Julkaistu: 14. helmikuuta 1920 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 37
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 151–158. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Kommunistinen vallankumous antaa tuottajalle itsenäisyyden sekä taloudessa että politiikassa. Työväenluokan poliittinen toiminta (joka tähtää diktatuurin, työväenvaltion perustamiseen) saa historiallisesti todella merkittävän ja arvokkaan luonteen vasta sitten kun sen pohjaksi tulevat uudet taloudelliset suhteet, jotka ovat täynnä mahdollisuuksia, jotka ulottuvat yhä laajemmalle ja vakiintuvat. Jotta poliittinen toiminta onnistuisi, sen täytyy käydä yksiin taloudellisen toiminnan kanssa. Kommunistinen vallankumous on niiden aikaisempien taloudellisten tosiseikkojen historiallista tunnustamista, jotka se on tuonut ilmi, joita se puolustaa päättävästi kaikkia taantumuksellisia hankkeita vastaan ja jotka se laillistaa, ts. joille se antaa yhtenäisen organisaatiomuodon. Tämä on syy siihen, miksi kommunististen poliittisten neuvostojen rakentaminen käy päinsä vasta tehdasneuvostojen levittyä ja muodostettua tietyn järjestelmän. Tehdasneuvosto ja tehdasneuvostojärjestelmä ensi töikseen tunnustelee ja tietelee uutta työväenluokan tuotannollista asemaa, auttaa työväenluokkaa tulemaan tietoiseksi omasta osuudestaan nykykaudella, todellisesta tehtävästään, vastuustaan ja tulevaisuudestaan. Työväenluokka ottaa erillisten ihmisten kartuttaman positiivisen kokemuksen paljoudesta varteen opetuksia, omaksuu hallitsevan luokan ajattelutavan ja luonteen, järjestäytyy hallitsevaksi luokaksi: luo poliittisen neuvoston ja pystyttää diktatuurinsa.
Reformistien ja opportunistien arvio, jonka mukaan vallankumous on riippuvainen työvälineiden kehitysasteesta, on vähintäänkin epämääräinen. Sana »työväline» on reformisteille eräänlainen pulloon suljettu pahahenki. He rakastavat sanontaa »maksimalistinen nihilismi», se on jatkuvasti heidän mielissään ja huulillaan. He karttavat kuitenkin määrittelemästä sitä konkreettisesti, varovat visusti ilmaisemasta käsitystään tästä kysymyksestä. Mitä he tarkoittavat ilmaisulla »työväline»? Tarkoittavatko he aineellista esinettä, erillistä konetta vai työkalua? Yksistään tätäkö vai myös järjestöllistä portaikkoa koskevia suhteita, jotka syntyvät yhden tai useamman koneen ääressä työskentelevien työläisten ryhmässä? Vai tarkoittavatko he laajempaa, paremmin koneistettua, suuremmassa määrin erikoistunutta ja järjestäytynyttä osastoa? Koko tehdastako? Tehdasjärjestelmää, joka kuuluu samaan yritykseen? Eri teollisuusyritysten välisiä suhteita? Kahden teollisuusalan vai teollisuuden ja maatalouden välisiä suhteita? Tarkoittavatko he jonkin valtion asemaa maailmassa, sen vienti- ja tuontisuhteita? Vai tarkoittavatko he kaikkia näitä moninaisia ja kiinteästi toisistaan riippuvaisia suhteita, joille työ- ja tuotantosuhteet perustuvat?
Reformistit ja opportunistit varovat tarkoin jokaista konkreettista kannanottoa. Vaikka he ovatkin olevinaan poliittisen viisauden vaalijoita ja tuntevinaan pullon pahoine henkineen, eivät he milloinkaan ole tutkineet työväenluokan ja sosialismiin johtavan tien todellisia ongelmia. He ovat menettäneet kaiken yhteyden, niin fyysisen kuin henkisenkin, proletaarisiin joukkoihin ja historialliseen todellisuuteen. He ovat vuolassanaisia tyhjänpuhujia, täysin kykenemättömiä mihinkään toimintaan tai konkreettisiin arvioihin. Koska he ovat menettäneet kaiken kosketuksen proletaariseen todellisuuteen, on täysin ymmärrettävää, että he ovat vilpittömästi ja hyväuskoisesti päätyneet vakaumukseen, jonka mukaan työväenluokan tehtävä tulee täytetyksi, kun yleinen äänioikeus on tehnyt mahdolliseksi hallituksen, jossa Turati säätää lailla prostituoiduille oikeuden äänestää ja jossa Enrico Ferri uudistaa mielisairaaloiden ja vankiloiden kurinpitojärjestelmää.
Onko »työväline» kehittynyt viimeisten kahdenkymmenen tai kymmenen vuoden aikana, sodan puhkeamisen ja aselevon, aselevon ja tämän päivän välisenä aikana? Marxilaisuuden tulkintaa yksinoikeutenaan pitävät reformistiset ja opportunistiset intellektuellit ovat aina uskoneet, että korttipeli ja parlamentaarinen juonittelu on terveellisempää kuin Italian todellisuuden säännöllinen ja perinpohjainen tutkiminen. Sen vuoksi »maksimalistien nihilismillä» ei olekaan käytettävissään ainoatakaan Italian taloudellista kehitystä koskevaa teosta, eikä Italian työväenluokka voi seurata Italian proletaarisen vallankumouksen edellytysten kehittymistä. Sen vuoksi Italian työläisillä ei ollut mitään aseita vastustaa tuon järjettömän ja muodottoman »nihilismin» villiä ja sekavaa ryntäystä.
Kuitenkin työväenluokan onnistuu, ilman kasvatus- ja opetustehtävänsä pettäneiden pikkuporvarillisten intellektuellien apua, käsittää ja arvioida työvälineiden, tuotannon ja vaihdon välineiden läpäisemä kehitysprosessi. Kokoukset ja keskustelut tehdasneuvostojen perustamiseksi ovat valistaneet työväenluokkaa enemmän kuin kymmenessä vuodessa ne vihkoset ja artikkelit, joita pulloon suljetun pahanhengen haltijat ovat kirjoittaneet. Työväenluokka on päässyt käsiksi yksityisten jäsentensä todellisesta kokemuksesta ja tehnyt siitä yhteistä omaisuutta. Työväenluokka on kasvattanut itseään kommunistisesti, omin keinoin ja menetelmin.
Jokaisen työläisen on täytynyt tiedostaa asemansa taloudellisessa tuotannossa, jotta hän on voinut olla mukana perustamassa neuvostoa. Hän on saanut kokea olevansa osa yksikköä, osaston työryhmää ja nähnyt, että tekniset uudistukset koneissa ja välineistössä ovat muuttaneet hänen suhdettaan teknikkoon. Työläinen tarvitsee teknikkoa ja mestaria vähemmän kuin ennen. Näin hän on tullut itsenäisemmäksi ja itsekuriin pystyvämmäksi.
Myös teknikon asema ja hänen suhteensa tehtailijaan on täydellisesti muuttunut. Hän ei enää ole luottamushenkilö, kapitalistin etujen valvoja. Koska työläinen selviytyy lukemattomista työvaiheista ilman teknikkoa omin neuvoin, käy teknikko järjestysmiehenä tarpeettomaksi, hänelle jäävät enää vain tuottajan tehtävät ja hänen suhteensa kapitalistiin pelkistyy riistetyn suhteeksi riistäjään. Hänen ajattelutavastaan katoaa pikkuporvarillinen silaus, se proletaaristuu, vallankumouksellistuu. Teollisuuden tekniset uudistukset ja kohonnut ammattipätevyys tekevät työläisen itsenäisemmäksi, kohottavat hänen asemaansa teollisessa tuotannossa. Mutta muutokset valtarakenteessa ja korvaamattomuuden asteessa eivät koske silti vain työryhmää, perusyksikköä, joka panee osaston ja koko tehtaan toimimaan.
Jokainen työryhmä ilmaisee komissaarin avulla yhteisen tietoisuutensa, jonka on saanut aikaan tietyn asteen itsenäisyys ja omatoiminen työkuri ja joka saa selkeät muodot työryhmässä sekä tehtaassa. Jokainen tehdasneuvosto (komissaarien neuvosto) ilmaisee toimeenpanevan komiteansa kautta kokonaisen tehtaan työläisten yhteistä tietoisuutta asemastaan teollisuudessa. Toimeenpaneva komitea voi todeta tehtaan johtajan asemassa samanlaisen muutoksen kuin työläinen teknikon asemassa.
Tehdas ei ole riippumaton. Tehtaalla ei ole omistajaa tai yrittäjä-omistajaa, jolla olisi kaupallisia kykyjä (yksityisomistuksen etujen kannustamia) ostaa raaka-aineita ja myydä voitolla valmiita tuotteita. Nämä tehtävät ovat siirtyneet yhdeltä tehtaalta tehdasjärjestelmälle, jonka omistaa yksi ja sama yhtymä. Eivätkä ainoastaan sille, vaan ne keskittyvät myös pankille tai pankkiryhmälle, jotka ovat ottaneet hoidettavakseen raaka-aineiden hankinnat ja myyntimarkkinoiden valtaamisen.
Mutta eikö valtio sodan aikana ja sen pakottamana hankkinut teollisuudelle raaka-aineita, keskittänyt niiden jakoa ennakkosuunnitelmien mukaisesti, eikö siitä tullut tuotteiden ainoa ostaja? Mihin siis on jäänyt yrittäjän ja omistajan osuus, korvaamattoman teollisuuspampun panos, johtajan, joka saa tehtaan kukoistamaan kaukonäköisyytensä ja yksityisyrittelijäisyytensä ansiosta, oman etunsa kannustamana? Se katosi, hävisi työvälineen kehityksen myötä, sitä mukaa kuin kehittyivät tekniset ja taloudelliset suhteet, jotka muodostavat tuotannon ja työn edellytykset.
Teollisuuspampusta on tullut »cavaliere d'industria»,[1] joka on pesiytynyt pankkeihin, salonkeihin, ministeriöihin ja eduskunnan käytäviin ja pörssiin. Pääoman omistajasta on tullut kuollut oksa tuotannon puussa. Koska hän ei enää ole korvaamaton, koska hänen historialliset tehtävänsä ovat surkastuneet, hänestä jää pelkkä poliisin asiamies, hän luovuttaa omat »oikeutensa» valtion käsiin, jotta tämä puolustaisi niitä kaikin keinoin.
Valtiosta tulee näin työvälineiden ainoa omistaja. Se omaksuu kaikki yrittäjän perinteiset toimintamuodot, muuttuu nimettömäksi koneeksi, joka ostaa ja jakaa raaka-aineet, määrää tuotantosuunnitelmat, ostaa tuotteet ja jakaa ne. Tämä on porvarillinen valtio, jonka virkamiehet ovat kelvottomia, mutta joita on mahdotonta erottaa. Tämä on politikoitsijoiden, seikkailijoiden ja petkuttajien valtio. Tästä seuraa että aseistetut poliisivoimat kasvavat, pätemätön virkamiehistö lisääntyy, kaikki toimettomuutta himoavat tyytymättömät pikkuporvarit pyritään turvaamaan, mikä saa aikaan loislaitoksen toisensa jälkeen.
Tuottamattomassa työssä toimivien määrä paisuu hillittömästi ja ylittää kaikki tuotantokoneiston sallimat rajat. Työskennellään, mutta ei tuoteta, työskennellään ankarasti, mutta tuotanto yhä supistuu. On syntynyt ammottava kuilu, johon koko työn tuottavuuden kasvu katoaa. Työläisen maksamaton työ ei enää lisää kapitalistien rikkauksia, vaan sillä tyydytetään asiamiesten, toimihenkilöiden, tyhjäntoimittajien lukemattoman lauman himoja, muttei ruokita niitä, jotka työskentelevät hyödyttömien loiseläjien palveluksessa. Eikä kukaan ole vastuussa, eikä kenenkään kimppuun voida käydä. Aina ja kaikkialla on vastassa porvarillinen valtio asevoimineen, valtio joka hoitaa hajoavaa ja liitoksistaan repeävää työn välinettä, pantattua ja kelpaavaa vain myytäväksi vanhan kaman ja rautaromun kansainvälisillä markkinoilla...
Näin ovat kehittyneet työvälineet, näin on syntynyt taloudellisten ja yhteiskunnallisten suhteiden järjestelmä. Työväenluokka on tullut varsin itsenäiseksi tuotannossa, sillä teollisuuden tekninen kehittyminen on mitätöinyt täysin yksityisen omistuksen, kapitalistiyksilön aiemmin hyödylliset tehtävät.
Jouduttuaan itsestään pois tuotannollisesta elämästä yksityisomistaja takertui valtiovaltaan, joka monopolisoi voiton »tislauksen». Työväenluokkaa pidetään asevoimin poliittisessa ja taloudellisessa orjuudessa, joka on historianvastaista ja josta on tullut lahoamisen ja raunioitumisen lähde. Työväenluokka kerääntyy koneiden ympärille, muodostaa omat edustuselimensä, jotka ovat tulosta työstä, saavuttamastaan itsenäisyydestä ja itsehallinnon tiedostamisesta. Tehdasneuvostossa syntyy myönteistä kokemusta työvälineiden haltuunottamisesta. Se on vankka perusta prosessille, jonka täytyy huipentua proletariaatin diktatuuriksi, valtiovallan valloittamiseksi, vallan, jonka tehtävänä on poistaa sekasorto sekä kitkeä pois yhteiskuntaa kuolettava ja turmeleva syöpäkasvain.
Ilman allekirjoitusta.
[1] Sanaleikki: sanonta cavaliere d'industria merkitsee sekä 'teollisuuden ritari' että 'veijari', 'huijari'. Toim.