Julkaistu: ?
Digitalisointi: Kaj Henriksson
HTML: Jonas Holmgren
Ilmaisusta "spontaanisuus" voidaan antaa erilaisia määritelmiä, sillä ilmiöllä, johon se viittaa, on monta puolta. On kuitenkin korostettava sitä, ettei historiassa esiinny "puhdasta" spontaanisuutta: se olisi samaa kuin "puhdas" mekaanisuus. On yksinkertaisesti mahdotonta selvittää, mitkä ovat "tietoisen johdon" ainekset kaikkein "spontaaneimmassa liikkeessä", sillä niistä ei ole jäänyt mitään varmaa dokumenttia. Tämän vuoksi voidaan sanoa, että spontaanisuuden elementti on ominainen "alistettujen luokkien historialle" ja nimenomaan niiden syrjityimmille aineksille; nämä luokat eivät ole saavuttaneet omien etujensa puolesta taistelevan luokan tietoisuutta eivätkä siksi edes epäile, että niiden historialla voisi olla mitään merkitystä tai että olisi arvokasta jättää siitä mitään dokumentteja.
Näissä liikkeissä on siis "lukuisia" "tietoisen johdon" aineksia, mutta mikään niistä ei ole hallitseva eikä ylitä tietyn yhteiskunta-kerroksen "kansantietoutta", sen "tervettä järkeä" eli sen (perinteistä) maailmankatsomusta.[1]
Juuri tämän elementin de Man asettaa empiirisesti marxismia vastaan (ilmeisestikään) tajuamatta sortuvansa samaan kuin ne, jotka folklorea, noituutta jne. kuvattuaan ja sitten osoitettuaan, että näillä näkemyksillä on vahva historiallinen juuri ja että ne ovat kasvaneet tiukasti kiinni tiettyjen kansankerrosten psykologiaan, luulevat "ylittäneensä" nykyajan tieteen ja pitävät "nykyajan tieteenä" kansantajuisten tieteisjulkaisujen kyhäelmiä ja osa kerrallaan ilmestyviä hakuteoksia. Tämä on todellinen älyllisten epämuodostumien tutkimuksen alaan kuuluva tapaus, ja esimerkkejä on muitakin: juuri ne jotka ihailevat folklorea ja vaativat sen säilyttämistä; Maeterlinckiin liittyneet "noituuden kannattajat", jotka ovat sitä mieltä, että alkemia ja noituus tulisi väkivallasta erotettuina jälleen kohottaa arvoonsa, jotta tiede siten johdettaisiin hedelmällisemmälle keksintöjen tielle jne. Kuitenkin de Manilla on sattumalta eräs ansio: hän osoittaa miten välttämätöntä on tutkia ja kehitellä kansanpsykologian aineksia historiallisesti eikä sosiologisesti, aktiivisesti (siis niiden muuttamiseksi kasvattamalla niitä nykyaikaiseen ajatteluun) eikä deskriptiivisesti niin kuin hän tekee; mutta tämä välttämättömyys kävi ilmi ainakin epäsuorasti (ehkä myös nimenomaan julkituotuna) jo Iljitsin opista, minkä de Man kokonaan sivuuttaa.[2]
Jokaisessa "spontaanissa" liikkeessä on jokin alkeellinen tietoisen johdon, kurin aines. Tämä käy epäsuorasti ilmi siitä, että on olemassa virtauksia ja ryhmiä, jotka kannattavat spontaanisuutta metodina. Tässä yhteydessä on tehtävä ero puhtaasti "ideologisten" ainesten ja käytännön ainesten välillä, sekä yhtäältä spontaanisuutta immanenttina ja objektiivisena historiallisen kehkeytymisen metodina kannattavien tutkijoiden ja toisaalta sitä "poliittisena" metodina kannattavien politikoitsijoiden välillä. Edellisten kohdalla on kyseessä virheellinen käsitys, jälkimmäisten kohdalla taas välitön ja alkeellinen ristiriita, joka paljastaa käytännöllisen alkuperän, eli välittömän halun korvata tietty johto toisella. Tutkijoillakin virhe on alkuperältään käytännöllinen, mutta ei välitön kuten jälkimmäisillä. Sotaa edeltäneen ajan ranskalaisten ammattiyhdistysjohtajien epäpoliittisuus sisälsi molemmat seuraavista aineksista: se oli sekä teoreettinen virhe että ristiriita (siinä oli "sorelilainen" aines sekä ammattiyhdistysliikkeen anarkistisen suuntauksen ja sosialistisen virtauksen välisen kilpailun aines). Se oli vielä seurausta Panisin vuoden 1871 hirveistä tapahtumista: se oli ranskalaisten työläisten kolmikymmenvuotisen (1870-1900) passiivisuuden jatkoa uusien metodien ja loistavan teorian avulla. Puhtaasti "taloudellinen" taistelu ei todellakaan tuottanut mielipahaa hallitsevalle luokalle. Samaa on sanottava katalonialaisesta liikkeestä, sillä jos se "tuotti mielipahaa" hallitsevalle espanjalaiselle luokalle, se johtui pelkästään siitä, että se objektiivisesti vahvisti Katalonian tasavaltalaista separatismia aiheuttaen todellisen tasavaltalaisen teollisen liiton kuningasmielisiä suurmaanomistajia, pikkuporvaristoa ja armeijaa vastaan.
Torinon liikettä syytettiin samanaikaisesti sekä "spontaanisuudesta" että "voluntaristisuudesta" eli bergsonilaisuudesta (!). Kun analysoidaan tätä ristiriitaista syytöstä, nähdään miten hedelmällinen ja oikea liikkeelle annettu suunta oli. Se ei ollut "abstrakti" suunta, se ei perustunut tieteellisten tai teoreettisten kaavojen mekaaniseen toistoon: se ei sekoittanut teoreettiseen pohdiskeluun politiikkaa, todellista toimintaa; sitä sovellettiin todellisiin, tietyissä historiallisissa olosuhteissa muotoutuneisiin ihmisiin, joilla oli tietyt tunteet, näkemykset jne. seurauksena tiettyä aineellista tuotantoa suorittavan ympäristön ja siihen "sattumanvaraisesti" kerääntyneiden erilaisten yhteiskunnallisten ainesten "spontaaneista" yhdistelmistä. Tätä "spontaanisuuden" elementtiä ei laiminlyöty ja vielä vähemmän sitä halveksittiin: sitä koulutettiin, sitä ohjattiin, se puhdistettiin kaikesta vieraasta mikä saattoi rappeuttaa sitä, jotta siitä tulisi uudenaikaisen teorian kanssa yhdenmukainen, mutta elävällä ja historiallisesti tehokkaalla tavalla. Itse liikkeen johtajat puhuivat liikkeen "spontaanisuudesta; oli oikein, että siitä puhuttiin: tuo väite toimi virikkeenä, voimanlähteenä, syvyyssuuntaan tapahtuvana yhdistävänä tekijänä. Se oli ennen kaikkea sen kieltämistä, että kyseessä olisi ollut jotain mielivaltaista, seikkailumaista tai keinotekoista eikä historiallisesti välttämätöntä. Se antoi joukoille "teoreettisen" tietoisuuden, tietoisuuden siitä, että ne olivat historiallisten ja institutionaalisten arvojen luojia, valtioiden perustajia.
Juuri tämä "spontaanisuuden" ja "tietoisen johdon" eli "kurin" ykseys on alistettujen joukkojen todellista poliittista toimintaa, koska se on joukkojen politiikkaa eikä pelkkä joukkoihin vetoavien ryhmien seikkailu. Tässä yhteydessä nousee esiin perustavanlaatuinen teoreettinen kysymys: voiko nykyaikainen teoria olla ristiriidassa joukkojen "spontaanien" tunteiden kanssa? ("Spontaanien" siinä mielessä, että ne eivät ole peräisin jo tietoisen johtavan ryhmän suorittamasta järjestelmällisestä kasvatustoiminnasta, vaan ovat muodostuneet jokapäiväisen kokemuksen kautta, jota "terve järki", siis perinteinen kansanomainen maailmankatsomus valaisee, se, jota hyvin tavanomaisesti kutsutaan "vaistoksi", mutta joka sekin on vain historiallisesti hankittu alkeellinen ja alkukantainen ominaisuus.) Nykyaikainen teoria ja joukkojen "spontaanisuus" eivät voi olla ristiriidassa keskenään: niiden välillä on "määrällinen" ero, aste-ero, ei laadullinen ero: ne on niin sanotusti voitava "palauttaa toisiinsa". (On muistettava, että I. Kant piti tärkeänä sitä, että hänen filosofiset teoriansa olisivat sopusoinnussa terveen järjen kanssa; sama asenne on myös Crocella: muistettakoon Marxin Pyhässä perheessä esittämä väite, että vallankumouksen aikaisen ranskalaisen politiikan kaavat voidaan palauttaa klassisen saksalaisen filosofian periaatteisiin.)
Jos laiminlyödään tai, mikä on vielä pahempaa, halveksitaan niin sanottuja "spontaaneja" liikkeitä, eli jos luovutaan antamasta niille tietoinen johto, kohottamasta niitä korkeammalle tasolle tuomalla ne mukaan politiikkaan, seuraukset voivat usein olla erittäin vakavat. Käy melkein aina niin, että alistettujen luokkien "spontaanin" liikkeen rinnalle syntyy hallitsevan luokan oikeiston taantumuksellinen liike samoista syistä: taloudellinen kriisi esim. aiheuttaa yhtäältä alistettujen luokkien tyytymättömyyttä ja spontaaneja joukkoliikkeitä, toisaalta taantumuksellisten ryhmien salaliittoja, ryhmien, jotka käyttävät hyväkseen hallituksen objektiivista heikkoutta yrittääkseen vallankaappausta. Yhtenä näihin vallankaappauksiin vaikuttavista syistä on pidettävä sitä, että vastuussa olevat ryhmät luopuvat antamasta tietoista johtoa spontaanille liikehdinnälle ja tekemästä siitä siten myönteistä poliittista tekijää. Esimerkkinä tästä on Sisilian iltamessu[3] ja historioitsijoiden kiistat siitä oliko kyseessä spontaani vai järjestynyt liike. Mielestäni Sisilian iltamessussa molemmat elementit liittyvät toisiinsa: toisaalta Sisilian kansa nousi spontaaniin kapinaan provencelaisia vastaan koko kansallisella alueella sietämättömäksi tulleen sorron vuoksi; tämä kapina levisi niin nopeasti että syntyi vaikutelma samanaikaisuudesta ja niin muodoin yhteishengestä; toisaalta tapahtumiin liittyi tietoinen aines, jonka merkitys ja tehokkuus vaihtelivat ja jossa hallitsevana oli Giovanni da Procidan ja aragonialaisten salaliitto. Muita esimerkkejä saadaan kaikista menneisyyden vallankumouksista, joissa alisteiset luokat olivat runsaasti edustettuina ja joiden hierarkia perustui niiden taloudelliseen asemaan ja yhtenäisyyteen. Laajimpien kansankerrosten "spontaanit" liikkeet tekevät mahdolliseksi edistyneimmän alistetun luokan nousun valtaan valtion objektiivisen heikentymisen vuoksi. Tämäkin on "edistyksellinen" esimerkki, mutta nykymaailmassa esimerkit taantumuksesta ovat lukuisampia.
Koulumaisen ja akateemisen historiallis-poliittisen katsomuksen mukaan todellista ja arvokasta on vain sellainen liikehdintä, joka on sataprosenttisesti tietoista ja joka perustuu etukäteen yksityiskohtaisesti valmisteltuun suunnitelmaan tai joka vastaa (mikä on sama asia) abstraktia teoriaa. Todellisuudessa esiintyy kuitenkin runsaasti mitä kummallisimpia yhdistelmiä, ja on teoreetikon tehtävä etsiä tästä moninaisuudesta todisteet, jotka vahvistavat hänen teoriansa; hänen on "käännettävä" teoreettiselle kielelle historian ainekset eikä päinvastoin todellisuuden esiinnyttävä abstraktin kaavan mukaisena. Todellisuus ei koskaan noudata abstraktia kaavaa ja siksi tuollaiseen luuloon perustuva katsomus on vain passiivisuuden ilmaus. (Leonardo näki numeroita kaikissa maailmankaikkeuden ilmiöissä silloinkin kun maallikon silmät näkivät vain mielivaltaa ja kaaosta).
Se nykyisen kriisin aspekti, jota valitellen kutsutaan "materialismin aalloksi", liittyy niin sanottuun "auktoriteetin kriisiin". Nimenomaan se että hallitseva luokka on menettänyt kannatuksensa eli ei ole enää "johtava" vaan yksinomaan "hallitseva", pelkkä väkivaltakoneiston haltija, merkitsee, että suuret joukot ovat erkaantuneet perinteisistä ideologioista, eivät usko enää siihen mihin uskoivat ennen jne. Kriisi perustuukin juuri siihen, että vanha on kuolemassa, mutta uusi ei voi syntyä: tänä välikautena esiintyy mitä vaihtelevimpia sairaalloisia ilmiöitä.
Tähän kappaleeseen täytyy liittää muutamia huomioita niin sanotusta "nuorisokysymyksestä"[4], jonka syynä on vanhojen johtavien sukupolvien "auktoriteettikriisi" sekä mekaaninen este, joka on asetettu johtamiskykyisten tielle, jotteivät he täyttäisi tehtäväänsä. Ongelma on seuraava: voidaanko niin vakava kansanjoukkojen ja hallitsevien ideologioiden välinen rikkoutuma kuin se joka tapahtui sodan jälkeen, "parantaa" pelkästään estämällä voimakeinoin uusien ideologioiden leviäminen? Ratkeaako välivaihe, kriisi, jonka historiallisesti normaali ratkaisu siten estetään, välttämättä vanhan palauttamisen hyväksi? Kun otetaan huomioon noiden ideologioiden luonne, mainittu ratkaisu on poissuljettu, muttei kuitenkaan ehdottomasti. Samanaikaisesti fyysinen sorto johtaa pitemmällä tähtäyksellä yleiseen skeptisismiin ja syntyy uusi "yhdistelmä", jossa esim. katolisuudesta tulee vielä puhtaampaa jesuiittamaisuutta jne. Tästäkin voidaan päätellä, että historiallisen materialismin ennennäkemättömälle leviämiselle muodostuvat mitä suotuisimmat olosuhteet. Jopa se alkuaikojen köyhyys, jota historiallinen materialismi joukkojen keskuuteen levinneenä teoriana ei voi välttää, tekee sen leviämiskykyisemmäksi. Vanhojen ideologioiden kuolema ilmenee skeptisisminä kaikkia teorioita ja yleisiä kaavoja kohtaan sekä pitäytymisenä pelkästään taloudelliseen tekijään (ansiot jne.) ja politiikkaan, eikä ainoastaan reaalipolitiikkaan (jollaista politiikkaa on aina), vaan myös politiikkaan, joka välittömässä ilmenemismuodossaan on kyynistä (muistettakoon Preludio ai Machiavelli (Esipuhe Machiavelliin) joka on ehkä kirjoitettu prof. Rensin vaikutuksesta[5]. Mainittu professori ylisti tiettyyn aikaan - vuonna 1921 tai 1922 - orjuutta nykyaikaisena talouspoliittisena metodina).[6]
Tämä on mielestäni politiikan teorian tärkein kysymys, jonka sodanjälkeinen aika on nostattunut ja joka on vaikein ratkaista oikealla tavalla. Se liittyy Bronsteinin[8] herättämiin kysymyksiin. Bronsteinia voidaan tavalla tai toisella pitää rintamahyökkäyksen poliittisena teoreetikkona aikana, jona kyseinen taktiikka aiheuttaa vain tappioita. Tämä siirtyminen politiikan tieteen alalla liittyy vain epäsuorasti sotilaallisella alalla tapahtuneeseen, vaikkakin jokin olennainen yhteys on varmasti olemassa. Asemasota vaatii valtavia uhrauksia suunnattomilta kansanjoukoilta. Siksi tulee välttämättömäksi ennennäkemätön hegemonian keskittäminen ja niin muodoin hallitusmuoto, joka "puuttuu asioihin" enemmän, käy avoimempaan hyökkäykseen vastustajia kohtaan ja tekee sisäisen hajanaisuuden pysyvästi "mahdottomaksi": sen tulee harjoittaa kaikenlaista valvontaa, poliittista, hallinnollista jne., vahvistaa hallitsevan ryhmän hegemonista "asemaa" jne. Kaikki tämä osoittaa, että historiallispoliittisessa tilanteessa on tultu käännekohtaan, sillä kun "asemasota" on politiikassa kerran voitettu, ratkaisu on lopullinen. Politiikassa toisin sanoen käydään asemasotaa niin kauan kun pyritään valloittamaan asemia, joiden merkitys ei ole ratkaiseva, milloin siis kaikki hegemonian ja valtion voimavarat eivät ole liikuteltavissa. Mutta kun syystä tai toisesta nämä asemat ovat menettäneet arvonsa ja vain ratkaisevilla on merkitystä, siirrytään vaikeaan piirityssotaan, jossa vaaditaan poikkeuksellista sitkeyttä, kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä. Politiikassa piirittäminen on molemminpuolista, vaikkei siltä vaikuttaisikaan, ja jo pelkästään se miten hallitsevassa asemassa oleva kerskuu kaikilla voimavaroillaan, osoittaa miten hän arvioi vastustajansa.
Tämä kysymys kuuluu asemasodasta ja liikkuvasta sodasta käydyn keskustelun piiriin, koska se heijastuu suurten johtajien (strategien) ja alisteisessa asemassa olevien psykologiaan. Se on myös (jos niin voidaan sanoa) strategian ja taktiikan yhtymäkohta sekä politiikassa että sotataidossa. Yksilöt (myös suurten joukkojen muodostajina) ovat taipuvaisia käsittämään sodan vaistonvaraisesti, "partisaanisotana" tai "garibaldilaisena" sotana (joka on "partisaanisodan" kehittyneempi muoto). Politiikassa virhe tapahtuu siksi, ettei täsmälleen ymmärretä, mitä valtio on (kokonaisvaltaisessa merkityksessä: diktatuuri + hegemonia); sodassa tapahtuu samanlainen virhe, se vain koskee vihollisen ymmärtämistä (ymmärretään väärin sekä oma valtio että vihollisvaltio). Kummassakin tapauksessa virhe on sidottu yksilön, kunnan tai maakunnan partikularismiin, joka johtaa vastustajan ja sen taisteluorganisaation aliarvioimiseen.
[1]. Käsitteistä "kansantietous" (folklore) ja "terve järki" (senso comune), ks. Vankilavihkot, valikoima l, &. 34.
[2] Iljitsh-Lenin, - Henri de Man (1885-1953), belgialainen poliitikko, Gramscin viittaus, ks. de Man: Il supermento del marxismo (marxismin ylittäminen), Bari 1929.
[3] Sisilian iltamessu. - Maaliskuun 30. päivänä v. 1282 Palermon kaupunki nousi kapinaan. Sisilian muut asukkaat seurasivat esimerkkiä ja onnistuivat aatelismies Giovanni da Procidan johdolla lyhyessä ajassa karkottamaan ranskalaiset hallitsijansa saaresta. Tämä kansannousu, jota kutsutaan Sisilian iltamessuksi, pani alulle kaksikymmentä vuotta kestäneen selkkausten sarjan, joihin lähes kaikki Italian valtiot osallistuivat kukin tilaisuutta hyväksi käyttäen paikallisen itsenäisyytensä lisäämiseksi,
[4] Gramsci esittää joitakin huomioita nuorisokysymyksestä ensimmäisessä vihkossa, ks. Q l §127.
[5] Viittaus Benito Mussolinin artikkeliin Preludio ai Machiavelli "Gerarchia"-lehdessä, huhtikuu 1924, Mussolini kirjoittaa: "Ruhtinas on sana, joka merkitsee valtiota. Machiavellin käsityksen mukaan Ruhtinas on valtio. Yksilöiden pyrkiessä yhteiskunnalliseen atomismiin, johon heitä kannustaa heidän itsekkyytensä, valtio edustaa organisaatiota ja rajoitusta. Yksilö pyrkii jatkuvasti karkuun. Hän pyrkii rikkomaan lakia, jättämään verot maksamatta ja sodat sotimatta. Harvat ovat ne, sankarit ja pyhimykset, jotka uhraavat itseään valtion alttarilla. Myös niihin valtio-muotoihin, jolta Ensyklopedia - Rousseaun vuoksi tätä teosta luonnehtii äärettömän liioiteltu optimismi - kuvailee, sisältyy näin ollen valtion järjestyneen voiman ja yksilöiden sekä ryhmien välinen erimielisyys. Puhtaasti yhteisymmärrykseen (konsensukseen) perustuvia valtiomuotoja ei ole koskaan ollut eikä niitä tule todennäköisesti olemaankaan."-Vrt. viite 10.
[6] Viittaus Giuseppe Rensin artikkeliin "La belva bionda", lehdessä Rivistä di Milano 5.3.1920.
[7] Asemasota ja liikkuva sota. - Ensimmäisessä maailmansodassa erityisesti joukkojen tukeutuminen juoksuhautajärjestelmään merkitsi usein pitkällistä asemasotaa, jota seurasi liikkuvan sodan jaksoja. Viittaukset näihin sotilaallisiin käsitteisiin ovat yleisiä Gramscin poliittisissa muistiinpanoissa, ks. seur. "Tämän päivän Ruhtinas". Kriittisiä huomioita tästä aiheesta esittää Perry Anderson artikkelissaan "The Antinomies of Antonio Gramsci", lehdessä "New Left Review n:o 100. Ks. myös Pertti Hynysen esitelmä kokoelmassa "Puhe oli Gramscista", KSL, Helsinki 1981.
[8] Bronstein-Trotski.