Jokaisen, yksityisomistusoikeuden kanssa pesäeron tehneen yhteiskunnan on mielestämme järjestäydyttävä anarkistiseen kommunismiin. Anarkia vie kommunismiin ja kommunismi anarkismiin, koska molemmat ilmaisevat nykyaikaisissa yhteiskunnissa vallitsevaa tasa-arvoisuuteen pyrkimistä.
Oli aika, jolloin maalaisperhe voi katsoa kylvämäänsä siementä ja tuvassaan kutomiansa villavaatteita oman työnsä tulokseksi. Mutta tämä katsantokanta ei ollut edes silloinkaan oikea. Oli olemassa yhteisesti tehtyjä ja yhteisesti kunnossa pidetyitä teitä ja siltoja, kuivatuita soita ja aidatuita laidunmaita. Kudonta-käsityössä tai kankaan värjäämistavassa tehty parannus oli yhteisetua; talonpoikaisperhe ei tullut siihen aikaan toimeen, ellei saanut tuhansiin tilanteihin kylän tai pitäjän antamaa apua.
Nyt, tässä teollisuusvaltiossa, jossa kaikki on yhteenkytkettyä ja toisestaan riippuvaa, jossa joka tuotannon haara palvelee yleistä tuotantoa, olisi yrityskin leimata tuotantoa alkuperältään yksilölliseksi ihan paikkansa pitämätön. Jos kutoma- ja metalliteollisuus ovatkin kehittyneet hämmästyttävään huippuun, on niiden kiitettävä siitä tuhansien toisten teollisuushaarojen samanaikaista kehittymistä; ne taas, suuret ja pienet, ovat päässeet täydellisyyteensä rautatieverkon laajenemisen, Atlantin takaisen merenkulkuyhteyden, miljoonien työmiesten taitavuuden, eräänlaisen koko työläisluokan yleisvalistuksen ja vihdoin kaikkien, kautta maailman levinneiden töiden turvissa.
Suezin kanavaa kaivaessaan koleraan ja Sankt Gotthardin tunnelia tehdessään joihinkin sisälmysmatoihin menehtyneet italialaiset ja orjien vapautussodassa kuulien kaatamat amerikkalaiset ovat edistäneet Ranskan ja Englannin puuvillateollisuuden kehittymistä yhtä hyvin kuin Manchesterin ja Rouenin tehtaissa riutuvat tyttöset tai jonkin työmiehen innoittama insinööri, joka on keksinyt jonkin parannuksen kutomovälineisiin.
Miten sitten voitaneenkaan arvioida kunkin osuus niistä rikkauksista, joiden kokoamisessa me olemme jokainen osallisena?
Tarkastaessamme tuotantoa tältä yleiseltä, synteettiseltä näkökannalta, emme voi tyytyä kollektivisteihin siinä, että kullekin omaisuuksien tuottamisessa osallisena olon mukaan tuleva tuntipalkka olisi ihanne, taikkapa edes ensi askelkaan tähän ihanteeseen. Ryhtymättä tässä tutkimaan tavaroiden vaihtoarvon ja niitä tuottamaan tarvittavan työpaljouden välisiä suhteita nykyisessä yhteiskunnassa — Smithin ja Ricardon esittämää sekä Marxin heidän peruinaan toistamaa väitettä — pidätämme vain itsellemme oikeuden palata siihen toiste ja sanomme, että kollektivistien ihanne näyttää meistä tuotantokeinoja yhteisenä perintöomaisuutena pitävässä yhteiskunnassa saavuttamattomalta. Sen olisi tälle periaatteelle nojaten pian pakko hyljätä kaikki palkan muodot.
Olemme vakuutettuja, ettei kollektivistisen järjestelmän lievenneltykään individualismi voi kestää osittaisen, maan ja työvälineiden yhteisomistusta ajavan kommunismin rinnalla. Uusi omaamismuoto edellyttää uutta palkan muotoa. Uusi tuotannon muoto ei voi ylläpitää vanhaa kulutusmuotoa, samoin kuin sitä ei voida liittää vanhoihin valtiollisen järjestelmän muotoihin.
Palkkajärjestelmä on syntynyt siitä, että yksityiset omistavat maan ja tuotantovälineet. Se oli kapitalistisen tuotannon kehittymisen epäämätön ehto ja on kuolevakin sen keralla, vieläpä, vaikka sitä yritettäisiin naamioida »voitto-osingoilla». Työvälineiden yhteinen omistaminen vie välttämättä siihen, että myös yhteisesti nautitaan yhteisen työn hedelmiä.
Me väitämme lisäksi, että kommunismi ei ole ainoastaan toivottava, vaan että nykyisten, individualismiin perustuneiden yhteiskuntien on pakkokin yhä mennä kommunismia kohti.
Individualismin kehitys viime vuosisatoina selitetään johtuneeksi ihmisen yrityksistä asettua vastarintaan kapitalismin ja valtion hirmuvaltaa vastaan. Ihminen on uskonut hetkeksi ja ne, jotka antoivat hänen ajatuksilleen muodon, ovat saarnanneet, että vain se voi vapauttaa hänet valtiosta ja yhteiskunnasta. »Rahalla», haasteli hän, »voin ostaa kaikki tarpeeni!». Mutta inehmo onkin erehtynyt ja nykyaikainen historia tekee hänelle tajuttavaksi, ettei hän voi — kultaa kukkuroivine kassakaappeineen — yhteisettä avunannotta niin mitään.
Me huomaammekin tämän individualistisen virtauksen ohelle pitkin koko uusinta historiaa pyrkimyksen, joka tahtoo säilyttää toisaalta kaikki vanhanajan puolittaisen kommunismin perut ja taas toisaalta palauttaa kommunistista periaatetta tuhansiin nykyelämän ilmiöihin.
Heti kun kymmenennen, yhdennen- ja kahdennentoista vuosisatojen kommuunien oli onnistunut päästä erilleen maallisista tai hengellisistä haltijaherroista, ryhtyivät ne kohta laajentamaan yhteistä työtä ja yhteistä kulutusta.
Kaupunki — eivätkä yksityiset — varusteli laivoja kaukaista kauppaa varten ja toimitti sinne sen suojaksi tykkejä. Kaupankäynnin tuottamat voitot tulivat yhteiseksi eivätkä vain yksityisen hyväksi; ostelipa kaupunki asukkailleen elintarpeitakin. Näiden puuhien peruja on säilynyt yhdeksännelletoista vuosisadalle saakka, ja kansat tallettavat niiden muistoja tunnollisesti taruissaan.
Kaikki tuo on ollutta. Mutta maalaiskommuuni (kunta) yrittelee yhäkin varjella tämän kommunismin viimeisiä jätteitä ja saakin sen tehdyksi, kunhan vain valtio ei ehätä heittämään raskasta säiläänsä vaakalaudalle.
Samoihin aikoihin muodostuu uusia järjestöitä saman periaatteen pohjalle: kullekin tarpeensa mukaan, mutta tuhansin eri muodoin, sillä nykyaikaiset yhteisöt eivät voi elää, ellei niissä ole jokin määrä kommunismia. Kommunistinen perintö pulpahtelee nykyisin liike-elämän aiheuttamasta ahdasmielisen itsekkäästä ajatustavasta huolimatta yhä ilmoille ja tunkeutuu kaikin muodoin laitoksiimme.
Silta, missä muinoin oli suoritettava siltaraha, on nyt yleisön omaisuutta. Sellaisia maanteitä, joiden vuoksi maksettiin ennen vanhaan niin ja niin paljon penikulmalta, ei ole enää kuin Itämailla. Julkiset kokoelmat ja kirjastot, yleiset koulut, koululasten ruokinta, yleiset puistot ja puutarhat, avoinna kaikille, valaistut kadut, kaikkien kotiin mielin määrin kulutettavaksi kulkeutuva vesi, kaikki nuo hankkeet nojaavat periaatteeseen: »ottakaa mitä tarvitsette!»
Raitio- ja rautatiet ovat jo ottaneet käytäntöön matkojen luvusta riippumattomat kuukausi- ja vuosiliput, ja tuonnottain on kokonainen maa, Unkari, omaksunut rautatieverkkoonsa vyöhyketaksan, jonka mukaan voi matkustaa samalla maksulla viisisataa tai tuhat kilometriä. Moisesta ei ole enää perin pitkä matka yhteen ainoaan maksuun, kuten maan rajain sisäisissä postimaksuissa on laita. Kaikissa noissa ja tuhansissa muissakin uutuuksissa ei mitata yksityisen kulutusta. Joku mielii matkustaa tuhat ja toinen vain viisisataa kilometriä, riippuen henkilökohtaisista tarpeista, eikä ole mitään syytä suorituttaa toisella kaksinkertaista maksumäärää vain siksi, että hänelle on tarpeen kahta vertaa pitempi matka. Moiset ilmiöt ovat oleellisia meidän individualistisissakin yhteiskunnissamme.
Sellainenkin pyrkimys, vaikka vaatimaton, ilmenee, että yksilön tarpeita ei määritellä hänen yhteiskunnalle tekemiensä tai jolloinkin tehtävien palvelusten perusteella. Ollaan taipuvia katsomaan yhteiskuntaa yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa jokainen osa liittyy niin läheisesti toisiin, että yksilölle aiheutettu hyöty on toistenkin hyöty. Tultuanne johonkin julkiseen kirjastoon — tosin ei Pariisin Kansalliseen, vaan vaikka Lontoon tai Berliinin — ei kirjastonhoitaja tiedustele teiltä yhteiskunnalle tekemiänne palveluksia, vaan antaa teille yhden tai viisikymmentä pyytämäänne teosta, vieläpä tarvitessanne auttaakin teitä löytämään niitä luetteloista. Tieteelliset seurat avaavat kaavamaisten suositusten perusteella — ja hyvin usein annetaan työavustukselle vielä suurempi arvo — jokaiselle jäsenelle, olipa hän sitten joku Darwin tai vain vaatimaton harrastelija, kokoelmiensa, puutarhojensa, kirjastojensa ja laboratorioittensa portit ja suovat hänelle osallisuuden seuran juhlapäivien viettoon.
Jos puuhailette Pietarissa jotakin keksintöä, voitte mennä erityiseen verstaaseen ja saada sieltä paikan, höyläpenkin, rautasorvin, tarpeelliset työkapineet ja kaikenmoiset mittauskojeet käytettäväksenne, mikäli näytätte osaavan niitä käsitellä — ja työskennellä mielin määrin. Työvälineitä on siellä, te voitte herättää ystävienne harrastusta hankkeeseenne, liittyä eri aloilla työskenteleviin tovereihin tai uurastaa kernaasti yksinkin. Keksittekö lentokoneen vai olette keksimättä — se on oma asianne. Te suunnittelette jotakin — ja siinä on kylliksi.
Eihän pelastusvenheenkään miehistö tiedustele, keitä karille ajautuneen aluksen merimiehet ovat, vaan lähtee merelle, uhmaa henkensä raivoavien laineiden leikkiin ja hukkuu väliin täysin tuntemattomia henkilöitä pelastaessaan. Mitäpä varten pelastajain tarvitsisi tuntea heidät? »He tarvitsevat apuamme, he ovat inhimillisiä olennoita — siinä kyllin, heidän oikeutensa on todettu. — Pelastakaa heidät!»
Tämä on laajakantoisinta, kaikkialla, kaikissa mahdollisissa muodoissa, vieläpä oman individualismia saarnailevan yhteiskuntammekin helmassa ilmenevää kommunistista pyrkimystä.
Ja jos jotakin, miltei aina itsekäsmielistä suurkaupunkiamme kohtaisi huomenna suuri onnettomuus — esimerkiksi piiritys —, niin kaupunki säätäisi, että lapsille ja vanhuksille olisi annettava ensi kädessä hoitoa, eikä silloin kysyttäisi, mitä palveluksia he ovat tehneet tai näyttävät vastedes voivan tehdä; sitten pidettäisiin huolta taistelijoista, tutkimatta kuinka urhokas tai älykäs heistä kukin on näyttänyt olevansa; miehet ja naiset kilpailisivat tuhatlukuisina haavoitettuja hoidellen.
Tämä pyrintö on olemassa. Se voimistuu heti jokaisen tärkeimpien tarpeiden tultua tyydytetyiksi, mikäli inhimillinen tuotantokyky karttuu; se voimistuu erityisesti, kun jokin suuri aate ilmestyy poistamaan elämämme arkiaskartelut.
Mitenkä voitaisiinkaan sitten epäillä, ettei silloin, kun tuotantovälineet ovat luovutetut kaikille, kun tehtäviä toimitellaan yhdessä ja kun työ on ottanut kunniasijansa yhteiskunnassa, tuottaen yli kaikkien kaipaamain tarpeiden — mitenkä voidaan enää epäillä, ettei tämä jo nyt niin valtava pyrintö laajentaisi tehoaan ja tulisi itse yhteiskunnallisen elämän perusajatukseksi?
Nämä viittaukset tehtyämme ja ottaen huomioon seuraavissa luvuissa käsittelemämme takaisinvaltauksen, pakkoluovutuksen, käytännöllisen puolen, pidämme ensimäisenä velvollisuutenamme, sitten kun vallankumous on murtanut nykyistä yhteiskuntaamme ylläpitävän mahdin, viipymättä toteuttaa kommunismin.
Mutta meidän kommunismimme ei ole sellaista kuin Fourierin ja »falansterien» kannattajain tai toisaalta saksalaisten valtiososialistien. Se on hallituksetonta, anarkistista kommunismia — vapaiden ihmisten omaisuusyhteisyyttä. Se on ihmiskunnan kaikkina aikoina tavoittelemien kahden päämäärän, kahden saavutuksen synteesi: taloudellisen ja valtiollisen vapauden.
Ottaessamme »anarkian» valtiollisen järjestelyn ihanteeksi tuomme vain esille erään toisen pyrinnön, joka kuuluu inhimilliseen edistykseen. Joka kerta, kun eurooppalaisten yhteiskuntien kehitys on sallinut, ovat ne heittäneet niskoiltaan auktoriteetin ikeen ja hahmoitelleet jonkin yksilöllisen vapausaatteen pohjalla olevan järjestön suuntaviivoja. Ja me huomaamme historiasta noiden ajanjaksojen, jolloin hallitukset ovat joko osittaisen tai yleiskapinan tuhoamina kukistuneet, olleenkin ripeän taloudellisen tai älyllisen edistyksen aikoja.
Näin tapahtui silloin, kun kaupunkikunnat vapautuivat, joiden muistomerkit, ammattikuntien vapaan työn tulokset, eivät vieläkään ole varjoon jääneet; samoin suurten talonpoikaiskapinat jälkeen, jotka tekivät mahdolliseksi uskonpuhdistuksen ja uhkasivat paavinvaltaa; ja samoin oli laita sen vähän aikaa vapaana pysyneen yhteiskunnan, jonka Vanhan maailman tyytymättömät perustivat Atlantin toiselle rannalle.
Tarkatessamme sivistyskansojen nykyistä kehitystä näemme siinä erehtymättömän selvästi yhä vilkkaammaksi viriävän, hallituksen toiminta-alaa rajoittavan ja yksilön vapautta laajentavan virtauksen. Se on nykyisin parhaillaan tapahtuvaa kehitystä, jota tosin nykyaikaiset kurjat laitokset jossakin määrin ehkäisevät. Se vartoo vain kaikkien kehityksien tavoin vallankumousta, raivatakseen vanhat rapistuneet rakenteet tieltään ja saadakseen vapautensa uudestisyntyneessä yhteiskunnassa.
Yriteltyään kauan ratkaista selvittämätöntä pulmaa ja saada itselleen hallituksen, »joka olisi kuuliainen yhteiskunnalle, mutta pakottaisi samalla yksilönkin kuuliaiseksi», ihmiskunta on pyrkinyt erilleen kaikenlaisista hallituksista ja tahtonut tyydyttää järjestelytarvettaan vapain, samaan päämäärään tähtäävien yksilöiden ja ryhmien välisin sopimuksin. Pienimmänkin alueellisen kokonaisuuden riippumattomuus käy silloin ehdottoman tarpeelliseksi; keskinäinen sopimus korvaa lain ja järjestää yksityisten edut yhteisen päämäärän hyväksi — tällöin hyvin usein piittaamatta nykyisistä valtionrajoista.
Kaikki, minkä ennen katsottiin kuuluvan hallituksen tehtäviin, on meidän aikoinamme kiistanalaista, ja me mielisimme muovailla kaikki paremmin ja helpommin hallituksen väliintulotta. Ehdoton lopputuloksemme onkin tähän suuntaan käyviä saavutuksia selvitellessämme, että ihmissuvun pyrkimyksenä on tehdä hallituksen toiminta nollan arvoiseksi, toisin sanoen, ihmissuku tahtoo kukistaa valtion, tuon olennoidun vääryyden, sorron ja yksinoikeuden.
Meillä on jo hämärä aavistus tuosta maailmasta, jossa yksilö ei ole enää lakeihin sidottu, vaan yhteiskunnallisiin tapoihin — tuloksena siitä tarpeesta, jota me jokainen tunnemme naapuriemme tukea ja suosiota tavoitellessamme ja yhteistyöhön heidän kanssaan pyrkiessämme.
Valtiotta toimivan yhteiskunnan aate on aiheuttava varmaankin yhtä monia vastaväitteitä kuin yksityisettä pääomatta olevan yhdyskunnan talouspolitiikkakin. Synnynnäiset ennakkoluulot valtiosta jonakin sallimuksena ovat meille kaikille oleellisia. Koko kasvatuksemme, roomalaisten historiasta byzantilaisen lakikokoelman tutkimiseen, jota meille esitettiin »roomalaisena lakina» ja yliopistoissa opetettavat eri tieteet totuttavat meitä uskomaan hallitukseen ja kaitselmusvaltion hyveisiin.
Tämän ennakkoluulon säilyttämiseksi on laadittu ja julistettu viisaustieteellisiä järjestelmiä. Koko politiikka on tämän periaatteen pohjalla, ja jokainen poliitikko, minkä karvainen hän lieneekin, on aina sanova kansalle: »Antakaa minun puolueelleni valta; me tahdomme ja voimme vapauttaa teidät tukahduttavasta kurjuudestanne!»
Tuo oppi ohjailee kaikkia tekojamme kehdosta hautaan. Avatkaa mikä yhteiskunta- tai lainopillinen teos tahansa, niin näette aina hallituksen, sen rakenteen ja sen hankkeiden saavan siinä niin suuren sijan, jotta joudumme uskomaan, ettei hallituksen ja valtiomiesten piirin ulkopuolella olekaan mitään.
Sama läksy ladellaan sanomalehdissäkin kaikissa äänilajeissa. Palstamäärin selostetaan niissä valtiopäiväväittelyitä ja politikoitsijain vehkeitä, mutta maan päivittäinen, valtava elämä saa niissä vain jonkun rivisen taloudellisista asioista puhuttaessa tai poliisi- ja rikosuutisten joukossa. Ja kun luette noita lehtiä, niin tuskin tulette ajatelleeksikaan sitä suunnatonta olentolaumaa — sanoisimmeko ihmiskuntaa —, joka elää ja kuolee, kärsii, raataa, syö, ajattelee ja luo niiden harvain tilavain henkilöiden ympärillä, joita jumaloidaan niin, että inhimillisyys saa häipyä heidän omasta typeryydestämme paisuneeseen varjoonsa.
Ja heti, kun siirrytään painetusta sanasta itse elämään, kun heitetään katse yhteiskuntaan, oudostellaan kuitenkin hallituksen siinä esittämää tavattoman mitätöntä osaa. Balzac on jo huomauttanutkin, miten monet miljoonat talonpojat eivät tajua koko elämänsä aikana valtiosta muuta kuin sen, että heidän on pakko suorittaa sille veroja. Päivittäin tehdään valtion välimiehyydettä miljoonia sopimuksia ja suurimmat niistä — kaupassa ja pörssissä — suoritetaan siten, ettei edes voitaisi, toisen sopimuspuolen aikoessa olla täyttämättä sitoumustaan, vedota hallitukseen. Keskustelkaapa jonkun kauppa-asioista käsittävän kanssa, niin kuulette, että päivittäisin rahamiesten kesken solmitut liikesopimukset olisivat vallan mahdottomia, elleivät ne perustuisi molemminpuoliseen luottamukseen. Tottumus olla syömättä sanaansa, luottonsa säilyttämistoivo riittää täydelleen tämän suhteellisen rehellisyyden takeeksi.
Sellainenkin henkilö, joka pienimmättä tunnontuskatta myrkyttää korein nimilapuin kaunistetulla, terveydelle vaarallisella aineella ostajakuntaansa, tahtoo säilyttää sitoumustensa täyttämiskunnian tahrattomana. Mutta kun tämä suhteellinen siveystunne on voinut kehittyä meidän nykyisissäkin olosuhteissamme, jolloin rikastumisen toivo on ainoana päämääränä ja kannustajana — ettekö usko sen sitten vielä voimistuvan, kun toisten työn tulosten anastaminen ei enää ole yhteiskunnan pohjana?
Toinen ilmeinen, sukupolveamme erikoisesti kuvaava piirre puhuu yhä paremmin aatteittemme eduksi. Tarkoitamme yhtämittaista toimialojen lisääntymistä, joiden syntymisestä meidän on kiitettävä yksityistä aloitetta ja monenmoisten riippumattomien ryhmien suunnatonta enentymistä. Käsittelemme sitä laajemmin »Vapaa sopimus» nimisessä luvussa. Riittäköön tällä erää vain mainita nuo tosiseikat niin lukuisiksi ja niin tavallisiksi, että ne ovat yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskon varsinaisena olemuksena, vaikka sosialistit ja valtiolliset kynäilijät eivät sitä oivalla, vaan mieluummin puhuvat meille alati hallituksen toimista.
Nämä suunnattomasti vaihtelevat riippumattomat järjestöt ovat niin luonnollinen ilmiö, ne kasvavat niin nopeasti ja ryhmittyvät niin ripeästi, ne ovat niin ehdoton sivistyneen ihmisen yhä lisääntyvän tarpeen tulos ja korvaavat vihdoin niin edullisesti hallituksen välimiehisyyden, että meidän on tunnustettava ne yhä tärkeämmäksi tekijäksi yhteiskuntien elämässä.
Se, etteivät ne leviä vielä kaikkiin elämän oloihin, johtuu siitä, että työläisen köyhyys, nykyisen yhteiskunnan luokkajako, pääoman yksityinen huostaanotto ja valtio luovat niille ylitsepääsemättömän esteen. Murtakaa nuo esteet — ja te saatte nähdä niiden täyttävän sivistyneiden ihmisten suunnattomat toimialat!
Viimeisten viidenkymmenen vuoden historia on antanut meille elävän todisteen siitä, miten kyvytön eduskunnallinen hallitus on suorittamaan sen harteille kasaantuneita tehtäviä. Jolloinkin vielä juteltaneen yhdeksännentoista vuosisadan olleen sen ajan, jolloin parlamentarismi meni myttyyn.
Tämä kyvyttömyys onkin niin ilmeinen, parlamentarismin puutteet ja eduskunnallisen periaatteen perusviat niin silmäänpistävät, ettei harvain, näitä asioita arvotelleiden ajattelijain — esim. J. S. Millin ja Leverdayn — tarvinnut muuta kuin tulkita yleistä tyytymättömyyttä kirjallisesti. Ja eiköhän todellakaan tajuttaisi, miten mieletöntä olisi haalia kokoon kourallinen miehiä ja haastella heille. »Laittakaa, vaikkette osaisikaan, meille kaikkinaisiin elämämme oloihin lakeja!» Aletaan oivaltaa, että enemmistöjen hallitus on samaa kuin antaa kaikki maan asiat enemmistön muodostaville, toisin sanoen valtiopäivillä ja vaalikokouksissa esiintyvälle »vaalikarjalle», sanalla sanoen niille, joilla ei ole omaa mielipidettä. Ihmiskunta hakee ja on jo löytämäisillään uusia uria.
Kansainvälinen postiliitto, rautatieyhtiöt ja oppineiden seurat ovat esimerkkeinämme, millä tavoin lain sijalle soveltuvien vapaiden sopimuksien asia ratkaistaan.
Nyt, kun maailman kaikilla kulmilla olevat ryhmät mielivät erinäisin tarkoituksin yhtyä, eivät ne muodosta enää mitään kaikkikykyistä kansainvälistä edustajaparlamenttia ja sano sille: »hyväksykää lakeja, me tottelemme». Kun ei sovittane suorastaan eikä kirjallisesti, valitaan ratkaistavasta asiasta selvillä olevia valtuutettuja ja huomautetaan heille: »Koettakaa sopia tästä asiasta ja palatkaa — ei lait taskussanne, vaan sopimusehdotus, jonka me joko hyväksymme tai hylkäämme.»
Siten menettelevät huomauttavat, jo kaikkialla Euroopassa ja Yhdysvalloissa olevat teollisuusyhtiöt, oppineiden seurat ja monenmoiset yhdistykset. Ja niin vapautuneen yhteiskunnankin on meneteltävä. Yhteiskunnan on ihan mahdoton takaisinvaltausta toteuttaakseen järjestäytyä parlamentaarisen eduskuntalaitoksen periaatteen pohjalle. Orjuudelle perustettu yhteiskunta voi sopia yhteen yksinvallan kanssa, ja palkkatyöhön ja joukkojen nylkemiseen nojautuva yhteiskunta voi tulla toimeen parlamentarismin kanssa. Mutta vapaan, yhteistä omaisuutta haltuunsa ottavan yhteiskunnan on oivallettava riippumattomassa liittoutumisessa uusi, historian uudelle taloudelliselle ajanjaksolle sopiva järjestelmä.
Jokainen taloudellinen ajanjakso vastaa poliittista jaksoa ja mahdotontahan olisi kajota omaisuuksiin, ellei samalla saataisi uutta valtiollisen elämän muotoa.