Julkaistu: 8. toukokuuta 1920 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 1
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 191–200. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Digitalisointi: Kaj Henriksson
HTML: Jonas Holmgren & Joonas Laine
Torinon sosialistisen paikallisosaston ja provinssin liiton edustajat esittivät Milanon kansalliselle Neuvostolle seuraavan selonteon, jonka pohjalta puolueen johdon toimintaa ja suuntaa arvosteltiin.
1) Italiassa luokkataistelun nykytilannetta luonnehtii se tosiseikka, että koko valtakunnan teollisuus- ja maatyöläiset ovat tehneet varman päätöksen ottaa avoimesti ja siekailematta esiin kysymyksen tuotantovälineiden omistuksesta. Raivoavat kansalliset ja kansainväliset kriisit alentavat rahan arvoa yhä huimemmin, mikä osoittaa, että kapitalistinen järjestelmä on aikansa elänyt. Tuotanto ja jakelutapa ei nykyisellään pysty tyydyttämään edes ihmiselämän perustarpeita. Järjestelmä pysyy pystyssä vain siksi, että porvarillisen valtion asevoimat puolustavat sitä raivokkaasti. Koko Italian työkansan liikehdintä suuntaa vastustamattomasti perinjuuriseen taloudelliseen vallankumoukseen, joka uudistaa tuotannon, saattaa voimaan uuden järjestyksen tuotanto- ja jakeluprosessissa, tekee teollisuus- ja maatyöläisistä tuotannon isännän riistämällä vallan kapitalistien ja maanomistajien käsistä.
2) Tehtailijoiden ja suurmaanomistajien onnistui keskittää äärimmilleen luokkavoimansa ja luoda ankara kuri. Jokainen vaatimus, jonka Italian tehtailijain Keskusliitto esittää, täytetään viivyttelemättä joka ainoassa tehtaassa. Porvarillinen valtio on värvännyt aseistetun soturikaartin palvelemaan orjamaisesti tätä omistavan luokan uutta ja voimakasta järjestöä, joka pyrkii yleisten työsulkujen ja vainojen avulla palauttamaan herruuteensa tuotantovälineet ja lisäämään työläisten ja talonpoikien palkattoman työn osuutta tehostamalla riistoa. Osoituksena tuosta tehtailijoiden halusta alistaa työväenluokka ikeeseen oli muun muassa työsulku Torinon metallitehtaissa.[1] Käyttäen hyväkseen sitä että Italian työväenliikkeen voimilta puuttui toimintayhtenäisyyttä ja vallankumouksellista yksimielisyyttä tehtailijat yrittivät hajottaa Torinon proletariaatin rivit ja riistää tehdas elimiltä (neuvostoilta ja osastokomissaareilta), jotka olivat aloittaneet taistelun proletaarisen valvonnan puolesta, niiden työläisten keskuudessa nauttiman arvovallan. Maatyöläisten taukoamattomat lakot Novaresessa ja Lomellinassa osoittavat, että maanomistajat ovat valmiit pysäyttämään tuotantonsa saattaakseen maatalousproletariaatin epätoivoon ja nälänhätään, alistaakseen sen armotta mitä ankarimpiin ja alentavimpiin työ- ja elinoloihin.
3) Italiassa luokkataistelun nykyvaihetta seuraa joko vallankumouksellisen proletariaatin poliittinen valta, joka tuo mukanaan uudet tuotanto- ja jakelutavat ja lisää tuotantoa, tai äärimmäisen taantumuksellinen vaihe, omistavan luokan ja hallitsevien piirien vastahyökkäys. Raaintakaan väkivaltaa ei tulla kaihtamaan, kun tehdas- ja maatalousproletariaatti pakotetaan tekemään nöyrästi työtä. Taantumus tulee pyrkimään siihen, että työväenluokan taistelujärjestö, Sosialistinen puolue, tuhotaan haikailematta ja että taloudellista vastarintaa johtavat elimet (ammattiyhdistykset ja osuuskunnat) liitetään porvarilliseen valtakoneistoon.
4) Työläisten ja talonpoikien toimet eivät ole sovitettuja toisiinsa, heidän voimiltaan puuttuu vallankumouksellista tiiviyttä, sillä Sosialistisen puolueen johtavat elimet ovat osoittaneet, etteivät ne käsitä tämän hetken kansallisesta enempää kuin kansainvälisestäkään historiallisesta kehitysvaiheesta yhtään mitään, etteivät ne tajua alkuunkaan vallankumouksellisen proletariaatin taisteluelinten tehtäviä. Sosialistinen puolue katsoo tapausten kulkua syrjästä, eikä sillä ole milloinkaan omaa mielipidettä, joka pohjautuisi marxismin ja Kommunistisen Internationaalin vallankumouksellisiin asettamuksiin. Se ei nosta tunnuksia, jotka joukot voisivat omaksua, jotka viitoittaisivat yleisen toimintalinjan tai auttaisivat yhdistämään ja keskittämään kumoukselliset ponnistukset. Italian työväenliikkeen etujoukkona Sosialistisen puolueen täytyisi kehittää kaikinpuolisesti harkittua toimintalinjaa, joka turvaisi työväenluokan voiton vallankumouksessa, johtaisi lopulliseen voittoon. Koska Sosialistinen puolue koostuu työväenluokan siitä osasta, joka ei ole antanut kapitalistisen järjestelmän ruumiillisen ja henkisen sorron turmella ja lamaannuttaa itseään, joka on pystynyt säilyttämään riippumattomuutensa ja tietoisen, kurinalaisen aloitteellisuutensa, Sosialistisen puolueen tulisi ilmentää koko riistetyn luokan kasvavaa vallankumouksellista tietoisuutta. Sen on suunnattava itseensä kaikkien joukkojen huomio, tehtävä toimintaohjeistaan kaikille joukoille yhteisiä, voitettava joukkojen pysyvä luottamus ja tultava siten niiden opastajaksi, niiden hermokeskukseksi. Siksi puolueen pitää välttämättä olla jatkuvasti mukana käytännön luokkataistelussa, jota teollisuus- ja maatyöläiset käyvät. Sen pitää käsittää eri kehitysvaiheet, erilaiset tapahtumat, luokkataistelun moninaiset ilmentymät, jotta se osaisi löytää moninaisten tapahtumien vyörystä yhteisen rungon, pystyisi antamaan liikkeen kokonaistilaa vastaavat konkreettiset toimintaohjeet ja saamaan joukot vakuuttuneiksi siitä, että nykyisessä pelottavassa epäjärjestyksessä piilee järjestys, joka toteutuessaan uudistaa ihmisyhteiskunnan ja tekee työvälineen sopivaksi tyydyttämään elämän perustarpeita ja turvaamaan kehityksen. Sosialistinen puolue pysyy Bolognan kongressin[2] jälkeenkin pelkkänä parlamentaarisena puolueena, joka on tiukasti jähmettynyt porvarillisen demokratian ahtaisiin puitteisiin ja huolehtii vain hallitsevien piirien pinnallisista poliittisista kannanotoista. Sillä ei ole riippumattoman poliittisen puolueen kasvoja, piirteitä jotka luonnehtivat vallankumouksellista työväenluokkaa ja vain sitä.
5) Puolueen keskuselinten olisi pitänyt heti Bolognan kongressin jälkeen ryhtyä laajoihin ja aktiivisiin toimiin puolueen vallankumouksellisten rivien yhtenäisyyden lujittamiseksi, jotta puolue saisi III Internationaaliin kuuluvan kommunistisen puolueen selkeät ominaispiirteet. Polemiikkia reformisteja ja opportunisteja vastaan ei edes aloitettu, eikä puolueen johto eikä »Avanti!»[3] esittänyt omaa vallankumouksellista näkemystään vastapainoksi reformistien ja opportunistien herkeämättömälle propagandalle, jota nämä harjoittivat eduskunnassa ja ammattiyhdistyksissä. Puolueen keskuselimet eivät liikauttaneet sormeakaan kasvattaakseen joukkoja poliittisesti kommunistisessa hengessä, saadakseen joukot raivaamaan reformistit ja opportunistit ammattiyhdistysten ja osuuskuntien johdosta, luodakseen osastoille ja aktiivisimmille jäsenryhmille yhtenäisen suunnan ja taktiikan. Niinpä samalla kun puolueen johto ja oma lehti kieltäytyivät tuomasta julki ja puolustamasta vallankumouksellisen enemmistön ajatuksia ja tahtoa, opportunistiset ainekset tiivistivät rivinsä ja käyttivät puolueen arvovaltaa vahvistamaan asemiaan parlamentissa ja ammattiyhdistyksissä. Puolueen johto on sallinut heidän koota voimansa ja viedä äänestyksin läpi päätöslauselmia, jotka vastustivat III Internationaalin periaatteita ja taktiikkaa, poikkesivat puolueen linjasta. Johto on antanut alaisille elimilleen täyden vapauden toimia ja levittää katsomuksia, jotka eivät vastaa III Internationaalin periaatteita ja taktiikkaa. Puolueen johto on säännöllisesti pysytellyt syrjässä osastojen, järjestöjen ja yksityisten tovereiden elämästä ja toiminnasta. Hämmennys, joka vallitsi ennen Bolognan kongressia ja joka silloin saattoi selittyä sota-ajan oloista, ei ole kadonnut vaan lisääntynyt hälyttävällä tavalla. Näin ollen on luonnollista, että joukkojen puoluetta kohtaan tuntema luottamus on vähentynyt ja että anarkistiset suuntaukset ovat monin paikoin yrittäneet saada yliotteen. Työväenluokan poliittisella puolueella on olemassaolo-oikeutensa vain silloin, kun se keskittää ja järjestää tarmokkaasti proletariaatin toimet, todella asettaa vallankumouksellisen voiman porvarillisen valtion laillista valtaa vastaan, rajoittaa sen aloitevaltaa ja liikkuma-alaa. Ellei puolue taistele yhtenäisyydestä eikä sovita toisiinsa ponnistuksia, jos se osoittautuu pelkäksi byrokraattiseksi elimeksi, jolla ei ole omaa sielua eikä tahtoa, työväenluokassa syntyy vaistomaisesti pyrkimys luoda itselleen uusi puolue ja se saattaa silloin lähetä anarkistisia suuntauksia, jotka panettelevat lakkaamatta poliittisten puolueiden sentralismia ja virkavaltaisuutta.
6) Puolue on syrjäytynyt kansainvälisestä liikkeestä. Maailman kaikissa maissa luokkataistelu on saamassa mahtavat mitat. Se panee proletaarit kaikkialla uudistamaan taistelukeinojaan ja ryhtymään tuon tuostakin aseelliseen taisteluun, kuten esimerkiksi Saksassa heti sotilaskaappauksen[4] jälkeen. Puolue ei selvitä näitä tapahtumia Italian työtätekevälle kansalle eikä perustele niitä Kommunistisen Internationaalin näkökulmasta. Se ei huolehdi kasvatustyöstä, jonka olisi saatava Italian työtätekevät tietoisiksi siitä tosiseikasta, että proletariaatin vallankumous on maailmanlaajuinen ilmiö ja että jokaista erillistä tapahtumaa täytyy tarkastella ja arvioida yhteydessä koko maailman tilanteeseen. III Internationaali on kokoontunut Länsi-Euroopassa jo kahdesti, joulukuussa 1919 eräässä saksalaisessa kaupungissa ja helmikuussa 1920 Amsterdamissa. Italian puolue ei ollut edustettuna kummassakaan kokouksessa. Puolueen jäsenille eivät puolueen johtoelimet edes ilmoittaneet käydyistä keskusteluista ja kokouksissa tehdyistä päätöksistä. III Internationaalissa käydään kiivasta väittelyä kommunistisen Internationaalin ohjelmavaatimuksista ja taktiikasta. Erimielisyydet ovat jopa johtaneet sisäiseen jakautumiseen (kuten Saksassa).[5] Italian puolue on jäänyt kokonaan syrjään tuosta elinvoimaisesta aatteellisesta keskustelusta, jossa vallankumouksellista tietoisuutta karaistaan ja kaikkien maiden proletaarien aatteellista ja toiminnallista yhtenäisyyttä rakennetaan. Puolueen äänenkannattajalla ei ole kirjeenvaihtajia Ranskassa, ei Englannissa, ei Saksassa eikä myöskään Sveitsissä. Todellakin omituisessa tilassa on Sosialistisen puolueen lehti, jonka tulisi ajaa kansainvälisen proletariaatin etuja Italiassa! Yhtä omituiseen tilaan on joutunut Italian työväenluokka, sen täytyy hankkia tietonsa porvarillisten uutistoimistojen ja lehtien katkonaisista ja puolueellisista uutisista. Puolueen äänenkannattajana »Avanti!» on velvollinen olemaan III Internationaalin äänenkannattaja. »Avanti!»-lehden tulisi löytää tilaa kaikille uutisille, keskusteluille ja neuvotteluille, jotka käsittelevät proletariaatin ongelmia ja kiinnostavat III Internationaalia. »Avanti!»-lehden palstoilla olisi käytävä yhtenäisyyden hengessä jatkuvaa polemiikkia kaikkia poikkeamia ja opportunistisia kompromisseja vastaan. Sen sijaan todellisuudessa »Avanti!» pöyhkeilee opportunistisilla kirjoituksilla, sellaisilla kuin kansanedustaja Trevesin äskeinen eduskuntapuhe, jossa tämä käsitteli kansainvälisiä suhteita pikkuporvarillisesta näkökulmasta ja tarjosi vastavallankumouksellista ja tappiomielialaa lietsovaa oppia proletaarisista voimista. Tuo keskuselinten välinpitämättömyys, haluttomuus tiedottaa työläisille tapahtumista ja III Internationaalissa käydyistä keskusteluista kuvastuu myös puolueen kustantamon toiminnassa. Se tuottaa jatkuvasti kirjasia, joilla ei ole mitään arvoa tai jotka on tarkoitettu levittämään II Internationaalin näkemyksiä ja mielipiteitä, ja lyö laimin III Internationaalin julkaisuja. Venäläisten toverien kirjoituksia, jotka ovat välttämättömiä bolševikkivallankumouksen ymmärtämiseksi, on käännetty Sveitsissä, Englannissa ja Saksassa, mutta Italiassa niitä vähätellään. Mainittakoon vaikkapa Leninin »Valtio ja vallankumous». Ja lopulta käännettyjen kirjasten käännös on mitä surkeimpaa laatua, usein ne ovat täysin käsittämättömiä kielivirheiden ja käsitteellisten vääristymien takia.
7) Ylläolevan erittelyn perusteella voidaan jo päätellä mitä uudistuksia ja järjestötoimenpiteitä puolueen riveissä tulisi mielestämme välttämättä suorittaa. Puolueen täytyy saada täsmälliset ja selkeät ominaispiirteet. Pikkuporvarillinen parlamentaarinen puolue pitää kehittää vallankumouksellisen proletariaatin puolueeksi, joka taistelee rakentaakseen kommunistisen yhteiskunnan työväenvaltion avulla. Siitä on tehtävä luja yhtenäinen puolue jolla on oma oppinsa ja taktiikkansa, jossa kuri on ankara ja horjumaton. Kaikki, jotka eivät ole vallankumouksellisia kommunisteja on erotettava puolueesta ja sen johtokunnasta, joka vapautuisi huolesta säilyttää yhtenäisyyttä ja tasapainoa eri suuntausten ja johtajien välillä. Puolueen johdon täytyy suunnata koko tarmonsa valmistamaan taistelukelpoista työväenjärjestöä. Jokaisen kansallisen ja kansainvälisen työväenliikkeen tapahtuman on tultava väleen valaistuksi puolueenjohdon julkilausumissa ja kiertokirjeissä, jotta niitä voitaisiin käyttää kommunististen aatteiden propagandassa ja vallankumouksellisen tietoisuuden kasvattamisessa. Puoluejohdon tulee aina pitää yhteyttä osastoihin, siitä on kehittyvä proletariaatin kaikkinaista toimintaa ohjaava keskus. Osastojen täytyy auttaa luomaan kaikkiin tehtaisiin, ammattiyhdistyksiin, osuuskuntiin ja kasarmeihin kommunistiryhmiä, jotka levittävät herkeämättä joukkojen keskuuteen puolueen katsomuksia ja taktiikkaa, ryhtyvät muodostamaan tehdasneuvostoja teollisuus- ja maataloustuotannon valvontaa varten. Nämä ryhmät tekevät välttämätöntä propagandatyötä saadakseen ammattiyhdistykset, työkamarit ja Keskusliiton luonnollista tietä käsiinsä, voittaakseen joukkojen luottamuksen, jotta joukot valtuuttaisivat ne luomaan poliittiset neuvostot ja toteuttamaan niiden avulla proletariaatin diktatuuria. Yhtenäinen ja tiukkaa kuria noudattava kommunistipuolue, jonka toimeenpaneva komitea koordinoi ja keskittää proletariaatin koko vallankumouksellisen toiminnan tehtaissa, ammattiyhdistyksissä ja osuuskunnissa toimivien solujensa avulla, on perustava ja välttämätön edellytys kaikille neuvostokokeiluille. Kun tätä edellytystä puuttuu, on jokainen neuvostovallan muodostamista koskeva ehdotus hylättävä järjettömänä, sillä se hyödyttää vain neuvostoaatteen panettelijoita. Samoin on torjuttava ajatus sosialistisesta pienoisparlamentista, josta tulisi pian eduskuntaryhmän reformistiselle ja opportunistiselle enemmistölle keino levittää demokraattisia utopioita ja toteuttaa vastavallankumouksellisia hankkeita.
8) Puolueen johdon täytyy välittömästi laatia ja levittää Sosialistisen puolueen ohjelma, joka määrittää vallankumouksellisen hallituksen tehtävät, osoittaa miten proletariaatti hallitsevaksi luokaksi tultuaan ratkaisee kaikki Italian työtätekevän väestön taloudelliset, poliittiset, uskonnolliset, sivistykselliset ym. ongelmat. Puolueen on lähdettävä siitä, että teollisuus- ja maatyöläiset, joilla ei ole mitään yksityisomistuksessaan, ovat sen voimanlähde ja toiminnan perusta ja että muut työtätekevät väestökerrostumat ovat tämän aito proletaarisen luokan apujoukkoja. Tältä pohjalta puolueen on julkaistava manifesti, jossa kysymys vallankumouksesta ja poliittisen vallan ottamisesta esitetään avoimesti, jossa teollisuus- ja maatalousproletariaattia kehotetaan valmistautumaan ja aseistautumaan ja jossa hahmotellaan kommunistista ratkaisua ajankohtaisiin ongelmiin: tuotannon ja jakelun proletaariseen valvontaan, palkkasoturiyksikköjen aseista riisumiseen ja paikallishallinnon siirtämiseen työväenjärjestöjen valvontaan.
9) Sosialistisen puolueen Torinon osasto pyrkii esitettyjen arvioiden perusteella saamaan aikaan sopimuksen niiden ryhmien välille, joita toverit muodostavat kaikissa osastoissa arvioidemme käsittelemistä ja hyväksymistä varten. Näin syntyy järjestäytynyt ryhmä, joka lyhyessä ajassa valmistelee proletariaatin taktiikkaa ja organisaatio-ongelmia käsittelevän neuvottelukokouksen ja joka kokoukseen saakka valvoo puolueen toimeenpanevia elimiä.
Ilman allekirjoitusta.
[1] Kyseessä on työsulku, jonka torinolaiset tehtailijat julistivat metallityöläisten lakon johdosta huhtikuussa 1920. Toim.
[2] Kyseessä on Italian Sosialistisen puolueen 16. puoluekokous, joka pidettiin Bolognassa lokakuun 5.–8. päivinä 1919. Kokous liitti puolueohjelmaan proletariaatin diktatuuria koskevan asettamuksen ja vahvisti päätöksen Kommunistiseen Internationaaliin liittymisestä. Kominternin vaatimusta, että reformistit ensin karkotetaan puolueesta, sen keskustalainen johto kieltäytyi kuitenkin täyttämästä. Toim.
[3] »Avanti!» — päivälehti, Italian Sosialistisen puolueen pää-äänenkannattaja; perustettu Roomassa joulukuussa 1896. Toim.
[4] Viittaus monarkistiseen sotilaskaappaukseen, ns. Kappin kaappaukseen, jonka suoritti taantumuksellinen saksalainen upseeristo. Kaappauksen innoittajia olivat monarkistit — tilanherra Kapp sekä kenraalit Ludendorff, Seeckt ja Lüttwitz. Salaliittolaisten valmistelemaa kaappausta sosialidemokraattinen hallitus katsoi läpi sormiensa.
13. maaliskuuta 1920 kapinalliset lähettivät sotilasosastoja Berliiniä kohti ja kohtaamatta vastarintaa hallituksen taholta he julistivat sotilasdiktatuurin syntyneeksi. Saksan työläiset vastasivat kaappaukseen yleislakolla. Proletariaatin painostuksesta Kappin hallitus kaatui 17. maaliskuuta; valtaan palasivat sosialidemokraatit. Toim.
[5] Saksan Kommunistisesta puolueesta erotettiin Heidelbergin kokouksessa vuonna 1919 »vasemmistokommunistit», jotka huhtikuussa 1920 perustivat Saksan kommunistisen työväenpuolueen (KAPD). Toim.