Julkaistu: 21. helmikuuta 1920 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 38
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 159–164. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Jokainen yhteiskunta elää ja kehittyy sidoksissa historiallisesti määrämuotoiseen tuotantoon: missä ei ole tuotantoa eikä organisoitua työtä (edes alkeellisessa muodossa), siellä ei ole yhteiskuntaa eikä yhteiskunnallista elämää. Aikamme yhteiskunta on elänyt ja kehittynyt nykyiselle asteelleen, koska on liittynyt tiettyyn tuotantojärjestelmään, sellaiseen historiallisesti määrämuotoiseen tuotantojärjestelmään, jota luonnehtii kahden luokan olemassaolo. On kapitalistien luokka, tuotantovälineiden omistajien luokka ja työväenluokka, joka on edellisen palveluksessa, sen saneleman palkan ja alati uhkaavan nälkäkuoleman kahleissa.
Nykykaudella kapitalistiluokkaa edustaa tietty kerrostuma, sen »etujoukkona» esiintyvä rahavalta. Kapitalistiluokan historiallinen kehitys kulkee kohti rappiota ja hajoamista. Kapitalistien tuotannossa perinteisesti hoitamat toimet ovat siirtyneet tietylle vastuuttomalle keskikerrostumalle, jota ei sido tuotantoon oma välitön etu eivätkä henkiset yhteydet. Sen muodostavat »valtion virkamiehen» tapaiset byrokraatit, omanvoitonpyyteiset, ahneet ja turmeltuneet ihmiset, pörssin asiamiehet, kyvyttömät politikoitsijat. Siihen kuuluvat pikkusielut, jotka elävät päivän kerrallaan, tyydyttävät alhaisia halujaan ja tavoitelevat mässäilijän mielessään syntyneitä haaveita useista naisista, paljosta rahasta, jota he voisivat tuhlata eturivin prostituoitujen makuukamareissa ja kabareissa ja käyttää mauttomaan ulkonaiseen pöyhkeilyyn, haaveita saada edes jonkinlainen valta piinata alaisiaan ja aiheuttaa heille kärsimyksiä.
Työväenluokka sensijaan on kehittymässä kohti uutta historiallisesti omaleimaista ihmistyyppiä: tehdastyöläistä, proletaaria, joka on menettänyt viimeisetkin rippeet perimästään talonpojan ja käsityöläisen ajattelutavasta. Proletaari elää tehtaan elämää, voimaperäisen ja järjestelmällisen tuotannon elämää, joka on järjestämätöntä ja sekasortoista tehtaan seinien ulkopuolella vallitsevissa yhteiskunnallisissa ja rikkauksien jakoa heijastavissa poliittisissa suhteissa, mutta joka on tehtaassa järjestelmällistä, täsmällistä, kurinalaista, isojen koneiden työrytmin mukaista, pitkälle kehitellyn ja täsmällisen työnjaon, tämän teollisen tuotannon suurimman koneen sanelemaa.
Pääoman omistava luokka on etääntynyt työstä ja tuotannosta. Se on hajonnut ja menettänyt tietoisuuden alkeellisesta yhtenäisyydestään, dialektisesta yhtenäisyydestä individualistisessa taistelussa, kilpailussa voitosta. Kapitalistiluokan yhtenäisyys on ilmennyt tietyssä valtion laitoksessa, hallituksessa. Yksilö on luovuttanut taistelutehtävänsä seikkailijoille ja ammattipolitikoitsijoille ja vajonnut itse raakalaismaiseen, alkeelliseen eläimellisyyteen, joka tyydyttää alhaista mässäilynhalua.
Työväenluokka on erottamattomasti sidoksissa tehtaaseen ja teolliseen tuotantoon. Proletariaatti ei voi elää tekemättä työtä, työskentelemättä järjestelmällisesti ja säännöllisesti. Työnjako on tehnyt proletariaatin ajattelusta yhtenäistä, luonut proletaareille tunteiden, vaistojen, ajatusten, tapojen, tottumusten ja mieltymysten kokonaisuuden, jonka työläiset kiteyttävät sanaksi luokkasolidaarisuus. Tehtaassa jokainen työläinen joutuu toteamaan olevansa erottamattomasti yhteydessä työtovereihinsa. Voisiko muokkaamaton, varastoihin pinottu raaka-aine lähteä maailmalle yhteiskunnan jäsenille hyödyllisinä esineinä, jos teollisuustuotannon työprosessien ketjusta puuttuisi yksikin rengas? Mitä pitemmälle työläinen erikoistuu ammatissaan, sitä selvemmin hän kokee toverinsa välttämättömyyden, sitä voimakkaammin hän tuntee olevansa järjestyneen, sisäisesti eheän ja tiiviin elimistön solu, sitä välttämättömämpää on hänen mielestään järjestys, säännöllisyys ja täsmällisyys. Sitä enemmän hän tuntee tarvetta siitä, että koko maailma olisi kuin yksi ainoa mahtava tehdas, jossa järjestys olisi sama ja yhtä täsmällinen kuin se, joka hänen omalla työpaikallaan on osoittautunut elintärkeäksi. Hän näkee, että täsmällisyys, järjestys ja menetelmät, jotka pitävät tehdasta käynnissä, täytyy ulottaa koskemaan tehtaiden, kaupunkien ja kansakuntien välisiä suhteita.
Juuri tuon näkemyksen ansiosta, tuon maailmankatsomuksen tähden tehdastyöläinen, kaupungin suurteollisuudessa työskentelevä proletaari on kommunismin johdonmukaisin esitaistelija, vallankumouksellinen voima, jonka osaksi on tullut yhteiskunnan uudistaminen ja uusien valtioiden perustaminen. Nimenomaan tätä olemme tarkoittaneet (toisin kuin »La Stampan» kirjoittajat typerästi väittävät) todetessamme, että Torino on kommunistisen vallankumouksen ahjo, koska Torinon työntekijäväestö koostuu pääasiassa proletaareista, tehdastyöläisistä, senlaatuisista vallankumouksellisista, joita Karl Marx luonnehti. He eivät ole pikkuporvarillisia vallankumouksellisia vuosimallia 1848, joita demokraatit ja sekapäiset anarkistit niin kovin arvostavat. Olemme myös todenneet, että ammatillinen Keskusliitto (Confederazione generale del lavoro) yhdistää »vallankumouksellisempia» työläisjoukkoja kuin Ammattiyhdistysten Liitto[1] (L'Unione sindacale), koska Keskusliittoon kuuluvat pitemmälle erikoistuneiden ja paremmin organisoitujen, »vallankumouksellisempien» ja etumaisempien teollisuusalojen työläiset. Ammattiyhdistysten Liitto on sen sijaan järjestön irvikuva, se ei kykene läpäisemään periaatteettomuuden ja epämääräisyyden vaihetta eikä kohoamaan korkeammalle samoja näkemyksiä kuin mitä on niillä pikkuporvareilla, joista ei tullut kapitalisteja ja niillä käsityöläisillä tai talonpojilla, joista ei tullut proletaareja.
Jokainen yhteiskunta elää ja kehittyy koska on olemassa tuotantoa, koska tuotetaan enemmän kuin kulutetaan. Vaikka kulutukseen ja kasautumiseen tarkoitetut hyödykkeet jaetaankin epätasaisesti, yhteiskunta elää ja kehittyy tämän vääryyden vallitessa. Vaikka yhteiskunta olennoisi oikeudenmukaisuuden huippua se kuolisi ilman tuotantoa. Porvarillinen yhteiskunta käy kuolinkamppailuaan: se ei tuota, koska tuottajien työ ei jakelusuhteissa, jotka sota ja sitä seuraava suuren rahan byrokraattinen kapitalismi on luonut, riitä tyydyttämään kulutustarvetta eikä tuotannon kasvusta voi olla puhettakaan. Aineelliset varat tuhoutuvat kiihtyvällä nopeudella; lasketaan yhä enemmän liikkeelle paperirahaa, joka edustaa nimellistä oikeutta hankkia aineellisia varoja. Kapitalistisesta jakelujärjestelmästä on tullut hallitusvaltaa pitävien keino harjoittaa aseellista rosvousta. Kapitalisti on etääntynyt tuotannosta: teollisuuden hallinto on joutunut kyvyttömien ja vastuuttomien ihmisten käsiin, työväenluokka on jäänyt yksin työskentelemään ja hoitamaan konetta. Tänään työväenluokka hallitsee tuotantoelämässä ja on yhteiskunnan isäntä, joka voi kätensä ristimällä katkaista yhteiskunnan viimeiset elinhermot. Vain työväenluokan sankarillinen ponnistus tuotannon pelastamiseksi voisi antaa yhteiskunnalle uutta verta ja kehitysvoimaa. Palkkaa nauttivat apostolit, pääoman lakeijat, porvariston almuilla elävät ahnaat Lasarukset kuvittelevat voivansa herättää proletariaatissa sankarillisen tuotteliaisuuden lainaamalla roskaromaaneista paatoksellisia vetoomuksia isänmaan ja ihmiskunnan pelastamiseksi samaan tapaan kuin he lietsoivat sotahulluutta. Tuo temppu onnistuu kuitenkin vain kerran. Nyt ei olekaan mahdollista ottaa santarmeja avuksi, jos halutaan onnistua! On pakko sopeutua tilanteeseen joko vapaaehtoisesti tai punakaartin »avulla». Proletariaatti tulee lisäämään tuotantoa kommunismin hyväksi, toteuttaakseen maailmankatsomustaan, tehdäkseen »filosofiastaan» historiallista todellisuutta, se ei tee sitä turvatakseen edelleenkin paperirahan kokoojien velttoa tuhlailevaa elämää. Proletariaatti onnistuu lisäämään tuotantoa, kun se valtiovaltansa avulla katkoo kuivettuneet oksat elämän puusta. Tämä suoritus aiheuttaa sinänsä tuotannon kasvua, tekee siis oikeudenmukaisen jakelun ja kasaamisen mahdolliseksi.
Ilman allekirjoitusta.
[1] Italian Ammattiyhdistysten Liitto — anarkosyndikalistien ammattiyhdistysjärjestö; perustettiin sen jälkeen kun syndikalistit erotettiin 1908 sosialistisesta puolueesta. Toim.