Antonio Gramsci

Hallitseva puolue ja hallitseva luokka

1920


Julkaistu: 28. helmikuuta – 6. maaliskuuta 1920 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 39
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 165–172. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

Sosialistinen puolue on hallitseva puolue, jonka on tulevaisuudessa käytettävä poliittista valtaa.[1] Sosialistinen puolue edustaa työväenluokkaa, se vaalii tehdastyöläisten etuja, työläisten, joilla ei ole omaisuutta ja joista ei tule koskaan omistajia. Juuri näihin intresseihin perustaa Sosialistinen puolue todellisen toimintansa, juuri niiden ihmisten intresseihin, jotka eivät omista eivätkä tule varmasti milloinkaan omistamaan. Työtätekevien luokka ei koostu pelkästään tehdastyöläisistä, mutta kaikista työihmisistä tulee ennemmin tai myöhemmin proletaareja, ts. luokka joka ei omista mitään eikä taatusti tule mitään omistamaankaan. Niinpä Sosialistinen puolue kääntyy koko työtätekevien luokan, toimihenkilöiden, köyhien talonpoikien ja pienomistajien puoleen, tekee heille selkoa opistaan, marxismista, ja osoittaa, miten työtätekevä kansa, niin ruumiillisen kuin henkisenkin työn tekijät alistetaan samanlaisiin oloihin kuin työväenluokka, kuinka kaikki demokraattiset haavekuvat jokaisen mahdollisuudesta ryhtyä yksityisomistajaksi osoittautuvat nimenomaan haavekuviksi, naiiveiksi ja pikkuporvarillisiksi toiveuniksi.

Liberaalinen puolue, teollisuusmiesten puolue, taloudellisen kilpailun puolue on kapitalistiselle yhteiskunnalle tyypillinen puolue. Se pyrkii kilpailun avulla teollistamaan yhteiskunnan kaiken organisoidun työn, se pyrkii tekemään kaikista omistavan luokan jäsenistä, taloudellisista asiakkaistaan teollisuuskapitalistin tyyppisiä.

Kommunistinen puolue, proletaarien puolue, sosialisoidun ja kansainvälistyneen talouden puolue, on proletaariselle yhteiskunnalle ominainen, työväenluokan hallitseva puolue. Se koordinoi ja yhdistää tuottavat laitokset kansantaloutta johtavan keskusneuvoston avulla ja pyrkii sosialisoimaan kaiken työn, jonka kapitalistit ovat teollistaneet, ja teollistamaan sosialistisesti kaikki työalat, joita kapitalistit eivät vielä ole teollistaneet. Se pyrkii tekemään kaikista yhteiskunnan jäsenistä vapaita ja uudentyyppisiä proletaareja, jotka eivät omista yksityisiä rikkauksia, mutta hallitsevat yhteistä omaisuutta ja käyttävät hyväkseen elämän anteja ja nautintoja, jotka he ansaitsevat tuotannossa kuluttamallaan työllä.

Tuo historiallinen asema asettaa Sosialistiselle puolueelle täsmälliset tehtävät. Sosialistinen puolue on hallitseva puolue, koska se edustaa pääasiassa proletariaattia, teollisuustyöläisten luokkaa. Yksityisomistus uhkaa kuristaa proletaarin, näännyttää hänet nälkään ja palelluttaa. Kapitalistiselle omistukselle ominainen taloudellinen kilpailu on johtanut ensin liikatuotantoon ja sitten kansalliseen monopolisoitumiseen, imperialismiin, imperialististen valtioiden vimmattuun yhteenottoon, rikkauksien mittaamattomaan tuhoamiseen, hintojen nousuun, työttömyyteen, nälkäkuolemaan ja viluun. Omistamattomien luokan, — niiden, joista ei koskaan voi tulla omistajia — elinetua on palvellut ja palvelee aina sosialisointi, kommunismin toteutuminen. Muiden työtätekevien kerrosten keskuudessa voi sen sijaan kehittyä uudelleen kapitalismi: yksityisomistus ja ihmisen toiseen kohdistama riisto saattavat vaarallisella tavalla levitä tuotannon niiltä aloilta, joita kapitalismi ei vielä ole teollistanut. Kun porvarillinen valtio on lyöty, kun on murskattu koneisto, jonka avulla finanssikapitalismi monopolisoi kaiken työn ja tuotannon omien etujensa mukaisesti, saattaa käsityöläinen koettaa käyttää sosialistista hallitusta hyväkseen, kehittää verstastaan, palkata työläisiä, ryhtyä tehtailijaksi. Jollei proletariaatin hallitus salli tätä, käsityöläisestä voi tulla kapinallinen, hän saattaa julistautua anarkistiksi, individualistiksi tai miksi tahansa ja vahvistaa poliittista pohjaa oppositiopuolueelle, joka toimii proletariaatin hallitusta vastaan. Pienomistaja (tai köyhä talonpoika siellä, missä on suurtiloja ja ekstensiivinen viljelys) voi käyttää väärin hyväkseen sitä tosiseikkaa, että tilapäisesti, niin kauan, kuin sodan aiheuttama elintarvikepula ja säännöstely jatkuvat, niin kauan kuin kilo perunoita maksaa enemmän kuin autonrengas ja vehnäleipä enemmän kuin kuutiometri muurausta. Hän saattaa vaatia teollistamattoman ja siis taloudellisesti vähemmän tuottoisan työnsä vastineeksi proletaarin monin verroin arvokkaampaa työtä. Ja ellei proletariaatin hallitus salli talonpojan siirtyä kapitalistin tilalle riistämään työläistä, talonpoika saattaa nousta vastahankaan ja löytää porvariston asiamiesten keskuudesta ryhmän, joka perustaa talonpoikien poliittisen puolueen proletariaattia vastaan. Kaikilta niiltä työaloilta, jotka työväenvaltiossa eivät voi olla vailla poliittisia oikeuksia ja joille kapitalistisen teollistamisen ei vielä onnistunut luoda edellytyksiä työläisproletaarin syntymiselle (työläisten, jotka eivät omista mitään, eivätkä tule varmasti mitään omistamaankaan), voi vallankumouksen jälkeen nousta proletariaatin vastaisia poliittisia voimia, jotka pyrkivät palauttamaan kapitalistisen omistuksen ja työväenluokan riiston uudelleen voimaan.

Mikäli Sosialistinen puolue puolustaa työväenluokan taloudellisia etuja, luokan, jota pääoman yksityisomistus uhkaa kuolemalla, tämä luokka valtuuttaa sen muodostamaan vallankumouksellisen hallituksen. Mutta Sosialistinen puolue tulee olemaan hallitseva puolue vasta silloin kun sen onnistuu voittaa kaikki senkaltaiset työväenluokan kohtaamat vaikeudet, silloin kun se pystyy tekemään yhteiskunnan kaikista jäsenistä vapautetun ja elvytetyn proletaarin kaltaisia, palkkaorjuuden kahleet heittäneitä ihmisiä, silloin kun se kykenee perustamaan kommunistisen yhteiskunnan, ilman valtiota toimivan kansakuntien Internationaalin. Sosialistisesta puolueesta tulee hallitseva vallankumouksellinen puolue vain siinä tapauksessa, että se asettaa vallankumoukselle konkreettiset tavoitteet ja pystyy toteamaan: proletaarinen vallankumous ratkaisee tällä ja tuolla tavoin nämä ja nuo nykyelämän ongelmat, jotka askarruttavat kansanjoukkoja ja saattavat ne epätoivoon. Vallankumous sinänsä on tällä hetkellä Sosialistisen puolueen maksimiohjelma; sen kuitenkin tulee olla sen minimiohjelma. Maksimiohjelman tulee osoittaa myös työväenluokan järjestäytyneen ja johdonmukaisen työn muodot ja keinot, joiden avulla sen onnistuu voittaa jokainen kapitalismin luoma vastakohtaisuus ja ristiriita sekä perustaa kommunistinen yhteiskunta. Jotta työväenluokka, jonka elinetuja kommunismin rakentaminen vastaa, olisi valmis toteuttamaan historiallisen tehtävänsä, proletariaatin on järjestäydyttävä hallitsevaksi luokaksi. Proletariaatin on kehitettävä itsessään senkaltainen mentaliteetti, jonka porvaristo nykyään omaa; kyse ei tietenkään ole kyvystä harjoittaa riistoa, vaan kyvystä johtaa, taidosta viedä onnistuneeseen päätökseen mikä tahansa aloite, mikä tahansa työväenvaltion suuri toimenpide. Joka tapauksessa, vaikka proletariaatti haluaisikin omaksua riistäjän mentaliteetin, se ei pystyisi tekemään sitä mitenkään. Proletariaatista ei voi tulla omistajaa, ellei se sitten tuhoa tehtaita ja koneita ja pidä omaisuutenaan tarpeettomia raudankappaleita ja kuole niiden ääreen muutaman päivän kuluttua. Nimenomaan siitä syystä, ettei proletariaatista voi teollisen tuotannon teknisten seikkojen tähden tulla omistajaa ja riistäjää, sen historiallisena tehtävänä on kommunismin luominen, kaikkien sorrettujen ja riistettyjen vapauttaminen.

 

Sosialistisesta puolueesta tulee todella vallankumouksellinen hallituspuolue vain siinä tapauksessa, jos proletariaatti tajuaa, että sen välittömät elintärkeät ongelmat voi ratkaista yksin sen oma luokkahallitus, joka on saanut valtansa vallankumouksen kautta.

Työväenluokka tietää, että se vain tuottamalla kykenee hallitsemaan yhteiskuntaa ja johtamaan sen kommunismiin. Siksi työväen perusongelmana on tuotanto ja sen lisääminen. Mutta kysymykset asettuvat toisin: kuinka saavuttaa tilanne, jossa työväenluokka jatkaisi tuotantoa ja jaksaisi lisätä sitä. Miten luoda olot, joissa työväenluokkaa eivät enää vaivaa toimeentulo-ongelmat, joissa sen terveys vahvistuu ja kulttuuritaso kohoaa, joissa se voi omistaa koko vallankumouksellisen intonsa teollisuustyölle, tuotannolle, uusien työmenetelmien tutkimiselle ja toteuttamiselle, uusille tuotantomenetelmille, jotka olisivat vahvoja renkaita kommunismiin johtavassa historiallisessa ketjussa? Työväenluokan välittömät ongelmat supistuvat yhdeksi olennaiseksi: elintarvikekysymykseksi, kysymykseksi sellaisesta poliittisesta järjestelmästä, jossa elintarvikkeiden hankkiminen ei enää ole omavaltaista tai yksityisomistajan tahdon mukaista, vaan jossa se on riippuvainen työn ja tuotannon tarpeista. Proletaarisen periaatteen »Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä» konkreettinen historiallinen merkitys kasvaa päivä päivältä. Käy ilmi ettei tässä periaatteessa ole mitään jakobiinilaista eikä mystistä, ettei se ole rinnastettavissa porvarillisen vallankumouksen tunnukseen »Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus». Proletaarinen periaate tuo julki välittömän tarpeen; tuo tarve koskee yhteiskuntaa, joka on vaarassa hajota ja rappeutua yhdessä porvarillisen valtion kanssa. On välttämättä tuotettava ja tuottamiseen tarvitaan työväenluokkaa, joka kykenee fyysisesti ja henkisesti sankarilliseen voimannäytteeseen. Siksi täytyy olemassaolevat elintarvikevarat suunnata ennen muuta työväenluokan, tuottajien luokan huoltoon. Tätä varten on tarpeen valta, joka pystyisi suorittamaan sen ja turvaamaan työväenluokan ravinnonsaannin ja hyvinvoinnin, jotta se jaksaisi uurastaa ja lisätä tuotantoa. Jos kutakin kansalaista kohden on päivittäin saatavissa vain 200 grammaa leipää, täytyy hallituksen taata työläiselle 300 grammaa, pakottaa tuottamattomat kansalaiset tyytymään 100 grammaan tai vieläkin vähempään ja jättää ne, jotka eivät tee lainkaan työtä, täysin ilman leipää. Tällaisena hallituksena voi olla ainoastaan työväenhallitus, vallan ottaneen työväenluokan hallitus.

Ei työväenhallitus pysy pystyssä, ellei toimeenpanovaltaa työväenvaltiossa käytä koko työväenluokka. Työläisten on itsensä pantava toimeen työväen valtion lait. Vain näin työväenvaltio välttyy joutumasta seikkailijoiden ja politikoitsijain käsiin, tulemasta porvarillisen valtion peilikuvaksi. Sen tähden työväenluokan tulee perehtyä ja harjaantua yhteiskunnalliseen toimintaan, luoda hallitsevan luokan kulttuuri ja omaksua sen ajattelutapa, tehdä se omin keinoin ja menetelmin, kokousten, kongressien, keskustelujen, vastavuoroisen kasvatuksen avulla. Tehdasneuvostot ovat ensimmäisinä ilmentäneet historiallista kokemusta, jota Italian työväenluokalle kertyy sen pyrkiessä työväenvaltiossa toteutuvaan itsehallintoon. Toinen tärkeä askel tulee olemaan tehdasneuvostojen ensimmäinen kongressi. Siihen kutsutaan edustajat Italian kaikista tehtaista. Kongressista tulee koko Italian proletariaatin kokous, jossa proletariaattia edustavat vartavasten valitut valtuutetut eivätkä ammattiyhdistystoimitsijat. Kongressin tulisi ottaa esiin Italian proletariaatin keskeiset ongelmat ja yrittää ratkaista ne. On sisäisiä luokkaongelmia, sellaisia kuin työväenluokan yhtenäisyys, neuvostojen ja ammattiyhdistysten väliset suhteet, liittyminen III Internationaaliin, III Internationaalin yksittäisten teesien hyväksyminen (proletariaatin diktatuuri, teollisuuden ammattiyhdistykset, yms.), anarkosyndikalistien ja kommunisti-sosialistien väliset suhteet jne. On luokkataisteluun liittyviä kysymyksiä, jollaisia ovat työläisten valvonta teollisuudessa, kahdeksantuntinen työpäivä, Taylorin systeemi, työkuri jne. Jo nyt olisi toverien alettava pohtia näitä kysymyksiä tehdaskokouksissa. Näiden keskustelujen tulisi kiinnostaa kaikkia työläisjoukkoja, jokaisen olisi annettava panoksensa ongelmien ratkaisemiseen välittämällä oma kokemuksensa ja tietonsa. Kaikissa tehdaskokouksissa olisi keskusteltava ja äänestettävä yksityiskohtaisesti käsitellyistä ja perustelluista ehdotuksista. Kongressin selostuksissa tulisi eritellä tehdasneuvostoissa käydyt keskustelut, tiivistää ja koordinoida älyllinen työ, jota kaikki työväenjoukot ovat tehneet selvittäessään totuutta ja etsiessään konkreettisia ratkaisuja. Tällöin Torinossa kokoontuva kongressi olisi historiallisesti mitä merkittävin tapahtuma. Kaikkialta Italiasta saapuvat työläiset saisivat erinomaisen osoituksen siitä, kuinka paljoon tehdasneuvosto pystyy johtaessaan työväenluokkaa vapautukseen ja voittoon. Torinon työläiset olisivat vielä nykyistäkin parempana esimerkkinä vallankumouksellisesta innosta, järjestelmällisestä ja johdonmukaisesta työstä, joka kehittää ja kasvattaa työläisiä itseään ja luo edellytykset kommunistisen yhteiskunnan voitolle ja lujittumiselle.

Ilman allekirjoitusta.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Tässä kirjoituksessa yhdistyy kaksi kommenttia (»Hallitseva puolue» ja »Hallitseva luokka»), jotka julkaistiin lehden samassa osastossa ja jotka aiheeltaan liittyvät läheisesti toisiinsa. Toim.