Julkaistu: 3. heinäkuuta 1920 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 8
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 228–234. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Skannaus & oikoluku: Miika Salo
HTML: Joonas Laine
Kaikki poliittisen vallan muodot voidaan ymmärtää ja selittää historiallisesti vain todellisen taloudellisen vallan oikeudellisina välineinä, järjestöinä jotka puolustavat tiettyjä tuotanto- ja jakelusuhteita ja ovat samalla niiden kehityksen ehto. Tämän historiallisen materialismin perustavaan ja alkeelliseen sääntöön perustuvat kaikki teesit, joita olemme pyrkineet kehittelemään tehdasneuvostokysymyksen yhteydessä. Tästä väittämästä käsin olemme pitäneet proletariaatin todellisten ongelmien kannalta keskeisenä ja ensisijaisena sitä myönteistä kokemusta, jota on antanut työläisjoukkojen syvältä kumpuava, neuvostojen luomiseen, kehittämiseen ja koordinoimiseen tähtäävä liike. Sen tähden olemme sitä mieltä, että 1) vallankumous ei välttämättä ole proletaarinen eikä kommunistinen, vaikka se pyrkisi ja onnistuisikin kumoamaan porvarillisen valtion poliittisen hallituksen; 2) vallankumous ei ole proletaarinen eikä kommunistinen vielä silloinkaan kun se pyrkii ja onnistuu tuhoamaan edustuslaitoksen ja hallinnollisen koneiston, joiden avulla keskushallitus toteuttaa porvariston valtaa; 3) vallankumous ei ole proletaarinen eikä kommunistinen edes siinä tapauksessa, että kansannousu hyökyaallon tavoin nostaa valtaan ihmiset, jotka sanovat olevansa (ja todella ovatkin) kommunisteja. Vallankumous on proletaarinen ja kommunistinen vasta silloin, kun se vapauttaa proletaariset ja kommunistiset tuotantovoimat, jotka ovat kehittyneet kapitalistiluokan hallitseman yhteiskunnan helmassa. Vallankumous on proletaarinen ja kommunistinen sikäli kuin se edistää proletaaristen ja kommunististen tuotantovoimien kasvua ja järjestäytymistä, antaa niille kyvyn työskennellä kärsivällisesti ja järjestelmällisesti uusien tuotanto- ja jakelusuhteiden rakentamiseksi, sellaisen uuden järjestyksen luomiseksi, jossa yhteiskunnan jakautuminen luokkiin ei enää ole mahdollinen ja jonka kehitys merkitsisi valtiovallan kuoleutumista ja proletaariluokan poliittisen puolustusjärjestelmän vähittäistä hajoamista. Tällöin proletariaatti katoaa luok kana samastuen koko ihmiskuntaan.
Porvarillisen valtiokoneiston murskaajana ja uuden rakentajana vallankumous koskee kaikkia kapitalismin sortamia luokkia ja saa ne nousemaan taisteluun etujensa puolesta. Vallankumouksen välittömänä syynä on se katkera tosiseikka, että kansan valtaenemmistöllä (jonka muodostavat käsityöläiset, pienet maanomistajat, pikkuporvarillinen älymystö, rutiköyhät talonpojat ja myos takapajuiset proletaarit) ei imperialistisen sodan aiheuttamassa puutteessa ja nälänhädässä enää ole minkäänlaisia takeita jokapäiväisten elintarpeidensa tyydyttämisestä. Tämä vallankumous on taipuva olemaan lähinnä anarkistinen ja tuhoava, ilmenemään sokeana raivokohtauksena, hurjana vihanpurkauksena vailla konkreettista päämäärää. Se johtaa uuden valtion perustamiseen siinä määrin kuin väsymys, pettymys ja nälkä lopulta pakottavat joukot tunnustamaan, että on välttämätöntä luoda järjestys ja valta, joka panee kunnioittamaan tätä järjestystä.
Tällainen vallankumous voi päättyä pelkästään siihen, että kutsutaan koolle perustava kokous, joka yrittää parannella raivostuneen kansan porvarilliselle valtiolle aiheuttamia vaurioita. Tuloksena voi olla jopa Sovet, itsenäinen poliittinen instituutio, jonka luovat proletariaatti ja muut sorretut luokat. Rakentaessaan sitä ne eivät kuitenkaan uskalla mennä omaa järjestötoimintaa pitemmälle, eivät rohkene puuttua taloudellisiin suhteisiin ja siksi omistavien luokkien taantumusvyöry lyö ne takaisin. Vallankumous voi täydellisesti murskata porvarillisen valtiokoneiston ja vakiinnuttaa epäjärjestyksen, jolloin väestöjoukot ja olemassaolevat rikkaudet hajaantuvat ja tuhoutuvat siitä syystä, ettei mitään itsenäisiä organisaatioita voi olla olemassa. Vallankumousta voi seurata proletaarinen ja kommunistinen valta, joka riutuu yrittäessään jatkuvasti ja epätoivoisesti luoda voimakeinoin olemassaolonsa ja voimistumisensa taloudelliset edellytykset ja jonka kapitalistinen taantumus lopulta kukistaa.
Tämäntapainen oli historiankulku Saksassa, Itävallassa, Baijerissa, Ukrainassa ja Unkarissa; tuhoavaa vallankumousta ei seurannut rakennusprosessi, vallankumous kommunistisessa mielessä. Olivat olemassa ulkoiset edellytykset: kommunistinen puolue, porvarillisen valtion murskaaminen, voimakkaat ammattiyhdistykset, proletariaatin aseistaminen. Niitä ei kuitenkaan riittänyt, ne eivät voineet korvata puuttuvia edellytyksiä. Ei ollut kehitykseen ja kasvuun pyrkiviä tuotantovoimia, ei proletaaristen joukkojen tietoista liikettä poliittisen vallan tukemiseksi taloudellisella, ei proletaaristen joukkojen halua luoda tehtaisiin proletaarinen järjestys, kehittää tehtaista uuden valtion soluja, rakentaa uutta valtiota heijastamaan tehdasjärjestelmän teollisia suhteita.
Tästä syystä olemme aina korostaneet, että puolueessa toimivat kommunistiset ryhmät eivät saa uppoutua erityisongelmiin (kuten vaaleista kieltäytymiseen ja siihen liittyviin ongelmiin, kuten »todella» kommunistisen puolueen perustamiseen) vaan että niiden on luotava joukkopohja, jotta kaikki erityisongelmat voitaisiin ratkaista kommunistisen vallankumouksen kehitysongelmina. Voisiko todellakaan olla olemassa kommunistista puoluetta (joka on toiminnan puolue, ei doktrinäärien ja politikoitsijain akatemia, jossa kommunismista ajatellaan »oikein» ja puhutaan »oikein»), ellei joukoissa esiintyisi historiallista aloitteellisuutta ja pyrkimystä teolliseen itsenäisyyteen, joiden heijastus ja synteesi kommunistisen puolueen tulisi olla? Koska puolueet ja niiden heijastamat reaaliset historialliset voimat eivät synny hetkessä, tyhjästä, vaan dialektisen prosessin mukaisesti, niin eikö kommunististen voimien tärkein tehtävä ole tällöin antaa tietoisuutta ja luoda organisaatiota tuotantovoimille, jotka ovat olemukseltaan kommunistisia, joiden tulee kehittyä, kasvaa ja luoda vakaa taloudellinen perusta proletariaatin poliittiselle vallalle?
Ja edelleen, voiko puolue kieltäytyä osallistumasta taisteluun, joka syttyy porvarillisen demokratian edustuselimiä valittaessa, kun kerran sen tehtäviä on organisoida poliittisesti sorretut luokat kommunistisen proletariaatin ympärille ja kun tämän täyttämiseksi puolueen täytyy tulla näiden luokkien hallituspuolueeksi demokraattisessa mielessä, sillä vain kommunistisen proletariaatin puolue voikin olla vallankumouksellinen?
Mikäli kommunistinen puolue voittaa kaikkien sorrettujen »demokraattisen» luottamuksen, mikäli sillä on yhteys kaikkiin työtätekevän kansan kerroksiin, se johtaa koko kansan tunnustamaan kommunistisen proletariaatin hallitsevaksi luokaksi, jonka tulee ottaa valtiovalta kapitalistiluokan käsistä, se luo sellaiset olot, joissa porvarillisen valtion murskaava vallankumous samastuu proletaariseen vallankumoukseen, jonka tulee pakkoluovuttaa pakkoluovuttajat, panna alulle uudet tuotanto- ja jakelusuhteet.
Mikäli siis kommunistinen puolue on erityisesti teollisuusproletariaatin puolue, mikäli se työskentelee antaakseen kapitalismissa kehittyneille tuotantovoimille tietoisuuden ja tarkan suunnan, se luo taloudelliset edellytykset kommunistisen proletariaatin poliittiselle vallalle, se luo olot, joissa proletaarinen vallankumous voi yhtyä porvarillista valtiota vastaan suunnattuun kansankapinaan ja joissa tämä kapina merkitsee kapitalismin helmassa kehittyneiden tuotantovoimien vapauttamista.
Nämä erilaiset historialliset tapahtumat eivät ole toisistaan riippumattomia ja irrallisia. Ne kuuluvat yhteen ja samaan dialektiseen kehitysprosessiin, jossa syyt ja seuraukset punoutuvat yhteen, vaihtavat paikkaansa ja ovat keskenään monimutkaisessa vuorovaikutuksessa. Vallankumouksissa saadut kokemukset osoittavat, että Venäjän jälkeen kaikki kaksivaiheiset vallankumoukset ovat epäonnistuneet ja että toisen vallankumouksen epäonnistuminen on syössyt työväenluokan lamaannuksen ja nöyryytyksen kuiluun. Tällöin porvaristo on saanut tilaisuuden koota voimansa, kuntoutua ja ryhtyä järjestelmällisesti musertamaan kommunistisia etujoukkoja, jotka pyrkivät ryhmittymään uudestaan.
Kommunistit, jotka eivät tyydy märehtimään kommunismin ja historiallisen materialismin alkeita vaan elävät taistelussa ja käsittävät todellisuuden sellaisena kuin se on historiallisen materialismin ja kommunismin kannalta, kommunistit näkevät, että proletaarinen vallankumous, yhteiskunnallisen vallan valloittaminen voidaan käsittää vain dialektiseksi prosessiksi, jossa poliittinen ja taloudellinen valta tekevät toisensa mahdolliseksi.
Vallankumoustaistelussa neuvosto on väline, jonka tähden saa kommunistinen talousjärjestelmä kehittyä itsenäisesti, tehdasneuvostoja johtamaan syntyy talousasiain keskusneuvosto, joka päättää tuotanto- ja jakelusuunnitelmista, tekee siis lopun kapitalistisesta kilpailusta. Ollessaan tuottajain teollisen itsenäisyyden ilmaus ja kommunistisen talousjärjestelmän perusta tehdasneuvosto on kapitalistiselle järjestelmälle tuhoisa ase, koska se hävittää luokkayhteiskunnan olemassaoloehdot ja tekee yhteiskunnan luokkiin jakautumisen aineellisesti mahdottomaksi.
Taisteleville kommunisteille tämä käsityskanta ei jää abstraktiksi. Siitä on tullut heidän taistelunsa vaikutin, kannustin järjestö- ja propagandatyön tehostamiseen.
Teollisen kehityksen ansiosta joukoissa on kehittynyt tietty henkinen riippumattomuus ja historiallinen aloitteellisuus. On välttämätöntä organisoida nämä proletaarisen vallankumouksen ainekset, luoda psykologiset edellytykset niiden kehittymiselle ja leviämiselle kaikkien työtätekevien joukkojen keskuudessa käymällä taistelua teollisuuden saattamisesta työväenvalvontaan.
On edistettävä kommunistisen puolueen elimellistä muodostumista. Puolueesta ei saa tulla doktrinäärien tai pikku Machiavellien[1] kuppikuntaa; siitä on tuleva vallankumouksellisen kommunistisen toiminnan puolue, joka näkee proletariaatin historiallisen tehtävän selkeästi ja kykenee johtamaan proletariaattia sen toteuttamiseen. Sen on oltava joukkojen puolue, joukkojen, jotka pyrkivät vapautumaan omatoimisesti, omin keinoin poliittisesta ja teollisesta orjuudesta, vapautumaan uudistamalla yhteiskunnallisen talouden rakenteen. Puolue ei saa käyttää joukkoja hyväkseen yrittääkseen matkia ranskalaisten jakobiinien sankaritekoja. Puolueen on kaikin voimin pyrittävä luomaan olot, joissa kahta vallankumousta ei voisi syntyä, joissa kansannousuun porvarillista hallitusta vastaan osallistuvat voimat olisivat järjestyneitä ja pystyisivät panemaan alulle kansakunnan tuotantokoneiston uudistamisen, muuttamaan sen rahavallan sortokoneistosta kommunistisen vapautuksen välineeksi.
Ilman allekirjoitusta.
[1] Machiavelli, Niccolò (1469–1527) — italialainen poliitikko, historioitsija ja kirjailija, Italian porvariston ideologeja kapitalististen tuotantosuhteiden syntykaudella. Toim.