Julkaistu: Ensin venäjäksi, saksaksi ja ranskaksi »Kommunistisen Internationaalin» numerossa 14 vuonna 1920; julkaistu italiaksi ilman allekirjoitusta 14. maaliskuuta 1921 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 73
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 274–290. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Digitalisointi: Kaj Henriksson
iHTML: Jonas Holmgren & Joonas Laine
Eräs Italian valtuuskunnan jäsen kertoi Torinon työläisille palattuaan Neuvosto-Venäjältä, että koroketta, jolla valtuuskunta Kronstadtissa otettiin vastaan, koristi tunnus: »Eläköön Torinon vuoden 1920 huhtikuun yleislakko!»
Työläisissä tämä uutinen herätti suurta iloa ja tyydytystä. Suurin osa Venäjällä vierailleesta italialaisesta valtuuskunnasta oli vastustanut huhtikuun yleislakkoa. Lakkoa torjuvissa lehtikirjoituksissa väitettiin, että torinolaiset työläiset uskoivat harhakuviin ja yliarvioivat lakon merkityksen.
Tästä syystä torinolaiset työläiset ilahtuivat suuresti kronstadtilaisten tovereiden osoittamasta myötätunnosta, ja niinpä he totesivat: »Venäläiset kommunistitoverimme ovat tajunneet ja arvioineet huhtikuun lakon merkityksen selkeämmin kuin italialaiset opportunistit ja antaneet näille hyvän opetuksen.»
Torinon huhtikuun liike oli todella suurenmoinen tapahtuma niin Italian proletariaatin historiassa kuin myös Euroopan ja ehkä koko maailman proletariaatin historiassa.
Ensimmäisen kerran historiassa tietyn maan proletariaatti koetteli itseään ryhtymällä taisteluun tuotannon valvonnasta, vaikka nälänhätä ja työttömyys eivät sitä siihen pakottaneet. Eikä taisteluun sitä paitsi lähtenyt vain vähemmistö, vain työväenluokan etujoukko, vaan siihen liittyivät kaikki Torinon työläiset, jotka puutetta ja uhrauksia uhmaten kamppailivat loppuun saakka.
Metallityöläiset olivat lakossa kuukauden, muut kymmenen päivää.
Kymmenenä viimeisenä päivänä yleislakko levisi koko Piemonten alueelle. Lakko sai liikkeelle noin puoli miljoonaa teollisuus- ja maatyöläistä; lakkoalueiden väestöluku oli kaiken kaikkiaan noin neljä miljoonaa.
Italian kapitalistit suuntasivat kaikki voimansa tukahduttaakseen työväenliikkeen Torinossa. Heidän käytettävissään olivat kaikki porvarillisen valtion heille suomat keinot, kun taas työläiset kävivät taistelua yksin, vailla Sosialistisen puolueen johdon ja Ammatillisen Keskusliiton minkäänlaista apua. Puolueen ja Keskusliiton johto päinvastoin pilkkasi torinolaisia työläisiä, teki kaikkensa estääkseen italialaisia työläisiä ja talonpoikia toimimasta vallankumouksellisesti, auttamasta torinolaisia veljiä ja osoittamasta solidaarisuutta näitä kohtaan.
Torinon työläisten taisteluhenki ei kuitenkaan laantunut. He kestivät horjumatta koko kapitalistisen taantumuksen hyökkäyksen, pitivät viimeiseen saakka yllä kuria ja pysyivat tappion jälkeenkin uskollisina kommunismin aatteelle ja maailmanvallankumoukselle.
Propaganda, jota anarkistit ja syndikalistit suuntasivat puoluekuria ja proletariaatin diktatuuria vastaan, ei millään tavoin vaikuttanut työläisjoukkoihin, ei silloinkaan, kun lakko johtajien petturuuden tähden päättyi tappioon. Se johti vain siihen, että torinolaiset työläiset vannoivat voimistavansa vallankumouksellista taistelua ja käyvänsä sitä kahdella rintamalla: sekä voitokasta porvaristoa vastaan että luopiojohtajia vastaan.
Torinolaisten joukkojen osoittaman vallankumouksellisen tietoisuuden ja kurin historiallinen perusta on niissä taloudellisissa ja poliittisissa oloissa, joissa luokkataistelu on Torinossa kehittynyt.
Torino on tyypillinen teollisuuskeskus. Melkein kolme neljäsosaa sen puolesta miljoonasta asukkaasta on työläisiä. Pikkuporvarillista ainesta on sen sijaan erittäin vähän. Torinossa on lisäksi huomattavasti virkamiehiä ja teknikoita, jotka ovat ammatillisesti järjestäytyneitä ja kuuluvat Työkamariin. Kaikissa suurissa lakoissa he ovat taistelleet työläisten rinnalla. Niinpä ainakin useimmat heistä ovat omaksuneet todella proletaarisen ajattelutavan taistellessaan pääomaa vastaan, vallankumouksen ja kommunismin puolesta.
Torinon tuotanto on suuremmalta osaltaan hyvin keskittynyttä ja yhtenäistä. Keskeinen asema on metalliteollisuudella, jonka piirissä työskentelee noin viisikymmentätuhatta työläistä ja kymmenentuhatta teknikkoa ja virkamiestä. Jo pelkästään Fiatin tehtaissa työskentelee kolmekymmentäviisituhatta työläistä, teknikkoa ja virkamiestä. Yhtiön tehtaista tärkeimmät työllistävät kuusitoistatuhatta työläistä, jotka tuottavat kaikentyyppisiä autoja käyttäen nykyaikaisimpia ja kehittyneimpiä menetelmiä.
Autotuotanto luonnehtii koko Torinon metalliteollisuutta. Suurin osa siinä toimivista työntekijöistä on ammattityöläisiä ja teknikkoja, joiden ajattelutapa — toisin kuin esim. englantilaisten ammattityöläisten — ei ole pikkuporvarillinen.
Metalliteollisuutta hallitseva autoteollisuus on alistanut valtaansa muut teollisuudenhaarat, sellaiset kuin puunjalostus- ja kumiteollisuuden.
Metallityöläiset ovat Torinon proletariaatin kärkijoukko. Tämän teollisuudenhaaran erityispiirteiden tähden jokaisesta metallityöläisten alkuunpanemasta liikehdinnästä kehittyy yleinen, luonteeltaan poliittinen ja vallankumouksellinen joukkoliike, vaikka se alussa on asettanutkin pelkästään ammatillisia vaatimuksia.
Torinossa on ainoastaan yksi merkittävä ja voimakas ammattijärjestö: Työkamari, johon kuuluu yhdeksänkymmentätuhatta jäsentä. Anarkistisilla ja syndikalistisilla ryhmillä ei ole sanottavaa vaikutusvaltaa työläisjoukkoihin. Joukot kannattavat lujasti ja päättäväisesti Sosialistisen puolueen paikallisosastoa, jossa on enimmäkseen kommunistityöläisiä.
Kommunistisella liikkeellä on seuraavat taisteluosastot: puolueosasto, johon kuuluu tuhatviisisataa jäsentä, kaksikymmentäkahdeksan opintokerhoa, joiden toimintaan osallistuu yhteensä kymmenentuhatta henkilöä sekä kaksikymmentäkolme nuorisojärjestöä, joissa toimii kaksituhatta jäsentä.
Jokaisessa tehtaassa toimii vakituinen kommunistinen ryhmä, jolla on oma johtoelimensä. Ryhmät kuuluvat yrityksen sijainnin mukaan kortteliryhmiin, joita johtaa puolueen kaupunkiosaston toimikunta. Osasto puolestaan johtaa koko kaupungin kommunistista liikettä ja työläisjoukkoja.
Ennen porvarillista vallankumousta, joka loi Italian nykyisen porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän, Torino oli Piemonten, Ligurian ja Sardinian käsittävän pienen valtion pääkaupunki. Tuohon aikaan Torinon pääelinkeinot olivat pienteollisuus ja kauppa.
Kun Italia yhdistyi ja Roomasta tehtiin pääkaupunki, näytti siltä kuin Torino menettäisi keskeisen asemansa. Kaupunki selviytyi kuitenkin nopeasti taloudellisesta kriisistä, ja siitä tuli yksi Italian tärkeimmistä teollisuuskeskuksista. Italialla on tavallaan kolme pääkaupunkia: Rooma, joka on porvarillisen valtion hallinnollinen keskus; Milano, johon maan kauppa ja finanssielämä ovat keskittyneet (kaikki pankit, kauppatoimistot ja rahalaitokset sijaitsevat Milanossa) ja viimein Torino, teollisuuskeskus, jossa teollinen tuotanto on Italian kehittyneintä. Kun Roomasta tuli pääkaupunki, Torino menetti porvarillisen keskikerroksensa ja pikkuporvarillisen älymystönsä, jotka tarjosivat uudelle valtiolle välttämättömän hallinnollisen henkilökunnan. Toisaalta kehittyvä suurteollisuus houkutteli Torinoon Italian työväenluokan parhaimmiston. Kaupungin kehitysprosessi on sekä Italian että Italian proletaarisen vallankumouksen historian kannalta mitä mielenkiintoisin.
Torinon proletariaatista tuli näin Italian työläisjoukkojen henkinen johtaja. Joukkoja yhdistävät tähän kaupunkiin monenlaiset siteet: sukujuuret, perinteet, historia, henkiset siteet (niinpä jokainen italialainen työläinen toivookin voivansa työskennellä Torinossa).
Kaikesta tästä käy ilmi, miksi työläisjoukot kaikkialla Italiassa tahtoivat — uhmaten jopa johtajiensa tahtoa — osoittaa solidaarisuutensa Torinon suurlakkoon osallistuneille. He näkevät tässä kaupungissa kommunistisen vallankumouksen pääkaupungin, Italian proletaarisen vallankumouksen Petrogradin.
Vuosina 1914–18 käydyn imperialistisen sodan aikana Torino koki kaksi aseellista kapinaa. Ensimmäinen puhkesi toukokuussa 1915, ja sen tarkoituksena oli estää Italiaa puuttumasta Saksaa vastaan käytyyn sotaan (tämän kapinan yhteydessä tuhottiin työväentalo). Toinen, vuoden 1917 elokuun kapina, oli laaja, aseellinen vallankumoustaistelu.
Tieto Venäjän Helmikuun vallankumouksesta herätti torinolaisissa kuvaamatonta riemua. Työläiset itkivät liikutuksesta kuullessaan, että Petrogradin työläiset olivat kukistaneet tsaarin. Torinolaiset työläiset eivät kuitenkaan antaneet Kerenskin ja menševikkien kauniiden korulauseiden hämätä itseään. Kun heinäkuussa 1917 Petrogradin neuvoston lähetystö saapui Torinoon niin noin viisikymmentuhatpäinen työläisjoukko otti lähettiläät, menševikit Smirnovin ja Goldenbergin vastaan riemuhuudoin: »Eläköön Lenin! Eläkööt bolševikit!»
Goldenberg ei ollut erityisen tyytyväinen vastaanottoon. Hän ei voinut käsittää, kuinka toveri Lenin oli saattanut saavuttaa Torinon työläisten keskuudessa sellaisen suosion. Ei myöskään pidä unohtaa, että kyseinen tapahtuma sattui sen jälkeen kun heinäkuun bolševikkikapina oli kukistettu ja Italian porvarillinen lehdistö oli hyökännyt Leniniä ja bolševikkeja vastaan, leimannut heidät roistoiksi ja juonittelijoiksi, saksalaisen imperialismin vakoojiksi ja asiamiehiksi.
Siitä päivästä alkaen kun Italia oli liittynyt sotaan (mikä tapahtui 24. toukokuuta 1915), ei Torinon proletariaatti ollut järjestänyt ainoatakaan joukkomielenosoitusta.
Petrogradin työläisneuvoston valtuuskunnan kunniaksi järjestetty merkittävä suurkokous aloitti uuden joukkoliikkeiden kauden. Ei kulunut kuukauttakaan, kun Torinon työläiset jo nousivat ase kädessä vastustamaan italialaista imperialismia ja militarismia. Kapina puhkesi 23. elokuuta 1917. Viisi päivää työläiset taistelivat kaupungin kaduilla. Työläiset, joiden onnistui hankkia kivääreitä, kranaatteja ja jopa konekivääreitä, saivat vallatuksi eräitä kortteleita ja kolme tai neljä kertaa he yrittivät tunkeutua keskustaan, missä hallinnolliset laitokset ja armeijan esikunta sijaitsivat.
Kaksi sodan ja taantumuksen kourissa vietettyä vuotta oli kuitenkin heikentänyt proletariaatin ennen niin voimakasta organisaatiota, vastustaja oli paremmin aseistettu ja niinpä työläiset lyötiin. He toivoivat turhaan saavansa tukea sotilailta; näille oli uskoteltu, että kapina oli saksalaisten juonia.
Kansa rakensi barrikadeja, kaivoi juoksuhautoja, ympäröi sähköistetyllä piikkilangalla eräitä kortteleita ja torjui viiden päivän ajan kaikki sotilaiden ja poliisien hyökkäykset. Yli 500 työläistä kaatui, yli 2000 haavoittui vakavasti. Tappion jälkeen työväen paras aines vangittiin ja karkotettiin pois. Proletaarinen liike menetti vallankumouksellisen elinvoimansa. Torinon proletariaatin kommunistinen mieliala ei kuitenkaan vielä ollut laantunut.
Tämän osoittivat pian elokuun kapinan jälkeen toimitetut Torinon Osuuskuntaliiton hallintoneuvoston vaalit. Osuuskuntaliitto on mahtava järjestö, joka hankkii elintarvikkeet neljäsosalle Torinon väestöstä.
A.C.T. :hen (A.C.T. — Torinon osuuskuntaliitto) kuuluu rautatieosuuskunta ja työläisten yleinen assosiaatio. Hallintoneuvosto oli vuosia ollut Sosialistisen puolueen paikallisosaston käsissä. Osasto ei kuitenkaan enää kyennyt tekemään tehokasta agitaatiotyötä joukkojen keskuudessa.
Liiton omaisuus koostui pääasiassa rautatieosuuskunnan osakkeista, jotka olivat työläisten ja heidän perheittensä hallussa. Liiton menestyksellisen toiminnan myötä osakkeiden hinta oli noussut 50 liirasta 700 liiraan. Puolueen oli kuitenkin onnistunut saada osakkaat vakuuttuneiksi siitä, ettei työläisten osuuskuntaliikkeen tarkoitus ole tuottaa yksityistä voittoa vaan tukea ja edistää vallankumouksellista työtä, siksi osakkaat tyytyivät 3,5 %:n osinkoon, joka laskettiin nimellisarvosta eli 50 liirasta, ei reaalihinnasta eli 700 liirasta. Elokuun kapinan jälkeen muodostettiin poliisin ja porvarillisen ja reformistisen lehdistön suosiollisella avustuksella rautatietyöläisten komitea, joka pyrki anastamaan Sosialistiselta puolueelta vallan hallintoneuvostossa. Se lupasi välittömästi hyvittää osakkeenomistajille nimellisarvon ja reaaliarvon välisen 650 liiran eron ja taata rautatieläisille tiettyjä etuja ruokatavaroiden jakelussa. Reformistiset petturit ja porvarillinen lehdistö käynnistivät koko propaganda- ja agitaatiokoneistonsa tehdäkseen proletaarisesta Osuuskuntaliitosta pikkuporvarillisen liikeyrityksen. Työväenluokkaa vainottiin kaikin mahdollisin keinoin. Sensuuri tukahdutti sosialistisen osaston äänen. Kaikesta vainosta, kaikesta ahdistelusta huolimatta saivat sosialistit, jotka olivat koko ajan tinkimättä pitäneet työläisosuuskuntaa luokkataisteluvälineenä, jälleen enemmistön Osuuskuntaliitossa.
Sosialistinen puolue sai 800:sta annetusta äänestä 700, vaikka suurin osa äänestäjistä oli rautatieläisiä, joilta elokuun kapinan tappion jälkeen odotettiin tiettyä horjuntaa ja jopa taantumuksellista asennoitumista.
Imperialistisen sodan päätyttyä proletaarinen liike eteni nopein askelin. Torinon työläisjoukot ymmärsivät, että sodan aloittama historiallinen kausi erosi oleellisesti sotaa edeltäneestä vaiheesta. Torinon työväenluokalle selvisi hetkessä, että III Internationaali on se järjestö, jonka avulla maailman proletariaatti voi johtaa sisällissotaa ja jonka avulla se ottaa poliittisen vallan, rakentaa proletariaatin diktatuurin ja luo uudet taloudelliset ja yhteiskunnalliset suhteet.
Kaikissa työläisten kokouksissa keskusteltiin vallankumoukseen liittyvistä taloudellisista ja poliittisista ongelmista. Työväen etujoukon parhaimmisto ryhtyi levittämään kommunistista viikkolehteä »L'Ordine Nuovo». Tämän lehden palstoilla käsiteltiin vallankumouksen eri ongelmia. Pohdittiin, kuinka organisoida vallankumouksellisesti joukot, joiden tulee suunnata ammattiyhdistysten toiminta palvelemaan kommunismin aatetta, miten muuttaa ammatillinen taistelu, irrottaa se ahtaista korporatiivisista ja reformistisista pyrkimyksistä, kehittää siitä vallankumouksellista taistelua, jonka tavoitteena on tuotannon valvonta ja proletariaatin diktatuuri. Myös kysymys tehdasneuvostoista otettiin käsiteltäväksi.
Torinon tehtaissa toimi ennestään pieniä kapitalistien tunnustamia työläiskomiteoita, joista muutamat olivat jo alkaneet taistella ammattijärjestön virkavaltaisuutta, reformistista henkeä ja laillisuutta korostavia tendenssejä vastaan.
Suurin osa näistä komiteoista oli kuitenkin ammattiyhdistyksen tekeleitä. Komiteoiden (sisäisten tehdaskomiteoiden) ehdokaslistat laadittiin ammattiliitoissa, jotka valitsivat mieluiten opportunistisia suuntauksia kannattavia työläisiä. Nämä eivät aiheuttaisi työnantajille vaikeuksia, vaan tukahduttaisivat alkuunsa jokaisen joukkoliikkeen ilmauksen. »L'Ordine Nuovon» kannattajien propagandassa vaadittiin ennen kaikkea, että sisäiset tehdaskomiteat uudistetaan ja että työläisjoukot, eivät ammattiyhdistysbyrokraatit, asettavat ehdokkaat. Heidän mukaansa tehdasneuvostoille kuuluivat seuraavat tehtävät: tuotannon valvonta, joukkojen aseistaminen ja niiden sotilaallinen kouluttaminen, poliittinen ja ammatillinen valmentaminen. Neuvostojen oli lakattava kahlekoirien tavoin vartioimasta hallitsevien luokkien etuja, hillitsemästä joukkojen kapitalistisen järjestelmän vastaista toimintaa.
Joukot ottivat innokkaasti vastaan neuvostojen puolesta tehdyn propagandan. Puolessa vuodessa neuvostoja perustettiin kaikissa metallialan tehtaissa ja konepajoissa, kommunistit saavuttivat enemmistön metallityöväen liitossa. Työkamarin kokouksen enemmistö hyväksyi tehdasneuvostoja ja tuotannon valvontaa koskevat periaatteet. Niiden kannalle asettui myös suurin osa Työkamariin kuuluvista ammattiliitoista.
Tehdasneuvostojen organisaatio pohjautuu seuraaviin periaatteisiin: jokaisessa tehtaassa ja konepajassa valitaan edustukseen perustuva (ei enää vanha byrokraattinen) elin, jonka avulla proletariaatti ilmaisee voimansa, taistelee kapitalistista järjestelmää vastaan tai valvoo tuotantoa, kasvattaa kaikkia työläisjoukkoja osallistumaan vallankumoukselliseen taisteluun ja työväenvaltion rakennustyöhön. Tehdasneuvostot on muodostettava tuotantoperiaatteen mukaan. Neuvoston tulee olla työväenluokalle esikuva kommunistisesta yhteiskunnasta, joka toteutetaan proletariaatin diktatuurin kautta. Tuossa yhteiskunnassa ei tule olemaan luokkajakoa, kaikkia yhteiskunnallisia suhteita säätelevät tuotannon tekniset vaatimukset ja tuotantoa vastaava yhteiskuntaorganisaatio, eikä niitä enää alisteta valtiollisen elimen valvontaan. Työväenluokan tulee ymmärtää, kuinka kaunis ja jalo on aate, jonka puolesta se taistelee ja uhrautuu. Työväenluokan tulee tietää, että sen on käytävä läpi tiettyjä vaiheita saavuttaakseen tämän ihanteen, sen tulee tunnustaa vallankumouksellisen kurin ja diktatuurin välttämättömyys.
Jokainen tehdas koostuu osastoista ja jokainen osasto työryhmistä. Kukin ryhmä suorittaa tietyn osatehtävän; jokaisen ryhmän työläiset valitsevat edustajan, työläisen, jota sitoo imperatiivinen ja ehdollinen mandaatti. Kaikkien edustajien kokous muodostaa neuvoston, joka valitsee keskuudestaan toimeenpanevan komitean. Toimeenpanevien komiteoiden poliittiset sihteerit muodostavat neuvostojen keskuskomitean, joka valitsee keskuudestaan kaupunkikomitean hoitamaan propagandatyötä, laatimaan työsuunnitelmia, hyväksymään koko liikkeen, yksityisten tehtaiden ja jopa yksityisten työläisten tekemät ehdotukset.
Monet tehdasneuvostojen tehtävät ovat luonteeltaan puhtaasti teknisiä ja teollisia. Näitä ovat esimerkiksi teknisen henkilökunnan valvominen, työväenluokan vihollisiksi paljastuneiden erottaminen, taistelu hallintoa vastaan, vapauksien ja oikeuksien puolesta sekä tehtaan, sen tuotannon ja varainhoidon valvominen.
Tehdasneuvostot juurtuivat hyvään maahan. Joukot hyväksyivät tämän kommunistisen organisaatiomuodon mielellään, ryhmittyivät toimeenpanevien komiteoiden ympärille ja tukivat tarmokkaasti taistelua kapitalistista itsevaltiutta vastaan. Huolimatta siitä, etteivät teollisuusmiehet eivätkä ammattiyhdistysbyrokraatit halunneet tunnustaa neuvostoja ja komiteoita, nämä menestyivät hyvin. Ne häätivät keskuudestaan kapitalistien kätyrit ja vakoojat, solmivat yhteyksiä virkamiehiin ja asiantuntijoihin saadakseen tietoa finansseja ja tuotantoa koskevista kysymyksistä. Ne keskittivät itselleen kurinpitovallan tehtaan jokapäiväisessä elämässä ja osoittivat epäyhtenäisille ja hajanaisille joukoille, mitä työläisten itsehallinto teollisuudessa merkitsee.
Neuvostojen ja sisäisten komiteoiden toiminnan luonne kävi selvimmin ilmi lakkojen aikana. Aiemmin äkilliset ja satunnaiset lakot muuttuivat vallankumouksellisten joukkojen tietoisen aktiivisuuden ilmauksiksi. Neuvostoista ja sisäisten komiteoiden organisaatiosta tuli teknisesti niin täydellisiä ja toimintakykyisiä, että Fiatin tehtaassa voitiin viidessä minuutissa järjestää 42:een tehdasosastoon jakautuneen 16 000 työläisen työnseisaus.
Tehdasneuvostot esittivät 3. joulukuuta 1919 mittavan näytteen kyvystään johtaa laajaa joukkoliikettä. Koko joukkoliikkeen mekanismia hoiti Sosialistisen puolueen paikallisosasto. Sen käskystä tehdasneuvostot mobilisoivat yhdessä tunnissa, ilman minkäänlaisia esivalmisteluja 120 000 tehtaittain järjestäytynyttä työläistä. Tuntia myöhemmin proletaarien armeija vyöryi kaupungin halki ja pyyhkäisi kaduilta ja toreilta nationalistisen ja militaristisen kuonan.
Tehdasneuvostojen muodostamiseen suuntaavaa liikettä opastivat Sosialistisen puolueen paikallisosastoon ja ammattijärjestöihin kuuluvat kommunistit. Myös anarkistit kantoivat kortensa kekoon; he tarjosivat parhaansa mukaan yliammuttua fraseologiaansa marxilaisten kommunistien selkeän ja täsmällisen kielen tilalle.
Liike kohtasi raivokasta vastarintaa ammatillisten toimihenkilöiden, Sosialistisen puolueen johdon ja »Avanti!»-lehden taholta. Vastustajien polemiikki perustui kahden käsitteen, »tehdasneuvoston» ja »neuvostovallan» väliseen eroon. Heidän johtopäätöksensä olivat pelkkää älynleikkiä, abstraktista ja byrokraattista. Mahtipontisten fraasiensa suojissa he toivoivat salaa, etteivät joukot sittenkään osallistuisi suoraan vallankumoukselliseen taisteluun, että ne pysyisivät edelleenkin ammatillisten järjestöjen huomassa. Puolueen johtomiehet kieltäytyivät tekemästä vallankumouksellisia aloitteita ilman koordinoitua toimintasuunnitelmaa. Kuitenkaan he eivät panneet rikkaa ristiin valmistellakseen ja laatiakseen tuon suunnitelman.
Koko ammattiyhdistyskoneisto käynnistettiin estämään muun Italian työläisjoukkoja seuraamasta Torinon esimerkkiä. Niinpä torinolainen liike ei pystynyt ulottumaan paikallisesta kehästään. Torinon liikettä pilkattiin, se tehtiin naurunalaiseksi, sitä paneteltiin ja arvosteltiin kaikin tavoin.
Ammatillisten elinten ja Sosialistisen puolueen johdon ankara arvostelu vain vireytti kapitalisteja, joita ei pidättänyt enää mikään heidän hyökkäilyissään Torinon proletariaattia ja tehdasneuvostoja vastaan. Tehtailijoiden konferenssissa, joka pidettiin Milanossa maaliskuussa 1920, laadittiin hyökkäyssuunnitelma. Mutta varsinaiset »työväenluokan holhoojat», sen taloudelliset ja poliittiset järjestöt, eivät piitanneet tästä tosiseikasta. Kaikkien hylkäämänä Torinon proletariaatti joutui aivan yksin taistelemaan kansallista kapitalismia ja valtiovaltaa vastaan. Torinoon ryntäsi kokonainen poliisiarmeija ja strategisiin kohtiin kaupungin ympärille sijoitettiin tykistöä ja konekiväärejä. Kun koko tämä sotakoneisto oli saatu valmiuteen kapitalistit ryhtyivät yllyttämään proletariaattia yhteenottoon. On totta, että proletariaatti epäröi näissä poikkeuksellisen vaikeissa taisteluoloissa, mutta kun kävi ilmi, että yhteenotto oli väistämätön, työväenluokka nousi rohkeasti taisteluun ja tahtoi viedä sen voittoon.
Metallityöläiset lakkoilivat kokonaisen kuukauden, muut kymmenen päivää. Koko provinssin teollisuustuotanto pysähtyi ja liikenneyhteydet katkesivat. Torinon proletariaatti oli eristetty muusta Italiasta; puolueen keskuselimet eivät näet tehneet elettäkään auttaakseen sitä. Ne eivät edes julkaisseet kannanottoa selvittääkseen Italian kansalle Torinon työläisten taistelun merkityksen. »Avantit» kieltäytyi julkaisemasta puolueen paikallisosaston julkilausumaa. Torinolaiset toverit leimattiin kaikkialla anarkisteiksi ja seikkailijoiksi. Samoihin aikoihin oli puolueen valtakunnallisen neuvoston määrä kokoontua Torinossa. Kokous siirrettiin Milanoon, koska sosialistit eivät pitäneet »suurlakon uhriksi joutunutta kaupunkia» sopivana paikkana käydä sosialistisia keskusteluja.
Tapahtumien kulku paljasti lopullisesti puolueen johtajiksi nimettyjen henkilöiden kykenemättömyyden. Samaan aikaan kun työläisjoukot puolustivat urhoollisesti tehdasneuvostoa, ensimmäistä työläisdemokratiaan perustuvaa, työväenvaltaa toteuttavaa järjestäytymismuotoa, Milanossa jaariteltiin teoreettisista suunnitelmista ja menetelmistä, jotka koskivat neuvostoja poliittisen vallan muotoina, pohdittiin poliittisen vallan valloittamista. Keskusteltiin siitä, kuinka vahvistaa olemattomat saavutukset ja jätettiin samalla Torinon proletariaatti oman onnensa nojaan, annettiin porvaristolle tilaisuus tuhota työväen saavuttama valta.
Italian työläiset osoittivat monin tavoin solidaarisuutensa Torinon tovereita kohtaan. Pisan, Livornon ja Firenzen rautatietyöläiset kieltäytyivät kuljettamasta joukkoja Torinoon. Livornon ja Genovan satamatyöläiset ja merimiehet pysäyttivät työnsä. Useissa kaupungeissa proletariaatti ryhtyi lakkoon ammattiliittojen kielloista huolimatta.
Torinon ja Piemonten yleislakko kaatui ammatillisten järjestöjen ja itse puolueen sabotaasiin ja vastarintaan. Lakolla oli kuitenkin erittäin suuri kasvattava merkitys. Se osoitti, että työläisten ja talonpoikien liitto on käytännössä mahdollinen, se näytti jälleen kerran, että on herkeämättä taisteltava ammattijärjestöjen virkavaltaista koneistoa vastaan. Tähän koneistoon tukeutuvat opportunistiset parlamentaarikot ja reformistit pyrkiessään tukahduttamaan työtätekevien jokaisen vallankumouksellisen joukkoliikkeen.