Julkaistu: 28. helmikuuta – 6. maaliskuuta 1920 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 39
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 173–180. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Vallankumousprosessin nykyistä kehitysvaihetta ja kapitalistisen järjestyksen vallitessa saavutettua työ- ja tuotantovälineiden »kypsyysastetta» koskevassa kiistassa reformistit ja opportunistit (kuten anarkosyndikalistitkin) pidättyvät visusti ammentamasta todistusaineistoa lähteestä, joka kommunistien mielestä antaa runsaimmin olennaisia ja luotettavia tietoja työläisten ja talonpoikien laajoista joukoista. Tämä osoittaa 1) että reformistit ja opportunistit ovat näennäistieteellisestä fraseologiastaan huolimatta täydellisesti hylänneet marxismin opin ja että he osoittautuvat työväen järjestäytyneeseen taisteluun hivuttautuneiksi pääoman ideologisiksi asia-miehiksi, 2) että mahtipontisesta vallankumousfraseologiastaan huolimatta anarkosyndikalistit toimivat työväenliikkeessä vastuuttomana politikoitsijaryhmänä, että he korvaavat avoimesti toimivan, työväenluokan valvoman poliittisen puolueen kaiken kontrollin välttävällä, vapaamuurariyhdistyksen kaltaisella järjestöllä.
Kommunisteille, jotka pitävät kiinni marxismista, ovat työläis- ja talonpoikaisjoukot ainoa todellinen ja vääristämätön pääoman kehityskulun ilmentäjä. Spontaaneilla, vääjäämättömillä liikkeillään, jotka leviävät yhä laajemmalle, uusilla suhtautumistavoilla, jotka muuttavat eri kerrostumien luonteen, kansanjoukot osoittavat tarkasti historian kehityskulun perussisällön, hahmottavat tulevaisuuden piirteet ja muodot, ilmoittavat kapitalistisen yhteiskunnan lahoamisesta ja tuhosta. Vallankumousromantikot ja surkeat pikkuporvarilliset moralistit pitävät näitä joukkoliikkeen voimanosoituksia milloin hienostuneina tai irvokkaina, milloin sankarillisina tai raakoina. Marxilaisuuden kannalta ne on arvioitava historiallisen välttämättömyyden ilmauksiksi. Kommunistien mielestä ne ovat merkittäviä, sikäli kuin ne ilmentävät joukkojen valmiutta alkaa uusi elämä, pyrkimystä uusien instituutioiden luomiseen, historiallisesti syntynyttä halua uudistaa perinpohjin ihmisyhteiskunta. Kommunistit pitävät niitä arvokkaina, sikäli kuin ne osoittavat teollisen suurtuotannon luoneen kehittyessään olosuhteet, joissa työväenluokka tulee tietoiseksi historiallisesta tehtävästään, siitä, että se voi parantamalla organisaatiotaan ja työkuria rakentaa uuden taloudellisten ja oikeudellisten suhteiden järjestelmän, jonka runkona on työväenluokan yleismaailmallinen tehtävä.
Eristäytyminen työtätekevän luokan elämästä merkitsee kommunisteille eristäytymistä historiallisesta prosessista, joka toteutuu vääjäämättömästi, hylkien ja nujertaen henkilökohtaisen tahdon ja perinteiset laitokset. Reformistit perustavat toimintansa nykyään valtaapitävien elinten virallisiin päätöksiin, perinteisten instituutioiden ulkonaisiin ja näennäisiin vallanilmauksiin, porvarien tai ammattiyhdistysten »johtajien» tahtoon. Anarkosyndikalistit panevat toivonsa katukokouksiin, jotka he itse väkinäisesti järjestävät ja joiden voima on sekasortoisen, palopuhein äärimmilleen kiihotetun ihmislauman päästämässä huudossa. Kuitenkin sekä reformistit että anarkosyndikalistit vetoavat ihmisjoukkojen »todelliseen» tahtoon vaikka molemmilla on vaistoa ja dialektisiä kykyjä täsmälleen yhtä paljon kuin muulilla, jonka silmät on sidottu.
Kommunistien kannan mukaan joukkojen todellinen tahto, tämä historiallinen ja vallankumouksellinen tahto ilmenee esteittä silloin, kun työläiset ovat järjestäytyneet teollisuustuotannon teknisten vaatimusten mukaan, silloin kun jokainen tuntee työn ja tuotannon kautta olevansa yhtä toveriensa kanssa ja kun työväenluokka kokee historiallisen välttämättömyyden omassa toiminnassaan. Tämän joukkojen tahdon tulee kehjetä elimellisesti ja pysyvästi, kehittää päivittäin työläisen ajattelutapaa ja uutta yhteiskuntajärjestystä, josta kasvaa viimein Kommunistinen Internationaali, maailman ylin säätelijä.
Nykyinen historiallinen aikakausi on vallankumouksellinen, koska ihmisjoukkojen hallinnon perinteiset laitokset, jotka ovat yhteydessä tuotannon ja vaihdon vanhoihin muotoihin, ovat menettäneet kaiken merkityksensä, kaikki hyödylliset tehtävänsä. Koko yhteiskuntarakennuksen painopiste on siirtymässä toisaalle: instituutioista jää jäljelle vain ulkokuori, pelkkä muoto vailla historiallista sisältöä ja elähdyttävää henkeä. Porvariluokka valvoo elintärkeitä etujaan eduskunnan ulkopuolella. Työväenluokka etsii vallanelimensä uutta muotoa ammattiyhdistyksen ulkopuolelta ja löytää sen tehdasneuvostosta ja neuvostojärjestelmästä. Eduskunta on ollut tärkeimpien poliittisten suhteiden keskittymä, suhteiden joita on määrännyt yksilöiden, ryhmien ja kerrostumien välinen kilpailu voitosta. Koska maailmankapitalismin imperialistisessa vaiheessa ei enää esiinny tuonkaltaista kilpailua, kansallinen eduskunta päättää historialliset tehtävänsä. Porvaristo hallitsee itseään käyttäen pankkeja ja suuria kapitalistisia yhtymiä, ja nämä palvelevat koko porvariluokan yhteisiä etuja. Poliittinen hallitus nojaa välittömästi näihin liittoutumiin, ja sen tehtäväksi jää valvoa järjestystä kaduilla ja toreilla.
Mutta eivät pelkästään porvarilliset instituutiot ole vanhentuneet ja rappeutuneet. Myös kapitalismin kehityksen kaudella syntyneet ja työväenluokan suhdetta tuohon kehitykseen ilmentäneet työväenluokan instituutiot ovat joutuneet kriisitilanteeseen, jossa ne eivät kykene hallitsemaan joukkoja. Työväenjärjestöjen johtohenkilöt eivät ole tyytyväisiä tapahtumien kulkuun. He pitävät sitä järjettömänä ja sekasortoisena, syyttävät milloin ketäkin ja väittävät Tizion, Caion tai Sempronion saaneen tapahtumat keinotekoisesti aikaan. Totuus on se, että työväenluokan johtokin tapahtuu ammattiyhdistysten ulkopuolella, se on siirtynyt tehtaisiin, työpaikoille, ja jos työläiset eivät ole vielä ehtineet luoda omaa elintä, jos heidän keskuudestaan puuttuu ihmisiä, jotka pystyvät saamaan selkeyttä työtätekeviä joukkoja kiihdyttävien ajatusten ja intohimojen myllerrykseen, jotka kykenevät luomaan järjestyksen tähän sekasortoon, niin joukot saattavat valita päällikökseen tilapäisen miehen, jonkun Masaniellin,[1] joka harhailee pitkin katuja etsien voimakkaita tunne elämyksiä ja ihmeellisiä vallankumousseikkailuja.
Kapitalistisen yhteiskunnan taloudelliset suhteet ovat muuttuneet, tuotantokoneiston ja vaihdon organisaatio on muuttunut perusteitaan myöten. Vanhalla perustalla syntynyt oikeudellinen päällysrakenne hajoaa ja rappeutuu. Kuten aina tapahtuu, oikeuslaitosta ammatikseen valvovat ihmisryhmät menettävät kaiken harkintakykynsä ja muuttuvat pöyhkeiksi ja hyökkääviksi, mikäli joku »uskaltaa» epäillä heidän toimintansa tarpeellisuutta tai »tohtii» todeta, että teollinen kehitys on tehnyt heidän ammattinsa turhaksi.
Joka päivä käy yhä selvemmäksi, mikä on työväen poliittisen puolueen tehtävä nykytilanteessa, mitä osaa tulee esittämään työväen etujoukko — Sosialistinen puolue. Proletariaatin diktatuurin, työväenvaltion on turvattava niiden instituutioiden kehittyminen, jotka työväen joukot luovat johtaakseen tuotantoa omaksi edukseen ja toteuttaakseen itsehallintonsa. Jo nyt puolue työskentelee työväenluokan keskuudessa näiden tehtävien täyttämiseksi, ja se on huomispäivän työväenvaltion esikuva. Puolue takaa tänään välttämättömän vapauden, jonka turvin työtätekevät joukot tulevat tietoisiksi itsestään omalla erityisalallaan, tuotannossa. Kulttuuri- ja valistustyöllään puolue auttaa työväenluokkaa ymmärtämään historiallisen asemansa, esittämään konkreettisesti ja eheästi omat tunteet ja toiveet, jotka kehittyivät uusista aineellisista elinehdoista ja niiden synnyttämistä polttavista tarpeista. Päivä päivältä käyvät syndikalististen teoreetikkojen ja käytännönmiesten — niin reformististen kuin vallankumouksellistenkin — erehdykset yhä selvemmiksi. Poliittinen puolue, jonka heidän mukaansa olisi pitänyt kadota, hukkua ammattiyhdistysten tulvaan, lujittuu jatkuvasti. Työläiset näkevät yhä selvemmin, että juuri se on heidän tärkein aseensa vapaustaistelussa. Ammattiyhdistykset potevat syvää murrosiän kriisiä, josta ne kykenevät selviämään vain siksi, että työväen etujoukko, joka on kouliintunut puolueessa, tuo ammattiyhdistykseen puolueen vaikutusta, tekee ammattiyhdistyksestä laajan keskustelukentän, jossa pohditaan puolueessa selviteltyjä ja ratkaistuja kysymyksiä.
Yhden ainoan asian syndikalismi on saanut aikaan: se on lisännyt työväenluokan poliittisten puolueiden määrää. Poliittisten puolueiden runsaslukuisuus onkin huomattavin (vaikkei ehkä ainoa) este proletariaatin yhtenäisyydelle, »yhdelle ainoalle suurelle liitolle», joka mainitaan jopa syndikalistien ohjelmassa.
Proletariaatin yhtenäisyys on elävää todellisuutta. Tämän osoittaa se, että paikalliset tai suppean ammattiryhmän liikkeet leviävät kulkutaudin nopeudella. Proletariaatin yhtenäisyyden aiheuttaa kapitalistinen yhtenäisyys. Se on jälkiseuraus siitä uudesta vaiheesta, johon porvarillisen yhteiskunnan taloudellisten ja sosiaalisten suhteiden järjestelmä on astunut. Yhtenäisyys ei ole muodollista, eikä pelkästään järjestöllistä, koska proletariaatilla on useita poliittisia puolueita.
Tällä tavoin asetettuna tulee proletariaatin yhtenäisyyttä koskevan ongelman kiinnostaa kaikkia vallankumouksellisia. Heidän on oltava tietoisia suurista vaikeuksista, jotka proletariaatti on voittava täyttääkseen historiallisen tehtävänsä. Proletaarinen vallankumous vaatii, että tilanne olisi selvitelty ja määritelty, vastuu jaettu tarkkaan, ts. on luotava olot, joissa työväenluokka kykenee tekemään nopeita ja välittömiä ratkaisuja. Syndikalismi — niin reformistinen kuin vallankumouksellinenkin — on saanut aikaan epämuotoisia, kaksimielisiä poliittisia puolueita. Suppeat ryhmät, jotka asettuivat työläisjärjestöjen johtoon teknillisinä järjestöspesialisteina, jonkin taistelumenetelmän erikoistuntijoina, ovat alistaneet joukot palvelemaan poliittisia tavoitteitaan, niiden liittopahasten ahdaskatseisia ohjelmia, joihin joukkojen valvonta ei ylety. Nimenomaan näiden kääpiöliittojen, rajoitettujen ryhmien, usein myös yksityisten henkilöiden edut ovat aina olleet Italian proletariaatin yhtenäisyyden tiellä.
Kapitalismin historiallinen kehitys on luonut yhtenäisyyden edellytykset, olot, joissa joukot itse voivat omilla keinoillaan ja välittömällä toiminnallaan tavoittaa yhtenäisyyden. Työläisten omatoimisesti saavuttama yhtenäisyys on tosiasiallisen yhtenäisyyden korkein aste, jolla työläiset todistavat tulleensa tietoisiksi yhtenäisyydestään ja tahtovansa ilmaista sen konkreettisesti, haluavansa saada sille yleistä tunnustusta.
Sosialistiseen puolueeseen järjestäytyneen työväen etujoukon on ratkaistava tämä ongelma. On selvää, että asiallisen ratkaisun voivat löytää vain itse joukot ja tehdasneuvostot. Syndikalistijohtajien ihmeelliset lupaukset eivät enää häikäise joukkoja, kun neuvostojen käytäntö saa ne vakuuttuneiksi siitä, ettei ole monia luokkataistelun tapoja vaan on yksi, se jota joukot voivat itse toteuttaa turvautuen omiin luottamushenkilöihinsä, jotka voidaan millä hetkellä tahansa erottaa tehtävistään. Joukkoja ei häikäistä lupauksilla kun ne vakuuttuvat siitä, että tekniset järjestöspesialistit eivät ole erotettavissa tai korvattavissa juuri siksi, että he ovat asiantuntijoita. Ja koska heitä ei voida erottaa eikä korvata, täytyy heidän valtansa rajoittaa vain hallinnollisiin tehtäviin, evätä heiltä kaikki poliittinen valta. Poliittisen vallan, oikeuden ohjata liikkeitä, johtaa kansanjoukot voittoon taistelussa kapitalismia vastaan, tulee kokonaisuudessaan olla joukkojen omien edustuselinten, neuvostojen ja neuvostojärjestelmän käsissä. Neuvostot ovat vastuussa joukoille, ne koostuvat edustajista, jotka voidaan milloin hyvänsä erottaa. Ja jos nämä ovat Sosialistisen puolueen eivätkä vain ammatillisen järjestön jäseniä, valvoo heidän toimintaansa myös puolue, jossa noudatetaan edustajakokousten asettamaa kuria, ja näihin kokouksiin osallistuu koko kansakunnan vallankumouksellinen etujoukko.
Esteenä työväenluokan yhtenäisyydelle ovat kaikenkarvaiset opportunistit, jotka puolustavat ryhmäkuntien suppeita pyrkimyksiä, aineellisia intressejä ja ennen kaikkea joukkojen poliittisen johtamisen intressejä. Joukoilla ei ole mitä menettää, ne voittavat kaiken yhdistyessään. Siksi ne yksin pystyvät harjoittamaan toimintaa, joka johtaa vallankumoukselliseen päämäärään.
Ilman allekirjoitusta.
[1] Masaniello (oikealta nimeltään Tommaso Aniello) (1623–1647) — Napolissa vuonna 1647 tapahtuneen kansannousun johtaja; kansannousu suuntautui taloudellista ja poliittista sortoa vastaan. Toim.