Vuoden 1917 Neuvostotasavalta samoin kuin Parisin Kommuuni v. 1871 olivat sodan tuloksia, sotilaallisen tappion tuloksia. Ja kummankin kantajoukkona oli vallankumouksellinen proletariaatti.
Mutta siihenpä molempain yhtäläisyydet kutakuinkin supistuvat.
Bolshevikit saivat voimaa temmatakseen valtiovallan käsiinsä siitä, että he olivat Venäjän valtiollisista puolueista se, joka tarmokkaimmin vaati rauhaa, rauhaa mihin hintaan tahansa, yksityisrauhaa välittämättä siitä, millaiseksi sen kautta yleinen kansainvälinen tilanne muodostui, edistivätkö he vai eivätkö sen kautta Saksan sotilasmonarkian voittoa ja maailmanherruutta, jonka suojatteihin he kuuluivat pitkät ajat samaten kuin Indian ja Irlannin kapinoitsijat ja italialaiset anarkistit.
Aivan toisenlainen oli Ranskan radikalismin suhtautuminen vuoden 1870 sotaan Napoleonin kukistuttua ja tasavallan julistamisen jälkeen sekä sen jälkeen kuin tulivat esille Saksan vaatimukset Elsass-Lothringin valtaamisesta. Kolmannen tasavallan taistelussa Saksan liittoutuneita monarkkeja vastaan näytti uudelleen elpyvän vuoden 1793 tilanne, jolloin ensimäinen tasavalta taisteli Euroopan liittoutuneita monarkkeja vastaan. Tuon ajan perinnäismuistot heräsivät uudelleen eloon ja vieläkin kerran, kuten silloinkin, osoittautui proletaarinen Paris sotaisimmaksi ainekseksi, joka sitkeimmin ja tarmokkaimmin vaati sodan jatkamista yhteisen ja jakamattoman tasavallan pelastamiseksi.
Mutta vuoden 1870 talonpojat eivät olleet enää vuoden 1793 talonpoikia. Vaikka nämä olivatkin vihanneet Parisia ja vastahakoisesti sietäneet sen herruutta, niin olivat he kuitenkin täysin vakuutettuja siitä, että oli välttämätöntä työntää vihollinen maasta pois, koska sen voitto uhkasi palauttaa heidän niskoilleen feudalisen riistämisen ja ottaa heiltä pois heidän hankkimansa kirkko- ja pakolaistilat.
Vuoden 1870 talonpojilla ei ollut syytä pelätä tällaista seurausta Preussin voitosta. Näin voittivat nurkkakuntaharrastukset, joista Elsass-Lothringin menettäminen oli pienempi paha sodan hävityksiin ja rasituksiin verrattuna. Lukuunottamatta elsass-lothringilaisia itseään, jotka epätoivoisesti viimeiseen hetkeen saakka harasivat maansa luovuttamista vastaan, voitti rauhanajatus sodan kestäessä nopeasti jalansijaa Ranskan talonpoikain ja pikkukaupunkilaisten keskuudessa. Se ajatus joutui ristiriitaan radikaalisen, sotaisen Parisin kanssa, se muodostui taantumuksellisten ja monarkistien sotahuudoksi!
Kuten Venäjällä vuonna 1917 voitti myöskin vuonna 1871 rauhanpuolue, sotaväsymyksen puolue sodan jatkajain puolueen. Mutta vuonna 1871 ei rauhanajatus vahvistanut jyrkistä jyrkimpiä, vaan taantumuksellisimpia taantumuksellisten joukossa.
Helmikuun 8. päivänä 1871 valittiin kansalliskokous päättämään rauhasta. Valituksi tuli ainoastaan 200 tasavaltalaista, mutta sitävastoin yli 400 monarkistia.
»Melkein koko maaseutu vaati 'rauhaa mihin hintaan tahansa'. Paris sitävastoin huusi 'sotaa viimeiseen veripisaraan saakka'. Se valitsi . . . ainoastaan miehiä, joiden tehtävänä oli vaatia sodan jatkamista, eikä missään tapauksessa sallia, että rauha ostetaan alueiden luovuttamisen hinnalla» (Louis Dubreuilh, La Commune).
Helmikuun 12. päivänä kokoontui kansalliskokous Bordeauxssa, maaliskuun 1. päivänä hyväksyi se 516 äänellä 107 vastaan rauhansopimuksen. Melkein puolet näistä 107 oli Parisin edustajia.
Kansalliskokous oli valittu vain päättämään rauhasta. Ainoastaan tätä seikkaa silmällä pitäen olivat valitsijat äänestäneet. Sen suuri taantumuksellinen enemmistö ei johtunut vastenmielisyydestä tasavaltaa kohtaan, vaan valtavasta rauhantarpeesta. Sen solmiamisen kautta päättyivät kansalliskokouksen valtuudet. Sen tilalle oli valittava uusi, jonka tehtävänä oli valtiomuodosta päättäminen. Tämän vaalit olisivat varmastikin päättyneet toisin kuin Bordeauxn kokouksen vaalit, sillä tasavalta ei kohdannut ollenkaan niin yleistä vastarintaa kuin sodan jatkaminen. Ja kunnallisvaaleissa, jotka toimitettiin huhtikuun 30. päivänä 1871 saavuttivatkin tasavaltalaiset tosiaankin suuria enemmistöjä. Mutta juuri sen takia, että kansalliskokouksen kaalijunkkarit pelkäsivät sitä, takertuivat he kiinni valtuuksissa.
He näyttelivät perustuslakia säätävää kansalliskokousta, ja olisivat epäilemättä palauttaneet monarkian, jolleivät he olisi olleet jakaantuneet kahteen ryhmään. Toinen puoli heistä oli legitimisteja, sen sukuhaaran kannattajia, jota Ranskassa vuoteen 1830 saakka oli pidetty laillisena. Toinen puoli oli orleanisteja, sen sukuhaaran kannattajia, joka vuoden 1830 vallankumouksessa oli astunut syntyperäisten hallitsijain paikalle. Tämä riita pelasti tasavallan, mutta ei kuitenkaan varjellut Parisia molempien ryhmien yhteiseltä vihalta. Muuta lujaa turvaa ei Ranskan tasavallalla ollut kuin Paris. Mutta tämä tuki oli vuoden 1789 jälkeen lukemattomat kerrat näyttänyt voimansa. Monarkian palauttamista ei voinut ajatellakaan ennenkuin Paris oli lannistettu.
Yhä uudelleen ja uudelleen jyrisivät maaseutulaiset Parisia, siveetöntä, jumalatonta, sotaista, tasavaltalaista Parisia vastaan, puhumattakaan sen sosialismista. Istuntojensa alusta alkaen ilmaisi kansalliskokous mitä äänekkäimmällä tavalla tämän inhonsa. Nämä jalot maanisät parjasivat nyt mitä siivottomimmin sankarillista Parisia, joka juuri oli kestänyt isänmaan puolustukseksi viisikuukautisen hirvittävän piirityksen.
Kansalliskokouksen ja sen valitseman hallituksen päämiehen Thiersin suurimmaksi suruksi tuli Parisin lannistaminen, sen itsehallinnon tuhoaminen, pääkaupungin arvon siltä riistäminen, sen lopullinen aseista riisuminen, jotta voitaisiin täydessä turvassa ryhtyä monarkistiseen valtiokaappaukseen.
Tästä tilanteesta johtui ristiriita, joka johti Parisin kapinaan.
Nähdään siis kuinka aivan toisenlaatuinen se oli kuin bolshevikkien valtiokaappaus, joka sai voimansa rauhan tarpeesta, jolla oli talonpojat takanaan, jota vastassa kansalliskokouksessa ei ollut monarkisteja, vaan sosialivallankumouksellisia ja menshevikki-sosialidemokraatteja.
Yhtä erilaiset kuin bolshevikkien vallankumouksen ja Parisin toisen kommuunin lähtökohdat olivat, olivat myöskin niiden viimeiset vaikuttimet.
Bolshevikit pääsivät valtaan hyvin valmistetulla valtiokaappauksella, joka yhdellä iskulla antoi heidän käsiinsä koko valtiokoneiston, jota he heti mitä tarmokkaimmin ja häikäilemättömimmin käyttivät poliittisesti ja taloudellisesti sortaakseen vastustajiansa — kaikkia vastustajiansa, myöskin työväen luokkaan kuuluvia.
Kommuunin kapinasta eivät ketkään muut olleet niin hämmästyneitä kuin vallankumoukselliset itse. Suurimmalle osalle heistä tuli riita hyvinkin huonoon aikaan.
Tosin oli etukäteen valmistetun, aseellisen kapinan vallankumouksellisilla perinnäismuistoilla parisilaisten keskuudessa paljonkin kannatusta. Sosialistien keskuudessa olivat blanquistit sen pääedustajia. Piirityksen aikana olivat he ja muut jakobiinilaismieliset ainekset useita kertoja yrittäneet kapinaa, mutta kun he eivät saavuttaneet riittävää kannatusta, olivat ne säännöllisesti menneet myttyyn.
Niinpä vaativat he Metzin antautumisen jälkeen lokakuun 31. päivänä Parisin kunnallisedustuksen, kommuunin valitsemista, eivät sosialistisista, vaan isänmaallisista syistä, saattaakseen sodankäynnin tarmokkaammaksi, kuten Parisin ensimäinen kommuuni 1792–1794 oli tehnyt. Hallitukselle uskollisen kansalliskaartin osan onnistui ilman veren vuodatusta päästä aseman herraksi, niin vähän vastarintaa kohtasivat hallituksen joukot. Vahvistaakseen asemaansa pani hallitus Parisissa marraskuun 3. päivänä toimeen kansanäänestyksen. Tässä äänestyksessä sai hallitus 558,000 ääntä, kun taas sitä vastaan annettiin vajaa 63,000 ääntä.
Eivätkä toiminnan miehet saavuttaneet parempaa tulosta tammikuun 22. päivänäkään, vaikka he silloinkin puolustivat Parisissa hyvin kansanomaista isänmaallista vaatimusta, että sotaa on jatkettava. Hallitus oli juuri julistanut, että antautuminen oli välttämätön, mikä aiheutti vallankumouksellisten keskuudessa suuttumuksen myrskyn, joka päättyi verisemmin kuin lokakuun 31. päivänä, mutta joka kukistettiin samalla tavalla vaivattomasti.
Nämä epäonnistumiset olivat väsyttäneet toiminnan miehiä, tuottaneet heille pettymystä ja heikentäneet heitä. He eivät olleet valmistuneet uuteen kapinaan maaliskuun 18. päivänä. Sosialistisen Internationalen miehet sitävastoin olivat olleet alunpitäin jokaista kapinayritystä vastaan. Heti sen jälkeen kuin syyskuun vallankumous oli kukistanut Napoleonin, kirjoitti Marx Engelsille (syyskuun 6. päivänä 1870):
»Olin juuri istuutunut alas kirjoittaakseni sinulle, kun Seraillier tulee ja ilmoittaa minulle, että hän lähtee huomenna Lontoosta Parisiin, kuitenkin viipyäkseen siellä ainoastaan pari päivää. Päätarkoitus: järjestää siellä asiat Internationalen (Parisin Liittoneuvoston) kanssa. Tämä on sitäkin tarpeellisempaa, kun tänään koko 'ranskalainen osasto' rientää Parisiin tehdäkseen siellä tyhmyyksiä Internationalen nimessä. He tahtovat kukistaa väliaikaisen hallituksen, panna pystyyn Parisin kommuunin, nimittää Ranskan lähettilääksi Lontooseen Pyatn j. n. e.
»Olen tänään saanut Parisin Liittoneuvoston julistuksen Saksan kansalle (lähetän sen Sinulle huomenna) sekä kiireellisen pyynnön Yleisneuvostolle, että se antaisi erityisesti Saksaa varten uuden julistuksen. Olisin tehnyt tällaisen ehdotuksen jo tänä iltana. Ole hyvä ja lähetä minulle niin pian kuin mahdollista englantilaista kirjallisuutta Elsass-Lothringin asiasta saadakseni julistukseen tarpeellisia sotilaallisia reunamuistutuksia.
»(Parisin) Liittoneuvostolle olen jo tänään vastannut seikkaperäisesti ja samalla ryhtynyt epämiellyttävään työhön avatakseni heidän silmänsä näkemään asioiden todellisen tilan». (Engelsin ja Marxin kirjeenvaihto, IV, s. 330).
On syytetty, että minä olisin vain Marxin »rappeutunut apinoitsija».
Tämän olisi muka jo hänen vallankumouksellinen luonteensa ja vulkaaninen tempperamenttinsa ilman muuta ajanut bolshevikkien leiriin. Me näemme tässä, mitenkä tämä vulkaaninen tempperamentti vallankumouksen aikana katsoi tärkeimmäksi tehtäväkseen »epämiellyttävän työn» avata toveriensa »silmät näkemään asioiden todellisen tilan», ja että tämä tempperamentti itse huolimatta kaikesta vulkaanisuudestaan, olosuhteiden niin vaatiessa, nimitti suunniteltuja vallankumouksellisia kaappauksia jopa niinkin vähän innostuttavalla nimityksellä kuin tyhmyys.
Engels vastasi Marxille syyskuun 7. päivänä:
»Dupont lähtee juuri matkaan. Hän oli illalla täällä ja on raivoissaan kauniista parisilaisjulistuksesta. Että Seraillier lähtee sinne ja on sitä ennen puhunut Sinun kanssasi, rauhoittaa häntä. Hänen mielipiteensä asiasta on aivan selvä ja oikea: tasavallan kautta saavutettua vapautta on käytettävä puolueen järjestämiseen Ranskassa, toimintaan, jos tilaisuutta siihen järjestämistyön päätyttyä tarjoutuu, Interationalea on pidätettävä toiminnasta Ranskassa siksi kunnes rauha on solmittu.»
Tähän vastasi Marx syyskuun 10. päivänä:
»Sano Dupont'ille, että minä olen aivan samaa mieltä.»
Ei siis toiminta näyttänyt tästä vulkaanisesta tempperamentista kaikkein tärkeimmältä, vaan järjestäytyminen.
Tässä pidättyvässä mielessä toimikin Interationale Ranskassa. Se ei lainkaan pyrkinyt hätiköityyn toimintaan.
Ainoastaan yksi esimerkki tästä. Helmikuun 22. päivänä ehdotti Internationalen Parisin Liittoneuvoston kokouksessa yksi jäsen rauhallisen mielenosoituksen toimeenpanemista helmikuun 24. päivänä, vuoden 1848 vallankumouksen vuosipäivänä. Jopa rauhallinen mielenosoituskin näytti Liittoneuvoston enemmistöstä sangen sopimattomalta jännittyneeseen tilanteeseen katsoen. Ennen kaikkea vastusti sitä Frankel, joka vaati, että sillä hetkellä oli käytettävä kaikki voimat työväen järjestämiseen ja kiireellisinten taloudellisten kysymysten tutkimiseen, ennen kaikkea piirityksen aikana eräytyneiden vuokrien maksamis- ja työttömyyskysymyksen tutkimiseen. Internationalen edustajain kansalliskokouksessa, Malonin ja Tolainin, piti siellä ilmoittaa työläisten tahto.
Frankelin esityksestä päätti Liittoneuvosto olla toimeenpanematta mitään mielenosoitusta ja jättää yksityisten jäsenten asiaksi, tahtoivatko he ottaa sellaiseen osaa.
Tämä ei osoita mitään voimakasta kapinantarvetta.
Eivätkä vallankumoukselliset sitä aiheuttaneetkaan, vaan sen vastustajat. Sodan välttämättömyys oli vienyt siihen, että Parisin työväestöä oli otettu kansalliskaartiin ja aseistettu. Tämä tila näytti aineksista, jotka kokoontuivat Thiersin ympärille — maaseudun aatelisjunkkareista, rahamiehistä, ylimmistä virkamiehistä ja ylemmistä upseereista — rajattomalta vaaralta. Rauhan allekirjoittamisen jälkeen ei heistä mikään ollut välttämättömämpää kuin Parisin kansalliskaartin proletaaristen osien aseista riisuminen. Se piti aloitettaman riistämällä siltä kanuunat.
Että Parisin kansalliskaarti oli saanut haltuunsa kanuunoita, sen olivat aiheuttaneet Saksan vallanpitäjät, joiden menettely oli »kipinä, joka sytytti ruutitynnyrin palamaan», kuten Bourgin täydellä syyllä sanoi (George Bourgin, Histoire de la Commune, Paris 1907, s. 43).
Suhdattomuus voiton käyttämisessä perustuu sota-ammatin luonteeseen. Sotaherran tehtäviin ei kuulu yksinomaan voittaminen, vaan myöskin voitetun vihollisen takaa-ajo häikäilemättä siksi kunnes se on täydellisesti hajotettu ja lannistettu. Valtiomiehen tehtävät ovat toisenlaatuisia, valtiomiehen, jonka on pidettävä silmällä myöskin sitä seikkaa, miten vastaisuudessa voidaan elää yhdessä nykyhetken vastustajan kanssa.
Nämä molemmat näkökohdat joutuvat joka sodassa ristiriitaan keskenään. Seuraukset ovat onnettomia, jos sotilaallinen katsantokanta varsinaisen sodan johdon lisäksi pääsee vaikuttamaan myöskin politiikkaan. V. 1866 pääsi Bismarck vielä voitolle sotilaallisesta ajatustavasta, vaikkakin ainoastaan mitä suurimmilla ponnistuksilla. Mutta juuri 1866-vuoden menestykset olivat antaneet Preussin yleisesikunnalle mahtavan arvovallan, jota v. 1870 voitot olivat suunnattomasti lisänneet. Bismarck oli sitä vastaan voimaton, vaan hänen täytyi taipua sotilaallisen ajatustavan edessä, vieläpä hänen oma poliittinen älynsä sumeni ja huikaistui sen kautta.
Tästä johtui Elsass-Lothringin valtaamisvaatimus, joka pidensi sotaa kuukausimääriä, ajoi Ranskan Venäjän syliin ja valmisti Saksan nykyistä luhistumista.
Mutta olihan Elsass-Lothring toki taloudellisesti ja strateegisesti sillä hetkellä saavutettavissa oleva voitto. Mutta siihenkään ei tyydytty, vaan tahdottiin nöyryyttää Parisia, tuota saksalaisten niin vihaamaa vastarinnan keskustaa, ja pakotettiin ranskalaiset helmikuun 26. päivänä suostumaan siihen, että saksalaiset joukot marssivat maaliskuun 1. päivänä Parisiin ja miehittivät Champs Elyséesn.
Kun tieto tästä helmikuun 27. päivänä annettiin parisilaisille, vastasivat nämä yleisellä suuttumuksen huudolla ja vaatimuksella, että maan vihollinen on asevoimilla heitettävä takaisin. Melkein kaikki kansalliskaartin pataljoonat selittivät olevansa valmiit tähän.
Ainoastaan internationalistit pysyivät taaskin rauhallisina. Heistä oli tällä hetkellä kapina sisäistä vihollista vastaan turmiollinen, mutta yhtä onnettomuutta tuottava myöskin hyökkäys maanvihollista vastaan. He vannottivat kansalliskaartin keskuskomiteat luopumaan kaikista aseellisen vastarinnan yrityksistä, estääkseen kesäkuun teurastusten uudistumisen ja tasavallan tukahtumisen Parisin työläisten vereen. He ehdottivat, että kansalliskaartin pitäisi aseellisen vastarinnan asemasta ympäröidä saksalaiset joukot suojelusketjulla, joka eroitti heidät täydellisesti parisilaisista.
Keskuskomitea taipui viime hetkessä ja näin saamme kiittää Internationalea siitä, ettei saksalaisten voittajien turhamainen ylimielisyys aiheuttanut yhtä maailmanhistorian hirveimmistä katutaisteluista. Ei siis tullut saksalaisten, vaan jäi ranskalaisten sotilasten tehtäväksi suorittaa tuo silloin pelätty verilöyly muutamia viikkoja myöhemmin Parisin kaduilla.
Parisin antautuessa tammikuun 28. päivänä oli kaikki kaupungissa olleiden joukkojen sotavarustukset luvattu voittajalle. Poikkeukseksi tästä jäivät kansalliskaartin aseet. Eivät ainoastaan kiväärit, vaan myöskin kanuunat, joita ei ollut hankkinut valtio, vaan Parisin kaupunki.
Kun nyt saksalaiset marssivat Parisiin, ei hallitus huolehtinut millään tavalla siitä, että ne näistä kanuunoista, jotka olivat voittajalle tyhjennettävällä alueella, olisi saatettu turvalliseen paikkaan. He ehkä hyvinkin toivoivat, että maanvihollinen olisi ne anastanut ja siten heikentänyt sisäistä vihollista. Mutta kansalliskaarti oli varuillaan ja saattoi kanuunat, 400 luvultaan, hyvissä ajoin niihin kaupunginosiin, joihin saksalaisia ei päästetty.
Näiden kanuunain valtaaminen oli rauhanteon jälkeen yksi hallituksen kiireellisimpiä huolia. Tällä tavalla piti aloitettaman Parisin kansalliskaartin työläisosien aseista riisuminen.
Kansalliskokous oli uhannut ottaa Parisilta pään ja pääkaupungin aseman (»decapiter et decapitaliser»). Tässä tarkoituksessa oli se päättänyt, ettei se kokoonnu Parisissa. Töintuskin onnistui Thiersin taivuttaa se kokoontumaan Parisin läheisyydessä Versaillessa, pidettyään siihen asti kokouksensa Bordeauxssa. Maaliskuun 20. päivänä piti sen kokoontua täällä. Sitä ennen piti se saada rauhoitetuksi siitä, ettei sillä ollut mitään pelättävää Parisin taholta. Näin määrättiin maaliskuun 18. päivä kanuunain takavarikoimispäiväksi.
Thiers piti viisaampana varastaa ne salaa kuin ryöstää väkivallalla. Kello kolme aamulla, kun koko Paris nukkui, miehittivät muutamat rykmentit Montmartren, jolla kanuunat olivat vartioimattomina, ja koettivat viedä ne pois. Mutta merkillistä kyllä, oli unohdettu ottaa mukaan tähän tarvittavat hevoset. Ne täytyi ensin käydä hakemassa ja sillä välin haistoivat parisilaiset paistinkäryä, kokoontuivat nopeasti minuutti minuutilta kasvavaksi kansanjoukoksi, jotka vannottivat sotamiehiä jättämään kanuunat rauhaan. Ja tämä onnistuikin heille. Sotamiehet, jotka olivat eläneet yhdessä Parisin väestön kanssa, yhdessä niiden kanssa taistelleet maan vihollista vastaan, yhdessä niiden kanssa oppineet halveksimaan kykenemättömiä kenraaleja, he veljeilivät nyt kansan ja kansalliskaartin kanssa. Kenraali Lecomte, joka komensi joukkoja ampumaan aseetonta joukkoa, sai aikaan ainoastaan sen, että hänen omat sotamiehensä käänsivät aseensa häntä itseään vastaan, ottivat hänet kiinni ja ampuivat.
Tämä ampuminen kuuluu niihin terroristisiin kauhutekoihin, joista kommuunia on syytetty. Niihin kuuluu myöskin kenraali Thomasn ampuminen, joka maaliskuun 8. päivän aamuna tavattiin siviilivaatteissa kansanjoukossa tekemässä muistiinpanoja. Hänet teloitettiin urkkijana. Jo helmikuun 28. päivänä oli muuan poliisikätyri, joka oli tavattu vakoilemassa, heitetty Seine-virtaan ja julmalla tavalla hukutettu.
Ne, jotka lukevat nämä teot Kommuunin syyksi, unohtavat, että ne kaikki tapahtuivat aikana, jolloin Kommuunia ei vielä ollut. Mutta ei Parisin väestöäkään saa niiden johdosta syyttää. Siviiliväestö ei ollut syypää ainoaankaan näistä murhista, vaan olivat ne jokainen sotilaiden tekemiä. Ne eivät kuvaa proletariaatin ajattelutapaa, vaan militarismin, joka ei paljon siekaile ihmishenkiä uhratessaan. Ja ne ihmisystävät, jotka vuodattavat suuttumustaan sotamiehiä vastaan sen vuoksi, että nämä ampuivat verenhimoisen kenraalinsa, eivät sitävastoin olisi sanoneet mitään, jos nämä samat sotamiehet olisivat ampuneet naisia ja lapsia.
»Vaimojen ja lasten asemasta ampuivat kenraali Lecomten omat miehet hänet itsensä. Sotamiehet, joita on kasvatettu työläisten vihollisiksi, eivät luonnollisesti pääse totutuista tavoistaan samassa silmänräpäyksessä, jona he siirtyvät työläisten puolelle» (Marx, Kansalaissota Ranskassa, s. 38).
Mikäli kansalliskaarti sekautui näihin tapahtumiin, teki se tämän estääkseen verenvuodatusta. Sen onnistuikin osaksi panemalla henkensä alttiiksi estää kiihoittuneet sotamiehet surmaamasta muita vangittuja upseerejaan, jotka kaikki laskettiin vapauteen.
Maaliskuun 19. päivänä pani kansalliskaartin keskuskomitea heti vastalauseen syytöstä vastaan, että se olisi muka ottanut osaa mainittuihin veritekoihin. Julistuksessa, joka julkaistiin Kommuunin virallisessa lehdessä (Journal Officiel) sanotaan muiden muassa:
»Suuttumuksella me sanomme: verinen lika, jolla koetetaan meidän kunniaamme tahrata, on katalaa parjausta. Emme koskaan ole päättäneet mitään teloitusta, ei koskaan ole kansalliskaarti ottanut osaa minkään rikoksen toimeenpanemiseen.»
Tässä mitä voimakkaimmin tuomitaan sekä syyttäjät että myöskin ne teot, joiden aiheuttaminen on koetettu saattaa kansalliskaartin syyksi.
Joukkojen siirtyessä kansan puolelle jäi hallitukselle vain kaksi tietä: tehdä myönnytyksiä kapinoiville joukoille, neuvotella heidän kanssaan tai sitten paeta. Thiers ei tahtonut tietääkään neuvotteluista. Hän pakeni suinpäin hallituksineen Parisista ja kiirehti viemään pois kaikki ne joukot, joihin kapinanhenki ei vielä ollut tarttunut. Hän luovutti Parisia ympäröivät linnoituksetkin, niiden mukana koko Parisia vallitsevan Fort de Mont Valerieninkin.
Jos parisilaiset olisivat ajaneet takaa Thiersiä, niin olisi heidän ehkä onnistunut saada käsiinsä koko hallitus. Parisista pakenevat joukot eivät olisi tehneet pienintäkään vastarintaa. Tämän totesivat myöhemmin heidän omat kenraalinsa. Silloin olisi ollut mahdollista asettaa uusi hallitus, joka tosin ei vielä olisi voinut toteuttaa sosialismia — olot siihen eivät olleet kypsät. Mutta se olisi kyllä voinut hajoittaa kansalliskokouksen ja toimituttaa uudet vaalit ohjelmana: tasavallan vakiinnuttaminen, kuntien itsehallinto, Parisin niiden joukossa, ja miliisi vakinaisten sotajoukkojen tilalle. Enempäähän ei Kommuuni silloin vaatinutkaan. Ja tämä ohjelma oli Ranskan silloisissa oloissa mahdollinen toteuttaa.
Mutta Thiers pakeni hätyyttämättä. Hänen sallittiin ottaa mukanaan joukkonsa, järjestää ne uudelleen Versaillessa, täyttää ne uudella hengellä ja vahvistaa niitä.
Enimmän hämmästyivät ministerien pakoa itse parisilaiset.
Ei ollut minkäänlaista järjestöä, joka olisi voinut paenneiden vallanpitäjien jälkeen heti ryhtyä tapausten kulkua ohjaamaan. Vielä maaliskuun 19. päivän aamuna oli Paris aivan ilman hallitusta. Itsestään tosiasiain pakottamana työnnettiin sille paikalle kansalliskaartin keskuskomitea, järjestö, jolla ei ollut vakavaa ohjelmaa eikä selvää menettelytapaa. Se vapautti aluksi itsensä edesvastuusta sen kautta, että se uskoi vallan eräälle yksityiselle henkilölle, Lullierlle, jonka se määräsi Parisin ylipäälliköksi. Hän oli sopimattomin ihminen mitä ajatella saattaa: juoppo, josta ei tiennyt, oliko hän
»enemmän narri kuin petturi, vaiko päinvastoin. Tämä mies teki 48 tunnissa kaikki törkeät virheet ja koskaan korjaamattomat erehdykset, mitä ikinä vain tehdä saattoi . . . Mutta tämä onneton Lulliern vaali oli lopuksi vain merkki, joka niin hyvin kuvasi tilannetta». (Dubreuilh, La Commune, s. 83.)
Vasta huhtikuun 3. päivänä päätettiin tehdä hyökkäys Versaillesta vastaan. Mutta se, mikä maaliskuun 19. päivänä olisi päättynyt varmaan voittoon, tuli huhtikuun 3. päivänä turmion syyksi. Toivo, että sotamiehet taaskin, kuten maaliskuun 18. päivänä, siirtyisivät parisilaisten puolelle, petti katkerasti. Parisin kansalliskaarti kohtasi sitkeätä ylivoimaista vastarintaa, joka torjui sen hyökkäyksen. Siitä lähtein oli se pakoitettu puolustautumaan, puolustautumaan koko Ranskaa vastaan. Tällä oli sen kukistuminen jo ratkaistu. Mutta tästä alkaen muuttui Parisin kapina luonteeltaan puhtaasti proletaariseksi. Siihen saakka oli laajoja porvaristopiirejä horjunut puolelle ja toiselle. Nyt antoivat he työväen yksin suorittaa taistelun.
Kuinka aivan toisin kuin Parisissa maaliskuun 18. päivänä 1871 tapahtuikaan vallankumous Pietarissa marraskuun 7. päivänä 1917! Sitä oli valmistanut vallankumouskomitea, joka järjesti työläisten ja sotamiesten voimat hyökkäykseen hallitusvaltaa vastaan, jolla silloin oli Pietarissa yhtä vähän voimaa takanaan kuin Thiersillä Parisissa 1871.
Mutta kaikkien valta-asemien valtaaminen pääkaupungissa ei tosin olisi ratkaissut voittoa bolshevikkien hyväksi, joll'eivät voimasuhteet koko valtakunnassa olisi olleet heille paljon suotuisammat kuin v. 1871 Parisille.
Kun Kerenski pakeni Hatsinaan, kuten muinoin Thiers Versailleshin, ei hän voinut luottaa talonpoikaisväestöön, joka oli ollut tämän tukena. Talonpojat ja heidän mukanaan armeija menivät Venäjällä vallankumouksellisten puolelle, jotka olivat vallanneet pääkaupungin. Tämä antoi heidän hallitukselleen voimia ja iän, jota ei suotu Parisin kapinalle. Mutta se liitti siihen myöskin taloudellisesti taantumuksellisen aineksen, josta Parisin Kommuuni säästyi. Parisin Kommuunin työväen diktatuuri ei ole koskaan nojautunut talonpoikaisneuvostoihin.
Parisin Kommuuni ja Neuvostotasavalta olivat lähtökohdiltaan aivan erilaisia. Yhtä erilaisia ovat myöskin niiden elimet ja menettelytavat.
Parisin Kommuunilla oli myöskin tosin järjestö, jota voidaan verrata työläis- ja sotilasneuvostoon. Sehän oli sikäli samanlaisessa asemassa kuin Venäjän vallankumous, kun sekin seurasi samoinkuin tämä despoottista hallitusta, joka oli estänyt kaikki julkiset valtiolliset joukkojärjestot ja kieltänyt ammatillisen järjestäytymisen aivan lähelle lopullista kukistumistaan.
Yhtä vähän kuin Venäjän työläisillä 1905 ja 1917, oli ranskalaisilla syyskuun 4. päivänä 1870 voimakkaita valtiollisia ja ammatillisia järjestöjä, jotka olisivat kyenneet yhtenäiseen taisteluun. Tämä juuri oli, kuten olemme nähneet, yhtenä syynä siihen, minkä takia Marx niin kovin toivoi, että työläisten aluksi piti käyttää hyväkseen uutta tasavaltaa järjestyäkseen ja oppiakseen ja sen kautta kypsyäkseen, eikä ennen aikojaan tuhlata voimiaan äkkiyllätysyrityksiin, jotka eivät suotuisimmassakaan tapauksessa lupaisi heille jatkuvaa valtaa.
Mutta kun he nyt olivat päässeet valtaan, ei äkkikaappauksella, vaan voimain mittelyssä, johon he olivat pakosta ajautuneet, niin täytyi heidän etsiä, mistä he poliittisten ja ammatillisten järjestöjen puutteessa löytäisivät keinon, millä korvata ne.
Venäläisillä työläisillä oli tällainen väline suurliikkeiden organisationissa.
»Uusaikainen teollisuus on muuttanut patriarkaalisen mestarin pikkuverstaan teollisuuskapitalistin suureksi tehtaaksi. Työläisjoukot tehtaaseen koottuina, järjestetään sotilaalliseen kaavaan. Heidät asetetaan tavallisina teollisuussotilaina täydellisen aliupseeri- ja upseerihierarkkian silmälläpidon ja ohjauksen alaiseksi.» (Engels–Marx, Kommunistinen Manifesti.)
Tehtaan »teollisuussotilaiden» tarvitsi vain korvata kapitalistien asettamat aliupseerit ja upseerit itsevalitsemillaan ja tehdasjärjestö muuttui tehdastyöläisten luokkajärjestöksi. Näin johtuivat Venäjän työläiset työläisneuvostojen asettamiseen. Ne eivät edusta pidemmälle kehittyneiden maiden puolue- ja ammattijärjestöihin nähden korkeampaa työläisjärjestömuotoa, vaan ne ovat hätävara, joka on syntynyt näiden puutteessa.
Parisin työläisillä ei ollut tällaista hätävaraa. Parisin teollisuus oli suureksi osaksi ylellisyysteollisuutta eikä massateollisuutta. Vielä toisen Kommuunin aikana oli »patriarkaalisen mestarin pikku verstas» vallitsevana, kun sen sijaan »teollisuuskapitalistin suuri tehdas» oli melkein tuntematon, aivan päinvastoin kuin Venäjällä, erittäinkin juuri Pietarissa. Venäjän valtakunnan taloudellinen kehittymättömyys ilmenee teollisuuden puutteessa, siinä, että teollisuustyöläiset ovat pienenä vähemmistönä talonpoikiin verraten. Mutta se mitä kapitalistista teollisuutta on olemassa, se on aivan uusimmanaikaista suurteollisuutta.
Parisin työläisten täytyi tarttua toiseen vastikekeinoon korvatakseen valtiollisten ja taloudellisten joukkojärjestöjen puutteen, ja heillä oli kansalliskaarti.
V. 1789 vallankumous oli vienyt siihen, että Ranskassa kaikkialla, mutta erittäinkin Parisissa, kansa oli aseistautunut. Aseistautumisella oli kaksinainen tarkoitus. Alemmat luokat, työläiset ja köyhemmät pikkuporvarit, aseistautuivat ja järjestäytyivät kapinoita varten. Vallankumous ei ollut antanut heille sitä, mitä he tarvitsivat, eikä voinutkaan heille sitä antaa silloisissa oloissa. Siitä johtui heidän alituinen pyrkimyksensä aseellisilla kapinoilla työntää vallankumousta eteenpäin.
Toisenlainen oli porvariston, kapitalistien, hyvinvoipien pikkuporvarien ja tyydyttävässä asemassa olevien sivistyneiden laita. Heille oli 1789 vallankumous antanut sen, mitä he tarvitsivat; he aseistautuivat ja järjestyivät puolustaakseen saavutuksiaan kahdelle taholle — taantumuksellisia voimia vastaan, jotka tahtoivat uudelleen elvyttää vanhan feudaali-itsevaltiuden, sekä myöskin alempia kerroksia vastaan, jotka levottomina tunkivat yhä eteenpäin. Heidän järjestönsä oli kansalliskaarti.
Porvaristo jäi voittajaksi vallankumoustaisteluissa ja sen mukana säilyi kansalliskaarti omistavien luokkien vartiona, joka itse nimitti upseerinsa ja jolla hallituksen rinnalla oli jonkunlainen itsenäisyys.
Merkityksensä huippukohdan saavutti kansalliskaarti heinäkuun kuningasvallan aikana, 1830–1848. Se ei kuitenkaan kyennyt sitä pelastamaan ja osoittautui v. 1848 hyvin epäluotettavaksi. Napoleon III riisti siltä valtiokaappauksensa jälkeen itsenäisyyden, juuri oikeuden itse valita upseerinsa. Mutta ei hänkään kuitenkaan uskaltanut sitä kokonaan lakkauttaa.
Niin tuli v. 1870 sota, tulivat ensimäiset tappiot. Isänmaa oli taaskin vaarassa, v. 1793 henget heräsivät uudelleen, muistot voitollisesta taistelusta koko Eurooppaa vastaan koko kansan aseisiin nousemisen voimalla.
Tällaisen tilanteen painostuksesta hyväksyi lakiasäätävä eduskunta Parisissa elokuun 11. päivänä Jules Favren esityksestä lain, joka muutti kansalliskaartin porvarien suojelusjärjestöstä yleiseksi kansanasejärjestöksi. Parisin kansalliskaartin kuuteenkymmeneen vanhaan pataljoonaan, joiden sotamiehet oli otettu omistavien luokkien riveistä, liittyi nyt kaksisataa uutta köyhempien luokkien pataljoonaa, jotka vielä saivat oikeuden nimittää omat upseerinsakin.
Näin muuttuivat Parisin kansalliskaartin uudet pataljoonat todellisiksi työväenjärjestöiksi.
Koko laki kansalliskaartin laajentamisesta oli äkillisen kauhun tuote, eikä johtunut kypsästä harkinnasta. Sen isätkin kauhistuivat pian itse omaa lastansa ja päättivät tehdä kaikkensa sen heikentämiseksi. Sitä ei voitu estää, että Parisin työläiset aseistautuivat, mutta Parisin sotilasviranomaiset Trochun johdolla jättivät tekemättä kaiken, mikä olisi ollut omiaan muodostamaan kansalliskaartista sodassa käyttökelpoisia joukkoja. Tällä tavalla he pettivät isänmaansa, mutta he pelkäsivät enemmän Parisin työläisiä kuin Wilhelmin sotamiehiä.
Parisissa oli piirityksen alussa 100,000 miestä linjajoukkoja ja lisäksi 100,000 miestä mobilikaartia. Jos otaksutaan, että yli 300,000 kansalliskaartilaisesta 200,000 miestä kykeni kenttäpalvelukseen, niin teki tämä yhteensä 400,000 miestä, joita vastaan saksalaisia ei milloinkaan ollut sanottavasti enemmän kuin puolet tästä määrästä ja nekin joukot laajalla rintamalla ympäri Parisin.
Elokuusta alkaen oli kyllä riittävästi aikaa kansalliskaartin harjoittamiseen.
Parisin ylipäälliköllä oli saksalaisia vastaan käytettävänä suuri ylivoima. Jos hänen olisi onnistunut murtaa Parisia saartava rautarengas, silloin olisi Saksan armeijan toiveet saattaa sota voitolliseen loppuun olleet hyvin pienet.
Mutta kaiken tämän edellytyksenä olisi ollut, että kansalliskaartia olisi heti ryhdytty sotilaallisesti harjoittamaan. Mutta siihen pelättiin ryhtyä. Mieluummin menetettiin sota ja luovutettiin Elsass-Lothring vastustajalle.
Tämän tunsivat parisilaiset ja siitä johtui heidän raivonsa vallanpitäjiä vastaan, jotka pettivät Ranskaa.
Kun Paris oli antautunut ja kansalliskokous oli valittu ja sen viha tasavaltaa ja pääkaupunkia vastaan oli mitä ärsyttävimmällä tavalla tullut näkyviin, silloin huomasivat parisilaiset, että oltiin kulkemassa tuimaa taistelua kohti. Ainoa mahti, johon he voivat turvautua, oli kansalliskaarti.
Vallankumoukselliset pataljoonat olivat jo piirityksen aikana ylläpitäneet keskenään läheisiä suhteita, nyt päättivät he yhtyä liitoksi ja sen takia nimitettiin heitä liittoutuneiksi.
Vasta helmikuun 15. päivänä kokoontuivat vallankumouksellisten pataljoonain valtuutetut neuvottelemaan liitosta. He asettivat valiokunnan laatimaan sääntöjä, jotka esitettiin helmikuun 24. päivänä pidetylle uudelle kokoukselle. Mutta kokous oli silloin, kun jo pelättiin saksalaisten kaupunkiin marssimista, liian kiihkoinen voidakseen neuvotella. Se keskeytti istuntonsa ottaakseen osaa vallankumoukselliseen mielenosoitukseen Bastilletorilla.
Seuraavina päivinä esiintyi väliaikainen kansalliskaartin keskuskomitea, mikä oli aivan välttämätöntä päättömyyksien estämiseksi saksalaisten joukkojen piakkoin marssiessa Parisiin. Vasta maaliskuun 3. päivänä luotiin lopullinen järjestö valtuutettujen kokouksessa. Päätettiin, että asetetaan kansalliskaartin keskuskomitea, johon kuuluu kolme valtuutettua jokaisesta Parisin kahdestakymmenestä piiristä (arrondissement). Legionaneuvosto valitsee kaksi näistä ja legionan päällikkö kolmannen. Piirin pataljoonat muodostavat legionan. Maaliskuun 15. päivänä kokoontuivat valitut lopullisena keskuskomiteana ja siihen asti toiminut väliaikainen komitea hajaantui.
Tätä keskuskomiteaa voidaan, koska se oli kansalliskaartin valitsema, nimittää sotilasneuvostoksi. Mutta sen olivat valinneet proletaariset ja työväkeä lähellä olevat kansalliskaartilaiset, sillä omistavien luokkien pataljoonat eivät olleet tässä mukana. Keskuskomitean ilmoituksen mukaan oli sen takana maaliskuun 18. päivänä Parisin kansalliskaartin 260 pataljoonasta — 215.
Sikäli oli se siis jonkunlainen työläisneuvosto. Sitä voidaan sen vuoksi hyvällä syyllä verrata työläis- ja sotilasneuvostojen keskusneuvostoon. Mutta siitä huolimattakaan ei Parisin Kommuunista kehittynyt mitään neuvostotasavaltaa.
Kun hallitus maaliskuun 18. päivänä oli pötkinyt pakoon ja jättänyt julkisen vallan tuuliajolle, joutui tämä itsestään Keskuskomitean käsiin. Se oli ainoa järjestö Parisissa, joka nautti yleistä arvovaltaa, vaikkakin kaikki sen jäsenet olivat aivan tuntemattomia ihmisiä.
Maaliskuun 19. päivänä kokoontui se neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä. Niinkuin usein muovailtiin tälläkin kertaa kysymys »joko-tahi», siinä missä olisi ollut paikallaan »sekä-että-myöskin». Sosialistit ovat usein kiivaasti kiistelleet kysymyksestä, uudistuksiako vaiko vallankumous, sen sijaan kun olisi ollut sanottava, että taistelua uudistuksien puolesta ja pyrkimystä vallankumoukseen oli johdettava sillä tavalla, ettei toinen näistä liikkeistä estä toista vaan tukee sitä.
Maaliskuun 19. päivänä vaativat Keskuskomiteassa toiset, että on marssittava Versaillesta vastaan, toiset, että on vedottava valitsijoihin ja vielä eräät, että on ryhdyttävä heti vallankumouksellisiin toimenpiteisiin. Ikäänkuin ei jokainen näistä askeleista olisi ollut yhtä välttämätön ja ikäänkuin yhden toteuttaminen olisi estänyt toteuttamasta toisia. Keskuskomitea päätti aluksi astua yhden askeleen, joka siitä näytti tärkeimmältä: se tahtoi näyttää, että Parisin kapinan takana oli valitsijain enemmistö ja sillä antaa kapinalle suurempaa moraalista voimaa. Tämä oli aivan oikein ajateltu, paikallaan vain olisi ollut vahvistaa yleisen äänioikeuden moraalista arvovaltaa vastustajia kohtaan, joka etsi tukea armeijasta, sotilaallisen voiman mahtikeinoilla.
Tosin oli välttämätöntä heti valita Parisille kunnallishallinto yleisellä äänioikeudella, jonka keisarikunta oli parisilaisilta riistänyt. Heti keisarikunnan kukistuttua syyskuussa 1870 olivat parisilaiset pakottaneet uuden väliaikaisen hallituksen lupaamaan, että heti ryhdyttäisiin toimiin kunnallishallituksen valitsemiseksi. Tämän lupauksen pettäminen oli jo piirityksen aikana ollut lisäsyynä levottomuuksiin. Kapinat lokakuun 31. ja tammikuun 22. päivänä olivat tapahtuneet tunnussanana: eläköön kommuuni!
Tämän vuoksi oli kommuunin vaalien pikainen julistaminen tullut välttämättömäksi. Ne määrättiin ensin maaliskuun 23. ja sitten 26. päiväksi. Keskuskomitea piti itseään yleisellä yhtäläisellä äänioikeudella valittujen sijaisena.
Ranskan tasavallan virallisessa lehdessä (»Journal officiel de la République Française sous la Commune») julisti se maaliskuun 20. päivänä Parisin kansalaisille:
»Kolmen päivän päästä kutsutaan teidät täydessä vapaudessa valitsemaan Parisin kunnallisedustusta. Sitten tulevat ne, jotka pakottava välttämättömyys oli saattanut ottamaan vallan käsiinsä, luovuttamaan väliaikaiset valtuutensa kansan valitsemien henkilöiden käsiin.»
Eikä tämä jäänytkään pelkäksi lupaukseksi. Sen jälkeen kun Kommuuni oli konstitueerautunut, luovutti Keskuskomitea sille maaliskuun 28. päivänä valtansa. Olipa se aikeissa kokonaan hajaantua. Mutta Kommuuni ei myöntynyt siihen ja niin toimi se Kommuunin alaisena, osana sen sotilaallisesta koneistosta. Tämä ei ollut eduksi toiminnan yksinkertaistamiselle ja sodanjohdon yhtenäisyydelle. Mutta Keskuskomitea ei milloinkaan yrittänyt loukata periaatetta, että ylin valta kuului yleisellä äänioikeudella valituille luottamushenkilöille. Ei milloinkaan se esittänyt vaatimusta, että kaikki valta kuuluisi työläis- ja sotilasneuvostoille eli tässä tapauksessa työläispataljoonien Keskuskomitealle.
Tässä kohdassa siis oli Parisin Kommuuni täydellisesti vastakkaisella kannalla kuin Venäjän neuvostotasavalta.
Ja kuitenkin kirjoitti Friedrich Engels maaliskuun 18. päivänä 1891 Parisin Kommuunin 20-vuotispäivänä:
»Hyvät herrat, tahdotteko tietää, miltä työväen diktatuuri näyttää? Katsokaa Parisin Kommuunia. Se oli työväen diktatuuria.»
Nähdään siis, että Marx ja Engels eivät tällä diktatuurilla ymmärtäneet suinkaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden tai ylipäätään kansanvallan kumoamista.
Maaliskuun 26. päivän vaalissa valittiin 90 jäsentä Kommuuniin. Niiden joukossa 15 hallituksen miestä ja 6 porvarillis-radikaalia, jotka kyllä olivat oppositionissa hallitusta vastaan, mutta tuomitsivat kapinan. Neuvostotasavalta ei olisi lainkaan sallinut, että tällaiset vastavallankumoukselliset ainekset esiintyivät ehdokkaina, puhumattakaan siitä, että heidät olisi sallittu valita. Kommuuni, kunnioittaen kansanvaltaa, ei asettanut pienimpiäkään esteitä porvarillisten vastustajain vaalille.
Että heidän toimintansa Kommuunissa päättyi lyhyeen, siihen olivat he itse syyssä. Seura, johon he olivat joutuneet, ei heitä miellyttänyt ja he itse kiiruhtivat jättämään sen. Toiset ennen valittujen kokoontumista, toiset Kommuunin ensimäisinä päivinä. Nämä eroamiset sekä muutamat kaksoisvaalit tekivät välttämättömäksi täytevaalien toimittamisen, jotka tapahtuivat huhtikuun 16. päivänä.
Kommuunin jäsenten suuri enemmistö kannatti kapinaa. Kuitenkaan eivät kaikki kommuunin vallankumoukselliset jäsenet olleet sosialisteja.
Enemmistö oli vain pelkkiä vallankumouksellisia. Useimpia heidän joukostaan johtivat v. 1793 jakobinilaisuuden muistojen periaatteet. Jotkut heistä olivat jo 1848 kuuluneet silloiseen vuoripuolueen jälkipainokseen, niin Delescluze ja Pyat, monia heistä oli heidän poliittinen taistelunsa erottanut ammattitoiminnastaan muuttaen heidät ammatiltaan salaliittolaisiksi ja vallankumouksellisiksi. Vanhat heistä elivät kokonaan muinaisajan muistoissa ja heillä ei ollut minkäänlaista harrastusta uusia oloja ja käsityksiä kohtaan.
»Toiset, nuoret, olivat monasti väkivaltaihmisiä, joilla ei ollut lujaa pohjaa jalkainsa alla, usein pelkkiä sanasankareita, jotka nyt leikkivät kapinaa samoinkuin he joitakuita kuukausia aikaisemmin olivat leikkineet sotaa ja jotka heittelivät ympärilleen puheenparsia, joilla he itseään tyydyttivät. Sekä näiden että muidenkin vallankumouksellisuus suuntautui ulkonaisiin seikkoihin, he olivat pintapuolisia ja paraillakin heistä vallankumouksellisuus supistui pelkkään vallankumousmielisyyteen.»
Näin arvostelee heitä kunnon vallankumouksellinen Dubreuilh (La Commune, s. 332).
Useimmat heistä eivät ymmärtäneet mitään sosialismista, toiset heistä olivat suorastaan sitä kohtaan vihamielisiä, ennenkaikkea Delescluze. Heitä ei voi nimittää porvarillisiksi politikoitsijoiksi siinä mielessä, että he olisivat ajaneet omistavien luokkien etuja. Päinvastoin. He olivat alempien luokkien puolella, harrastivat yhtä paljon niiden valtaan pääsemistä, kuin vuoripuoluelaiset 1793 olivat tehneet. Mutta samoinkuin nämä, eivät hekään voineet luopua porvarillisesta omaisuus- ja oikeuskäsitteistä ja sikäli muodostivat he porvarillisen aineksen. He olivat Kommuunin vallankumouksellisten enemmistönä. Ainoastaan muutamat heistä kuuluivat työväestöön. Heidän joukossaan oli erotettuja virkamiehiä, apteekkareita, keksijöitä, asianajajia, mutta ennen kaikkea sanomalehtimiehiä.
Jakobiineistä erosivat blanquistit, 7 luvultaan, niiden joukossa Blanqui itse, joka kuitenkaan ei voinut päästä toimeensa. Se juuri osoittaa, kuinka vähän blanquistit olivat maaliskuun 18. päivänä odottaneet kapinaa, että Blanqui ennen sen puhkeamista oli lähtenyt Parisista hoitamaan terveyttään. Maaliskuun 17. päivänä vangittiin hänet Figeac'issa (Lothin departementissa).
Blanquistit pyrkivät, samoin kuin jakobiinitkin, hallitsemaan Parisia ja tämän kautta Ranskaa alempien luokkien kapinan ja väkivaltahallituksen metoodien ja keinojen avulla. Mutta he olivat siinä suhteessa jakobiinilaisuudesta edellä, että he tiesivät, ettei tämä herruus riitä vapauttamaan riistettyjä, jollei sitä käytetä uuden yhteiskunnallisen järjestyksen luomiseen. He olivat siis sosialisteja. Mutta heissä tukahutti poliittinen harrastus taloudellisen. He eivät tutkineet taloudellista elämää, eivät koettaneet hankkia järjestelmällistä taloudellista tietoa, minkä he peittivät mukavaan ja heidän jälkeensä usein toistettuun tietämättömien verukkeeseen, että he halveksivat joihinkin uskonkappaleisiin uskomista. He eivät sallineet »ennakkoluulojen» ja »kouluriitojen sekoittaa päitänsä». Kunhan työväki on saanut vallan, kyllä se tietää, mitä sen on tehtävä. Pääasia muka on tämän vallan hankkiminen. Ja he pitivät etukäteen valmistettua kapinaa paraana keinona tämän saavuttamiseksi.
Heitä kohtasi vain aina se onnettomuus, että ne kapinat, joita he valmistivat, säännöllisesti epäonnistuivat. Ja se yksi, joka onnistui, se kohtasi heidät valmistumattomina. Blanquistien oppi ei asettanut suuria vaatimuksia ihmisten ajatuskyvylle ja lupasi pikaisia tekoja. Sillä oli suuri vetovoima teonmiehiin. Siitä huolimatta saavutti se suurempaa suosiota sivistyneiden, erittäinkin ylioppilasten, kuin työläisten keskuudessa.
Näiden ainesten suhteet toisiinsa blanquistien puolueessa noina aikoina käyvät ilmi muiden muassa seuraavasta. Marraskuun 7. päivänä 1866 yllätti poliisi eräässä Parisin kahvilassa blanquistien salaisen kokouksen, jonka osanottajat vangittiin. Näistä oli 41 sellaisia, joiden jokaisen ammatti ilmoitetaan. Heidän joukossaan oli 14 käsityöläistä, 4 kauppa-apulaista, 13 ylioppilasta, 6 kirjailijaa, 1 asianajaja, 1 käsityöläismestari, 1 koroillaaneläjä, 1 itsenäinen kauppias. Ylioppilasten luku olisi ollut vielä suurempi, mutta marraskuun 7. päivänä ei syksyloma ollut vielä päättynyt ja paljon ylioppilaita oli Parisista poissa.
Tämä kokous oli blanquismille kuvaavaa sekä kokoonpanoltaan että myöskin tarkoitukseltaan.
Syyskuussa 1866 oli pidetty Interationalen kokous Génèvessä ja blanquisteja oli kutsuttu ottamaan osaa. Blanqui kielsi osanoton, mutta kaksi valittua edustajaa, asianajaja Protot ja liikeapulainen Humbert menivät kuitenkin sinne. Siitä suuri suuttumus blanquistien leirissä. Sillä perintätapoihin kuului sekä työväen diktatuuri että myöskin johtajan diktatuuri puolueessa. Molemmat diktatuurilajit riippuvat kiinteästi toisistaan. Ensi kertaa blanquistien järjestön olemassaolon aikana oli puoluepäällikön käskyä rikottu. Tähän asti oli niitä sokeasti noudatettu. Ja myöhemminkin tehtiin niin. Marraskuun 7. päivän istunto pidettiin Prototn tuomitsemista varten. Se hajoitettiin ennenkuin päästiin tulokseen; toiset pääsivät pakoon ja niiden joukossa Protot itse, toiset joutuivat, kuten näemme, kiinni. (Ch. Da Costa, Les Blanquistes, s. 17–22.)
Kommuunin blanquistien joukossa näemme uudelleen asianajaja Prototn ja myöskin kaksi marraskuun 7. päivänä pidätettyä: asianajaja Tridonin ja ylioppilas Raoul Rigaultin. Muista valituista oli Blanqui juristi ja lääkäri — hän oli opiskellut kumpaakin tiedettä — Eudes apteekkari ja Ferré virkamies.
Blanquistien ryhmässä oli ainoastaan yksi työmies, kupariseppä Chardon.
Kommuuniin valituista Internationalen jäsenistä oli kaksi suhteissa blanquisteihin, valaja Duval ja ylioppilas Vaillant.
Nähdään siis, kuinka huomattavasti heidän joukossaan sivistyneet olivat voitolla.
Kommuunissa eivät jakobiinit eivätkä blanquistit juuri lainkaan harrastaneet taloudellisia kysymyksiä. Sodan käynti Versaillesta vastaan, Parisin poliisi ja taistelu kirkkoa vastaan — nämä olivat tehtäviä, joita he harrastivat. Viimeksi mainittua taistelua samoinkuin sotaa Versaillesta vastaan ja poliisitaistelua sen liittolaisia vastaan Parisissa kävivät he väkivaltaisin keinoin sekä ulkonaisia seikkoja että henkilöitä vastaan.
Kolmannen ryhmän Kommuunin keskuudessa muodostivat Internationalen jäsenet, 17 luvultaan, melkein yksinomaan proudhonisteja.
Proudhonismi oli jyrkässä ristiriidassa blanquismin ja jakobiinilaisuuden kanssa. 1793 hirmuhallitus ei heistä ollut noudatettava, vaan kammottava esimerkki. Se näki selvästi tämän hallitustavan heikkouden ja sen epäonnistumisen välttämättömyyden. Se käsitti, ettei valtiollisen vallan valtaaminen työväestön käsiin muuta sen luokka-asemaa, eikä poista sen riistämistä, ettei tämä ole saavutettavissa valtiollisen, vaan taloudellisen mullistuksen kautta. Tämä saattoi heidät epäilemään blanquistisia kapina- ja terrorismi-menettelytapoja, mutta myöskin yhtä paljon kansanvaltaa. Helmikuun vallankumouksessa 1848 oli Parisin työväki sen vallottanut, mutta mitä oli se sen avulla voittanut?
Syvä epäluulo työväen valtiollista vapaustaistelua, sen politiikkaan osanottoa vastaan vallitsi proudhonistien keskuudessa.
Tätä nykyä esiintyy taaskin samanlaisia ajatuksia ja esitetään niitä sosialistisen ajattelun uusimpina saavutuksina, sellaisten kokemusten tuloksena, joita Marx ei muka tuntenut eikä voinut tuntea. Ja kuitenkin ovat ne vain sen ajatuksen uusia muunnoksia, joka jo on yli puolen vuosisataa vanha ja joita vastaan Marx itse voitollisesti taisteli.
Näiden katsomusten nykyisissä muunnoksissa on kuitenkin hiukan muutoksia. Mutta eivät ne silti ole tulleet sen enemmän paikkansapitäviksi. Proudhon viittasi politiikan mitättömyyteen työväen vapauttamisessa, joka voi tapahtua vain taloudellisten muutosten kautta. Tänään saarnataan kansanvallan mitättömyyttä, joka muka on kykenemätön vapauttamaan työväkeä niin kauan kuin se kituu kapitalismin kahleissa.
Mutta jos taloudellisen vapautuksen kerran täytyy tapahtua ennen valtiollista, silloinhan on loogillisesti kaikki työväen poliittinen toiminta yhtä hyödytöntä, oli se minkälaista tahansa.
Kun blanquismi yksipuolisesti piti silmällä yksinomaan poliittista taistelua vallassa olevaa valtiomahtia vastaan, etsi proudhonismi yhtä yksipuolisesti ainoastaan keinoja, joilla työväki voisi itse taloudellisesti vapauttaa itsensä ilman valtiovallan apua.
Sen vuoksi syyttivät blanquistit proudhonismia siitä, että se veltostuttaa työläisiä, pidättää niitä taistelusta toista keisarikuntaa vastaan, jonka vallitessa se kukoisti. Myöskin Marx syytti Proudhonia siitä, että
»hän koketeraa L. Bonapartelle, koettaa tehdä hänet ranskalaisten työläisten suuhun sopivaksi».
Mutta sen sijaan painostivat proudhonistit, koska taloudellinen puoli heistä oli ensi sijassa ratkaiseva tekijä, paljoa voimakkaammin kuin blanquistit työväen ja porvariston kesken vallitsevan luokkavastakohdan tietoisuutta sekä seikkaa, että työväen on vapauduttava omilla voimillaan. Kun blanquistit olivat suuressa määrässä ylioppilaspuolue, muodostivat proudhonistit toisen keisarikunnan aikana Ranskan varsinaisen työväen puolueen.
Kun työväenliike 60-luvulla kaikkialla heräsi kuoleman unestaan, johon sen 1848 jälkeen valtaanpäässyt taantumus oli vaivuttanut ja kun työläisten Internationale syntyi, niin liittyivät Ranskassa siihen proudhonistit — syytä kylläkin Blanquille kieltää kannattajiansa siihen yhtymästä, kuten olemme nähneet.
Mutta Internationalessa oppivat he tuntemaan heille uuden käytännön ja myöskin uusia teorioja, jotka vieroittivat heitä yksipuolisesta proudhonismista sitäkin nopeammin, kun juuri Kansainvälisen Työväen Liiton (Internationalen) perustamisen aikaan heidän mestarinsa Proudhon kuoli (tammikuun 19. päivänä 1865) ja Ranskassa alkoi ilmetä uusia luokkataistelun edellytyksiä.
Proudhon oli tahtonut luoda puhtaasti taloudellisen työväenliikkeen ilman politiikkaa. Se voi olla vain sellainen liike, joka luopui jokaisesta taistelusta, jossa se voi joutua riitaan valtiovallan kanssa. Aivan rauhallisten keinojen: osuuskuntien, vaihtopankkien, keskinäisellä vastuulla toimivien apukassojen piti vapauttaa työläiset. Nämä ajatukset olivat mahdollisia Parisissa, jonka teollisuus, kuten olemme huomauttaneet, oli piirteiltään vielä sangen vähän suurteollisuutta, missä riistävä kapitalismi oli työläisiä vastassa enemmän korkoa ottavan rahakapitalistin ja työn tuotteita markkinoille vievän kauppamiehen kuin teollisuusyrittäjän muodossa.
Internationalessa oppivat ranskalaiset proudhonistit tuntemaan englantilaisen teollisuussuurkapitalismin ja sitä vastaavan työväenliikkeen, joka taloudellisella pohjalla pani pääpainon taistelujärjestoihin, ammattiyhdistyksiin ja lakkoihin, joista Proudhon ei tahtonut tietääkään.
Tämän käytännön yläpuolelle kohosi teoria, joka nojautui uudenajan yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen elämän lakien perinpohjaiseen ymmärtämiseen, teoria, jonka vasta harvat Internationalen jäsenet tunsivat ja jota he eivät aina käsittäneet, mutta jonka luoja kuitenkin suurella henkisellä ylivoimaisuudellaan täytti Internationalen koko toiminnan omalla hengellään.
Marxin teoria voitti proudhonismin sekä blanquismin yksipuolisuudet. Samoinkuin proudhonismi tunnusti se, että kaiken pohjana ovat taloudelliset olosuhteet, ettei ilman niiden muuttumista mikään poliittinen vaihdos, oli se minkälaatuinen tahansa, voi työväen luokkaa vapauttaa. Mutta yhtä välttämättömänä piti hän valtiovallan omistamista pääoman herruuden murtamiseksi ja työväen vapauttamisen vaatimain taloudellisten muutosten toteuttamiseksi.
Taloudellisen tekijän perustava merkitys sai Marxilla aivan toisen luonteen kuin Proudhon'illa. Talous ei hänen silmissään tehnyt politiikkaa tarpeettomaksi, vaan välttämättömäksi. Siitä riippui valtiollisten taistelujen luonne ja tulokset ja myöskin sen heijastusvaikutus talouteen takaisin. Mutta itse taloudellisessa suhteessa näki hän alituiseen edistyvän kehityksen, joka teki poliittisena tuloksena tänään mahdolliseksi ja huomenna välttämättömäksi sen, mikä eilen vielä oli mahdotonta.
Taloudellisten suhteiden ja kehityssuuntien tutkiminen ja poliittisten päämäärien ja menettelytapojen niihin soveltaminen — tämä oli hänen mielestään talouden ja politiikan välinen suhde. Blanquistit ja proudhonistit sitä vastoin hylkäsivät tämän historiallisen käsityksen kokonaan. Heidän mielestään ei tehtävänä ollut etsiä joka hetki taloudellisen ymmärtämyksen pohjalla sitä, mitä oli mahdollista ja välttämätöntä, vaan keksiä keino, millä kaikissa oloissa, kaikkien historiallisten ja taloudellisten ehtojen vallitessa, olisi saavutettavissa heidän toivomansa tulos. Kunhan sosialistit ovat keksineet oikean keinon, silloin he muka kykenevät toteuttamaan sosialismin missä vain tahtovat. Olemme uskoneet marxilaisuudella jo kumonneemme tämän ajattelutavan. Mutta tänään se taaskin uudelleen levitteleikse. Taaskaan ei Moskovassa eikä Budapestissä kysytä, mikä politiikka nykyisissä taloudellisissa oloissa on mahdollista ja välttämätöntä, vaan lähdetään siitä käsityskannasta, että, koska työväki toivoo sosialismin toteuttamista heti, sosialistien on myöskin kaikkialla, missä he pääsevät valtaan, heti ryhdyttävä sitä toteuttamaan. Heidän tehtävänsä ei ole tutkia, onko tämä mahdollista ja missä määrässä, vaan etsiä, mistä on löydettävissä se viisasten kivi, se patenttilääke, joka kaikissa olosuhteissa johtaa sosialismiin. Ja nykyään uskotaan, että kysymys on ratkaistavissa julistamalla diktatuuri neuvostojärjestelmän pohjalla. Ranskan toisen keisarikunnan aikana luulivat blanquistit kapinassa ja proudhonistit vaihtopankissa keksineensä tämän saman viisasten kiven.
Marxia ovat aina vain harvat täysin käsittäneet. Hän edellyttää liian suurta ajatustyötä ja liian suurta persoonallisten toiveiden ja tarpeiden alistamista objektiivisten olojen tuntemisen alle. Mutta yleensä ovat aina kuitenkin hänen, samoinkuin Engelsinkin, osoittamat keinot, tiet ja päämäärät lopuksi näyttäytyneet oikeiksi, koska juuri asioiden logiikka puhui niiden puolesta.
Niinpä syrjäytti Ranskan internationalistienkin keskuudessa marxilainen ajatustapa vähitellen proudhonilaisuuden.
Niin pian kun Ranskassa työväen liike uudelleen elpyi, kävivät ammattiyhdistykset ja lakot välttämättömiksi. Keisarikunta koetti ohjata liikkeen lakimääräisille, epäpoliittisille urille ja salli 1864:stä alkaen ammattiyhdistyksien muodostamisen ja lakkojen tekemisen — samana vuonna jolloin Internationale perustettiin. Sen jäsenet, proudhonistit, ajautuivat pakosta itsestään elpyvään työväenliikkeeseen mukaan, olot veivät heitä työväenluokan taloudellisten harrastusten huomattavimpina edustajina heidän järjestöjensä ja liikkeittensä johtoon. Ei voitu välttää sitä, että he joutuivat tällöin yhteentörmäyksiin valtiovallan kanssa. Näin astuivat he poliittisen taistelun uralle, taisteluun keisarikuntaa vastaan.
Näissä oloissa syrjäytti marxilainen ajattelu ranskalaisten internationalistien alkujaan proudhonistisen ajattelun. Kommuunikapinan puhjetessa ei heistä kuitenkaan vielä ketään voitu sanoa marxilaiseksi. He olivat kyllä kadottaneet vanhan proudhonistisen perustansa, mutta eivät vielä saavuttaneet uutta lujaa pohjaa. Heidän käsitteensä osoittautuivat jokseenkin epäselviksi. Joka tapauksessa olivat he kaikista Kommuunin jäsenistä syvällisimmin tutkineet taloudellista elämää ja parhaiten perehtyneet sen tarpeisiin.
He olivat Kommuunissa varsinaisia työväen edustajia. Lissagaray sanoo tästä:
»Kommuunia on sanottu työväenluokan hallitukseksi. Tämä on suuri erehdys. Työväenluokka oli mukana taistelussa, mukana hallinnassa ja yksin sen henki on tämän liikkeen tehnyt suureksi, mutta sillä oli sangen vähän osaa itse hallituksessa . . . Maaliskuun 26. päivän vaaleissa valitun 70 vallankumouksellisen joukossa oli ainoastaan 25 työläistä. (Kommuunin historia, s. 145).
Mutta näistä 25:stä kuului enemmistö — 13 — Internationaleen, jolla sentään oli vain 17 edustajaa Kommuunissa.
Ainoastaan 4 Internationalen miehistä ei ollut työläisiä ja yksi heistä, ylioppilas Vaillant, oli lähellä blanquisteja. Näiden 13 työväen keskuudesta valitun internationalistin joukossa tapaamme me Kommuunin huomattavimmat päät, kirjansitoja Varlinin, siselöitsijä Theissin, värjäri Malonin ja jalokiviseppä Frankelin.
Puolueasemansa mukaisesti jättivät he väkivallantoimet, sodankäynnin ja poliisilaitoksen jakobiineille ja blanquisteille ja antautuivat rauhan töihin, kunnallishallitukseen ja taloudellisiin uudistuksiin. Ainoastaan yksi heistä osoittautui sotaiseksi, valaja Duval, ja hän taipui, kuten tiedämme, Vaillantin tavoin blanquismiin. Hän oli yksi päälliköistä huhtikuun 3. päivän hyökkäyksessä, joutui vangiksi ja ammuttiin kenraali Vinoyn käskystä yhtenä Kommuunin ensimäisistä uhreista.
Hänen internationalistitoverinsa toimivat melkein yksinomaan taloudellisilla aloilla ja saivat tällöin huomattavia aikaan, etenkin hallinnossa. Theiss postilaitoksessa, Varlin ja Avrial intendentuurissa, huolimatta suurista vaikeuksista, jotka johtuivat siitä, että korkeat viranomaiset pakenivat Parisista tai ainakin viroistaan ja että työläisten täytyi äkkiä ottaa haltuunsa johtava toiminta heille aivan vierailla aloilla. Kommuunin neuvostoon kuuluvien internationalistien rinnalla toimivat muutkin Parisin Internationalen jäsenet samaan tapaan menestyksellisesti, kuten pronssityöläinen Camelinat, joka huhtikuussa sai hoidettavakseen rahapajan ja pani siellä muutamina toimintaviikkoinaan toimeen parannuksia, jotka Kommuunin kukistumisen jälkeen kaikki jäivät käytäntöön. Samoin Bastelica, joka hoiti kaupungin tullia, ja Combault välillisten verojen johtaja, molemmat työläisiä. Yksi Kommuunin ensimäisistä toimenpiteistä oli se, että se jätti yksityisiä toimeenpanovallanaloja valiokuntain eikä yksityisten ministerien tehtäviksi. Työn, teollisuuden ja vaihdon valiokuntaan, joka edusti Kommuunin sosialistista puolta, kuuluivat internationalistit Malon, Frankel, Theiss, Dupont (korintekijä), Avrial (mekaanikko), Gerardin ja yksi jakobiini, Puget, jonka ammattia en ole nähnyt mainittavan.
Raha-asiain valiokunnan viidestä jäsenestä kuului kolme Internationaleen, nimittäin värjäri Victor Clément, Varlin ja hyvinvoiva filantrooppi Beslay, yksi Internationalen harvoista porvareista. Sen lisäksi vielä jakobiini Regère, eläinlääkäri ja vanha keisarikunnan vastustaja, sekä kassanhoitaja Jourde, joka ei kuulunut mihinkään erikoiseen ryhmään, rahalaitoksen varsinainen johtaja, jonka käsien kautta kulki miljoonia samaan aikaan kun hänen rouvansa edelleen itse pesi perheensä pesun Seine-virran rannalla ja joka itse kaksikuukautisena virassaoloaikanansa ei milloinkaan syönyt 1 frangia 60 centimea kalliimpaa ateriaa.
Näissä molemmissa valiokunnissa työskenneltiin aivan toisella tapaa kuin sotalaitos- ja poliisilaitosvaliokunnissa. Tätä menettelytapojen eroitusta kuvaa sangen hyvin Mendelsson lisäyksessään Lissagarayn kommuunin historiaan (Saksalainen painos):
»Suhteellisesti vähimmän oli kunnollisia ja vakavia voimia Kommuunin sotahallinnossa. Täällä näemme kykenemättömyyden, tietämättömyyden, turhamaisuuden ja kaiken edesvastuuntunteen puutteen rehentelevän. Täällä näemme heijastuksen kaikesta siitä surullisesta epäjärjestyksestä, josta sosialistinen liike oli keisarikunnan aikana kärsinyt. Ja meidän tarvitsee vain siirtyä Place Vendômelta poliisihallitukseen nähdäksemme toisen heijastuskuvan näistä samoista oloista.
»Tuntuu oikein rauhalliselta poliisia ja yleisesikuntaa näyttelevien uushebertistien meluavan rehentelyn jälkeen siirtyessämme työn- ja vaihdon ministeriöön. Jo nimessä näkyy Proudhonin oppien vaikutus. Ja Internationalen tunnolliset ja vaatimattomat jäsenet olivat niin kiinni mahdollisessa työssä, että he sysäsivät syrjään kaikki mahdottomat mielikuvitukset. Koska he pitivät itseään työtätekevän kansan valiokuntana, eivät he pitäneet galoneja ja kunniamerkkejä valtansa merkkeinä; he loivat ammattiyhdistysten ja työväenyhdistysten edustajista aloitteen valiokunnan. Tästä johtui, että tämä ministeriö suoritti työnsä niin, että siitä voitiin sanoa, se teki mitä se näissä oloissa voi eikä ryhtynyt asioihin joita ei voitu toteuttaa.»
Tähän ministeriöön olivat sosialistit keskittyneet, se oli Marxia lähinnä, sen tehtävä oli varsinaisesti vallankumouksellinen ja kuitenkin kunnostautui se juuri varovaisuudellaan, joka on suorastaan yllättävää.
Syyn tähän varovaisuuteen, joka oli myöskin ominaista raha-asiain ministeriön toiminnalle, lausui Jourde keskusteltaessa panttilainalaitoksista: Oli ehdotettu, että omistajille annettaisiin toukokuun 12. p:stä alkaen maksutta takaisin pantatut korkeintaan 20 francin arvoiset vaatteet, talouskalut ja työkalut. Valtion piti korvata laitoksille tästä aiheutuvat vahingot. Keskustelussa vaati Avrial, että panttilainalaitosten tilalle piti perustaa uusi paremmin toimiva laitos. Tähän vastasi Jourde:
»Sanotaan, luokaa laitos. Tämä on helposti sanottu, mutta meillä täytyy olla aikaa tutkimiseen ennenkuin se luodaan. Jos Avrialille sanottaisiin: tehkää lavetteja, tehkää kanuunoita, niin vaatisi hänkin aikaa. Sitä vaadin minäkin.» (Istunto toukokuun 6. päivänä, Journal officiel toukokuun 7. päivänä, s. 493).
Kommuuni ei saanut aikaa luodakseen suurta sosialisella alalla. Eivätkä sen paraat päät tahtoneet ryhtyä tehtäviin niitä ensin perinpohjaisesti tutkimatta. Useimmat heidän yhteiskunnallisista toimenpiteistään näyttäisivät nyt vähäpätöisiltä, kuten leipurien yötyön lopettaminen, rahasakkojen kieltäminen liikkeissä.
Pisimmälle menevä päätös ei päässyt tutkimusastetta kauemmaksi. Piirityksen aikana ja maaliskuun 18. päivän jälkeen olivat moniaiden parisilaisten liikkeiden omistajat paenneet jättäen liikkeensä ja sulkien ne. Avrialin ehdotuksesta päätettiin panna toimeen kiertokysely tästä työväelle erittäin arveluttavasta seikasta. Päätös kuului:
»Huomioon ottaen sen, että monet liikkeiden johtajat, vapautuakseen kansalaisvelvollisuuksistaan ja varteen ottamatta työläisten etuja, olivat sulkeneet liikkeensä . . .
»Huomioon ottaen, että tämän pelkurimaisen toimistapaon kautta lukuisia kunnalliselle elämälle tärkeitä töitä on keskeytynyt ja että työläiset ovat joutuneet vaaranalaiseen asemaan, päättää Parisin Kommuuni:
»Työläisten ammattiyhdistykset kutsutaan koolle valitsemaan tutkimustoimikuntaa, jonka tarkoituksena on:
»1) kerätä tilastoa suljetuista liikkeistä sekä laatia tarkka luettelo tilasta, jossa ne ovat ja niiden työvälineistä;
»2) laatia ehdotus käytännöllisistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä liikkeiden heti käyntiin saamiseksi, ei enää karkulaisten johdolla, jotka ovat jättäneet ne oman onnensa nojaan, vaan niissä työskennelleiden työläisten muodostamien osuuskuntien johdolla;
»3) laatia ehdotus näiden osuuskuntien säännöiksi; sekä
»4) asettaa sovinto-oikeus, joka kyseessäolevien liikkeenomistajien takaisin palattua sanelee ehdot, joilla nämä liikkeet lopullisesti siirtyvät työosuuskuntien haltuun, määrää sen korvauksen suuruuden, joka osuuskuntien on omistajille suoritettava.
»Tämän tutkimustoimikunnan on annettava kertomus toimistaan työn- ja vaihdon Kommuunivaliokunnalle, joka saa tehtäväkseen jättää niin lyhyessä ajassa kuin mahdollista Kommuunille ehdotus julistukseksi, joka turvaa Kommuunin ja työläisten edut.»
Tämä julistus on päivätty huhtikuun 16:na päivänä (Journal officiel, huhtikuun 17.). Tutkimustoimikunta kokoontui toukokuun 10. ja 18. päivänä. Pian senjälkeen tapahtui kommuunin kukistuminen. Käytännöllisiin ehdotuksiin ei siis tuo sosialisoimisvaliokunta päässyt. Mutta sen asettamisella on merkityksensä sen kautta, että se osoittaa tien, jota sosialistit, jos Kommuuni olisi kauemmin pysynyt pystyssä, olisivat tulleet kulkemaan.
»Täyssosialisoimisesta», koko yrittäjäkunnan heti paikalla tapahtuvasta syrjäyttämisestä, ei ole puhettakaan. Päinvastoin yrittäjiä syytetään siitä, että he pelkurimaisesti ovat jättäneet liikkeensä ja lakanneet antamasta työtä työläisilleen.
Samaan aikaan heitä vastaan tehtiin tosin päinvastainenkin syyte. Kahdenkymmenen piirin keskuskomitea, jota ei saa sekottaa kansalliskaartin keskuskomitean kanssa, joka oli jo muodostettu piirityksen aikana, valitti sitä, että yrittäjät pidättävät työläisiään liikkeissään ja sen kautta estävät heitä täyttämästä velvollisuuksiaan kansalliskaartin sotilaina.
Ainoastaan omistajiensa jättämät liikkeet piti Kommuunin suunnitelman mukaan aluksi sosialisoitaman, ja nämäkin vasta perinpohjaisten valmistelujen jälkeen.
Toinen askel sosialisoimista kohti suunniteltiin armeijan tarpeiden, virkapukujen ja tykkien hankinnan järjestämisessä. Nämä hankinnat piti, mikäli mahdollista, antaa työosuuskuntien suoritettaviksi sopimusten nojalla, joiden laatimisessa piti olla osallisina intendentuuri yhdessä ammattiyhdistysten ja työministeriön kanssa. Meidän päiviimme saakka on säilynyt ehdotus työjärjestykseksi, jonka olivat laatineet Louvren aseidenkorjauspajassa työskentelevät työläiset Kommuunille jätettäväksi ja jossa työpäivä määrättiin kymmentuntiseksi.
Tämä 22 pykälää käsittävä ohjesääntö on painettuna Kommuunin virallisessa lehdessä toukokuun 21. päivänä, sivut 628–29. Se kuvaa sangen hyvin Kommuunin sosialististen työläisten sosialisoimispyrkimyksiä.
Tämän ohjesäännön mukaan valitsisivat työläiset työpajan edustajan Kommuuniin, liikkeen johtajan sekä työnjohtajat. Liikeneuvosto asetettaisiin, johon kuuluisivat nuo äsken mainitut sekä lisäksi vielä yksi työmies jokaisesta työpöydästä. Kommuuni asettaisi valvontaneuvoston, jonka tulisi olla täysin selvillä kaikista liikkeen toimista ja jonka nähtävinä liikkeen kirjojen pitäisi aina olla.
Työläiset itse osoittautuivat innokkaimmiksi Kommuunin etujen suojelijoiksi. Pykälässä 15 määrättiin työaika kymmeneksi tunniksi, eikä kahdeksaksi, kuten Génèven kongressi 1866 vaati. Pakottavissa tapauksissa sallittiin ylityötä, jos liikeneuvosto siihen suostui. Ylitöistä ei tarvinnut maksaa korotettua palkkaa. Tämän ohella määrättiin palkat sangen alhaisiksi. Johtajalle 250 frangia kuukaudessa, liikkeen hoitajalle 210 frangia ja työnjohtajille 70 centimea tunnilta. Tavallisille työläisille ei määrätty alinta palkkaa, vaan korkein palkka, joka ei saanut nousta yli 60 Centimen tunnilta.
Kuvaava on vielä 16. pykälän määräys. Siinä määrätään, että yhden työläisen pitää aina yöllä olla työpajassa vahtina siltä varalta, että aseita tarvittaisiin. Joka työläisen oli velvollisuus vuorostaan olla yövahdissa. Lopuksi sanotaan:
»Kun nykyisissä oloissa on mitä välttämättömintä säästävästi käytellä Kommuunin rahavaroja, ei tästä yövalvonnasta makseta palkkaa.» (Journal officiel, s. 629.)
Totta totisesti, nämä työläiset eivät käyttäneet »diktatuurinsa» aikaa palkkojensa korottamiseen. Heistä oli suuri yhteinen asia paljon tärkeämpi kuin heidän persoonalliset etunsa.
Vulkaanisesta temperamentistaan huolimatta ei Marxilla ollut mitään muistuttamista tätä varovaista menettelyä vastaan. Hän sanoi kirjassaan »Kansalaissota Ranskassa» (s. 53):
»Kommuunin suuri yhteiskunnallinen toimenpide oli sen oma työskentelevä olemassaolo. Sen määräykset voivat vain osoittaa suunnan, mihin kansan hallitus kansan kautta kulkee.»
Sen jälkeen kun Marx näin oli kuvannut työväen diktatuurin kansanhallitukseksi kansan kautta, siis kansanvallaksi, jatkaa hän ja kiittää Kommuunin rahataloudellisia toimenpiteitä »erinomaisiksi niiden järkevyyden ja kohtuullisuuden takia» (s. 54).
Vähää aikaisemmin viittaa Marx samassa kirjasessaan periaatteisiin, joiden pitää olla määräävinä kapitalismin sosialismiksi siirtymisen aikakaudella:
»Työväenluokka ei vaatinut Kommuunilta ihmeitä. Sen ei pitänyt kansan päätöksellä panna toimeen mitään varmoja ja valmiita unelmia. Se tietää, että sen, nimittäin työväenluokan, on, valmistaakseen omaa vapautustaan ja sen kerällä sitä korkeampaa elämänmuotoa, johon nykyinen yhteiskunta oman taloudellisen kehityksensä kautta vastustamattomasti pyrkii, suoritettava pitkiä taisteluita, kokonainen sarja historiallisia tapahtumia, joiden kautta sekä ihmiset että olosuhteet täydellisesti uudistuvat. Sillä ei ole toteutettavanaan mitään erikoisia ihanteita; sen on vain päästettävä vapauteen sen uuden yhteiskunnan alkuainekset, jotka ovat jo kasaan luhistuvan porvaristoyhteiskunnan helmassa kehittyneet.»
Tästä lauseesta, ettei työväenluokalla ole mitään erikoisia ihanteita toteutettavanaan, on tehty se johtopäätös, ettei Marx tahtonut asettaa sosialistiselle liikkeelle mitään päämäärää eikä laatia mitään kiinteätä ohjelmaa. Mutta tätä vastaan puhuu jo se seikka, että hän itse on valmistanut sosialistisia ohjelmia alkaen »Kommunistisesta manifestista» v. 1847 aina Ranskan Työväenpuolueen ohjelmaan asti, jonka hän v. 1880 laati yhdessä Guesden ja Lafarguen kanssa. Edellä lainatussa lauseessa määrittelee hän sosialistisen liikkeen päämääräksi: työväenluokan vapautumisen sen oman voitollisesti edistyvän luokkataistelun kautta ja »korkeamman elämänmuodon valmistamisen», jonka täytyy olla seurauksena työtä tekevien herruudesta uusaikaisen teknikan vallitessa.
Marxia vastaanhan voidaan väittää, etteivät nämäkään päämäärät ole muuta kun ihanteita. Työväenluokan on siis kuitenkin toteutettava ihanteita. Niiden ihanteiden joukossa, jotka eivät ole toteutettavissa, tarkoittaa Marx tässä ilmeisesti transcedenttisiä ihanteita, sellaisia, jotka ovat rajallisuuden ja ajan ulkopuolella, kuten ikuinen oikeudellisuus ja vapaus. Työväen liikkeen päämäärät juontuvat taloudellisesta kehityksestä; niiden toteuttamisen erikoismuodot ovat alituisen kehityksen alaisia, ne ovat paikasta ja ajasta riippuvia. Sosialismi ei ole hänelle mikään »varma ja valmis unelma», vaan prosessi; joka edellyttää taloudellisten olojen ja työväen luokan vitkallista kehitystä ja jota sen poliittinen voitto ei päätä, vaan vasta panee liikkeeseen sen kautta, että se »vapauttaa uuden yhteiskunnan alkuainekset».
Jo kaksi vuosikymmentä aikaisemmin oli Marx määritellyt sosialisen vallankumouksen edellytyksiksi työväen luokan monivuotisen kouluuntumisen ja todellisten olojen ymmärtämisen.
V. 1848 vallankumouksen kukistumisen jälkeen pääsi hän taloudellisten olojen tutkimisen kautta tietoisuuteen siitä, että vallankumous sillä kertaa toistaiseksi oli mahdoton. Tämä saattoi hänet riitaan monien toveriensa kanssa, jotka näkivät siinä petoksen vallankumousta kohtaan. Joukoilla muka oli tarvis ja he tahtoivat vallankumousta ja sen vuoksi se muka oli välttämätön. Heille vastasi Marx syyskuussa 1850:
»(Kommunistiliiton) vähemmistö asettaa kriitillisen käsityksen tilalle dogmaattisen, materialistisen käsityksen tilalle idealistisen. Todellisten olojen asemasta pitävät he pelkkää tahtoa vallankumouksen väkipyöränä. Kun me sanomme työläisille: teidän on käytävä 15, 20, 50 vuotta kansalaissotia ja kansainsotia sekä olojen muuttamiseksi että myöskin itsenne muuttamiseksi, ja tehdäksenne itsenne valtiolliseen valtaan kykeneviksi, sanotte te heille päinvastoin: 'meidän täytyy heti päästä valtaan tai sitten panna nukkumaan'. Sen sijaan, että me erikoisesti huomautamme Saksan työläisille Saksan työväen kehittymättömyyttä, imartelette te mitä kömpelöimmin Saksan käsityöläisten kansallistunnetta ja sääty-ennakkoluuloja, mikä kaiketikin kyllä on paljoa enemmän näiden mieleen. Samoinkuin demokraatit ovat tehneet kansa-sanasta pyhän olennon, olette te tehneet sen työväki-sanasta. Kuten demokraatit, työnnätte tekin vallankumouksellisen kehityksen syrjään vallankumousfraaseilla.» (Marx, Paljastuksia Kölnin Kommunistikongressista, Uusi painos 1885, s. 21.)
Vaikkakin Marx vastusti sitä, että tahdottiin tehdä pelkkä tahto vallankumouksen käyttövoimaksi, ei hän luonnollisestikaan tahtonut sanoa, ettei tahdolla tässä olisi mitään tekemistä. Ilman tahtomista ei mikään tietoinen toiminta ole mahdollista. Ilman tahtoa ei ole mitään vallankumousta eikä ylipäätään mitään historiaa. Jokaisen sosiaalisen liikkeen ensimäisenä edellytyksenä on yhteiskunnallisten kerrosten voimakas tahto, joka johtuu syvälti tunnetusta tarpeesta.
Tahdolla kuitenkaan ei yksin voida mitään tehdä. Jos jokin liike haluaa menestyä, silloin täytyy olla olemassa enemmän kuin pelkkä tahto, pelkkä tarve. Minä voin kyllä tahtoa, että elän ikuisesti. Tahtoni voi olla tavattoman voimakaskin. Siitä huolimatta ei se voi turvata minua kuolemaa vastaan. Jos liikkeen pitää menestyä, silloin täytyy tahdon suuntautua tavoittamaan mahdollista, tarpeen täytyy keksiä keino tullakseen tyydytetyksi. Mutta tahtovalla pitää myöskin olla voimaa ajaa tahtonsa esiintyvistä esteistä huolimatta voitolle. älyn tehtävänä on, tutkimalla todellisia oloja, erottaa mahdollinen mahdottomasta, selvittää molemminpuoliset voimasuhteet ja saada aikaan se, että ihmisten voimat käytetään kulloinkin toteutettavissa olevan saavuttamiseen. Tällä tavoin vältetään kaikki voimain tuhlaus ja käytetään käytettävissä olevat voimat voimaperäisemmin.
Tällainen yhteiskunnallisten asioiden älyäminen ei ole kuitenkaan helposti hankittavissa. Sillä yhteiskunnan taloudellinen pohja on alituisessa kehittymisen ja muuttumisen tilassa, senmukana muuttuvat myöskin yhteiskunnalliset tarpeet, niiden tyydyttämiskeinot ja voimat, joilla se, mikä on tarkoituksenmukaisinta, voidaan toteuttaa. Ja samalla muuttuu yhteiskunta aina laajemmaksi, monisokkeloisemmaksi ja yhä vaikeammaksi täydellisesti nähdä. Tosin kasvaa myöskin inhimillinen äly ja paranevat tietämisen metoodit. Mutta ihmishenki ei aina palvele todellisten olojen tutkimista. Se pyrkii aina palvelemaan oman kantajansa tarpeita. Mutta missä todelliset olot tekevät näiden tarpeiden tyydytyksen mahdottomaksi, siellä on se liiankin taipuvainen runoilemaan näihin oloihin omalle tahdolleen ystävällisemmän muodon. Ihminen ei tahdo kuolla, todellisten olojen tuntemus sanoo hänelle, että hänen täytyy kuolla. Mutta inhimillinen äly on näissä oloissa sen sijaan ollut havaitsevinaan oireita siitä, että me kuoleman jälkeen edelleen olemme olemassa. Rooman vallan aikuiset proletaarit elivät mitä likaisimmassa kurjuudessa ja kuitenkin tunsivat he mitä voimakkaimmin iloisen, työttömän nautintoelämän tarvetta. Todellisissa oloissa oli tämä heille mahdotonta. Mutta heidän henkensä lupasi heille kaikesta huolimatta sellaisen elämän tuhatvuotisessa valtakunnassa, jota kohti he luulivat kulkevansa. Jumala-ajatus oli heille keino tehdä heikot vahvoiksi, mahdoton mahdolliseksi. Sen piti kohottaa pieni, raadeltu juutalaiskansa maailman herraksi, sen piti tuottaa turvattomien talonpoikien ja työläisten kapinallisille laumoille uskonpuhdistuksen aikana voitto ruhtinasten hyvinvarustetuista ja aseiden käyttöön tottuneista sotajoukoista.
19. vuosisadalla lakkasivat työläiset uskomasta tuollaiseen pelastavaan jumaluuteen, mutta kuva Ranskan suuresta vallankumouksesta, jolloin Parisin proletaarit ajoittain olivat uhmailleet koko Eurooppaa, synnytti moniaalla heissä uuden ihmeuskon, uskon vallankumouksen ja vallankumouksellisen työväen ihmevoimiin, josta tehtiin »jonkunlainen pyhä olento». Sen tarvitsi muka vain tahtoa ja se voi tehdä kaiken, mitä se tahtoi. Jos se siitä huolimatta ei mitään saanut aikaan, johtui se muka ainoastaan siitä, ettei se muka tahtonut.
Tätä idealistista käsitystä vastaan esitti Marx materialistisen käsityksen, joka vaati, että aina on otettava lukuun todelliset olot. Nämä olot tekivät kyllä työväen luokan vapauttamisen ja korkeamman elämän muodon päämääräksi, johon »nykyinen yhteiskunta oman kehityksensä kautta vastustamattomasti pyrkii», mutta joka päämäärä ei »varmana ja valmiina unelmana» ole heti saavutettavissa; se itse ei ole kaikiksi ajoiksi valmis muodostelma, vaan se luo ainoastaan yhteiskunnalliselle liikkeelle ja kehitykselle uuden muodon.
Työväen luokka ei siis ole aina ja kaikissa olosuhteissa kypsä astumaan valtaan. Sen on kaikkialla suoritettava vissi kehitys, joka sen tekee siihen kykeneväksi. Eikä se voi myöskään valita hetkeä, joka sen saattaa peräsimeen. Mutta jos se siihen joutuu, silloin ei se saa suorastaan vain kääntää nurin sitä tuotantotapaa, joka silloin vallitsee; sen täytyy jatkaa siitä, mikä on olemassa ja kehittää sitä edelleen työväen luokan tarpeita vastaavasti, »vapauttaa uuden yhteiskunnan alkuainekset», mikä erilaisissa olosuhteissa merkitsee hyvinkin erilaisia toimenpiteitä. Se keksii jokaisessa tilanteessa sitä helpommin sen, mikä on tarkoituksenmukaista, mitä selvemmin se tuntee todelliset olot ja ottaa ne toiminnassaan varteen.
Kun Napoleonin kukistuttua Parisissa jälleen kävi mahdolliseksi työväen vallankumous, tuotti se Marxille paljon huolta. Tosin olivat parisilaiset silloisen maailman älykkäintä työväkeä. He eivät turhanpäiten asuneet tässä maailman sydämmessä, valistuksen ja vallankumouksen kotimaassa. Mutta keisarikunta oli evännyt heiltä hyvän koulun, sanomalehdistön vapauden sekä poliittisten ja pitkät ajat myöskin ammatillisten järjestöjen vapauden. Marxista näytti silloinen hetki vaativan, että tasavaltaa on käytettävä työläisjoukkojen kouluuttamiseen ja järjestämiseen sekä että tasavaltaa on kaikin voimin puolustettava.
Myöskin se seikka, että suurin osa maata oli vielä agraarista ja Paris itse suureksi osaksi pikkuporvarillista, puhui sitä vastaan, että työläisten tulisi ottaa käsiinsä valtiovalta.
Mutta maailman historia ei nyt riipu ainoastaan meidän tahdostamme. Vallankumouksen tuloa ei voida enempää lykätä kuin jouduttaakaan. Parisin työläisten kapina ja sen voitto maaliskuun 18. päivänä kävi välttämättömäksi. Nyt oli katsottava, mitä todelliset olot sallivat voitollisen työväen toteuttaa, ja keskitettävä kaikki voimat siihen. Marx ei pitänyt Parisin Kommuunin tärkeimpänä tehtävänä vielä kapitalistisen tuotantotavan lopettamista. Kugelmannille kirjoitti hän siitä huhtikuun 12. päivänä 1871:
»Jos sinä uudelleen luet viimeisen luvun kirjastani 'Brumairekuun 18. päivä' niin huomaat, että minun mielestäni Ranskan vallankumouksen on lähinnä koetettava, ei enää siirtää virkavaltaissotilaallisen koneiston hoitoa käsistä toisiin, vaan koetettava särkeä se ja tämä on jokaisen todellisen kansanvallankumouksen edellytys mannermaalla. Ja tätä yrittävät meidän sankarilliset puoluetoverimme Parisissa.» (Painettu Neue Zeitissä XX, I, s. 709.)
Sosialismista ei kirjeessä ole sanaakaan. Kommuunin päätehtäväksi asetti Marx virkavaltais-sotilaallisen valtakoneiston särkemisen.
Luonnollisestikaan ei työväki päästyään jossakin valtaan voi olla pyrkimättä, muuttaessaan valtion järjestelmää, muuttamaan myöskin tuotantoprosessin järjestelmää siihen suuntaan, että sen asema paranisi. Jos tahdotaan pitää sosialismina tätä tarkoittavia valtiollisen vallan toimenpiteitä, niin silloin oli Kommuunissakin sosialismia. Mutta se oli kaukana siitä, mitä nykyään sillä ymmärretään. Luonnollisesti johtui tämä osaksi ajan niukkuudesta. Koko kapinahan kesti vain muutamia viikkoja. Suureksi osaksi siitä, että se rajoittui Parisiin, jossa pikkuteollisuus oli vallitsevana. Siellähän ei voinut silloisella taloudellisella pohjalla tapahtua juuri paljoa enempää, kuin että avustettiin yksityisten verstaiden muodostamista tuotanto-osuuskunniksi. Kokonaisen teollisuudenhaaran yhdistäminen yhtenäiseksi tuotantoelimistöksi ja sen menekin ja raaka-aineiden hankinnan järjestäminen olisi tuskin vielä ollut mahdollista. Koko maahan nähden, jos Kommuuni olisi pysynyt pystyssä, olisi ehkä jo silloin voinut tulla kysymykseen vielä rautateiden, ehkäpä myöskin jo hiilikaivosten ja rautasulattojen valtiollistuttaminen. Tämä kaikki ei olisi vielä jumittanut kapitalismia pois. Olihan tämä kaikki jo osittain toteutettuna tahi valmisteella rajan takana Saksassa. Mutta se olisi proletaaris-demokraattisen hallituksen aikana jo huomattavasti kohottanut työväenluokan yhteiskunnallista asemaa.
Lyhyen ajan ja maan taloudellisen kehittymättömyyden ohella oli huomattavana »sosialisoimisen» esteenä myöskin Kommuunin miesten teoreettinen tietämättömyys. Jakobiinit ja blanquistit välittivät tuskin lainkaan taloudellisista asioista. Internationalistit, kuten olemme nähneet, panivat niihin mitä suurinta painoa. Mutta he olivat juuri Kommuunin aikaan teoreettisesti kannattamia. He olivat luopumassa proudhonilaisuudesta, mutta eivät olleet vielä päässeet niin pitkälle, että olisivat täysin tietoisina asettuneet marxilaisuuden kannalle.
Huolimatta heidän arkuudestaan hyväksyi Marx kuitenkin Kommuunin menettelytavan: ensin tutkia taloudellisia oloja ennenkuin ryhdytään muutoksiin, eikä aiheuttaa liian hätäisillä julistuksilla harhaiskuja, joiden täytyisi olla omiaan hämmentämään ja pelottamaan. Vaikkakin tämä varovaisuus johtui enemmän teoreettisesta epävarmuudesta kuin teoreettisesta älystä, niin soveltui se siihen, minkä Marx tunnusti materialistisen katsantokantansa välttämättömäksi johtopäätökseksi, ettei meitä vallankumouksessa saa johtaa pelkkä tahto, vaan todellisten olojen tuntemus.
Sattuvasti kuvaa Dubreuilh Parisin kapinan tätä puolta »Kommuunin historiassaan» (s. 419):
»Järjestelmällinen pakkoluovutuspolitiikka oli mahdoton jo siitä hyvin pätevästä syystä (katsomatta ollenkaan muiden luokkien vastarintaan), että palkkatyöläisten suuret joukot tuskin käsittivät, että yhteiskunta voisi toimia lainkaan muulla kuin perinnäisellä pohjallaan ja että ei ollut olemassa osuustoiminnallisia ja ammatillisia laitoksia, joita olisi tarvittu kaikkien kapitalististen laitosten lakkauttamisen jälkeen turvaamaan tuotannon ja vaihdon normaalista toimintaa. Uutta hallintotapaa, erittäinkään sosialistista, ei improvisoida julistuksilla, julistuksien, lakien pitää ennemmin vain varmentaa jo olemassa olevat olot, jos Kommuuni olisi yrittänyt tällä alalla astua aikansa edelle, niin olisi siitä todennäköisesti ollut tuloksena, että osa sen omista ja Paraista voimista olisi kääntynyt sitä itseään vastaan, ilman että palkkatyöläisten keskuudessa olisi ollut huomattavissa voimakkaampaa innostusta ja välittömämpää antautumista. Se ei voinut tehdä enempää kuin tasoittaa poliittisten laitosten kansanvaltaistamisen kautta tietä yleiselle yhteiskunnalliselle uudistumiselle. Ja sitä se tekikin.»
Sen laatuinen oli sosialisella alalla tuon historiallisen ilmiön vaikutus, ilmiön, josta Engels sanoi, että se antaa havainnollisen kuvan siitä, mitä Marx tarkoittaa työväen diktatuurilla.
Marxilainen sosialisoimismenetelmä, jonka tapaista Kommuuni jo noudatti, täytyy tänäänkin vielä olla se, jota meidänkin on noudatettava.
Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, että sama menettelytapa nykypäivien Saksassa pakosta aiheuttaisi samallaista pidättyväisyyttä, jota Parisin Kommuuni 1871 oli osoittanut. Puoli vuosisataa mitä valtavinta kapitalistista kehitystä on välillä. Se suunnaton edistysaskel, joka on astuttu, ilmenee jo siinä, että silloin nousi ainoastaan yksi Paris, ei suinkaan puhtaasti proletaariseen kapinaan, ilman tukea maalla ja että se kukistui virkavallan ja suurrahamaailman kanssa liittoutuneen maan omistajaluokan ylivallan alle, luokan, jona oli väestön enemmistö (1872 vielä 53%). V. 1918 sitä vastoin puhkesi Saksan vallankumous kaikissa valtakunnan osissa ja sitä johti kaikkialla palkkatyöväki. Saksan maataloudessa toimii enää vain neljännes väestöstä (1907 29%) ja teollisuus on kehittynyt jättiläisliikkeiksi, vieläpä kokonaisten teollisuushaarojen kartelleiksi. Parisin työväki v. 1871 oli juuri päässyt Bonaparten vallan alta, joka oli riistänyt siltä kaikki valistuksen ja joukkojärjestäytymisen välineet. Saksan työväki astui vallankumoukseen puolen vuosisadan valtiollinen ja ammatillinen kouluuntuminen takanaan, valtiollisin ja taloudellisin järjestöin, joihin kuului miljoonittain jäseniä. Ja lopuksi olivat Parisin sosialistit 1871 juuri luopumassa taloudellisesta teoriasta, joka oli osoittautunut riittämättömäksi. Mutta he eivät olleet vielä päässeet niin pitkälle, että olisivat omaksuneet uuden ja korkeammalla olevan. Saksan sosialismilla on tällä hetkellä käytettävänään historiallista ja taloudellista älyä ja selvä teoreettinen menettelytapa, jonka kaikkien maiden sosialistit tunnustavat kehittyneimmäksi ja joka hedelmöittää porvarillistakin ajattelua juuri tällä kaikkia muita nykyisiä taloudellisia maailmankatsomuksia valtavasti korkeammalla kannallaan.
Tällaisissa oloissa voidaan paljon nopeammin, laajemmin ja tarmokkaammin sosialisoida kuin olisi ollut mahdollista 1871.
Me olemme puhuneet Kommuunin taloudellisista menettelytavoista, mutta myöskin jo antaneet huomata, ettei mitään sellaista, tämän sanan täydessä merkityksessä sillä ollut. Tietoisesta, suunnitelman mukaisesti sovellettavasta menettelytavasta ei Kommuunin aikana voitu puhuakaan. Jo senkin takia, että siinä työskenteli kylki kyljessä toisilleen aivan vastakkaiset suunnat. Tapa, jolla Kommuuni toimi, oli tulos niiden riidoista eikä määrätystä teoriasta. Eivät Kommuunin sosialistitkaan olleet teoreettisesti kovin selvillä ja he olivat vähemmistönä. Siitä huolimatta hallitsi heidän henkensä Parisin yhteiskunnan taloudellisia ilmauksia, koska enemmistö kiinnitti taloudellisiin seikkoihin ainoastaan vähän huomiota ja tunsi itsensä tällä alalla vielä epävarmemmaksi kuin vähemmistö.
Mutta aivan toisin kuin Kommuunin talouden oli sen politiikan laita. Siinä olivat vastakohdat paljoa jyrkempiä. Ne melkein raatelivat sen rikki ja vähensivät sen työkykyisyyttä. Mutta yleinen suunta, jota se noudatti pakottautui olojen painosta keskitielle, jonka Marx niinikään hyväksyi, samoinkuin sen menettelyn taloudellisella alalla.
Tiedämme jo, että Kommuunin enemmistönä olivat jakobiinit ja blanquistit. Taistellessaan Parisin Kommuunin puolesta pitivät he tätä vuoden 1793 malliin yhteisönä, joka hallitsi koko Ranskaa ja pakotti sen tottelemaan tahtoaan. He olivat jyrkkiä tasavaltalaisia ja vapaa-ajattelijoita, tahtoivat hävittää monarkian koko mahtikoneiston, papiston samoinkuin virkavallan ja seisovan armeijan. Ja he kuitenkin olisivat voineet saattaa Parisin hallitsevaan asemaan vain sellaisen valtiojärjestelmän avulla, joka olisi antanut Parisissa vallitsevalle keskushallitukselle käytettäväksi mitä voimakkaimmat mahtikeinot. He unohtivat, että v. 1793 Parisin Kommuuni keskitetyn vallan keinoilla, joita se kehitti, tasoitti tietä Bonaparten keisariudelle. He odottivat kaikkea hyvää Yleishyvän valiokunnalta, jolle oli annettava diktatorinen valta, ajattelematta, että diktatuuri, joka ei nojaudu hyvin opetettuun armeijaan ja hallintojärjestoon, on pelkkä diktatuurin varjo.
Jyrkkään vastarintaan keskitystä ajaviin jakobiineihin nähden asettuivat proudhonistit, jotka katselivat 1793:n muistoja ankarasti arvostellen, jopa suorastaan kauhullakin. He tunsivat harhakuvitelmat, jotka olivat johtaneet hirmuvaltaan, pettäneet työväkeä, aiheuttaneet veristä villiintymistä, kuitenkaan vähääkään jouduttamatta työväen vapautumista. Mutta yhtä arvostelevasta katselivat he myöskin demokratiaa. Yleinen äänioikeus oli 1848 tuottanut taantumuksellisen kansalliskokouksen, siitä tuli keisarikunnan tuki. Todellisuudessa Ranskan silloisissa taloudellisissa oloissa ei ollut vähääkään toiveita, että valtiopolitiikka, oli se sitten diktatoorista tai demokraatista, muuttuisi työväen välittömän, heti tapahtuvan vapautumisen välineeksi. Mutta sellaista keinoa etsivät silloin sosialistit. Kaukana oli vielä heistä kehitysajatus ylipäätään, eivätkä he myöskään käsittäneet, mikä merkitys demokratialla on poliittisen älyn kehityksessä ja työväen järjestöllisessä kypsymisessä ja sen kautta sen lopullisessa vapautumisessa. Työväen pikaiseen vapautumiseen ei silloin sopinut diktatuuri eikä demokratia. Tämän ymmärsivät proudhonistit aivan hyvin. Mutta hyvä ei ollut johtopäätös, jonka he siitä tekivät. Aivan ilman kaikkea politiikkaa, niinkuin he mieluimmin olisivat tahtoneet, eivät he kuitenkaan selviytyneet. Kunnallispolitiikka yksityisissä teollisuuskunnissa tarjosi työväelle aivan toisia toiveita kuin valtiopolitiikka pääosaltaan vielä agraarisessa maassa. Demokratia kunnallisessa elämässä oli heistä yhtä tärkeää kuin se oli valtiossa samantekevää. Ja valtioparlamenttien, näiden »lörpöttelytupien» jyrkillä arvostelijoilla ja pilkkaajilla ei ollut mitään sanottavaa kunnallisia »lörpöttelytupia» ja parlamentteja vastaan.
Kunnan täysi itsemääräämisoikeus tuli näin proudhonistien ihanteeksi. Tämä ajatus jo osoittaa sen teollisuuden pikkuporvarillisen aseman, jonka vallitessa se syntyi. Eivät he myöskään ajatelleet tavaravaihdon lopettamista ja kuitenkin oli jo heidän aikanaankin liikehaaroja, joiden taloudellinen merkitys ulottui laajalle yli yksityisten kuntien rajain. Näiden toiminnan järjestämiseksi piti yksityisten kuntien tehdä vapaita sopimuksia. Niin toivoivat proudhonistit agraarisessa Ranskassa voivansa heti vapauttaa teollisuustyöväen. He unohtivat vain erään pikku seikan, että aate hajoittaa valtio itsenäisiksi kunniksi myöskin oli valtioaate, jonka toteuttaminen edellytti voimassaolevan valtiovallan kukistamista, juuri sitä, minkä proudhonistit tahtoivat kiertää.
Kommuunin ihanne proudhonistisessa mielessä oli siis suora vastakohta tälle ihanteelle jakobiinilaisessa mielessä. Jakobiineille oli Parisin Kommuuni keino vallata valtiovalta koko Ranskan hallitsemista varten. Proudhonisteille oli jokaisen kunnan itsenäisyys valtiovallan lopettamiskeino.
Arthur Arnould kuvaa Parisin Kommuunin historiassaan sangen hyvin näiden molempien suuntain »vallankumouksellisten jakobiinien» ja »sosialististen federalistien» välistä vastakohtaa:
»Kokouksen eri jäsenet käsittivät samat sanat kahdella eri tavalla. Toisten mielestä ilmaisi Parisin Kommuuni hallitusvihollisen periaatteen ensimäisen soveltamisen ruumiillistumista, sotaa keskitetyn hirmuvaltaisen yhtenäisvaltion vanhaa käsitystä vastaan. Kommuuni merkitsi heille itsehallintoperiaatteen voittoa, ryhmien vapaan liittoutumisen ja kansan itsensä mahdollisimman välittömästi harjoittaman hallituksen voittoa. Heidän silmissään oli Kommuuni suuren, sekä sosiaalisen että poliittisen vallankumouksen ensi askel, vallankumouksen, joka tulisi perinpohjin lakaisemaan pois kaiken vanhan. Se oli koko diktatuuriaatteen ehdotonta kieltämistä, se merkitsi valtaa kansan itsensä kautta ja sentakia kaiken kansan ulkopuolella tai sen yläpuolella olevan vallan hävittämistä. Miehet, jotka niin ajattelivat, tunsivat ja tahtoivat, muodostivat sen ryhmän, jota myöhemmin sanottiin sosialisteiksi tai vähemmistöksi.
»Toisten mielestä oli Parisin Kommuuni päinvastoin v. 1793 vanhan Kommuunin jatkoa. Se edusti heidän silmissään diktatuuria kansan nimessä, suunnatonta vallan keskittämistä harvojen käsiin, vanhojen laitosten hävittämistä sen kautta, että näiden laitosten johtoon asetettiin uusia miehiä, laitosten, jotka muutettiin siksi hetkeksi toimimaan aseina kansan käsissä kansanvihollisia vastaan.
»Tämän ryhmän miesten keskuudesta ei keskitetyn yhtenäisvaltion aate ollut lainkaan kokonaan hävinnyt. Vaikkakin he hyväksyivät kunta-autonomian ja ryhmien vapaan liittoutumisen periaatteen ja ottivat sen tunnussanakseen, tapahtui tämä vain sen vuoksi, että Parisin tahto pakoitti heidät siihen . . . Heitä vallitsivat ajatustottumukset, jotka he pitkien taistelujen aikana olivat saaneet. Heti kun oli toimittava, joutuivat he uudelleen tielle, jota he niin kauan olivat kulkeneet ja antoivat johtaa itsensä, tosin hyvässä uskossa, käyttämään vanhoja menettelytapoja uusien aatteiden ajamisessa. He eivät käsittäneet, että sellaisissa tapauksissa muoto melkein aina voittaa sisällön ja että ne, jotka koettavat perustella vapautta diktatuurin tai mielivallan keinoilla, surmaavat sen, minkä tahtovat pelastaa. Tämä ryhmä, johon muuten kuului sangen erilaisia aineksia, oli enemmistönä ja kutsui itseään 'vallankumouksellisiksi jakobiineiksi'».
Dubreuilh lainaa nämä kohdat huomauttaen, että ne täydellisesti pitävät paikkansa vain kummankin ryhmän äärimmäisiin aineksiin nähden. Tämä on totta. Mutta ne pitävät paikkansa kaikkiin suuntiin nähden, joita tahdotaan kuvata. Jokaisessa on nähtävissä joukko vivahduksia. Mutta jos ne tahdotaan selvästi tuntea, niin pitää ottaa erilleen niiden johdonmukaisin ilmaus, se, mikä niissä on n. s. klassillista.
Vastakohdat olivat tavattoman suuret, ne ehkä eivät olisi olleet tasoitettavissa, jos Kommuuni olisi voittanut. Mutta se ei voittanut ja jo tämä pakoitti taistelevat kulkemaan keskitietä.
Huhtikuun 3. päivästä alkaen oli Kommuuni pakoitettu puolustautumaan, sen täytyi luopua kaikista ajatuksista valloittaa Ranska ja hallita sitä. Täten oli jakobiinilaisen ajatuksen toteuttamiselta viety kaikki pohja. Ei puhettakaan siitä, että Kommuunin avulla päästäisiin hallitsemaan, vaan täytyi olla iloinen jo siitäkin, jos vain onnistuttaisiin pelastaa Parisin vapaudet taantumuksellisen Ranskan kynsistä.
Mutta yhtä vähän voitiin näissä oloissa ajatella proudhonistisen unelman toteuttamista, Ranskan valtiota hävitettynä ja sen kuntia täydellisesti itsenäisinä.
Olojen mahti pakoitti keskitystä vaativat jakobiinit sekä liittoaatetta kannattavat proudhonistit omaksumaan saman päämäärän, joka vähänkin suotuisten voimasuhteiden vallitessa silloin oli saavutettavissa, joka oli välttämättömyys koko Ranskalle ja jota monet sen porvarillisista politikoitsijoistakin vaativat: kuntain itsehallinto, niiden itsenäisyys, valtiollisen kansanvallan asettamissa rajoissa, valtio-virkavallan mahtipiirin rajoittaminen sekä seisovan sotaväen korvaaminen kansan aseistuksella.
Internationalistit mukautuivat tähän kansanvaltaisen valtion tunnustamiseen sitäkin kernaammin kuin he jo, kuten tiedämme, keisarikunnan viime vuosina olivat joutuneet taisteluun tätä vastaan, siis valtiopolitiikkaan ja alkaneet juurruttaa jyrkkään proudhonismiin marxilaisia aatteita.
Lopputuloksena oli politiikka, jonka Marx aivan hyvin saattoi hyväksyä. Jos hän olisi ollut Parisissa, ei hän olisi voinut liittyä kumpaankaan suuntaan. Hän olisi ollut eristetyssä asemassa. Mutta olojen voima ja Kommuunin paraiden päiden viisaus, joka täälläkin pani enemmän huomiota »todellisiin oloihin» kuin »pelkkään tahtoon», synnytti lopputuloksenaan sellaisen politiikan suuntaviivat, jotka olivat hyvin lähellä hänen omaa kantaansa. Siitä pitää tosin vielä enemmän kuin sen taloudellisista toimenpiteistä paikkansa Mendelssonin lause (hänen jälkipuheessaan Lissagarayn kirjaan, s. 525):
»Kommuunin luojat eivät näytä itsekään tietäneen, mitä he ovat luoneet.»
Kommuunin poliittiset uudistukset pantiin toimeen molempien suuntien keskinäisten mitä kiivaitten sisäisten taistelujen vallitessa. Pahin sairaus, joka Kommuunia vaivasi, oli järjestäytymisen puute, mikä oli luonnollinen seuraus siitä, että Parisin silloiselta työväeltä puuttui järjestötottumuksia, taitoa sen juuri vasta vapauduttua keisarikunnan sorrosta.
Kommuuni oli alusta alkaen sotatilassa Versaillesn kanssa. Missään eivät järjestys ja kuri ole tarpeellisimpia kuin sodassa. Niitä puuttui Kommuunilta kokonaan. Kommuunin pataljoonia komensivat upseerit, jotka olivat näiden itse valitsemia. Nämä upseerit olivat sentakia riippumattomia ylijohdosta, mutta riippuvia omista valitsijoistaan. Tällä tavalla ei voida taistelukykyistä armeijaa järjestää. Se on paikallaan vain siellä, missä tahdotaan armeija hajoittaa. Tämän ovat myöskin huomanneet Venäjän bolshevikit, jotka heti lopettivat sotilasneuvostojen vallan ja lakkauttivat upseerien vaalin, kun he joutuivat vakavaan sotaan.
Tottelivatko kansalliskaartin yksityiset pataljoonat ylijohdon käskyjä, riippui kokonaan niiden omasta halusta. Eipä ihme siis, että Kommuunin todellisten taistelijoiden luku oli pieni. Palkkaa maksettiin 162,000:lle miehelle ja 6,500:lle upseerille. Mutta niiden luku, jotka menivät tuleen ja taistelivat, vaihteli turmiollisen huhtikuun 3. päivän jälkeen 20,000–30,000 välillä. Näiden urhoollisten niskoilla oli koko raskas taistelun taakka hyvin harjoitettua ja varustettua ylivoimaa vastaan, joka toukokuun jälkipuoliskolla kohosi 120,000:teen mieheen.
Hajaantumista alhaalta päin lisäsi epäjärjestys johdossa. Kommuunin rinnalle jäi toimimaan Kansalliskaartin Keskuskomitea. Se oli luovuttanut kaiken vallan Kommuunille, mutta jatkoi kuitenkin sekaantumista kaikkiin asioihin, jotka koskivat kansalliskaartia.
Marx sanoo kirjeessään Kugelmannille huhtikuun 12. päivänä 1871 virheeksi sitä, että Keskuskomitea luopui vallastaan liian aikaisin tehdäkseen tilaa Kommuunille (Neue Zeit, XX, s. 709). Ikävä kyllä, ei hän perustele tätä lausetta, emme tiedä siis, miksi se hänestä näytti virheeltä. Voidaan kyllä otaksua, siitä syystä, että se vaikutti turmiollisesti sodan käyntiin. Hän pitää tätä virhettä toisena, jonka parisilaiset tekivät, ensimäinen hänen mielestään oli se, etteivät he heti maaliskuun 18. päivän jälkeen marssineet Versaillesta vastaan. Näiden virheiden syytä voi olla, että he joutuivat tappiolle.
Kuitenkin olivat kaikki perusvirheet, jotka tekivät Kommuunin aseman alunpitäin toivottomaksi, tapahtuneet jo ennen Kommuunin kokoontumista. Mikään ei viittaa siihen, että sodan käynti Keskuskomitean ylijohdolla olisi ollut menestyksellisempää kuin Kommuunin johtaessa sitä. Päinvastoin tuo komitea osottautui vielä horjuvammaksi kun se. Mutta sodankäyntihän ei olekaan työväen vahvoja puolia.
Mutta pahinta oli, että oli toimimassa rinnakkain kaksi toisistaan riippumatonta ylivaltaa, joiden lisäksi tuli vielä kolmaskin, joka myöskin sekautui sodan johtoon, tykistökomitea.
»Maaliskuun 18. päivänä syntynyt tykistökomitea kiisteli sotaministeriön kanssa tykeistä. Jälkimäisen käsissä olivat nimittäin Mars-kentällä olevat, kun taas komitean käsissä olivat Montmartrella olevat» (Lissagaray, Kommuunin historia, s. 205).
Yleistä hajaantumista koetettiin auttaa hallitusvaltaa lisäämällä. Toimeenpanevien komissionien tilalle, joista olemme puhuneet, astui huhtikuun 20. päivänä toimeenpaneva valiokunta, johon kuului 9 miestä, yksi edustaja kustakin komissionista. Mutta paha oli liian syvällä, sitä ei voitu poistaa tämän tapaisilla muutoksilla. Silloin muistivat jakobiinit v. 1793 traditioneja ja vaativat diktatuurivallalla varustettua yleisen hyvän valiokuntaa, joka olisi tuominnut itse Kommuuninkin aivan voimattomaksi. Versaillesn joukkojen herkeämätön eteneminen antoi Kommuunin jäsenelle Miotlle, »jolla oli kaunein 1848 vuoden parta», aiheen vaatia huhtikuun 28. päivänä yleisen hyvän valiokunnan, siis uuden kaikkien muiden valiokuntien yläpuolella olevan valiokunnan asettamista. Kaikki olivat yksimielisiä voimakkaamman toimeenpanovallan välttämättömyydestä, mutta sen nimestä sukeutui kiivas keskustelu. Vallankumoukselliset jakobiinit uskoivat, että jos valiokunnalle annettaisiin yleisen hyvän valiokunnan nimi, niin annettaisiin sille samalla jo se voitollinen voima, jota Ranskan tasavalta Yleishyvän valiokuntineen 1793 oli osoittanut. Mutta juuri näitä muistoja, jotka muistuttivat silloisesta hirmuhallituksesta, kauhistuivat proudhonistit.
34 äänellä 28 vastaan päätettiin toukokuun 1. päivänä yleishyvän valiokunnan asettaminen. Sen vaalissa pidättyi suurin osa vähemmistöstä (23) äänestyksestä perustellen tätä seuraavasti:
»Me emme ole asettaneet ehdokkaita, me emme tahdo ketään valita laitokseen, joka näyttää meistä yhtä turmiolliselta kuin hyödyttömältäkin. Sillä me näemme yleishyvän valiokunnassa niiden sosiaalisten reformien periaatteen hylkäämisen, reformien, jotka aiheuttivat maaliskuun 18. päivän vallankumouksen.»
Yleishyvän valiokunta, jonka piti kohottaa Kommuunin tarmo korkeimmilleen, lopettaa hajaannus sen keskuudessa, aloitti toimintansa lisäämällä tätä sen takia, että se hajoitti Kommuunin.
Jo sen kautta menetti valiokunta kaiken siveellisen voimansa. Tämän lisäksi tuli vielä, että ne, jotka melkein yksin Kommuunissa suorittivat vakavaa työtä, internationalistit, jäivät siitä syrjään. Sen jäsenistä olivat kaikki yhtä ainoata lukuunottamatta, kuten Lissagaray lausuu, »huutajia» kaikesta sydämestään.
Jo toukokuun 9. päivänä eroitettiin tämä kykenemätön valiokunta toimestaan uuden valitsemista varten. Tällä kertaa otti vähemmistö osaa vaaliin nähtyään, ettei tuon peljätyn nimen takana piillytkään todellista diktatuuria. Sillä välin oli kuitenkin ristiriita enemmistön ja vähemmistön välillä kärjistynyt niin, että edelliset tekivät sen käsittämättömän virheen, etteivät valinneet ketään jälkimäisen jäsentä valiokuntaan.
Toinen Yleishyvän valiokunta osottautui yhtä kykenemättömäksi kuin ensimäinen. Se vei vielä voiton siitä siinä, että se ryhtyi aktiivisiin toimiin vähemmistöä vastaan, poistamalla joukon sen jäseniä viroista ja riisti täten Kommuunilta sen paraat päät.
Tämä johti avoimeen välien rikkoutumiseen: toukokuun 16. päivänä julkaisi vähemmistö sanomalehdissä selityksen, jossa se pani vastalauseensa sitä vastaan, että Kommuuni oli luopunut vallasta edesvastuuttoman diktatuurin hyväksi ja julisti, ettei se tule tästä lähin enään ottamaan osaa Kommuunin töihin, vaan toimi enää vain piireissä ja kansalliskaartin keskuudessa. Tällä tavalla toivoo, lausutaan lopuksi, se säästävänsä Kommuunin sisäisistä riidoista, joita se tahtoo välttää, sillä enemmistö ja vähemmistö pyrkivät kumminkin samaan päämäärään. Sovinnollisesta lopusta huolimatta näyttää tämä julistus merkitsevän täydellistä välien rikkoutumista.
Vähemmistö ei kuitenkaan, vaikka se olikin hallintotöihin ja taloudellisten kysymysten käsittelyyn kykenevämpi kuin enemmistö, ollut politiikassaan aivan päättäväinen eikä johdonmukainen. Se oli pidättymällä vaalista toukokuun 1. päivänä pannut vastalauseensa ensimäisen Yleishyvän valiokunnan diktatuuria vastaan, toukokuun 9. päivänä tunnustanut saman diktatuurin, asettamalla ehdokkaansa toisen valiokunnan vaalia varten. Toukokuun 15. päivänä oli se taaskin päättänyt panna vastalauseen samaa diktatuuria vastaan luopumalla työstään Kommuunissa, toukokuun 16. päivänä, vastalauseen julkaisemispäivänä, suostui se kuitenkin ystäviensä, etenkin Internationalen Liittoneuvoston kehoituksista olemaan hajoittamatta Kommuunin yhteyttä vihollisen ahdistaessa, ja toukokuun 17. päivänä ilmestyi 15 manifestin 22 allekirjoittajasta uudelleen neuvoston istuntoon. Mutta tämä ei lepyttänyt enemmistöä huolimatta joidenkuiden sen järkevien jäsenten, niiden joukossa Vaillantin, sovitusyrityksistä. Sovinnollinen päätösehdotus hyljättiin ja hyväksyttiin Miotn esitys, joka kuului:
»Kommuuni unohtaa niiden vähemmistön jäsenten käytöksen, jotka peruuttavat nimikirjoituksensa julistuksessa. Se paheksuu tätä julistusta.»
Dubreuilh huomauttaa tähän (s. 440):
»Näin olivat jakobiinit ja federalistit vastakkain kuin kaksi vihamielistä veljestä edessään viimeinen taistelu barrikaadeilla, silmäinsä edessä kuolema.»
Toukokuun 21. päivänä tunkeutuivat versailleslaiset joukot Parisiin. Toukokuun 22. päivänä oli Kommuunin viimeinen istunto.
Sen politiikka tarjoaa meille merkillisen näytelmän. Kumpaakin suuntaa, jotka olivat edustettuina Kommuunissa, johti ohjelma, joka, johdonmukaisesti sovellettuna oli mahdoton toteuttaa, ja joka johti tunnustajansa hyvin tarkoitustaan vastaamattomiin toimenpiteisiin. Mutta kuitenkin kaikesta huolimatta syntyi näiden molempien ohjelmain vuorovaikutuksesta olojen pakosta poliittinen ohjelma, joka oli sekä toteutettavissa että myöskin vastasi mitä suurimmassa määrässä Ranskan tarpeita ja jossa yhä vieläkin on hedelmällinen ydin: vaatimus kuntien itsehallinnosta sekä seisovain armeijain lakkauttamisesta — nämä molemmat Kommuunin perusvaatimukset ovat tänäänkin yhtä välttämättömiä Ranskan vaurastumiselle kuin ne olivat Parisin toisen Kommuunin aikana.
Ei voida puhua Yleishyvän valiokunnasta ajattelematta sitä hirmuhallitusta, jonka sieluna se oli 1793. On aivan luonnollista, että ristiriita Yleishyvän valiokunnan diktatuurikysymyksessä jatkui myöskin kun oli kysymyksessä terrorismi. Jakobiinit olivat alusta alkaen yhtä jyrkästi sillä kannalla, että terrorismi on tunnustettava hyväksyttäväksi taistelukeinoksi, kun taas internationalistit olivat sitä vastaan.
Jo Kommuunin avausistunnossa tuli tämä vastakohta näkyviin. Yksi jäsenistä teki esityksen kuoleman rangaistuksen poistamisesta. »Aha, hän tahtoo pelastaa Vinoyn (Versailleslaisten kenraalin) pään», huudettiin hänelle väliin.
Internationalen Liittoneuvoston kokouksessa huhtikuun 29. päivänä esitti Frankel Internationalen politiikan seuraavilla sanoilla:
»Me tahdomme perustaa työläisten oikeuden ja tämä on mahdollinen ainoastaan vakaumukseen vetoamisen ja siveellisen voiman avulla.»
Toisella puolen näemme miehiä, kuten näytelmäkirjailija Felix Pyat, tilinpitäjä Théophile Ferré ja ylioppilas Raoul Rigault, jotka eivät koskaan saaneet kylläkseen vertatihkuvista fraaseista.
Periaatteessa täytyi kaikkien jakobiinien oikeastaan kannattaa terroristisia toimenpiteitä. Mutta käytännössä näitä ei ole paljonkaan huomattavissa. Se humaaninen henki, joka vallitsi siihen aikaan koko demokratiassa, sekä porvarillisessa että proletaarisessa, ei voinut olla vaikuttamatta myöskin heihin. Tämän lisäksi tulee, etteivät olot Parisin toisen Kommuunin aikana olleet sellaiset, kuin ne, jotka ensimäisen aikana olivat synnyttäneet terrorismia. Toinen Kommuuni ei ottanut itselleen ratkaisematonta tehtävää: rakentaa proletariaatin etuja tyydyttävä yhteiskunta porvarilliselle pohjalle. Ja sen vallan käyttö rajoittui Parisiin, jonka enemmistö oli niin ratkaisevasti sen puolella, ettei sen ollut välttämätöntä väkivalloin taivuttaa vastustajiaan. Se vastustaja, joka sille oli vaarallisin, seisoi sen yhteiskunnan muurien ulkopuolella, eikä ollut terroristisin keinoin käsiteltävissä.
Puuttui aihetta saattaa terroristiset perinnäisaatteet käytäntöön. Mitä Raoul Rigault ja Ferré Turvallisuusvaliokunnassa tekivät vainotakseen sanomalehtiä ja toimeenpannessaan vangitsemisia, oli enemmän keisarikunnan toimenpiteiden kuin hirmuhallituksen tekojen matkimista, hirmuhallituksen, joka työskenteli aivan toisilla keinoilla. Blanquistinen ylioppilas Rigault oli keisarikunnan aikana hankkinut laakerinsa alituisessa taistelussa poliisia vastaan, jonka ansat ja juonet hän mitä tarkimmin tunsi. Jo maaliskuun 9. päivänä, siis ennen kapinaa, kertoi Lauser hänestä:
»Ne, jotka tuntevat hänet, kertoivat minulle mitä merkillisimpiä juttuja hänen intohimostaan ja taidostaan nuuskia poliisia, livahtaa sen käsistä ja toisinaan näytellä itse Parisin poliisipäällikköä.»
Maaliskuun 18. päivänä sai hän jo tilaisuuden viran puolesta näytellä Parisin poliisipäällikköä. Hänen ensimäinen tekonsa maaliskuun 18. ja 19. päivän välisenä yönä oli asettua poliisiasemalle.
Hänen poliisitoimensa kohtasi piankin kiivasta vastarintaa kaikilla tahoilla, mutta erittäinkin Internationalistien keskuudessa. Sillä oli vähän yhteistä 1793 periaatteiden kanssa, vaikka hän valmistelikin 1793 Kommuunin historiaa.
Toiselta puolen ei kenraalien, Thomasn eikä Clémentin ampumista, kuten jo olemme huomauttaneet, saa panna Kommuunin tiliin. Ne tapahtuivat ennenkuin se oli olemassa ja Keskuskomitean vastarinnasta huolimatta.
Ainoastaan yhtä Kommuunin toimenpidettä voidaan pitää terroristisena, sellaisena, jonka tarkoituksena oli peloittaa vastustajia, tekemällä väkivaltaa turvattomia kohtaan, nimittäin panttivankien pidättämistä.
Kokemus on jo kyllin monasti osoittanut, että panttivankien ottaminen on tarkoitukseton toimenpide, joka vain harvoin estää julmuuksia, mutta paljon useammin on aiheena siihen, että ristiriitain julmuus sen kautta vain lisääntyy.
Mutta Kommuunin oli vaikeata mitään muutakaan tehdä, jollei se ilman vastarintaa tahtonut kärsiä, että versailleslaiset ampuivat saamansa vangit, kuten huhtikuun 3. päivän jälkeen useasti tapahtui.
»Suuttumuksen vallassa, jonka oli aiheuttanut Duvalin ampuminen, joka hyökkäyksessä huhtikuun 3. päivänä oli joutunut versailleslaisten käsiin sekä Puteauxn ja Chatillonin vankien teloitukset, vaativat useat Kommuunin jäsenet, että olisi heti ammuttava joukko taantumuksellisia, joita ennen kaikkea piti ottaa Parisin papiston keskuudesta. Toiset jakobiinit ja erittäinkin Delescluze kauhistuneina näistä liiotteluista, ehdottivat silloin julistusta panttivankien ottamisesta. Sen tarkoituksena oli ehkäistä versailleslaisia jatkamasta veristä tietään, jolle he suinpäin olivat syöksyneet. Jonkunlaisella hiljaisella sopimuksella päätettiin, ettei tätä määräystä pantaisi käytäntöön.» (Fiaux, Guerre civile de 1871.)
Tämä julistus ei siis johtunut halusta tuhota ihmiselämöitä, vaan halusta pelastaa niitä. Toiselta puolen versailleslaisten pakottamiseksi luopumaan uusista ampumisista ja toiselta puolen pidättämään parisilaisia ryhtymästä välittömiin kostotoimenpiteisiin.
»Aina, jopa vihassaankin jalona ja oikeudenmukaisena», sanotaan Kommuunin julistuksessa huhtikuun 5. päivänä, »kammoaa kansa verenvuodatusta samoinkuin kansalaissotaakin. Mutta sillä on velvollisuus suojella itseään vihollistensa raaoilta hyökkäyksiltä ja niin raskasta kuin sille onkin, tulee se toimimaan seuraten periaatetta: silmä silmästä, hammas hampaasta». (Journal officiel, huhtikuun 6. päivänä, s. 169.)
Todellisuudessa osottautui Kommuuni kyllä jalomieliseksi ja oikeudenmukaiseksi, mutta se ei noudattanut periaatetta: silmä silmästä ja hammas hampaasta.
Kommuunin julistus panttivankien ottamisesta määrää, että jokainen yhteydestä Versaillesn kanssa epäilty henkilö on heti asetettava syytteeseen ja vangittava. On asetettava tuomioistuin, joka 24 tunnin kuluessa kuulustelee syytettyä ja 48 tunnin kuluessa antaa tuomionsa. Kuitenkaan ei jokaista tuomittua ole ammuttava, vaan hänet on pidettävä vankilassa panttivankina. Myöskin kaikki sotavangit on asetettava saman tuomioistuimen eteen, jonka on ratkaistava, lasketaanko heidät vapaaksi vai säilytetäänkö panttivankeina. Lopuksi sanotaan, että jokainen Kommuunin vangiksi joutuneen taistelijan tai kannattajan ampuminen aiheuttaa sen, että ammutaan kolminkertainen luku panttivankeja.
Tämän julistuksen viimeinen ja hirmuisin määräys jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Kommuuni ei sitä koskaan pannut käytäntöön, vaikkakin versailleslaiset lyhyen keskeytyksen jälkeen jatkoivat saamiensa vankien ampumista hituistakaan välittämättä siitä, että he täten saattoivat Parisissa panttivankeina pidätettyjen ystäviensä elämän vaaraan.
Thiers suorastaan muodollisesti koetti yllyttää Kommuunia veritekoihin. Hän tiesi aivan hyvin, ettei yksikään ammuttu panttivanki hyödyttäisi Kommuunia, vaan juuri häntä itseään, sillä koko porvarillisen tunteen ja ajatuksen hallitsema maailma otti mitä suurimmalla mielenrauhalla vastaan tiedon versailleslaisten toimeenpanemista lukuisista vankien ampumisesta, mutta oli mitä kiivaimman suuttumuksen vallassa jo pelkästä panttivankien ottamisesta Parisissa.
Katalan mielensä osoitti Thiers panttivankien vaihtamisasiassa.
Huhtikuun 5. päivän julistuksen astuttua voimaan olivat parisilaiset vanginneet muutamia pappeja, pankkiiri Jeckerin, Mexikon sotaretken alkuunpanijan, sekä kassationioikeuden presidentin Bonjeanin. Kommuuni tarjoutui vaihtamaan nämä. Se tahtoi vapauttaa vangitut papit, ankkipiispa Darboyn, kirkkoherra Deguerryn ja sijaispiispa Lagarden sekä presidentti Bonjeanin, jos Versaillesn hallitus vapauttaisi vangitun Blanquin.
Se oli kyllin hyvänahkainen antaakseen tuomiorovasti Lagarden viedä Darboyn kirjeen Thiersille Versaillesiin huhtikuun 12. p:nä, sitenkuin Lagarde oli vannonut palaavansa takaisin, jos neuvotteluista ei tulisi mitään.
Jo ennen, huhtikuun 8 p:nä, oli Darboy osoittanut kirjeen Thiersille ja pyytänyt tätä lopettamaan vankien ampumisen. Thiers ei vastannut tähän mitään. Huhtikuun 13. p:nä julkaisi eräs parisilainen sanomalehti, »L'affranchi», tämän kirjeen. Nyt vastasi Thiers, mutta valehteli väittäen kaikkia tietoja ampumisista panetteluiksi.
Vastauksen toiseen kirjeeseen, jonka Lagarde oli vienyt, sai tämä vasta huhtikuun lopussa. Mutta tuomiorovasti oli valastaan huolimatta siksi varovainen, että ei palannut enää leijonan kitaan. Tässä kirjeessä hyljättiin Blanquin vapaaksi laskeminen, mutta lohduteltiin arkkipiispaa vakuutuksella, että panttivankien elämä ei ollut vaarassa.
Myöskin Paavin nuntiuksen ja Amerikan lähettilään Washburnen toimenpiteet vaihtamisen hyväksi jäivät tuloksettomiksi. Ja siten on Thiersin syyksi luettava, että mainitut vangit paitsi Lagardea vielä olivat panttivankeina Mazasin vankilassa kun Kommuuni kukistui ja menetti keinot suojella heitä.
Hän oli ollut oikeassa väittäessään, joka väite tosin oli ristiriidassa hänen vaiheittensa kanssa Kommuunin raakuudesta, että panttivankien elämä Kommuunin aikana ei ollut vaarassa. Mutta hän itse työskenteli mitä innokkaimmin riistääkseen panttivangeilta tuon suojan, kukistaakseen Kommuunin olosuhteissa, joka saattoi panttivankien elämän mitä suurimpaan vaaraan.
Petoksen avulla tunkeutuivat versailleslaiset Parisiin eräänä sunnuntaina, toukokuun 21. p:nä aivan yllättäen, samaan aikaan kuin Tuileriain puistossa oli kansan konsertti, jonka lopussa eräs päämajan upseeri pyysi kuulijoitaan saapumaan taas seuraavana sunnuntaina lisäten:
»Thiers oli luvannut eilen saapua Parisiin. Thiers ei ole tullut, eikä tule.»
Samana hetkenä tunkeutuivat versailleslaiset Parisiin. Väestö oli niin yllätetty ja Kommuunin sotaväki niin väsyksissä, että versailleslaisille olisi luultavasti onnistunut nopeasti ja päättävästi marssien valloittaa koko Paris kohtaamatta sanottavaa vastustusta. Mutta ne etenivät niin hitaasti ja antoivat siten Kommuunin puolesta taisteleville aikaa keräytyä raivoisaan katutaisteluun, joka kesti koko viikon, tuon verisen toukokuun viikon, kiihoittaen intohimot aivan mielettömiin, koska Versaillesn joukot eivät antaneet mitään armoa, vaan tappoivat sekä kaikki ne, jotka tavattiin aseet käsissä ja jotka oli määrätty ammuttaviksi, että myöskin kaikki epäluulon alaiset. Useat Kommuunin historioitsijat sanovat, että versailleslaisten hidas eteneminen oli tarkoituksellista, jotta vastustus ja samalla uhrien luku ja tappion suuruus olisi tullut mahdollisimman suureksi.
»Paris olisi voitu valloittaa 24 tunnissa, jos armeija olisi tunkeutunut eteenpäin Seinen vasenta rantaa pitkin; se olisi kohdannut vastusta ainoastaan Meriministeriön luona, Montmartrella ja Menilmontantilla. Hitaasti Parisiin tunkeutumalla, jolloin vastustukselle jäi aikaa järjestäytyä, otettiin kahdeksan, kymmenen kertaa niin paljon vankeja kuin taistelijoita oli, ammuttiin enemmän ihmisiä, kuin katusulkujen takana oli, kun sitä vastoin armeijasta kaatui ainoastaan 600 ja haavoittui noin 7,000.» (G. Bourgin, L'Histoire de la Commune, s. 108.)
Kommuunin kuolleitten luku oli 20,000, väittävätpä jotkut niitä olleen yli 30,000. Sotaoikeuden päällikkö kenraali Appert laski kuolleitten luvun 17,000:ksi. Niiden uhrien lukua, jotka eivät tulleet viranomaisten tietoon, on vaikea määrätä, mutta oli se varmasti yli 3,000.
Ei ole ihme, että tässä hirvittävässä taistelussa koston halu usein sai ylivallan. Se tuli sitä rajummaksi, mitä voimattomampi se oli, mitä vähemmän se voi enää tappiota estää. Vasta nyt kun Kommuuni jo oli lakannut olemasta, tapahtuivat panttivankien ampumiset. Versailleslaiset olivat tunkeutuneet Parisiin toukokuun 21., 22. oli katutaistelu alkanut ja vasta 24. päivänä ammuttiin ensimmäiset panttivangit.
Mutta tällöinkin, vaikka nuo ampumiset olivat enemmän epätoivoisen vimman ja sokean koston halun kuin edeltäpäin mietityn toiminnan seurauksia, ilmeni tässäkin jakobiinien ja internationalistien välinen ristiriita.
Vankien ammuttamisen aloitti kiihkoinen blanquisti Raoul Rigault. Hän murhautti 23. ja 24. päivien välisenä yönä muutamia maaliskuun 18. päivänä vangiksi otettuja santarmeja sekä huhtikuun puolivälissä vangitun toimittaja Chaudeyn, joka tammikuun 22. p:nä oli ammuttanut kansanjoukkoa, jolloin Rigaultin ystävä, Sapia, oli kaatunut hänen rinnalleen.
Rigault puolestaan joutui vangiksi 24. p:nä ja ammuttiin. Tällöin vaati — vanha blanquisti Genton kuuden panttivangin hirttämistä, niiden joukossa juuri nuo meille tunnetut arkkipiispa Darboy, presidentti Bonjean ja kirkkoherra Deguerry. Blanquisti Ferré antoi hänelle tähän valtuuden.
»Tuomioiden toimeenpanijat olivat melkein yksinomaan nuorta väkeä, melkeinpä lapsia. Näihin rikoksiin osaa ottaneista ovat useimmat nuorukaisia, joita kaupunkien paheet ovat kiihoittaneet ja joiden intohimot ovat kehittyneet aikaisemmin kuin heidän partansa ja joissa vastuunalaisuuden tunteella ei ollut mitään sijaa.» (Fiaux, Guerre civile, s. 528.)
Tämän saman huomion me muuten voimme valitettavasti askel askeleelta tehdä Saksassa, niistä, jotka panevat toimeen sotaoikeuden päätöksiä.
Blanquisti Ferré taas 26. p:nä määrää, että 48 panttivankia, enimmäkseen pappeja, salapoliiseja ja santarmeja, jotka maaliskuun 18. p:nä olivat ampuneet kansanjoukkoa, oli annettava blanquistisen eversti Goïsn haltuun. Tämä vei ne mukanaan aseellisen joukon seuraamana, joka oli pois suunniltaan, koska se tiesi, että sillä itsellään ei ollut mitään armoa odotettavana. Epätoivoisessa mielettömyydessä syöksyi tuo joukko panttivankeihin käsiksi tappaen heidät kaikki järjestään. Turhaan koettivat internationalistit Varlin ja Seraillier pelastaa heitä. Vähällä piti, ettei raivostunut joukko, joka haukkui heitä versailleslaisiksi, tappanut heitä itseään.
Sama Varlin, joka oli pannut panttivankien pelastamiseksi henkensä vaaraan, vangittiin sitten 28. p:nä toukokuuta kadulla erään papin ilmiannosta ja ammuttiin.
Niistä lukemattomista uhreista, mitä voittajien murhanhalu taistelun aikana ja taistelun jälkeen vankien joukosta vaati, eivät ne porvarilliset ainekset puhu mitään, jotka kauhulla huutavat Kommuunin terrorista. Sitä vastoin he eivät löydä kyllin tuomitsevia sanoja, kun he joutuvat puhumaan niistä viidestä tusinasta panttivankeja, jotka Kommuunin kukistumisen jälkeen joutuivat versailleslaisten ehdottomalla kuolemalla uhkaamien kapinallisten kostonhalun ja mielettömyyden uhreiksi.
Panttivankien historia todistaa mitä selvimmin, kuinka kaukana Kommuuni oli kaikesta terrorismista. Historia ei tunne yhtään kansalaissotaa, tuskinpa kansallistakaan sotaa, missä toinen puoli, huolimatta vastapuolen mitä verisimmistä epäinhimillisyyksistä, inhimillisyyden käskyn olisi pitänyt niin korkealla ja käytännössä sitä niin ankarasti toteuttanut, vieläpä vastoin omien äärimmäisyysmiestensä verenhimoisia vaatimuksia, kuin Ranskan kansalaissota v. 1871.
Sen vuoksi loppuikin toinen Parisin Kommuuni aivan toisin kuin ensimmäinen, joka oli muodostunut niin tarmokkaaksi hirmuhallitukseksi. Ensimmäisen Kommuunin hirmuhallitus kukistui Parisin työläisten yrittämättä vastustaa; jopa useat tervehtivät sen kukistumista helpotuksen huokauksella. Kun Thermidor-kuukauden 9. p:nä 1794 molempien vihollisjoukkojen taisteluvoimat kohtasivat toisensa, kääntyivät Robespierren kannattajat pakoon ennenkuin yhtään laukausta oli ammuttu.
Toisessa Parisin Kommuunissa sitä vastoin pitivät parisilaiset suurella sitkeydellä puoliaan viimeiseen asti. Tarvittiin mitä kiivaimpia katukahakoita kokonaisen viikon aikana, ennenkuin heidät kukistettiin. Uhrien luku kuolleissa, vangiksi otetuissa ja paenneissa, minkä Kommuunin kuolinkamppailu maksoi, nousee melkein sataantuhanteen. (Se laskettiin heinäkuussa 1871 90,000:een, Bourgin, La Commune, s. 183.)
Tosin oli toinen Kommuuni mitä jyrkimpien vastakohtien repimä. Olemmehan nähneet, millä vihamielisyydellä sen molemmat suunnat ryhtyivät viimeiseen taisteluun. Mutta ei koskaan toinen niistä kukistanut toista terroristisilla keinoilla, enemmistöläiset (Bolshevikki merkitsee suomeksi enemmistöläistä) ja vähemmistöläiset (venäjäksi menshevikit, vähemmistöläiset) taistelevat yhdessä kaikesta huolimatta yhteistä vihollista vastaan loppuun asti.
Ja niinpä myöskin kaikki sosialismin suunnat pitivät Kommuunia koko taistelevan proletariaatin yhteisenä edustajana. Sen tunnustamisessa yhtyivät Marx ja Bakunin, lassallelaiset ja eisenachilaiset.
Köyhälistön ensimmäinen hallitus on syvästi juurtunut kaikkien niiden sydämiin, jotka halajavat ihmiskunnan vapauttamista. Tämän »köyhälistön diktatuurin» valtava vaikutus vapauden taisteluun kaikissa maissa perustuu suuressa määrässä siihen, että se oli niin täydellisesti sen inhimillisyyden hengen vallitsema, joka on tunkeutunut 19. vuosisadan työväen luokan sieluun.