Robespierren kukistuminen merkitsi mitä pahinta luhistumista, moraalista luhistumista, joka johtui siitä, että työläiset ja pikkuporvarit jättivät pulaan puolueen, joka tahtoi edustaa heitä, että he kieltäytyivät taistelemasta sen puolesta, että he hengittivät pahasta painajaisesta vapautuneina, kun tuo hirveä murhaaminen vihdoinkin loppui.
Tämä synkkä loppu unohdettiin pian. Vallankumouksellisten proletaarien ja pikkuporvarien mieliin jäi — eikä vain yksistään Parisissa — muisto suuresta ajasta, jona se kapinallaan hallitsi konventtia ja konventin kautta koko Ranskaa, tuon ajan mahtavinta suurvaltaa, joka kykeni uhmailemaan koko Eurooppaa ja lopuksi sen, ainakin ohimennen, voittamaan.
Mitä synkemmäksi kävivät proletaareille ja pikkuporvareille ja yleensä vallankumouksellisille olot Napoleonin sapelihallituksen ja vasta oikein hänen kukistumisen jälkeen aatelisjunkkarien ja rahaylimysten hallituksen aikana, sitä innokkaammin vallankumoukselliset vaalivat noita suuria muistoja.
Ainoastaan sangen harvat ihmiset tutkivat historiaa tieteellisissä tarkoituksissa, tieteellisessä hengessä pyrintönään ihmiskunnan kehityksen syy-yhteyden selvittäminen saattaakseen sen ristiriidattomaan yhteyteen muiden tunnettujen yhteyksien kokonaisuuden kanssa; tahi toisin sanoin, maailmankatsomuksen syventäminen selvään tietoisuuteen ja varmoihin periaatteisiin pääsemiseksi.
Jokaisen tieteen lähtökohtana ovat hyvin käytännölliset tarkoitukset, eikä suinkaan sisäinen pakko päästä filosofiseen tietoisuuteen. Tämän todistaa meille muiden muassa niin abstraktinen geometria jo nimelläänkin, sillä geometria ei merkitse mitään muuta kuin maanmittaustaitoa.
Niinpä oli historiankin lähtökohtana käytännöllinen tarkoitus: esi-isien ylistäminen uuden sukupolven kiihoittamiseksi toimimaan heidän tapaansa. Kun tässä ei ollut kysymys tiedosta vaan valtiollisesta ja moraalisesta vaikutuksesta, ei pidetty välttämättömänä pysyä ankarasti totuudessa: liioiteltiin kernaasti vaikutuksen kohottamiseksi eikä kammottu kaikellaisten juttujenkaan keksimistä. Historian väärennys on yhtä vanha kuin historian kirjoittaminenkin.
Kuten yleensä tiedetään, ei tällainen historian esitys ole vielä tänäpäivänäkään kuollut. Sitähän pidetään kiitettävänä työnä, isänmaallisen mielen kukkana.
Toisen käytännöllisen tarkoituksen sai historiankirjoitus sen kautta, että siitä tuli keino perustella yksityisten valtioiden tai valtion sisällä yksityisten paikkakuntien, säätyjen tai perheiden vaatimuksia vakiintuneen käytännön, sovintojen tai entisajan sopimusten avulla. Tämäkin historianesityksen haara tarjosi väärentelylle runsasta ravintoa. Niinpä esimerkiksi suurin osa katolisen kirkon, sekä paavien että yksityisten piispojen, ritarikuntien ja luostarien omaisuudesta ja vallasta nojautui väärennettyihin asiakirjoihin.
Väärennettyjen asiakirjojen valmistaminen on joutunut pois muodista sen jälkeen kun kirjoitus- ja lukutaito on levinnyt pientä valittua piiriä laajemmalle. Mutta että historia-»tiede» yhä vieläkin osaa laatia mielin määrin tarvittavia perusteluita jokaiselle historialliselle oikeusvaatimukselle, osoittaa se näppäryys, jolla viime vuosina on »tieteellisesti» todistettu sotaakäyvien valtojen historialliset oikeudet kunkin ruokahalua tyydyttävästi.
Mutta tärkeintä historian käytännöllisessä käsittelyssä ei ole esi-isien suurtekojen synnyttämä innostus eikä oikeusvaatimusten perusteleminen, vaan se voimain lisääntyminen, jonka se saavuttaa, joka käyttää hyväkseen menneenajan kokemuksia.
Tämä voimain kasvaminen voi olla laadultaan kahdenlaista.
Yksityinen henkilö voi lisätä älyllisiä voimiaan siten, että hän oppii historiasta, että hän tutkii edeltäjänsä menestyksiä ja epäonnistumisia ja siten näkee, mitä hänen itse on kussakin tapauksessa tehtävä tai tekemättä jätettävä.
Etenkin sotalaitoksen alalla on opin ottaminen historiasta tuottanut suuria käytännöllisiä tuloksia. Ei ole ollut tuskin ainoatakaan suurta sotapäällikköä, joka ei olisi perehtynyt sotahistoriaan ja ottanut oppia edeltäjiltään.
Vaikeampaa on opin ottaminen historiasta politiikan alalla. Tässä tulevat paljoa suuremmat joukot kysymykseen kuin mitä sodissa, etenkin aikaisemmissa sodissa tapahtui. Eivätkä nämä joukot ole tahdottomia välikappaleita kaikkivaltiaan ohjaajan käsissä, vaan hyvin omapäisiä ja vaikeasti laskettavia. Ja lopuksi ovat olot, joissa politikoitsijain on toimittava, paljoa moninaisemmat ja vaihtelevammat kuin sodankäynnin alalla. Ja tälläkin alalla, jossa olosuhteet ovat yksinkertaisemmat ja helpommin laskettavissa, voi käydä hyvinkin turmiolliseksi, jos historiasta oppiminen muuttuu menneisyyden hengettömäksi matkimiseksi eikä, kuten pitäisi, historiasta saatujen yleisten sääntöjen soveltamiseksi kulloinkin esillä olevan määrätyn tapauksen erikoisuuksiin. Politiikassa ovat yksityisten maiden ja aikojen sosialisten ehtojen ja tilanteiden erotukset paljon suuremmat ja sen ohella myöskin vaikeammin tunnettavissa, niin että menneiden ilmiöiden kaavamainen aina määrättyjen tilanteiden pelkkään ulkonaiseen yhtäläisyyteen saakka ulottuva matkiminen usein enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää, ennemmin himmentää silmää näkemästä todellisen asiaintilan ja sen vaatimukset kuin teroittaa sitä.
Niinpä ovat ihmiset politiikassa kaikkina aikoina hyvin vähän osanneet ottaa oppia.
Mutta useimmat politiikot, jos he käsittelevät historiaa, tekevät sitä vähemmän oppiakseen kuin aivan muista syistä. Ja tässä me johdummekin toisen laatuiseen historian tutkimuksen tuottamaan voimain lisääntymiseen.
Jokainen nykyisistä luokista ja puolueista löytää menneisyydestä analogiansa, joilla samoinkuin meidän luokillamme ja puolueillamme oli taistelunsa riistäjien ja riistettyjen, omistavien ja omistamattomien, aristokraattien ja demokraattien, monarkistien ja tasavaltalaisten välillä. Nämä menneiden aikojen luokat ja puolueet syntyivät tosin oloissa, jotka suuresti eroavat nykyajan oloista, ne merkitsivät usein aivan toista kuin myöhemmän ajan vastaavat ilmiöt. Politiikassa kuitenkin verrataan tämän päivän ilmiöitä menneiden aikojen tapahtumiin, niiden tuloksiin ja epäonnistumisiin. Määrätyn suunnan propagandalle merkitsi aina suurta voimainlisäystä, jos se voi osoittaa kuinka suuria tuloksia sen edeltäjät olivat saavuttaneet. Ja samallaista voimainlisäystä merkitsi, jos voitiin vastustajasta osoittaa, että sen edeltäjät olivat kärsineet haaksirikon.
Tämä synnytti sangen vilkkaan harrastuksen historian tutkimiseen, mutta ei suinkaan harrastusta historiallisen totuuden etsimistä kohtaan. Tässäkin huomaamme taas yhden niistä syistä, jotka kiihottavat historian väärentämiseen. Jokaisen puolueen kirjailijat koettavat esittää omat edeltäjät mahdollisimman kirkkaassa ja vastustajain edeltäjät mahdollisimman synkässä valossa.
Niistä käytännöllisistä tarpeista, joista historian tutkimus johtuu, ovat ainoastaan ne vapaat väärentämistaipumuksista, jotka aiheuttaa halu oppia historiasta. Tästä johtuu pyrkimys oppia selvästi tuntemaan oman puolueen edeltäjäin sekä menestyksien että myöskin epäonnistumisien syyt, siis pyrkimys häikäilemättömään arvosteluun. Tässä juuri me siirrymme puhtaasti tieteelliseen totuuden etsintään, tutkimaan historiaa ainoastaan saadaksemme sen syy-yhteydet selville.
Kaikki muut käytännölliset tarpeet, jotka johtavat historian kirjoittamiseen, kehittävät taipumuksia painaa se tarujen luomiseksi. Tätä vastustaa meidän päivinämme ilahuttavalla tavalla se tosiasia, että vastapuolueen arvostelu pitää silmällä jokaista tämäntapaista yritystä. Niin siekailematta kuin evangeliumien kirjoittamisen aikoihin ei tällaista liikettä enää harjoiteta, muuta kuin piiritystilan ja sensuurin vallitessa. Mutta ei ole kansan sivistyksen korkealla asteella ollessa eikä rajattomimmankaan painovapauden aikana puutetta kieroista ja yksipuolisista historiaesityksistä.
Luonnollisesti ei saa uskoa, että tässä olisi aina kysymyksessä pyrkimys johtaa lukijaa harhaan. Useimmissa tapauksissa vie historiankirjoittajan harhaan hänen oma puoluekiihkonsa ja hänen oma puolueahdasnäköisyytensä, jotka estävät häntä näkemästä asioita sellaisina kuin ne tapahtuivat.
Tämä on sitäkin helpommin mahdollista, kun jo itse historiankirjoituksen lähteet monasti ovat peräisin puolueiden taisteluista ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat aina erittäin sekavat, niin ettei ennakkoluulottomimmankaan tutkijan ole helppoa osata oikeaan ja että hänen yhäti on kysyttävä: mikä on totuus?
Täydellä syyllä sanoo Lissagaray »Kommuunin historian» esipuheessa:
»Joka kertoo kansalle vääriä vallankumoustaruja ja — tapahtui se sitten tahallisesti tai tietämättömyydestä — pettää sitä historiadityrambeilla, on samallaiseen rangaistukseen vikapää kuin kartantekijä, joka piirtää vääriä karttoja merenkulkijoille.»
Ja minä tunnen puoluetovereita, hyvin hyviä ja kunniallisia puoluetovereita, jotka pitävät pyhänä velvollisuutenaan vallankumousta kohtaan pettää kansaa väärillä »historiadityrambeillaan» bolshevismista.
Toiselta puolen: kuinka vaikeata onkaan tunnollisimmallekin myrskyn raivotessa merkitä kartalle kaikki ne kalliot, joiden ohitse on purjehtinut. Vallankumoukset, joissa kaikki intohimot pääsevät kahleistaan, joissa taistellaan elämästä ja kuolemasta, ovat luonnollisesti enemmän kuin muut historialliset tapahtumat vaarassa joutua puolueellisesti esitetyiksi ja käsitetyiksi. Ja yhtä luonnollista on, että Ranskan Suuressa vallankumouksessa juuri sen mahtavin vipusin ja sen intohimoisin ilmaisu, Parisin kommuuni hirmuhallituksineen, joutui mitä kiivainten kiistelyiden esineeksi. Siihen viittasivat vastavallankumoukselliset kuvaillakseen vallankumouksen kauheuksia ja tuomitakseen ne. Vallankumoukselliset katsoivat nyt velvollisuudekseen puolustaa niitä. He eivät tyytyneet pitämään hirmuhallitusta yhtenä vallankumouksen erikoisena muotona, joka jo kuului menneisyyteen ja jonka ei tarvitse tulevaisuudessa enää uudistua. He eivät tyytyneet siihen, että olisivat selittäneet tuon hallituksen johtuneen niistä erikoisista oloista, joissa se esiintyi. Vaan he tunsivat, että tuomitsemisen vastakohdaksi piti ylistää sitä, että heidän täytyi pitää terroria tosin kauhistuttavana mutta välttämättömänä sorrettujen luokkien vapauttamiskeinona.
Luottipa itse Marxkin vielä 1848 vallankumouksellisen terrorin voittoisaan voimaan, vaikkakin hän jo silloin katseli hyvin arvostellen 1793 vuoden muistoja.
»Neue Rheinische Zeitung»-lehdessä kirjoitti hän tuon tuostakin terrorismin puolesta. Tammikuun 13. päivän numerossa v. 1849 kirjoitti hän Unkarin kapinasta, jonka vallankumouksellisen merkityksen hän arvioi liian suureksi:
»Ensi kerran vuoden 1848 vallankumouksellisessa liikkeessä, ensi kerran vuoden 1793 jälkeen, uskaltaa vastavallankumouksellisen ylivoiman saartama kansakunta asettaa pelkurimaista, vastavallankumouksellista raivoa vastaan vallankumouksellisen intohimon, valkoista terroria vastaan punaisen terrorin. Ensi kerran pitkistä ajoista näemme todella vallankumouksellisen luonteen, miehen, joka uskaltaa ottaa vastaan kansansa nimessä epätoivotaistelun hansikkaan, joka on kansalleen Danton ja Carnot samassa persoonassa — Ludvig Kossuthin.»
Jo sitä ennen, marraskuun 7. päivänä 1848 kirjoitti Marx, Wienin kukistumisen johdosta:
»Parisissa isketään kesäkuun kumouksen musertava vastaisku. Parisin 'punaisen tasavallan' voitto syöksee armeijoja maiden sisältä rajoille ja rajojen ylitse ja taistelevien puolueiden todellinen voima pelkistyy. Silloin muistelemme me kesäkuuta, lokakuuta (Wienin joutumista Windischgrätz'in joukkojen haltuun) ja mekin tulemme huutamaan:
Vae victis!
Tuloksettomat teurastukset kesäkuussa ja lokakuussa, pitkäveteinen uhrijuhla sitten helmi- ja maaliskuun päivien, vastavallankumouksen verenhimoisuus, ne itse saattavat kansat vakuutetuiksi siitä, että on olemassa vain yksi keino lyhentää, yksinkertaistuttaa, keskittää vanhan yhteiskunnan murhaavat kuolintuskat, uuden yhteiskunnan veriset synnytyskivut, ainoastaan yksi keino — vallankumouksellinen terrorismi.»
Tositeossa ei sitä jouduttu koettamaan. Mutta me huomaamme vallankumouksellisten keskuudessa kasvavan sisäisen ristiriidan. Menneisyyden tutkiminen johtaa heitä puolustamaan terrorismia, mutta se on ristiriidassa, kuten tulemme näkemään, nykyajan olojen aiheuttaman heidän ihmisrakkautensa kehittymisen kanssa ja ihmisten kiduttamisen ja ihmishenkien hävittämisen synnyttämän inhontunteen kanssa. Ja tämä humanisuus saa käytännöllisessä elämässä suuremman vaikutusvallan kuin historiakirjoista ammennettu terrorismin ihailu.
Heinäkuun vallankumouksesta v. 1830 kirjoitti esim. Börne kuudennessa Parisin kirjeessään:
»Nopeasti ovat he voittaneet, nopeammin ovat he antaneet anteeksi. Kuinka lempeästi onkaan kansa vastannut kärsimiinsä kohluihin, kuinka nopeasti ne unohtanut! Ainoastaan avoimessa kamppailussa, taistelukentällä on se vastustajaansa haavoittanut. Turvattomia vankeja ei murhattu, paenneita ei vainottu, piileskeleviä ei etsitty, epäluulonalaisia ei häiritty. Niin toimii kansa!»
Yhtä jalomielisesti kuin 1830 menettelivät Parisin vallankumoukselliset helmikuussa 1848, ja hirvittävissä kesäkuun taisteluissa samana vuonna osoittivat taistelevat työläiset kylläkin mitä suurinta sankarillisuutta ja mitä sitkeintä kestävyyttä, mutta eivät verenhimoa. Sitä osoittivat vain heidän voittajansa mitä kauhistuttavimmassa määrässä. Eivät ainoastaan sotamiehet, joiden raivoa kiihoitettiin kiehumapisteeseen asti tekaistuilla kertomuksilla kapinallisten kauhuteoista, vaan myöskin sivistyneet. Lääkärit kieltäytyivät sitomasta haavoittuneita vallankumouksellisia. Marx huomauttaa tästä »Neue Rheinische Zeitungin» kuuluisassa kirjoituksessa kesäkuun taistelun johdosta:
»Tiede ei ole plebeijiä varten, joka on tehnyt tuon sanoin sanomattoman rikoksen, taistellut kerran vallinharjalla olemassa olonsa puolesta eikä Louis Philippen tai herra Marrastin puolesta.»
Näiden häpeätöiden kiihdyttämänä Marx kirjoitti nuo yllä esitetyt lauseet terrorismista.
Vuoden 1848 kesäkuun taisteluiden kylvämä katkeruus kiehui Parisin työläisissä vielä, kun he 1871 Parisin kommuunissa valtasivat valtiollisen vallan. Monet heistä olivat olleet vuoden 1848 kesäkuun taisteluissa mukana. Voitiin odottaa, että nyt koittaisi kostonpäivä, terrorismin päivä, jota Marx oli ennustanut.
Mutta hän itse toteaa Kommuunista kirjoittamassaan kirjassa (»Kansalaissota Ranskassa 1871»):
»Maaliskuun 18. päivästä aina Versaillesin joukkojen Parisiin tunkeutumiseen saakka pysyi työläisten vallankumous puhtaana kaikista väkivallantöistä, joita uhkuvat 'ylempien luokkien' vallankumoukset ja vielä enemmän vastavallankumoukset.» (3. painos, s. 38.)
Tässä tuomitaan jyrkästi terrorismi, jota pidetään »ylempien luokkien» vallankumouksien tunnusmerkkinä, työväen vallankumouksen vastakohtana.
Joku aika takaperin sanottiin minun kantani bolshevismikysymyksessä olevan petosta Marxia kohtaan, jonka vallankumouksellinen tuli olisi vienyt bolshevismiin. Todistukseksi tästä esitettiin muuan Marxin terrorismia puolustava lausunto vuodelta 1848.
Me näemme nyt, että sen petoksen Marxia kohtaan, jonka minä muka olen tehnyt, teki hän itse jo v. 1871. Hänen ensimäisen ja toisen kantansa välillä oli kahden vuosikymmenen mitä valtavin henkinen työ, jonka hedelmä »Pääoma»-teos oli. Joka terrorikysymyksessä tahtoo vedota Marxiin, hänellä ei ole oikeutta takertua hänen käsitykseensä asiasta v. 1848 ja hypätä vuoden 1871 kannan ylitse.
Kuten Marx, osoitti myöskin Engels v. 1870 sangen vähän ihailevansa terrorismia. Syyskuun 4. päivänä 1870 kirjoitti hän Marxille:
»Me ymmärrämme hirmuhallituksella sellaisten ihmisten herruutta, jotka herättävät kauhua: päinvastoin, se on sellaisten ihmisten hallitus, jotka itse ovat kauhun vallassa. La terreur, enimmäkseen hyödyttömiä julmuuksia, joita itseään rauhoittaakseen tekevät henkilöt, jotka itse pelkäävät. Minä olen vakuutettu siitä, että syypäitä v. 1793 hirmuhallitukseen olivat liian pelokkaat, isänmaanystävinä esiintyvät porvarit, pikkuporoporvarit ja terrorista hyötyä hakevat roskajoukot.» (Marxin ja Engelsin kirjeenvaihto, IV, 379, 380).
Marx oli aivan oikeassa tyydytyksellä viitatessaan siihen, että Parisin toinen Kommuuni säilyi vapaana kaikista väkivaltaisuuksista, joista ensimäinen oli rikas. Väkivaltaisuudet, joita sen olemassa olon ajalla Parisissa tapahtuivat, eivät tulleet sen tilille. Tällä ei kuitenkaan tahdota sanoa sitä, ettei terrorismin ajatuksella Kommuunin keskuudessa olisi ollut mitään merkitystä ja että kaikki sen jäsenet olisivat sen hyljänneet. Näin ei asia suinkaan ollut.
Käsitelkäämme tätä kysymystä seikkaperäisemmin ja vertailkaamme samalla Parisin vuoden 1871 Kommuunia ja Neuvostotasavaltaa toisiinsa. Pitäähän jälkimmäinen usein edellistä julkisesti esikuvanaan ja perustelee oikeutuksensa siihen. Ja onhan Friedrich Engels Marxin kirjan »Kansalaissota Ranskassa» kolmannen painoksen esipuheessa selittänyt, että Parisin Kommuuni oli ollut proletariaatin diktatuuria. Kannattaa sen vuoksi lähemmin tarkastella, miltä tämä diktatuuri näytti.