Kaikkien hyvinvointi ei ole unelma. Se on mahdollinen ja toteutettavissa, kiitos esi-isiemme kaikille aherteluille tuotantovoimamme lisäämiseksi.
Mehän tiedämme, että tuottajat, joita on tuskin kolmannes sivistysmaiden asukasluvusta, saavat jo niin paljon aikaan, että se soisi eräänlaisen hyvinvoinnin kaikille kodeille ja perheille. Tiedämme lisäksi, että jos kaikki nykyisin toisten työn hedelmiä tuhlailevat pakotettaisiin joutilaisuuden sijasta hyödylliseen työhön, kasvaisi varallisuutemme suhteellisesti tuottajain lukuun verraten ja enemmänkin. Ja tiedämme senkin, että ihmisen tuotantokyky kasvaa vastoin porvarillisen tieteen ylipapin, Malthusin, saarnaamaa teoriaa, paljon nopeammin kuin ihminen itse lisääntyy.
Sillä välin, kun Englannin väkiluku ei ole kasvanut vuodesta 1844 lähtien enempää kuin 62 % on sen tuotantokyky lisääntynyt alhaisimmankin arvion mukaan kaksinkertaisesti — nimittäin 130 %. Ranskassa, jossa väestö lisääntyy hitaammin, on tuotannon nousu kuitenkin ripeä. Monista maanviljelyspulista, valtion sekaantumisesta, pankkien ja kauppiasten keinottelusta huolimatta on näet vehnän tuotanto kasvanut kahdeksana viime vuosikymmenenä nelin- ja teollisuustuotanto enemmän kuin kymmenkertaisesti. Yhdysvalloissa on lisääntyminen vieläkin huimaavampi: siirtolaisuudesta huolimatta tai pikemminkin juuri Europasta näin tulleesta ylimääräisestä työväestöstä johtuen ovat Yhdysvallat lisänneet rikkauttaan kymmenkertaisesti.
Nuo numerot suovat kuitenkin vain vaatimattoman aavistuksen siitä, minkälainen tuotantomme voisi olla edullisemmissa oloissa. Sitä mukaa kuin aikamme tuotantokyky kehittyy, lisääntyy toimettomienkin ja välikäsien parvi pelottavasti. Päinvastoin sosialistiemme entistä arvelua, että pääomat kohdakkoin keskittyvät niin harvoille henkilöille, jotta yleisten rikkauksien valtaamiseksi vaadittaisiin vain muutamien miljoonamiesten omaisuuksien pakkopalauttamista, kasvaakin toisten työstä elävien joukko yhä jatkuvasti.
Ranskassa ei ole kymmentäkään suoranaista tuottajaa kolmeakymmentä asukasta kohden. Maan koko maatalousrikkaus on tuskin seitsemän miljoonan ihmisen työtä, ja suurimpiin teollisuuslaitoksiin — kaivoksiin ja kutomoihin — lasketaan sopivan enintään kaksi ja puoli miljoonaa työntekijää. Kuinka suuri on sitten työnriistäjäin määrä? — Englannissa, Skotlantia ja Irlantia lukuunottamatta, on kutomateollisuustyöläistöä, miehiä, naisia ja lapsia 1 030 000 henkeä; hieman yli puoli miljoonaa työskentelee kaivoksissa, vajaa puoli miljoonaa muokkaa maata, ja tilastotieteilijöiden on liioiteltava lukujaan määritelläkseen tuottajain huippuerän 8 miljoonaksi 42 miljoonasta asukkaasta. Oikeastaan siellä on vain 6 tai 7 miljoonaa maailman neljälle kolkalle kuljetettavia rikkauksia haalivaa työläistä. Ja miten mieslukuisa lieneekään osakkeiden omistajain ja välimiesten lauma, joka korjaa ensi hedelmät kaikesta työstä ja kerää ansaitsemattomia rikkauksia tunkeutuen tuottajan ja kuluttajan väliin?
Eikä kaikki ole vielä siinäkään. Pääomien haltijat ehkäisevät poikkeuksettomasti tuotantoa supistaen varastoja. älkäämme puhuko ostroneista, jotka viskattiin mereen siksi, etteivät ostronit joutuisi köyhien kurkkuun pysymättä hyvinvoipien herkkupaloina! älkäämme puhuko monista muista tuhansista ja tuhansien tuhansista, ostronien kohtalon saavista ylellisyysesineistä — kankaista, ravintoaineista y.m.! Huomauttakaamme vain kaikille ihmisille välttämättömien tarpeiden tuotannon rajoittamistavasta! Suuret kaivostyömiesjoukot eivät haluaisi mitään niin hartaasti kuin saada kaivaa joka päivä kivihiiltä ja kuljettaa sitä vilusta väriseville. Mutta hyvin usein estetään kivihiilen korkean hinnan pysyttämiseksi enemmän kuin kolmannes, jopa kaksikin kolmannesta näistä joukoista työskentelemästä kauempaa kuin kolme päivää viikossa. Tuhannet kutojat eivät saa käytellä kangaspuitaan, vaikkakaan heidän vaimoillaan ja lapsillaan ei ole kuin rääsyjä verhonaan ja vaikkei kolmella neljäsosalla Europan ihmisiä ole vaateasua, jota voisi sanoa puvuksi.
Sadat masuunit, tuhannet työpajat seisovat ajoittain, toisissa työskennellään taas ainoastaan puolet ajasta ja jokaisen sivistyskansan joukossa on vakinaisesti noin pari miljoonaa asukasta, jotka pyytäisivät työtä, mutta joilta se evätään.
Miljoonat ihmiset olisivat onnellisia saadessaan muuttaa viljelemättömiä tai huonosti hoidetuita maa-alueita runsaita satoja antaviksi viljavainioiksi. Yhden ainoan vuoden järkevä uurastus lisäisi viidenkertaisesti nykyisin vain kahdeksan hehtoa hehtaarilta kasvavan maan satoisuutta. Noiden kunnon esi-ahertajain täytyy kuitenkin pysyä toimetonna, koska maan-, kaivoksen- ja tehtaanomistajat sijoittavat mieluummin pääomansa — koko yhteisöltä petkutetut pääomat — turkkilaisiin ja egyptiläisiin lainoihin tai Patagonian kultakaivosten osakkeihin ja antavat egyptiläisten fellahien, kiinalaisten kulien ja italialaisten siirtolaisten raataa heidän hyödykseen.
Tämä on tietoista ja suoranaista tuotannon ehkäisyä. Mutta onpa toinenkin, epäsuorempi ja tiedottomampi ehkäisytapa: inhimillisen työn tuhlaaminen täysin tarpeettomien tai vain varakkaiden turhamielisyyden tyydyttämiseksi tarkoitettujen esineiden valmistamiseen.
Epäsuoralla voimien tuhlaamisella aiheutettua tuotannon ehkäisyä ei voitaisi todentaa numeroilla, niiden voimien, jotka voisivat palvella tuotantoa ja erittäinkin valmistaa tuotannolle välttämättömiä välineitä. Riittää, jos mainitsee Euroopan aseistukseen menevät miljardit, aseistukseen, jolla ei ole muuta syytä kuin naapureille säädettävien taloudellisten lakien ja oman maan työn kiristämistä tarkoittavien sopimusten saavuttaminen; miljoonat, jotka suoritetaan vuosittain vähemmistön oikeuksia säilyttäville ja maan taloudellista elämää ohjaaville monenmoisille virkamiehille; miljoonat, jotka maksetaan tuomareille, vankiloille, santarmeille ja koko lainkäytöksi sanotulle koneistolle, vaikkakin tiedetään, että rikollisuus vähenisi huomattavasti, jos suurkaupunkien kurjuutta lievennettäisiin, ja vihdoin ne miljoonat, jotka käytetään sanomalehdistölle, että tämä ottaisi suojellakseen vahingollisia aatteita, uusia puoluepetoksia, jotakin valtiollista henkilöä tai jotakin nylkijäyhtiöitä.
Mutta tässäkään ei ole vielä kaikki. Sillä työtä tuhlataan täysin turhaan yhäkin moninaisemmin muodoin: milloin rikkaiden tallien, koiraloiden ja palvelijaliudan huoltamiseen, milloin maailmannaisten mielijohteiden ja komeilevien tyhjäntoimittajien ylellisyyden tyydyttämiseen, milloin kauppaamaan ostajalle hänelle vallan hyödytöntä tavaraa tai houkuttelemaan häntä ala-arvoisten tavarain toitottamisella, milloin muovaamaan käyttäjille suorastaan vahingollisia, mutta tehtailijalle tuottavia tavaroita. Näin tuhlattu työ riittäisi kaksintamaan hyödyllisen tuotannon tai hankkimaan tehtaille ja työpajoille välineistöä, niin että ne kasaisivat pian kaupat kukkuroilleen kansan kahden kolmanneksen tarvitsemilla tuotteilla.
Nykyoloissa täytyy neljännen osan niistäkin, jotka uurastavat joka maassa tuotantotyössä, olla kolme, neljä kuukautta vuodessa työttömänä, ja kolmanneksen, jopa lähes puolenkin työllä ei ole muuta tulosta kuin rikkaiden huvittaminen tai yleisön nenästä vetäminen.
Jos siis otetaan huomioon toisaalta sivistyskansojen tuotantokyvyn kehittämisnopeus ja toisaalta nykyisten olosuhteiden joko välillisesti tai välittömästi tuotannolle panemat rajat, niin on tuloksena, että jokin taloudellinen järjestö, joka olisi edes hieman järkevämpi, soisi sivistyskansoille tilaisuuden koota muutamissa vuosissa niin paljon hyödyllisiä tuotteita, että niiden olisi huudahdettava: »Kivihiiltä, leipää ja vaatteita on kylliksi! Levähtäkäämme ja tuumailkaamme, voidaksemme raataa sitten taas reippaammin ja viettääksemme vapaat hetkemme hyödyllisemmin!»
Ei, kaikkein hyvinvointi ei ole enää unelma! Se voi olla unelma silloin, jolloin ihminen sai kootuksi suurin vaivoin vain kahdeksan tai kymmenen hehtolitraa viljaa hehtaarin alalta tai tehdyksi käsin maanviljelykseen ja teollisuuteen välttämättömät välineet. Se ei ole enää sen jälkeen pelkkä unelma, kun ihminen on keksinyt vain hituisen rautaa ja muutamia hiilikiloja vaativan moottorin, joka antaa hänelle käyttövoimaa kuin vahva ja totteleva hevonen ja joka pitää liikkeessä mitä monimutkaisintakin konetta.
Mutta äärettömän pääoman — kaupunkien, kartanoiden, muokatun maan, tehtaiden, kulkuneuvojen, kasvatuksen — on lakattava, hyvinvoinnin toteuttamiseksi, olemasta anastajainsa mielin määrin pitelemää yksityisomaisuutta.
Runsaan, esi-isiemme vaivoin kokooman, rakentaman, valmistaman ja keksimän työkaluvälineistön on siirryttävä yhteisomaisuudeksi, niin että yhteisö voi saada siitä kaikille mahdollisimman suurta etua. Pakkoluovutus on tätä varten välttämätön. Kaikkien hyvinvointi olkoon siten tarkoitusperänä ja pakkoluovutus keinona.
Pakkoluovutus on siis se tehtävä, jonka historia on antanut kahdennenkymmenennen vuosisadan ihmisten suoritettavaksi: se merkitsee palaamista kommunismiin kaikessa, mikä kuuluu ihmisen hyvinvointiin.
Tätä tehtävää ei voida kuitenkaan ratkaista lainlaadintateitse. Kukaan ei sitä suunnittelekaan. Köyhä käsittää yhtä hyvin kuin rikaskin, etteivät nykyiset eivätkä valtiollisesta vallankumouksesta läpäisseetkään hallitukset kykenisi keksimään sille mitään ratkaisua. Yhteiskunnallisen vallankumouksen välttämättömyys oivalletaan, eivätkä rikkaat salaile enemmän kuin köyhätkään, että tuo vallankumous on tulossa, että se voi puhjeta vaikka jo muutaman vuoden päästä.
Tuo kehityskulku juurtui mieliin viime vuosisadan loppupuoliskolla; mutta kun vähemmistö, toisin sanoen omaisuuksia omaavat luokat ehkäisivät sen ja kun se ei voinut saada ilmenemismuotoa, on sen raivattava tarmolla telkeet tieltään ja toteutettava väkivalloin vallankumouksensa.
Mistä vallankumous on alkava? Millä tavoin se ilmaisee tulonsa? Kukaan ei voi vastata noihin kysymyksiin. Kaikki tuo on salattua. Mutta ne, jotka huomaavat ja harkitsevat, eivät erehdy: raatajat ja riistäjät, vallankumoukselliset ja vanhoilliset, ajattelijat ja toiminnan miehet, kaikki tuntevat, että se on tulossa.
No niin, mitä meidän on tehtävä, kun kumous on valmis puhkeamaan?
Me kaikki olemme tutkineet vallankumousten draamallista puolta, mutta perin puutteellisesti niiden todellista kumouksellista ydintä, niin että monet meistä eivät näe noissa suurissa sattumissa muuta kuin toimeenpanon, ensimäisten päivien ottelut, katusulut. Nuo ottelut ja ensimäiset etuvartiokahakat ovat kuitenkin pian ohitse ja vallankumouksen todellinen teho alkaakin vasta vanhojen hallitusten kaaduttua.
Kapinan tuulahdus pyyhkäisee pian sopimattomat ja kykenemättömät, kaikilta tahoilta ahdistetut hallitukset asemastaan. Vuoden 1848 porvarillinen yksinvalta pyyhkäistiin pois muutamissa päivissä ja kun matkavaunut veivät Ludvig Filipin Ranskan rajojen ulkopuolelle, ei ranska välittänyt enää entisestä kuninkaastaan vähääkään. Thiers'in hallitus hajosi 18 päivänä maaliskuuta 1871 muutamassa tunnissa ja päästi Pariisin kohtalonsa herraksi. Hallitukset häipyivät kansan vallankumouksissa kummallisen äkkiä. Ne pujahtavat ensin vehkeilemään toisille tahoille ja kokevat sitten päästä mahdollisuuden mukaan takaisin.
Sotaväki katselee vanhan hallituksen kaaduttua epäröiden kansannousun kuohuja eikä tottele enää johtajiaan. He ovatkin pudistaneet varovaisuuden vuoksi tomun töppösistään. Sotajoukot odottelevat ristissä käsin, mitä tuleman pitää, tai liittyvät, aseensa laskien, kumouksellisiin. Poliisivoima on toimetonna. Se ei tiedä, olisiko sen käytävä kansaa kolhimaan vaiko huudettava: »Eläköön kommuuni!» ja konstaapelit katoavat kotiinsa omaistensa pariin »uutta hallitusta odottamaan». Porvaripohatat pakkaavat matkalaukkunsa ja matkustavat turvallisemmille tienoille. Kansa jää. — Tähän tapaan alkaa vallankumous.
Kommuuni on julistettu useissa suurkaupungeissa. Tuhannet ihmiset oleilevat kaduilla ja kiirehtivät illoin hät'hätää perustettuihin klubeihinsa tutkailemaan toisiltaan: »Mitä meidän on tehtävä?» Sepä innostuttaakin kaikkia ja ne, jotka olivat vielä eilen vallan välinpitämättömiä, voivat olla tänään kaikista kiihkeimpiä. Hyvää tahtoa ja vilkasta voiton varmistuttamishalua on kaikkialla. Uhrausten suuret näytteet alkavat ilmetä. Kansa ei muuta halua kuin mennä eteenpäin.
Kaikki tuo on kaunista, se on ylevää. Mutta se ei ole vielä vallankumousta. Päinvastoin, vallankumouksellisen työ alkaakin vasta tästä.
Epäilemättä ilmestyy ihmisiä, jotka jouduttavat omaa kostokohtaloaan. Watrinin ja Thomasin moiset miehet saavat sovittaa suosiottomuutensa hengellään. Mutta sellaisethan ovat vain tapahtumia tuoksinassa eivätkä vallankumousta.
Valtiososialistit, äärimmäisvasemmistolaiset, sanomalehtimiesmaailman väärin arvostellut nerot, vaalipuhujat, porvarilliset tai entiset työmiehet kiitävät kaupungin raatihuoneelle tai ministeriöön ja ottavat hyljätyt istuimet huostaansa. Jotkut kalunoivat kernaasti pukujaan. He ihastelevat itseään viraston kuvastimissa ja harjoitelevat jakamaan käskyjään uuteen, korkeaan asemaansa sopivalla vakavuudella; heidän on saatava punainen vyö, kirjava hattu ja oikeat virkamieseleet, tehdäkseen tuonnottaisiin toimitus- tai työpaja-tovereihinsa valtavan vaikutuksen. Toiset syventyvät vanhoihin paperipinkkoihin, tajuamatta niistä mitä rehellisimmin tarkoituksin niin sanaakaan. He laativat lakeja ja julkaisevat mahtisanaisia säädöksiä, joita ei kukaan tule täyttäneeksi — siksi, että on olemassa vallankumous.
Saadakseen itselleen arvovaltaa he turvautuvat tuonnottaisten hallitusmuotojen pyhyyteen. Nimittävät itseään »Väliaikaisiksi hallituksiksi», »Yhteishyvän valiokunniksi», »Kunnallisvaliokunniksi», »Raatihuoneenkomendanttivaliokunniksi», »Varmuusvaliokunniksi» — jos joksikin! He kokoontuvat, joko valittuina tai vain huutoäänestyksin hyväksyttyinä, parlamentiksi tai kunnallisneuvostoksi. Niihin kasaantuu kymmenen tai parinkymmenen eri suunnan edustajia, joilla kullakin on oma arvelunsa kumouksen laajuudesta ja tehtävistä. Possibilistit, kollektivistit, radikaalit, jakobiinit ja blanquistit ahertavat väkipakoin yhdessä ja tuhlaavat aikaa keskusteluihin. Kunnialliset ihmiset sotketaan kunnianhimoisiin, joiden ainoana unelmana on vain valta ja jotka halveksivat kansanjoukkoa, josta ovat itsekin peräisin. Kaikki esiintyvät vallan vastakkaisin aattein, mutta ovat pakotetut perustamaan liittoja, tuskin päivääkään pystyssä pysyviä enemmistöjä luodakseen; he kiistelevät ja kohtelevat toisiaan taantumuksellisina, vallanhimoisina ja heittiöinä; eivät pääse yksimielisyyteen ainoastakaan vakavasta toimenpiteestä, vaan viehättyvät pikkuseikkojen pitkäpiimäiseen pohdintaan eivätkä saa aikaan mitään muuta kuin joitakin suurisanaisia julistuksia — tapausten todellisen voiman kehittyessä kaduilla.
Tuo kaikki voi huvittaa teatterin ihailijaa. Mutta vallankumousta se ei vielä ole, mitään todellista siitä ei vielä tapaa.
Tällä välin kärsii kansa. Tehtaat seisovat, työpajat ovat suljetut, kauppa on lamassa. Työmies ei saa edes entistä alintakaan palkkaansa, ja elintarpeiden hinnat nousevat.
Kun kansalla on ominainen ja merkillisinä ajankohtina ylevyyteen yltyvä uhrautumiskyky, kärsii se tuskastumatta. Kansahan huusi vuonna 1848: »Me tarjoamme kolmikuukautisen hädän tasavallan käytettäväksi», sillä välin kun »edustajat» ja uuden hallituksen herrat nostivat alimmasta vanginvartijasta lähtien säännöllisesti palkkansa! Kansa kärsii. Se odottaa lapsekkaassa herkkäuskoisuudessaan, johtajiinsa luottavien laumojen teeskentelemättömällä suorasukaisuudella ylhäältä, valtiopäivien, raatihuoneen, yhteishyvän valiokunnan taholta jotakin — siellähän kyllä kansaa muistetaan.
Siellä yläilmoissa muistetaan kaikkea muuta paitsi joukkojen kärsimyksiä. Kun nälänhätä ahdisti vuonna 1793 Ranskaa ja oli tehdä tyhjäksi koko vallankumouksenkin, kun kansa oli saatettu kurjuuden kuiluun, kun hienoja hetaleitaan näyttelevät naiset viilettivät upeissa vaunuissaan Champs Elyséesillä, maanitteli Robespierre jakobiineja kuuntelemaan Englannin valtiomuotoa käsittelevää tutkimustaan. Kun työmies kärsi vuonna 1848 yleisestä teollisuuden taantumustilasta, riitelivät väliaikainen hallitus ja kamari sotilaseläkkeistä ja vankiloissa tehtävistä töistä, tiedustamatta sanallakaan, millä keinoin kansa näinä pulien aikoina eli. Ja jos moitittaneen preussilaisten tykkien jyskeessä luotua ja vain seitsemänkymmentä päivää kestänyttä Pariisin kommuunia, niin moite kohdistuu silloinkin siihen, ettei kommuuni käsittänyt vallankumouksen olevan mahdotonta päästä voitolle ilman hyvin ruokittuja taistelijoita, sillä eihän kolmenkymmenen soun päiväpalkalla voitu taistella valleilla ja elättää perhettä kotona.
Kansa kärsii puutetta ja pohtii kysymystä: »Mitä meidän on tehtävä tästä umpikujasta päästäksemme?»
No niin, tuohon tiedusteluun tuntuu olevan vain yksi ainoa vastaus:
Todeta ja julki julistaa, että jokaisella ihmisellä, olipa hän entisyydeltään mikä tahansa, voimakas tai heikko, taitava tai taidoton, on ennen kaikkea oikeus elää ja että yhteiskunnan velvollisuus on jakaa kaikkien kesken vallitsemansa toimeentulokeinot. Tunnustaa ja antaa tuo kaikki tiedoksi sekä menetellä sen mukaan!
Toimia niin, että työläinen tietää jo vallankumouksen ensi päivästä saakka uuden ajanluvun alkaneeksi, niin ettei kenenkään tarvitse enää siitä lähtien nukkua palatsin läheisten siltojen alla, nähdä nälkää ruokavarojen riittäessä taikka väristä vilusta turkiskauppojen tienoilla. Että kaikki kuuluu kaikille niin hyvin käytännössä kuin periaatteessakin ja että vihdoinkin voidaan historiaan kirjoittaa kumous, joka ajattelee kansan tarpeitakin, ennen kuin saarnaa sille sen velvollisuuksia. Sitä ei voida toteuttaa lakipykälin, vaan ainoastaan suoranaisella ja täydellisellä kaiken, kaikkien huolettomalle elämälle tarpeellisen haltuunotolla: se on ainoa tieteellinen menettelytapa, ainoa käsitettävä ja kansan kaihoama keino.
On otettava kapinoivan kansan nimessä viljamakasiinit, vaatteista täydet kauppapuodit ja asuttaviksi aiotut talot. Ei ole tuhlailtava mitään, vaan järjestäydyttävä viipymättä poistamaan puutteita, vastaamaan kaikesta välttämättömistä, tyydytettävä kaikki tarpeet, tuotettava, ei enää kenen hyvänsä voitoksi, vaan yhteiskunnan elämiseksi ja kehittymiseksi.
Heittäkäämme nuo herjat haastelut »oikeudesta työhön», joilla vuonna 1848 petettiin ja yhäkin yritellään pettää kansaa. Uskaltakaamme tunnustaa, että tästedes mahdollinen hyvinvointi on toteutettava mihin hintaan hyvänsä!
Kun työläiset vetosivat vuonna 1848 työn oikeuteen, järjestettiin heille kansallis- eli kunnallistyöhuoneita ja ihmiset laitettiin raatamaan näihin työpajoihin neljänkymmenen soun päiväpalkasta! Kun he pyysivät työn järjestelyä, vastattiin heille: »Olkaa kärsivällisiä, ystäväni, hallitus ottaa asian huoltaakseen ja tästä saatte tämänpäiväiset neljäkymmentä soutanne. Mene ja levähdä, kaiken ikäsi rehkinyt raataja!» Ja samalla suunnattiin tykit. Sotajoukot ja reservit kutsuttiin koolle ja työläisten yhteenliittymistä estettiin tuhansin, porvarien merkillisen mainiosti oivaltamin tavoin. Muutamana päivänä sanottiin heille sitten: »Matkustakaa ja asettukaa Afrikaan tai muutoin teidät ammutaan!»
Tulos olisi vallan toinen, jos työläiset vaatisivat hyvinvoinnin oikeutta. He pyytävät siten oikeutta ottaa huostaansa koko yhteisen varallisuuden, talot ja kunkin perheen tarpeiden mukaisen asunto-oikeuden niissä, kootut elintarpeet ja käyttöoikeuden niihin, tunteakseen, vain nälkää nähtyään, hyvinvointiakin. He anovat oikeutta kaikkiin rikkauksiin — olleiden ja olevien sukupolvien työn hedelmiin — ja käyttäisivät niitä saadakseen jo liian kauan porvarien hallussa ollutta taiteen ja tieteen ylevää nautintoa.
Ja mikä tuotakin tärkeämpää: väittäessään omaavansa hyvinvoinnin oikeuden he selittävät oikeudekseen määrätä senkin, mitä tuolla hyvinvoinnilla tarkoitetaan — mitä olisi hyvinvoinnin varmentamiseksi tuotettava ja mitä tästedes arvottomana hyljättävä.
Hyvinvoinnin oikeus, toisin sanoen mahdollisuus elää inhimillisenä olentoina ja kasvattaa lapsista samanarvoisia yhteiskunnan jäseniä, yhteiskunnan, joka on oleva meidän yhteiskuntaamme ylempänä, kun taas »oikeus työhön» on sen sijaan samaa kuin oikeus pysytellä ainaisesti rehkivänä raatajana huomispäiväisen porvarin hallitsemassa ja hyödykseen käyttämässä palkkaorjuudessa. Hyvinvoinnin oikeus onkin tuo tähdätty yhteiskunnallinen vallankumous; oikeus työhön on korkeintaan vain teollisuuden työrangaistusta.
Työläisen on aika julistautua yhteisperinnön osakkaaksi ja ottaa osansa omakseen.