mikä on... Oleminen on olemuksen edellyttämistä. Millainen on olemukseni, sellainen on olemisenikin. Kala on olemassa vedessä, mutta tästä olemisesta ei voida erottaa sen olemusta. Jo kieli samastaa olemisen ja olemuksen. Yksistään ihmiselämässä, ja siinäkin vain epänormaaleissa ja onnettomissa tapauksissa, oleminen voidaan erottaa olemuksesta; siinä voi sattua niin, ettei ihmisen olemusta olekaan siellä, missä hän itse on olemassa, mutta nimenomaan tämän jakautumisen vuoksi hän ei todellisessa mielessä olekaan sielullisesti siellä, missä sijaitsee hänen ruumiinsa. Vain siellä, missä on Sinun sydämesi, olet Sinä. Mutta kaikki oliot epäluonnollisia tapauksia lukuun ottamatta ovat mielellään siellä, missä ne ovat, ja ovat mielellään sitä, mitä ne ovat' (s. 47).
»Siinä olevaisen erinomaista puolustelua. Epäluonnollisia tapauksia, muutamia epänormaaleja tapauksia lukuun ottamatta Sinä tulet mielellään elämäsi seitsemännellä vuodella hiilikaivoksen portinvartijaksi ja vietät kerrallaan neljätoista tuntia yksinäsi pimeässä; ja koska Sinun olemisesi on tällaista, niin tällaista on myös Sinun olemuksesi. Aivan samoin on asian laita konerukin käyttäjällä. Sinun olemuksesi on sellainen, että Sinun on alistuttava johonkin työalaan.» Toim.