Työläisten aatteellista kehitystä tarkkaavasti seurannut lienee tullut todenneeksi, että eräässä tärkeässä kysymyksessä, asuntokysymyksessä, on tultu vallan huomaamatta täysin yksimielisiksi. Muuan asia onkin epäämätön: työläiset tulevat Ranskan suur- ja monissa pienkaupungeissakin vähin erin siihen päätelmään, etteivät asutut talot kuulukaan niille, jotka valtio tunnustaa niiden omistajiksi.
Se on ajatuksissa muovautuvaa vallankumousta, eikä kansaa saada enää uskomaan, että talojen omistusoikeus on oikeudenmukaista.
Omistaja ei ole tehnyt taloaan; nälän pakottamat ja elääkseen kurjaan palkkaan täytymyksestä tyytyvät sadat työmiehet ovat rakentaneet, somistelleet ja sisustaneet tuon talon.
Omistajaksi väitetyn henkilön antamat rakennusrahat eivät olleet hänen oman työnsä tuloksia. Hän oli koonnut ne kuten yleensä rikkaudet maksamalla työmiehille vain kaksi kolmannesta tai puolet siitä, mitä näiden olisi ollut saatava.
Lopuksi — ja siinäpä silmiinpistävä vääryys onkin — johtuu talon nykyinen arvo sen omistajille tuottamista tuloista. Nämä aiheutuvat kuitenkin vain siitä, että talo on kivimuureilla ja kaasuvalolla varustetussa, toisten kanssa säännöllisessä yhteydessä olevassa, teollisuuslaitosten, kaupan, tieteen ja taiteen nojalla arvokkaassa kaupungissa, siitä, että tuo kaupunki on varustettu silloin, rantalaiturein ja suurenmoisin rakennuksin, suoden asukkailleen monenmoista, maaseuduilta puuttuvaa viehätystä ja mukavuutta, ja että pari-, kolmekymmentä miespolvea on ponnistellut tehdäkseen kaupungista asutuskelpoisen, terveellisen ja kauniin.
Eräiden Pariisin kaupunginosien kartanoiden arvo nousee miljoonaan, eipä siksi, että niiden muurien sisälle mahtuisi miljoonan arvosta työtä, vaan siksi, että kartanot ovat Pariisin kaupungissa, ja siksi, että työläiset, taiteilijat, ajattelijat, oppineet ja kirjailijat ovat jo vuosisatoja avustaneet kaupunkia kehittymään siksi, joksi se nyt on tullutkin: teollisuuden, kaupan, politiikan, taiteen ja tieteen keskustaksi; kartanoiden arvoon vaikuttaa sekin, että kaupungilla on menneisyytensä, että — kiitos kirjallisuudelle — sen kadut ovat yhtä tuttuja maaseudulle kuin ulkomaille ja että Pariisi on kahdeksantoista vuosisadan, koko Ranskan kansan, viisikymmenisen sukupolven työn tulos.
Kenelläpä lienee sitten, huutavaa vääryyttä tekemättä, oikeus nimittäytyä tämän alan pienimmänkään palan omistajaksi? Kenellä olisi oikeutta kaupata kenelle tahansa vähintäkään osaa tästä yhteisperinnöstä?
Työläistö on, huomautimme, tuossa kysymyksessä täysin yksimielinen. Ajatus ilmaisista asunnoista sukelsi selvästi esille Pariisin piirityksen aikana, jolloin anottiin talonomistajain vaatiman vuokrien suoraa ja selvää lakkauttamista. Se oli esillä vuoden 1871 kommuuninkin aikana, jolloin Pariisin työläinen odotti kommuunineuvoston taholta miehekästä vuokrien lakkauttamispäätöstä. Se tulee olemaan köyhän ensimäisenä aatoksena tulevan vallankumouksenkin puhjetessa.
Työläisten on, olkoonpa vallankumous tai ei, saatava suojaa, kattoa päänsä päälle. Mutta tälle suojalle, niin kurja ja niin epäterveellinen kuin se lieneekin, ilmestyy aina häätökykyinen omistajansa. On totta, ettei omistajalla ole kumouksen aikana kaupunginpalvelijoita eikä talouskalujanne kadulle kiskovia häätömiehiä käytettävänään. Mutta kukapa tietää, eikö uusi hallitus, niin kumoukselliseksi kuin se leimautuneekin, tule tarttumaan tulevaisuudessa väkivallan töihin ja usuttamaan poliisikuntaa kimppuunne! Kuuluttihan kommuunikin vuokrien lakanneen ensi päivään huhtikuuta — mutta vain huhtikuun ensimäiseen saakka! Sen jälkeen vuokrat olivat taas maksettavat, vaikkakin koko Pariisi oli mullin mallin, teollisuus tyrehtynyt ja vallankumouksellisilla sotilailla vain kolmenkymmenen soun tulot.
Mutta kun työläinen ei maksa kartanonomistajalle, on hänen tiedettävä, ettei hän nojaudu pelkkään vallan masentamiseen, vaan että ilmainen asunto on vahvistettu ja hyväksytty periaatteessaan niin sanoaksemme yleisellä suostumuksella ja että ilmainen asunto on kansan julkijulistama oikeus.
No niin, onko meidän odotettava tuota jokaisen rehellisen miehen oikeudentuntoa täysin vastaavaa toimenpidettä väliaikaisessa hallituksessa porvarien keralla työskentelevien sosialistien taholta? Te saisitte silloin odottaa sitä kauan — siksi, kunnes taantumus olisi taas käsissä!
Senpä vuoksi tosivallankumoukselliset kieltäytyvätkin punavöihin ja univormulakkeihin, käskijäin ja orjuuden leimoihin laittautumasta. He tahtovat olla kansan tovereita ja uurastaa kansan keralla talojen takaisinvaltaamisen toteuttamiseksi. He ponnistavat luodakseen tuonsuuntaisen aatevirtauksen, he ahkeroivat sovelluttaakseen nuo aatteet käytäntöön ja kun aate on kypsä, on kansakin ryhtyvä talojen takaisinvaltaamiseen eikä kallistava korvaansakaan niille selittelyille, että kartanonomistajille on maksettava korvausta ja että ensin on mietittävä, mistä siihen saadaan rahat.
Sinä päivänä, jona takaisinvaltaus on toteutettu, on kuiviin imetty työmies tajuava uusien aikojen koittavan, ettei hänen tarvitse enää kumarrella köyryselkäisenä rikkaita ja mahtavia, vaan että tasa-arvoisuus on alkanut ja että vallankumous on todellisuutta eikä pelkkä tavallinen teatteritemppu.
Jos pakkoluovutuksen aate tulee yleiseksi, ei sen toteuttaminen tuota minkäänlaisia voittamattomia, aiheutuviksi ennusteltuja vaikeuksia.
Kalunoitujen, vapaat ministerisalkut ja Hotel de Villen huostaansa saaneiden herrain ei tietenkään tee mieli lakata kasaamasta esteitä. He tulevat puhumaan korvauksen myöntämisestä omistajille, he tuovat esiin tilastoja ja laittelevat niin pitkiä raportteja, että niitä piisaisi siihen hetkeen saakka, jona työttömyyden aiheuttaman nälän näännyttämä kansa ei näe enää mitään pelastuskeinoa, vaan menettää luottamuksensa kumoukseen, antaa taantumuksellisille vapaat kädet ja tekee vihdoin virkavaltaisten pakkoluovutuksen kaikille vastenmieliseksi.
Siinä on todellakin kari, johon kaikki voisi pirstoutua. Mutta jos kansa ei kuuntele tuota pettävää, sitä häikäisemään aiottua puhetta, jos kansa käsittää, että uusi elämä edellyttää uusia toimintamuotojakin, ja jos kansa käy omintakaisesti toteuttamiseen käsiksi, niin takaisinvaltaus suoriutuu suuritta vaikeuksitta.
»Mutta miten? Millä tavoin se voitaisiin toteuttaa?» kysytään. Me vastaamme, mutta vain eräällä ehdolla. Meistä on vastenmielistä hahmoitella takaisinvaltausta pikku piirteissään. Me tiedämme edeltä käsin, että inhimillinen elämä lyö laudalta kaiken sen, mitä joku mies tai ryhmä voi uskottaa tänään toisille. Elämä, senhän olemme sanoneet ennenkin, tekee kaikki paremmin ja luontevammin kuin edeltäpäin on osattu luulotellakaan.
Luonnostaessamme tapaa, jolla takaisinvaltaus ja takaisinvallattujen omaisuuksien jakaminen voitaisiin hallituksen välimiehyydettä tehdä, vastaamme me siis vain niille, jotka selittävät asian aivan mahdottomaksi. Pyydämme kuitenkin saada huomauttaa, ettemme väitä voimamme määrätä sitä tai tätä järjestysmenetelmää. Tärkeintä onkin näyttää, että takaisinvaltaus voidaan toteuttaa kansan aloitteesta ja ettei sitä voida toisin tavoin toteuttaakaan.
On helppo oivaltaa, että jo ensimäisiä takaisinvaltaushankkeita aloiteltaessa järjestäytyy joka kortteliin ja joka kadulle vapaaehtoisia kansalaisjoukkoja, jotka tarjoutuvat ottamaan selkoa kaikista vapaista huoneistoista, yhteen sulloutuneiden perheiden asunnoista, epäterveellisistä suojista ja asukkailleen liian avarista, pienten koppien tukehtuville ihmisille väljempää tilaa tarjoavista taloista. Nuo vapaaehtoiset tulevat laatimaan muutamissa päivissä täydellisen luettelon kaduista ja kortteleista, joissa kaikki nuo terveelliset ja epäterveelliset, pienet ja suuret huoneistot, turmiolliset komerot ja loistohuonekerrat ovat.
He tekevät vapaasti toisilleen selkoa luetteloistaan ja valmistavat joissakin päivissä tilaston. Valheellisia tilastoja voidaan laatia virastoissa; tosiseikkaisen ja täsmällisen tilaston tulee alkaa yksilöstä ja nousta yksinkertaisesta monimutkaiseen.
Nuo kansalaiset eivät odottele kenenkään määräyksiä, vaan hakevat käsiinsä komeroissa majailevat toverinsa ja sanovat heille sievistelemättä: »Toverit, tällä kertaa on tosivallankumous. Tulkaa iltapäivällä sinne ja sinne! Koko kortteli saapuu sinne ja asunnot jaetaan. Ellette ole erikoisemmin ihastuneita komeroihinne, niin voitte valita jonkun vapaina olevista viisihuoneisista asunnoista. Kaikki on selvillä, kunhan vain muutatte sinne. Aseistettu kansa tekee kyllä tilin niiden kanssa, jotka ehkä mielisivät kyyditä teidät kadulle!»
»Mutta silloinhan kaikki ihmiset haluaisivat parinkymmenen huoneen laajuisen asunnon!» huomauttaa joku.
Eihän toki. Harkitkaahan, niin näette, ettei se ole totta! Kansa ei ole halunnut koskaan kuuta vesiämpäriin. Päinvastoin me olemme aina, kun jotakin lähimäistä kohdannutta vääryyttä on soviteltu, ihmetelleet joukkoja elähyttävää tervettä järkeä ja oikeudentuntoisuutta. Milloinka lie todettu mahdottomia vaaditun? Nähtiinkö Pariisin väestön molempien piiritysten aikoina kertaakaan kahakoivan leipäannoksiaan tai polttopuita hakiessaan? Ihmisethän jonottivat niin tyyninä, etteivät ulkomaalaiset sanomalehtikirjeenvaihtajat voineet moista koskaan kyllin ihmetellä. Ja tiedettiinhän, että viimeisimmäksi saapuneiden oli oltava koko päivä leivättä ja lämpimättä.
Yhteiskuntamme eristetyissä yksilöissä on kuitenkin runsaasti itsekkäitä vaistoja. Me tiedämme sen kyllin hyvin. Mutta me tiedämme samalla senkin, että jos asuntokysymyksen ratkaiseminen jätettäisiin jonkun viraston huostaan, niin toimenpide olisi oiva keino noiden vaistojen valveutumiseen ja kannustamiseen. Kaikki alhaiset vietit pulpahtaisivat silloin pinnalle. Se vaikuttaisi ehkäisevästi virastoon. Jos joku jäisi jotenkuten toista vähemmälle, aiheuttaisi se huikeaa huutoa ja jos joku sattuisi saamaan jotenkin jotakin etua, niin hetipä huudettaisiin lahjomisesta — täysin oikeutetusti!
Mutta kun kansa on itse sopinut kaduista, kortteleista, kaupunginosista ja ottanut huolekseen hökkeleiden asukkaiden porvarillisten liian avaroihin asumuksiin siirtämiseen, niin silloin ei pikku hankaluuksista ja mitättömistä väärinkäytöksistä oltaisi milläänkään. Joukkojen hyviin vaistoihin on harvoin vedottu. Se tehtiin jonkun kerran, uppoavan aluksen pelastamisesta kysymyksen ollessa, vallankumousten aikoina — eikä turhaan kertaakaan.
Väärinkäytöksiä sattuisi sittenkin. Niitä ei voitaisi välttää. Yhteiskunnissamme on yksilöitä, joita suurikaan tapaus ei voi järkyttää itsekkäisyyden raiteilta. Väärinkäytösten sattuminen tai sattumattomuus ei olekaan tärkeintä. Pääasia on oivaltaa, miten niitä rajoitettaisiin.
Koko historia, inhimillinen kokemus, samoin kuin sosiaalinen sielutiede todistanevat, että varmin keino on jättää asia asianomaisten itsensä huostaan. He ovatkin ainoat pätevät ratkaisemaan tuhansia pikkuseikkoja, jotka virkavaltaisessa jakelussa täytyisi jättää huomioon ottamatta.
Ehdottoman yhdenmukaista asuntojen jakoa ei sitä paitsi tulisikaan tehtäväksi, mutta jollekin osalle perheistä vielä siedettäviksi sattuvat hankaluudet voitaisiin korjata hyvinkin helposti takaisinvaltaustietä kulkevassa yhteiskunnassa.
Edellyttäkäämme, että muurarit ja kivenhakkaajat, sanalla sanoen rakennustyöläiset tietävät olemassaolonsa turvatuksi. He eivät silloin pyytäisikään parempaa kuin tarttua taas tavalliseen, muutamia tunteja päivässä kestävään työhön. He sisustaisivat isot asunnot, joiden huoltoon nyt tarvitaan tavaton palvelijaparvi, suojaksi monelle perheelle. Ja muutamien kuukausien kuluttua olisi noussut nykyisiä paljon terveellisempiä taloja. Anarkistinen kommuuni voisi sanoa niille, jotka eivät olisi saaneet kyllin suotuisia asunnoita:
»Kärsivällisyyttä toverit! Terveellisiä ja mukavia palatseja, paljon parempia kuin kaikki kapitalistien rakentamat, on nouseva vapaan kaupungin maalle. Ne annetaan niille, jotka niitä parhaiten tarvitsevat. Anarkistinen kommuuni ei rakenna taloja korkoja kootakseen. Sen kansalaisilleen tekemät talot ovat kollektiivisen hengen tuotteita. Ne ovat malleina koko ihmiskunnalle — ne kuuluvat teille!»
Jos kapinoiva kansa takaisinvaltaa talot ja julistaa vapaan asumisoikeuden, kaikkien kiinteistöjen siirtämisen yhteisomaisuudeksi ja jokaiselle perheelle terveellisen asunnon, niin vallankumous on saanut jo alunalkaen kommunistisen ja paneutunut polulle, jolta sitä ei hevin horjutella. Se on antanut yksityiselle omistusoikeudelle kuoliniskun.
Talojen takaisinvaltaaminen on itsessään siis vain koko yhteiskunnallisen vallankumouksen alkua. Sen toteuttamistapa riippuu tapausten kulusta. Me joko laadimme hyvän, lavean ladun kommunistiselle anarkismille tai jäämme kahlaamaan esivaltaisen yksilöllisyyden liejuun.
Lukuisat, osittain tietopuoliset, osittain käytännölliset vastaväitteet, joita voidaan tehdä, ovat helposti arvattavissa.
Koska kysymyksessä on erilaisuuden ehdoton säilyttäminen, niin on varmaa, että oikeudenmukaisuuden nimessä tullaan sanomaan: »Eikö ole halpamaista, että parisiilaiset anastavat itselleen kauniit kartanot ja jättävät hökkelit talonpojille?» älkäämme kuitenkaan antako tuon johtaa itseämme harhaan. Oikeudenmukaisuuden kiihkoisat kannattajat unohtavat heille ominaisin mielenlaaduin puolustuksessaan piilevän huutavan oikeudettomuuden. He unohtavat, että onhan Pariisissakin hökkeleitä, joissa joku työläinen tukehtuu vaimoineen, lapsineen ja näkee kuitenkin akkunoistaan pohatan palatsin. He unohtavat kokonaisten sukupolvien surkastuvan yhteen kasatuissa kortteleissa auringon ja ilman puutteessa ja että vallankumouksen ensimäinen velvollisuus on juuri tuon vääryyden poistaminen.
Mutta älkäämme aikailko noissa itsekkäissä vastaväitteissä! Me tiedämme, että se todellinen erilaisuus, joka vallitsee Pariisin ja maaseudun välillä, on sellainen, joka tasoittuu joka päivä. Maaseutukaan ei vitkastele, vaan hankkii itselleen nykyistä terveellisempiä asunnoita, kunhan talonpoika on vain lakannut olemasta tilanomistajaherran, tehtailijan, koronkiskojan ja valtion työjuhtana. Olisiko vuosisatoja olemassa ollut väärinkäytös säilytettävä vain hetkellistä vääryyttä välttääkseen?
Nuo n. s. käytännölliset vastaväitteet eivät ole nekään perin päteviä.
»Kas tässä on», tullaan sanomaan, »mies raukka, joka on saanut säästöillään ostetuksi itselleen ja perheelleen kohtalaisen kookkaan talon. Hän viihtyy siinä niin hyvin. Mielittekö heittää hänetkin kadulle?»
Emme tietenkään! Jos hänen talonsa on parhaiksi suuri hänelle ja hänen perheelleen, niin asukoon vain siinä! Hoidelkoon akkunansa alaista puutarhaansakin! Pistäytyvätpä poikamme, jos tarvitaan, auttamassakin siinä häntä. Mutta jos talossa on toiselle asukkaalle vuokrattu huoneisto, niin käväisee kansa tervehtimässä tuota toista ja sanoo: »Tietänethän, toveri, ettei teidän tarvitse enää tästedes maksaa isännällenne mitään? Asukaa vain edelleen huoneistossanne, mutta älkää maksako siitä mitään! Vuokrankantajaa ei enää näy eikä kuulu. Me elämme kommuunissa!»
Ja jos jollakin talonomistajalla on hallussaan kaksikymmentä huonetta ja jos korttelissa on yhdessä ainoassa huoneessa asuva viiden lapsen äiti, niin kansa käy katsomassa, olisiko noissa kahdessakymmenessä huoneessa joitakin, joista saisi muodostetuksi äidille ja lapsille pienoisen sievoisen asunnon. Eiköhän tuo toimenpide olisi oikeudenmukaisempi kuin äidin ja pienokaisten hökkeliinsä sekä pyylevän herran palatsiinsa jättäminen? Sitä paitsi mukautuisi rikas herra piankin muutokseen, sillä kun hänellä ei olisi enää palvelijattaria huoneiden siistijöiksi, niin hänen vaimonsa olisi iloinen päästessään puolesta huoneistosta vapaaksi.
»Mutta siitähän syntyy täydellinen mullistus!» tulevat järjestyksen puolustajat huudahtamaan. »Sittenhän majanmuutot eivät lopukaan! Silloin olisi parasta ajaa kaikki ihmiset kadulle ja heittää arpaa asunnoista!»
No niin, me olemme varmat siitä, että ellei minkäänmoinen hallitus sotkeudu asiaan ja jos koko muutos annetaan tähän tehtävään vapaaehtoisesti järjestäytyneille ryhmille, niin ei majanmuuttoja tule tapahtumaan niinkään monta kuin yhtenä ainoana vuotena aiheutuu talonomistajain ahneudesta.
Ensiksikin on suurkaupungeissa niin paljon asumattomia huoneistoja, että niitä melkein riittäisi hökkeleissä asuvien majoittamiseksi. Mitä taas tulee palatseihin ja loistohuoneistoihin, niin monet työläisperheet eivät niihin pyrkisikään: niitä ei voi »ylläpitää», koska silloin tarvittaisiin kokonainen lauma palvelijoita. Sellaisten huoneistojen asukkaat huomaisivat pian edullisemmaksi etsiä itselleen yksinkertaisempia asuntoja; hienot rouvat saisivat havaita, että palatseissa on hankala tulla piiatta toimeen keittiön puolella. Ja vähin erin, tarvitsematta kuljettaa porvareita keihässaattueiden keralla ullakkokomeroihin ja taas näiden asujia pankkiirien palatseihin, saa kansa, mahdollisimman vähän kiistellen ystävällisillä sopimuksilla jaetuksi kaikki käytettävissä olevat asumukset. Näemmehän maalaiskuntien jakelevan peltoja keskenään ja häiritsevän maa-alojen omistajia niin vähän, että saattaa vain ylistää näitä tervejärkisiä ja viisaita toimenpiteitä. Venäläinen kyläkunta — sen toteavat paksut pakat tutkimuksia — vaihtelee vainioiden haltijoita vähemmän kuin yksilöllinen omistusoikeus käräjänkäynteineen. Ja sittenkin mielitään meille luulotella, että europalaisen suurkaupungin asukkaat olisivat typerämpiä ja vähemmän järjestäytyneitä kuin Venäjän tai Intian maalaiset!
Vallankumous aiheuttaa muuten aina eräänlaisen mullistuksen arkielämään, ja ne, jotka luulevat läpäisevänsä tuon suuren muutoksen ajan niin, ettei heidän vaimojensa tarvitse siirtyä lietensä luota, saavat varmasti huomata erehtyneensä. Hallitus voidaan muuttaa niin kevyesti, ettei kunnon porvarin tarvitse kertaakaan myöhästyä päivällispöydästään, mutta sitä rikosta, jonka yhteiskunta on tehnyt kannattajiaan ja elättäjiään vastaan, ei voida niin helposti sovittaa.
Mullistus tulee, se on varmaa. Mutta on toimittava niin, ettei tämä mullistus tapahdu suotta ja että se rajoittuu mahdollisimman vähään. Ja ennen kaikkea — toistamme sen vieläkin — on käännyttävä asianosaisten eikä virastojen puoleen. Siten aiheutetaan kaikille niin vähän hankaluuksia kuin suinkin.
Kansa tekee tyhmyyden toisensa jälkeen, vaaliuurnien ääressä valitessaan niiden sokaistuneiden joukosta, jotka himoitsevat kunniaa päästä sitä edistämään ja lupaavat tehdä kaikki, tietää kaikki ja järjestää kaikki kuntoon. Kun kansa itse järjestää sen, mitä se tietää ja mikä koskee sitä henkilökohtaisesti, niin suorittaa se sen paremmin kuin kaikki mahdolliset »vaalipuhujat». Eikö sellaista sattunut Pariisin kommuunin aikoina? Ja Lontoon viime lakossa? Ja eikö samaa saada nähdä maalaiskuntien elämässä?