Julkaistu: 1979
Suomennos: Kaj Henriksson
Lähde: Trotsky's Marxism. Pluto Press, London 1979. © Bookmarks & Duncan Hallas
HTML: Joonas Laine
Lev Trotski syntyi vuonna 1879. Hän kasvoi aikuiseksi ja tietoisuuteen maailmassa, jota ei enää ole, Toisen internationaalin sosialidemokraattisen marxilaisuuden maailmassa.
Jokaisessa sukupolvessa on useita mahdollisia ajatuksellisia maailmoja, joiden juuret ovat laajasti erilaisissa olosuhteissa, yhteiskunnallisessa organisaatiossa ja saman aikaisissa ideologioissa. Sosialidemokratian maailma oli edistynein ja lähinnä silloista tieteellistä, materialistista maailmankatsomusta.
Lev Davidovitš Bronsteinilta (nimi Trotski lainattiin vanginvartijalta), ukrainanjuutalaisen talonpoikaisperheen pojalle, oli jo paljon saavuttaa tuo maailmankatsomus. Isä-Bronstein oli vauras talonpoika, kulakki – ei Trotski muuten olisi saanut paljoakaan muodollista koulutusta - ja juutalainen maassa, jossa antisemitismiä kannustettiin virallisesti ja oikeat pogromit olivat tavallisia. Joka tapauksessa nuoresta Trotskista tuli, alun vallankumousromanttisen vaiheen jälkeen, marxilainen. Tsaarin itsevaltiuden oloissa hänestä tuli hyvin pian ammattivallankumouksellinen ja poliittinen vanki. Hänet pidätettiin ensimmäisen kerran 19-vuotiaana ja vietettyään 18 kuukautta vankilassa hänet karkotettiin neljäksi vuodeksi Siperiaan. Hän pakeni sieltä vuonna 1902 ja siitä aina hänen kuolemaansa saakka vallankumous oli hänen ammattinsa.
Tämä kirjanen tarkastelee enemmänkin ajatuksia kuin tapahtumia. Vielä vähemmän se yrittää olla elämäkerta. Isaac Deutscherin kolme nidettä1, oltiin niiden kirjoittajan poliittisista johtopäätöksistä mitä mieltä tahansa, pysyvät arvovaltaisena elämäkerrallisena tutkielmana vielä pitkään.
Kaikki yritykset tehdä yhteenveto Trotskin ajatuksista törmäävät heti kuitenkin ongelmiin. Useimpiin marxilaisiin ajattelijoihin verrattuna (Lenin huomattavimpana poikkeuksena) Trotski oli koko elämänsä paljon kiinnostuneempi niistä välittömistä ongelmista, joita vallankumoukselliset kohtasivat työväenliikkeessä. Miltei kaikki hänen sanomansa tai kirjoittamansa liittyy johonkin välittömään aiheeseen ja ajankohtaiseen kamppailuun. Ero siihen, mitä sittemmin on ryhdytty kutsumaan "länsimarxilaisuudeksi", ei voisi olla juuri selvempi. Eräs tuohon suuntaukseen myönteisesti suhtautuva historioitsija on kirjoittanut: ”Sen ensimmäinen ja tärkein piirre on ollut rakenteellinen irtautuminen poliittisesta käytännöstä.” (Anderson, 1976)[1*] Sitä ei mitenkään voisi ikinä sanoa Trotskin marxilaisuudesta.
Siksi on tarpeen esittää, vaikka kuinka luonnosmaisesti ja vajavaisestikin, eräitä aineksia siitä taustasta, jota vasten Trotski muodosti ajatuksensa.
Venäjä oli takapajuinen ja Eurooppa edistynyt. Tämä oli kaikkien venäläisten marxilaisten (eikä tietenkään vain marxilaisten) perusajatus. Eurooppa oli edistynyt, koska sen teollisuus oli hyvin kehittynyt ja koska sosialidemokratia, suurten, marxilaista ohjelmaa noudattaneiden työväenpuolueiden muodossa, kasvoi nopeasti. Venäläisille (ja jossain määrin yleisestikin) olivat saksankielisten maiden puolueet tärkeimpiä. Saksan ja Itävallan sosialidemokraattiset puolueet olivat kasvavia työväenpuolueita, jotka olivat omaksuneet täysin marxilaiset ohjelmat (Saksan Erfurtin ohjelma 1891 ja Itävallan Heinfeldin ohjelma 1888). Niiden vaikutus Venäjän marxilaisiin oli valtava. Se että Puola, jonka työväenluokka alkoi jo herätä, oli jaettu tsaarin ja kahden keisarin kesken, voimisti yhteyttä. Muistettakoon, että Rosa Luxemburg syntyi Venäjän alle kuuluneessa Puolassa, mutta tuli tunnetuksi Saksan liikkeessä. Siinä ei ollut mitään epätavallista. Sosialidemokraatit pitivät silloin "kansallisia" rajoja toissijaisina.
Aatteiden suhteen tuota kasvavaa liikettä (se oli kielletty Saksassa 1878–1890, mutta sai puolitoista miljoonaa ääntä äänioikeuden suhteen rajoitetuissa vaaleissa vuonna 1890) piti yllä varhaisen marxilaisuuden ja 1800-luvun lopun kehityksen synteesi, johon Friedrich Engels oli tullut. Hänen Anti-Dühringinsa (1878), yritys luoda kattava, tieteellisesti perusteltu maailmankatsomus, oli pohjana Karl Kautskyn, "marxilaisuuden paavin" kansanomaistuksille (tai vulgarisoinneille) ja venäläisen Georgi Plehanovin perinpohjaisemmille esityksille.
Tuossa jännittävässä älyn ja käytännön maailmassa – olihan Engels opetuslapsineen ja jäljittelijöineen luonut työväenpuolueessa yhteyden teorian ja käytännön välillä – nuori Trotski kasvoi älyllisesti ja hänestä tuli pian enemmän kuin vanhojen opetuslapsi. Hän kunnioitti Engelsiä valtavasti.
Silti hän muutaman vuoden kuluttua, tultuaan ensimmäistä kertaa marxilaisen maailmankatsomuksen pariin, haastaa silloisen marxilaisen ortodoksian kysymyksessä kehittymättömistä maista. Ensin hän kuitenkin tapaa Venäjän marxilaisuuden maanpaossa olevat johtajat ja esittää huomattavaa osaa Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen puoluekokouksessa vuonna 1903, jolloin puolue varsinaisesti perustettiin.
Trotski pakeni Siperian Verholenskista piiloutuneena heinäkuormaan kesällä 1902. Lokakuussa hän oli saapunut Venäjän sosialidemokraattien tuolloiseen johtokeskukseen lähellä Kings Crossin asemaa Lontoossa. Lenin, Krupskaja, Martov ja Vera Zasulitš asuivat kaikki tuolla alueella ja sieltä Iskraa, keskitettyä ja kurinalaista puoluetta ajavien äänenkannattajaa, tehtiin ja levitettiin maanalaisesti salaa Venäjälle. Trotski osallistui pian Iskra-ryhmän kiistoihin – Lenin toivoi, että hänet liitettäisiin Iskran toimitukseen, Plehanov vastusti ajatusta ehdottomasti – ja siten hän tutustui läheisesti tuleviin menševismin johtajiin Plehanoviin ja Martoviin yhtä lailla kuin Leniniin. Iskra-ryhmän hajoaminen oli jo ilmassa.
Se nousi esille puoluekokouksessa kesällä 1903. Iskralaiset vastustivat yhdessä juutalaisen sosialistijärjestön, Bundin, vaatimuksia autonomiasta juutalaisten keskuudessa tehtävässä työssä sekä "ekonomistien" reformistista suuntausta. Sitten Iskran ryhmä itse hajosi bolševikkienemmistöön ja menševikkivähemmistöön.
Hajoaminen ei ollut aluksi selkeä – aiheetkaan eivät olleet vielä selviä. Plehanov oli aluksi Leninin puolella, Trotski tuki menševikkijohtaja Martovia.
Kahden vuoden kuluttua Trotski oli palannut Venäjälle. Vuoden 1905 vallankumous oli koittamassa. Sen aikana Trotski nousi täyteen mittaansa. Vasta 26-vuotiaana hänestä tuli merkittävin yksittäinen vallankumousjohtaja ja kansainvälisesti tunnettu hahmo. Hän nousi pienen ryhmän ja emigranttipoliitikkojen taustasta ja hänestä tuli loistava puhuja ja joukkojen johtaja. Pietarin neuvoston puheenjohtajana hän kykeni merkittävään taktiseen johtajuuteen ja osoitti samaa varmaa otetta ja teräksisiä hermoja, jotka luonnehtisivat häntä vuoden 1917 suuremmissa mullistuksissa.
Vallankumous murskattiin. Tsaarin armeija järkkyi, muttei sortunut. Tästä kokemuksesta – Lenin kutsui sitä "kenraaliharjoitukseksi" – sosialidemokratian kiistelevät suunnat kulkeutuivat kauemmaksi erilleen. Trotski, nimellisesti vielä menševikki, kehitti oman ainutlaatuisen synteesinsä, teorian jatkuvasta vallankumouksesta.
Seuraava vuosikymmen vietettiin jälleen pienissä maanpakolaispiireissä ja tuloksettomissa yrityksissä yhdistää nyt jo yhteen sopimattomat suuntaukset. Sitten tuli sota, sodanvastainen toiminta ja helmikuussa 1917 tsaarin syrjäyttäminen. Trotski liittyi heinäkuussa bolševikkipuolueeseen, joka nyt oli todellinen työläisten joukkopuolue, ja hänen persoonallisuutensa, lahjakkuutensa ja maineensa voima oli niin vahva, että muutamassa viikossa hän oli sen kannattajajoukkojen silmissä Leninistä seuraava. Hänelle uskottiin lokakuun kapinan varsinainen järjestäminen, 38-vuotiaana hänestä tuli yksi kahdesta tai kolmesta tärkeimmästä hahmosta puolueessa ja valtiossa sekä hiukan myöhemmin maailman kommunistisen liikkeen, kommunistisen internationaalin, yksi huomattavimmista johtajista. Hän oli puna-armeijan tärkein luoja ja johtaja sekä vaikutusvaltainen kaikilla politiikan aloilla.
Näistä korkeuksista Trotskin kohtalo oli tulla syöstyksi alas. Putoaminen ei ollut vain henkilökohtainen murhenäytelmä. Trotski nousi vallankumouksen noustessa ja putosi vallankumouksen taantuessa. Hänen henkilöhistoriansa sulautuu Venäjän vallankumouksen ja kansainvälisen sosialismin historiaan. Vuodesta 1923 hän johti oppositiota Venäjän kasvavaa taantumusta, stalinismia, vastaan. Puolueesta 1927 erotettuna ja Neuvostoliitosta 1929 karkotettuna hän vietti viimeiset yksitoista vuottaan taistellen sankarillisesti miltei mahdottomassa tilanteessa, jotta aito kommunistinen traditio säilyisi ja ruumiillistuisi vallankumouksellisessa järjestössä. Mustamaalattuna ja eristettynä hänet lopulta 1940 Stalinin käskystä murhattiin. Hän jätti jälkeensä hajanaisen kansainvälisen järjestön ja suuren määrän kirjoituksia, rikkaimpia sovelletun marxilaisuuden lähteitä joita on.
Tämä kirja keskittyy neljään teemaan. Ne eivät mitenkään ole tyhjentäviä suhteessa Trotskin panokseen marxilaiseen ajatteluun, sillä hän oli poikkeuksellisen tuottelias kirjoittaja ja hänen kiinnostuksensa kohteet olivat tavattoman laajat.
Hänen elämäntyönsä liittyi kuitenkin keskeisesti näihin neljään kysymykseen ja pääosa hänen laajasta tuotannostaan liittyy niihin tavalla tai toisella.
Ensimmäinen niistä on "jatkuvan vallankumouksen" teoria ja sen merkitys Venäjän 1900-luvun vallankumouksille ja niitä seuranneelle kehitykselle siirto- ja puolisiirtomaissa – nykyisessä "kolmannessa maailmassa".
Toinen on Venäjän lokakuun vallankumouksen tulos ja koko kysymys stalinismista. Trotski teki ensimmäisen kestävän yrityksen analysoida historiallisen materialismin pohjalta stalinismia ja hänen analyysinsä, mitä kritiikkiä siitä onkin esittää, on ollut lähtökohtana kaikelle myöhemmälle vakavasti otettavalle marxilaiselle analyysille.
Kolmas on vallankumouksellisten joukkopuolueiden strategia ja taktiikka laajasti eri tilanteissa, millä alalla Trotskin panos ei jää jälkeen Marxista eikä Leninistä.
Neljäntenä on puolueen ja luokan suhteen ongelma sekä historiallinen kehitys, joka supisti vallankumouksellisen liikkeen marginaaliseen asemaan suhteessa työläisten joukkojärjestöihin.
Isaac Deutscher on kuvannut Trotskia tämän viimeisinä vuosina "klassisen marxilaisuuden viimeiseksi edustajaksi". Hän oli sitä, ja paljon muuta. Juuri se antaa hänen ajattelulleen sen valtavan nykymerkityksen.
1700-luvun loppukolmanneksella teollinen vallankumous, suurin muutos ihmiskunnassa sitten muinaisen maanviljelyn synnyn, kiihdytti vastustamattomasti vauhtiaan pienessä maailmankolkassa, Britanniassa. Britannian kapitalistit saivat kuitenkin pian jäljittelijöitä muissa maissa, joissa porvaristo oli saanut tai saavuttamassa vallan.
1900-luvun alussa teollisuuskapitalismi hallitsi maailmaa jo täysin. Britannian, Ranskan, Saksan, Venäjän, USA:n, Belgian, Alankomaiden, Italian ja Japanin siirtomaavallat kattoivat selvästi valtaosan maailman maapinta-alasta. Nimellisen itsenäisyyden vielä säilyttäneet, pohjimmiltaan esikapitalistiset yhteiskunnat (Kiina, Iran, Osmanien valtakunta, Etiopia jne.) olivat tosiasiassa jonkun imperialistisen suurvallan hallitsemia tai epävirallisesti niiden jakamia – termi "etupiiri" ilmaisee tämän täsmällisesti. Tällainen jäljelle jäänyt, nimellinen "itsenäisyys" johtui pelkästään imperialismien kilpailusta (Britannia Venäjää vastaan Iranissa; Britannia Ranskaa vastaan Thaimaassa; Britannia Saksaa vastaan – ja Venäjä häviävänä kilpailijana – Turkissa; Britannia, USA, Saksa, Venäjä, Ranska, Japani ja erilaisia pienempiä kilpailijoita toisiaan vastassa Kiinassa).
Ne maat, jotka kapitalistiset vallat olivat vallanneet tai joita ne dominoivat, eivät kuitenkaan yleisesti ottaen muuttuneet eri "emämaidensa" kopioiksi. Päinvastoin, ne pysyivät pohjimmiltaan esiteollisina yhteiskuntina. Taloudellinen dominointi tai valloitus vaikutti voimakkaasti niiden yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen kehitykseen – ja vääristi sitä voimakkaasti – mutta maat eivät tyypillisesti muuttuneet uuden tyyppisiksi yhteiskunniksi.
Marxin tunnettu kuvaus Intian tekstiiliteollisuuden (joka oli perustunut itsenäisten käsityöläisten korkealaatuisiin tuotteisiin) tuhosta lancashirelaisen konetekoisen metritavaran edessä toimii edelleen hyvänä summittaisena yleiskatsauksena siitä, miten läntinen kapitalismi alun perin vaikutti siihen mitä nykyään kutsutaan "kolmanneksi maailmaksi": tulos oli köyhtyminen ja yhteiskunnallinen taantuminen.
Tämä "yhdistyneen ja epätasaisen kehityksen" prosessi, Trotskin ilmaisua käyttääksemme, johti tilanteeseen (olennaisilta osiltaan edelleenkin vallitsevaan), jossa enemmistö maailman väestöstä ei ole yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti edistynyt, vaan jopa taantunut. Mikä sitten oli (ja itse asiassa on) näiden maiden ihmisten valtaenemmistölle tie eteenpäin?
26-vuotiaan Trotskin panos tämän ongelman ratkaisemiseksi oli hyvin omintakeinen. Ratkaisu perustui niin kapitalismin maailmanmitassa epätasaisen kehityksen realiteetteihin kuin marxilaiseen analyysiin teollisen kehityksen todellisesta merkityksestä – samaan aikaan se luo sekä aineellisen pohjan edistyneelle luokattomalle yhteiskunnalle että riistetyn luokan, proletariaatin, joka pystyy nousemaan hallitsevaksi luokaksi ja hallitsemisellaan lakkauttamaan luokat, luokkataistelun ja kaikki vieraantumisen ja sorron muodot.
Ajatuksiaan Trotski kehitti tietysti ensi sijassa suhteessa Venäjään. Siksi on tarpeen tarkastella, mikä oli niiden kiistojen aatteellinen tausta, joita Venäjän vallankumoukselliset 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kävivät, jotta voitaisiin ymmärtää tämän panoksen täysi merkitys. Eikä kyse ollut vain Venäjän vallankumouksellisista. Olihan tuohon aikaan olemassa todellinen kansainvälinen liikekin.
Kun kerran Eurooppa ja Pohjois-Amerikka tulevat uudelleenjärjestetyiksi, ovat ne niin valtavana voimanlähteenä ja sellaisena esikuvana, että puolisivistyneet maat lähtevät itse seuraamaan meitä; siitä ovat takeena jo yksin taloudelliset tarpeet. Mitä yhteiskunnallisia ja poliittisia vaiheita nuo maat joutuvat tuolloin läpäisemään, ennen kuin ne pääsevät myös sosialistiseen järjestykseen, siitä voisimme mielestäni esittää vain jokseenkin tyhjänpäiväisiä olettamuksia. Kiistatonta on kuitenkin, että voitokas proletariaatti ei voi työntyä millään tavoin onnellistamaan mitään vierasta kansaa horjuttamatta siten omaa voittoaan.[2*]
Näin Engels kirjoitti Kautskylle 1882. Hänen mielessään ei ollut Venäjä. Kirjeessä mainitut maat ovat Intia, Algeria, Egypti ja "Hollannin, Portugalin ja Espanjan alusmaat". Hänen yleinen lähestymistapansa edustaa silti ajattelua, josta tulisi Toinen internationaali (vuodesta 1889). Poliittisen kehityksen suunta seuraisi taloudellisen kehityksen suuntaa. Vallankumouksellinen sosialistinen liike, joka tuhoaisi kapitalismin ja johtaisi lopulta proletariaatin ja kaikkien luokkien sulauttamiseen (proletariaatin diktatuurin kauden jälkeen) tulevaisuuden luokattomaksi yhteiskunnaksi jatkaisi siitä, mihin asti kapitalismi ja sen erottamaton seuralainen proletariaatti olivat ensin kehittäneet.
Venäläisten marxilaisten, joista uraauurtava Työn vapautus -ryhmä oli perustettu vuotta Engelsin kirjeen jälkeen, oli sijoitettava Venäjä tähän historialliseen kaavaan.
Plehanov, ryhmän johtotähti, ei epäillyt. Venäjän keisarikunta – hän sanoi 80- ja 90-luvulla – oli perimmiltään esikapitalistinen yhteiskunta ja siksi se joutuisi käymään läpi kapitalistisen kehitysprosessin ennen kuin sosialismista voitaisiin puhua. Hän torjui lujasti ajatuksen, jolla itse Marx oli joskus leikitellyt, että Venäjä saattaisi Euroopan kehityksestä riippuen välttää kapitalistisen kehitysvaiheen kokonaan ja siirtyä sosialismiin talonpoikaisliikkeen pohjalta, joka kaataisi itsevaltiuden ja pyrkisi säilyttämään yhteisöllisen maanomistuksen ainekset (mir), jotka vielä 1880-luvulla olivat olemassa.
Plehanovin näkemykset, jotka syntyivät kiistassa "talonpoikaista tietä sosialismiin" ajavan koulukunnan (narodnikkien) kanssa, olivat lähtökohtana kaikelle myöhemmälle venäläiselle marxilaisuudelle. Että kapitalismi oli todellakin kehittymässä Venäjällä, että mir oli tuhoon tuomittu ja että erityinen "venäläinen tie sosialismiin" oli taantumuksellinen harhakuva – se oli perustana Venäjän marxilaisten seuraavalle polvelle, Leninille, muutamia vuosia myöhemmin Trotskille, ja kaikille heidän työtovereilleen. Leninin Teosten kolme ensimmäistä osaa koostuvat laajalti narodnikkien arvostelusta ja Venäjän kapitalismin väistämättömyyden – ja edistyksellisen luonteen – osoittamisesta. Iskra-ryhmä, joka perustettiin vuonna 1900 luomaan yhtenäistä valtakunnallista organisaatiota hajanaisista sosialidemokraattisista ryhmistä ja kerhoista, nojasi lujasti näkemykseen teollisuustyöväenluokasta tuon organisaation perustana.
Esiin nousi kolme kysymystä: ensiksikin, mikä oli työväenluokan (yhä pieni vähemmistö), porvariston ja talonpojiston (suuri enemmistö) poliittisten roolien suhde; mikä olisi Venäjän vallankumouksen luokkaluonne; ja lopuksi, mikä oli vallankumouksen ja työväenliikkeen suhde lännen kehittyneissä maissa?
Eri vastaukset näihin kysymyksiin olivat yksi seikka (toinen oli vallankumouksellisen puolueen luonne), jotka myöhemmin johtivat kahteen eri suuntaukseen. Trotskin jatkuvan vallankumouksen teorian ymmärtämiseksi on tarpeen tarkastella lyhyesti näitä vastauksia niiden kehittyneessä muodossa vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen.
Menševikkien näkemys voidaan tiivistää seuraavasti: tuotantovoimien kehitystila (siis Venäjän yleinen taloudellinen kehittymättömyys yhdistyneenä pieneen, mutta merkittävään ja kasvavaan nykyaikaiseen teollisuuteen) määrittää sen, mikä on mahdollista – porvarillinen vallankumous, sellainen kuin Ranskassa 1789–1794. Siksi porvariston on noustava valtaan, muodostettava porvarillinen demokraattinen tasavalta, joka pyyhkäisee pois esikapitalististen yhteiskuntasuhteiden jäänteet ja avaa tien tuotantovoimien (ja siten proletariaatin) nopealle kasvulle kapitalistiselta perustalta. Taistelu sosialismin puolesta tulee näin lopulta asialistalle.
Työväenluokan poliittinen rooli on siksi työntää porvaristoa tsarismia vastaan. Sen on säilytettävä poliittinen itsenäisyytensä – mikä tarkoittaa keskeisesti, etteivät sosialidemokraatit voi tulla mukaan vallankumoushallitukseen ei-proletaaristen voimien kanssa.
Talonpojisto taas ei voi esittää itsenäistä poliittista roolia. Se voi esittää toissijaista vallankumouksellista roolia pääasiassa kaupunkien porvarillisen vallankumouksen tueksi ja tuon vallankumouksen jälkeen se taloudellisesti eriytyy hitaammin tai nopeammin kapitalististen viljelijöiden (jotka ovat konservatiivisia), pienviljelijöiden ja maattomien maatalousproletaarien kerrostumiin.
Venäjän porvarillisen vallankumouksen ja Euroopan työväenliikkeen välillä ei ole mitään elimellistä sidettä, vaikka Venäjän vallankumous (jos se tapahtuu ennen lännen sosialistista vallankumousta) antaa uutta voimaa lännen sosialidemokraateille.
Itse asiassa menševismi oli aika kirjava suuntaus. Eri menševikit painottivat eri tavalla useita osia tästä kaavasta (joka, kuten totesimme, oli pääasiassa Plehanovin), mutta kaikki hyväksyivät sen yleiset piirteet.
Vuoden 1905 vallankumous osoitti sen perusviat. Porvaristo ei esittäisi sille asetettua osaa. Tietenkään Plehanov, joka oli tutkinut paljon Ranskan suurta vallankumousta, ei koskaan odottanut Venäjän porvariston johtavan armotonta taistelua tsarismia vastaan ilman valtavaa alhaalta tulevaa painetta. Aivan kuten jakobiinidiktatuuri 1793–1794, Ranskan vallankumouksen ratkaiseva lakipiste, oli tullut valtaan sanskulottien, Pariisin plebeijimassojen, rajussa paineessa, niin Venäjälläkin työväenluokka voisi olla todellinen liikkeelle paneva voima, joka pakottaisi porvariston poliittiset edustajat (tai osan heistä) ottamaan vallan. Vuosi 1905 ja sen jälkeinen aika osoittivat kuitenkin, ettei Venäjän porvaristossa ollut mitään "robespierreläistä" suuntausta. Vallankumouksellisen nousun uhatessa se kerääntyi tsaarin ympärille.
Jo vuonna 1898 oli Venäjän sosialidemokraattien epäonnistuneelle ensimmäiselle edustajakokoukselle laadittu manifesti julistanut:
Mitä kauemmaksi itään Euroopassa mennään, sitä heikommaksi, pelkurimaisemmaksi ja halpamaisemmaksi porvaristo poliittisessa mielessä tulee ja sitä suurempia ovat kulttuuriset ja poliittiset tehtävät, jotka lankeavat proletariaatille.[3*]
Kysymys ei ollut maantieteestä vaan historiasta. Teollisuuskapitalismin ja nykyaikaisen proletariaatin kehitys oli tehnyt porvaristosta kaikkialla, myös teollistamisen alkioasteella olevissa maissa, konservatiivisen luokan. Olihan Saksan vuosien 1848-1849 vallankumouksen epäonnistuminen osoittanut tämän jo paljon aiemmin.
Bolševikkien näkemyksen lähtökohdat olivat samat kuin menševikeillä. Tulevan vallankumouksen luokkaluonne olisi ja voisi olla vain porvarillinen. Se jatkoi torjumalla suoralta kädeltä kaiken porvariston painostamisen varaan nojaamisen ja esitti vaihtoehdon.
Venäjän poliittisen ja taloudellisen järjestelmän uudistaminen porvarillis-demokraattiseen suuntaan on kiertämätön, se ei ole vältettävissä,
kirjoitti Lenin tunnetussa kirjasessaan Sosialidemokratian kaksi taktiikkaa demokraattisessa vallankumouksessa (heinäkuu 1905).
Ei ole olemassa maan päällä sellaista voimaa, joka voisi estää tällaisen uudistamisen. Mutta niiden esilläolevien voimien toiminnan yhteenpunoutumisesta, jotka luovat tämän uudistuksen, voi olla kahdenlainen tulos tai tämän uudistuksen kahdenlainen muoto. Joko tahi: 1) joko asia päättyy »vallankumouksen ratkaisevaan voittoon tsarismista» tahi 2) ratkaisevaa voittoa varten ei ole riittävästi voimia ja asia päättyy tsarismin sekä porvariston »epäjohdonmukaisimpien» ja »itsekkäimpien» ainesten väliseen sopimukseen ... Meidän on tehtävä itsellemme tarkoin selväksi se, mitkä reaaliset yhteiskunnalliset voimat ovat »tsarismia» vastaan ... ja kykenevät saamaan »ratkaisevan voiton» siitä. Tällaisena voimana ei voi olla suurporvaristo ... Olemme nähneet, että ne eivät edes haluakaan ratkaisevaa voittoa. Me tiedämme, että luokka-asemaltaan ne ovat kykenemättömiä ratkaisevaan taisteluun tsarismia vastaan: liian raskaana painona on niiden jaloissa yksityisomaisuus, pääoma, maa, jotta ne voisivat lähteä ratkaisevaan taisteluun. Ne tarvitsevat liian paljon tsarismia ja sen poliisimais-byrokraattisia ja sotilasvoimia proletariaattia ja talonpoikaistoa vastaan, jotta ne voisivat pyrkiä tsarismin hävittämiseen. Ei, sinä voimana, joka kykenee saamaan »ratkaisevan voiton tsarismista», voi olla vain kansa, s.o. proletariaatti ja talonpoikaisto ... »Vallankumouksen ratkaiseva voitto tsarismista» on proletariaatin ja talonpoikaiston vallankumouksellis-demokraattista diktatuuria ...
Se voi olla vain diktatuuria, sen tähden että proletariaatille ja talonpoikaistolle viipymättä ja välttämättömästi tarpeellisten uudistusten toteuttaminen aiheuttaa sekä tilanherrojen, suurporvarien että tsarismin vimmatun vastarinnan ... Mutta siitä ei tule tietenkään sosialistinen, vaan demokraattinen diktatuuri ... Se voi parhaimmassa tapauksessa suorittaa maaomaisuuden perinpohjaisen uudelleenjaon talonpoikaisten hyväksi, toteuttaa johdonmukaisen ja täydellisen demokratismin aina tasavaltaan asti, repiä juurineen kaikki aasialaiset, orjuudelliset piirteet ei ainoastaan maalais-, vaan tehdaselämästäkin, panna alulle työläisten aseman tuntuva parantaminen ja heidän elintasonsa kohottaminen sekä vihdoin, last but not least — levittää vallankumouspaloa Eurooppaan. Sellainen voitto ei suinkaan tee porvarillisesta vallankumouksestamme sosialistista vallankumousta ... [4*]
Menševikkien linja ei Leninin mukaan ollut vain virhe, se ilmaisi haluttomuutta viedä vallankumous läpi. Menševikkien päätös takertua porvarillisiin liberaaleihin johti väistämättä halvaantumiseen. Talonpojisto toisaalta hyötyisi aidosti tsarismin ja feodalismin jäänteiden tuhoamisesta maaseudulla. Siksi "demokraattinen diktatuuri" – väliaikainen vallankumoushallitus, jossa talonpojiston edustajat olisivat edustettuina sosialidemokraattien ohella – olisi sopiva "jakobiinihallitus", joka murskaisi taantumuksen ja loisi "demokraattisen tasavallan (kaikkien kansakuntien täydellisen tasa-arvoisuuden ja itsemääräämisen vallitessa), takavarikoisi kartanonmaat ja säätäisi 8-tuntisen työpäivän”.[5*]
Trotski torjui vallankumoukselliseen porvaristoon luottamisen yhtä lujasti kuin Leninkin. Hän pilkkasi, että menševikkien kaava
on journalistien päättelyn ja analogian kautta luoma ylihistoriallinen kategoria … koska Ranskassa vallankumouksen veivät loppuun asti demokraattiset vallankumoukselliset – jakobiinit – saattoi siten Venäjänkin vallankumous siirtää vallan vain vallankumouksellisten porvarillisten demokraattien käsiin. Luotuaan näin vallankumouksen järkkymättömän algebrallisen kaavan menševikit yrittävät sitten sijoittaa siihen aritmeettisia arvoja, joita ei oikeasti ole luonnossa olemassa.[6*]
Kaikessa muussa suhteessa Trotskin jatkuvan vallankumouksen teoria, joka oli paljossa velkaa venäläis-saksalaiselle marxilaiselle, Parvukselle, erosi bolševikkien kannasta.
Ensiksikin se sulki ratkaisevasti pois mahdollisuuden, että talonpojisto voisi esittää itsenäistä poliittista osaa:
talonpojisto ei voi esittää johtavaa vallankumouksellista osaa. Historia ei voi uskoa musikalle tehtävää vapauttaa porvarillinen kansakunta. Hajanaisuutensa ja poliittisen kehittymättömyytensä sekä etenkin sitä jakavien syvien sisäisten ristiriitojen vuoksi, joita ei voida ratkaista kapitalistisen järjestelmän puitteissa, talonpojisto voi vain antaa selustasta käsin voimakkaita iskuja vanhalle vallalle, yhtäältä spontaanein, hämmennystä ja paniikkia aiheuttavin kapinoin maaseudulla ja toisaalta viemällä tyytymättömyyden armeijaan.[7*]
Tämä linja oli menševikkien kanssa samansisältöinen ja noudatti Marxin omaa arviota Ranskan talonpojistosta luokkana.
Koska "nyky-yhteiskunnassa kaupunki johtaa", vain kaupunkiluokka voi esittää johtavaa roolia, ja koska porvaristo ei ole vallankumouksellinen (ja kaupunkien pikkuporvaristo on joka tapauksessa kyvytön sanskulottien osaan),
jää johtopäätökseksi, että vain proletariaatin luokkataistelu, alistamalla talonpoikaismassat vallankumouksellisen johtajuutensa alle, pystyy “viemään vallankumouksen loppuun”.[8*]
Tämän on johdettava työväenhallitukseen, Leninin "demokraattinen diktatuuri" on pelkkä harhakuva:
Proletariaatin poliittinen herruus on ristiriidassa sen taloudellisen orjuuden kanssa. Ei ole väliä, minkä poliittisen lipun alla proletariaatti on tullut valtaan, sen on pakko lähteä sosialistisen politiikan tielle. Olisi pidettävä mitä suurimpana utopiana ajatusta, että proletariaatti, jonka porvarillisen vallankumouksen sisäinen mekanismi on nostanut poliittiseen herruuteen, voisi halutessaankaan rajoittaa tehtäväänsä tasavaltalais-demokraattisten edellytysten luomiseen porvariston yhteiskunnalliselle vallalle.[9*]
Tämä johtaa kuitenkin välittömästi ristiriitaan. Kaikkien Venäjän marxilaisten yhteinen lähtökohta oli juuri, että Venäjältä puuttuivat niin aineellinen kuin inhimillinen pohja sosialismille: korkealle kehittynyt teollisuus ja nykyaikainen proletariaatti, joka muodostaisi suuren osan väestöstä ja jolla olisi organisaatio ja tietoisuus "luokkana itselleen"´, kuten Marx asian oli esittänyt. Lenin oli torjunut voimakkaasti (Kahdessa taktiikassa):
järjettömät, puolittain anarkistiset ajatukset, että on heti toteutettava maksimiohjelma ja vallattava valta sosialistista kumousta varten. Venäjän taloudellisen kehityksen taso (objektiivinen ehto) ja proletariaatin laajojen joukkojen tietoisuuden taso (subjektiivinen ehto, joka on erottamattomassa yhteydessä objektiiviseen) tekevät mahdottomaksi työväenluokan viipymättömän ja täydellisen vapautumisen. Vain tietämättömimmät ihmiset voivat olla ottamatta huomioon käynnissä olevan demokraattisen kumouksen porvarillista luonnetta [1905].[10*]
Marxilaiselta kannalta Leninin argumentti on kiistaton niin kauan kuin kysymys on pelkästään Venäjästä. Jatkon kannalta on ehkä tarpeen korostaa tätä perustavaa seikkaa. Sosialismi on Marxille ja kaikille, jotka tuohon aikaan pitivät itseään hänen seuraajinaan, työväenluokan itsevapautusta. Siksi se edellyttää sekä laajaa, nykyaikaista teollisuutta, että luokkatietoista proletariaattia, joka pystyy vapauttamaan itsensä.
Trotski oli silti vakuuttunut, että vain työväenluokka pystyisi esittämään johtavaa roolia Venäjän vallankumouksessa, ja jos se niin tekisi, se ei jättäisi ottamatta valtaa omiin käsiinsä. Entä sitten?
Vallankumouksellisten vallanpitäjien edessä ovat objektiiviset sosialistiset tehtävät, mutta ratkaisu törmää tietyssä vaiheessa maan taloudelliseen kehittymättömyyteen. Tästä ristiriidasta ei ole kansallisen vallankumouksen puitteissa ulospääsyä. Työläishallituksen edessä on alusta asti tehtävä yhdistää voimansa Länsi-Euroopan sosialistisen proletariaatin voimien kanssa. Vain tätä tietä sen väliaikaisesta vallankumouksellisesta hegemoniasta voi tulla sosialistisen diktatuurin alkusoitto. Näin jatkuvasta vallankumouksesta tulee Venäjän proletariaatille luokan oman säilymisen asia.[11*]
Engelsin alkuperäinen hypoteesi käännetään ylösalaisin. Kapitalismin epätasainen kehitys johtaa yhdistyneeseen kehitykseen, jossa kehittymättömästä Venäjästä tulee hetkeksi kansainvälisen sosialistisen vallankumouksen etujoukko.
Jatkuvan vallankumouksen teoria pysyi keskeisenä Trotskin marxilaisuudessa hänen elämän loppuun asti. Vain yhdessä tärkeässä mielessä hänen vuoden 1917 jälkeiset ajatuksensa erosivat tässä esitetyistä. Vuotta 1917 edeltänyt versio nojasi voimakkaasti työväenluokan spontaaniin toimintaan. Kuten tulemme näkemään, Trotski vastusti tuolloin voimakkaasti "bolševistista sentralismia" ja torjui käytännössä käsityksen puolueen johtavasta asemasta. Vuonna 1917 hän muutti kantaansa tässä kysymyksessä. Hänen myöhemmät sovelluksensa jatkuvan vallankumouksen teoriasta rakentuivat vallankumouksellisen työväenpuolueen roolin ympärille.
Kaikki teoria, ainakin kaikki tieteellisyyteen pyrkivä, testataan viime kädessä käytännössä. "The proof of the pudding", kuten lancashireläinen sanonta kuuluu, "is in the eating." Ratkaiseva käytännön koe saattaa kuitenkin viivästyä paljon, yli teoreetikon ja tämän kannattajien ja vastustajien kuolemankin.
Toisin kuin fysikaalisissa tieteissä, joissa aina on mahdollista periaatteessa tehdä kokeita (vaikka tekniset keinot niiden toteuttamiseen eivät aina olisikaan heti käsillä), marxilaisuutta yhteiskunnallisen kehityksen tieteenä (ja myös sen porvarillisia kilpailijoita, pseudotieteellisiä taloustiedettä ja sosiologiaa jne.) ei voida testata millään mielivaltaisella aikajanalla vaan vain historian kehityksen kuluessa ja silloinkin vain tilapäisesti.
Syy on varsin yksinkertainen, vaikka seuraukset ovatkin valtavan monisäikeisiä. "Ihmiset tekevät itse historiaansa", Marx sanoi, "mutta he eivät tee sitä omavalintaisissa ... olosuhteissa". Miljoonien ja kymmenien miljoonien itse tietysti historiallisesti ehdollisten ihmisten "tahdonvaraiset" teot, jotka painavat koko aiemmin historiallisen kehityksen pakkoja vastaan (joita nuo miljoonat eivät tyypillisesti tiedosta), saavat aikaan vaikutuksia, jotka ovat monimutkaisempia kuin kaukonäköisinkään teoreetikko voisi ennustaa. Tietty määrä s'engage, et puis...on voit (joudu siihen, sitten nähdään), mikä oli Napoleonin aforistinen kuvaus sotataidostaan, on aina oltava mukana vallankumouksellisilla, jotka osallistuvat tietoiseen yritykseen muokata tapahtumien kulkua.
Venäjän 1900-luvun alun vallankumoukselliset olivat onnekkaampia kuin useimmat muut. Heidän kohdallaan ratkaiseva koe koitti hyvin nopeasti. Vuosi 1917 näki, kuinka periaatteellisesti osallistumista ei-proletaariseen hallitukseen vastustavat menševikit liittyivät sosialismin vastustajien hallitukseen jatkaakseen imperialistista sotaa ja hillitäkseen vallankumouksen aaltoa. Se vahvisti käytännössä Leninin ennustuksen vuodelta 1905, että he olivat Venäjän vallankumouksen "Gironde".2
Se näki, kuinka demokraattista diktatuuria ja väliaikaista vallankumouksellista kokoomushallitusta ajaneet bolševikit, aluksi "tuettuaan kriittisesti" sitä, mitä Lenin kutsui Venäjälle palatessaan "kapitalistien hallitukseksi", kääntyivät päättäväisesti kohti työväenluokan vallanottoa Leninin Huhtikuun teesien vaikutuksesta ja riveissään olevien vallankumouksellisten työläisten paineesta.
Se näki Trotskin osuneen loistavalla tavalla oikeaan, kun Lenin käytännössä, vaikkei niinkään sanoissa, omaksui jatkuvan vallankumouksen näköalan ja hylkäsi muitta mutkitta demokraattisen diktatuurin.
Se näki myös Trotskin olevan käytännössä eristyksissä ja kyvytön vaikuttamaan tapahtumien kulkuun vuoden 1917 suuressa vallankumouksellisessa kriisissä, kunnes hän heinäkuussa johdatti pienehkön ja pitkälti älymystöstä koostuvan kannattajajoukkonsa bolševikkien joukkopuolueeseen. Siten se näki, kuinka Leninin pitkä ja ankara taistelu (jonka Trotski oli yli vuosikymmen aiemmin tuominnut "lahkolaisena") työväenpuolueen puolesta, joka olisi vapaa pikkuporvarillisten "marxistien" ideologisesta vaikutuksesta (siinä määrin kuin tuollainen vapaus voidaan saavuttaa järjestöllisin keinoin), oli ollut yhtä lailla loistokkaasti oikeassa.[12*]
Trotski oli osoittautunut olevansa oikeassa Venäjän vallankumouksen keskeisessä strategisessa kysymyksessä. Hän oli kuitenkin, kuten Cliff perustellusti huomauttaa, "loistava kenraali, jolla ei ollut armeijaa".[13*] Trotski ei myöhemmin koskaan unohtanut tuota seikkaa. Hän kirjoitti myöhemmin, että hänen välirikkonsa Leninin kanssa kurinalaisen työväenpuolueen tarpeesta 1903–1904 oli "elämäni suurin virhe".
Lokakuun vallankumous nosti Venäjän työväenluokan valtaan. Se teki sen kontekstissa, jossa vallankumouksellinen kapina nousi aaltona vanhoja järjestelmiä vastaan Keski-Euroopassa ja vähemmässä määrin Länsi-Euroopassa.
Trotskin perspektiivi, ja Leninin huhtikuun 1917 jälkeen, riippui olennaisesti siitä, miten proletaarinen vallankumous menestyisi ainakin "yhdessä tai kahdessa" (kuten Lenin aina varovaisena esitti) kehittyneessä maassa.
Todellisuudessa vakiintuneiden sosialidemokraattisten puolueiden (jotka osoittautuivat käytännössä elokuusta 1914 alkaen muuttuneen konservatiivisiksi ja nationalistisiksi) valta ja näistä puolueista 1916–1921 irtautuneiden "sentrististen" joukkopuolueiden johtajien horjuminen ja verukkeet keskeyttivät vallankumousliikkeet Saksassa, Itävallassa, Unkarissa, Italiassa ja muualla ennen kuin proletariaatin vallankumous voitiin saavuttaa, tai missä se hetkeksi saavutettiin, ennen kuin se ehti vakiintua.
Trotskin analyysiä näiden seikkojen seurauksista tutkimme myöhemmin. Sitä ennen on kuitenkin hyödyllistä tarkastella Kiinan toista vallankumousta (1925–1927) ja sen tulosta Trotskin teorian suhteen.
Kiinan kommunistinen puolue (KKP) perustettiin heinäkuussa 1921 ja sen taustalla olivat imperialisminvastaiset mielialat ja työväenluokan taisteluvalmius rannikkokaupungeissa, joissa vastikään muodostunut, mutta suuri teollisuustyöväenluokka kamppaili järjestäytyäkseen.
Pieni ja aluksi pelkästään intellektuelleista koostunut KKP pystyi muutamassa vuodessa nousemaan juuri syntyneen työväenliikkeen todelliseksi johtajaksi.
Kiina oli tuolloin Britannian, Ranskan, USA:n ja Japanin imperialismien epävirallisesti jakama puolisiirtomaa. Saksan ja Venäjän imperialismit olivat sota ja vallankumous hävittäneet ennen vuotta 1919.
Jokainen imperialistivalta ylläpiti omaa "etupiiriään" ja tuki "omaa" alueellista johtajaansa, sotapäällikköä tai "kansallista hallitusta". Niinpä Britannia, tuon ajan hallitseva imperialistinen suurvalta, antoi aseita, rahaa ja "neuvonantajia" Wu Peifulle, Keski-Kiinan johtavalle sotapäällikölle, joka hallitsi alueita Jangtsejoen varrella. Japanilaiset tarjosivat samoja palveluita Zhang Zuolinille, Mantšurian sotapäällikölle. Vähäisemmät sotaherrat, jokainen vaihtelevasti kiinnittyneenä johonkin imperialistivalloista, valvoivat suurinta osaa muusta maasta.
Poikkeus, ja hyvin osittainen poikkeus, oli Kanton takamaineen. Siellä Sun Jat-sen, kiinalaisen nationalismin isä, oli saanut pohjaa kansallisen itsenäisyyden, modernisoinnin ja yhteiskuntareformien ohjelmalla, jolla on epämääräisen "vasemmistolainen" silaus. Sunin puolue, Kuomintang (KMT), varsin muodoton ja tehoton elin ennen vuotta 1922, oli riippuvainen paikallisen "edistyksellisen" sotapäällikön suvaitsevaisuudesta.
Alkusiirtojensa jälkeen vuodesta 1922 KMT:n johtajat tekivät kuitenkin sopimuksen Neuvostoliiton hallituksen kanssa, joka lähetti vuonna 1924 poliittisia ja sotilasneuvonantajia Kantoniin ja alkoi toimittaa aseita. KMT:stä tuli hyvin keskitetty puolue, jolla oli suhteellisen tehokas armeija. Lisäksi vuoden 1922 lopulta alkaen KKP:n jäsenet lähetettiin KMT:hen "yksilöinä". Kolme heistä oli jopa KMT:n toimeenpanevassa komiteassa. Tämä linja, joka oli kohdannut jonkin verran vastarintaa KKP:ssä, oli Kommunistisen internationaalin toimeenpanevan komitean laatima. KKP oli käytännössä sidottu KMT:hen.
Sitten kesän 1925 alussa laaja lakkoliike – osin aluksi taloudellinen, mutta nopeasti politisoitunut ulkomaalaisten joukkojen ja poliisin yrittäessä tukahduttaa sitä – puhkesi Shanghaissa ja levisi Keski- ja Etelä-Kiinan suurkaupunkeihin, myös Kantoniin ja Hongkongiin. Monine nousuineen ja laskuineen valtava kapinallinen joukkoliike jatkui kaupungeissa aina vuoteen 1927 asti. Moneen otteeseen vallitsi kaksoisvalta KKP:n johtamien lakkokomiteoiden ollessa "kakkoshallitus". Samoina vuosina puhkesi myös talonpoikaiskapinoita useissa tärkeissä provinsseissa. Sotapäällikköhallitukset vavahtelivat perustuksiaan myöten. KMT pyrki ratsastamaan aallon harjalla KKP:n avulla ja yritti sitten käyttää sitä hyväkseen saadakseen vallan koko maassa ilman yhteiskunnallista muutosta. Vuoden 1926 alkupuolella KMT otettiin mukaan Kommunistiseen internationaaliin ystävällismielisenä puolueena!
Trotskilla, vaikka olikin edelleen Venäjän puolueen poliittisen toimikunnan jäsen, ei käytännössä enää ollut suoraa vaikutusta politiikan linjaan vuonna 1925. Deutscherin[14*] mukaan hän vaati huhtikuussa 1926 KKP:n vetäytymistä KMT:stä. Hänen ensimmäinen merkittävä kritiikkinsä on syyskuulta.
Vallankumoustaistelu Kiinassa on sitten vuoden 1925 astunut uuteen vaiheeseen, jota luonnehtii ennen kaikkea proletariaatin laajojen kerrosten aktiivinen toiminta. Samaan aikaan kauppaporvaristo ja siihen liittyvät älymystöainekset ovat irtautumassa oikealle ja ottavat vihamielisen asenteen lakkoihin, kommunisteihin ja Neuvostoliittoon. On aivan selvää, että näiden perustavien seikkojen valossa on pakko nostaa esille kysymys kommunistisen puolueen ja Kuomintangin suhteiden tarkistamisesta…
Kiinalaisten työläisjoukkojen liike vasemmalle on kiistaton tosiseikka samalla tavalla kuin Kiinan porvariston oikeistolaistuminen. Sikäli kuin Kuomintang on perustunut työläisten ja porvariston poliittiselle ja järjestölliselle liitolle, on luokkataistelun keskipakoisvoimien nyt revittävä se hajalle…
KKP:n osallistuminen Kuomintangiin oli täysin oikein aikana, jolloin KKP oli vasta itsenäiseen poliittiseen toimintaan valmistautuva propagandajärjestö, joka kuitenkin samalla pyrki osallistumaan käynnissä olevaan kansalliseen vapaustaisteluun… Kiinan proletariaatin valtava herääminen, sen pyrkimys taisteluun ja itsenäiseen luokkajärjestöön, on kuitenkin täysin kiistatonta... Sen [KKP:n] välittömänä poliittisena tehtävänä on nyt oltava taistelu heränneen työväenluokan suorasta itsenäisestä johtajuudesta – ei tietenkään työväenluokan irrottamiseksi kansallis-vallankumouksellisesta taistelusta, vaan että sillä olisi rooli paitsi mitä päättäväisimpänä taistelijana, myös poliittisena johtajana, jolla on hegemonia Kiinan joukkojen taistelussa...
On toivotonta utopismia ajatella, että pikkuporvaristo voitaisiin Kuomintangin sisällä saada omalle puolelle ovelin vedoin tai hyvin neuvoin. Kommunistinen puolue pystyy sitä paremmin vaikuttamaan suorasti ja epäsuorasti kaupunkien ja maaseudun pikkuporvaristoon, mitä voimakkaampi puolue itse on, siis mitä enemmän puolue on voittanut taakseen Kiinan työväenluokkaa. Tämä on mahdollista kuitenkin vain itsenäisen luokkapuolueen ja luokkapolitiikan pohjalta.[15*]
Stalinille ja tämän kumppaneille tällainen oli täysin mahdotonta hyväksyä. Heidän linjanaan oli riippua KMT:ssä ja pakottaa KKP alistumaan sille, oli mikä hyvänsä. Tällä tavoin he toivoivat, että Neuvostoliiton luotettava liittolainen pysyisi pystyssä Etelä-Kiinassa ja ehkä myöhemmin ottaisi vallan koko maassa.
Teoreettisesti linjaa perusteltiin herättämällä henkiin teesi "demokraattisesta diktatuurista". Kiinan vallankumous oli porvarillinen vallankumous ja siksi, kuten väite kuului, tavoitteena piti olla proletariaatin ja talonpojiston demokraattinen diktatuuri. Työläisten ja talonpoikien liiton säilyttämiseksi liikkeen piti rajoittua "demokraattisiin" vaatimuksiin. Sosialistinen vallankumous ei ollut asialistalla. Vaikeuteen, joka aiheutui siitä, että KMT selvästikään ei ollut talonpoikaispuolue, vastattiin väitteellä, että itse asiassa se oli moniluokkainen puolue, "neljän luokan liitto" (porvariston, kaupunkien pikkuporvariston, työläisten ja talonpoikien).
Mitä yleensäkään tarkoittaa neljän luokan liitto? Oletteko koskaan törmänneet tähän ilmaisuun marxilaisessa kirjallisuudessa? Jos porvaristo johtaa sorrettuja kansanjoukkoja porvariston lipun alla ja ottaa käsiinsä valtiovallan johtajuutensa kautta, kyse ei ole liitosta, vaan siitä, että porvaristo käyttää poliittisesti hyväkseen sorrettuja joukkoja.[16*]
Tosiasia on, että porvaristo antautuisi imperialisteille. Siksi KMT esittäisi väistämättä vastavallankumouksellista roolia.
Kiinan porvaristo on riittävän realistinen ja tutustunut tarpeeksi läheltä maailman imperialismin luonteeseen ymmärtääkseen, että todella vakava taistelu jälkimmäistä vastaan vaatii sellaisen vallankumouksellisten joukkojen kumouksen, että siitä tulisi pääasiassa uhka porvaristolle itselleen… Ja jos me opetimme Venäjän työläisiä alusta alkaen olemaan uskomatta liberalismin valmiuteen ja pikkuporvarillisten demokraattien kykyyn murskata tsarismi ja tuhota feodalismi, meidän pitäisi yhtä tarmokkaasti innostaa kiinalaistyöläisiä alusta asti samaan epäluottamuksen henkeen. Stalinin ja Buharinin kuuluttama uusi ja täysin virheellinen teoria siirtomaiden porvariston "sisäänrakennetusta" vallankumoushengestä on pääosin menševismin kääntämistä Kiinan politiikan kielelle.[17*]
Lopputulos on tunnettu. Tšiang Kai-šek, KMT:n sotilasjohtaja, järjesti ensimmäisen kaappauksensa vasemmistoa vastaan Kantonissa maaliskuussa 1926. KKP alistui venäläisten painostuksesta. Kun Tšiangin armeija käynnisti "Pohjoisen retken", työväenluokan ja talonpoikaiskapinan aalto tuhosi sotaherrojen joukot, mutta KKP, uskollisena "liitolle", teki parhaansa estääkseen "ylilyönnit". Ennen Tšiangin saapumista Shanghaihin maaliskuussa 1927 oli sotaherrojen joukot lyöty KKP:n johtamissa kahdessa yleislakossa ja kansannousussa. Tšiang määräsi työläiset riisuttaviksi aseista. KKP kieltäytyi vastustamasta. Sitten huhtikuussa heidät teurastettiin ja työväenliike menetti johtajansa. Tätä seurasi hajoaminen KMT:ssä. Siviilijohtajat, jotka (syystä) pelkäsivät Tšiangista olevan tulossa sotilasdiktaattori, pystyttivät hallituksensa Wuhaniin (Hankouhin).
Komintern tarvitsi nyt KKP:tä tukemaan tätä KMT:n "vasemmistolaista" hallitusta, ja se antoi sille työ- ja maatalousministerit. Sen johtaja, Wang Tšing-wei, käytti heitä vuorostaan ja muutaman kuukauden kuluttua suoritti sitten oman kaappauksensa. Myöhemmin hän jopa johti nukkehallitusta Japanin miehittämässä Kiinassa. KKP ajettiin maan alle ja se menetti nopeasti joukkopohjansa kaupungeissa. Jokaisessa ratkaisevassa yhteenotossa se oli käyttänyt kovalla työllä hankittua vaikutusvaltaansa taivuttaakseen työläisiä olemaan vastustamatta KMT:tä.
Ja kun sitten Venäjällä oli puolueen sisäisessä taistelussa tultu kriittiseen vaiheeseen, teki Stalinin ja Buharinin ryhmittymä NKP:ssä 180 asteen käännöksen. Toistuvasti KMT:lle antautunut KKP pakotettiin nyt suoranaiseen vallankaappaukseen. Stalin ja Buharin tarvitsivat voittoa Kiinassa torjuakseen arvostelua oppositiosta (jonka se suunnitteli erottavansa) NKP:n 15. edustajakokouksessa joulukuussa 1927. Kominternin uusi lähettiläs, Heinz Neumann, lähetettiin Kantoniin, missä hän yritti järjestää vallankaappauksen joulukuun alussa. KKP:llä oli kaupungissa vielä laajat maanalaiset voimat. Viisi tuhatta kommunistia, pääasiassa paikallisia työläisiä, osallistui kapinaan. Mitään poliittista valmistelua, ei mitään kiihotusta, ei työväenluokan enemmistön osallistumista ollut kuitenkaan ollut. Kommunistit olivat eristyksissä. Tämä "Kantonin kommuuni" tukahdutettiin suunnilleen samassa ajassa, kahdessa päivässä, kuin oli vienyt murskata Blanquin kapina Pariisissa 1839, ja samoista syistä. Se oli vallankaappausyritys, johon oli ryhdytty ottamatta huomioon luokkataistelun ja työväenluokan tietoisuuden tasoa. Tuloksena oli vielä Shanghaitakin suurempi verilöyly. KKP lakkasi olemasta Kantonissa.
Jatkuvan vallankumouksen teoria oli jälleen selkeästi vahvistettu – kielteisessä mielessä. Imperialismin valta Kiinassa sai jälleen lisäaikaa.
Oletetaanpa kuitenkin, että KKP olisi seurannut samaa linjaa kuin mitä bolševikit huhtikuun 1917 jälkeen. Oliko proletariaatin diktatuuri todella mahdollinen niin takapajuisessa maassa kuin mitä Kiina oli 1920-luvulla?
Trotski oli ennakkoluuloton:
Lenin asetti kysymyksen Kiinan kehityksen "ei-kapitalistisesta" tiestä ehdollisessa muodossa; hänelle, niin kuin meillekin, on aakkostotuus, että Kiinan vallankumous, jätettynä omilleen, siis ilman Neuvostoliiton voittoisan proletariaatin ja kaikkien maiden työväenluokan suoraa tukea, voisi päätyä parhaimmassa tapauksessa maan kapitalistiseen kehitykseen ja työväenliikkeen suotuisampiin edellytyksiin... Ensinnäkään kapitalistisen tien väistämättömyyttä ei suinkaan ole osoitettu; ja toiseksi – ja väite on verrattomasti ajankohtaisempi meille – porvariston tehtävät voidaan ratkaista eri tavoin.[18*]
Tuohon viimeiseen seikkaan on aiheellista palata. Tämän vuosisadan jälkipuoliskolla on ollut useita vallankumouksia, Angolasta Kuubaan ja Vietnamista Sansibariin (nykyään osa Tansaniaa), jotka varmasti eivät ole olleet proletaarisia vallankumouksia, eivätkä varmasti ole olleet porvarillisia vallankumouksia klassisessa mielessä.
Trotski ei tuollaista kehitystä ennakoinut, eikä kukaan muukaan hänen aikanaan. Jatkuvan vallankumouksen teoriaa, joka vuosisadan alkupuolella todistettiin oikeaksi, on selvästikin tarkistettava näiden myöhempien tapahtumien valossa. Kysymys otetaan esille viimeisessä luvussa.
Unelma ja toive luokattomasta ja todella vapaasta yhteiskunnasta on hyvin vanha. Euroopassa se on hyvin dokumentoitu 1300-luvulta alkaen katkelmissa, joita on säilynyt monien kapinallisten ja kerettiläisten ajatuksista. "Kun Aatami kynti ja Eeva kehräsi, kuka oli silloin herra?" kuului suositun laulun riimitelmä Englannin suuren talonpoikaiskapinan aikoihin vuonna 1381. Ja tietysti samanlaisia mielialoja voidaan nähdä (olivat ne sitten kuinka hallitsevan luokan ideologian kuormittamia) varhaisessa kristillisyydessä ja islamissa sekä vaihtelevassa määrin näitä paljon vanhemmissa yhteiskunnissa.
Marx esitteli perustavasti uuden ajatuksen. Se voidaan tiivistää seuraavasti: menneiden (esiteollisten) sukupolvien johtavien ajattelijoiden ja aktivistien tavoitteet tulevaisuudesta, olivat ne sitten kuinka ihailtavia ja inspiroivia tahansa, olivat omana aikanaan utopistisia siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niitä voitu toteuttaa. Luokkayhteiskunta, riisto ja sorto ovat väistämättömiä niin kauan kuin tuotantovoimien ja työn tuottavuuden (läheiset, mutta eivät identtiset käsitteet) kehitys on suhteellisen alhaisella tasolla. Teollisuuskapitalismin kasvaessa tuollaiset asiat eivät enää ole väistämättömiä, kunhan kapitalismi kaadetaan. Luokaton yhteiskunta, joka perustuu (suhteelliseen) paljouteen, on nyt mahdollinen. Lisäksi välineen tuon yhteiskunnan saavuttamiseen, teollisuusproletariaatin, on saanut aikaan kapitalismin itsensä kehitys.
Nämä ajatukset olivat tietysti marxilaisuudelle yhteisiä ennen vuotta 1914. Kaikki vallankumoukselliset marxilaisessa traditiossa pitivät niitä itsestään selvinä. Yhteiskunta, joka syntyi Venäjän lokakuun vallankumouksesta, ei kuitenkaan ollut vapaa eikä luokaton. Jo varhaisessa vaiheessa se poikkesi huomattavasti Marxin työläisvaltionäkemyksestä (sellaisena kuin on esitetty Kansalaissodassa Ranskassa) tai siitä kuinka Lenin kehitti Marxia (kuten on selitetty Valtiossa ja vallankumouksessa). Myöhemmin siitä tuli suunnaton hirmuvalta.
Olisi vaikeata liioitella näiden seikkojen tärkeyttä. Sitä, että on olemassa ensin yksi valtio ja sittemmin joukko valtioita, jotka väittävät olevansa "sosialistisia", mutta jotka ovat vastenmielisiä pilakuvia sosialismista, on pidettävä huomattavana tekijänä "länsimaisen kapitalismin" selviämisessä.
Oikeistolaiset propagandistit väittävät, että stalinismi tai jotain sen kaltaista on väistämätön tulos siitä, että kapitalistiluokka on pakkolunastettu. Sosialidemokraattiset propagandistit väittävät toisaalta, että stalinismi on "bolševistisen sentralismin" vääjäämätön tulos ja että Stalin oli "Leninin luonnollinen perijä".
Trotski yritti ensimmäisenä analysoida stalinismia – Venäjän vallankumouksen nykyistä tulosta – historiallis-materialistisesti. Mitä kritiikkiä siitä voidaankin esittää, ja jotain siitä esitetäänkin seuraavassa, on se ollut kaiken myöhemmän vakavasti otettavan marxilaisen analyysin lähtökohta.
Mikä oli Venäjän yhteiskunnallinen todellisuus vuonna 1921, kun Lenin vielä oli kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja ja Trotski vielä sota-asiain kansankomissaari?
Perustellessaan Neuvostoliiton uutta talouspolitiikkaa vuoden 1921 lopulla Lenin väitti, että:
jos kohta kapitalismi hyötyykin, niin kasvaa myös teollisuustuotanto ja samalla proletariaatti. Kapitalistit tulevat hyötymään politiikastamme ja luomaan teollisuusproletariaattia, joka sodan ja äärettömän hävityksen ja rappion vuoksi on meillä deklassoitunut, ts. suistunut pois luokkaraiteiltaan ja lakannut olemasta proletariaattia. Proletariaatiksi sanotaan luokkaa, joka tuottaa aineellisia hyödykkeitä kapitalistisen suurteollisuuden tuotantolaitoksissa. Koska kapitalistinen suurteollisuus on rappiolla, koska tehtaat ja tuotantolaitokset ovat lakanneet toimimasta, proletariaattikin on kadonnut. Muodollisesti se on väliin katsottu olevaksi, mutta sillä ei ole ollut taloudellisia juuria.[19*]
Proletariaatti "on lakannut olemasta proletariaattia"! Mitä tulee sitten proletariaatin diktatuurista, proletariaatista hallitsevana luokkana?
Sota ja kansalaissota romuttivat Venäjän teollisuuden, joka läntisten standardien mukaan oli jo muutenkin heikko. Lokakuun vallankumouksesta maaliskuuhun 1918, jolloin Brest-Litovskin "hirviömäinen ryöstösopimus" allekirjoitettiin Saksan kanssa, oli vallankumouksellinen Venäjä sodassa Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa. Seuraavassa kuussa ensimmäinen "liittoutuneista" interventioarmeijoista, Japanin, nousi maihin Vladivostokiin ja alkoi edetä Siperiaa kohti. Se vetäytyi vasta marraskuussa 1922. Noina vuosina neljäntoista vieraan armeijan sotilasosastoja (mm. Yhdysvaltojen, Britannian ja Ranskan) hyökkäsi vallankumouksellisen tasavallan alueelle. "Valkoisia" kenraaleita aseistettiin, varustettiin ja tuettiin. Intervention huippuvaiheessa kesällä 1919 neuvostotasavalta oli supistunut Euroopan puoleisen Venäjän keskellä olevaksi tynkävaltioksi Moskovan ja muutaman sen ulkopuolella olevan epävarman linnakkeen ympärille. Vielä seuraavanakin kesänä, kun "valkoiset" armeijat oli lopullisesti lyöty, oli neljännes saatavilla olevasta viljasta lähetettävä läntiselle armeijaryhmälle, joka taisteli puolalaisia hyökkääjiä vastaan.
Tämä aikana, jolloin kaupungit olivat tyhjentyneet ja nälissään. Yli puolet Pietarin ja miltei puolet Moskovan väestöstä oli paennut maaseudulle. Se teollisuus, joka pystyttiin pitämään käynnissä, oli omistettu miltei yksinomaan sodalle – ja sen teki mahdolliseksi vain "kannibalisaatio", tuotantopohjaa kokonaisuutena uhrattiin jatkuvasti sen osan pitämiseksi toiminnassa. Nämä olivat olosuhteet, joissa Venäjän proletariaatti, alun perinkin pieni vähemmistö, hajosi.
Tosiseikat tunnetaan varsin hyvin ja niistä on esitetty yksityiskohtia esimerkiksi E. H. Carrin teoksen The Bolshevik Revolution toisessa osassa.[20*] Vuonna 1921 teollisuuden kokonaistuotanto oli noin kahdeksasosa vuoden 1913 tasosta, mikä sekin oli erittäin surkea luku verrattuna Saksan, Britannian ja USA:n tasoon.
Vallankumous selvisi valtavin ponnisteluin, joita johti vallankumouksellinen diktatuuri, joka mobilisointikyvyssään ylitti huomattavasti vuoden 1793 jakobiinidiktatuurin. Selviämisen hintana oli kuitenkin raunioitunut talous. Ja vallankumous pysyi eristäytyneenä. Vuoteen 1921 mennessä Euroopan vallankumousliike oli selvästi heikkenemässä.
Meitä kiinnostavat tässä näiden seikkojen yhteiskunnalliset seuraukset. Ns. "sotakommunismi" vuosina 1918–1921 oli ollut itse asiassa mitä brutaalein ja brutaalistavin piiritystalous. Pohjimmiltaan se koostui viljan pakko-otosta talonpojistolta, teollisuuden kannibalisaatiosta, yleisestä asevelvollisuudesta ja valtavasta pakosta voittaa sota, jotta selviydyttäisiin.
Ennen vallankumousta huomattava osa talonpojiston viljaa oli suunnattu kaupunkeihin vanhalle hallitsevalle luokalle (suoraan tai viennin kautta) vuokrina, korkoina, veroina, vastikkeina jne. Tsaarin Venäjä oli ollut huomattava viljan viejä. Nyt, vanhan järjestyksen tuhouduttua, oli tuo yhteys katkennut. Talonpojat tuottivat kulutukseen – tai vaihtoon. Teollisuuden raunioituminen kuitenkin merkitsi, ettei vaihdettavaksi ollut mitään, tai juuri mitään. Siksi pakkolunastukset.
Vallankumous oli selvinnyt valtaenemmistöltään talonpoikaisessa maassa, koska siitä hyötyneet talonpoikaisjoukot olivat tavallisesti passiivisesti, mutta joskus aktiivisesti, sitä tukeneet. Kansalaissodan päättyessä heillä ei ollut enää mitään saavutettavissa ja kapinat vuonna 1921, Tambovissa ja Kronstadtissa, osoittivat talonpojiston ja osien työväenluokan jäänteistä olevan kääntymässä hallitusta vastaan.
Uusi talouspolitiikka (NEP) vuonna 1921 tunnusti tämän ennen kaikkea ja otti käyttöön kiinteän veron (joka perittiin viljana rahan menetettyä arvonsa sotakommunismin aikana) tuon ajan sattumanvaraisen pakkolunastuksen sijaan. Toiseksi, se salli yksityiskaupan ja yksityisen pientuotannon elpymisen ("komentopaikat" pidettiin valtiolla). Kolmanneksi, se avasi portit (melko huonolla menestyksellä) ulkomaiselle pääomalle "toimiluvilla". Neljänneksi, mikä oli hyvin tärkeätä, NEP otti käyttöön tiukan pakon, että useimpien kansallistetun teollisuuden haarojen oli tuotettava voittoa, sekä tiukan kultakantaan perustuvan finanssiortodoksian, jotta saataisiin vakaa valuutta ja markkinakuri niin julkisille kuin yksityisillekin yrityksille.
Nämä toimet, jotka otettiin käyttöön vuosien 1921 ja 1928 välillä, todella elvyttivät talouden. Aluksi se kävi hitaasti, ja sitten nopeammin, kunnes 1926–1927 teollisuustuotanto saavutti ja joissain tapauksissa ylitti vuoden 1913 tason. Mitä tulee käytettävissä oleviin elintarvikkeisiin (pääasiassa viljaan), oli kasvu paljon hitaampaa. Tuotanto kasvoi, mutta talonpojisto, jota ei riistetty kuten vuonna 1913, käytti itse tuotannostaan paljon suuremman osan kuin ennen vallankumousta, joten kaupungit elivät edelleen säännöstelyssä.
Tällä taloudellisella elpymisellä, joka saavutettiin kapitalistisin tai näennäisesti kapitalistisin järjestelyin, oli vastaavat yhteiskunnalliset seuraukset:
Ja nyt kaupungit, joita hallitsimme, saivat vieraan olemuksen; tunsimme vajoavamme mutaan – halvaantuneina, turmeltuneina... Raha voiteli koko koneistoa, kuin kapitalismin aikana. Puolitoista miljoonaa työtöntä suurissa kaupungeissa sai avustusta, riittämätöntä avustusta ... Luokat syntyivät uudestaan aivan silmiemme edessä; pohjimmaisena sai työtön 24 ruplaa kuukaudessa, huipulla insinööri (siis tekninen asiantuntija) 800, ja näiden kahden välillä puolueen toimitsija 222, mutta sen lisäksi varsin paljon maksutta. Harvojen hyvinvoinnin ja monien kurjuuden välillä oli kasvava kuilu.[21*]
NEP:n seurauksena työväenluokan lukumäärä nousi vuoden 1921 aallonpohjasta, mutta poliittisesti se ei toipunut – ei ainakaan siinä määrin, että olisi voinut ravistaa byrokraatin, nepmanin ja kulakin valtaa. Joukkotyöttömyyden piiska, joka oli suhteessa paljon ankarampi 20-luvun Venäjällä kuin 30-luvun Britanniassa, oli merkittävä tekijä.
Työväenluokan hajoaminen oli edennyt pitkälle, kun vuoden 1920 lopulla Venäjän kommunistisessa puolueessa puhkesi ns. ammattiliittokeskustelu.
Päällepäin kiistassa oli kysymys siitä, tarvitsivatko työläiset ammattiliittojärjestöjä puolustaakseen itseään "omaa" valtiotaan vastaan. Syvemmällä tasolla konfliktissa oli kysymys paljon perustavammista asioista.
Oliko vuoden 1918 työläisvaltio vielä olemassa? Neuvostodemokratia oli käytännössä tuhoutunut kansalaissodassa. Kommunistinen puolue oli "vapauttanut" itsensä työväenluokan tuen tarpeesta. Neuvostoista oli tullut puolueen päätösten kumileimasimia. Lisäksi "militarisoitumis-" ja "käskyttämisprosessi" kommunistisen puolueen sisällä oli kasvanut nopeasti ja samoista syistä.
Tätä kehitystä vastaan kapinoi puolueen "työläisoppositio". Se vaati liitoille "autonomiaa", torjui puolueen valvonnan ja vetosi "työläisten tuotannon valvonnan" perinteeseen (puolueen vaatimus aikaisemmassa vaiheessa). Jos toimet olisi hyväksytty, olisivat ne merkinneet järjestelmän loppua, sillä suurin osa jäljelle jääneestä työväenluokasta oli nyt selvästi välinpitämätöntä, ellei bolševikkivastaista. Niin oli myös enenevässä määrin talonpojiston joukko, joka muodosti väestön suuren enemmistön. "Demokratia" noissa oloissa saattoi merkitä vain vastavallankumousta – ja oikeistodiktatuuria.
Puolue oli ajettu korvaamaan itsellään katoava työväenluokka ja puolueen johtoelimet olivat yhä enemmän vahvistaneet vaikutusvaltaansa kasvavan, mutta huonosti valikoituneen jäsenkunnan keskuudessa. (VKP:llä oli noin 115 000 jäsentä vuoden 1918 alussa, 313 000 vuoden 1919 alussa, 650 000 kesällä 1921 – näistä kutistuva vähemmistö rivityöläisiä).
Puolueesta oli tullut edunvalvoja työväenluokalle, jonka toivottiin olevan vain väliaikaisesti kykenemätön hoitamaan asioitaan. Puolue itse ei kuitenkaan ollut immuuni niin valtavan voimakkaille yhteiskunnallisille voimille, jotka teollisuuden taantuminen, matala (ja aleneva) työn tuottavuus, kulttuurinen takapajuisuus ja barbaarisuus synnyttivät. Oli itse asiassa välttämätöntä, että voidakseen esiintyä "edunvalvojana" puolueen oli otettava joukoilta kaikki varsinainen sananvalta tapahtumien suunnasta – nekin olivat alkaneet heijastaa Venäjän kehittymättömyyttä ja työväenluokan heikkenemistä.
Trotskin ratkaisu dilemmaan oli aluksi pitää itsepintaisesti kiinni substitutionalistisesta linjasta.
On tarpeen kehittää keskuudessamme tietoisuus puolueen vallankumouksellisesta historiallisesta syntymäoikeudesta. Puolueen velvollisuus on ylläpitää diktatuuriaan huolimatta ajoittaisesta horjunnasta joukkojen vaistonvaraisissa mielialoissa, huolimatta ajoittaisesta horjumisesta jopa työväenluokassa. Tuo tietoisuus on meille korvaamaton yhdistävä tekijä.[22*]
Tuo asenne sai hänet esittämään, että ammattiliitot pitäisi sulauttaa valtiokoneistoon (mikä myöhemmin Stalinin kaudella tapahtui tosiasiallisesti, vaikkakaan ei muodollisesti). Ammattiliittojen suhteellisellekaan autonomialle ei ollut tarvetta tai oikeutusta; se vain palveli tyytymättömyyden polttopisteenä eikä niinkään puolueen valvonnan keinona.
Leninin argumentit tätä kantaa vastaan joulukuussa 1920 ja tammikuussa 1921 ovat tärkeitä Trotskin Neuvostoliitto-analyysin myöhemmälle kehitykselle. Niistä tuli myöhästyneinä sen perusta.
Tov. Trotski puhuu "työläisvaltiosta". Anteeksi, mutta se on abstraktio. Kun me vuonna 1917 kirjoitimme työläisvaltiosta, niin se oli ymmärrettävää, mutta nyt kun meille sanotaan: "Miksi työväenluokkaa pitää puolustaa, keneltä sitä pitää puolustaa, kun ei ole porvaristoa ja kun on työläisvaltio", tehdään ilmeinen virhe. Valtiomme ei ole aivan työläisvaltio, siinäpä se. Ja juuri tämä on tov. Trotskin pahimpia virheitä.[23*]
Ja kuukautta myöhemmin hän kirjoitti:
Minun olisi pitänyt sanoa: "Työläisvaltio on abstraktio. Tosiasiallisesti meillä on työläisvaltio, jonka erikoisuutena on ensinnäkin se, että maan väestöenemmistönä eivät ole työläiset, vaan talonpojat, ja toiseksi se, että tässä työläisvaltiossa on virkavaltaisuuden vikaa."[24*]
Byrokraattisesti vääristynyt työläisvaltio valtaenemmistöltään talonpoikaisessa maassa. Seuraavassa vaiheessa, NEP:ssä, Trotski omaksuisi tuon kannan ja syventäisi sen sisältöä. Tässä yhteydessä ei ole merkityksellistä kuvata yksityiskohtaisesti Vasemmisto-opposition (1923) ja Yhdistyneen opposition (1926–27)[25*] kohtaloa, joissa molemmissa Trotskilla oli johtava rooli. Riittää että esitetään joitakin niiden päänäkemyksistä.
Vasemmisto- ja yhtynyt oppositio olivat ajaneet puolueen demokratisoimista, sen koneiston taltuttamista ja suunnitelmallista teollistamisohjelmaa, joka olisi rahoitettu puristamalla kulakkia ja nepmania, taistelua työttömyyttä vastaan, työväenluokan elvyttämistä taloudellisesti ja poliittisesti ja siten neuvostodemokratian pohjan uudelleen luomista.
Proletariaatin aineellista asemaa maassa on vahvistettava niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin (palkkatyöläisten määrän kasvu, työttömien väheneminen, työväenluokan aineellisen elintason nostaminen)...
julisti opposition kannanotto.
Teollisuuden sekä liikenteen, sähköistämisen ja rakennustoiminnan krooninen jälkeen jääminen väestön, julkisen talouden ja koko yhteiskuntajärjestelmän vaatimuksista ja tarpeista pitää pihdeissä maan koko talouden liikevaihtoa.[26*]
Sisäinen ristiriita tuossa kannassa oli yhtäältä se, että puolueen demokratisoiminen sallisi sekä talonpojiston että proletariaatin tyytymättömyyden saada järjestäytyneen ilmaisun; toisaalta valtion paineen lisääminen uusiin rikkaisiin (erityisesti rikkaimpiin talonpoikiin) toisi takaisin joitakin sotakommunismin äärimmäisistä jännitteistä, jotka olivat ajaneet puolueen ensin tukahduttamaan kaiken laillisen puolueen ulkopuolisen opposition ja sitten eliminoimaan puolueen sisäisen opposition ja perustamaan puoluekoneiston diktatuurin.
Toden tullen asiaa ei koskaan asetettu kokeeseen.
"Pihdeissä" ei ollut yksin talous. Oppositio oli samassa tilanteessa. Sen ohjelma haastoi kaikki kolme luokkaa, jotka periaatteessa hyötyivät NEP:stä: byrokraatit, nepmanit ja kulakit. Oppositio ei voinut voittaa ilman että työväenluokan aktiivisuus elpyisi, koska se oli sen ainoa mahdollinen kannattajakunta. Sitä kuitenkin vuorostaan vaikeuttivat valtavasti NEP:n yhteiskunnalliset ja taloudelliset olosuhteet niin kauan kuin vallankumous pysyi eristyneenä.
Stalin, maata tosiasiassa johtaneen konservatisoituneen puolueen ja valtion virkamiesten kerrostuman johtaja ja puhemies, vastusti kiivaasti vaatimusta sekä suunnitelmallisesta teollistamisesta että demokratisoinnista (kuten hänen liittolaisensakin puolueen oikealla laidalla, erityisesti Buharin kannattajineen).
Tämä oli johtavan ryhmän vuodesta 1925 ajaman "sosialismin yhdessä maassa" yhteiskunnallinen sisältö. Se oli julistus status quon puolesta kaikenlaisia "mullistuksia", vallankumouksellisia odotuksia ja ulkomailla harjoitettavaa aktiivista politiikkaa vastaan.
Vielä huhtikuussa 1924 Stalin itse oli tiivistänyt vielä silloisen hyväksytyn näkemyksen:
Porvariston kaatamiseen riittävät yhden maan ponnistukset, siitä todistaa meidän oman vallankumouksemme voitto. Sosialismin lopulliseen voittoon ja sosialistisen tuotannon järjestämiseen eivät yhden, etenkään kaltaisemme talonpoikaisen maan yritykset riitä, vaan siihen tarvitaan useiden edistyneiden maiden proletaarien ponnistuksia.[27*]
Se oli Leninin sanojen kaikua eikä enempää kuin yhteiskunnallisten ja taloudellisten realiteettien toteamista. Tuolla oikeaoppisella näkemyksellä, joka oli ollut kerran yhteinen kaikille Venäjän marxilaisille suunnasta riippumatta, oli kuitenkin se puute, että se korosti järjestelmän väliaikaista luonnetta ja sosialistisen kehityksen suhteen sen riippuvuutta lännen vallankumouksista. Enää tätä eivät hallitsevat kerrokset voineet mitenkään hyväksyä. "Sosialismi yhdessä maassa" julisti heidän itsenäisyytensä työväenliikkeestä.
Opposition lopullisen tappion ja Venäjältä karkottamisensa jälkeen Trotski veti kokemusta yhteen helmikuussa 1929 kirjoittamassaan artikkelissa:
vallan valtaamisen jälkeen itsenäinen byrokratia eriytyi työväenluokan elämänpiiristä ja tuo eriytyminen... [joka] aluksi oli vain toiminnallista, muuttui myöhemmin yhteiskunnalliseksi. Luonnollisestikin koko prosessi byrokratian sisällä kehittyi suhteessa maan todellisiin prosesseihin. Uuden talouspolitiikan pohjalta kaupunkeihin ilmestyi uudelleen tai syntyi uutena laaja pikkuporvariston kerrostuma. Vapaat ammatit elpyivät. Maaseudulla nostivat päätään rikkaat talonpojat, kulakit. Laajat virkamiesryhmät, juuri koska ne olivat nousseet joukkojen yläpuolelle, lähentyivät porvarillista kerrosta ja solmivat perhesiteitä siihen. Joukkojen taholta tuleva aloite tai kritiikki alettiin yhä enemmän nähdä puuttumisena... Enemmistö tuosta joukkojen yläpuolelle nousseesta virkakunnasta oli hyvin konservatiivista... Tuo konservatiivinen kerrostuma, joka muodostaa Stalinin voimakkaimman tuen tämän taistelussa oppositiota vastaan, on taipuvainen menemään paljon kauemmaksi oikealle, kohti uusia omistavia ryhmiä, kuin Stalin itse tai hänen ryhmittymänsä ydin.[28*]
Poliittinen johtopäätös tästä analyysistä oli "neuvostothermidorin" uhka. 9. thermidorkuuta (27. heinäkuuta 1794) konventti kaatoi jakobiinidiktatuurin ja korvasi sen oikeistohallituksella (direktoriolla vuodesta 1795), joka johti poliittista ja yhteiskunnallista taantumusta Ranskassa ja kattoi tietä Bonaparten diktatuurille (vuodesta 1799). Thermidor merkitsi Ranskan suuren vallankumouksen loppua. Nyt uhkasi Venäjän thermidor.
Selvästi erottuvat thermidorilaisen prosessin elementit voidaan havaita myös neuvostojen maassa. Niistä on tullut silmiinpistävän ilmeisiä viime vuosina. Nykyisin vallassa olevilla oli joko toissijainen rooli vallankumouksen ensimmäisen vaiheen ratkaisevissa tapahtumissa tai he suoranaisesti vastustivat vallankumousta ja liittyivät siihen vasta sen voitettua. Nyt he toimivat enimmäkseen verhona niille kerroksille ja ryhmittymille, jotka, sosialismille vihamielisinä, ovat liian heikkoja vastavallankumoukselliseen mullistukseen ja pyrkivät siksi rauhanomaiseen thermidorilaiseen vaihtoon tielle, joka johtaa takaisin porvarilliseen yhteiskuntaan; he pyrkivät "ajamaan mäkeä alas jarrut päällä", kuten yksi heidän ideologeistaan on sanonut.[29*]
Sitä ei kuitenkaan ollut vielä tapahtunut. Se ei myöskään ollut väistämätöntä. Työläisvaltio oli vielä vahingoittumaton, vaikkakin syöpynyt. Lopputulos, Trotski uskoi,
ratkaistaan yhteiskunnan elävien voimien käymässä taistelussa itsessään. Tulee nousuja ja laskuja, joiden kesto riippuu paljon Euroopan ja koko maailman tilanteesta.[30*]
Lyhyesti, Neuvostoliitossa toimi kolme perusvoimaa: oikeiston voimat – uuskapitalistiset ainekset, kulakit, nepmanit jne., joita suuri osa "nykään vallassa" olevasta koneistosta palvelee "enimmäkseen verhona"; työväenluokka, jota poliittisesti edusti nyt tukahdutettu oppositio; ja "sentristinen byrokratia", koneiston huipulla oleva Stalinin ryhmittymä, joka ei itse ole thermidorilainen, mutta nojaa thermidorilaisiin ja pujottelee vasemmalta oikealle yrittäen pitää vallan.
Se on luovinut oikealle vuodesta 1923 vuoteen 1928; sitten tuli luoviminen vasemmalle. "Vuosien 1928–1931 kurssi," Trotski kirjoitti jakson viimeisenä vuonna,
jos taaskin jätämme sivuun väistämättömät horjumiset ja liukumiset taaksepäin – on byrokratian yritys sopeuttaa itsensä proletariaattiin, mutta hylkäämättä politiikkansa periaatteellista pohjaa, tai mikä tärkeintä, kaikkivaltaisuuttaan. Stalinismin luovimiset osoittavat, ettei byrokratia ole luokka eikä riippumaton historiallinen tekijä, vaan väline, luokkien toimeenpaneva elin. Vasemmalle luoviminen todistaa, että vaikka edeltävä oikeistosuunta olisi mennyt kuinka pitkälle tahansa, se on silti kehittynyt proletariaatin diktatuurin perustalta.[31*]
Siksi työväenluokalla vielä jossain mielessä oli valta – tai ainakin sillä oli mahdollisuus palauttaa valta ilman perusteellista mullistusta.
Nykyisen neuvostovaltion tunnustaminen työläisvaltioksi merkitsee paitsi sitä, että porvaristo voi vallata vallan vain aseellisella nousulla, myös sitä, ettei Neuvostoliiton proletariaatti ole menettänyt mahdollisuutta alistaa byrokratiaa itselleen, elvyttää puoluetta uudelleen ja luoda uudelleen diktatuurin järjestelmä – ilman uutta vallankumousta, reformin keinoin ja tietä.[32*]
Kun tämä kirjoitettiin, sille ei asiallisesti ottaen ollut mitään perustetta. "Kolmen voiman" analyysi oli toivottomasti vanhentunut. 20-luvulla se oli ollut realistinen (vaikka väliaikainen) yritys tehdä marxilainen analyysi Neuvostoliiton kehityssuunnasta.
Uuskapitalistiset luokat ja niiden vaikutus hallitsevan puolueen oikeistoon olivat varsin todellisia vuosina 1924–1927. Stalinin hallitsevan ryhmittymän horjuva rooli oli sillä hetkellä yllä kuvattu. Perustava muutos oli kuitenkin tapahtunut vuosina 1928–1929.
Vuoteen 1928 tultaessa NEP oli astumassa lopulliseen kriisiinsä. Nepmanien ja kulakkien elintärkeä etu oli säilyttää se ja laajentaa sitä vieläkin pidemmälle myönnytyksiin pienkapitalismille, niin kaupungeissa kuin maaseudullakin. Byrokratian johtavilla jäsenillä ja heidän laajalla asiakaskunnallaan byrokraattisen hierarkian alemmilla asteilla ei ollut tuollaista elintärkeätä intressiä. Heidän elintärkeä intressinsä oli vain vastustaa demokratisointia puolueessa ja valtiossa. He olivat liittoutuneet pienkapitalismin voimien (ja puolueen buharinilaisen oikeistosiiven) kanssa oppositiota ja työväenluokan elpymistä vastaan.
Kun byrokratiaa kuitenkin opposition murskaamisen jälkeen uhkasi kulakkihyökkäys, vuosien 1927–1928 "viljalakko", se näytti että sen keskeinen pohja oli valtion omaisuus ja valtiokoneisto, joista kummallakaan ei ollut mitään elimellistä yhteyttä NEP:iin. Se puolusti kiihkeästi intressejään äskeisiä liittolaisiaan vastaan.
Kulakkien takana oli käytännössä kaikki myytävänä oleva vilja, ylijäämä talonpoikien omasta kulutuksesta (yleisimmin hyväksytty arvio on, että viidesosa talonpoikaisviljelijöistä tuotti neljä viidesosaa markkinoilla myytävästä viljasta). Heidän yrityksensä nostaa hintoja pitämällä varastonsa pois markkinoilta pakotti byrokratian turvautumaan pakkotoimiin. Ja kun se oli aloittanut tällä NEP:n perustaa heikentävällä linjalla, se ajettiin ottamaan käyttöön opposition teollistamisohjelma, mitä liioitelluimmassa muodossa, ja ryhtymään maatalouden pakkokollektivisointiin, "kulakkien hävittämiseen luokkana". Ensimmäinen "viisivuotissuunnitelma" käynnistettiin.
Trotski tulkitsi tämän stalinilaisen byrokratian (väliaikaiseksi) kallistumiseksi vasemmalle; yritykseksi "sopeutua proletariaattiin". Hän oli perin juurin väärässä. Juuri noina vuosina Neuvostoliiton proletariaatti atomisoitiin ja alistettiin ensimmäistä kertaa todelliselle totalitaariselle hirmuvallalle. Reaalipalkat laskivat jyrkästi. Vaikka rahapalkat nousivat huomattavasti, hinnat nousivat paljon nopeammin. Vuoden 1929 lakattiin ylipäänsä julkaisemasta merkityksellisiä tilastoja (mikä sinänsä on merkittävä seikka), mutta yksi Neuvostoliitossa paljon myöhemmin (1966) julkaistu laskelma osoitti reaalipalkkaindeksin olleen 88,6 vuonna 1932 (1928 = 100). "Oikea reaalipalkkaindeksi, jos sen vain tietäisimme, olisi … selvästi alle 88,6", kommentoi Alex Nove, jolta luku on peräisin.[33*]
Viisivuotissuunnitelma vei kauteen, jona taloutta johdettiin kattavan suunnitelman mukaisesti ja teollisuus kasvoi nopeasti, maatalous pakkokollektivisoitiin, jäljelle jääneet poliittiset ja ammattiyhdistysoikeudet tuhottiin, yhteiskunnallinen epätasa-arvo kasvoi nopeasti, yhteiskunnallinen jännitys oli äärimmillään ja pakkotyö joukkomittaista. Se ennakoi myös Stalinin henkilökohtaista diktatuuria ja hänen poliisiterrorihallintoaan ja hiukan myöhemmin kommunistisen puolueen alkuperäisten kaadereiden, itse asiassa Stalinin oman 20-luvun ryhmittymän, valtaenemmistön murhaamista ampumalla tai näivettämällä työleireissä yhdessä erittäin suuren joukon muita Neuvostoliiton kansalaisia ja monia ulkomaalaisia kommunisteja kanssa. Lyhyesti, se toi mukanaan stalinismin nousuaallon.
Se että Trotski aluksi saattoi pitää tuota kaikkea vasemmistokäänteenä (vaikkei ollut tietoinen kaikista seikoista ennen kuin vasta muutamia vuosia myöhemmin), osoittaa hänen langenneen substitutionismiin, kun kysymyksessä oli Neuvostoliitto. Se oli virhe, jota hän ei koskaan pystynyt täysin korjaamaan. Väite, ettei byrokratia ollut itsenäinen historiallinen tekijä vaan väline, toisten luokkien toimeenpaneva elin, oli lopullisesti osoitettu vääräksi, kun tuo sama byrokratia murskasi yhtaikaa kulakit ja atomisoi työläiset.
30-luvun alussa näistä seikoista oli vielä mahdollista kiistellä. Uusi totalitaarinen hallinto piti pimennossa todelliset uutiset ja korvasi ne omalla monoliittisella propagandakoneistollaan. Trotskia tämä hämäsi vähemmän kuin miltei ketään muuta. Hänen teoreettinen käsityksensä ja kehyksensä olivat ne, jotka saivat hänet ajamaan tuona aikana Neuvostoliiton uudistamista. Tunnettu ja perin juurin väärä analogia Neuvostoliitosta ja byrokratisoituneesta ammattiliitosta juontaa tuohon kauteen. Se oli kuitenkin loogisesti johdonmukainen niin kauan kuin uudistusstrategia kesti.
Lokakuussa 1933 Trotski äkkiä muutti kantaansa ja katsoi nyt, ettei hallintoa voitu uudistaa. Se oli kaadettava. "Uudistuksen" tie ei enää ollut käyttökelpoinen. Vain vallankumous saattoi tuhota byrokratian:
Muutamien viime vuosien kokeilujen jälkeen olisi lapsellista olettaa, että stalinistinen byrokratia voitaisiin poistaa puolueen tai neuvostojen edustajakokouksella. Todellisuudessa viimeinen bolševikkien puoluekokous, 12. edustajakokous, pidettiin vuoden 1923 alussa. Kaikki sitä seuranneet edustajakokoukset ovat olleet byrokratian paraateja. Nyt sellaisetkin edustajakokoukset on hylätty. Mitään normaaleja "perustuslaillisia" teitä hallitsevan klikin poistamiseksi ei enää ole. Byrokratia voidaan pakottaa luovuttamaan valta proletariaatin etujoukolle vain voimalla.[34*]
"Byrokratisoitunut ammattiliitto" piti murskata, ei uudistaa. On totta, että tuo artikkeli sisältää lausuman: "Tänään byrokraattisen tasapainon murtuminen Neuvostoliitossa auttaisi melko varmasti vastavallankumouksellisia voimia", mutta tuo kaksiselitteinen kanta antoi pian sijaa vallankumoukselliselle.
Luonteenomaisella rehellisyydellään Trotski jatkoi omien "reformististen" kantojensa arvostelua ja tarkistamista ja kirjoitti vuonna 1935, että:
Kysymys "thermidorista" liittyy läheisesti Neuvostoliiton vasemmisto-opposition historiaan... Joka tapauksessa mielipiteet kysymyksessä olivat vuonna 1926 suunnilleen seuraavat: "Demokraattisen sentralismin" ryhmä (V. M. Smirnov, Sapronov ja muut, jotka Stalin karkotti ja tuhosi) julistivat, että "thermidor on tosiasia". Vasemmisto-opposition tukijat ... vastustivat väitettä ehdottomasti ... Kuka oli oikeassa? …
Edesmennyt V. M. Smirnov – yksi vanhan bolševikkikoulun hienoimmista edustajista – katsoi, että teollistamisen jälkeenjääneisyys, kulakkien ja nepmanien (uuden porvariston) kasvu, sen ja byrokratian suhde ja lopulta puolueen rappeutuminen ovat niin pitkällä, että paluusta sosialistiselle tielle on tullut mahdoton ilman uutta vallankumousta. Proletariaatti oli jo menettänyt vallan... Lokakuun vallankumouksen tärkeimmät voitot on tuhottu.[35*]
Trotskin johtopäätös oli:
Venäjän suuren vallankumouksen thermidor ei ole edessämme, vaan jo kaukana takanamme. Thermidorilaiset voivat juhlia noin kymmenettä voittonsa vuosipäivää. [Se oli siten tapahtunut noin vuonna 1925.][36*]
Olivatko siis demokraattiset sentralistit olleet oikeassa vuonna 1926? Kyllä ja ei, Trotski sanoi nyt. He olivat oikeassa thermidorista, väärässä sen merkityksestä. "Neuvostoliiton nykyinen poliittinen järjestelmä on "neuvosto-" (tai neuvostovastaisen) bonapartismin järjestelmä, lähempänä keisarikuntaa kuin konsulikautta." Hän jatkoi kuitenkin, "Yhteiskunnalliselta perustaltaan ja taloudellisilta tendensseiltään Neuvostoliitto on yhä työläisvaltio."[37*]
Muodollisina analogioina tämä oli suhteellisen vakuuttavaa. Kuten Trotski osoitti, sekä thermidorilaiset että Bonaparte edustivat taantumusta porvarillisen vallankumouksen pohjalta, eivät paluuta vanhaan järjestelmään. Tosiseikkana pysyy, että Trotski oli, yhtä lailla kuin Smirnov, tarkastellut aikaisemmin "neuvostothermidoria" perustavasti erilaisessa valossa. "Proletariaatti oli jo menettänyt vallan" oli Smirnovin teesin ydin, ja sen Trotski tuolloin kiisti. Hänelle puolue, kuinka byrokratisoitunut se olikin, edusti edelleen työväenluokkaa. Työväenluokka, toisin kuin porvaristo, saattoi pitää vallan vain järjestöjensä kautta.
"Toverit," hän oli julistanut 1924,
"kukaan meistä ei toivo olevansa tai voi olla oikeassa puoluetta vastaan. Viime kädessä puolue on aina oikeassa, koska se on ainoa historiallinen väline, joka työväenluokalla on perustehtäviensä ratkaisemiseksi... Voidaan olla oikeassa vain puolueen kanssa ja puolueen kautta, koska historia ei ole kehittänyt mitään muuta tietä oikeassa olemisen toteuttamiseksi... Englantilaisilla on sanonta "my country, right or wrong". Paljon suuremmalla oikeutuksella voimme sanoa: My party, right or wrong – väärässä tietyissä erityiskysymyksissä tai tietyillä hetkillä.[38*]
Puolueesta, Venäjän puolueesta, oli kuitenkin tullut ensiksi thermidorin ja nyt bonapartismin väline; se oli Trotskin kanta vuoden 1933 lopussa. Koska puolue oli lakannut olemasta työväenluokan väline – sen järjestelmä oli kaadettava "voimalla" – ja koska kieltämättä Venäjän työläisillä ei ollut muuta välinettä (ja he olivat itse asiassa atomisoituneita ja terrorin alla), mitä voisi olla jäljellä työläisten valtiosta?
Ei mitään. Se oli ainoa mahdollinen johtopäätös, jos termeillä oli oltava se merkitys mitä kaikki olivat siihen asti pitäneet itsestään selvänä. Uusi vallankumous, "voittoisa vallankumouksellinen kapina", oli tarpeen, että työväenluokka saisi uudelleen vallan Neuvostoliitossa. Työväenluokka oli menettänyt vallan eikä ollut rauhanomaista, perustuslaillista tietä saada sitä takaisin. Siksi työläisvaltiota ei enää ollut. Vastavallankumous oli tapahtunut.
Trotski vastusti lujasti näitä johtopäätöksiä. Siksi hänen täytyi muuttaa perusteellisesti määritelmänsä työläisvaltiosta.
Luokan yhteiskunnallinen herruus (sen diktatuuri) voi saada hyvin erilaisia poliittisia muotoja. Tämän todistaa porvariston koko historia keskiajalta tähän päivään asti. Neuvostoliiton kokemus on jo riittävä tämän sosiologisen lain laajentamiseen – kaikkine tarvittavine muutoksineen – myös proletariaatin diktatuuriin... Niinpä tämän päivän Stalinin herruus ei mitenkään muistuta vallankumouksen alkuvuosien neuvostohallintoa... Tuo vallananastus tuli kuitenkin mahdolliseksi vain, koska byrokratian diktatuurin yhteiskunnallinen sisällön määrittävät ne tuotantosuhteet, jotka proletaarinen vallankumous loi. Tässä mielessä voimme sanoa täysin oikeutetusti, että proletariaatin diktatuuri ilmenee vääristyneesti, mutta kiistämättömästi byrokratian diktatuurissa.[39*]
Trotski pysyi pohjimmiltaan tuolla kannalla elämänsä viimeiset puoli vuosikymmentä. Hänen kirjansa Petetty vallankumous (1937) käsittelee sitä yksityiskohtaisemmin runsain yksityiskohdin ja elävin esimerkein.
Tuskin voidaan yliarvioida, kuinka perustavan tavalla hän irtautui aiemmista näkemyksistään. Oli yksi asia väittää (kuten Lenin oli tehnyt), että työläisvaltio saattaisi byrokraattisesti vääristyä, vinoutua tai degeneroitua tms. Se mitä nyt väitettiin, oli ettei proletariaatin diktatuurilla ollut välttämättä mitään yhteyttä mihinkään varsinaiseen työväenvaltaan. Proletariaatin diktatuuri tarkoitti nyt ennen kaikkea valtion omistusta teollisuudessa ja taloussuunnittelua (vaikka suunnittelua tuskin oli NEP:n kaudella); se saattoi säilyä, vaikka työväenluokka oli atomisoitunut ja totalitaarisen hirmuvallan alistama.
Trotskin puolustukseksi on sanottava, että hän oli tekemisissä aivan uuden ilmiön kanssa. Hän, kuten kaikki oppositiolaiset 20–luvulla, oli nähnyt, että järjestelmä oli pienkapitalismin kasvavien voimien paineessa vaarassa romahtaa. Sitä thermidor oli merkinnyt heille kaikille. Varsinainen lopputulos oli täysin odottamaton. Paitsi että valtionomistus säilyi, se myös laajeni nopeasti. Byrokratia esitti itse asiassa riippumatonta osaa, mitä Trotski ei koskaan täysin myöntäisi. Tuloksena ollut järjestelmä oli tuolloin ainutlaatuinen.
Mitään porvariston valtaanpaluuta ei ollut tapahtunut. Kun lännessä lisäksi vallitsi syvä teollisuuden lama, talous Neuvostoliitossa kasvoi nopeasti, mitä Trotski toistuvasti korosti tukena väitteelleen, ettei järjestelmä ollut kapitalistinen.
Vuoden 1938 Siirtymäkauden ohjelmassaan Trotski kirjoitti:
Neuvostoliitto nousi Lokakuun vallankumouksesta työläisvaltiona. Tuotantovälineiden valtionomistus, sosialistisen kehityksen välttämätön edellytys, on avannut mahdollisuudet tuotantovoimien nopealle kasvulle. Samalla eristyneen työläisvaltion koneisto rappeutui täysin: se muuttui työväenluokan välineestä byrokraattisen väkivallan välineeksi työväenluokkaa vastaan sekä yhä enenevässä määrin maan talouden sabotaasin instrumentiksi. Kehittymättömän ja eristyneen työläisvaltion byrokratisoituminen ja byrokratian muuttuminen kaikkivaltiaaksi etuoikeutetuksi kastiksi on vakuuttavin vastaväite – ei vain teoriassa vaan myös käytännössä – sosialismille yhdessä maassa.
Neuvostoliitto ilmensi siis suunnattomia ristiriitoja. Silti se oli edelleen rappeutuneen työläisvaltion hallitus. Tällainen on yhteiskunnallinen diagnoosi. Poliittinen ennuste on vaihtoehtoinen: joko byrokratia muuttuu yhä enemmän maailmanporvariston elimeksi työväenvaltiossa, kumoaa uudet omistussuhteet ja syöksee maan takaisin kapitalismiin; tai sitten työväenluokka murskaa byrokratian ja avaa tien sosialismiin.[40*]
Miksi näin pitäisi olla? Trotski oli vakuuttunut, että byrokratia oli äärimmäisen epävakaa ja poliittisesti epäyhtenäinen. Sen sisällä oli kaikenlaisia virtauksia "aidosta bolševismista täydelliseen fasismiin", hän väitti vuonna 1938. Nämä suuntaukset liittyivät yhteiskunnallisiin voimiin, joihin kuuluivat
tietoiset kapitalistiset tendenssit … pääasiassa kollektiivitilojen varakas osa … [joka] on laaja pohja pikkuporvarillisille virtauksille kasata henkilökohtaista rikkautta yleisen köyhyyden kustannuksella, ja joita virtauksia byrokratia tietoisesti rohkaisee.[41*]
Byrokratian sisällä
fasistiset, ylimalkaan vastavallankumoukselliset ja jatkuvasti kasvavat elementit ilmaisevat yhä johdonmukaisemmin maailmanimperialismin etuja. Nämä compradorin3 roolia tavoittelevat eivät aiheetta katso, että uusi johtava kerrostuma voi turvata etuoikeutetun asemansa vain luopumalla kansallistamisesta, kollektivisoinnista ja ulkomaankaupan monopolista "länsimaisen sivilisaation", siis kapitalismin nimissä...
Tämän kasvavien vastakohtaisuuksien järjestelmän varassa riippuu terrorimenetelmin thermidorilainen oligarkia, joka nykyään supistuu pääasiassa Stalinin bonapartistiseen klikkiin... Vanhan bolševikkipolven ja keski- ja nuoren polven vallankumouksellisten edustajien tuhoaminen on vieläkin enemmän rikkonut poliittista tasapainoa oikeistolaisen porvarillisen siiven, byrokratian ja sen eri puolilla maata olevien liittolaisten hyväksi. Täältä, siis oikealta, voidaan lähikaudella odottaa yhä päättäväisempiä yrityksiä muuttaa Neuvostoliiton yhteiskunnallista luonnetta lähemmäksi "länsimaista sivilisaatiota" sen fasistisessa muodossa.[42*]
On mielenkiintoista, että Trotski tuolloin kiinnitti huomiota fasismin ja stalinismin välisiin samankaltaisuuksiin kansanrintaman ollessa vielä huippuvaiheessaan. "Stalinismi ja fasismi, vaikka niiden sosiaalisessa perustassa on syvä ero, ovat symmetrisiä ilmiöitä. Monilta piirteiltään ne ovat hirveän samankaltaisia," hän kirjoitti Petetyssä vallankumouksessa.[43*] Ja edelleen, "kuten fasistisissa maissa, joista Stalinin poliittinen koneisto ei eroa kuin hillittömämmyydessään...[44*] Se, mitä niillä on yhteistä – joka ainoan riippumattoman työläisjärjestön tuhoaminen ja työväenluokan atomisoiminen – on hyvin silmiinpistävää. Jos kuitenkin oletetaan, että oli "syvä ero yhteiskunnallisessa perustassa", oliko muodostunut fasistinen työläisvaltio?
Tärkein on kuitenkin kysymys byrokratian "restauraatiohenkisistä" tendensseistä. Trotskin kirjoituksissa tuolta kaudelta ei ole mitään muuta oleellista argumenttia kuin argumentti perimysoikeudesta:
Etuoikeuksilla on vain puoli arvoa, jos niitä ei voi jättää perinnöksi lapsille. Testamenttioikeus on kuitenkin erottamaton omistusoikeudesta. Ei riitä että on yhtymän johtaja; pitää olla osakas[45*]
osoittaen näin byrokratian paineeseen hylätä oma valtansa Neuvostoliittoon ja tulla eri imperialististen valtojen vähemmistöosakkaiksi (compradores).
Trotskin näkemyksen mukaan Neuvostoliitto oli edelleen "ristiriitainen yhteiskunta puolivälissä kapitalismia ja sosialismia... Viime kädessä kysymyksen [eteenpäin sosialismiin vai takaisin kapitalismiin] ratkaisee taistelu elävien yhteiskunnallisten voimien välillä niin kansallisella kuin maailmankin näyttämöllä."[46*]
Tuo taistelu oli kehittynyt sillä tavalla, että se venytti Trotskin analyysin äärirajoilleen viimeisinä vuosina ennen hänen kuolemaansa.
Kansainvälisen työväenliikkeen ihanne on yhtä vanha, ellei vanhempi, kuin Kommunistisen puolueen manifesti itse ja sen kehotus, "Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen". Vuonna 1864 (Ensimmäinen internationaali) ja jälleen 1889 (Toinen internationaali) sille on yritetty antaa järjestöllinen muoto. Toinen internationaali luhistui vuonna 1914, kun sen suuret puolueet sotaa käyvissä maissa luopuivat internationalismista ja tukivat Saksan ja Itävallan keisareiden, Englannin kuninkaan ja Ranskan porvarillisen kolmannen tasavallan hallituksia.
Ei se niille yllätyksenä tullut. Sotaa edeltäneet kongressit olivat toistuvasti kiinnittäneet huomiota imperialismin ja sodan uhkaan, kasvavaan sodan vaaraan ja työväenpuolueiden tarpeeseen seistä lujina omia hallituksiaan vastaan ja todella "käyttää sodan aiheuttamaa kriisiä nopeuttamaan kapitalistisen luokkavallan kaatumista", kuten internationaalin Stuttgartin kongressi esitti vuonna 1907.
Myöhemmät antautumiset vuonna 1914, sosialistisen liikkeen yllättävä tappio, saivat Leninin julistamaan: ”Toinen internationaali on kuollut … Eläköön Kolmas internationaali". Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1919, perustettiin varsinainen Kolmas internationaali. Trotski esitti siinä alkuvuosina merkittävää osaa.
Myöhemmin, stalinismin noustessa Neuvostoliitossa, internationaali prostituoitiin Venäjän stalinistisen valtion palvelukseen. Trotski taisteli tätä rappeutumista vastaan enemmän kuin kukaan. Monet hänen arvokkaimmista kirjoituksistaan vallankumouksellisten työväenpuolueiden strategiasta ja taktiikasta liittyvät Kolmanteen internationaaliin, Kominterniin, niiin sen nousun aikana kuin sen myöhemmän alamäen aikana.
Lakaisten pois aikansa eläneiden virallisten sosialististen puolueiden puolinaisuuden, valheet ja rappeutuneisuuden, me kommunistit, yhdistyneinä Kolmanteen internationaaliin, tiedostamme olevamme suoria jatkajia monien vallankumouksellisten sukupolvien sankarillisille ponnistuksille ja marttyyriudelle Babeufista Karl Liebknechtiin ja Rosa Luxemburgiin.
Jos Ensimmäinen internationaali ennusti kehityksen tulevan kulun ja merkitsi sen polun, jos Toinen internationaali kokosi ja järjesti miljoonat työläiset, silloin Kolmas internationaali on avoimen joukkotoiminnan, vallankumouksellisen toteuttamisen internationaali.[47*]
Trotski oli neljänkymmenen ja valtansa huipulla, kun hän kirjoitti Kommunistisen internationaalin manifestin, josta yllä olevat rivit ovat. Sodassa olevan Neuvostotasavallan sota-asiain kansankomissaarina hän oli heti seuraava Leninistä maailmankommunismin tunnustettuna puhemiehenä.
Hänen näkemyksensä ei tuohon aikaan ollut tietenkään erityisen poikkeuksellinen. Se oli koko bolševistisen johdon yhteinen näkemys, joka ei sulkenut pois jyrkkiä mielipide-eroja yksittäisissä asioissa, mutta oli olennaisesti yhtenäinen. Trotskista tuli kuitenkin ajan myötä Kommunistisen internationaalin aatteiden huomattava edustaja sen sankarikaudella. Tapahtumat, joita kukaan vuoden 1919 vallankumousjohtajista – tai heidän vastustajistaan – ei ennakoinut, supisti myöhemmin tuon autenttisen kommunistisen tradition kantajien määrän kouralliseen; Trotski kohosi heidän yläpuolellaan kuin jättiläinen lilliputtien keskellä.
Yhä uudelleen Trotski viittasi kirjoituksissaan 20-luvun lopulla ja 30-luvulla Kominternin neljän ensimmäisen kongressin päätöksiin vallankumouksellisen politiikan mallina. Mitä nuo päätökset olivat ja missä oloissa ne tehtiin?
Oli 4. maaliskuuta 1919. Kolmekymmentäviisi Kremliin kokoontunutta edustajaa äänesti, yhden pidättäytyessä, Kolmannen eli Kommunistisen internationaalin perustamisen puolesta. Kokoontuminen ei ollut kovin suuri tai edustava. Vain viisi edustajaa Venäjän kommunistisesta puolueesta (Buharin, Tšitšerin, Lenin, Trotski ja Zinovjev) edusti puoluetta, joka oli sekä joukkojärjestö että aidosti vallankumouksellinen. Norjan työväenpuolueen Stange tuli joukkopuolueesta, mutta kuten tapahtumat myöhemmin osoittivat, se oli käytännössä kaukana vallankumouksellisesta. Eberlein vasta muodostetusta Saksan kommunistisesta puolueesta edusti aitoa vallankumouksellista järjestöä, mutta siinä oli vain muutama tuhat jäsentä. Useimmat muista edustajista edustivat hyvin vähää.
Enemmistö piti itsestään selvänä, ettei "internationaalissa" ole mieltä ilman todellista joukkokannatusta useissa maissa. Venäläisten Zinovjevin mielestä joukkokannatusta oli todellisuudessa olemassa. Monien delegaatioiden heikkous oli satunnaista. "Meillä on voittoisa proletaarinen vallankumous suuressa maassa... Teillä on Saksassa puolue, joka marssii kohta valtaan ja joka muutaman kuukauden kuluttua perustaa proletariaatin hallituksen. Joten pitäisikö meidän vielä viivytellä? Kukaan ei ymmärtäisi sitä."[48*]
Että sosialistinen vallankumous olisi välitön näköala Keski-Euroopassa, ennen kaikkea Saksassa, sitä ei kukaan edustajista epäillyt. Eberleinin sanoin: "Mikäli merkit paikkansa pitävät, Saksan proletariaatin edessä on ratkaiseva viimeinen taistelu. Oli se sitten kuinka vaikea tahansa, näköalat kommunismille ovat suotuisat."[49*]
Lenin, vallankumouksellisista harkitsevin ja laskelmoivin, oli sanonut avajaispuheessaan, että "onhan kansalaissodasta tullut tosi ei ainoastaan Venäjällä, vaan myös Euroopan kehittyneimmissä maissa, kuten esimerkiksi Saksassa …kansainvälinen maailmanvallankumous on alulla ja voimistuu kaikissa maissa."[50*]
Se ei ollut mielikuvitusta. Marraskuussa 1918 Saksan keisarikunta, Euroopan siihen asti mahtavin valtio, oli romahtanut. Kuusi kansankomissaaria – kolme sosialidemokraattia ja kolme riippumatonta sosialidemokraattia – korvasi keisarin hallituksen. Työläisten ja sotilaiden neuvostot olivat ulottuneet kaikkialla maassa ja olivat todellisessa vallassa. Tosin niitä hallinneet sosialidemokraattiset johtajat tekivät kaikkensa pystyttääkseen uudelleen vanhan kapitalistisen valtiovallan uuden "tasavaltalaisen" verhon alla. Sitä suurempi oli syy luoda vallankumouksellinen internationaali, jolla olisi vahva keskitetty johto, ohjaamaan ja tukemaan taistelua Neuvosto-Saksan puolesta. Ja tuo taistelu, vaikka spartakistikapina tukahdutettiinkin verisesti tammikuussa 1919, näytti kehittyvän. "Tammikuusta toukokuuhun 1919, sivuversojen noustessa vielä keskikesällä, käytiin Saksassa veristä kansalaissotaa...[51*] Kuukausi Moskovan kokouksen jälkeen julistettiin Baijerissa neuvostotasavalta.
Toinen Keski-Euroopan suurvalta, Itävalta-Unkarin keisarikunta, oli lakannut olemasta. Seuraajavaltiot olivat vaihtelevassa määrin vallankumouksellisessa kuohunnassa. Saksankielisessä Itävallassa oli ainoa varsinainen asevoima sosialidemokraattien johtama Volkswehr (Kansanarmeija). Unkarissa julistettiin neuvostotasavalta 21. maaliskuuta 1919. Kaikki uudet tai uudelleen perustetut valtiot – Tšekkoslovakia, Jugoslavia, jopa Puola – olivat erittäin epävakaita.
Sosialistisen johdon rooli oli oleellinen. Enemmistö tuki nyt vastavallankumousta "demokratian" nimissä. Useimmat heistä väittivät olevansa, ja itse asiassa olivat aiemmin olleetkin, marxilaisia ja internationalisteja. Vuonna 1914 he olivat antautuneet "omille" hallitseville luokilleen. Nyt he tuona kriittisenä hetkenä olivat kapitalismin peruspönkkänä ja käyttivät sosialistisia sanakäänteitä ja sitä arvovaltaa, jonka olivat hankkineet oppositiovuosinaan ennen vuotta 1914, estääkseen työväenvallan perustamisen. Heidän yrityksensä muodostaa uudelleen Toinen internationaali Bernin kokouksessa oli toinen tärkeä syy julistaa Kolmas. Lenin oli jo vuonna 1914 kirjoittanut: "II Internationale on kuollut opportunismin voittamana…eläköön III Internationale." Nyt, kahdeksantoista kuukautta Lokakuun vallankumouksesta, tunnus oli muutettava todellisuudeksi.
Mikä oli sen oleellinen poliittinen perusta? Se nojasi kahteen perustavaan seikkaan; vallankumoukselliseen internationalismiin ja neuvostojärjestelmään työläisten keinona hallita yhteiskuntaa.
Vuoden 1919 kongressin pääjulkilausuma julisti:
Demokratia on saanut erilaisia muotoja ja sitä on sovellettu eri astein muinaisen Kreikan tasavalloissa, keskiajan kaupungeissa ja kehittyneissä kapitalistisissa maissa. Olisi silkkaa pötyä ajatella, että historian perusteellisin vallankumous, ensimmäinen maailmassa, jossa valta on siirretty riistävältä vähemmistöltä riistetylle enemmistölle, voisi tapahtua vanhan, ajankuluttaman porvarillisen parlamentaarisen demokratian puitteissa ilman jyrkkiä muutoksia, ilman että perustettaisiin uusia demokratian muotoja, uusia instituutioita, jotka edustaisivat demokratian soveltamisen uusia oloja.[52*]
Neuvostot vai parlamentti? Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjän kommunistinen puolue oli neuvostovallan hyväksi hajottanut juuri valitun perustuslakikokouksen, jossa sosialistivallankumouksellisella puolueella oli enemmistö. Marraskuun vallankumouksen jälkeen Saksan sosialidemokraattinen puolue oli hajottanut työläisten ja sotilaiden neuvostot, joissa sillä oli ollut enemmistö, kansalliskokouksen hyväksi, jossa sillä ei ollut enemmistöä.
Molemmissa tapauksissa kysymys perustuslaillisista muodoista oli todellisuudessa kysymys luokkavallasta. VKP:n toimen seuraus oli luoda työläisvaltio; SPD:n toimen seuraus oli luoda porvarillinen tasavalta, Weimarin tasavalta.
Marx oli kirjoittanut Pariisin kommuunin jälkeen, että siirryttäessä kapitalismista kommunismiin valtiomuoto "ei voi olla mitään muuta kuin proletariaatin vallankumouksellista diktatuuria".
Sosialidemokraatit olivat käytännössä hylänneet marxilaisen valtioteorian ytimen, että kaikki valtiot ovat luokkavaltioita, ettei ole "neutraalia" valtiota. He olivat hylänneet oman aikaisemman kantansa vallankumouksen väistämättömyydestä ja valinneet "rauhanomaisen" parlamentaarisen tien sosialismiin. Weimarin tasavalta oli silti aivan yhtä lailla seurausta edeltäneen valtion väkivaltaisesta kumoamisesta kuin Venäjän neuvostotasavalta oli ollut. Kapinoivat sotilaat ja aseistetut työläiset, eivät äänestäjät, kaatoivat Saksan keisarikunnan. Samoin oli Itävalta-Unkarin seuraajavaltioiden suhteen. Suurempi muutos, kapitalismin tuhoaminen, oli kuitenkin määrä saavuttaa tavanomaisin porvarillisen demokratian keinoin!
Todellisuudessa tämä merkitsi sosialismin tavoitteen hylkäämistä.
Kolmas internationaali toisti vuoden 1919 "ohjelmassaan" selvästi marxilaisen kannan. "Työväenluokan voitto muodostuu vihollisvallan organisaation murskaamisesta ja työväenvallan järjestämisestä; se koostuu porvarillisen valtiokoneiston tuhoamisesta ja työläisten valtiokoneiston rakentamisesta."[53*] Ei voinut olla kysettäkään sosialismista parlamentin kautta. Lenin oli vuonna 1917 lainannut hyväksyvästi Engelsin toteamusta, että yleinen äänioikeus on "työväenluokan kypsyyden mittari. Sen enempää se ei voi olla eikä tule koskaan olemaankaan nykyisessä valtiossa."[54*] "Kaikkein demokraattisinkaan porvarillinen tasavalta," hän kirjoitti heti Moskovan konferenssin jälkeen, "ei ole milloinkaan ollut eikä ole voinut olla mitään muuta kuin koneisto, jonka avulla pääoma on sortanut työtätekeviä, ei mitään muuta kuin pääoman poliittisen vallan välikappale, ei mitään muuta kuin porvariston diktatuuria."[55*]
Työläisten tasavalta, joka perustui työläisneuvostoihin, oli aidosti demokraattinen.
Neuvostovallan ydin on siinä, että jatkuva ja ainoa koko valtiovallan ja valtiokoneiston perusta on juuri niiden luokkien joukko-organisaatio, joita kapitalistit sortivat, siis työläisten ja puolityöläisten (talonpoikien, jotka eivät riistä työvoimaa).[56*]
Tämä oli eräällä tavalla Venäjän idealisointia myös vuonna 1919, mutta "poikkeamat" kuitattiin maan kehittymättömyydellä, vielä raivoavalla kansalaissodalla ja ulkomaisella interventiolla.
Trotski tuki kuolemaansa asti kaikkia näitä ajatuksia täysin varauksetta. Hän oli yhtä mieltä Leninin kanssa kysymyksissä porvarillisesta demokratiasta ja reformismista vuonna 1919 eikä hän koskaan muuttanut mieltään.
Edustajakokous Moskovassa oli perustanut uuden internationaalin horjumattomalle internationalismille, ratkaisevalle ja lopulliselle pesäerolle vuoden 1914 pettureihin, työväenvallan, työläisneuvostojen, Neuvostotasavallan puolustamiselle ja lähitulevaisuudessa odotetun Keski- ja Länsi-Euroopan vallankumoukselle. Ongelma oli nyt luoda joukkopuolueet, jotka voisivat tehdä tuosta kaikesta todellisuutta.
Puolueet ja ryhmät, jotka vielä äsken kuuluivat Toiseen internationaaliin, hakevat yhä useammin Kolmannen internationaalin jäsenyyttä, vaikka niistä ei ole tullut todella kommunistisia... Kommunistinen internationaali on tietyssä määrin tulossa muodikkaaksi... Tietyissä oloissa Kommunistista Internationalea voi uhata vaara, että sitä liestyttävät horjuvat sekä sekä selkärangattomat ryhmät, jotka eivät ole vielä hylänneet II Internationalen ideologiaa.[57*]
Näin kirjoitti Lenin heinäkuussa 1920. Kominternin vuoden 1919 kongressin oletus todellisen vallankumouksellisen joukkoliikkeen olemassaolosta Euroopassa osoittautui oikeaksi seuraavana vuonna.
Syyskuussa 1919 Italian sosialistinen puolue äänesti Bolognan puoluekokouksessa suurella äänten enemmistöllä ja johtonsa suosituksesta liittymisestä Kommunistiseen internationaaliin. Norjan työväenpuolue, NAP, vahvisti liittymisensä ja Bulgarian, Jugoslavian (entisen Serbian) ja Romanian puolueet liittyivät nekin. Kolme ensimmäistä olivat tärkeitä järjestöjä. NAP, joka brittiläisen vastineensa tavoin perustui ammattiliittojäsenyyteen, hallitsi täysin Norjan vasemmistoa, ja Bulgarian kommunistisella puolueella oli alusta alkaen käytännössä koko Bulgarian työväenluokan tuki. Jugoslavian kommunistinen puolue sai 54 edustajaa ensimmäisissä (ja ainoissa) uudessa valtiossa pidetyissä vapaissa vaaleissa.
Ranskassa Sosialistinen puolue, SFIO, joka oli yli kaksinkertaistanut jäsenmääränsä – 90 000:sta 200 000:een vuosina 1918–1920 – oli siirtynyt kauas vasemmalle ja flirttaili Moskovan kanssa. Samoin tekivät johtajat Saksan riippumattomissa sosialidemokraateissa, USPD:ssä, järjestössä joka valtasi nopeasti alaa sosialidemokraattisen puolueen, SPD:n, kustannuksella. Ruotsin vasemmistososialidemokraateilla, Tšekkoslovakian vasemmistosiivellä ja pienemmillä puolueilla muissa maissa (mukaan lukien Britannian Riippumattomalla työväenpuolueella) oli oleellisesti sama linja. Jäsenistön paine pakotti ne puheissa arvostamaan Lokakuun vallankumousta ja neuvottelemaan pääsystä Kommunistiseen internationaaliin.
"'Keskustan' eräiden johtavien ryhmien halu liittyä nyt III Internationaleen," kirjoitti Lenin, "vahvistaa välillisesti sen, että Kommunistinen Internationale on saanut osakseen koko maailman valveutuneiden työläisten valtaenemmistön kannatuksen ja tulee päivä päivältä yhä suuremmaksi voimaksi."[58*]
Nuo puolueet eivät kuitenkaan olleet vallankumouksellisia kommunistisia järjestöjä. Niiden traditio oli sotia edeltänyt sosialidemokratia – vallankumouksellinen sanoissa, passiivinen käytännössä. Ja niitä johtivat miehet, jotka tekisivät kaikkensa pitääkseen ohjat ja estääkseen aidon vallankumouksellisen strategian ja taktiikan omaksumisen.
Ilman näiden puolueiden jäsenten pääosaa ei uusi internationaali voisi lyhyellä ajalla toivoa vaikuttavansa ratkaisevasti Euroopassa. Ilman irtautumista sentristijohtajista sillä ei voisi olla vallankumouksellista vaikutusta. Eikä tilanne ollut kovin erilainen internationaalissa jo olevissa joukkopuolueissa. Italian sosialistisella puolueella oli esimerkiksi sentristejä ja jopa läpikotaisia reformisteja johdossaan.
Taistelua sentrismiä vastaan vaikeutti toinenkin tekijä. Voimakkaita äärivasemmistolaisia virtauksia oli monissa kommunistisissa järjestöissä. Ja niiden ulkopuolella oli joitain merkittäviä syndikalistisia ammattijärjestöjä, jotka olivat lähestyneet Kolmatta internationaalia, mutta silti kiistivät kommunistisen puolueen tarpeen. Noiden laajojen voimien saavuttaminen ja integroiminen oli vaikea ja monimutkainen operaatio. Se vaati taistelua useilla eri rintamilla.
Toisen kongressin päätökset olivat perustavan tärkeitä. Tietyllä tavalla se oli todellinen perustava kongressi. Se pidettiin Puolan-sodan ollessa kiivaimmillaan, Puna-armeijan lähestyessä Varsovaa. Saksassa yritys perustaa sotilasdiktatuuri Kappin vallankaappauksessa oli juuri kärsinyt tappion työväenluokan joukkotoimien ansiosta. Italiassa tehdasvaltaukset olivat juuri alkamassa. Vallankumouksellisen optimismin ilmapiiri oli voimakkaampi kuin koskaan. Zinovjev, Internationaalin puheenjohtaja, julisti: "Olen hyvin vakuuttunut siitä, että toinen Kommunistisen internationaalin kongressi on airut uudelle maailmankongressille, neuvostotasavaltojen maailmankongressille.[59*] Ei tarvittu muuta kuin todelliset kommunistiset joukkopuolueet johtamaan liike voittoon. Yksi Trotskin suurista väliintuloista kongressissa koski tuollaisten puolueiden luonnetta.
Toverit, saattaa tuntua melko oudolta, että kun Kommunistisen puolueen manifestista on kulunut kolme neljännesvuosisataa, kansainvälisessä kommunistisessa kongressissa nousisi keskustelu siitä, tarvitaanko puoluetta vai ei... On itsestään selvää, että jos olisimme tässä tekemisissä herrojen Scheidemann, Kautsky tai heidän englantilaisten virkaveljiensä kanssa, ei näille herroille tietenkään olisi tarpeen vakuuttaa puolueen korvaamattomuutta työväenluokalle. He ovat luoneet puolueen työväenluokalle ja luovuttaneet sen porvarillisen ja kapitalistisen yhteiskunnan palvelukseen... Juuri koska tiedän puolueen olevan korvaamattoman, ja ymmärrän hyvin puolueen arvon, ja juuri koska näen Scheidemannin yhdellä puolella ja toisella amerikkalaiset tai espanjalaiset tai ranskalaiset syndikalistit, jotka paitsi haluavat taistella porvaristoa vastaan, myös, toisin kuin Scheidemann, todella repiä siltä pään irti – sanon että pidän parempana keskustella näiden espanjalaisten, amerikkalaisten ja ranskalaisten tovereiden kanssa todistaakseni heille, että puolue on korvaamaton sen tehtävän täyttämiseksi, mikä heillä on – porvariston tuhoamiseksi … Toverit, Ranskan syndikalistit tekevät vallankumouksellista työtä ammattiliitoissa. Kun keskustelen tänään esimerkiksi toveri Rosmerin kanssa, meillä on yhteinen pohja. Ranskalaissyndikalistit, uhmaten demokratian ja sen petosten traditioita, ovat sanoneet: "Emme halua mitään puolueita, me kannatamma proletariaatin ammattiliittoja ja niissä olevaa vallankumouksellista vähemmistöä, joka soveltaa suoraa toimintaa..." Mitä tämä vähemmistö ystävillämme tarkoittaa? Se on valittu osa Ranskan työväenluokkaa, osa jolla on selvä ohjelma ja oma organisaationsa, jossa he keskustelevat kaikista kysymyksistä, eivätkä vain keskustele, vaan myös päättävät, ja jossa heitä sitoo tietty kuri.[60*]
Tämä oli Trotskin mukaan asian ydin. Vallankumoukselliset syndikalistit olivat paljon lähempänä kommunistisen puolueen perustamista kuin sentristit, jotka pitivät ajatusta puolueesta itsestään selvänä. Syndikalistien kanta ei ollut täysin riittävä – jotain oli lisättävä: "varasto … johon kootaan työväenluokan koko kasaantunut kokemus. Siten me ymmärrämme puolueemme. Siten me ymmärrämme internationaalimme."[61*]
Se ei voinut olla ensisijaisesti propagandajärjestö. Puhuessaan Kominternin toimeenpanevassa toimikunnassa hollantilaista äärivasemmistolaista, Gorteria, vastaan, joka oli syyttänyt Kominternia "joukkojen metsästämisestä", Trotski julisti:
Mitä toveri Gorter ehdottaa? Mitä hän haluaa? Propagandaa! Se on hänen koko metodinsa ydin. Vallankumous, sanoo toveri Gorter, ei riipu köyhyydestä tai taloudellisista oloista, vaan joukkojen tietoisuudesta; ja joukkotietoisuuden on vuorostaan muokannut propaganda. Propaganda otetaan tässä puhtaasti idealistisesti, hyvin samalla tavalla kuin käsitys 1700-luvun valistuksen ja järjen koulukunnalla... Se mitä te nyt haluatte tehdä on olennaisesti Internationaalin dynaamisen kehityksen korvaaminen menetelmällä värvätä yksittäisiä työläisiä propagandalla. Te haluatte jonkinlaisen puhtaan, harvojen ja valittujen internationaalin...[62*]
Passiivinen, propagandistityylinen äärivasemmistolaisuus ei ollut ainoa varhaisessa Kominternissa edustettuna ollut malli. Vuonna 1921 kehittyi Saksan puolueen johdossa vallankaappaussuuntaus. Tuon vuoden maaliskuussa, kun maassa ei laajasti ollut vallankumouksellista tilannetta (paikallisesti, paikoittain Keski-Saksassa oli jotain vallankumouksellista tilannetta muistuttavaa), puolueen johto yritti pakottaa tahtia ja korvata todellinen joukkoliike puolueen militanteilla. Tämän "maaliskuun tapahtuman" tulos oli vakava tappio – puolueen jäsenmäärä putosi noin 350 000:sta noin 150 000:een. "Offensiiviteoriaa" käytettiin perusteluna KPD:n taktiikalle.
Esille nostettiin niin kutsuttu offensiiviteoria. Mikä on tuon teorian ydin? Sen ydin on, että olemme tulleet kapitalistisen yhteiskunnan hajoamisen kauteen, toisin sanoen kauteen, jolloin porvaristo on kaadettava. Miten? Työväenluokan hyökkäyksellä. Tässä puhtaasti abstraktissa muodossa se on aivan oikeassa. Tietyt henkilöt ovat kuitenkin pyrkineet muuttamaan tämän teoreettisen pääoman pienemmiksi seteleiksi samaa valuuttaa ja julistaneet, että tämä hyökkäys koostuu peräkkäisestä luvusta pienempiä hyökkäyksiä...
totesi Trotski puheessa kesällä 1921. Hän jatkoi:
Toverit, analogiaa työväenluokan poliittisen taistelun ja sotilaallisten operaatioiden välillä on käytetty paljon väärin. Tiettyyn pisteeseen voidaan puhua tässä kuitenkin samankaltaisuuksista... Sotilaallisessa mielessä meilläkin on ollut maaliskuun päivämme saksaksi ja syyskuun päivämme italiaksi [viittaus on Italian sosialistisen puolueen epäonnistumiseen käyttää hyväkseen syyskuun 1920 vallankumouksellista kriisiä]. Mitä tapahtuu osittaisen tappion jälkeen? Silloin alkaa tietty sotilaallisen koneiston epäjärjestys, hengähdystauon ja uudelleen orientoitumisen tarve ja vastakkaisten voimien tarkempi määrittely ... Joskus tuo kaikki on mahdollista vain strategisen peräytymisen oloissa...
Jotta tämä kuitenkin ymmärrettäisiin kunnolla ja hahmotettaisiin liikkeenä taaksepäin, vetäytymisenä, osana yhtenäistä strategista suunnitelmaa, tarvitaan välttämättä tiettyä kokemusta. Jos kuitenkin järkeilee täysin abstraktisti ja pitää kiinni ainaisesta etenemisestä … oletuksella että kaikki voidaan korvata vallankumouksellista tahtoa lisäämällä, mitä tuloksia saadaan? Otetaan esimerkiksi syyskuun tapahtumat Italiassa tai maaliskuun tapahtumat Saksassa. Meille sanotaan, että tilanne näissä maissa voidaan korjata vain uudella hyökkäyksellä... Näissä oloissa kärsisimme vieläkin suuremman ja vaarallisemman tappion. Ei, toverit, sellaisen tappion jälkeen meidän on vetäydyttävä.[63*]
Itse asiassa kesään 1921 tultaessa Kominternin johto oli päättänyt, että strateginen vetäytyminen yleisemmässä mielessä oli tarpeen. Trotski kirjoitti Pravdassa kesäkuussa:
Porvaristolle kriittisimpänä vuonna 1919 olisi Euroopan proletariaatti epäilemättä voinut ottaa valtiovallan vähäisimmin menetyksin, jos sen johdossa olisi ollut selvät tavoitteet asettanut ja kyvykkäästi niihin pyrkinyt aito vallankumouksellinen järjestö, siis vahva kommunistinen puolue. Sellaista ei kuitenkaan ollut... Viime kolmen vuoden aikana työläiset ovat taistelleet paljon ja kokeneet monia menetyksiä. He eivät kuitenkaan ole saavuttaneet valtaa. Sen seurauksena työläisjoukoista on tullut varovaisempia kuin vuosina 1919–20.[64*]
Sama ajatus oli esitetty Trotskin kirjoittamissa Teeseissä maailman tilanteesta, jotka hyväksyttiin Kominternin kolmannessa kongressissa heinäkuussa 1921:
Kommunistisen Internatsionaalen II:n ja III:n kongressin välisenä vuotena päättyi joukko työväenluokan nousuja ja taisteluita osittaisiin tappioihin (Puna-Armeijan hyökkäys Varsovaa kohti elokuulla 1920, Italian proletariaatin liike syyskuulla 1920, Saksan työväen maaliskuun taistelut 1921). Sodanjälkeisen vallankumousliikkeen ensi kausi, jonka kuvaavana piirteenä oli taistelutapain ja tarkoitusten muodottomuus sekä sen valtaluokissa herättämä erinomainen paniikki, on asiallisesti päättynyt. Porvariston itseluottamus luokkana ja sen valtiollisten elimien ulkonainen lujuus vahvistuu epäilemättä … Porvariston johtajat jopa röyhkeilevätkin valtiokoneistonsa voimalla ja ovat kaikissa maissa siirtyneet hyökkäykseen työväenjoukkoja vastaan, niin taloudellisella kuin poliittisella rintamalla.[65*]
Pian kongressin jälkeen Kominternin toimeenpaneva komitea alkoi vaatia puolueita siirtämään työn painotusta kohti yhteisrintamaa. Tämän lähestymistavan perusolemuksen Trotski kiteytti hyvin selvästi alkuvuodesta 1922.
Kommunistisen puolueen tehtävä on johtaa proletariaatin vallankumousta … se saavuttaakseen on kommunistisen puolueen perustuttava työväenluokan ylivoimaiseen enemmistöön… Puolue voi saavuttaa tämän vain pysymällä ehdottomasti riippumattomana järjestönä, jolla on selvä ohjelma ja tiukka sisäinen kuri. Siksi puolueen on ideologisesti irtauduttava reformisteista ja sentristeistä... Varmistettuaan täyden riippumattomuutensa ja riviensä ideologisen yhtenäisyyden kommunistinen puolue taistelee vaikutusvallasta työväenluokan enemmistöön... Täysin itsestään selvää on kuitenkin, että proletariaatin luokkaelämä ei keskeydy tämän vallankumouksen valmisteluvaiheen aikana. Yhteenotot teollisuusjohtajien, porvariston ja valtiovallan kanssa, jommankumman puolen aloitteesta, jatkuvat määrättyä kulkuaan.
Näissä yhteenotoissa – siinä määrin kuin ne koskevat koko työväenluokan, sen enemmistön tai jonkin sen osan elintärkeitä etuja – tuntevat työtätekevät joukot tarpeen toimintayhtenäisyyteen, yhtenäisyyteen vastustaa kapitalismin hyökkäystä tai yhtenäisyyteen ryhtyä hyökkäykseen tätä vastaan. Mikä tahansa puolue, joka mekaanisesti asettuu tätä työväenluokan toimintayhtenäisyyden tarvetta vastaan, tulee vääjäämättä tuomituksi työläisten mielissä.
Samalla tavoin kysymys yhteisrintamasta ei ole lähtökohdaltaan eikä olemukseltaan lainkaan kysymys kommunistien ja sosialidemokraattien ryhmän tai puolueiden keskuskomiteoiden keskinäisistä suhteista ... Yhteisrintaman ongelma – vaikka hajaannus tällä kaudella on väistämätön työväenluokkaan perustuvien eri poliittisten järjestöjen välillä – nousee kipeästä tarpeesta varmistaa työväenluokalle mahdollisuus yhteisrintamaan taistelussa kapitalismia vastaan.
Niille, jotka eivät ymmärrä tätä tehtävää, puolue on vain propagandaseura eikä järjestö joukkotoimintaa varten...
Tästä seuraa, että rintaman yhtenäisyys edellyttää meiltä valmiutta tietyissä rajoissa ja tietyissä kohteissa asettaa omat toimemme vastaamaan reformististen järjestöjen toimia, siinä määrin kuin jälkimmäiset tänään vielä ilmentävät taistelevan proletariaatin merkittävien ryhmien tahtoa.
Mutta emmekö me kuitenkin irtautuneet niistä? Kyllä, koska me olemme eri mieltä työväenliikkeen perustavissa kysymyksissä.
Ja silti haemme sopua niiden kanssa? Kyllä, kaikissa niissä tapauksissa, joissa niitä seuraavat joukot ovat valmiita osallistumaan taisteluun meitä seuraavien joukkojen kanssa ja kun heidän, reformistien, on enemmän tai vähemmän pakko tulla tämän taistelun välineiksi...
Yhteisrintaman turvaamiseen tähtäävä politiikka ei tietenkään takaa automaattisesti, että toimintayhtenäisyys todella saavutetaan kaikissa tapauksissa. Päinvastoin, monissa ja ehkä jopa useimmissa tapauksissa järjestöllisiin sopimuksiin päästään vain puoliksi tai ehkei lainkaan. On kuitenkin tarpeen, että taistelevat joukot saavat aina mahdollisuuden vakuuttua, ettei toimintayhtenäisyyden saavuttamatta jääminen johtunut meidän kaavamaisesta leppymättömyydestämme, vaan reformistien puolelta puuttuneesta todellisesta halusta taistella.[66*]
Yhteisrintamaa laajasti käsitellyt Kominternin neljäs kongressi (1922) oli viimeinen, johon Lenin osallistui, ja viimeinen, jonka päätöksiä Trotski piti oleellisesti oikeina. Vuosikymmen myöhemmin lausunnossa perusperiaatteista hän kiteytti asenteensa varhaisen Kominternin kokemukseen:
Kansainvälinen vasemmisto-oppositio nojaa Kominternin neljään ensimmäiseen kongressiin pohjalla. Se ei tarkoita, että se kumartaisi jokaista kirjainta niiden päätöksissä, joista monet ovat olleet puhtaasti suhdanteen mukaisia ja ristiriidassa myöhempien tapahtumien kanssa. Kaikki keskeiset periaatteet (suhteessa imperialismiin ja porvarilliseen valtioon, demokratiaan ja reformismiin; kansannousun ongelmiin; proletariaatin diktatuuriin; suhteisiin talonpojistoon ja sorrettuihin kansakuntiin; ammattiliittotyöhön; parlamentarismiin; yhteisrintamapolitiikkaan) ovat silti yhä tänäänkin proletaarisen strategian korkein ilmaisu kapitalismin yleisen kriisin kaudella. Vasemmisto-oppositio torjuu viidennen ja kuudennen maailmankongressin [1924 ja 1928] revisionistiset päätökset...[67*]
Vuonna 1923 nähtiin yhtäältä Stalinin, Zinovjevin ja Kamenevin triumviraatin ja toisaalta Vasemmisto-opposition muodostuminen. Euroopassa nähtiin Kominternin kaksi rampauttavaa tappiota. Kesäkuussa Bulgarian kommunistinen puolue, käytännössä koko työväenluokan tukea nauttinut joukkopuolue, omaksui "neutraalin", tai pikemminkin täysin passiivisen kannan oikeistokaappaukseen Talonpoikaispuolueen hallitusta vastaan. Ja kun porvarillinen demokraattinen järjestelmä oli tuhottu, sotilasdiktatuuri perustettu ja väestön enemmistö peloteltu, puolue käynnisti (22. syyskuuta) yhtäkkisen kansannousun ilman mitään kunnollista poliittista valmistelua. Se murskattiin ja seurasi julma valkoinen terrori. Saksassa syntyi syvä taloudellinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen kriisi, jota joudutti Ranskan miehitys Ruhrin alueella ja tähtitieteellinen inflaatio, joka teki rahasta kirjaimellisesti arvotonta. "Syksyllä 1923 Saksan tilanne oli epätoivoisempi kuin koskaan sitten vuoden 1919, kurjuus suurempaa ja näköala tosi asiassa toivottomampi."[68*] Kansannousu suunniteltiin lokakuuksi, kun kommunistinen puolue oli Saksin osavaltiossa muodostanut sosialidemokraattien kanssa koalitiohallituksen, mutta peruutettiin viime hetkellä. (Hampuriin peruutusta ei saatu ajoissa; eristetty kansannousu murskattiin kahden päivän kuluttua.)
Trotski uskoi, että historiallinen tilaisuus oli haaskattu. Tästä alkaen Kominternin politiikkaa alkoivat yhä enemmän määrätä ensiksi Stalinin tarpeet puolueen sisäisessä taistelussa Neuvostoliitossa ja myöhemmin Stalinin hallituksen ulkopolitiikan tarpeet. Lyhyen "vasemmistolaisen" heilahduksen jälkeen vuonna 1924 Komintern työnnettiin oikeistolaiseen suuntaan vuoteen 1928 saakka, sitten äärivasemmistolaisuuteen (1928–1934) ja sitten kauaksi oikealle kansanrintamakaudella (1935–1939). Trotski analysoi ja kritisoi jokaista näistä vaiheista. On sopivinta esittää hänen arvostelunsa kolmella esimerkillä.
Edellä käsitellyn Kiinan vallankumouksen 1925–1927 ohella Ison-Britannian kommunistisen puolueen (CPGB) politiikka (Kominternin johtamana) vuoden 1926 yleislakkoon asti ja sen aikana oli tärkein syytös, jonka Trotski esitti Kominternia kohtaan sen ensimmäisen oikeistolaisen vaiheen aikana.
Yleislakko toukokuussa 1926 oli ratkaiseva käänne Britannian historiassa – ja äärimmäinen tappio työväenluokalle. Se vei päätökseen pitkän, joskaan ei yhtäjaksoisen työväenluokan taistelutahdon kauden, se johti luokkayhteistyötä avoimesti ajaneen oikeistosiiven pitkittyneeseen valtaan ammattiliitoissa ja Labour-puolueen reformismin huomattavaan vahvistumiseen kommunistisen puolueen kustannuksella.
Vuosina 1924–1925 oli suunta ammattiyhdistysliikkeessä vasemmalle. Kommunistisen puolueen inspiroiman Minority Movementin, joka oli perustettu vuonna 1924 tunnusten "Seis perääntymiselle" ja "Takaisin liittoihin" ympärille, vaikutus oli kasvanut huomattavaksi. Samaan aikaan virallisessa liikkeessä ryhmä vasemmistolaisia toimitsijoita oli saamassa vaikutusvaltaa. Ja keväästä 1925 keskusammattiliitto TUC teki yhteistyötä Neuvostoliiton keskusammattiliiton kanssa "Englantilais-neuvostoliittolaisen ammattiliittojen neuvottelevan yhteiskomitean" kautta, mikä antoi TUC:n johtajille tiettyä "vallankumouksellista" sädekehää ja suojaa vasemmalta tulevaa arvostelua vastaan.
Trotskin kritiikin ydin oli, että CPGB oli Moskovan vaatimuksesta ruokkimassa luottamusta näihin vasemmistobyrokraatteihin (kommunistipuolueen keskeinen tunnus oli "kaikki valta TUC:n yleisneuvostolle"!), jotka varmasti pettäisivät liikkeen tiukassa paikassa (minkä tietysti tekivätkin), sen sijaan että taistelua olisi rakennettu riippumattomasti rivijäsenistön keskuudessa käyttäen kaikkea "vasemmistolaisten" suomaa julkisivua, mutta luottamatta heihin millään tavalla tai rohkaisematta aktivisteja luottamaan heihin; päinvastoin, varautuen heidän petokseensa, varoittamalla siitä ja valmistautumalla siihen. Trotski kirjoitti myöhemmin:
Zinovjev antoi meidän ymmärtää, että hän laski vallankumouksen löytävän sisäänpääsyn ei Britannian kommunistisen puolueen ahtaan portin, vaan ammattiliittojen lavean sisäänkäynnin kautta. Taistelu ammattiliittoihin järjestäytyneiden joukkojen voittamiseksi kommunistisen puolueen kautta korvattiin toiveella, että ammattiliittojen valmista koneistoa voitaisiin mahdollisimman sujuvasti käyttää vallankumoustarkoituksiin. Tästä väärästä kannasta juonsi myöhempi Englantilais-venäläisen komitean politiikka, joka antoi iskun niin Neuvostoliitolle kuin Britannian työväenluokallekin; iskun, jota suurempi oli vain tappio Kiinassa... Britannian sitten chartismin suurimman vallankumouksellisen liikkeen lopputuloksena Britannian kommunistinen puolue on hädin tuskin kasvanut ja ammattiliittojen keskusneuvosto istuu vallassa vieläkin lujemmin kuin konsanaan ennen yleislakkoa. Tällaisia ovat tämän ainutlaatuisen "strategisen manööverin" tulokset.[69*]
Hän ei väittänyt, että riippumaton kommunistinen toiminta olisi välttämättä voittanut lakon.
Kukaan sanojaan punnitseva vallankumouksellinen ei väittäisi, että tätä tietä kulkeminen olisi taannut voiton. Voitto oli mahdollinen kuitenkin vain tätä tietä. Tappio tällä tiellä oli tappio tiellä, joka olisi voinut myöhemmin johtaa voittoon.[70*]
Tämä tie kuitenkin
tuntui liian pitkältä ja epävarmalta Kommunistisen internationaalin byrokraateille. He arvioivat, että vaikuttamalla henkilökohtaisesti Purcelliin, Hicksiin, Cookiin ja muihin... he voisivat asteittain ja pikkuhiljaa vetää [heidät] Kommunistiseen internationaaliin. Taatakseen sen menestyksen … ei rakkaita ystäviä (Purcell, Hicks ja Cook) saanut ärsyttää tai suututtaa … radikaalina toimena piti turvautua … käytännössä kommunistisen puolueen alistamiseen Minority Movementille ... Joukot tiesivät tuon liikkeen johtajina vain Purcellin, Hicksin ja Cookin, jotka Moskova lisäksi vielä takasi. Todellisessa kokeessa nämä "vasemmistolaiset" ystävät pettivät häpeällisesti proletariaatin. Vallankumoukselliset työläiset saatettiin epäjärjestykseen, he ajautuivat apatiaan ja luonnollisesti ulottivat pettymyksensä kommunistiseen puolueeseen itseensä, joka oli ollut vain passiivinen osa koko tuon petoksen mekanismia. Minority Movement supistui olemattomiin; kommunistisesta puolueesta tuli jälleen merkityksetön lahko.[71*]
Luottaminen "vasemmistolaisiin" toimitsijoihin on yhä piirre, joka erottaa vasemmistoreformistit vallankumouksellisista. Trotskin kritiikki on hyvin ajankohtainen tänään; ei vähiten Britanniassa.
Kominternin kuudes maailmankongressi (kesällä 1928) aloitti rajun vastaprosessin vuosien 1924–1928 oikeistolaista linjaa vastaan. Kaikille kommunistipuolueille asetettiin paikallisista olosuhteista riippumatta omintakeinen, byrokraattis-äärivasemmistolainen linja. Neuvostoliiton ensimmäisen viisivuotissuunnitelman ja pakkokollektivisoinnin käynnistämisen seurauksena tuo uusi linja julisti "kolmannen kauden", "nousevien vallankumouksellisten taisteluiden" kauden. Käytännössä tämä tarkoitti, että aikana, jona fasismi oli todellinen ja kasvava vaara erityisesti Saksassa, pääviholliseksi katsottiin sosialidemokraatit.
Tilanteessa, jossa imperialistien väliset kiistat pahenevat ja luokkataistelu kärjistyy,
julisti Kominternin toimeenpanevan toimikunnan kymmenes istunto vuonna 1929,
fasismista tulee yhä enemmän porvarillisen hallinnon vallitseva keino. Maissa, joissa on voimakkaat sosialidemokraattiset puolueet, fasismi saa erityisen sosialifasismin luonteen, mikä kasvavassa määrin palvelee porvaristoa keinona halvaannuttaa joukkojen aktiivisuus taistelussa fasistisen diktatuurin järjestelmää vastaan.[72*]
Siitä seurasi, että yhteisrintamapolitiikka sellaisena, kuin se siihen asti oli ymmärretty, oli hylättävä. Ei voinut tulla kysymykseen pakottaa sosialidemokraattisia joukkopuolueita ja niiden valvomia ammattiliittoja yhteisrintamaan fasisteja vastaan. Ne itse olivat sosialifasisteja. Itse asiassa, lisäsi toimeenpanevan komitean yhdestoista istunto (1931), sosialidemokratia "on aktiivisin tekijä ja tiennäyttäjä kapitalistisen valtion kehityksessä kohti fasismia".[73*]
Tuo irvokkaan virheellinen arvio sekä fasismin että sosialidemokratian luonteesta johti oletukseen, että "voimakkaat sosialidemokraattiset puolueet" ja "fasistisen diktatuurin järjestelmä" voisivat ja itse asiassa elivät rinnakkain Saksassa hyvän aikaa ennen Hitlerin valtaannousua. "Saksassa von Papenin-Schleicherin hallitus on Reichswehrin, Stahlhelmin ja natsien avulla muodostanut yhdenlaisen fasistisen diktatuurin...",[74*] julisti toimeenpanevan komitean kahdestoista istunto vuonna 1932.
Trotski kirjoitti ja argumentoi tätä rikollista typeryyttä vastaan yhä kiihkeämmin ja epätoivoisemmin vuodesta 1929 alkaen aina vuoden 1933 katastrofiin. Harva marxilainen on yltänyt hänen Saksaa koskevien kirjoitustensa loistavuuteen ja todistusvoimaan, eikä kukaan ole niitä ylittänyt.
Näiden kaikkien kirjoitusten keskeinen teema oli, että tarvittiin "työläisten yhteisrintama fasismia vastaan", lainataksemme yhtä kuuluisinta niistä. Siihen liittyi kuitenkin paljon muutakin. Trotski pakotti itsensä seuraamaan yksityiskohtaisesti monimutkaisia väitteitä, joita Stalinin saksalaiset avustajat esittivät puolustukseksi sille, mitä ei voida puolustaa. Siten hänen kirjoituksensa tuolta kaudelta käsittelevät ja torjuvat poikkeuksellisen kirjon pseudomarxilaisia väitteitä ja samaan aikaan selittävät poikkeuksellisen selkeästi "proletaarisen strategian korkeinta ilmaisua". Vain hyvin pieni osa voidaan mainita tässä.
Nyt Kominternin virallinen lehdistö kuvaa Saksan [syyskuun 1930] vaalien tulosta kommunismin suurenmoiseksi voitoksi, joka nostaa Neuvosto-Saksan tunnuksen päiväjärjestykseen. Byrokraattiset optimistit eivät halua miettiä äänestystilastoihin sisältyvien voimasuhteiden merkitystä. Kommunistien saaman äänimäärän kasvua he tarkastelevat täysin irrallaan vallankumouksellisista tehtävistä ja esteistä, jotka tilanne on luonut.
Kommunistinen puolue sai noin 4 600 000 ääntä, vuonna 1928 se sai 3 300 000. 1 300 000 lisä-ääntä on “normaalin” parlamenttimekaniikan näkökulmasta valtava kasvu, vaikka äänestäjien kasvanut kokonaismäärä otettaisiinkin huomioon. Puolueen saavutus kuitenkin kalpenee täysin, kun rinnalla on fasistien hyppäys 800 000 äänestä 6 400 000:een. Yhtä merkittävää on vaaliarvion kannalta, että sosialidemokraatit huomattavista menetyksistä huolimatta säilyttivät peruskannattajansa ja saivat silti huomattavasti enemmän työläisten ääniä kuin kommunistipuolue.
Jos samalla kysyisimme itseltämme: mikä kansainvälisten ja kotimaisten olosuhteiden yhdistelmä voisi kääntää työväenluokan voimakkaimmin kommunismin puolelle, ei voisi löytää esimerkkiä suotuisammista olosuhteista tuollaiselle käänteelle kuin tämän päivän Saksan tilanne ... talouskriisi, hallitsevien hajaannus, parlamentarismin kriisi ja se miten vallassa olevat sosialidemokraatit ovat hirvittävällä tavalla itsensä paljastaneet. Näiden konkreettisten historiallisen olosuhteiden näkökulmasta Saksan kommunistisen puolueen ominaispaino maan yhteiskunnallisessa elämässä, huolimatta sen saamista 1 300 000 lisä-äänestä, jää suhteettoman pieneksi...
Samaan aikaan todella vallankumouksellisen puolueen ensimmäinen ominaisuus on pystyä katsomaan todellisuutta silmiin...
Jotta yhteiskunnallinen kriisi johtaisi proletaariseen vallankumoukseen, tarvitaan muiden ehtojen lisäksi pikkuporvarillisissa luokissa selvä siirtymä proletariaatin suuntaan. Se antaa proletariaatille mahdollisuuden asettua kansakunnan kärkeen sen johtajana.
Viime vaalit paljastivat – ja siinä sen pääasiallinen oireellinen merkitys – siirtymän päinvastaiseen suuntaan. Kriisin vaikutuksesta pikkuporvaristo ei ole heilahtanut proletaarisen vallankumouksen, vaan äärimmäisen imperialistisen taantumuksen suuntaan ja vetänyt perässään huomattavia proletariaatin ryhmiä.
Kansallissosialismin jättimäinen kasvu ilmaisee kahta tekijää: syvää yhteiskunnallista kriisiä, joka on horjuttanut pikkuporvarillisia joukkoja, ja sellaisen vallankumouksellinen puolueen puuttumista, joka jo tänään olisi kansanjoukkojen silmissä tunnustettu vallankumouksellinen johtaja. Jos kommunistinen puolue on vallankumouksellisen toivon puolue, on fasismi joukkoliikkeenä vastavallankumouksellisen epätoivon puolue. Kun vallankumouksellinen toivo valtaa koko proletariaatin joukot, vetää se väistämättä mukaansa vallankumouksen tielle huomattavia ja kasvavia pikkuporvariston kerroksia. Juuri tässä vaalit paljastavat päinvastaisen kuvan: vastavallankumouksellinen epätoivo valtasi pikkuporvarilliset joukot sellaisella voimalla, että se veti mukaansa monia kerrostumia proletariaatista...
Fasismista on Saksassa tullut todellinen vaara ilmaisuna porvarillisen järjestelmän kipeän toivottomasta tilanteesta, sosialidemokratian konservatiivisesta roolista suhteessa tähän järjestelmään ja kommunistisen puolueen kasaantuneesta kyvyttömyydestä kumota tämä järjestelmä. Joka tämän kiistää, on joko sokea tai kerskuri.[75*]
Tilanteen korjaamiseksi Trotski esitti, että oli ennen kaikkea tarpeen ravistella kommunistinen puolue irti steriilistä ääriradikalismistaan. "Byrokraattisen ultimatismin" politiikka ("yritys raiskata työväenluokka, kun ei onnistuttu vakuuttamaan sitä") on korvattava yhteisrintamapolitiikkaan perustuvalla aktiivisella manööverillä.
On vaikea tehtävä nostaa kerralla Saksan työväenluokan enemmistö hyökkäykseen. Vuosien 1919, 1921 ja 1923 tappioiden sekä "kolmannen kauden" seikkailujen jälkeen on Saksan työläisillä, joita muutenkin sitovat mahtavat konservatiiviset järjestöt, kehittänyt voimakkaita pidätteleviä keskuksia. Toisaalta kuitenkin Saksan työläisten järjestöllinen lujuus, joka miltei täysin on näihin päiviin asti estänyt fasismia tunkeutumista heidän riveihinsä, avaa mitä laajimmat puolustustaistelujen mahdollisuudet.
On pidettävä mielessä, että yhteisrintamapolitiikka on ylipäänsä paljon tehokkaampaa puolustukseen kuin hyökkäykseen. Konservatiivisemmat tai kehittymättömämmät kerrokset on helpompi saada mukaan taisteluun puolustamaan sitä, mitä heillä on, kuin uusiin valloituksiin.[76*]
Stalinistit käyttivät kaikkia viisastelukeinoja hämärtämään asiaa ja esittämään Kominternin aikaisemman politiikan "vastavallankumouksellisena trotskilaisuutena". Väitettiin, että yhteisrintama saattaisi syntyä "vain alhaalta käsin", siis että sopimukset sosialidemokraattien kanssa olivat poissuljettuja, mutta yksittäiset sosialidemokraatit saattoivat osallistua "punaiseen yhteisrintamaan" – kunhan he hyväksyisivät kommunistisen puolueen johtoaseman!
Ja kohtalokasta harhakuvitelmaa – jonka tiivistys oli, että "Hitlerin jälkeen on meidän vuoromme" – rohkaistiin yhä enemmän, passiivisuuden ja kyvyttömyyden näköala naamioitiin radikaalilla retoriikalla, kuten Trotski toistuvasti korosti. Hän palasi yhä uudelleen yhteisrintaman keskeiseen kysymykseen, paljasti viisastelun, työnsi syrjään panettelut ja teki asian selväksi, kuten tässä loistavassa esimerkissä:
Karjakauppias ajoi sonneja teurastamoon. Ja pian tuli teurastaja veitsineen.
"Tiivistetään rivit ja nostetaan tuo teloittaja sarviimme," ehdotti yksi sonneista.
"No millä tavalla teurastaja on pahempi kuin karjakauppias, joka keppeineen ajoi meidät tänne?", vastasivat hänelle sonnit, joiden poliittinen kasvatus oli Manuilskin sisäoppilaitoksesta.
"Voimmehan me hoitaa kauppiaankin sen jälkeen!"
"Ei," vastasivat periaatteelliset sonnit neuvojalle. "Yrität suojata vihollisiamme vasemmalta; olet itse sosialiteurastaja."
Ja he kieltäytyivät tiivistämästä rivejä.
– Aisopoksen eläinsaduista[77*]
Kommunistinen puolue piti kiinni kohtalokkaasta kurssistaan. Hitler nousi valtaan. Työväenliike murskattiin.
Hitlerin voitto ajoi Neuvostoliiton johtajat hakemaan "vakuutusta" sotilasliitolla silloisten hallitsevien länsivaltojen, Ranskan ja Britannian, kanssa. Stalinin diplomatian avustavana henkilökuntana – sillä se siitä oli nyt tullut – Komintern tempaistiin tiukasti oikealle. Seitsemäs (ja viimeinen) kongressi kokoontui vuonna 1935 julkisena osoituksena siitä, että vallankumous oli lopullisesti pois työjärjestyksestä. Se vaati "Kansanrintamaa taisteluun rauhan puolesta ja sotaan kiihottamista vastaan. Kaikki rauhan säilyttämisestä kiinnostuneet tulisi vetää mukaan tähän yhteiseen rintamaan".[78*]
Rauhan säilyttämisestä kiinnostuneisiin kuuluivat vuoden 1918 voittajat, Ranskan ja Britannian hallitsevat luokat, uuden politiikan kohteet.
"Tilanne ei ole tänään sama kuin vuonna 1914", julisti Kominternin toimeenpaneva komitea toukokuussa 1936,
Nyt ovat rauhan päättäneet säilyttää paitsi työväenluokka, talonpojisto ja kaikki työtätekevät ihmiset, myös sorretut maat ja heikot kansakunnat, joiden itsenäisyyttä sota uhkaa... Nykyvaiheessa myös joukko kapitalistisia maita on kiinnostunut säilyttämään rauhan. Näin ollen on mahdollisuus luoda laaja työväenluokan, kaikkien työtätekevien ja kokonaisten kansakuntien rintama imperialistisen sodan uhkaa vastaan.[79*]
Tuollainen "rintama" oli tietenkin tarpeen imperialistisen status quon puolustamiseksi. Reformistista retoriikkaa käytettiin avokätisesti peittämään tuo seikka, ja se oli hyvin menestyksekästä – jonkin aikaa.
Ensimmäisessä vaiheessa kansan innostus yhtenäisyyteen toi valtavia saavutuksia kommunistisille puolueille – vuodesta 1934 vuoden 1936 loppuun Ranskan puolueen jäsenmäärä kasvoi 30 000:sta 150 000:een ja kommunistien nuorisoliittoon kuului lisäksi 100 000; Espanjan puolue kasvoi "kolmannen kauden" lopun (1934) alle tuhannesta 35 000:een helmikuussa 1936 ja siitä 117 000:een heinäkuussa 1937. Tulokkaat panssaroitiin vasemmalta tulevaa kritiikkiä vastaan uskolla, että trotskilaiset olivat kirjaimellisesti fasistien asiamiehiä.
Toukokuussa 1935 allekirjoitettiin Ranskan ja Neuvostoliiton sopimus. Heinäkuuhun mennessä kommunistinen puolue ja Ranskan sosialistinen puolue (SFIO) olivat päässeet sopimukseen radikaalipuolueen kanssa, joka oli Ranskan porvarillisen demokratian selkäranka, ja huhtikuussa 1936 näiden kolmen puolueen Front Populaire voitti parlamenttivaalit "kollektiivisen turvallisuuden" ja reformin ohjelmalla. Kommunistinen puolue saavutti 72 paikkaa tunnuksella "Vahvan, vapaan ja onnellisen Ranskan puolesta" ja siitä tuli keskeinen osa Léon Blumin, SFIO:n johtajan, ja Front Populairen pääministerin parlamenttienemmistöä. Maurice Thorez, Ranskan kommunistipuolueen pääsihteeri, pystyi väittämään: ”Me riistimme rohkeasti vihollisiltamme sen, mitä he olivat meiltä varastaneet ja polkeneet jalkoihinsa. Me otimme takaisin Marseljeesin ja trikolorin."[80*]
Kun vasemmiston vaalivoittoa seurasi valtava lakko- ja mielenosoitusaalto – niihin osallistuui kuusi miljoona työläistä kesäkuussa 1936 – entiset "nousevien vallankumoustaistelujen" esitaistelijat ponnistelivat pitääkseen liikkeen suppeissa rajoissa ja lopettamaan sen "Matignonin sopimuksen" myönnytysten pohjalta (etenkin 40 tunnin työviikkko ja palkalliset lomat). Vuoden loppuun mennessä kommunistinen puolue, nyt oikealla sosialidemokraattisista liittolaisistaan, vaati laajentamaan "kansanrintamaa" "Ranskan rintamaksi" ottamalla mukaan joitain oikeistolaisia konservatiiveja, jotka nationalistisin perustein olivat vahvasti saksalaisvastaisia.
Ranskan puolue oli tämän politiikan edelläkävijä, koska Ranskan liittolaisuus oli keskeinen Stalinin ulkopolitiikalle, mutta koko Komintern omaksui sen nopeasti. Kun Espanjan vallankumous puhkesi heinäkuussa 1936 vastareaktiona Francon vallankaappausyritykseen, Espanjan kommunistinen puolue, osa helmikuun vaalit voittanutta ja valtaan noussutta Espanjan kansanrintamaa, teki kaikkensa pitääkseen liikkeen "demokratian" puitteissa. Venäjän diplomatian ja tietysti sosialidemokraattien avulla se oli menestyksekäs. "On täyttä valhetta", julisti Jesus Hernandez, puolueen päivälehden päätoimittaja,
että nykyisen työväenliikkeen tavoite on proletariaatin diktatuurin perustaminen sodan päätyttyä... Me kommunistit olemme ensimmäisiä torjumaan tuon näkemyksen. Meitä motivoi ainoastaan halu puolustaa demokraattista tasavaltaa.[81*]
Toteuttaessaan tuota linjaa Espanjan kommunistinen puolue ja sen porvarilliset liittolaiset työnsivät tasavallan hallituksen politiikkaa yhä oikeammalle; pitkään kestäneen kansalaissodan aikana se ajoi ulos hallituksesta ensin kommunisteista vasemmalla olevan POUM:in, jota Trotski oli katkerasti arvostellut, että se alunperinkään oli mennyt mukaan kansanrintamaan, siten luopunut aseista poliittisesti ja antanut "vasemmistosuojauksen" kommunistiselle puolueelle, ja sen jälkeen Espanjan sosialistisen puolueen vasemmistosiiven johtajat.
"Tasavaltalaisen järjestyksen puolustaminen omaisuutta puolustettaessa"[82*] johti tasavaltalaisessa Espanjassa hirmuvaltaan vasemmistoa vastaan. Ja Trotski osoitti, että se kattoi tien Francon voitolle.
Espanjan proletariaatti osoitti ensiluokkaisia sotilaallisia ominaisuuksia,
hän kirjoitti joulukuussa 1937.
Espanjan proletariaatti, ominaispainollaan maan talouselämässä ja poliittisella ja sivistystasollaan, ei vallankumouksen ensimmäisenä päivänä ollut alempana, vaan korkeammalla kuin Venäjän proletariaatti vuoden 1917 alussa. Sen tiellä voittoon olivat tärkeimpinä esteinä sen omat järjestöt. Stalinistien johtoklikki, vastavallankumouksellisen tehtävänsä mukaisesti, koostui palkka-agenteista, kiipijöistä, luokka-asemastaan suistuneista aineksista ja ylipäänsä kaikenlaisesta yhteiskunnallisesta jätteestä. Muiden työväenjärjestöjen edustajat – sävyisät reformistit, anarkistien fraasimaakarit, POUM:in avuttomat sentristit – marisivat, huokailivat, empivät ja luovivat, mutta lopulta mukautuivat stalinisteihin. Heidän yhteisen toimintansa ansiosta yhteiskunnallisen vallankumouksen leiri – työläiset ja talonpojat – joutui alistetuksi porvaristostolle, tai oikeammin sen varjolle, tehtiin kasvottomaksi, hengettömäksi ja verettömäksi.
Joukkojen sankaruudesta ja yksittäisten vallankumouksellisten rohkeudesta ei ollut puutetta. Joukot oli kuitenkin jätetty omilleen ja vallankumoukselliset jäivät hajalleen ilman ohjelmaa ja toimintasuunnitelmaa. ”Tasavaltalaiset” sotilasjohtajat olivat kiinnostuneempia yhteiskunnallisen vallankumouksen murskaamisesta kuin sotilaallisista voitoista. Sotilaat menettivät luottamuksensa johtoonsa, joukot hallitukseen; talonpojat siirtyivät sivuun; työläiset uupuivat; tappio seurasi tappiota; masennus kasvoi nopeasti. Kaikki tämä oli helppo ennustaa kansalaissodan alusta saakka. Asettamalla tehtäväkseen pelastaa kapitalistinen järjestelmä kansanrintama tuomitsi itsensä sotilaalliseen tappioon. Kääntämällä bolsevismin päälaelleen Stalinin onnistui täysin esittää vallankumouksen haudankaivajan roolia.[83*]
Tänään ani harva (lukuunottamatta kourallista merkityksettömiä entisiä maolaisia lahkonsirpaleita) puolustaa stalinistista "kolmannen kauden" linjaa. Kansanrintama on aivan eri asia. Ottaen huomioon ajan ja paikan erot, mitä itse asiassa ovat "eurokommunismi" ja niin kutsuttu "historiallinen kompromissi"? Sitä paitsi jotkut selvästi vasemmalla eurokommunistisesta suuntauksesta muodollis-poliittisesti olevat tapaavat toistaa juuri niiden virheiden ydintä, joita vastaan Trotski taisteli "Englantilais-neuvostoliittolaisen ammattiliittokomitean" otsikon alla.
Kysymyksethän eivät ole vain historiallisesti, vaan myös välittömän käytännön kannalta kiinnostavia. Trotskin kirjoitukset strategiasta ja taktiikasta suhteessa näihin suuriin kysymyksiin ovat varsinainen aarreaitta. Voidaan liioittelematta sanoa, ettei kukaan vuoden 1923 jälkeen ole tuottanut teosta, joka olisi edes lähellä niiden syvyyttä ja loistavuutta. Ne ovat vallankumouksellisille tänään kirjaimellisesti korvaamattomia.
Marx vakuutti, että työväenluokan vapauttamisen on oltava työväenluokan itsensä tekoa; mutta hän sanoi myös, että hallitseva luokka valvoo "henkisen tuotannon välineitä" ja siksi "hallitsevan luokan ajatukset ovat jokaisena aikakautena hallitsevia ajatuksia".
Tästä ristiriidasta nousee vallankumouksellisen sosialistisen puolueen tarve. Puolueen luonne ja ennen kaikkea millainen on sen suhde työväenluokkaan, on ollut alusta asti keskeinen sosialistisille liikkeille. Se ei koskaan ole ollut vain "tekninen" organisaatiokysymys. Joka vaiheessa ovat väittelyt puolueen ja luokan suhteesta – ja siten puolueen luonteesta – olleet myös väittelyitä liikkeen tavoitteista. Kiistat keinoista ovat aina olleet osittain kiistoja tavoitteista, väistämättä. Niinpä Marxin omat kiistat Proudhonin, Schapperin, Blanquin, Bakuninin ja monien muiden kanssa tästä kysymyksestä ovat erottamattomasti punoutuneet erimielisyyksiin sosialismin luonteesta ja keinoista, joilla se saavutettaisiin.
Marxin vuonna 1883 ja Engelsin kaksitoista vuotta myöhemmin tapahtuneen kuoleman jälkeen sosialistiset puolueet kasvoivat valtavasti. Venäjällä syntyi pian perustavaksi muodostuva kiista siitä, minkälainen puolue olisi rakennettava.
Trotskin ensimmäinen näkemys vallankumouksellisen puolueen luonteesta oli olennaisesti sama, mitä myöhemmin alettiin pitää erityisesti "leniniläisenä". Itse asiassa hän Isaac Deutscherin mukaan[84*] esitti tämän kannan Leninistä riippumatta ollessaan karkotettuna Siperiassa vuonna 1901. Joka tapauksessa hänestä tuli varhainen Iskran kannattaja ja VSDTP:n puoluekokouksessa vuonna 1903 hän puhui voimakkaasti hyvin keskitetyn järjestön puolesta: "Sääntömme … edustavat Puolueen organisoitua epäluottamusta kaikkia sen osia kohtaan, siis kontrollia kaikkiin paikallis-, piiri-, kansallis- ja muihin järjestöihin."[85*]
Hän kääntyi rajusti tätä kantaa vastaan asetuttuaan menševikkien puolelle Iskra-suuntauksen jakaannuttua puoluekokouksessa. Vuodessa Trotskista oli tullut bolševikkien sentralismin huomattava arvostelija; Leninin menetelmät, hän kirjoitti vuonna 1904, "johtavat tähän: puoluejärjestö korvaa puolueen, keskuskomitea korvaa puoluejärjestön, ja lopulta "diktaattori" korvaa keskuskomitean..."[86*]
Rosa Luxemburgin tavoin Trotski suhtautui epäluuloisesti "puoluekonservatiivisuuteen" yleensä ja nojasi vahvasti työväenluokan spontaaniin toimintaan:
Euroopan sosialistiset puolueet – ja ennen kaikkea niistä mahtavin, Saksan – ovat kehittäneet oman konservatisminsa, joka on sitä voimakkaampi, mitä suuremmat joukot tarttuvat sosialismiin ja mitä korkeampi näiden massojen järjestätyneisyys ja kurinalaisuus on. Tämän takia sosialidemokratia, organisaationa, jossa ruumiillistuu proletariaatin poliittinen kokemus, saattaa muodostua tietyssä vaiheessa välittömäksi esteeksi työläisten ja porvarillisen taantumuksen välisen avoimen yhteenoton tiellä.[87*]
Trotski luotti, että vallankumous lakaisisi spontaanisti tämän konservatiivisuuden pois ja kirjoitti vuoden 1905 vallankumouksen vaikuttamana, että se "tappaa puoluerutiinin ja tuhoaa konservatiivisuuden".[88*] Siten puolueen rooli supistuu periaatteessa propagandaan. Se ei ole työväenluokan etujoukko.
Hänen pelkonsa oli tietysti huomattavan oikeutettua. Venäjällä jopa bolševikkipuolue osoittautui konservatiiviseksi vuosina 1905–1907 ja uudelleen vuonna 1917.[89*] Lännessä, missä konservatiivisuudella oli ollut paljon suurempi aineellinen perusta työläisbyrokratian etuoikeuksissa, sillä oli ratkaiseva vastavallankumouksellinen rooli vuosina 1918–19.
Kokemus vuodelta 1905, jolloin Trotski esitti varsin poikkeavaa osaa henkilönä, jolla ei ollut varsinaisia puoluesuhteita (hän oli siihen aikaan nimellisesti menševikki, mutta käytännössä freelance), vahvisti epäilemättä hänen vakaumustaan spontaanin joukkotoiminnan riittävyydestä.
Vuoden 1906 jälkeisenä taantumusaikana ja vielä Venäjän työväenliikkeen lähtiessä nousuun vuonna 1912 hän jatkoi edelleen bolševikkien "substitutionismin" arvostelua ja saarnasi kaikkien suuntausten "yhtenäisyyttä", mikä itse asiassa oli suunnattu bolševikkeja vastaan. Tämä on puolestaan saattanut vaikuttaa siihen, että hän niin hitaasti tunnisti todellisen substitutionismin vaarat vuoden 1920 jälkeen.
Trotskin kanta 1904–1917 osoittautui tapahtumien kulussa selvästi kestämättömäksi. Ilman Leniniä, kirjoitti Trotski myöhemmin, ei olisi ollut lokakuun vallankumousta. Kysymys ei kuitenkaan ollut vain Leninin saapumisesta Pietarin Suomen asemalle huhtikuussa 1917. Kysymys oli puolueesta, jonka Lenin ja hänen työtoverinsa olivat kuluneiden vuosien aikana rakentaneet. Monien tuon puolueen johtajien konservatiivisuus (jota vahvisti, on sanottava, Leninin niin pitkään puolustama "demokraattisen diktatuurin" teoreettinen malli) olisi hyvin luultavasti estänyt vallan ottamisen ilman Leninin ainutlaatuista arvovaltaa ja päättäväisyyttä. Ilman puoluetta, kaikkine vikoineen, kysymys ei olisi edes noussut esille. "Spontaani" joukkotoiminta saattaa joskus kaataa autoritaarisen järjestelmän. Niin kävi Venäjällä helmikuussa 1917, Saksassa ja Itävalta-Unkarissa vuonna 1918 ja niin on tapahtunut eri tilanteissa sen jälkeen, viimeksi Iranissa.
Vuonna 1917 Trotski omaksui näkemyksen, että ottaakseen ja pitääkseen vallan työläiset tarvitsivat välttämättä leniniläistyyppisen puolueen. Hän ei koskaan myöhemmin horjunut tästä ja ilmaisikin näkemyksen tapansa mukaan terävästi. Vuonna 1932, torjuessaan väitteen, että "luokan edut tulevat ennen puolueen etuja", hän kirjoitti:
Luokka sinänsä on vain riistettävää materiaalia. Proletariaatin itsenäinen rooli alkaa siitä, kun se muuttuu yhteiskuntaluokasta itsessään poliittiseksi luokaksi itselleen. Tämä ei voi tapahtua muuten kuin puolueen kautta. Puolue on se historiallinen elin, jonka välityksellä luokka tulee tietoiseksi itsestään. Sanoa, että "luokka on korkeammalla kuin puolue", merkitsee sen väittämistä, että raaka luokka on korkeammalla kuin luokka, joka on tiellä luokkatietoisuuteen. Se on paitsi väärin, myös taantumuksellista.[90*]
Tämä ajatus synnyttää joitain hyvin ilmeisiä vaikeuksia. Kokemus on etenkin osoittanut, että "historiallinen elin", jonka kautta tietty työväenluokka on saavuttanut tietoisuuden, voi rappeutua. Miten sitten puoluejärjestöä voi suojella?
Trotski oli hyvin tietoinen tästä ongelmasta. Hän oli todistanut Internationaalin hajoamista vuonna 1914 ja sosialidemokratian suoraan vastavallankumouksellista roolia vuosina 1918–1919, sekä tietysti stalinismin nousua.
Edellä lainattu katkelma jatkuu:
Luokan edistyminen kohti luokkatietoisuutta, siis proletariaattia johtavan vallankumouksellisen puolueen rakentaminen, joka johtaa proletariaattia, on monimutkainen ja ristiriitainen prosessi. Luokka ei ole yhtenäinen. Sen eri osat tulevat tietoisuuteen itsestään eri teitä ja eri tahtia. Porvaristo ottaa aktiivisesti osaa tuohon prosessiin. Työväenluokan sisällä se luo omia instituutioitaan tai käyttää jo olemassa olevia asettaakseen tietyt työläiskerrokset toisiaan vastaan. Proletariaatin sisällä toimii yhtaikaa eri puolueita. Siksi se pysyy suurimman osan historiallista matkaansa poliittisesti hajallaan. Tästä johtuukin tiettyinä kausina poikkeuksellisen kärkevänä yhteisrintaman ongelma.
Kommunistinen puolue, kun sen politiikka on oikeata, ilmaisee proletariaatin historiallisia intressejä. Sen tehtävä on voittaa proletariaatin enemmistö puolelleen: vain siten onkin sosialistinen kumous mahdollinen. Kommunistinen puolue ei voi toteuttaa tehtäväänsä muuten kuin säilyttämällä täysin ja ehdoitta oman poliittisen ja järjestöllisen riippumattomuutensa kaikista muista puolueista ja järjestöistä työväenluokan sisällä ja sen ulkopuolella. Tämän marxilaisen politiikan perusvaatimuksen rikkominen on raskain kaikista rikoksista proletariaatin etuja luokkana vastaan...
Proletariaatti ei kuitenkaan kulje kohti vallankumouksellista tietoisuutta suorittamalla kouluarvosanoja, vaan luokkataistelun kautta, joka ei siedä keskeytyksiä. Taistelua varten proletariaatti tarvitsee yhtenäisyyden riveissään. Tämä pitää paikkansa niin yksittäisissä taloudellisissa konflikteissa yhden yrityksen puitteissa kuin sellaisissa "valtakunnallisissa" poliittisissa taisteluissa kuin fasismin torjuminen. Yhteisrintaman taktiikka ei siten ole mitään satunnaista ja keinotekoista, mikään ovela manööveri – ei, se juontuu kokonaan ja täysin proletariaatin kehityksen objektiivisista oloista.[91*]
Tämä erittäin selkeä, johdonmukainen ja realistinen analyysi ei ollut tietenkään ajaton sosiologinen yleistys. Sen juuret olivat todellisessa historiallisessa kehityksessä. Toisen internationaalin puolueet olivat aikanaan auttaneet luomaan ne
työläisdemokratian etuvarustukset [työläisjärjestöt, erityisesti ammattiliitot] porvarillisen valtion sisällä... [jotka] ovat täysin keskeisiä vallankumouksen tielle lähtemisessä. Toisen internationaalin työ koostui juuri sellaisten varustusten luomisesta kautena, jona se vielä toteutti edistyksellistä historiallista työtään.[92*]
Tuon internationaalin puolueet mädätti ajan myötä mukautuminen yhteiskuntiin, joiden sisällä ne toimivat; tuolla kehityksellä oli tietysti myös aineellinen eikä pelkästään ideologinen perustansa. Testissä 4. elokuuta 1914 ne antautuivat "omille" porvaristoilleen (tietyin poikkeuksin: bolševikit, bulgarialaiset, serbit) tai omaksuivat epämääräisen "sentristisen" kannan (italialaiset, skandinaavit, amerikkalaiset ja eri vähemmistöt muualla). Tuosta antautumisesta ja sen tuottamista puolueen sisäisistä ristiriidoista ja hajoamisista, työväenluokan sodanvastaisuuden nousevasta aallosta vuodesta 1916 eteenpäin ja vallankumouksista vuosina 1917 ja 1918 nousi Kommunistinen internationaali, "Babeufista Karl Liebknechtiin ja Rosa Luxemburgiin jatkuneen pitkän vallankumouksellisten sukupolvien ketjun sankarillisten ponnistusten ja marttyyriuden suorat jatkajat".[93*]
Tämä oli nyt se "historiallinen elin, jonka välityksellä luokasta tulee tietoinen itsestään". Kommunistisen internationaalin puolueet olivat, etenkin vuoden 1923 jälkeen, tehneet useita erehdyksiä (Trotski ei tietenkään ollut sokea niiden aiemmille virheille) ja noudattaneet yhä enemmän opportunistista tai lahkolaista politiikkaa Stalinin ja hänen Neuvostoliitossa hallitsevan piirinsä johdolla. Silti se oli kaikkine vikoineen realiteetti, ei hypoteesi; realiteetti, joka sai ympäri maailman miljoonien tuen tai sympatiat. Paradoksaalisesti juuri sen viat osoittivatkin vinoutuneella tavalla, että se oli todellinen joukkojärjestö. Sillä Trotski ei allekirjoittanut yksinkertaistettua näkemystä, että Kominternin suuret puolueet olisivat olleet yksinomaan Venäjän stalinistisen byrokratian instrumentteja. Ongelma oli oikaista niiden linja. "Katse kommunistiseen puolueeseen. Sille on selitettävä, se on vakuutettava."[94*]
Oli poliittisesti välttämätöntä, että puolueen sisäinen järjestelmä oli demokraattinen:
Sisäinen taistelu kouluttaa puoluetta ja tekee sen oman tiet sille selviksi. Tässä taistelussa kaikki puolueen jäsenet saavuttavat syvän varmuuden puolueen politiikan oikeellisuudesta ja sen johdon vallankumouksellisesta luotettavuudesta. Vain sellainen rivibolševikkien vakaumus, joka hankittu kokemuksen ja aatteellisen taistelun kautta, antaa johdolle tarvittavalla hetkellä mahdollisuuden johtaa koko puolue taisteluun. Ja vain puolueen itsensä luja luottamus politiikkansa oikeellisuuteen saa työtätekevät joukot luottamaan puolueeseen. Keinotekoiset, ulkopuolelta tyrkytetyt ryhmittymät; vapaan ja rehellisen aatteellisen taistelun puuttuminen ... se juuri halvaannuttaa nyt Espanjan kommunistista puoluetta.[95*]
kirjoitti Trotski vuonna 1931. Väite oli yleispätevä.
Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Pian tultuaan Neuvostoliitosta karkotetuksi vuonna 1929 Trotski hahmotteli sen, mitä hän piti peruskysymyksinä vasemmisto-opposition kannattajille Euroopassa (suhtautuminen Englantilais-venäläiseen ammattiliittokomiteaan, Kiinan vallankumoukseen ja "sosialismiin yhdessä maassa").
Joitain tovereita saattaa ihmetyttää, etten mainitse tässä puoluejärjestyksen kysymyksiä.
hän jatkoi:
En tee niin muistamattomuuttani, vaan täysin tietoisesti. Puoluejärjestyksellä ei ole itsenäistä, itseisarvoista merkitystä. Suhteessa puolueen politiikkaan se on johdettu suure. Mitä erilaisimmat ainekset tuntevat myötätuntoa taistelua stalinistista byrokratiaa vastaan ... Marxilaiselle demokratia puolueessa tai maassa ei ole abstraktio. Demokratia riippuu aina elävien voimien taistelusta. Byrokratismilla opportunistiset ainekset toistuvasti ... tarkoittavat vallankumouksellista sentralismia. On selvää, etteivät he voi ajatella kanssamme samoin.[96*]
On mahdollista käydä läpi Trotskin kirjoituksia vuoden 1917 jälkeen ja jopa vuosien 1929 tai 1934 jälkeen ja lainata useita lausuntoja, joista osa ylistää puolueen sisäisen demokratian hyvettä ja tuomitsee kriitikkoihin kohdistuvat "hallinnolliset" toimet, ja toisia, joissa puhutaan puhdistusten ja erottamisten tarpeesta. Eikä kyse ole kontekstistaan irrotetuista lainauksista. Suhde sentralismin ja puolueen sisäisen demokratian välillä ei Trotskilla ollut vakio. Kysymys oli jokaisen poliittisesta sisällöstä erityisissä, mutta muuttuvissa oloissa. Trotski kirjoitti vuoden 1932 loppupuolella:
Puoluedemokratian periaate ei millään tavalla ole sama asia kuin avoimien ovien periaate. Vasemmisto-oppositio ei ole koskaan vaatinut stalinilaisilta, että nämä muuttaisivat puolueen ryhmäkuntien, ryhmien, lahkojen ja yksilöiden mekaaniseksi summaksi. Me syytämme sentrististä byrokratiaa keskeisesti väärästä politiikasta, joka saattaa sen joka askeleella ristiriitaan proletariaatin parhaimmiston kanssa, ja siitä, että se hakee ulospääsyä näistä ristiriidoista tukahduttamalla puoluedemokratiaa.[97*]
Tämä saattaa tuntua epäselvältä. Puhtaan muodollisesti se todella on monimerkityksistä. Ristiriidan ratkaisu on löydettävissä puolueen kehityksen dynamiikasta. Trotski uskoi, että puolueen todellista joukkovaikutusta verrattuna pelkkiin lukumääriin voi kasvattaa vain molemminpuolinen suhde ja keskinäisen vuorovaikutuksen prosessi yhä laajempien ja laajempien työläiskerrosten kanssa. Tätä varten puolueen sisäinen demokratia on korvaamaton. Se on keino saada luokan kokemuksen palautetta puolueeseen. Sellainen kehitys ei aina ole mahdollista. Monesti objektiiviset olot estävät sellaisen kasvun. Puolueen täytyy kuitenkin aina olla virittynyt sellaiseen mahdollisuuteen. Muuten se ei pysty tarttumaan aika ajoin ilmestyviin mahdollisuuksiin.
Tämän vuoksi järjestelmän on kaikkina aikoina oltava mahdollisimman avoin ja joustava, sopusoinnussa puolueen vallankumouksellisen eheyden säilyttämisen kanssa. Varaus on tärkeä. Epäsuotuisat olot heikentävät siteitä puolueen ja edistyneiden työläisten kerrosten välillä ja kasvattavat siten "ryhmäkuntien, ryhmien, lahkojen" ongelmaa, josta saattaa tulla este puolueen sisäisen demokratian kasvulle siten kuin Trotski sen ymmärsi – ennen kaikkea mekanismina, jolla puolue samastuu työväenluokan laajempiin ryhmiin, oppii niiltä ja ansaitsee samalla oikeuden johtaa niitä.
Väite on ehkä liian abstrakti. Konkretisoidaksemme sitä mietitäänpä tätä katkelmaa Trotskin Venäjän vallankumouksen historiasta, jossa käsitellään Leninin eristymistä puolueen johdon enemmistöstä helmikuun vallankumouksen jälkeen.
Tukea "vanhoja" bolševikkeja vastaan [huhtikuussa 1917] Lenin löysi toisesta puolueen kerrostumasta, jo karaistuneesta, mutta tuoreemmasta ja joukkoihin lähemmin liittyneestä. Helmikuun vallankumouksessa työläisbolševikit esittivät, kuten tiedämme, ratkaisevaa osaa. He pitivät itsestään selvänä, että valta piti ottaa voiton saaneen luokan ... Miltei kaikkialla oli vasemmistobolševikkeja, joita syytettiin maksimalismista, jopa anarkismista. Työläisvallankumouksellisilta puuttui vain teoreettisia resursseja puolustaa kantaansa. He olivat kuitenkin valmiita vastaamaan ensimmäiseen selvään kutsuun.
Tähän työläiskerrostumaan, joka oli lähtenyt liikkeelle nousun vuosina 1912–1914, Lenin suuntautui.[98*]
Tämä malli ilmenee yhä uudelleen Trotskin kirjoituksissa. Joukkopuoluetta, toisin kuin lahkoa, kolhivat väistämättä valtavat voimat erityisesti vallankumouksellisissa tilanteissa. Nuo voimat ilmenevät vääjäämättä myös puolueen sisällä. Jotta puolue pidettäisiin kurssissa (ja käytännössä korjattaisiin jatkuvasti kurssia muuttuvassa tilanteessa), monimutkainen suhde johdon, kaadereiden eri kerrosten ja heidän vaikutuspiirissään olevien ja heihin vaikuttavien työläisten välillä ilmenee ja sen täytyy ilmetä poliittisessa taistelussa puolueen sisällä. Jos sitä keinotekoisesti tukahdutetaan hallinnollisin keinoin, puolue kadottaa tiensä.
Johdon, joka itse on aikaisempien taisteluiden muodostama, korvaamaton tehtävä on ymmärtää, milloin tiivistää rivit järjestön ytimen suojelemiseksi epäsuotuisien ulkopuolisten paineiden hajotukselta – sentralismin korostaminen – ja milloin avata järjestöä ja käyttää edistyneitä työläiskerroksia puolueen sisä- ja ulkopuolella puolueen kaadereiden ja johdon ryhmien konservatiivisuuden voittamiseen – demokratian korostaminen – kurssin nopeaksi muuttamiseksi.
Tuo kaikki merkitsee varsin korkeaa käsitystä johdon roolista ja sellainen Trotskilla vuoden 1917 jälkeen olikin. Hän vahvisti myöhemmin vuonna 1938, että "ihmiskunnan historiallinen kriisi pelkistyy vallankumouksellisen johdon kriisiin". Se oli kuitenkin käsitys johtavan kaaderin elimellisestä kasvusta suhteessa kokemuksiin, joita puolueella on varsinaisessa luokkataistelussa. Tietysti johtokaaderissa oli ruumiillistuttava menneen perinteen ja kokemuksen (Babeufista Karl Liebknechtiin) sekä tiedon strategiasta ja taktiikasta, jotka oli koeteltu monissa maissa eri aikoina useiden vuosien aikana. Useimmiten tuo tieto oli väistämättä teoreettista ja Trotski kaikista oli vähiten taipuvainen aliarvioimaan sitä. Se oli menestyksekkään johtajuuden välttämätön ehto, muttei riittävä. Puolueen kokemus toiminnasta ja muuttuvasta suhteestaan eri työläisryhmiin oli korvaamaton lisätekijä, jota saatettiin kehittää vain käytännössä.
Trotskin elinaikana vain yksi kommunistinen puolue, Neuvostoliiton, piti valtiovaltaa (muuta kuin Kiinan kommunistisen puolueen valvomilla alueilla 30-luvulla).
Trotski luokitteli ne kaikki "byrokraattisiksi sentristisiksi" järjestöiksi, siis työväenjärjestöiksi, jotka horjuivat vallankumouksellisen ja reformistisen politiikan välillä. Vuoden 1935 jälkeen, kansanrintamapolitiikan aikana, hän päätteli niistä tulleen sosialipatrioottisia; "mätänevän kapitalismin keltaisia asioimistoja".[99*]
Nuo termit viittaavat kuitenkin työväenjärjestöihin; puolueisiin, joiden on kilpailtava kannatuksesta toisten puolueiden kanssa niiden omissa työväenliikkeissä. NKP ei tuossa mielessä, ainakaan enää vuoden 1929 jälkeen, ollut puolue lainkaan. Se oli byrokraattinen koneisto, totalitaarisen despotismin väline. Trotski tunnusti sen osittain: "Puoluetta [siis NKP:tä] ei puolueena tänään ole olemassa. Sentristinen koneisto on kuristanut sen",[100*] hän kirjoitti vuonna 1930. Hän päätteli kuitenkin, että NKP oli perustavasti eri lajia verrattuna työväenpuolueisiin Neuvostoliiton ulkopuolella.
Vielä hylättyään (lokakuussa 1933) toivon rauhanomaisesta reformista Neuvostoliiton järjestelmässä sekaannus jatkui. Se liittyi tietysti uskoon, että vaikka reformi oli mahdoton, Neuvostoliitto oli silti edelleen rappeutunut työläisvaltio.
Asiasta tuli tärkeä muutama vuosi Trotskin kuoleman jälkeen, kun ilmaantui joukko uusia stalinistisia valtioita, ilman proletariaatin vallankumouksia ja hallitsevine "kommunistipuolueineen", jotka selvästi eivät olleet Trotskin käsityksen mukaisia työväenpuolueita. Ristiriita sisältyi jo Trotskin omaan vuoden 1933 jälkeiseen kantaan.
Olemme nähneet, ettei Trotskin kypsä käsitys puolueen ja luokan suhteesta ollut abstrakti eikä mielivaltainen, vaan sen juuret olivat sekä Venäjän bolševismin kokemuksessa että todellisessa historiallisessa kehityksessä, joka oli johtanut kommunistisiin joukkopuolueisiin useissa merkittävissä maissa.
Entä jos tuo kehitys kuitenkin valuu hiekkaan? Mitä jos "historiallisesti määräytynyt väline" epäonnistuu kokeessa? Trotski oli pohdiskellut mahdollisuutta ja hylännyt sen selkeästi. Vuonna 1931 hän kirjoitti:
Selvittääksemme ajatustamme ottakaamme toinen, kaukaisempi esimerkki. Hugo Urbahns, joka pitää itseään "vasemmistokommunistina", julistaa Saksan puolueen olevan vararikossa, poliittisesti kuolleeksi ja ehdottaa uuden puolueen rakentamista. Jos Urbahns olisi oikeassa, se merkitsisi fasismin varmaa voittoa, sillä uden puolueen luomiseksi tarvitaan vuosia (eikä ollenkaan ole todistettu, että Urbahnsin puolue olisi jotenkin parempi kuin Thälmannin puolue: kun Urbahns oli puolueen johdossa, virheitä ei tehty mitenkään vähemmän).
Niin, jos fasismi todella saisi vallan, se merkitsisi epäilemättä paitsi kommunistipuolueen fyysistä tuhoamista, myös sen todellista poliittista vararikkoa … Fasistien valtaannousu merkitsisi siksi todennäköisimmin, että olisi välttämätöntä luoda uusi vallankumouksellinen puolue ja kaiken todennäköisyyden mukaan myös uusi internationaali. Se olisi hirvittävä historiallinen katastrofi. Mutta tänään tuota kaikkea väistämättömänä voivat pitää vain aidot likvidaattorit, jotka tyhjien fraasien suojista pyrkivät itse asiassa pelkurimaisesti antautumaan ennen ja ilman taistelua...
Me olemme horjumattoman varmoja, että voitto fasisteista on mahdollinen – ei heidän valtaantulonsa jälkeen, ei heidän viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen hallitusvuotensa jälkeen, vaan nyt, näissä oloissa, tulevina kuukausina ja viikkoina.[101*]
Hitler kuitenkin nousi valtaan. Vaikka Trotskin argumentit olivat loistavia ja vahvoja, Saksan kommunistinen puolue, jolla oli neljännesmiljoona jäsentä ja kuusi miljoonaa ääntä (1932), piti kiinni kohtalokkaasta kurssistaan. Se murskattiin vastarinnatta, yhdessä "sosialifasistien", ammattiliittojen ja joka ainoa poliittisen, kulttuuri- ja yhteiskunnallisen järjestön kanssa, jotka Saksan työväenluokka oli luonut kuudenkymmenen vuoden aikana.
Vuonna 1931 Trotski oli kuvannut Saksaa "kansainvälisen tilanteen avaimeksi... Siitä, mihin suuntaan etenee Saksan kriisin ratkaisu, riippuu hyvin moniksi vuosiksi paitsi Saksan itsensä kohtalo (mikä itsessään on jo hyvin paljon), myös Euroopan ja koko maailman kohtalo."[102*]
Se oli tarkka ennuste. Saksan työväenluokan tappio muutti maailmanpolitiikan. Se, ettei kommunistisen puolueen onnistunut edes yrittää vastarintaa, oli yhtä raskas isku kuin sosialidemokratian antautuminen oli ollut vuonna 1914. Se oli Kommunistisen internationaalin elokuun neljäs.
Mitä sitten on jäljellä “historiallisesta elimestä, jonka välityksellä luokka tulee itsestään tietoiseksi”? Vuodesta 1933 kuolemaansa elokuussa 1940 Trotski paini dilemman kanssa, joka osoittautui silloin ja kauan sen jälkeenkin ratkaisemattomaksi. Kesäkuussa 1932 hän oli kirjoittanut:
Stalinistit haluaisivat vainollaan ajaa meidät toisen puolueen ja neljännen internationaalin tielle. He ymmärtävät, että sellainen opposition kohtalokas virhe hidastaisi sen kasvua vuosiksi, ellei kokonaan mitätöisi sen kaikkea menestystä.[103*]
Ennen kuin vuosi oli kulunut, oli hänen kuitenkin pakko tunnustaa ensinnäkin, että Saksan puolue oli lopussa, ja hiukan myöhemmin (kun Kominternin toimeenpaneva komitea oli julistanut huhtikuussa 1933, että sen politiikka Saksassa oli "täysin oikea"), että kaikki kommunistiset puolueet olivat lakanneet vallankumouksellisina järjestöinä ja että tarvittiin "uudet kommunistiset puolueet sekä uusi internationaali" (artikkeliotsikko heinäkuulta 1933).
Teorian ja käytännön välinen kytkintanko oli katkennut. Ennen vuotta 1917 Trotski oli luottanut työväenluokan spontaaniin toimintaan puoluekonservatiivisuuden voittamiseksi. Vuoden 1917 jälkeen hän oli katsonut vallankumouksellisen työväenpuolueen olevan sosialistisen vallankumouksen välttämätön väline. Puute tällaisista Tällaisten työväenluokkaan juurtuneiden puolueiden, joilla olisi ollut kypsät ja kokeneet kaaderit, puuttuminen oli tuottanut 1918–1919 tragedian – joukkomittaiset vallankumoukselliset liikkeet Saksassa, Itävallassa, Unkarissa ja muualla joukkomittaiset spontaanit taistelut – ja johti tappioon.
Välineet tuon puutteen poistamiseksi – Kommunistisen internationaalin puolueet – olivat itse siinä määrin rappeutuneet, että niistä oli tullut esteitä syvien yhteiskunnallisten kriisien vallankumoukselliselle ratkaisemiselle.
Oli aloitettava uudestaan. Mutta mitä oli jäljellä aloittamiseen? Periaatteessa ei muita kuin pieniä (usein pikkuruisia) ryhmiä, joille oli yhteistä eristyneisyys varsinaisista työväenliikkeistä ja suorasta osallistumisesta työväen taisteluun. Tästä yleistyksestä selvät osittaiset poikkeukset – jotka saattoivat laskea jäsenensä sadoissa ja tuhansissa eikä kymmenissä – Kreikan Arkheiomarxilaiset, Hollannin RSAP ja hiukan myöhemmin Espanjan POUM osoittautuivat kaikki hennoiksi korsiksi; pikemminkin sentristisiksi kuin vallankumouksellisiksi, pikemmin esteiksi kuin liittolaisiksi.
Tällaisin voimin Trotski alkoi jälleenrakentamisen. Hänellä ei ollut vaihtoehtoa, ellei vetäytymistä passiivisuuteen tai myöhemmin "länsimarxilaisuudeksi" kutsuttuun verhottuun passiivisuuteen pidetä vaihtoehtoina. Keinot ja tavoitteet kietoutuvat kuitenkin monin tavoin yhteen. Kun yhteydet todelliseen työväenliikkeeseen olivat katkenneet, alkoi "trotskilaisuus" jo Trotskin elinaikana mukautua todelliseen ympäristöönsä – pikkuporvariston älymystökerrostuman radikalisoituneisiin ryhmiin. Kuten tulemme näkemään, Trotski itse taisteli pitkään tuota mukautumista vastaan. Samalla tilanteen julmat pakot ajoivat hänet omaksumaan kantoja, jotka hänen tahdostaan ja ymmärryksestään huolimatta auttoivat sitä kasvamaan.
Jos kommunistinen vasemmisto koko maailmassa olisi koostunut viidestä ihmisestä, heidän olisi silti pitänyt rakentaa kansainvälinen järjestö samaan aikaan kansallisen tai kansallisten kanssa. On väärin nähdä kansallinen järjestö perustana ja kansainvälinen kattona. Keskinäinen suhde tässä on aivan toisen tyyppinen. Marx ja Engels aloittivat kommunistisen liikkeen vuonna 1847 kansainvälisestä asiakirjasta ja kansainvälisen liikkeen luomisesta. Sama toistui Ensimmäistä internationaalia perustettaessa. Samaa tietä kulki Zimmerwaldin vasemmisto valmistellessaan Kolmatta internationaalia. Tuo tie on nyt saneltu käskevämmin kuin Marxin päivinä. Vallankumouksellinen proletaarinen suuntaus voi imperialismin aikakaudella tietysti ilmestyä tai määrittyä jossain maassa aikaisemmin, mutta sitä ei voi olla ja eikä se voi kehittyä erillisessä maassa, vaan sen on heti, muodostumistaan seuraavana päivänä, haettava tai muodostettava kansainvälisiä yhteyksiä, kansainvälinen ohjelma, kansainvälinen järjestö, koska vain sitä tietä voi löytää oikean kansallisen politiikan takeet. Suuntaus, joka pysyy useiden vuosien ajan kansallisesti sulkeutuneena, tuomitsee väistämättä itsensä rappeutumaan.[104*]
Trotski kirjoitti tämän polemiikkina Bordigan italialaista äärivasemmistolaista lahkoa vastaan vielä, kun hän itse oli omistautunut linjalle uudistaa olemassa olevia kommunistisia puolueita. Hän kannatti kansainvälistä ryhmittymää, joka suuntautuisi olemassa olevaan internationaaliin. Tuon kannan logiikka, toisin kuin argumentit joilla sitä on tuettu, tuntuivat kumoamattomilta.
Argumentit itse eivät kestä kriittistä tarkastelua. Marx ja Engels eivät aloittaneet "luomalla kansainvälistä liikettä". Kommunistisen puolueen manifesti kirjoitettiin jo olemassa olevalle Kommunistien liitolle (vaikka sen kommunistiset aatteet olivatkin melko alkeellisia), joka oli internationaali vain siinä mielessä, että se oli olemassa useissa maissa. Se oli pohjimmiltaan saksalainen järjestö, joka koostui maanpaossa olevista saksalaisista käsityöläisistä ja älymystöstä Pariisissa, Brysselissä ja muualla, sekä ryhmistä Reininmaalla ja saksankielisessä Sveitsissä.
Ensimmäinen internationaali aloitti liberaalien vaikutuksen alaisten brittiläisten ja proudhonilaisuuden vaikutuksen alaisten ranskalaisten ammattiliittojen välisenä liittona ja veti myöhemmin mukaan hyvin erilaisia ryhmittymiä eri maista. Se ei suinkaan "toistanut" Kommunistien liiton kokemusta, vaan sitä kehitettiin täsmälleen päinvastaisella tavalla – ilman alustavaa ohjelmapohjaa ja ilman keskitettyä järjestöä. Sama pätee, paljon vähemmässä määrin, Toiseen internationaaliin, jota Trotski ei tässä mainitse.
Viittaus Zimmerwaldin vasemmistoon ei sekään kestä. Zimmerwaldin vasemmisto (erona Zimmerwaldin suuntaukseen kokonaisuutena) koostui bolševikkipuolueesta, joka oli kansallinen joukkopuolue, ja enemmän tai vähemmän erillisistä yksilöistä ("yksi liettualainen, puolalainen Karl Radek, kaksi ruotsalaisedustajaa ja Julian Borchard, joka oli pienen Saksan kansainvälisten sosialistien ryhmän edustaja.")[105*]
Käytännöllisesti ottaen Trotskilla ei ollut vaihtoehtoa. Hänellä ei ollut perustaa nyt missään työväenliikkeessä. Hänen kaikki yhteytensä kannattajiinsa Neuvostoliitossa olivat lakanneet kevääseen 1933 mennessä.[106*] Kysymys oli sen kokoamisesta, mitä oli missäkin oli poliittisen suuntauksen luomiseksi. Lisäksi väite, että tarvittiin kansainvälinen ohjelma – tai yhteinen analyysi työväenluokan liikkeen ongelmista – oli kiistämätön. Trotski toimitti sen. Mutta epäselvyys aatteiden ja järjestön, poliittisen suuntauksen ja kansainvälisen puolueen välillä, oli aloitettu. Muutaman vuoden kuluessa Trotski oli hiljaa hylännyt käsityksensä vallankumouksellisesta puolueesta "historiallisena elimenä, jolla luokasta tulee itsestään tietoinen" ja käynnistänyt "internationaalin", jolla ei ollut merkittävää perustaa missään työväenliikkeessä.
Ensin Trotski kuitenkin yritti etsiä uusia voimia. Trotskilaiset ryhmät olivat pikkuruisia. Stalinistien voima oli ajanut ne poliittiseen ghettoon. Sillä oli lisäksi tietty yhteiskunnallinen paikka pikkuporvarillisen älymystön lohkossa.
Miten murtautua ulos, proletarisoida trotskilaisuus ja vetää merkittäviä määriä työläisiä uusiin kommunistisiin puolueisiin?
Tällä tiellä oli valtavia esteitä. Saksassa koettu tappio vaikutti pitkään niin, että työväenluokan aktivistien keskuudessa vyöry yhtenäisyyden puolesta oli niin suuri, ettei vaatimus uusista puolueista ja uudesta internationaalista, siis uudesta hajoamisesta, langennut lainkaan otolliseen maaperään. Trotski oli ollut ensimmäisenä vaatimassa työläisten yhteisrintamaa fasismia vastaan. Kun tuo kehotus kuitenkin alkoi saada sijaa vuoden 1933 jälkeen sosialistisissa puolueissa (ja pian myös kommunistisissa puolueissa), Trotskin kannattajat saatettiin esittää ja esitettiin hajottajina; he vaativat nyt uusia puolueita ja uutta internationaalia. Heidän eristymisensä voimistui.
Kun alun yritykset "ryhmittyä uudelleen" eri sentrististen ja vasemmistoreformististen ryhmien (esimerkiksi Britannian riippumattoman työväenpuolueen) kanssa olivat kilpistyneet (ja tuottaneet Trotskilta rikkaan polemiikin sentrismiä vastaan), Trotski esitti äärimmäistä askelta mennä mukaan sosialidemokraattisiin puolueisiin. Tarkasti ottaen tätä kannatettiin erillistapauksissa – ensiksi Ranskassa (tästä termi "ranskalainen pyörähdys") – mutta se yleistyi ajan mittaan. Argumentti kuului, että sosialidemokraatit olivat siirtymässä vasemmalle ja loivat siten suotuisamman ilmapiirin vallankumoukselliselle työlle; että he vetivät uusia työläisten kerroksia ja edustivat verrattomasti proletaarisempaa ympäristöä kuin ne eristyneet propagandaryhmät, joissa trotskilaisuus asusti.
Operaatiota pidettiin lyhytaikaisena; kärkevä, kova taistelu reformisteja ja sentristejä vastaan, sitten irtautuminen ja puolueen perustaminen. "Mukaanmenoыыф reformistiseen tai sentristiseen puolueeseen ei sinänsä ole pitkän ajan näköalaa. Se on vain vaihe, joka tietyissä oloissa voidaan rajoittaa episodiksi.”[107*]
Lopulta operaatio epäonnistui strategisessa tavoitteessaan; sen ei onnistunut muuttaa voimasuhteita eikä parantaa trotskilaisten ryhmittymien sosiaalista koostumusta. Seuraukset tappiosta Saksassa ja Kommunistisen internationaalin kääntyminen ensiksi yhteisrintamaan (1934) ja sitten kansanrintamaan (1935), näiden muutosten suuri vaikutus ja sitä seurannut koko työväenliikkeen siirtyminen oikealle olivat pääsyyt epäonnistumiselle. Lisäksi Stalinin kampanja Trotskia vastaan tuomitsi tämän kannattajineen pian fasistien agenteiksi.
Olosuhteita, jotka olivat tehneet vallankumouksellisille mahdollisiksi saada vasemmalle siirtyvät sentristiset joukkopuolueet, kuten Saksan USPD:n ja enemmistön Ranskan sosialisteista kommunistiseen internationaaliin vuosina 1919–1921, ei vuosina 1934–1935 yksinkertaisesti ollut olemassa. Mitä virheitä Trotski tai hänen kannattajansa tekivätkin "ranskalaisen pyörähdyksen" kuluessa, niiden vaikutukset ovat voineet olla vain toissijaisia verrattuna perin juurin epäsuotuisan tilanteen vaikutuksiin.
Jotkut sisäänmenotaktiikan väitetyistä saavutuksista olivat todellisia. Se aiheutti välirikon moniin, joita Trotski kutsui "konservatiivisiksi lahkolaisiksi", siis niihin jotka eivät pystyneet sopeutumaan aktiiviseen politiikkaan, erona pienen piirin propagandismiin älymystöympäristössä.
Vuoden 1933 loppupuolella Trotski kirjoitti:
Vallankumouksellinen järjestö ei voi kehittyä puhdistamatta itseään, erityisesti laillisissa toimintaoloissa, kun vallankumouksen lipun alle kokoontuu usein satunnaista, vierasta tai rappeutunutta ainesta... Me teemme suurta vallankumouksellista käännettä. Sellaisina hetkinä sisäiset kriisit tai hajoamiset ovat täysin väistämättömiä. Sen pelkääminen merkitsisi vallankumouksellisen politiikan korvaamista pikkuporvarillisella sentimentalismilla ja henkilöjuonittelulla. Liitto [Ranskan trotskilainen järjestö] kokee ensimmäistä kriisiä suurten ja selvien vallankumouksellisten kriteerien lipun alla. Näissä oloissa se, että osa Liitosta irtautuu, on suuri askel eteenpäin. Se hylkää kaiken sairaan, rampautuneen ja käyttökelvottoman, antaa opetuksen horjuville ja päättämättömille aineksille, karaisee parhaan osan nuorisosta, tervehdyttää sisäisen ilmapiirin ja avaa Liitolle uusia, suuria mahdollisuuksia.[108*]
Tuo kaikki piti varmasti periaatteessa paikkansa ja itse asiassa joitain uusia voimia rekrytoitiinkin sosialistisista nuorisojärjestöistä korvaamaan poistettuja (tai useimmissa tapauksissa pikemminkin pois jääneitä). Voimatasapaino – vallankumouksellisen vasemmiston surkea heikkous – pysyi silti pääasiassa samana. Entä sitten?
Trotski kiirehti Neljännen internationaalin perustamista. Todettuaan toistuvasti, ettei se voinut olla välitön näköala, koska voimia ei vielä ollut – hän oli niinkin myöhään kuin vuonna 1935 torjunut "typeränä juoruna" ajatuksen, että "trotskilaiset tahtovat julistaa Neljännen internationaalin ensi torstaina"[109*] – vuoden sisällä hän esitti juuri sitä: uuden internationaalin julistamista. Siinä vaiheessa hän ei onnistunut taivuttamaan kannattajiaan. Vuoteen 1938 mennessä hän oli saanut heidät puolelleen.
Neljännestä internationaalista kiinni pitävät voimat eivät olleet vahvempia, vaan heikompia kuin ne, joita oli ollut vuonna 1934. (Yhdysvaltain SWP oli ainoa todellinen poikkeus.) Sillä aikaa Espanjan vallankumous oli kuristettu. Trotski oikeutti päätöstään osittaisella ja myöntämättömällä perääntymisellä siihen puolispontaanisuuteen, jota hän oli kannattanut ennen vuotta 1917, sekä vertaamalla Leninin kantaan vuonna 1914.
Ristiriita meidän voimiemme ja huomisen tehtävien välillä on meille paljon selvempi kuin arvostelijoillemme,
kirjoitti Trotski vuoden 1938 lopulla.
Aikakautemme kova ja traaginen dialektiikka työskentelee kuitenkin hyväksemme. Saavutettuaan ärsytyksen ja tuohtumuksen lakipisteen, joukot eivät löydä muuta johtoa kuin sen, minkä Neljäs internationaali tarjoaa.[110*]
Vuosi 1917 oli kuitenkin osoittanut myönteisesti, vuodet 1918–1919 kielteisesti ja ennen kaikkea Espanjan vuosi 1936 näyttänyt, kuinka korvaamattomia olivat puolueet, jotka ovat juurtuneet omiin työväenluokkiinsa pitkän, osittaisvaatimusten puolesta käydyn taistelun aikana. Trotski oli tajunnut sen selvemmin kuin useimmat. Kun sellaisia puolueita ei nyt ollut, ja tarve oli mitä kipein, hän turvautui vallankumouksen "Weltgeistiin", joka jotenkin loisi ne spontaanista "ärsytyksestä ja suuttumuksesta", kunhan tahraton lippu päästettäisiin liehumaan. Spontaani nousu voisi sodan aikana tai pian sen jälkeen nostaa eristyneet ja kokemattomat Neljännen internationaalin osastojen "johdot" joukkopuolueiden kärkeen.
Vertaaminen Leniniin 1914 oli kaksinverroin sopimatonta. Kun Lenin vuonna 1914 kirjoitti: ”Toinen internationaali on kuollut … Eläköön Kolmas internatinaali", hän oli jo suuren maan todellisen joukkopuolueen vaikutusvaltaisin johtaja. Silti hän kutsui perustamaan Kolmatta internationaalia vasta puolitoista vuotta Lokakuun vallankumouksen jälkeen ja aikana, jolloin hän uskoi joukkomittaisen ja kasvavan vallankumouksellisen liikkeen olevan olemassa Euroopassa. Se että Trotski ei piitannut mistään tästä oli kunnianosoitus hänen vallankumoukselliselle tahdolleen. Poliittisesti tämä kuitenkin jarruttaisi ja johtaisi harhaan hänen seuraajiaan, kun hänen kuolemansa jälkeen heiltä meni sivuitse hyvin todellinen nousu – mikä oli väistämätöntä heidän eristyneisyytensä takia – ja tekisi heille paljon vaikeammaksi kehittää realistista vallankumouksellista suuntautumista.
Trotskin käsityksissä oli tuona aikana lähes messianistisia aineksia. Kun tilanne oli epätoivoisen vaikea, fasismi nousussa, työväenliikkeessä tappio kasaantunut tappion päälle ja uusi maailmansota uhkasi, oli vallankumouksen lipun liehuttava ja kommunismin ohjelmaa vahvistettava, kunnes vallankumous itse muuttaisi tilanteen.
Ehkä ilman tuota näköalaa olisi ollut mahdotonta pitää hänen kannattajiaan koossa ja siten se ehkä oli tarpeellinen poikkeama hänen kypsästä kannastaan. Sen myöhempi hinta oli silti todellinen.
Tragedian ydin, kirjoitti Trotski kerran, on suurten tavoitteiden ja merkityksettömien keinojen välinen kontrasti. Mitä tuosta yleistyksenä voidaankin sanoa, se varmasti kuvaa Trotskin omaa ahdinkoa hänen elämänsä viimeisinä vuosina. Ihminen, joka tosiasiallisesti oli organisoinut lokakuun kapinan, johtanut puna-armeijoiden operaatioita ja ollut tekemisissä – ystävänä tai vihamiehenä – työläisten joukkopuolueiden (vallankumouksellisten ja reformististen) kanssa Kominternin kautta, taisteli enää pitääkseen koossa pienten ryhmien hajanaista joukkoa, joista käytännössä kaikki olivat kykenemättömiä vaikuttamaan asioiden kulkuun edes marginaalisesti.
Hän joutui puuttumaan yhä uudelleen ja uudelleen sataan pikkukinaan parissa kymmenessä pikkuryhmässä. Jotkut kiistoista koskivat toki merkittäviä poliittisen käytännön kysymyksiä, mutta nämäkin, kuten Trotski itse näki selvästi, juontuivat pitkälti ryhmien eristyneisyydestä varsinaisesta työväenliikkeestä ja sen pikkuporvarillisen elinympäristön vaikutuksesta, joihin ne oli ajettu ja joihin niin moni niistä mukautui.
Hän taisteli silti loppuun asti. Se, että hänet oli käytännössä eristetty toimimasta työväenliikkeessä, jossa hän kerran oli esittänyt niin merkittävää osaa, vaikutti väistämättä jonkin verran hänen käsitykseensä luokkataistelun iäti muuttuvasta kulusta. Eivät edes hänen valtava kokemuksensa ja ylivertaiset taktiset refleksinsä voineet täysin korvata sen palautteen puuttumista, jota voivat antaa vain todellisessa kommunistisessa puolueessa päivittäiseen taisteluun osallistuvat aktivistit. Eristyneisyyden kauden pitkittyessä tämä kävi yhä ilmeisemmäksi. Verratkaa hänen Siirtymäkauden ohjelmaansa vuodelta 1938 sen prototyyppiin, Ranskan toimintaohjelmaan (1934). Tuoreudessaan, merkityksessään, tarkkuudessaan ja konkreettisuudessaan suhteessa varsinaiseen taisteluun on jälkimmäinen selvästi ylivoimainen.
Tässä ei varmasti ollut kyse älyllisen voiman heikkenemisestä. Jotkut Trotskin viimeisistä, keskeneräisistä kirjoituksista, etenkin Ammattiliitot imperialistisen rappion aikakaudella, ovat tietä avaavia panoksia marxilaiseen ajatteluun. Kyse on läheisen kontaktin puuttumisesta merkittävään joukkoon aktivisteja, jotka olisivat osallistuneet varsinaiseen luokkataisteluun.
Silti, kun Stalinin agentti Jacson-Mercader murhasi Trotskin elokuussa 1940, tämä kuitenkin jätti jälkeensä liikkeen. Olivat tuon liikkeen heikkoudet ja viat mitkä tahansa, ja ne olivat moninaisia, se oli valtava saavutus. Stalinismin kasvu ja sitten fasismin voitto suurimmassa osassa Eurooppaa pyyhkivät miltei pois aidon kommunistisen tradition työväenliikkeessä. Fasismi tuhosi suoraan. Se murskasi työläisjärjestöt missä tahansa se tuli valtaan. Stalinismi teki saman toisin keinoin Neuvostoliiton sisällä. Neuvostoliiton ulkopuolella se turmeli ja käytännössä kuristi vallankumouksellisen tradition joukkoliikkeenä.
Tänään on vaikea käsittää, kuinka voimakasta se mustamaalaus ja parjaus oli, jonka kohteeksi Trotski ja hänen seuraajansa 30-luvulla joutuivat. Neuvostoliiton ja Kominternin puolueiden kaikki propagandaresurssit oli omistettu "trotskilaisten" (niin aitojen kuin väärienkin) tuomitsemiseen Hitlerin, Japanin keisarin ja kaikenlaisen taantumuksen asiamiehiksi. Vanhojen bolševikkien teurastus Neuvostoliitossa (jotkut mahtavien "näytösoikeudenkäyntien" jälkeen, useimmat ilman oikeudenkäynnin veruketta) esitettiin "sosialismin ja rauhan" voimien voittona, kuten stalinistien tunnus tuohon aikaan kuului.
Jokainen heikko, turmeltunut tai kunnianhimoinen sosialismin petturi Neuvostoliiton sisällä on palkattu tekemään kapitalismin ja fasismin likaista työtä,
julisti keskuskomitean selonteko Ison-Britannian kommunistisen puolueen 15. edustajakokouksessa vuonna 1938.
Kaiken tuhon, sabotaasin ja salamurhaamisen johtohahmo on fasistien agentti Trotski. Neuvostokansan puolustus on kuitenkin vahva. Bolševikkitoverimme Ježovin johdolla vakoojat ja tihutyöläiset on paljastettu maailman edessä ja tuotu tuomiolle.[111*]
Ježov, joka nousi valtaan edeltäjänsä Jagodan oikeusmurhalla, oli poliisipäällikkö, joka johti kommunistien ja monien, monien muiden teurastusta Neuvostoliitossa 1937–38, stalinistisen terrorin ollessa huipussaan.
Virallinen linja, jonka itse Stalin oli lausunut julki, oli että "trotskilaisuus on kommunismia vastaan taistelua käyvän vastavallankumouksellisen porvariston etujoukko."[112*] Tämä valtava valhekampanja, jota avustivat lukuisat "liberaalit" ja sosialidemokraattiset myötäkulkijat, jotka olivat viehättyneet kommunistisiin puolueisiin vuoden 1935 jälkeen, jatkui yli kaksikymmentä vuotta. Se rokotti kommunistisen puolueen aktivistit marxilaista stalinismin arvostelua vastaan. Ainakin yhtä suuri merkitys tuolloisille pienille vallankumouksellisille järjestöille oli sillä yleisellä lannistumisella, jonka aiheutti kansanrintamien romahtaminen ja toisen maailmansodan lähestyminen.
Trotski ilmaisi sen elävästi eräässä keskustelussa keväällä 1939.
Emme etene poliittisesti. Se seikka on ilmausta työväenliikkeen yleisestä rappeutumisesta viime viidentoista vuoden aikana. Se on yleinen syy. Kun vallankumouksellinen liike kokonaisuutena taantuu, kun tappiot seuraavat toisiaan, kun fasismi leviää maailmassa ja kun virallinen "marxilaisuus" on voimakkain työläisten pettämisorganisaatio ja niin edelleen, on väistämätön tilanne, että vallankumouksellisten ainesten on työskenneltävä yleistä historiallista virtausta vastaan, vaikka aatteemme ja selityksemme ovat niin tarkkoja ja viisaita kuin kukaan voi vaatia. Joukot eivät kuitenkaan opi katsomalla teoreettisiin ennusteisiin, vaan vain elämänkokemukseensa. Se on yleisluontoisin selitys – koko tilanne on meitä vastaan.[113*]
Näistä jäisistä olosuhteista Trotskin inspiroimana ja johtamana selvinnyttä Neljännen internationaalin pientä liikettä oli kokemus arpeuttanut poliittisesti paljon enemmän kuin päältä näytti. Se kokisi jatkossa lisää muuntumisia. Silti se oli ainoa mitenkään merkittävä, aidosti kommunistinen suuntaus, joka selviäisi jääkaudesta.
Trotskin maailmankuvan ytimessä hänen viimeisinä vuosinaan oli varmuus siitä, että kapitalistinen järjestelmä vetävän kohta viime henkäyksensä.
Proletaarisen vallankumouksen taloudellinen perusedellytys on jo kauan sitten saavuttanut korkeimman pisteensä, joka ylipäänsä kapitalismissa voidaan saavuttaa. Ihmiskunnan tuotantovoimat ovat lakanneet kasvamasta. Uudet keksinnöt ja parannukset eivät enää johda aineellisen vaurauden kasvuun,
hän kirjoitti vuoden 1938 ohjelmassaan.
Suhdannekriisit koko kapitalistisen järjestelmän yhteiskunnallisen kriisin oloissa syytävät vieläkin raskaampaa kurjuutta ja kärsimystä joukoille. Työttömyyden kasvu vuorostaan syventää valtion rahoituskriisiä ja kaivaa maata horjuvien rahajärjestelmien alta. Demokraattiset hallitukset, kuten fasistisetkin, kulkevat yhdestä vararikosta toiseen.[114*]
Tuohon aikaan tuo saattoi sellaisenaan kuvata valtaosaa maailmantaloudesta. Kuten on sanottu, Trotskiin vaikutti syvästi tuon pysähtyneisyyden ja Neuvostoliiton nopean teollisuuskasvun välinen kontrasti (oli muitakin merkittäviä poikkeuksia, joita Trotski ei ottanut huomioon: Japanin teollisuustuotanto kaksinkertaistui vuosina 1927–1936 välillä ja jatkoi kasvamistaan, ja Hitlerin Saksassa työttömyys käytännössä hävisi jälleenvarustauduttaessa).
Trotski ei kuitenkaan pelkästään kuvannut. Hän uskoi, että kapitalismin tilanne oli peruuttamaton. "Kapitalismin, kuten myös vanhan hallitsevan luokan, hajoaminen on saavuttanut äärirajansa. Enää ei tämä järjestelmä voi jatkaa olemassaoloaan,"[115*] hän kirjoitti vuonna 1939.
Tilanteen ollessa tällainen eivät reformistiset työväenpuolueet voineet saavuttaa mitään kannattajilleen, “kun proletariaatin jokainen vakava vaatimus ja jopa jokainen pikkuporvariston edistyksellinen vaatimus ylittää väistämättä kapitalistisen omistuksen ja porvarillisen valtion rajat,[116*] kuten vuoden 1938 ohjelma totesi.
Se ei tarkoittanut reformististen joukkopuolueiden automaattista häviämistä – historian hitausvoima ja ilmeisen vaihtoehdon puute säilyttäisivät ne jonkin aikaa. Niillä ei kuitenkaan enää ollut mitään suhteellisen vakaata perustaa. Ne olivat menettäneet tasapainon. Sodan isku ja sodanjälkeinen kriisi raunioittaisi ne.
Trotski uskoi, että noihin puolueisiin kuuluivat kommunistiset puolueet.
Kominternin lopullinen siirtyminen porvarillisen järjestyksen puolelle ja sen kyyninen vastavallankumouksellinen rooli koko maailmassa, erityisesti Espanjassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja muissa "demokraattisissa" maissa, loivat poikkeuksellisia lisävaikeuksia maailman proletariaatille. Lokakuun vallankumouksen merkeissä "kansanrintamien" harjoittama sovittelupolitiikka tuomitsee työväenluokan voimattomuuteen...[117*]
Hän oli ollut vuodesta 1935 sitä mieltä, että "mikään ei nykyään erota kommunisteja sosialidemokraateista, paitsi perinteinen fraseologia, josta ei ole vaikea oppia pois."[118*] Todellisuus osoittautui monimutkaisemmaksi, mikä lopulta joudutti Neljännen internationaalin liikkeen perimmäistä kriisiä. Trotski viittasi todelliseen suuntaukseen, mutta sen kehityksen aikamittakaava oli paljon suurempi kuin hän ajatteli. Hitlerin ja Stalinin sopimuksen (elokuu 1939) jälkeen Kominternin puolueet pysyivät lojaaleina Moskovalle eivätkä ne "kylmässä sodassa" vuoden 1948 lopusta alkaen myöskään antautuneet "omille" porvaristoilleen. Niiden politiikka ei ollut vallankumouksellista, mutta ne eivät myöskään olleet reformistisia totutussa mielessä. Ne säilyttivät miltei kaksikymmentä vuotta "vasemmistolaisen" suhtautumisen porvarilliseen valtioon (mitä vahvisti, että ne pidettiin järjestelmällisesti ulkona hallituksista Ranskassa, Italiassa ja muualla vuoden 1947 jälkeen), mikä teki vallankumouksellisen vaihtoehdon luomisesta äärimmäisen vaikeata, vaikka muut tekijät olisivat olleetkin suotuisampia.
Ja yhdessä suuressa tapauksessa (Kiina) ja vähäisemmässä määrin toisissa (mm. Albaniassa, Jugoslaviassa ja Pohjois-Vietnamissa) stalinistiset puolueet itse asiassa tuhosivat heikot porvarilliset valtiot ja korvasivat ne Venäjän mallin mukaisella hallinnolla. Erityisesti Kiinan vallankumous 1948–1949 kyseenalaisti klassisen trotskilaisen analyysin stalinistisista puolueista ainakin kehittymättömien maiden osalta. Sillä jos sitä pidettiin proletaarisena vallankumouksena, oli Neljännen internationaalin olemassaolon perusta – stalinismin oleellisesti vastavallankumouksellinen rooli – tuhoutunut. Jos se taas toisaalta oli jossain mielessä porvarillinen vallankumous, "uusi demokratia", kuten Mao Tše-tung väitti tuolloin, se heikensi jatkuvan vallankumouksen teoriaa. Tätä puolta asiasta tarkastelemme myöhemmin. Tähdellistä tässä on, että vallankumouksen tapahtuminen, oli näkemys sen luonteesta mikä tahansa, ehosti stalinismin vallankumouksellista kuvaa pitkäksi aikaa.
Tärkein virhe Trotskilta kuitenkin oli tuolloin olettaa, ettei kapitalismilla olisi taloudellista ulospääsyä, vaikka proletariaatin vallankumous torjuttaisiinkin. Hän uskoi kiistatta näin. "Jos silti oletettaisiin," hän kirjoitti vuoden 1939 loppupuoliskolla,
että nykyinen sota ei aiheuttaisi vallankumousta, vaan proletariaatin lamaantumisen, jäljellä on toinen vaihtoehto: monopolikapitalismi jatkaa lahoamista, kasvaa yhä enemmän yhteen valtion kanssa, ja demokratia, missä se vielä on säilynyt, korvataan totalitaarisella järjestelmällä. Proletariaatin kyvyttömyys ottaa käsiinsä yhteiskunnan johto voisi todella johtaa näissä olosuhteissa uuden riistäjäluokan syntyyn bonapartistisesta ja fasistisesta byrokratiasta. Se olisi varsin todennäköisesti rappion järjestelmä, joka olisi merkki sivilisaation illan koitosta.[119*]
Trotski olisi tiukan paikan tullen voinut myöntää, että jotain väliaikaista taloudellista elpymistä saattaisi ilmetä suhdannekierron perustalta. Hän oli huomannut nopeasti, kuinka Euroopan kapitalismi toipui rajoitetusti vuosina 1920–1921 (ja veti siitä poliittisia johtopäätöksiä), ja oli huomauttanut, kuinka vuosien 1929–1931 syövereistä oli tapahtunut tiettyä elpymistä kolmekymmentäluvun alussa. Hän sulki kuitenkin täysin pois sellaisen pitkittyneen nousevan talouden liikkeen mahdollisuuden, jollainen oli synnyttänyt reformismin joukkovoimana ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosikymmeninä.
Hänen näkemyksensä oli tavallinen tuon ajan vasemmistossa. Ja silti oli olemassa todisteita, että laajamittainen asetuotanto voisi tuottaa yleistä talouskasvua, joka ei lainkaan rajoittuisi pelkästään talouden asesektoriin. Tietysti merkit viittasivat toisen maailmansodan suoranaiseen valmisteluun. Entäpä jos valmistautumisesta sotaan voisi tehdä jatkuvaa tai puolijatkuvaa?
Tosi asiassa kapitalismi koki toisen maailmansodan jälkeen valtavan elpymisen. Talouden supistumisesta ja taantumisesta ei suinkaan tullut vallitsevaa, vaan talous laajeni vieläkin enemmän kuin "klassisessa" imperialistisessa vaiheessa ennen vuotta 1914. Kuten Michael Kidron osoitti vuonna 1968, "järjestelmä ei ole kokonaisuutena koskaan kasvanut niin nopeasti kuin sodan jälkeen – kaksi kertaa nopeammin vuosina 1950–1964 kuin vuosina 1913–1950 ja miltei puolet niin nopeasti kuin sukupolvi sitä ennen."[120*]
Reformismi sai täysin uutta puhtia kehittyneissä kapitalistisissa maissa työväenluokan valtaenemmistön elintason noustessa. Sitä, että laaja taloudellinen elpyminen, 50- ja 60-lukujen pitkä nousukausi, johtui etupäässä valtion menojen huomattavasti kasvusta (etenkin asemenoista), ovat kiistäneet, vaikka melko epäuskottavasti, niin reformistiset kuin marxilaisetkin analyytikot. Kiistää ei kuitenkaan voida sitä seikkaa, että Trotskin ennuste oli täysin väärä. Nousukauden poliittiset seurauksethan osoittivat vääräksi ennusteen, että välittömät vaihtoehdot olivat joko proletariaatin vallankumous tai bonapartistinen tai fasistinen diktatuuri, joka johtaisi "sivilisaation illan koittoon". Päinvastoin, porvarillisesta demokratiasta ja reformistien hallitsevasta asemasta työväenliikkeessä tuli jälleen normi useimmissa kehittyneissä maissa.
Tuon kehityksen välttämätön ehto oli porvarillisten hallitusten selviytyminen vuosien 1944–1945 myllerryksessä, kun liittoutuneiden sotilaallisen voiman ja kansannousujen yhdistelmä murskasi fasistiset valtiot. Useimmissa Euroopan maissa sosialidemokraattiset ja kommunistiset puolueet alkoivat tuossa kriittisessä vaiheessa esittää nopeasti vastavallankumouksellista osaa (niin Itä- kuin Länsi-Euroopassakin) ja ratkaisevasti vastavallankumouksellista roolia Ranskassa ja Italiassa.
Trotski oli kuitenkin pitänyt itsestään selvänä sekä vakiintuneiden työväenpuolueiden elpymistä kapinan ensi vaiheissa (jo yksin hänen kirjoituksensa Venäjän vallankumouksesta osoittavat sen kiistatta) että niiden vastavallankumouksellista politiikkaa. Koska hänen perspektiivinsä oli, että lyhyellä aikavälillä ainoa vaihtoehto proletariaatin vallankumoukselle oli taloudellinen katastrofi, joukkokurjistuminen ja totalitaaristen etatististen hallitusten kasvu, hän uskoi tämän reformismin elpymisen olevan hyvin lyhytaikaista – kuten Kerenskin välikauden.
Siksi hän kirjoitti niin luottavaisena vuoden 1938 loppupuolella: "kymmenen lähivuoden aikana Neljännen internationaalin ohjelmasta tulee miljoonien ohjelma ja nämä vallankumoukselliset miljoonat tietävät, kuinka vallata rynnäköllä maa ja taivas."[121*]
Tuollaisten lausuntojen synnyttämä messiaanisen odotuksen mieliala teki Trotskin seuraajille äärimmäisen vaikeaksi arvioida vakavasti ja realistisesti muutoksia työväenluokan tietoisuudessa, luokkien voimatasapainossa ja taktisia muutoksia suurimman hyödyn saavuttamiseksi (Leninin poliittisen käytännön ydin).
Tässä täytyy mainita, että Trotski korosti niiden "siirtymävaatimusten" tärkeyttä, jotka antoivat hänen vuoden 1938 ohjelmalleen sen tunnetun nimen.
"On tarpeen", hän kirjoitti,
auttaa massoja niiden päivittäisessä taistelussa löytämään silta niiden nykyisten vaatimusten ja sosialistisen vallankumouksen ohjelman välillä. Tuon sillan tulisi sisältää siirtymävaatimukset, jotka lähtevät laajojen työväenluokan kerrosten tämän päivän oloista ja tietoisuudesta ja johtavat väistämättä yhteen ja samaan johtopäätökseen: proletariaatin vallan valtaamiseen.[122*]
Se, voidaanko löytää tunnukset tai "vaatimukset", jotka vastaavat näitä vaativia määrittelyjä, riippuu hyvin ilmeisesti tilanteesta. Jos tiettynä aikana "laajojen kerrosten tämän päivän tietoisuus" on selvästi ei-vallankumouksellista, silloin sitä eivät tunnukset muuta. Tarvitaan muutoksia varsinaisissa oloissa. Ongelma jokaisessa vaiheessa on löytää ja nostaa sellaisia tunnuksia, jotka paitsi saavat vastakaikua ainakin joissakin työväenluokan osissa (ihanteellisinta olisi tietysti koko luokassa), mutta jotka pystyisivät myös johtamaan työväenluokan toimintaan. Usein ne eivät ole siirtymäluonteisia, jos käytetään Trotskin hyvin suppeata määritelmää.
Trotskia ei tietenkään voida pitää vastuussa siitä, että useimmat hänen seuraajistaan tapasivat tehdä fetissin siirtymäkauden vaatimuksista, jopa vuoden 1938 ohjelman erityisvaatimuksista, selvimmin "liukuvasta palkkataulukosta". Se, miten hän tätä korosti, oli kuitenkin liiallista, ja kannusti uskoa, että "vaatimuksilla" oli jokin oma arvonsa riippumatta vallankumouksellisesta organisaatiosta työväenluokassa.
Toinen maailmansota alkoi Saksan hyökätessä Puolaan, minkä jälkeen Puolan valtion alue jaettiin pian Hitlerin ja Stalinin välillä. Miltei kaksi vuotta (kesästä 1939 kesään 1941) Hitler ja Stalin olivat liittolaisia, ja tuona kautena Stalinin hallitus saattoi miehittää Baltian maat, Bessarabian ja Bukovinan sekä Länsi-Ukrainan ja Länsi-Valkovenäjän.
Siihen asti oli Stalinin ulkopolitiikka, aina vuodesta 1935 alkaen, ollut suunnattu sotilasliiton solmimiseen Ranskan ja Britannian kanssa Hitleriä vastaan. Kominternin kansanrintamapolitiikka oli sen vastine. Hitlerin ja Stalinin sopimuksen myötä kommunistiset puolueet heilahtivat "sodanvastaiselle" kannalle, jonka varsinainen sisältö oli kaikkea muuta kuin vallankumouksellinen, kunnes Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon (jolloin niistä tuli yli-isänmaallisia "liittoutuneissa" maissa).
Hitlerin ja Stalinin sopimus sekä Puolan jakaminen herätti inhoa kommunististen puolueiden ulkopuolisessa vasemmistossa (sekä suuren joukon loikkauksia kommunistipuolueista), millä oli vaikutuksensa trotskilaisiinkin ryhmiin. Suurimmassa niistä, Amerikan sosialistisessa työväenpuolueessa, alkoi oppositio kyseenalaistaa Trotskin tunnusta "Neuvostoliiton ehdottomasta puolustamisesta imperialismia vastaan", joka juontui hänen määritelmästään Neuvostoliitosta "rappeutuneena työläisvaltiona", ja pian myös itse tuota määritelmää.
Seuranneen kiistan aikana Trotski kehitti loppuun analyysinsä stalinismista Venäjällä sekä tarkasteli vaihtoehtoisia mielipiteitä – hylätäkseen ne.
Aloittakaamme esittämällä kysymys neuvostovaltion luonteesta ei abstraktilla sosiologisella, vaan konkreettisten poliittisten tehtävien tasolla,
hän kirjoitti syyskuussa 1939.
Tunnustetaan aluksi, että byrokratia on uusi "luokka" ja että Neuvostoliiton nykyhallinto on erityinen luokkariiston järjestelmä. Mitä uusia poliittisia johtopäätöksiä meille seuraa näistä määritelmistä? Neljäs internationaali on kauan sitten tunnustanut välttämättömäksi kumota byrokratia työtätekevien vallankumouksellisella kapinalla. Mitään muuta eivät ehdota eivätkä voi ehdottaa ne, jotka julistavat byrokratian olevan riistävä "luokka". Byrokratian kaatamisen tavoite on palauttaa neuvostojen valta ja karkottaa niistä nykyinen byrokratia. Mitään muuta eivät vasemmistolaiset arvostelijat voi esittää eivätkä esitä. Uudelleen syntyneiden neuvostojen tehtävä on edistää maailman vallankumousta ja rakentaa sosialistinen yhteiskunta. Byrokratian kaataminen edellyttää siten valtionomistuksen ja suunnitelmatalouden säilyttämistä... Mutta koska kysymys on kuitenkin loismaisen oligarkian kumoamisesta samalla kun säilytetään kansallistettu (valtiollinen) omistus, kutsuimme tulevaa vallankumousta poliittiseksi. Jotkut arvostelijoistammehan (Ciliga, Bruno ym.) haluavat kaikin keinoin nimittää tulevaa vallankumousta yhteiskunnalliseksi. Hyväksykäämme tämä määritelmä. Mitä se olennaisesti muuttaa? Luettelemiimme vallankumouksen tehtäviin se ei lisää yhtään mitään.[123*]
Ensi näkemältä argumentti on varsin vahva. Entä sitten Neuvostoliiton puolustaminen?
Neuvostoliiton puolustaminen sulautuu meille yhteen maailmanvallankumouksen valmistamisen kanssa. Vain ne menetelmät ovat sallittuja, jotka eivät ole ristiriidassa vallankumouksen etujen kanssa. Neuvostoliiton puolustaminen liittyy kansainväliseen sosialistiseen vallankumoukseen, niin kuin taktinen tehtävä liittyy strategiseen. Taktiikka on strategiselle tavoitteelle alisteinen eikä voi missään tapauksessa olla ristiriidassa sen kanssa.[124*]
Jos siis taktisen operaation tarpeet todellisuudessa joutuvat ristiriitaan strategisen tavoitteen kanssa (kuten Trotskin vasemmistolaiset arvostelijat uskoivat tapahtuneen), on taktiikka, Neuvostoliiton puolustaminen, hylättävä. Siltä perustalta näyttäisi, että Trotskin arvostelijat (siis itseään vallankumouksellisina pitäneet) voisivat helposti sopia olevansa eri mieltä hänen terminologiastaan. Miksi hajaantua pelkkien sanojen takia?
Trotski uskoi, että todellisuudessa panoksena oli paljon enemmän. Hän väitti, että Jos byrokratia todella muodosti luokan ja Neuvostoliitto oli uuden riistoyhteiskunnan muoto, silloin ei voitaisi olettaa, että stalinistinen Venäjä olisi se erittäin poikkeuksellinen ainutlaatuisten olosuhteiden tuote, eikä voitaisi olettaa sen olevan tuomittu pian häviämään, mistä hän oli varma.
Eikä asiaa voinut jättää siihenkään. Trotski kiinnitti huomiota 30-luvun lopulla niin sanotusti "ilmassa" olleeseen näkemykseen, että "byrokratisoituminen" ja "valtiollistuminen" olivat kasvussa kaikkialla ja olivat merkkinä tulevan yhteiskunnan mallista, "totalitaarisesta etatismista", mitä kehitystä hän itse odotti, ellei sotaa seuraisi proletariaatin vallankumous. Orwellin 1984 (julk. 1944) ilmaisi mielialaa. Niinpä kysymys sekoittui siihen, "miten arvioida lähimpien vuosikymmenten ellei vuosisatojen maailmanhistorialliseen näköala: olemmeko astuneen yhteiskunnallisen vallankumouksen ja sosialistisen yhteiskunnan kauteen vai päinvastoin totalitaarisen byrokratian taantuvan yhteiskunnan kauteen?[125*]
Vaihtoehdot oli asetettu väärin. Maailman byrokratisoitumisen (Trotskin siteeraaman Bruno Rizzin kirjan otsikko) ennustukset olivat impressionistisia, eivät analyysin tuotetta. Eikä siitäkään, että jos Neuvostoliitto todellakin oli riistoyhteiskunta marxilaisessa mielessä (ja tätä oikeasti tarkoittivat päällepäin skolastiset väittelyt siitä, oliko byrokratia "luokka" vai Trotskin termein "kasti"), seurannut, että se olisi perustavanlaatuinen uusi riistoyhteiskunta. Entä jos se oli kapitalismin muoto? Jos näin oli, romahtavat kaikki väitteet "maailmanhistoriallisesta" näköalasta.
Trotski tunsi tietysti valtiokapitalismin käsitteen. Petetyssä vallankumouksessa hän kirjoitti:
Teoreettisesti voidaan tosin kuvitella tilanne, jossa porvaristo kokonaisuutena muodostuu osakeyhtiöksi, joka valtionsa välityksellä hallitsee koko kansantaloutta. Tuollaisen järjestelmän taloudelliset lainalaisuudet eivät olisi mikään salaisuus. Yksittäinen kapitalisti ei tunnetusti saa voiton muodossa sitä lisäarvon osaa, jonka hänen yrityksensä työläiset välittömästi luovat, vaan vain hänen pääomaansa suhteutetun osuuden koko maassa luodusta kokonaislisäarvosta. Integroidussa ”valtiokapitalismissa” tasaveroisen voittosuhteen laki ei toteutuisi kiertoteitä, siis pääomien kilpailun kautta, vaan suoraan ja välittömästi valtion kirjanpidon kautta. Tällaista järjestelmää ei kuitenkaan koskaan ole ollut, eikä itse omistajien piirissä olevien syvien ristiriitojen takia koskaan tulekaan, etenkin kun valtio universaalina kapitalistisen omaisuuden edustajana olisi liian houkutteleva yhteiskunnallisen vallankumouksen kohde.[126*]
Vaikka Trotski olettikin "integroidun" (siis totaalisen) valtiokapitalismin olevan teoreettisesti mahdollinen, sitä ei syntyisi. Oletetaanpa, että porvariston olisikin tuhonnut vallankumous, ja proletariaatin, vähälukuisuutensa ja kulttuurisen heikkoutensa takia, ei onnistuisi ottaa valtaa, tai vallanoton jälkeen sitä pitää. Mitä silloin? Byrokratiasta, joka muodostuu etuoikeutetuksi kerrostumaksi (kuten Trotski on osuvasti kuvannut Stalinin byrokratiaa Neuvostoliitossa), tulee valtion ja talouden isäntä. Mikä itse asiassa olisi sen taloudellinen rooli? Eikö se "korvaisi" kapitalistiluokan? Ei voida väittää, että se ei ole kapitalistinen siksi, että se hallitsee koko taloutta. Trotski oli myöntänyt, että periaatteessa valtiollistunut porvaristo voisi ottaa tuon aseman. Ainoa vakava väite, joka voitiin esittää Trotskin analyysin perusteella, oli hänen itse esittämänsä. "Byrokratia ei omista osakkeita eikä obligaatioita." Tässä yhteydessä on tehtävä kaksi huomautusta: ensin vähäisempi, ettei tuo yksinkertaisesti ole totta – jokainen, jolla Neuvostoliitossa on varaa, voi ostaa erilaisia valtion obligaatioita, jotka tuottavat korkoa, ja jotka perilliset voivat periä maksettuaan pienen perintöveron (paljon pienemmän, kuin vastaava vero on Lännessä, aivan kuten korkein veroaste on paljon alhaisempi Neuvostoliitossa kuin useimmissa läntisissä kapitalistisissa maissa). Toinen, tärkeämpi huomautus on, että marxilaiselta kannalta yksittäisen kapitalistin kulutus on, kuten Marx itse esitti, "hänen pääomansa kasautumisen vahingoittamista"; siis niiden resurssien kuluttamista, jotka muuten olisivat menneet kasautumiseen, eikä se varmastikaan ole tärkein näkökohta. Tärkein on, kuka hallitsee kasaantumisprosessia.
Palatessaan asiaan vuonna 1939 Trotski kirjoitti:
Olemme torjuneet ja torjumme yhä tämän termin [valtiokapitalismi], joka luonnehtii oikein joitain neuvostovaltion piirteitä, mutta sitä vastoin jättää huomiotta sen perustavan eron kapitalistisiin valtioihin, nimittäin porvariston puuttumisen omistajaluokkana, tärkeimpien tuotantovälineiden valtionomistuksen ja lopuksi suunnitelmatalouden, jonka lokakuun vallankumous teki mahdolliseksi.[127*]
Trotski lähestyi johdonmukaisesti stalinistisen yhteiskunnan analyysiä omistusmuodon eikä todellisten yhteiskunnallisten tuotantosuhteiden näkökulmasta, vaikka usein käyttikin tuota fraasia ja itse asiassa piti näitä kahta identtisinä. Mutta sitä ne eivät ole.
Arvostellessaan Proudhonia Marx oli selittänyt:
Porvarillisen omaisuuden määritteleminen ei sen vuoksi ole muuta kuin porvarillisen tuotannon kaikkien yhteiskunnallisten suhteiden kuvaamista. Pyrkimys määritellä omaisuus riippumattomaksi suhteeksi, erityiseksi kategoriaksi, abstraktiksi ja ikuiseksi ideaksi, ei voi olla muuta kuin metafysiikan tai oikeusopin illuusio.[128*]
Ja niin on Neuvostoliiton suhteen. Omistusmuotoa (tässä tapauksessa valtionomistusta) ei voida tarkastella tuotannon yhteiskunnallisista suhteista riippumattomana. Hallitseva tuotantosuhde Neuvostoliitossa (etenkin teollistumisen jälkeen) oli kapitalismille luonteenomainen palkkatyö/pääoma -suhde, ja on edelleen. Neuvostoliitossa työläinen myy tavaraa, työvoimaa, samalla tavalla kuin työläinen USA:ssa. Hänelle ei makseta ruoka-annoksina niin kuin orjalle eikä osuutena tuotteesta niin kuin maaorjalle, vaan rahana, joka kulutetaan tavaroihin - tuotteisiin, jotka on tuotettu myytäviksi.
Palkkatyö merkitsee kapitalismia. Neuvostoliitossa ei ole porvaristoa. Siellä on kuitenkin varmasti pääomaa sellaisena, kuin Marx pääoman määritti. Tuskin tarvitsee sanoa, ettei pääoma marxilaiselle koostu koneista, raaka-aineista, luotoista jne. Pääoma "itsenäisenä yhteiskunnallisena voimana, ts. yhteiskunnan eräälle osalle kuuluvana voimana, säilyy ja lisääntyy vaihdon kautta, jossa vastineena on välitön elävä työvoima. Pääoman välttämätön edellytys on, että on olemassa luokka, joka ei omista mitään muuta kuin työkykyisyytensä. Vain kasautuneen, aikaisemman, esineellistyneen työn herruus välittömän, elävän työn yli muuttaa kasautuneen työn pääomaksi"[129*] Sellainen asiaintila on varmasti Neuvostoliitossa.
Marxille porvariston merkitys oli "pääoman henkilöitymä". Neuvostoliitossa byrokratia täyttää tuon tehtävän. Tämän viimeksi mainitun seikan Trotski kiisti suoraan. Hänelle byrokratia oli ainoastaan jakeluprosessin "santarmi", joka määritteli, kuka saa mitä ja koska. Sitä ei kuitenkaan voi erottaa pääoman kasautumisprosessin ohjaamisesta. Päätelmä, ettei byrokratia ohjaisi kasautumisprosessia eikä siis toimisi pääoman henkilöitymänä, ei kestä hetkenkään tarkastelua. Jos ei byrokratia, niin kuka sitten? Ei ainakaan työväenluokka.
Viimeinen seikka kuvaa juuri, mitä oleellista eroa on aidolla siirtymäyhteiskunnalla (työläisvaltio, proletariaatin diktatuuri), jossa palkkatyö väistämättä säilyy jonkin aikaa, ja millä tahansa kapitalismin muodolla. Kollektiivinen työväenluokan valta talouteen muuttaa (ja lopulta poistaa) palkkatyö/pääoma -suhteen. Jätä se pois ja teollisuusyhteiskunnassa palautuu pääoman valta. Työläisvaltion käsite on merkityksetön ilman jonkinlaista työväenluokan valtaa yhteiskuntaan.
Jos Neuvostoliiton yhteiskuntaa kuvataan valtiokapitalismin muodoksi, on tietysti myönnettävä, että se on varsin erikoinen kapitalistinen yhteiskunta – vaikka se on tietysti verrattomasti lähempänä kapitalistisia normeja kuin työläisvaltiota, vääristynyttä tai mitään. Tässä yhteydessä ei ole olennaista käsitellä Neuvostoliiton erikoislaatuisuuksia ja dynamiikkaa. Parhaan analyysin siitä löytää Tony Cliffin teoksesta Valtiokapitalismi Venäjällä.[130*] Merkityksellistä on, ettei Trotski tutkinut Neuvostoliiton todellisia tuotantosuhteita ja niiden seurauksia. Hänen lopullinen näkemyksensä oli:
Totalitaarinen järjestelmä, stalinistista tai fasistista mallia, voi perimmäiseltä olemukseltaan olla vain väliaikainen, siirtymäjärjestelmä. Diktatuuri on historiassa ylipäänsä ollut vakavan yhteiskunnallisen kriisin eikä suinkaan tasapainoisen järjestelmän tuote ja merkki. Vakava kriisi ei voi olla yhteiskunnan pysyvä olotila. Totalitaarinen valtio pystyy tietyn aikaa tukahduttamaan yhteiskunnalliset ristiriidat, mutta ei pysty tekemään itsestään ikuista. Neuvostoliiton hirvittävät puhdistukset ovat vakuuttavin todiste siitä, että neuvostoyhteiskunta pyrkii elimellisesti häätämään itsestään byrokratian ... Laajuudellaan ja hirvittävällä valheellisuudellaan Stalinin puhdistukset todistavat vain byrokratian kykenemättömyydestä muuttua pysyväksi hallitsevaksi luokaksi ja ovat sen lähestyvän kuolinkouristuksen oireita. Emmekö joutuisi naurettavaan asemaan, jos liittäisimme bonapartistiseen oligarkiaan uuden hallitsevan luokan nimityksen vain muutama vuosi tai jopa muutama kuukausi ennen sen kunniatonta kaatumista?[131*]
Muistettakoon, että tuota kaatumista odotettiin, koska byrokratia, joka "muuttuu yhä enemmän maailmanporvariston elimeksi ... kumoaa uudet omistussuhteet", tai proletaarisen vallankumouksen (tai ulkoa tulevan hyökkäyksen) vuoksi. Ja sitä odotettiin lähitulevaisuudessa – "muutamassa vuodessa tai jopa muutamassa kuukaudessa".
Tämä oli Trotskin seuraajilleen testamenttaama arvio, ja se, kuten hänen näkökulmansa länsikapitalismiin, veisi nämä harhaan. Kapitalismin palauttamista toivova byrokratian siipi osoittautui kuitenkin myytiksi kaikella merkityksellisellä aikavälillä. (Trotskin usko siihen oli räikeässä ristiriidassa hänen oman näkemyksensä kanssa, että totalitaarinen etatismi olisi mahdollinen kehittyneissä kapitalistisissa maissa.)
Neuvostoliitto nousi sodasta voimakkaampana kuin koskaan (suhteessa muihin valtoihin) ja byrokratia pysyi tiukasti satulassa kansallistetun teollisuuden perustalla. Lisäksi se asetti Venäjän mallin mukaiset järjestelmät Puolaan, Tšekkoslovakiaan, Unkariin, Romaniaan, Bulgariaan, Itä-Saksaan ja Pohjois-Koreaan. Kuten on huomautettu, "syntyperäisiä" stalinistisia järjestelmiä nousi valtaan Albaniassa, Jugoslaviassa ja hiukan myöhemmin Kiinassa ja Pohjois-Vietnamissa ilman, että Venäjän armeija suoraan olisi merkittävällä tavalla sekaantunut. Stalinismi ei selvästikään ollut "kuolinkouristuksissa", vaan proletaarisen vallankumouksen puuttuessa "klassiselle" valtiomonopolistiselle kapitalismille vaihtoehtoinen tapa kasata pääomaa.
Teollisuustyöväenluokka ei esittänyt minkäänlaista osaa, kun Kiinan kommunistinen puolue otti vallan 1948–1949. Eivätkä työläiset esittäneet mitään osaa KKP:n sisällä.
Puututaan ensin jälkimmäiseen seikkaan. Kun työläiset vuoden 1925 lopussa muodostivat yli 66 prosenttia KKP:sta (ja talonpojat 5,0 prosenttia, loppujen ollessa erilaista kaupunkien pikkuporvaristoa, joiden joukossa merkittävä osa oli älymystöllä), oli syyskuuhun 1930 mennessä työläisten osuus KKP:n omien tietojen mukaan laskenut 1,6 prosenttiin.[132*]
Sen jälkeen se oli käytännössä nollassa, kunnes Mao Tše-tungin joukot olivat vallanneet Kiinan.
"Kantonin kommuunin" kärsittyä tappion vuoden 1927 lopussa KKP:n jäännökset vetäytyivät syvälle maaseudulle ja turvautuivat sissisotaan. Keski-Kiinassa perustettiin talonpoikainen "Kiangsin neuvostotasavalta" muuttuvine alueineen, ja kun Tšiang Kai-šekin joukot sen lopulta murskasivat vuonna 1934, puna-armeija ryhtyi "pitkään marssiin" Šensiin kaukana luoteessa. Tämä sankarillinen operaatio toteutettiin valtavista vaikeuksista huolimatta ja se vei puolue-armeijan (ne olivat yhä vaikeammin erotettavissa toisistaan) alueelle, joka oli äärimmäisen kaukana urbaanista elämästä, nykyaikaisesta teollisuudesta ja Kiinan työväenluokasta. Tšu-teh, silloinen johtava upseeri, myönsi itse: "Kommunistien johtamat alueet ovat taloudellisesti kehittymättömimmät koko maassa..." [133*] Ja tuo maa oli Kiina, silloin yksi maailman kehittymättömimmistä maista.
Siellä KKP:n joukot kävivät yli kymmenen vuotta selviytymistaistelua Tšiangin armeijoita (vaikka nimellisesti liitossa Tšiangin kanssa vuoden 1935 jälkeen) ja japanilaisia maahantunkeutujia vastaan. Valtiokoneisto tuossa täysin talonpoikaisessa maassa rakennettiin tavallisen hierarkkisen ja autoritaarisen mallin mukaisesti, niin että luokka-asemastaan suistuneet urbaanin älymystön jäsenet olivat huipulla ja talonpojat pohjalla. Japanin armeija valvoi vuosina 1937–1945 kaikkia alueita, joilla oli merkittävää teollista kehitystä, Mantšuriaa (jossa teollisuus kasvoi) ja rannikkokaupunkeja, joissa teollisuus (ja proletariaatti) väheni.
Japanin antautuessa 1945 Kuomintangin joukot valtasivat uudelleen suurimman osan Kiinaa USA:n avulla, mutta äärimmäisen rappeutunut KMT:n hallitus oli siihen mennessä pitkälle hajoamisen tilassa. Kun yritykset muodostaa valtakunnallinen KMT:n ja KKP:n kokoomushallitus olivat epäonnistuneet, KKP löi lannistuneen ja pirstoutuneen vastustajansa puhtaasti sotilaallisin keinoin. USA:n mittavat sotilastarviketoimitukset ja tuki KMT:lle eivät vaikuttaneet tulokseen. KMT:n yksiköt divisiooniin ja jopa armeijakuntiin saakka karkasivat joukkomitassa, usein kenraaleineen.
Maon strategia oli rohkaista näitä puolenvaihtoja ja vaimentaa niin talonpoikien kuin työläistenkin, etenkin jälkimmäisten, kaikki itsenäinen toiminta. Kommunistinen puolue oli täysin irrallaan työväenluokasta. Ennen Pekingin kukistumista Lin Piao, KKP:n armeijan komentaja alueella ja myöhemmin Maon perijä epäsuosioon joutumiseen ja kuolemaansa asti vuonna 1971, antoi julistuksen, jossa kehotti työläisiä olemaan kapinoimatta, "pitämään järjestyksen ja jatkamaan nykyisessä toimessaan. Kaupungin, piirin ja muun hallintolaitostason Kuomintangin virkailijoita ja poliisihenkilökuntaa... kehotetaan pysymään toimipaikoissaan."[134*] Tammikuussa 1949 KMT:n Pekingin varuskuntaa komentanut kenraali antautui. "Järjestys" säilytettiin. Yksi sotilaskuvernööri otti tehtävän toiselta.
Sama tapahtui, kun KKP:n joukot lähestyivät Jangtsejokea ja keskisen Kiinan suuri kaupunkeja, mm. Shanghaita ja Hankouta, jotka olivat olleet vuosien 1925–1926 vallankumouksen myrskykeskuksia. Erityinen julistus annettiin Mao Tše-tungin (hallituksen johtajan) ja Tšu-tehn (armeijan komentajan) allekirjoittamana:
työläiset ja kaikkien alojen työntekijät jatkavat työtään ja liiketoiminta jatkuu tavallisesti ... Kuomintangin virkailijoiden … eri tasoilla … [ja] poliisihenkilökunnan on pysyttävä toimipaikoissaan ja noudatettava Kansan vapautusarmeijan ja Kansanhallituksen määräyksiä.[135*]
Merkillinen vallankumous: "liiketoiminta jatkuu tavallisesti"! Siten se jatkui loppuun asti, "kansantasavallan" julistamiseen lokakuussa 1949. Näistä syistä monet Trotskin seuraajista, mm. Amerikan SWP:n johtajat, kiistivät, että mitään todellista muutosta oli tapahtunut useaan vuoteen vuoden 1949 jälkeen.
Osoittautui, ettei näin ollut. Todellinen kumous oli tapahtunut. Mutta millainen? Jatkuvan vallankumouksen teoriassa oli keskeisenä uskomus, että kehittymättömien maiden porvaristo olisi kyvytön johtamaan porvarillista vallankumousta. Se todistettiin jälleen oikeaksi. Yhtä lailla keskeinen oli uskomus, että vain työväenluokka voisi johtaa talonpojiston ja pikkuporvariston joukkoja demokraattisessa vallankumouksessa, joka sitten sulautuisi sosialistiseksi vallankumoukseksi. Se osoittautui vääräksi. Kun mitään joukkomittaista vallankumouksellista työväenliikettä muualla maailmassa ei ollut, Kiinan työväenluokka pysyi passiivisena. Eikä talonpojistokaan osoittanut vääräksi Marxin näkemystä sen kyvyttömyydestä esittää mitään riippumatonta poliittista roolia. Vuosi 1949 ei ollut talonpoikaisliike.
Silti vallankumous tapahtui. Kiina yhdistettiin. Imperialistivallat ajettiin Kiinan maaperältä. Agraarikysymys, jos ei "ratkaistu", ainakin hävitettiin niin pitkälle kuin mahdollista, sosialismin puutteessa, lopettamalla maanvuokraaminen. Kaikki porvarillisen (tai demokraattisen) vallankumouksen keskeiset piirteet, sellaisina kuin Trotski ne itse ymmärsi, oli saavutettu, paitsi poliittista vapautta, jossa työväenliike voisi kehittyä.
Ne oli saavutettu luokka-asemansa menettäneiden intellektuellien johdolla, jotka yleisen yhteiskunnallisen murroksen oloissa olivat rakentaneet talonpoikaisarmeijan ja vallanneet sotilaallisin keinoin järjestelmän, joka oli hajoamispisteeseen asti laho. Yli 2000 vuotta aikaisemmin oli Han-dynastia pystytetty samanlaisissa oloissa Maon tavoin rikkaasta talonpoikaisperheestä tulleen dynastian perustajan johdolla. 1900-luvun puolivälissä uuden järjestelmän selviytyminen riippui kuitenkin teollistamisesta. Kiinan stalinismilla oli juurensa tässä pakossa. Se oli kehitys, jota Trotski ei ollut ottanut huomioon. Sinänsä se ei ole yllättävää tai tärkeätä. Yhdessä muiden yllättävien tulosten kanssa sillä oli kuitenkin huomattava vaikutus Trotskin liikkeen tulevaisuuteen.
Tässä on käsitelty vain Kiinan tapausta, sen valtavan merkityksen vuoksi, mutta Jugoslavia ja Albania aikaisemmin ja Pohjois-Vietnam ja Kuuba myöhemmin osoittivat tiettyjä samanlaisia piirteitä. Termin "poikennut jatkuva vallankumous" otti käyttöön Cliff kuvaamaan ilmiötä,[136*] joka oli niin erilainen, kuin teoria jatkuvasta vallankumouksesta sellaisena kuin Trotski sen ymmärsi.
Poliittiset pulmat, jotka Trotskin kuoleman jälkeisinä vuosina kohtasivat hänen seuraajiaan, ovat tässä merkityksellisiä kahdesta syystä; ensinnäkin, koska Trotski itse uskoi Neljännen internationaalin olevan ylivoimaisen tärkeä; toiseksi, koska ne valaisevat hänen aatteidensa voimaa ja heikkoutta.
Trotskin tinkimätön vallankumouksellinen internationalismi oli karaissut hänen seuraajansa vastustamaan mukautumista liittoutuneiden leirin "demokraattiseen" imperialismiin toisen maailmansodan aikana, vaikka paine oli valtava (mukaan lukien paine työväenluokan ylivoimaisen enemmistön ja sen parhaiden ja aktiivisimpien ainesten taholta). He olivat todella "uineet vastavirtaan" ja selvinneet taipumattomina, huolimatta vainosta, vangitsemisista (USA:ssa ja Britanniassa, puhumattakaan natsien miehittämistä alueista) ja teloituksista, jotka hävittivät huomattavan määrän Euroopan trotskilaisaktivisteista.
He olivat säilyttäneet tradition vastoin kaikkia ennusteita, värvänneet uusia jäseniä ja, ainakin joissain tapauksissa heidän koostumuksensa oli tullut työväenluokkaisemmaksi (näin ainakin amerikkalaisten ja brittien suhteen). Heitä innoitti ja vahvisti läheisessä tulevaisuudessa koittavan proletaarisen vallankumouksen näköala. Niinpä tärkein brittiläinen ryhmä julkaisi vuonna 1944 kirjasena vuoden 1942 tulevaisuusasiakirjansa otsikolla Valmistautuminen valtaan! Heitä ei tuolloin ei ollut kuin kaksi tai kolme sataa ... Tuota suurenmoista piittaamattomuutta välittömistä ja ilmeisen ylittämättömistä vaikeuksista yhdistyneenä horjuttamattomaan tulevaisuudenuskoon innoittivat suoraan Trotskin aatteet. Se oli tyypillistä Trotskin seuraajille kaikkialla.
Valitettavasti sillä oli toinen puoli: kirjaimellinen usko, että Trotskin vuosien 1938–1940 maailmannäkemys oli yksityiskohtaisen tarkka. Kaksi erillistä ainesosaa, vallankumouksellinen internationalismi ja usko sosialismin lopulliseen voittoon sekä arviot kapitalismin ja stalinismin tulevaisuudesta, olivat sulautuneet yhteen. Näin ollen huomion kiinnittämisestä nopeasti muuttuvan tilanteen realiteetteihin tuli Trotskin "oikeaoppisimpien" seuraajien silmissä eräänlaista "revisionismia". Usean vuoden oli liikkeen enemmistö 1945 jälkeen juuttunut vuoden 1938 uraan.
Kun liike lopulta hajosi, syntyi useita suuntauksia, joista osa säilytti enemmän aineksia autenttisesta kommunistisesta perinteestä, osa paljon vähemmän. Niiden suurin heikkous oli, etteivät ne useimmissa tapauksissa pystyneet vastustamaan täysin stalinismin, ja hiukan myöhemmin 50- ja 60-luvulla, kolmasmaailmalaisuuden vetovoimaa. Se taas sai ne harhautumaan kestävästä ja määrätietoisesta vallankumouksellisen suuntauksen henkiin herättämisestä teollisuustyöväenluokassa. Niinpä niiden valtaosin pikkuporvarillinen luonne vahvistui ja noidankehästä tuli pysyvä.
Kaikesta tästä huolimatta on edelleen totta, että Trotskin elämänikäisen taistelun, jonka viimeiset vuodet käytiin uskomattoman vaikeissa olosuhteissa, perintö on valtavan arvokas. Kaikille niille marxilaisille, joille marxilaisuus on teorian ja käytännön synteesi eikä pelkkä enemmän tai vähemmän sivistynyt kommentti, se on tänään korvaamaton panos tuohon synteesiin.
[1*] P. Anderson, Considerations on Western Marxism, London: New Left Books 1976, s.29.
[2*] Engels Karl Kautskylle, Marx, Engels: Kirjeitä, Moskova: Edistys 1976, s.358.
[3*] Manifesto of the Russian Social-Democratic Workers’ Party, (1898), in R.V. Daniels (ed.), A Documentary History of Communism, New York: Vintage 1962, Vol.1, s. 7.
[4*] Lenin, Sosialidemokratian kaksi taktiikkaa demokraattisessa vallankumouksessa, luku III. Korostus alkuperäisessä.
[5*] "Sota ja Venäjän sosialidemokratia", Teokset 21, s. 19.
[6*] Trotsky, Our differences, in 1905, New York: Vintage 1972, s. 312.
[7*] Emt.
[8*] Emt. s. 252–253.
[9*] Trotsky, Results and prospects, teoksessa The Permanent Revolution, 1962, s. 194–195. Korostus lisätty.
[10*] Lenin, Valitut teokset (10 osaa), osa 3, s. 48.
[11*] Trotsky, Our differences, mt., s. 317.
[12*] Yritys perustella näitä näkemyksiä veisi meidät liikaa tämän kirjasen rajatun tarkoituksen ulkopuolelle. Trotskin oma Venäjän vallankumouksen historia (History of the Russian Revolution, London: Sphere 1977, and Pluto Press 1978, Vols. I and II); ja Tony Cliffin Lenin, London: Pluto Press 1976, Vol.2, antavat hiukan eri näkökulmista ratkaisevan todisteen.
[13*] T. Cliff, Lenin, London: Pluto Press 1976, Vol.2, s. 138.
[14*] I. Deutscher, The Prophet Unarmed, London: Oxford University Press 1959, s. 323.
[15*] Trotsky, The Chinese Communist Party and the Kuomintang, Leon Trotsky on China, New York: Monad 1976, s. 113-5.
[16*] Trotsky, First speech on the Chinese question, Leon Trotsky on China, mt., s. 227.
[17*] Trotsky, Summary and perspectives of the Chinese revolution, Leon Trotsky on China, mt., s. 297.
[18*] Trotsky, The Chinese revolution and the theses of Comrade Stalin, Leon Trotsky on China, mt., s. 162–163.
[19*] Lenin, Uusi talouspolitiikka ja poliittisen valistustyön laitosten tehtävät teoksessa Lenin, Kootut teokset kymmenessä osassa(Moskova, 1977), osa 10, s. 388.
[20*] E. H. Carr, The Bolshevik Revolution, Harmondsworth: Penguin 1963, osa 2, s. 194-200.
[21*] V. Serge, From Lenin to Stalin, New York: Monad 1973, s. 39.
[22*] Trotski teoksessa I. Deutscher, The Prophet Armed, London: Oxford University Press 1954, s. 509.
[23*] Lenin, Valitut teokset 10, s. 190.
[24*] Lenin, Teokset 32, s. 30.
[25*] Yksityiskohtainen selostus on teoksessa Deutscher, The Prophet Unarmed, London: Oxford University Press 1959, erityisesti kappaleissa 2 ja 5.
[26*] Platform of the Opposition, London: New Park 1973, s. 35-36.
[27*] Stalin teoksessa Trotsky, The Revolution Betrayed, London: New Park 1967, s. 291.
[28*] Trotsky, "Where is the Soviet Republic Going?", Writings of Leon Trotsky 1929, New York: Pathfinder Press 1975, s. 47-48.
[29*] Emt., s. 50.
[30*] Emt. s. 51.
[31*] Trotsky, "Problems of the developement of the USSR", Writings of Leon Trotsky 1930-31 , New York: Pathfinder Press 1973, s. 215.
[32*] Emt. s. 225, Korostus alkuperäisessä.
[33*] A. Nove, An Economic History of the USSR, Harmondsdworth: Penguin 1965, s. 206.
[34*] Trotsky, "The class nature of the Soviet State", Writings of Leon Trotsky 1933-34, New York: Pathfinder Press 1972, s. 117-18. Korostus alkuperäisessä.
[35*] Trotsky, "The workers' state, Thermidor and Bonapartism", Writings of Leon Trotsky 1934-35, New York: Pathfinder Press 1971, s. 166-67.
[36*] Emt. s. 182.
[37*] Deutscher, mt s. 139.
[38*] Trotsky, "The workers' state, Thermidor and Bonapartism", mt s. 172-73. Korostus alkuperäisessä.
[39*] Trotsky, "The death agony of capitalism and the tasks of the Fourth International", Documents of the Fourth International, New York: Pathfinder Press 1973, s. 210. Korostus alkuperäisessä.
[40*] Emt. s. 211.
[41*] Emt, s. 211-212.
[42*] Trotsky, The Revolution Betrayed, London: New Park 1967, s. 278.
[43*] Trotsky, "The death agony...", mt. s. 213. Korostus alkuperäisessä.
[44*] Trotsky, The Revolution Betrayed, mt. s. 254.
[45*] Emt. s. 255.
[46*] Trotsky, `Manifesto of the Communist International to the workers of the world', The First Five Years of the Communist International, New York: Pioneer 1945, osa 1, s. 29–30.
[47*] J. Degras, The Communist International 1919-43, London: Cass 1971, osa. I, s. 16.
[48*] Emt., s. 6.
[49*] Lenin, Teokset, 28, s. 449.
[50*] S. Haffner, Failure of a Revolution: Germany 1918-19, London: Andre Deutsch 1973, s. 152.
[51*] Lenin, Teokset 21, s. 27.
[52*] J. Degras, mt. Vol I, s. 12–13.
[53*] J. Degras, mt., s. 19.
[54*] Lenin, Valtio ja vallankumous.
[55*] Lenin, Teokset 29, s. 291.
[56*] J. Degras, mt., s. 13 (myös http://studylib.net/doc/13143240/the-communist-international-1919-1943-documents-volume-i#).
[57*] Lenin, Teokset 31. s. 191–192.
[58*] Lenin, Teokset 31, s. 191.
[59*] J. Degras, mt., s. 109.
[60*] Trotsky, `Speech on Comrade Zinoviev's report on the role of the party', The First Five Years of the Communist International, op. cit. Vol. 1, s. 97-99.
[61*] Emt. s. 101.
[62*] Emt., s. 141.
[63*] Emt. s. 303-305.
[64*] Emt. s. 294–295.
[65*] Ks. Maailman tilannetta ja Kommunistisen Internatsionaalen tehtäviä koskevat teesit.
[66*] Trotsky, The First Five Years of the Communist International, op. cit. osa 2, s. 91–95.
[67*] Trotsky, Writings of Leon Trotsky 1032-33, New York: Pathfinder Press 1972, s. 51-55.
[68*] E. H. Carr, The Interregnum 1923-24, Harmondsworth: Penguin 1965, s. 221.
[69*] Trotsky, `Lessons of the General Strike', Trotsky's Writings on Britain, London: New Park 1974, Vol. II, s. 241, 245.
[70*] Emt. s. 244, Korostus alkuperäisessä.
[71*] Emt. s. 252-253.
[72*] J. Degras, The Communist International: Documents, London: Cass, osa III, s. 44.
[73*] Emt. s. 159.
[74*] Emt. s. 224.
[75*] Trotsky, `The turn in the Communist International', The Struggle Against Fascism in Germany, New York: Pathfinder Press 1971, s. 57-60. Korostus alkuperäisessä.
[76*] Trotsky, `What next?', The Struggle Against Fascism in Germany, mt. s. 248.
[77*] Emt. s. 254.
[78*] J. Degras, mt. osa III, s. 375.
[79*] Emt. s. 390.
[80*] Emt. s. 384.
[81*] Ks. F. Morrow, Revolution and Counter-Revolution in Spain, New York: Pioneer 1938, s. 34.
[82*] Emt. s. 35.
[83*] Trotsky, `The Lessons of Spain: the last warning', The Spanish Revolution (1931-39), New York: Pathfinder Press 1973, s. 322-23.
[84*] I. Deutscher, The Prophet Armed, London: Oxford University Press 1954, s. 45.
[85*] 1903: Second Congress of the Russian Social-Democratic Party, London: New Park, s. 204.
[86*] Trotsky, `Our political tasks', in R. V. Daniels (ed.), A Documentary History of Communism, New York: Vintage 1962, osa. 1, s. 31.
[87*] Ks. Schurer, `The Permanent Revolution', in Labedz (ed.), Revisionism, London: Allen & Unwin 1962, s.73. Korostus lisätty.
[88*] Emt., s. 74.
[89*] Ks. T. Cliff, Lenin, London: Pluto Press 1976, osa 1, s. 168-179, osa 2, s. 97-139.
[90*] Trotsky, `What next?', The Struggle Against Fascism in Germany, New York: Pathfinder Press 1971, s. 163. (Käännös on tarkistettu vertaamalla venäjänkieliseen alkutekstiin, käänt. huom.) Korostus alkuperäisessä.
[91*] Emt. s. 163-64.
[92*] Emt., s. 159.
[93*] Trotsky, `Manifesto of the Communist International to the workers of the world', The First Five Years of the Communist International, New York: Pioneer 1945, osa 1, s. 29.
[94*] Trotsky, `What next?', mt. s. 254.
[95*] Trotsky, `The Spanish revolution and the danger threatening it', The Spanish Revolution (1931-39), New York: Pathfinder 1973, s. 133 (käännös verrattu venäjänkieliseen tekstiin, käänt. huom.)
[96*] Trotsky, `The groupings in the communist opposition', Writings of Leon Trotsky 1929, New York: Pathfinder Press 1975, s. 81 (käännös verrattu venäjänkieliseen tekstiin, käänt. huom.)
[97*] Trotsky, `The international left opposition: its tasks and methods', Writings of Leon Trotsky 1929, New York: Pathfinder Press 1972, s. 56.
[98*] Trotsky, History of the Russian Revolution, London: Sphere 1977, vol. I, s. 306.
[99*] Trotsky, `The evolution of the Comintern', documents of the Fourth International, New York: Pathfinder Press 1973, osa I, s. 128.
[100*] Trotsky, `Thermidor and Bonapartism', Writings of Leon Trotsky 1930-31, New York: Pathfinder Press 1973, s. 75.
[101*] Trotsky, `For a workers' united front against fascism', The Struggle Against Fascism in Germany, mt. s. 134. Korostus alkuperäisessä.
[102*] Trotsky, `Germany: key to the international situation', The Struggle Against Fascism in Germany, mt. s. 121-22.
[103*] Trotsky, `The Stalin bureaucracy in straits', Writings of Leon Trotsky 1932, New York: Pathfinder Press 1975, s. 125.
[104*] Trotsky, `To the editorial board of Prometeo', Writings of Leon Trotsky 1930, New York: Pathfinder Press 1975, s. 285-286.
[105*] Tony Cliff, Lenin, London: Pluto Press 1976, osa 2, s. 12.
[106*] J. van Heijenoort, With Trotsky in Exile, Boston: Harvard University Press 1978, s. 38.
[107*] Trotsky, `Lessons of the SFIO entry', Writings of Leon Trotsky 1935-36, New York: Pathfinder Press 1970, s. 31.
[108*] Trotsky, `It's time to stop', Writings of Leon Trotsky 1933-34, New York: Pathfinder Press 1972, s. 90-91.
[109*] Trotsky, Centrist alchemy or marxism, Writings of Leon Trotsky 1934-35, New York: Pathfinder Press 1971, s. 274.
[110*] Trotsky, `A great achievement', Writings of Leon Trotsky 1937-38, New York: Pathfinder Press 1976, s. 439.
[111*] Ks. The Moscow Trials: An Anthology, London: New Park 1967, s. 12.
[112*] Ks. I. Deutscher, The Prophet Outcast, New York: Vintage 1964, s. 171.
[113*] Trotsky, `Fighting against the stream', Writings of Leon Trotsky 1938-39, New York: Pathfinder Press 1974, s. 251-52.
[114*] Trotsky, The death agony of capitalism and the tasks of the Fourth International, Documents of the Fourth International, New York: Pathfinder Press 1973, s. 180. (Venäjäksi.)
[115*] Trotsky, `The USSR in war', In Defence of Marxism, London: New Park 1971, s. 9. (Venäjäksi.)
[116*] Trotsky, The death agony... , mt. s. 183.
[117*] Emt. s. 182.
[118*] Trotsky, `The Comintern's liquidation congress', Writings of Leon Trotsky 1935-36, New York: Pathfinder Press 1970, s. 11.
[119*] Trotsky, The USSR in war, mt. s. 10.
[120*] M. Kidron, Western Capitalism Since the War, Harmondsworth: Penguin 1967, s. 11.
[121*] Trotsky, `The founding of the Fourth International', Writings of Leon Trotsky 1938-39, op. cit. s. 87.
[122*] Trotsky, The death agony... , mt. s. 183.
[123*] Trotsky, `The USSR in war', op. cit. s. 4-5.
[124*] Emt. s. 21.
[125*] Emt. s. 18.
[126*] Trotsky, The Revolution Betrayed, London: New Park 1967, s. 245-46.
[127*] Trotsky, Ten years, Writings of Leon Trotsky 1938-39, mt. s. 341.
[128*] Marx, Filosofian kurjuus, Valitut teokset 6, s. 260.
[129*] Marx, Palkkatyö ja pääoma, Valitut teokset 2.
[130*] Tony Cliff, State Capitalism in Russia, London: Pluto Press 1974, s. 276.
[131*] Trotsky, `The USSR in war', mt. s. 16–17.
[132*] Isaacs, The tragedy of the Chinese Revolution, London: Secker & Warburg 1938, s. 394.
[133*] Ks. Tony Cliff, Permanent Revolution, International Socialism, 1962, No. 12, s. 17.
[134*] Emt. s. 18.
[135*] Emt.
[136*] Emt.