Jos tuleva vallankumous on oleva yhteiskunnallinen, on se poikkeava edellisistä kumouksista ei ainoataan päämäärältään, vaan menettelytavoissaankin. Uusi päämäärä vaatii uusia uriakin.
Ranskassa yhden vuosisadan varrella olleet kolme suurta kansanliikettä ovat poikenneet monessa suhteessa toisistaan. Ja kaikilla on kuitenkin sama peruspiirre.
Kansa kamppailee vanhaa kuningasvaltaa kaataakseen ja vuodattaa kallista vertaan. Mutta sitten se vetäytyykin ensimäisen voimanponnistuksensa suoritettuaan varjoon. Muodostetaan hallitus ja kootaan siihen rehellisyydeltään eriarvoisia miehiä. Ja se ryhtyy järjestämään vuonna 1793 tasavaltaa, 1848 työtä ja 1871 vapaata kommunismia.
Tuo hallitus on jakobiinisten aatteiden elähyttämä ja pohtii etupäässä valtiollisia kysymyksiä: vallan koneiston uudestijärjestämistä, hallinnon suursiivousta, valtion ja kirkon eroa, kansalaisvapautta ja muita semmoisia seikkoja.
Tosinhan työväenklubit pitävät silmällä noita uuden hallituksen jäseniä ja saavat usein mielipiteensä kuuluviin. Mutta näissä klubeissakin, olkoot puhujat porvareita tai työläisiä, vallitsee aina porvarillinen suunta. Valtiollisista kysymyksistä keskustellaan runsaasti — leipäkysymys unohdetaan.
Siihen aikaan pulpahteli pinnalle suuria ajatuksia, sellaisia, jotka kuohuttivat maailmaa; lausuttiin sanoja, jotka sykähyttävät sydämiämme vuosisadankin kuluttua.
Mutta esikaupungeissa ei ollut leipää.
Työ taukosi ehdottomasti kumouksen puhjettua. Tavaroiden vaihto keskeytyi, pääomat piilotettiin. Työnantajalla ei ollut moisina aikoina mitään pelättävää, hän eleli koroillaan, ellei suorastaan keinotellut ympäristönsä kurjuudella. Palkkalainen oivalsi saavansa tulla toimeen miten kuten, päivästä toiseen. Elintarvepula alkoi ahdistella. tuli sellainen hätä, ettei vanhanakaan aikana ollut moista.
»Nälkään nääntymisemme on girondistien syytä», arveli esikaupunkiväestö vuonna 1793. Girondistit mestattiin ja valta annettiin Vuorelle, Pariisin kommuunille. Kommuuni huolehtikin leivästä. Se koki hankkia jättiläismäisin ponnistuksin Pariisille ruokaa. Fouché ja Collot d’Herbois laittoivat Lyoniin viljamakasiineja, mutta niiden täyttämiseksi oli vain perin pieniä rahaeriä. Kunnat panivat parastaan viljaa saadakseen, jauhonsa piilottaneita leipureita hirtettiin — mutta leipää puuttui yhtenään.
Kiukku kohdistettiin silloin kuningasmielisiin salaliittolaisiin. Heitä mestattiin tusina, puolitoista päivässä — piikoja herttuatarten sijasta ja erityisesti juuri piikoja, koska herttuattaret oleilivat Coblentzissa. Mutta vaikkapa olisi mestattu tuhatkin herttuaa ja vikonttia vuorokaudessa, niin tilanne ei olisi tullut sen kummemmaksi.
Puute paisui paisumistaan. Palkannauttijan eläminen edellyttää aina edes jonkinlaisia tuloja ja kun tuloja ei ollut, niin mitäpä merkitsi, jos kuolleita oli tuhatta enemmän tai vähemmän?
Silloin kansa alkoi kyllästyä. »Vallankumouksennehan menestyy mainiosti!» kuiskasi taantumusmies työläisen korvaan. »Te ette ole tarvinneet kokea moista kurjuutta koskaan ennen.» Rikkaat rauhoittuivat vähin erin; he poistuivat piiloistaan, ärsyttivät koruillaan repaleistoa, pukeutuivat keikarin komeudella ja tarinoivat työläisille: »Eivätkö hullutukset jo riitä! Mitä te olette voittaneet vallankumouksella? Aika on jo lakata!» Ja vallankumouksellinen oli joutunut surusydämin ja malttinsa menettäen tilanteeseen, jossa hänen oli itsekseen tuumailtava: »Taas hukkaan mennyt vallankumous!» Hän painautui pesäänsä ja antoi kaiken mennä menoaan.
Silloin tuli taantumus kaikessa kopeudessaan. Se pani toimeen oman valtiokeikauksensa. Kun vallankumous oli jo vainajana, tarvitsi taantumuksen vain polkea sen raatoa.
Ja se polkikin! Verta vuodatettiin virtanaan, valkea hirmuvalta pudotteli päitä ja täytteli tyrmiä, samalla kun ylhäisten laiskurien hurjailu alkoi uudelleen.
Siinä kuva kaikista kumouksistamme. Pariisilainen työläinen tarjosi vuonna 1848 »kolmikuisen hädän tasavallan käytettäväksi» ja teki, kolmen kuukauden kuluttua menehtymäisillään ollen, viimeisen epätoivoisen yrityksensä — joka hukutettiin hurmeeseen.
Vuonna 1871 sortui kommunismi sotaväen puutteeseen. Se ei ollut lyönyt laimin säätää kirkon ja valtion eroa, mutta se oli tullut vasta viimeisillään ajatelleeksi leivän turvaamista kaikille. Hienon herraston kuultiinkin Pariisissa pilkkailevan liittoutuneita: »Niin, menkää vain, hullut, ja antakaa surmata itsenne kolmestakymmenestä kolikosta, sillä välin kun me herkuttelemme parhaimmassa ravintolassa!» Hairahdus huomattiin vasta viime päivinä ja keitätettiin kaikille soppaa. Se oli kuitenkin myöhäistä: Versaillesin joukot olivat päässeet jo vallien ylitse.
»Leipää, vallankumouksen on saatava leipää!» Levitelkööt muut korusanaisia julistuksia! Koristautukoot muut niin monin kalunoin kuin kantaa jaksavat! Ja pitäkööt muut puheita valtiollisesta vapaudesta!
Meidän tehtävämme on toimia siten, ettei leipää puutu ainoaltakaan kumousalueella olevalta mieheltä, ettei ainoankaan naisen tarvitse jäädä leipuripuodin eteen jonottomaan ja kotiin vietävää kaurakakkuarmopalaa odottamaan ja ettei ainoankaan lapsen tarvitse ravinnon puutteessa porata, kumouksen ensi päivästä alkaen sen viimeiseen asti.
Porvariston harrastuksena on ollut valtavien periaatteiden, oikeammin valtavien valheiden pitkäpiimäinen esittely. Kansan into olkoon taata kaikille leipää. Ja sillä välin, kun porvarilliset ja porvarillistuneet työläiset ovat pakinapiireissään olevinaan suurmiehiä, sillä välin, kun »käytännölliset ihmiset» keskustelevat loppumattomiin hallitusmuodoista, on meidän, »utopistien», »haaveilijain», ajateltava jokapäiväistä leipää.
Me rohkenemme väittää, että jokainen voi saada ja hänen on saatavakin syödä itsensä kylläiseksi ja että juuri tällä tunnuslauseella: »leipää kaikille!» vallankumous voittaakin.
Me olemme utopisteja — sehän on päätetty. Niin, me olemme niin haaveksivia, että uskomme vallankumouksen olevan velvollisen ja pystyvän takaamaan kaikille ihmisille asunnon, vaatteita ja leipää. Se on lihaville porvareille perin vastenmielistä, sillä he tietävät vallan hyvin, että kyllikseen syövää kansaa on hankala hallita.
Mutta me emme hellitä: kapinoivalle kansalle on taattava leipää ja leipäkysymys on asetettava etualalle. Jos se ratkaistaan kansan eduksi, niin vallankumous on oivilla urilla, sillä elintarvikekysymyksen ratkaisussa on seurattava yhdenvertaisuusperiaatetta, ja se tulee niin määrääväksi, että se syrjäyttää kaikki muut ratkaisut.
On varmaa, että tuleva vallankumous, kuten vuoden 1848 kumouskin, puhkeaa keskellä pelottavaa teollisuuspulaa. Me olemme olleet jo monta kymmentä vuotta täydellisessä kuohuntatilassa ja tilanne voi vain paheta. Kaikki kärjistää tätä: nuorien kansojen keskinäinen, vanhojen markkinapaikkojen valloittamiseksi esille asettuva kilpailu, sodat, alinomaa kasvavat verot, valtiovelat, huoli huomisesta ja kaukaiset siirtomaahankkeet.
Miljoonilta Euroopan työläisiltä puuttuu nykyään työtä. Puute tulee vallankumouksen puhjettua ja kulovalkean kaltaisena levitessä tuntuvammaksi. Työttömien luku lisääntyy heti, kun katusulut ovat Euroopassa tai Yhdysvalloissa kohotetut. Mitä meidän on tällöin tehtävä hankkiaksemme noille laumoille leipää?
Me emme tiedä milloinkaan, ovatko käytännöllisiksi nimittäytyvät ihmiset tulleet koskaan ajatelleeksi tuota kysymystä sen täydessä alastomuudessa. Mutta sen tiedämme hyvinkin, että he haluavat säilyttää palkkatyön. Valmistautukaamme sen vuoksi kuulemaan, miten »kansallistyöpajoja» ja »yleisiä töitä» kehuskellaan työttömien leivän hankkijoiksi.
Koska kansallistyöpajoja avattiin vuosina 1789 ja 1793, koska samaa keinoa käytettiin myös vuonna 1848, koska Napoleon III sai työtä hankkien hillityksi Pariisin köyhälistöä kahdeksantoista vuotta — josta hyvästä Pariisi saa nyt kestää kahden tuhannen miljoonan velkaansa ja 90 frangin henkilökohtaista kunnallisveroaan —, koska tätä mainiota keinoa käytettiin »eläinten kesytykseen» jo Roomassakin, vieläpä tuhansia vuosia sitten Egyptissäkin, koska itsevaltiaat, kuninkaat ja keisarit ovat aina oivaltanet heittää kansalle leipäkannikan, keritäkseen kahmaista ruoskansa, niin onhan luonnollista, että »käytännölliset» ihmiset tulevat aina ylistämään, palkkatyön säilyttääkseen, tätä järjestelmää. Mitäpä varten vaivattaisiin järkeä, kun on käytettävänä Egyptin faaraoiden menettelytapoja!
No niin, jos vallankumous osuisi onnettomuudeksi tuolle tielle, olisi se hukassa.
Kun kansallistyöpajat avattiin vuonna 1848, ei Pariisissa ollut työttömiä kahdeksaa tuhatta enempää. Viisitoista vuotta sen jälkeen niitä oli siellä 49 000. Niitä on pian sata tuhatta, maaseudulta tulvivia työttömiä lukuunottamatta.
Mutta Ranskan teollisuus ja kauppa eivät voineet niihin aikoihin käyttää enempää kuin puolta nykyisin työssään pitämistään käsistä. Ja tiedetäänhän, että juuri kauppa ja teollisuus kärsii kumouksesta. Ajatellaanpa lukuisia, välillisesti tai välittömästi viennin palveluksessa olevia työläisiä ja ostajana olevalle porvarilliselle vähemmistölle ylellisyysesineitä laittelevia käsiä!
Vallankumous on Euroopassa samaa kuin puolen tai sitäkin suuremman tehdas- ja työpajamäärän ehdoton seisahtuminen. Se on samaa kuin lähettää miljoonia työläisiä perheineen kadulle.
Tätä todella pelottavaa tilannetta onkin kansallistyöpajoilla, toisin sanoen uusilla, tuokiossa työttömien askarruttamiseksi luotavilla teollisuuksilla, tarkoituksena parantaa.
On ilmeistä, kuten Proudhonkin sanoi, että lievinkin omistusoikeuden loukkaus aiheuttaa koko yksityisyritteille ja palkkatyölle perustetun järjestelmän täydellisen tuhoutumisen. Yhteiskunnan on itsensä kerran pakko ottaa haltuunsa tuotanto täydelleen ja järjestää se koko väestön tarpeita silmällä pitäen. Mutta koska tuo uudestijärjestäminen ei toteudu päivässä eikä kuukaudessakaan, koska se vaatii eräänlaista sovitteluaikaa ja koska miljoonat ihmiset voivat menettää sillä välin toimeentulomahdollisuutensa — niin mitä onkaan tehtävä?
Tuollaisissa olosuhteissa on vain yksi ja ainoa käytännöllinen ratkaisu. On oivallettava tehtävän työn tavaton laajuus ja ryhdyttävä uudestijärjestämään tuotantoa uusien periaatteiden pohjalle eikä ehätettävä laastaroimaan itse mahdottomaksi muovaamaamme tilaa.
Kansan on siis, toimiaksemme käytännöllisesti, mielestämme otettava ehdottomasti huostaansa kaikki kumouskaupungissa olevat elintarpeet ja ettei mitään menisi hukkaan, luetteloitava ne, niin että kaikki tulevat kootuista varoista osallisiksi ja läpäisevät siten kärjistyskauden. Sillä välin on sovittava tehdastyöläistön kanssa, tarjottava heille puuttuvia raaka-aineita ja taattava heille muutamien kuukausien toimeentulo, niin että he valmistaisivat kaikkea, mitä maalaisväestö tarvitsee. älkäämme unohtako, että jos Ranska kutoo saksalaisille pankkiireille ja Venäjän sekä Sandwich-saarten keisarinnoille silkkiä ja jos Pariisi laittelee kaiken maailman rikkaille siroja leikkikaluja, niin Ranskan talonpoikain kahdella kolmanneksella ei ole laadullisia lamppuja valokseen eikä aikamme maaviljelykselle välttämättömiä koneita.
Ja viimeiseksi: meillä riittävän runsaasti olevia hedelmättömiä maa-alueita on muokattava arvokkaiksi ja parannettava niitä, jotka eivät tuota vielä neljättä taikkapa kymmenettäkään osaa siitä, mitä ne antaisivat jos niitä viljeltäisiin voimaperäisesti, yhtä huolellisesti kuin puutarhaa.
Tuo on ainoa näkemämme käytännöllinen ratkaisu ja se on, joko tahdomme tai emme, toteutuva asiain sisäisestä pakosta.
Nykyisen kapitalistisen järjestelmän huomattavin ja vallitsevin ominaisuus on palkkatyö.
Jokin tarpeellisen pääoman omaava henkilö tai henkilöryhmä perustaa teollisuusyrityksen, hankkii tehtaalleen tai työpajalleen raaka-aineita, järjestää tuotannon, kauppaa valmistuneen tavaran, maksaa työväestölle määräpalkan ja pistää ylijäämän eli voiton vastuunalaisuutensa ja markkinoilla tavaralle mahdollisesti sattuvan hinnanalenemisen korvauksena kukkaroonsa.
Tämä on lyhyesti lausuen palkkatyöjärjestelmä.
Pääomain omistajat olisivat tämän järjestelmän pelastamiseksi valmiita muutamiin myönnytyksiin: esimerkiksi antamaan osan voitoista työväestölle tai laatimaan palkkausmuodon, joka pakottaisi heidät voiton suuretessa palkkojen korottamiseen; he voisivat, saadakseen oikeuden johtaa teollisuutta ja kantaa siitä kertyvät varat, sitoutua erinäisiin uhrauksiin.
Kollektivismi tekee, kuten tiedetään, tähän järjestelmään eräitä tärkeitä muutoksia, mutta säilyttää samalla palkkatyönkin. Valtio, s. o. sen edustaja, hallitus, joko kunnallinen tai kansallinen, tulee työnantajan tilalle. Maan tai kunnan edustajat taikka heidän valtuutettunsa ja virkailijansa tulevat teollisuuden johtajiksi. Heillä on myös valta käyttää tuotannon voittoa yleiseksi hyödyksi. Sitä paitsi tehdään tässä järjestelmässä hiuksenhienoinen, mutta seurauksiltaan suuri ero käsin tehdyn ja edeltäpäin oppiajan suorittaneen tekemän työn välillä: käsin tehty työ on kollektivistien mielestä yksinkertaista, kun taas taitoniekka insinööri, oppinut j. n. e. suorittaa, kuten Marx sanoo, yhdistettyä työtä ja on oikeutettu saamaan suuremman palkankin. Mutta valtio maksaa käsityöläisille ja insinööreille, kankureille ja oppineille, yleensä kaikille palkan — »kaikki ovat virkamiehiä», kuten tuonnottain kaunistellen sanottiin.
No niin, ensimäinen palvelus, jonka tuleva vallankumous voi ihmiskunnalle tehdä, on järjestää semmoinen asema, jossa palkkatyö on mahdoton ja jossa palkkatyön vastakohta, kommunismi, on ainoa otollinen ratkaisu.
Jos asteittain toteutettava kollektivistinen muutos otaksuttaisiinkin rauhallisissa ja suotuisissa oloissa mahdolliseksi — jota me tuollaisissakin oloissa yritettynä suuresti epäilemme — niin se on kumouskautena täysin mahdoton, koska miljoonille ihmisille tarvittavan leivän hankkimispakko tulee olemaan jo kahakan jälkeispäivänä etualalla. Valtiollinen vallankumous voidaan tehdä teollisuutta pysähdyttämättäkin, mutta kumous, jossa kansa käy omaisuuksiin käsiksi, johtaa ehdottomasti kaupan ja elinkeinojen äkilliseen pysähtymiseen. Valtion miljoonat eivät riittäisi miljoonalukuisten työttömien palkoiksi.
Me emme voi kyllin painostaa tätä seikkaa; teollisuuden uudestijärjestämistä uusille perusteille — me näytämme pian, miten tavattoman valtava tuo tehtävä on — ei suoriteta parissa päivässä, eikä köyhälistökään voi tarjota vuosikautista puutettaan palkkatyön teoreetikkojen käytettäväksi. Kestääkseen raskaan ajan, kansa on vaativa samaa, mitä moisissa tilanteissa on aina vaadittu: elintarpeiden tekemistä yhteisiksi, päiväannostelua.
On turha saarnata kärsivällisyyttä, kansa ei tahdo malttaa mieltään, ja jos kaikkia elintarpeita ei oteta yhteisesti käytettäviksi, niin se ryöstää leipuriliikkeet.
Jos kansan panema pakko ei ole kyllin kova, niin kansaa ammutaan. Kollektivismi kaipaa olemassaolonsa turvaksi ennen kaikkea järjestystä, kurinpitoa ja tottelevaisuutta. Ja kun kapitalistit tulevat ennen pitkää huomaamaan, että kansan ammuttaminen vallankumouksellisiksi nimittäytyvillä on kätevin keino kumouksen esimaun antamiseksi kansalle, niin he tulevat turvautumaan jossakin määrin »järjestyksen» huoltajiin, niin kollektivisteja kuin nämä ovatkin. Kapitalistit käsittävät tämän keinoksi näidenkin tuhoamiseen, kunhan näiden hetki on tullut.
Ja jos »järjestys on palautettu» tällä tavoin, niin seurauksetkin ovat helposti arvattavissa. Ammunta ei rajoitu vain rosvoihin. »Epäjärjestyksen aiheuttajat» ovat urkittavat ilmi, tuomioistuimet ja teloittamiset palautettavat käytäntöön ja innokkaimmat kumoojat saavat nousta mestauslavalle. Tulee taas vuosi 1793.
älkäämme unohtako taantumuksen riemua kahdeksannellatoista vuosisadalla! Ensin mestattiin Hébertin puoluelaiset, ne raivoisat miehet, joita Mignet muistellessaan taisteluita sanoi »anarkisteiksi». Pian tekivät heille seuraa Dantonin kannattajat, ja kun Robespierren uskollisimmat olivat teloittaneet nämä vallankumoojat, oli jo heidän itsensäkin noustava mestauslavalle — jolloin kansan inho heräsi, ja kun se huomasi vallankumouksen rauenneen tyhjiin, antoi se vallan taantumuksellisille.
Jos » järjestys» noin palautetaan, sanomme me, niin kollektivistit tulevat teloittamaan anarkisteja, possibilistit kollektivisteja ja taantumukselliset lopuksi possibilisteja. Ja vallankumous on aloitettava alusta.
Kaikki kannustaa kuitenkin uskomaan, että kansan panema pakko on oleva kyllin voimakas ja että anarkistisen kommunismin aate on voittanut kumouksen puhjetessa alaa. Se ei olekaan mikään tekaistu aate, kansa itse on antanut sen meille ja kommunistien luku lisääntyy samassa suhteessa kuin jokaisen muun ratkaisun mahdottomuus suurenee.
Ja jos pakko on kyllin kova, saavat asiat ihan toisen käänteen. Kansa on ottava joittenkin ryövättävien leipuriliikkeiden ja seuraavana aamuna uudistuvan nälän sijasta kapinakaupungissa huostaansa viljamakasiinit, teurastamot ja ruokatavarakaupat, toisin sanoen kaikki käytettävissä olevat elintarpeet.
Hyväntahtoiset kansalaiset ja kansalaisettaret rientävät luetteloimaan, mitä missäkin kaupassa ja jyväaitassa on. Vuorokauden kuluttua on kapinoiva kunta jo tietävä sen, mitä Pariisi ei, tilastollisista komiteoista huolimatta, tiedä vielä tänäkään päivänä ja jota se ei tietänyt koko piirityksensä aikana — paljonko sillä on elintarpeita. Kahdessa vuorokaudessa on jo painettu miljoonia tarkkoja selostuksia elintarpeista, niiden säilytyspaikoista ja jakotavoista.
Joka kadulle, joka kortteliin järjestettäisiin vapaaehtoisia joukkoja — Elintarvevapaaehtoisia — jotka toimisivat ja neuvottelisivat yhdessä. älkööt jakobiinien pistimet sekaantuko siihen ja älkööt tieteellisiksi leimautuvat teoreetikot tulko häiritsijöiksi, tai häiritkööt niin paljon kuin voivat, kunhan heille ei anneta mitään valtaa! Kun otetaan huomioon kansan, varsinkin Ranskan kansan ihailtava, vapaaehtoinen järjestelykyky yhteiskunnallisissa asioissaan, vaikkei se ole saanut sitä useinkaan osoittaa, niin on varmaa, että niinkin suuressa kaupungissa kuin Pariisissa syntyy keskellä kumousliikkeen kuohuntaakin suurenmoinen järjestö, joka toimittaa kaikille elintarpeita.
Jos kansa saa vapaat kädet, tulee elintarpeiden jako jo kahdeksan päivän kuluttua ihailtavan säännölliseksi. jos ken epäilisi sitä, niin hän ei ole vielä koskaan nähnyt kansaa ahkerimmassa työssään, vaan istunut kaiken ikänsä nenä paksuissa paperikasoissa. Keskustelkaa »suuren väärinkäsitetyn», kansan, järjestelykyvystä niiden kanssa, jotka ovat nähneet kansan Pariisin katusulkujen aikana tai Lontoossa veistämötyöläisten viime lakon kuukausina, jolloin oli kysymyksessä hankkia leipää puolelle miljoonalle nälkiintyneelle, ja he voivat sanoa teille, missä määrin kansa on virastojen kirjatoukkia etevämpi.
Joskin puolittain tai suhteellisestikin järjestämättömiä olosuhteita olisi kestettävä parisen viikkoa, kenties kuukausikin — niin mitäpä siitä? Suurelle yleisölle koituisivat sittenkin nykyisiä paremmat olot. Ja voitaneenhan vallankumouksen aikana syödä päivällistä naureskellen, oikeammin keskustellen, vaikkapa olisi tyydyttäväkin valittamatta vain makkarapalaan ja leipänokareeseen. Ja joka tapauksessa on välittömien puutteiden painostuksesta aiheutuvaa vapaaehtoista olotilaa pidettävä paljon edullisempana kuin kaikkea sitä, jota suunnitellaan paperipakkojen parissa neljän seinän sisässä teoreetikkojen komiteoissa.
Suurkaupunkien väestön on siten otettava olosuhteiden pakosta kaikki elintarpeet huostaansa ja mennen pienestä suureen huolehdittava kaikkien asukasten tarpeista. Seuraukset ovat sitä suotuisempia, kuta aiemmin tämä tehdään: kurjuutta ja sisäisiä selkkauksia voidaan ehkäistä sitä helpommin.
Mutta miten on järjestäydyttävä yhteisiä elintarpeita nauttimaan? Se kysymys johtuu itsestään.
Oikeudenmukaiseen menettelyyn ei ole kahta keinoa tarjolla. Vain yksi, yksi ainoa täyttää oikeudentunnon vaatimukset ja on todella käytännöllinen. Se on Euroopan maanviljelyskommuuneissa jo käytäntöön otettu järjestelmä.
Ottakaa tarkastaaksenne minkä maan maalaiskuntaa tahansa — Ranskankin, jossa jakobiinit ovat tosin panneet parastaan kunnallisia tapoja tuhotakseen. Jos kunnalla on esimerkiksi metsää, niin kukin käyttää sitä mielin määrin niin kauan kuin pientä metsää riittää ja naapureiden sisu sallii. Hirsimetsiä ei ole koskaan kylliksi, ja niihin nähden onkin tyydyttävä jakoon.
Seikka on sama yleisiä laidunmaitakin käytettäessä. Niin kauan kuin laidunta riittää, ei kukaan tarkasta kuinka paljon kunkin perheen karja laidunta kuluttaa tai montako lehmää kullakin on laitumella. Mistään jaosta tai osittelusta ei välitetä vähääkään, ellei laidun käy riittämättömäksi. Koko Sveitsi ja monet Ranskan sekä Saksan kunnat käyttävät tällaista tapaa.
Ja jos menette itäisen Euroopan maihin, joissa suurta metsää voidaan ottaa mielin määrin ja joissa ei ole maan puutetta, niin näette talonpoikien siellä kaatelevan korpea ja muokkaavan maata tarpeittensa mukaan, metsän osittelua ja maan paloittelua ajattelemattakaan. Mutta niin heti, kun kumpaa tahansa alkanee puuttua — kuten Venäjällä on jo sattunutkin — on metsä arvioitava ja maa palstoitettava kunkin perheen tarpeitten mukaan.
Sanalla sanoen: liiasta on lupa ottaa runsaammin ja säästettävästä ja jaettavasta on tehtävä osittelu! Euroopan 350 miljoonasta ihmisestä 200 miljoonaa käyttää yhäkin tätä luonnollista tapaa.
Muistakaamme samalla muuan asia, se, että tämä samainen järjestelmä vallitsee suurkaupungeissakin sikäli, mikäli se koskee erästä elintarvetta, jota on runsaasti: asuntojen vettä.
Niin kauan kuin vettä riittää asuntoihin eikä ole pelkoakaan sen loppumisesta, niin kauan ei pälkähdä yhdenkään yhtiön päähän säätää, missä määrin kukin talous saa tätä ainetta käyttää. Ottakoot mielin määrin! Mutta jos Pariisissa pelätään kuumana vuodenaikana veden vähenemistä, niin yhtiöt tietävät parisen vaatimattoman sanomalehtirivisen riittävän siihen, että pariisilainen supistaa vedenkäyttöään ja karttaa kaikenlaista tämän aineen tuhlausta.
Mutta entäpä jos tuollaista varmuutta ei olisikaan? Mihin toimenpiteisiin silloin tartuttaisiin? Silloin turvauduttaisiin veden jakelemiseen. Tämä toimenpide onkin niin perin luonnollinen ja niin tietoisuuteen juurtunut, että Pariisissa vuonna 1871 parikin kertaa anottiin veden jakelua annoksittain kahden piirityksen aikana.
Onko sitten syvennyttävä yksityiskohtiin ja julkaistava jaon menettelytapojen taulukoita? Noilla taulukoilla ja yksityiskohdilla ei olisi vakuuttavaa voimaa sellaisiin porvareihin — eikä, ikävä kyllä, porvarillisia mielipiteitä omaksuneisiin työläisiin — jotka pitävät kansaa niin villinä laumana, että se syö toinen toisensa, heti kun hallitus on lakannut asioita ohjaamasta. Mutta ken on nähnyt kerrankin kansan neuvottelevan, hän ei enää epäile hetkeäkään, että jos kansa saisi määrätä jakelun, se tapahtuisi täysin oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti.
Pistäytykääpä johonkin kansankokoukseen ja huomauttakaa siellä, että peltopyyt olisivat säästettävät ylimystön veltoille vekaroille ja karkea leipä sairaaloiden potilaille, niin teidän suunne suljetaan samassa.
Mutta sanokaapa samassa kokouksessa ja kehoitelkaa katujen nurkissa, että hienoin leipä on piiloteltava heikoille ja ensi sijassa sairaille! Sanokaa, että jos Pariisissa on jäljellä kymmenenkään pyytä ja yksikään laatikko Malaga-viiniä, niin ne ovat lähetettävät toipuville potilaille.
Sanokaa, että lasten vuoro on sairaiden jälkeen! Lasten on saatava lehmän ja vuohen maitoa, riittipä sitä tai olkoon riittämättä muille. Lasten ja vanhuksien on saatava viimeisimmätkin lihapalat ja voimakas mies tyytyköön äärimmäisyyteen jouduttaessa kuivaan kannikkaan.
Sanokaa suoraan, että jos jotakin elintarvetavaraa on riittämättömästi ja jos se on annosteltava, niin se on annettava niille, jotka sitä parhaiten tarvitsevat — heille on viimeisimmät annokset varattava, sanokaa niin ja te saatte yleistä kannatusta!
Mitä kylläinen ei tajua, sen kansa tajuaa, sen kansa on tajunnut alati. Mutta kylläinenkin oppisi oivaltamaan, jos hänet heitettäisiin kadulle ja kosketukseen kansan kanssa.
Univormua ja sotilaan ruokamaljakkoa valistuksen viimeisimpänä sanana pitävät teoreetikot vaativat vallan varmaan pikaista kansalliskeittiöiden järjestämistä ja hernekeiton valmistamista. He huomauttavat elintarpeiden ja ruokavarojen säästymiseduista, jos jokainen saisi lihaliemi-, leipä- ja vihannesannoksensa noin järjestetyistä suurkeittiöistä.
Me emme epää noita etuja. Me tiedämme kyllin hyvin, että ihmiset ovat säästelleet ruokavaroja ja työtä, hyljäten ensin tuulimyllyt ja sitten uunit, joissa jokainen paistoi ennen leipänsä. Me oivallamme, että sadalle perheelle tulevan liemen yhtäaikainen valmistaminen olisi taloudellisesti edukkaampaa kuin samanaikainen tulen teko sataan lieteen. Me tiedämme myös, että on olemassa koko joukko perunaruokain valmistustapoja, mutta ettei peruna tule sen pahemmaksi, jos se keitetään samassakin padassa sadan perheen tarpeeksi.
Me käsitämme, että keittotaidon eri vivahdukset riippuvat erikoisesti kunkin perheenemännän tavasta maustaa ruokaa, mutta ettei sekään, jos sentneri perunoita keitetään samalla kertaa, estä ainoatakaan emäntää maustamasta niitä sitten mielin määrin. Ja me tiedämme, että valmiiksi keitetystä lihaliemestä voidaan laitella satoja erilaisia liemiä ja tyydyttää sadan ihmisen erilaiset maut.
Me tiedämme tuon kaiken ja väitämme sittenkin, ettei kenelläkään ole oikeutta pakottaa perheenemäntää hakemaan valmiiksi keitettyjä perunoita kunnan kaupasta, jos häntä haluttaa keittää niitä omassa padassaan, omalla tulellaan. Ja ennen kaikkea mielisimme, että kukin saisi syödä ruokansa miten haluaa, perheensä ja ystäviensä seurassa ja — jos hän pitänee sen parempana — ravintolassakin.
Nykyisin ihmisiä myrkyttävien ravintoloiden sijaan tultaneen epäilemättä perustamaan suuria ruoanlaittoloita. Pariisitar on jo nyt tottunut hakemaan lihaliemensä teurastajalta ja valmistamaan siitä sitten makuisensa liemen ja Lontoon perheenemäntä tietää voivansa antaa paistattaa lihan, vieläpä kermoittaa omena- ja raparperipaistoksensa pienoisesta maksusta leipurissa, säästäen siten aikaansa ja kivihiiltään. Ja kun kommuunikeittiöt, tulevaisuuden yhteiskeittiöt, eivät ole enää petkutuspaikkoja, totutaan kääntymään niiden puoleen ja saamaan niistä valmiit keittoainekset sekä, kuten kukin halunnee, laittamaan niistä maun mukainen ruoka kotona.
Mutta laatia se laiksi, velvoittautua muualta hakemaan valmis ruokansa, sehän olisi nykyisen vuosisadan ihmiselle yhtä vastenmielistä kuin komennuksista hölmistyneiden tai uskonnollisin kasvatuksin pilattujen aivojen keksimät sairaloiset luostari- ja kasarmipäähänpistot.
Kenellä on sitten oikeus kommuunin elintarpeisiin? Se on ensimäisiä luonnostaan lankeavia kysymyksiä. Jokainen kaupunki vastaa omasta itsestään ja me olemme varmat, että kysymyksen vastaukset ovat oikeudentuntoisia. Niin kauan kuin työläistö on järjestäytymätön, niin kauan kuin ollaan kiihtymistilassa ja niin kauan kuin on mahdoton tehdä eroa laiskottelijan ja omatta tahdottaan työttömänä olevan välillä, niin kauan ovat kaikki käytettävissä olevat elintarpeet pidettävät poikkeuksetta yhteisinä. Ne, jotka vastustivat ase kädessä kansan voittoa tai vehkeilivät sitä vastaan, kiiruhtavat vapauttamaan kumousseudun läsnäolostaan. Meistä näyttäisi kuitenkin siltä, että aina jalomielinen ja kostoa kartteleva kansa jakaa leipänsä erottelematta kaikille, takaisinvaltaajille yhtä hyvin kuin takaisinvaltauksen alaisillekin, alueellaan oleville. Jos vallankumous kulkee tuota latua, ei se menetä mitään, ja kun työ palautetaan, saadaan keskenään kamppailleiden nähdä tapaavan toisensa samassa työpajassa. Työtä tekemättömillä ei ole vapaan työn yhteiskunnassa pienintäkään pelon aihetta.
»Mutta elintarpeethan loppuvat kuukauden kuluessa!» huudahtavat arvosteluhaluisimmat.
Sitä parempi, vastaamme me, sehän on vain osoite siitä, että köyhälistönkin on saanut syödä kerran kyllikseen. Miten taas kulutettua korvataan, sen me selitämme seuraavassa.
Millä tavoin yhteiskunnallisen vallankumouksen jaloissa oleva kaupunki voi hankkia ravintonsa?
Me vastaamme tuohon kysymykseen, mutta ilmeistähän on, että käytettävät toimenpiteet riippuvat maaseudun ja naapurikansojen kumouksen laadusta. Jos jokainen kansa tai mieluimmin koko Eurooppa voisi tehdä yhtäaikaisen vallankumouksen ja antautua kauttaaltaan kommunismiin, niin toiminta olisi johdonmukaista. Mutta jos vain jotkin Euroopan yhteiskunnat yrittelevät kommunismia, niin on käytävä käsiksi toisiin menettelytapoihin. Keinot on valittava tilanteen mukaan.
Näinpä olemmekin jo tulleet siihen, että meidän on ennen jatkamistamme luotava silmäys Eurooppaan ja koetettava ennustelematta katsoa, minkälainen vallankumouksen kulku on oleva, tai ainakin minkälaiset sen oleelliset piirteet ovat.
Koko Euroopan yhtäaikainen kuohunta, kaikkialla toimeenpantava takaisinvaltaus ja kommunististen aatteiden joka kolkkaan tunkeutuminen olisi todellakin toivottavaa. Moinen nousu helpottaisi merkillisesti vuosisatamme työtä.
Kaikki kannustaa kuitenkin uskomaan, ettei näin käyne, vaikkemme epäilekään kumouksen kohtaavan koko Eurooppaa. Jos yksikin mannermaan suurista pääkaupungeista, Pariisi, Wien, Bryssel tai Berlin, kapinoi ja kumoo hallituksensa, niin on miltei varmaa, että toiset kolmekin tekevät parin viikon päästä vallan samoin. Hyvin luultavaa on myöskin, ettei kumous ole kovin kaukana niemimaavalloistakaan, eipä edes Lontoosta tai Pietaristakaan. Mutta saako se saman luonteen kaikkialla? Sitä sopii epäillä.
Mutta todennäköisintä on, että takaisinvaltauksia toimeenpantaneen kaikkialla suurehkoissa tai suppeissa muodoissa ja että ne, jos ne ovat pannut toimeen suurien eurooppalaisten kansojen keskuudessa, vaikuttavat toisiinkin. Mutta vallankumouksen alku tarjoaa suuria paikallisia erilaisuuksia, eikä sen kehitys tule kaikissa maissa yhtäläiseksi. Vuodesta 1789 vuoteen 1793 käyttivät ranskalaiset talonpojat neljä vuotta tehdäkseen lopun läänitysoikeuksista ja porvarit tarvitsivat saman ajan kukistaakseen kuningasvallan. älkäämme unohtako sitä ja valmistautukaamme näkemään vallankumouksen käyttävän osan ajastaan kehitykseensä! olkaamme valmiit siihenkin, ettei se suoriudu kaikkialla yhtä vauhdikkaasti.
Mitä tulee siihen, että vallankumous saisi kaikkien eurooppalaisten kansojen keskuudessa suoraan sosialistisen leiman, erittäinkin alussa, niin se on hyvin epäiltävää. Saamme muistaa, että Saksa elää edelleen kiinteästi keskitettynä keisarikuntana ja että sen edistyspuolueet uneksivat vuoden 1848 jakobiinitasavallasta ja »työn järjestämisestä», kun taas ainakin Ranskan kansa toivoo vapaata kommuunia tai suorastaan kommunistista kommuunia.
Kaikki enteet viittaavat siihen, että Saksa on pääsevä tulevassa vallankumouksessa Ranskaa pitemmälle. Kun Ranska teki seitsemännellätoista sataluvulla porvarillisen vallankumouksen, pääsi se pitemmälle kuin Englanti kuudennellatoista sataluvulla; tuhotessaan kuningasvallan tuhosi se samalla maanomistajaylhäisönkin, joka sen sijaan on yhäkin Englannissa valtavana.
Mutta jos Saksa pääseekin pitemmälle ja tekee tehtävänsä paremmin kuin Ranska vuonna 1848, niin on kuitenkin sen ensimäisiä kumousaskelia johtava aatepohja jokseenkin varmaan ihan sama kuin vuoden 1848 kumouksenkin, samoin kuin Venäjän vallankumousta innostava aate on sama kuin ranskaa vuonna 1793 johtanut aate, tietenkin jossakin määrin vuosisatamme henkisen kehityksen muuntamana.
Antamatta noille arvelulle ansiotaan suurempaa arvoa, voimme tehdä seuraavan loppupäätelmän: vallankumous on oleva eri kansoissa Euroopassa eriluonteinen eikä tuotteiden yhteiskunnallistuttamisessa saavutettava taso ole kaikkialla sama.
Seuraisiko tästä, että edistyneempien kansojen olisi, kuten joskus on sanottukin, ohjailtava askeleensa jälempänä tulevien kansojen mukaan? Olisiko niiden odotettava, kunnes kommunistinen vallankumous on hedelmöitynyt muissakin sivistysmaissa? Eipä tietenkään! Se olisi tahtoenkin mahdotonta: historia ei odottele jälkeen jääneitä.
Muutoin emme luule, että vallankumous suoritetaan missään maassa yhdellä pyyhkäisyllä sosialistien uneksimaan tapaan. On hyvin luultavaa, että jos joku Ranskan viidestä, kuudesta suurkaupungista — Pariisi, Lyon, Marseille, Lille, Saint-Etienne, Bordeaux — julistaa kommuunin, niin toiset seuraavat esimerkkiä ja parvi pieniä väkirikkaita kaupunkeja tekee samoin. Tuskinpa monet kaivosalueetkaan ja osa teollisuuskeskuksista viivyttelee työnantajilleen matkapassia suodessaan ja yhdistyessään riippumattomiksi ryhmiksi.
Monet maaseutupaikat eivät kuitenkaan ole vielä noin pitkällä; ne vartoilevat viivytellen kapinoivien kommuunien äärellä ja jatkavat yksilöllisen järjestelmän alaista elämäänsä. Talonpojat eivät ole kuitenkaan kumouksellisille vihamielisiä. Hehän eivät näe oikeudenpalvelijaa ja veronkantajaa ryöstökululla ja kun he huomaavat hyötyvänsä tilanteesta, eivät he hidastele selvittelemästä välejään paikallisviranomaisten kanssa. Maalaisväestön kuohunnalle aina niin ominaisella innolla — huomautamme vain vuoden 1792 kiihkoisesta työstä — talonpojat tulevat muokkailemaan maitaan yhä hartaammin ja rakastamaan niitä sitä enemmän, kuta paremmin ne vapautuvat veroistaan ja hypoteekkilainoistaan.
Mitä tulee muihin maihin, tulee vallankumous niissäkin puhkeamaan. Mutta kumous muuntelee eri muodoin, ollen toisin paikoin keskitettyä, toisin taas liittovaltaista, mutta kaikkialla enemmän tai vähemmän sosialistista, mukautumatta mihinkään erityiseen sääntöön.
Mutta palatkaamme kapinoivaan kaupunkiimme ja katsokaamme, millä tavoin sen on huolehdittava asukkaistaan!
Mistä se on saapa välttämättömät elintarpeensa, jollei koko väestö ole vielä hyväksynyt kommunismia? Tämä kysymys on ratkaistava.
Ottakaamme tyyssijaksemme joku ranskalainen suurkaupunki, pääkaupunkikin, jos niin haluttaneen. Pariisi kuluttaa vuosittain miljoonia sentreneitä viljaa, 400 000 lehmää ja härkää, 300 000 vasikkaa, 400 000 sikaa ja kolmatta miljoonaa lammasta; kaupungin kuluttamaa metsänriistamäärää emme ota huomioonkaan. Sinne tarvitaan noin kahdeksan miljoonaa kiloa voita ja 200 miljoonaa munaa ja muita ruokatarpeita samoissa suhteissa.
Jauhot ja jyvät tuodaan sinne Yhdysvalloista, Venäjältä, Unkarista, Italiasta. Karjaa kuljetetaan kaupunkiin Saksasta, Italiasta, Espanjasta, jopa Romaniastakin ja Venäjältä. Maailmassa ei ole ainoatakaan maata, joka ei antaisi mausteita Pariisille.
Katsokaamme ensin, miten voitaisiin järjestää niin, että Pariisi tai joku muu suurkaupunki voitaisiin varustaa itse Ranskassa viljellyillä ja viljelijäin kernaasti kauppaamilla tuotteilla.
Kysymys ei aiheuta »esivalta»-sosialisteille minkäänmoisia vaikeuksia. He loisivat ensin lujan, keskitetyn, kaikilla täytäntöönpanovälineillä: poliiseilla, sotavoimalla ja mestauskoneilla aseistetun hallituksen. Tämän hallituksen olisi laadittava tilastollisia laskelmia kaikista Ranskan sadoista, sen olisi jaettava maa määrättyihin elintarvepiirikuntiin ja sen tulisi käskeä, että sitä ja sitä elintarvetta on se ja se määrä tuotava määrätylle paikalle, määräpäivänä, määräasemalle, määrätuntina, määrätyn virkamiehen määrämakasiiniin säilytettäväksi j. n. e.
No niin, me väitämme varmoin vakaumuksin, ettei moinen ratkaisu olisi toivottava ja ettei sitä voitaisi koskaan toteuttaakaan. Se olisi suoranaista utopiaa.
Moisia haaveita voidaan hourailla kynä kädessä, käytännössä ne ovat mahdottomia, kuten vuonna 1793, sillä niissähän ei ole otettu ollenkaan lukuun ihmisten itsenäisyystajuntaa. Yleinen kapina kuohahtaisi, yhden Vendée-sodan sijasta tulisi kolme tai neljä yleistä teurastusta, kylät kapinoisivat kaupunkeja ja koko Ranska moista järjestelmää määräämään uskaltanutta kaupunkia vastaan.
Jakobiiniset haaveilut riittäkööt! Katsokaamme, eikö ole toisiakin järjestäytymismuotoja!
Maaseudut aiheuttivat vuonna 1793 Ranskan suurkaupunkien nälänhädän ja tuhosivat koko kumouksen. On kuitenkin todistettu, ettei Ranskan viljasato ollut vuosina 1792–1793 vähentynyt, vaan kaikki viittaa sen lisääntyneenkin. Mutta kun maaseutulaiset olivat anastaneet suuren osan herrojen tiloista ja korjanneet noilta alueilta sadon, eivät ne mielineetkään myydä vehnäänsä »assignaatteihin» (rahaosoituksiin). He pitivät viljan takanaan ja odottelivat hintojen nousua sekä kultarahojen liikkeelle laskemista. Kansalliskonventin ankarimmatkaan, viljan myyntiin pakottamista tarkoittavat toimenpiteet eivät saaneet tästä päätöksestä urakkaa. Ja tiedetäänhän, etteivät konventin komisaarit kovinkaan kauan kursastelleet viljakauppiaita teloitellessaan ja että kansa hirtteli moisia miehiä lyhtypatsaisiin. Mutta vilja pysyi kuin pysyikin jauhoaittojen kätköissä ja kaupunkien kansa näki nälkää.
Mitä sitten tarjoiltiinkaan maanomistajille heidän raskaan raadantansa korvaukseksi?
Assignaatteja. Paperipaloja, joiden arvo aleni päivä päivältä, seteleitä, joissa tosin oli viisituhatta kirjaimin luvattua livreä, mutta jotka olivat todellisuudessa täysin arvottomia. Tuhannen livren setelillä ei saatu kenkäpariakaan ja onhan helppo oivaltaa, ettei talonpoika tahtonut vaihtaa vuoden työtään paperipalaan, jolla hän ei saanut ostetuksi edes yhtä työpuseroa.
Ja niin kauan kuin maan muokkaajalle annetaan arvottomia paperipaloja — olkootpa sitten »assignaatteja» tai minkä muun nimisiä hyvänsä — niin kauan käy aina samoin. Elintarpeet pysyvät maalla: kaupunki ei saa niitä käsiinsä, eipä edes, vaikka turvautuisi teloitteluun tai joukkohukuttamiseen.
Talonpojalle ei ole tarjottava paperia, vaan hänen ehdottomasti tarvitsemiaan tavaroita. Koneet, joita vailla hän nyt saa olla kipeäksi kaihokseen, kylmältä ja pahoilta säiltä suojaavat vaatteet ja puvut, kynttilänpätkää korvaavat lamput ja öljyt, lapiot, haravat ja aurat ovat sellaisia tarvetavaroita. Toisin sanoen kaikki, mitä talonpojalla ei nyt ole — ei sen tähden, ettei hän tajuaisi niiden tarpeellisuutta, vaan siksi, ettei hän voi hankkia kieltäymyksistä ja rasittavasta raadannasta rikkaaseen elantoonsa moisia huikeahintaisia esineitä.
Ehättäköön kaupunki kiireisesti noita talonpojalta puuttuvia tavaroita tekemään älköönkä kyhätkö porvarinaisille koristehelyjä! Pariisin ompelukoneet uurastakoot morsiuskapioiden sijasta maaseudulle työ- ja pyhäpukuja, valimo ja konepaja valmistakoon maanviljelyskoneita, lapioita ja haravia älköönkä odotelko, että englantilaiset lähettäisivät niitä maksuksi viineistämme.
Kaupunki älköön laitelko maaseudulle puna- ja kirjavavöisiä komisaareja käskemään, että talonpojan on tuotava elintarpeita määräpaikkaan, vaan lähettäköön talonpojan luo ystäviä ja veljiä ilmoittamaan: »Tuokaa meille tuotteitanne ja ottakaa maksuksi puodeistamme kaikkea mielimäänne tehdastavaraa.» Elintarpeita tulvii silloin kaupunkiin kaikilta tahoilta. Talonpoika pidättää itselleen vain sen, mitä hän tarvitsee elääkseen, ja lähettää ylijäämän suurkaupunkien työläisille ja hän on tapaava siellä ensimäisen kerran historian aikana veljiä eikä nylkijöitä.
Sanottaneen ehkä, että tämä vaatii täydellisen käänteen teollisuuteen. Niin, luonnollisesti, mitä tulee sen eräisiin haaroihin. Mutta onhan tuhansia muitakin, joita voisi nopeasti muuttaa, niin että ne voisivat varata talonpojalle vaatteita, kelloja, huonekaluja, taloustarpeita ja yksinkertaisia koneita, joista kaupunki kiskoo häneltä nyt huikeita hintoja. Kankurit, räätälit, suutarit, jalkinetehtailijat, rautakauppiaat, puusepät ja monet muut voisivat helposti siirtyä koruvalmisteista hyödyllisiin tuotteisiin. On vain eläydyttävä tämän uudistuksen välttämättömyyden oivaltamiseen ja käsitettävä se oikeudenmukaiseksi sekä edistymiseksi, eikä enää saa uskoa sitä teoreetikkojen rakasta unta, että vallankumouksen on rajoittauduttava ottamaan huostaansa vain teollisuuden voitot ja että tuotanto sekä kauppa muuten jäisivät meidän aikamme asteelle.
Tuossapa onkin meidän mielestämme koko kysymyksen selitys: maanviljelijälle ei ole tarjottava hänen tuotteistaan paperipaloja — olipa niissä kirjoituksia mitä hyvänsä — vaan itse esineitä, joita hän tarvitsee. Jos annamme hänelle niitä, niin elintarpeetkin tulvivat kaupunkiin. Jos emme sitä tee, saamme nälän kaikkine kumppaneineen, taantumuksen ja verilöylyn kaupunkeihimme.
Sanoimme suurkaupunkien ostavan jyviä, jauhoja ja lihaa, ei vain omalta maaseudulta, vaan myös ulkomailta. Ulkomaalaiset lähettävät huomattavan vilja- ja lihamäärän lisäksi mausteitakin, kalaa ja herkkutavaroita Pariisiin.
Vallankumouksen aikana ei ole kuitenkaan otettava enää ulkomaalaisia huomioon tai ainakin vain mahdollisimman vähän. Jos Venäjän vehnää, Italian ja Unkarin viinejä virtaakin tällä haavaa läntisen Euroopan markkinoille, niin ei se suinkaan johdu siitä, että noita tavaroita lähettävillä mailla olisi niitä liiaksi tai nuo tuotteet versoisivat niissä maissa itsestään kuten voikukkaset tien ohessa. Venäläinen talonpoika raataa kuusitoista tuntia vuorokaudessa ja näkee nälkää vuoden kolmena tai kuutena kuukautena siksi, että voisi laittaa muille maille vehnää ja suorittaa saamillaan rahoilla niin hyvin maanomistajaherransa kuin valtionkin saatavia. Venäläinen poliisi ilmestyy nykyisin heti, kun vilja on koottu, kyliin ja myö viimeisen lehmän ja työhevosen saadakseen kiskotuksi herroille veroja ja korkoja — kun talonpoika ei kauppaa vapaaehtoisesti viljaansa vientikauppiaalle. Talonpoika jättää itselleen vain yhdeksän kuukauden muonan siksi, ettei hänen lehmäänsä myötäisi viidestätoista markasta. Seuraavaan satoon päästäkseen hän sotkee kolmena kuukautena, mikäli vuosi on ollut suotuisa, ja kuutena, jos se on ollut huono, puun kuorta tai savikan siemeniä jauhoihinsa, sillä välin kun Lontoossa herkutellaan hänen vehnistään paistetuilla korpuilla.
Venäläinen maanviljelijä saa kyllä heti vallankumouksen tultua pidättää leipänsä itselleen ja lapsilleen. Italialaisten ja unkarilaisten talonpoikain sopii tehdä samoin ja toivokaamme, että hindulainenkin hyötyy noista hyvistä esimerkeistä; tuskinpa Amerikan maanviljelijät silloin enää voivat tyydyttää Euroopassa vallitsevaa viljanpuutetta. Me emme siis saa enää ottaa lukuun viljan ja maissin maahantuontia.
Koko porvarillinen sivistyksemme on perustettu alempien rotujen ja teollisuudessa jäljelle jääneiden maiden nylkemiseen. Vallankumouksen ensimäinen kunnon työ on uhata tuota »sivistystä» ja antaa noiden n. s. alempien rotujen vapautua. Tämä tavaton kunnon työ tulee tosin aiheuttamaan länsimaiden suurkaupunkeihin tuotavan viljan varman ja suurehkon vähentymisen.
Maaseudun olosuhteiden muodostumisesta on vaikeampi mitään aavistella.
Maanviljelijä on eräältä kannalta saapa ehdottomasti hyötyä vallankumouksesta. Hän saa silloin oikaista maata kohden käyristynyttä selkäänsä. Hän raataa nyt viisitoista tuntia vuorokaudessa. Mutta silloin hänen ei tarvitse työskennellä enempää kuin puolet nykyisestä työajastaan, ja siitä voi tietysti johtua, että tärkeimpien kulutustavarain, viljan ja lihan, tuotanto vähenee.
Tuotantoon on kuitenkin toisaalta tuleva lisäys heti, kun maanviljelijä näkee, ettei ole enää pakko raataa laiskurien ravitsemiseksi. Uusia maa-alueita muokataan silloin viljelykselle, ja täydellisempiä koneita tulee käytäntöön. »Maanviljelystä ei ole harjoitettu koskaan niin voimakkaasti kuin vuonna 1792, jolloin talonpoika oli ottanut herroilta takaisin jo kauan kaihoamansa maan», sanoo Michelet suuresta vallankumouksesta puhuessaan.
Kunhan täydellistetyt koneet ja kemialliset lannoitusaineet saadaan yhteiskunnan omiksi, niin voimaperäinen maanviljelys tulee ennen pitkää kaikille mahdolliseksi. Kaikki viittaa kuitenkin siihen, että Rankassa yhtä hyvin kuin muuallakin voi aiheutua alussa maanviljelystuotteiden vähennys.
Joka tapauksessa olisi viisainta olla valmiina niin hyvin kotimaisten kuin ulkomaistenkin elintarpeiden tuonnin pienentymiseen.
Kuinka sitten voitaneen korvata syntyvää puutetta?
Yksinkertaisesti siten, että kukin torjuu uhkaavaa tilannetta. On tarpeetonta juosta joen yli veden hakuun, kun kaikki voidaan ratkaista mutkattomammin.
Suurkaupunkien on ryhdyttävä viljelemään maata, kuten maaseutukin tekee. On palattava siihen, mitä biologia sanoo »funktsionien kaikenpuolisuudeksi». Kun työ on jaettu, on siihen ryhdyttävä kaikin puolin: se on koko luonnon meno.
Sitä paitsi, jättäen kaiken viisaustieteilyn, johdutaan siihen olosuhteiden omasta pakostakin. Jos Pariisi huomaa, ettei sillä ole enää kahdeksan kuukauden kuluttua jyvääkään — niin Pariisi ryhtyy viljelemään viljaa.
Mistä maata? Siitä ei ole puutetta. Suurkaupunkien — ja erikoisesti Pariisin ympäristöillä ovat herrojen suuret puistot, laajat nurmikentät, nuo miljoonat hehtaarit, jotka odottavat vain kelpo työmiestä ja viljelijää, ympäröidäkseen Pariisin mitä hedelmällisin pelloin, tuottaen satoa vallan toisin kuin ruokamultaiset, mutta päivän polttamat etelävenäläiset arot.
Entä työväki? Mitä luulettekaan kahden miljoonan pariisilaisen ja pariisittaren tekevän, kun eivät enää puuhaile pukineineen eivätkä enää hauskuttele venäläisruhtinaita, romanialaisia pajareita ja Berliinin rahamaailman naikkosia?
Pariisin anarkistisen kommuunin maanviljelys on oleva toisenlaista kuin maaorjien aherrus Ardenneilla.
Koko vuosisatamme koneisto, työläisten äly ja teknillinen tieto ovat sen käytettävissä, keksijät, kemistit, kasvitieteilijät, Jardin des plantes’in professorit ja Genevillersin puutarhurit ovat sen palveluksessa, sillä on tarpeelliset työkalut koneiden lukumäärän moninkertaistuttamiseksi ja uusien koneiden koettelemiseksi ja se on vihdoinkin oivaltava pariisilaisten järjestäytymiskyvyn, iloisen luonteenlaadun ja työhalun.
Höyry, sähkö, auringon lämpö ja tuulen voima tulevat kiireesti käytäntöön. Höyryllä käyvät kuokkimislaitteet ja kivien poimintakoneet suorittavat nopeasti raskaat esityöt, maa muuttuu anteliaaksi, versoavaksi ja odottelee vain miehen ja varsinkin naisen kätevää vaalintaa kattautuakseen hyvin hoidettujen, kolmesti tai neljästi vuodessa uudistuvien kasvien sadolla.
Kun miehet, naiset ja lapset saavat asiantuntijan opastamina oppia kasvitarhanhoitoa ja koetella tuhansia eri viljelysmuotoja erityisillä koekentillä, kilpailla keskenään satojen suuruudesta ja ilman ylenmääräistä rasitusta jälleen koota suurkaupungeissa vajautuneet voimansa — silloin he viihtyvät ja hoitelevat maanviljelystään, joka ei ole enää orjan rehkimistä, vaan vaihtuu iloksi, juhlaksi, ihmiskunnan uudestisyntymiseksi.
»Hedelmättömiä maa-aloja ei olekaan! Maa on sellainen, jollaiseksi ihminen sen tekee!» kuuluu uusiaikaisimman maanviljelyksen viimeisin sana. Maa antaa, mitä siltä mielitäänkin; on vain pyydettävä järkevästi.
Maapala, niinkin pieni kuin kaksi Seinen ja Seine-et-Oisen piirikuntaa, riittää, joskaan ei elättämään Pariisin kokoista kaupunkia, ainakin kasvattamaan kaikki ne elintarpeet, jotka Pariisista muuten puuttuisivat ja olisivat tarpeen.
Maanviljelyksen ja teollisuuden yhteistyö, sanalla sanoen ihminen maanviljelijänä ja teollisuustyöläisenä, se on anarkistisen kommunismin ehdoton tulos, jos se vain ryhtyy vapaasti ja julkisesti takaisinvaltaukseen.
Suuntautukoon se vain tuolle tielle, joka ei vie tuhoon nälän vuoksi! Vaara ei piilekään siinä; se piilee mielen arkuudessa, ennakkoluuloissa, puolinaisuudessa.
Vaara on siinä, missä Dantonkin sen näki Ranskalle huudahtaessaan: »Rohkeutta, rohkeutta ja yhäkin rohkeutta!» Ennen kaikkea älyperäistä rohkeutta, jota tahdon rohkeus ei viivyttele seuraamaan.