Antonio Gramsci

Joulukuun 2.–3. päivän tapahtumat 1919

1919


Julkaistu: 6.–13. joulukuuta 1919 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 29
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 134–143. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

Pikkuporvarit

Joulukuun 2.–3. päivän tapahtumat[1] olivat luokkataistelun kohokohtia. Kamppailua ei käyty proletaarien ja kapitalistien välillä (minkä taistelun muotoja ovat taistelu palkkojen korottamisesta ja työajan supistamisesta sekä sitkeä ja kärsivällinen ponnistelu sellaisen tuotantoa ja joukkoja johtavan hallintokoneiston luomiseksi, joka korvaa nykyisen porvarillisen valtion), vaan proletaarien ja pikkuporvarillisten ainesten ja keskikerrosten välillä. Taistelun perimmäinen tarkoitus oli liberaalis-demokraattisen valtion puolustaminen, sen vapauttaminen ahdingosta, jossa sitä pitää porvariston pahin, alhaisin, hyödyttömin ja loismaisin osa: pikku- ja keskiporvaristo, porvarillinen »intelligenssi», (joka on ansainnut »intelligenssin» arvon siksi, että keskikoulun läpäistyään se pääsee helposti ja esteittä yleisopintojen perusteella käsiksi koulutodistuksiin ja arvonimiin), valtion virkamiehet, joiden virat periytyvät isältä pojalle, kauppiaat, teollisuuden ja maan pienomistajat, kaupunkien kauppamiehet ja maaseudun koronkiskurit. Taistelun muoto oli ainoa jonka saattoi olettaa: epäjärjestys ja sekasorto, joka muistuttaa vimmattua taistelua kaduilla ja toreilla, kun pyritään puhdistamaan ne tunkeutuneesta syöläästä ja samassa lahoavasta heinäsirkkalaumasta. Kuitenkin tämä taistelu liittyi, vaikkakin epäsuorasti, toiseen korkeamman asteen taisteluun proletaarien ja kapitalistien välillä. Onhan pikku- ja keskiporvaristo olemukseltaan turmeltunut, rietas, lahoava kerros, jonka turvin kapitalismi puolustaa taloudellista ja poliittista valtaansa. Nämä nöyristelevät, alhaiset kätyrit ja lakeijat, joista on tullut »herraskaisia palvelijoita»,[2] haluavat kahmia itselleen tuotannon voitot, jotka ylittävät paitsi työntekijäin palkan summan myös itse kapitalistien voiton. Kun heidät on tulella ja raudalla häädetty yhteiskunnan näyttämöltä kuten heinäsirkkalauma puoliksi tuhotulta viljapellolta, vapautuu kansakunnan tuotannon ja vaihdon koneisto raskaasta taakasta, joka tukahduttaa ja estää sen toimintaa. Yhteiskunnallinen ilmapiiri selkenee ja päästään kohtaamaan varsinaiset viholliset, kapitalistiluokka, tuotantovälineiden omistaja.

Sota on nostanut pikku- ja keskiporvariston arvoa. Sodan aikana ja sen tarkoituksissa kapitalistien taloudellinen ja poliittinen valtakoneisto sotilaallistettiin: tehtaasta tuli kasarmi, kaupungista, valtakunnasta — kasarmi. Kaikki yhteiskunnallisesti merkittävät toiminnot kansallistettiin, byrokratisoitiin ja militarisoitiin. Toteuttaakseen tämän kammottavan järjestyksen valtio ja pienemmät kapitalistiset yhtymät mobilisoivat kaikki pikku- ja keskiporvariston voimat. Monia kymmeniä tuhansia kouluttamattomia ja sivistymättömiä ihmisiä koottiin esikaupunkien periltä, Etelän kylistä, isien kauppapuodeista, keskikoulun ja lukion turhaan kulutetuilta penkeiltä, roskalehtien toimituksista, esikaupunkien vanhain tavarain liikkeistä, slummeista, joihin on kasautunut mätänevä ja lahoava laiskuuden, konnuuden ja kopeuden kuona, ihmisrauniot, yhteiskunnan pohjamuta, jonka vuosisatoja kestänyt nöyristely, vierasmaalaisten ja pappien herruus on Italian kansakuntaan luonut. Ja näille maksettiin palkkaa kuin välttämättömille ja korvaamattomille ihmisille, näiden annettiin hallita ihmisjoukkoja tehtaissa, kaupungeissa, kasarmeissa, juoksuhaudoissa.

(14 riviä sensuroitu)

Parlamenttivaalit osoittivat, että ihmisjoukot haluavat sosialistien johtavan ja hallitsevan niitä, että ne haluavat yhteiskuntajärjestyksen, jossa se joka ei tuota eikä työskentele, ei myöskään syö. Nuo herrat, jotka kiskovat edelleenkin kansantuotteesta ja valtion ulkomaisesta luotosta kuukausittain miljardin korkoa, jotka kautta kaupungin kirkuvat julki kansallismielisyyttään, jotka panevat isänmaan elättämään itsensä...

(2 riviä sensuroitu)

nämä herrat, joita säikytti lähestyvä uhka, ryhtyivät heti pogromeihin sosialistisia edustajia vastaan. Mutta samalla hetkellä, kuin yhdestä käskystä tulvivat työläiset tehtaista, rakennusmailta, työpajoista, Italian kaikkien kaupunkien varikoilta pääkaduille ja karkottivat pikkuporvariston heinäsirkkalaumat, vainojen toimeenpanijat, ammatti vetelehtijät (täsmälleen kuten Venäjällä ja Puolassa, kun mustat sotniat[3] yrittivät panna toimeen juutalaispogromeja ja raa'an väkivallan ja turmeluksen hyökyaallolla tuhota pienimmätkin vapauden touot).

Tämä välikohtaus oli perimmältään »liberalismin» seurausta. Näytti että on keksitty keino ansaita tekemättä työtä, kantamatta vastuuta, antautumatta riskiin; nykyään tälläkin ansiokeinolla on omat vaaransa ja huolensa.

 

Olettamuksia...

Entäpä jos se olisi onnistunut?.. Olettamus ei ole perätön. Pohjoisen suurissa kaupungeissa oli lakkopäivinä hetkiä, jolloin rauhalliset ja harkintakykyiset ihmiset tunsivat, että jotain ratkaisevaa saattaisi milloin tahansa tapahtua, että mikä tahansa selkkaus riittää tulemaan tapahtumien käännekohdaksi, muuttamaan kansan ja johtajien väliset voimasuhteet, tekemään kansannoususta vallankumouksen. Tämä on paras osoitus siitä tosiseikasta, että elämme vallankumouksellista aikaa: ihmiset tuntevat, että jotain tavatonta ja uutta saattaa olla tulossa, he odottavat, koettavat nähdä tuntemattomaan, luottavat jonkin verran myös sattumaan.

(3 riviä sensuroitu)

On totta, että kansannousuun vaikuttavat aina monet arvaamattomat tekijät ja siksi on varauduttava sattumiin, esim. kun jokin nulikkajoukko menee toiminnassaan pidemmälle kuin on tarkoitus tai kun hulinoitsijoita joudutaan parin päivän kuluttua ampumaan ryöstelyn ja murhien tähden.

Järjestyksen aineksia tuovat kansannousuun ryhmät, jotka ovat vallankumouksellisia sanan varsinaisessa merkityksessä, siis ihmiset jotka eivät pelkää tapahtumien kulkua, jotka suhtautuvat rohkeasti ennalta arvaamattomaan ja odottamattomaan, joilla on luja tahto ja selkeä päämäärä, jotka ovat valmiita ja kykenevät toteuttamaan pyrkimyksensä. Kansannousu on yhteiskuntaelimistön tietyn muodon hajoamista, vallankumoukseksi se muuttuu vasta silloin, kun yhteiskuntaorganismi alkaa taitavien ja luokkatietoisten ihmisten rohkeasta aloitteesta saada uutta muotoa. Tuhoamisvaihe on kansannousussa sitä pitempi, mitä suurempia ovat vaikeudet, jotka etujoukon ryhmien täytyy voittaa päästäkseen eteenpäin, tullakseen liikkeen johtoon, järjestääkseen kansannousun nostamat ja pirstomat joukot.

Venäjällä tuon siirtymäkauden voidaan sanoa kestäneen kahdeksan pitkää kuukautta. Ne olivat helmikuun vallankumouksen ja lokakuun vallankumouksen väliset kuukaudet, ajanjakso pikkuporvariston vallankumouksesta työläisten ja talonpoikien vallankumoukseen, kahdeksan kuukautta, joiden kuluessa pikkuporvarilliset intellektuellit yrittivät kaikin keinoin pysytellä joukkoliikkeen kärjessä samalla kun joukkojen tyytymättömyys ja epäluottamus noihin petturijohtajiin vain kasvoi. Näiden kahdeksan kuukauden aikana kapitalistit ja suurmaanomistajat yrittivät kaikkia keinoja — teollisuussabotaasista sotilaalliseen vastavallankumoukseen — joilla he olisivat voineet alistaa uudestaan vanhaan sorto- ja osajärjestelmään ihmisjoukot, jotka kapinaliike oli nostanut yhteiskunnan pohjimmaisista kerroksista päivänvaloon ja joista se oli tehnyt historian päähenkilönä. Näiden kuukausien aikana kansan suuri enemmistö oppi tekemään vallankumousta. Se pikemminkin vaistosi kuin ymmärsi teoreettisen asettamuksen, jonka mukaan oli välttämätöntä luoda omia vallanelimiä. Se loittoni porvarillis-demokraattisista johtajistaan ja kerääntyi kommunistien ympärille, rakensi valvonta- ja itsehallintojärjestelmää, joka olemassaolollaan lakkautti vanhan vallan elimet ja riisti johdonmukaisesti kaiken vallan herroilta, kenraaleilta, politikoitsijoilta ja pettureilta.

Vuoden 1917 lokakuussa, kun Kerenskin hallitus oli vielä vallassa, neuvostojen yleiskokouksen valitsema toimeenpaneva komitea antoi määräyksiä, joita raudanlujaksi taistelujärjestöksi taotut työläis- ja talonpoikaisjoukot noudattivat, kutsui kadulle ja opasti taistelutielle kokonaiset rykmentit, kokonaisten tehtaiden aseistautuneet ja järjestäytyneet työläisyksiköt, sanalla sanoen johti koneen täsmällisyydellä ja pettämättömällä säännöllisyydellä toimivaa järjestelmää.

Olisi järjetöntä kehottaa joukkoja Italiassa olemaan nyt toimettomina, kunnes tuo vaihe on saavutettu. Pitää kuitenkin yrittää luoda tuo tilanne käyttäen hyväksi joulukuun 2.–3. päivän liikkeen sekä muiden sen kaltaisten tulevien joukkoesiintymisten kokemusta. Näiden liikkeiden täytyy katkaista laillisuuden verhostamat siteet, jotka vielä pitävät yllä väestön enemmistön luottamusta porvarillisiin instituutiomuotoihin. Niiden täytyy saada liikkeelle kansanjoukot, jotka joko tottumuksesta tai pelosta mukautuvat vanhentuneeseen yhteiskuntarakenteeseen. Niiden täytyy asettaa vallankumouksen valmistamisen ongelma etualalle.

Meillä ei ole ollut eikä tule ehkä olemaankaan helmikuun vallankumousta, joka avaisi tien, saisi aikaan mullistuksia, epävarmuutta ja avoimia lakien puitteet ylittäviä yhteenottoja niiden voimien välille, jotka tahtovat hallita taloudellista ja poliittista maailmaa. Epäävä parlamentaarinen toiminta voi ja sen oikeastaan täytyykin korvata tuo alkuunpaneva isku. Niinpä mielenosoitukset ja liikehdintä kaduilla ovat sen välttämätön osa...

Nykyhetkellä taas on asetettava kysymys, jota olemme aiemmin korostaneet: »mitä seuraa sitten». Se olisi herännyt jo eilen, jos Mantovan tapahtumat olisivat sattuneet Milanossa tai Torinossa, missä on vallankumouksellisia työläisjoukkoja, valmiita jatkamaan loppuun saakka. Tämä tosin on olettamus, mutta mikäli olemme vallankumouksellisia, meidän pitää se tehdä, meidän on ajateltava, että ellei vallankumous voita tänään, niin huomenna se voi jo voittaa...

 

Luokkataistelu, talonpoikaissota

Yleislakon päivät ja vakavat yhteenotot kaikkialla Keski- ja Pohjois-Italiassa sattuivat kohtalon oikusta samoihin aikoihin kuin spontaani kansannousu Etelä-Italian tyypillisellä seudulla, Andrian alueella.[4] Kaikki huomio kiinnittyi kaupunkiproletariaatin kansannousuun pikkuporvarillisen kastin sitä osaa vastaan, joka sodan aikana omaksui militaristisia piirteitä eikä nyt halua niitä menettää ja myös poliisia vastaan. Tämä käänsi huomion Andriasta, esti Etelän tapahtumien kulun tarkkaa seuraamista ja niiden oikean arvioinnin. Toivomme, että voimme tarjota lukijoillemme välittömiin havaintoihin perustuvia tärkeitä tosiasioita tapahtumien syistä ja kulusta. Tällä hetkellä tyydymme osoittamaan, että nuo kaksi samaan aikaan sattunutta kansannousua ovat tavallaan malliesimerkki siitä, mitä Italian vallankumouksen tulisi olla.

Vallankumousarmeijan kaksi siipeä muodostuvat toinen proletariaatista, joka suppeassa mielessä käsittää teollisuustyöläiset ja teollistuneen maatalouden työläiset ja toinen köyhistä talonpojista. Kaupungin työläiset ovat vallankumouksellisia kasvatukseltaan. Heidän tietoisuutensa on nimittäin kasvanut ja heidän persoonallisuutensa kehittynyt tehtaassa, työväen riiston perussolussa. Niinpä kaupungin työläiset näkevät nyt tehtaan paikkana, josta vapautus on aloitettava, keskuksena, josta vapautusliike leviää. Siksi heidän toimintansa on lujatahtoista ja voimakasta ja siksi he tulevat voittamaan. Työläisten historiallisena tehtävänä kaupunkien kansannousussa on sekä jouduttaa kumousta että koota voimat, pitää kerran käynnistetty veturi toiminnassa ja ohjata se oikealle raiteelle. Kaupunkien työläiset tuovat taistelullaan laajat joukot vallankumouksen piiriin ja edustavat itse elävästi joukkojen etuja ja pyrkimyksiä.

Maaseudulla meidän on ennen kaikkea luotettava köyhien, maattomien talonpoikien toimintaan ja tukeen. Heidät tulee saamaan liikkeelle tarve ratkaista olemassaolon ongelma, joka eilen sai Andrian talonpojat toimimaan, tarve kamppailla leivästä, heidät tulee saamaan liikkeelle alati uhkaava nälkäkuolema tai surmanluoti. Heidän tulee pakko painostaa maaseudun muita asukkaita luomaan myös maaseudulle tuotantoa kollektiivisesti valvovat elimet. Tämä valvontaelin, talonpoikien neuvosto, vaikka se sallisikin maan yksityisomistuksen välimuodon (pientilan) säilyvän, tekisi toiminnan yhtenäisyyttä lujittavaa, ajattelutapaa ja tekniikkaa muokkaavaa työtä. Siitä tulisi maaseudun yhteiselämän tukikohta, keskus, jonka avulla vallankumoukselliset voimat voivat jatkuvasti ja konkreettisesti toteuttaa pyrkimyksiään.

Myös talonpoikien on tänään tiedettävä, mitä heidän pitää tehdä jotta heidän toimintansa juurtuisi syvään ja liittyisi työläisten toiminnan lailla elimellisesti rikkauksien tuotannon yleiseen prosessiin. Talonpoikien on alettava katsoa viljelysmaat tulevan työyhteisön perustaksi, samalla tavoin kuin työläiset näkevät tehtaan.

Andrian kansannousu osoitti, että tilanne on kypsä ongelman ratkaisemiseksi. Pohjimmiltaan on kyse koko Etelä-Italian ongelmasta, siitä että maan todella valtaisivat ne jotka sitä viljelevät. Meidän puolueemme velvollisuus on asettaa tämä ongelma etualalle ja ratkaista se. Maan valtaamista valmistellaan tänään samoin asein kuin työläiset valmistelevat tehtaiden valtaamista; luodaan elimiä, jotka sallivat työtätekevien joukkojen hallita itsenäisesti omalla työpaikallaan. Työläisten ja talonpoikien liike yhtyy luonnollisesti eheäksi samansuuntaiseksi liikkeeksi luodessaan proletaarisen vallan elimiä.

Venäjän vallankumous on löytänyt voimansa ja pelastuksensa juuri siitä, että Venäjällä eri vaikuttimista nousseita, erilaisten tunteiden liikkeelle panemia työläisiä ja talonpoikia liitti yhteinen päämäärä, yhteinen taistelu. Käytäntö oli osoittanut molemmille, että herrojen sorrosta voidaan vapautua vain sellaisen taistelujärjestön avulla, joka tekee mahdolliseksi riistäjän välittömän karkottamisen tuotantoelämästä. Tämä järjestömuoto oli neuvosto. Luokkataistelu ja talonpoikaissota kytkeytyivät erottamattomasti toisiinsa ja tuloksena oli yhteinen maata johtava elin.

Meillä ongelma on samanlainen. Työläisen ja talonpojan täytyy tehdä konkreettista yhteistyötä, järjestäytyä yhdeksi ja samaksi elimeksi. Äskeisessä kansannousussa he saattoivat sattumalta olla yhtä, vallankumouksessa heidän yhtenäisyytensä ja yksimielisyytensä on oleva tietoista. Tehtaiden valvominen ja maan valtaaminen on nähtävä saman ongelman eri puolina. Pohjoisen ja Etelän on yhdessä suoritettava tuo tehtävä, valmisteltava yhdessä kansakunnan muuttamista eheäksi tuotantoyhteisöksi. Pitää tehdä yhä selvemmäksi ajatus, että vain työläiset pystyvät »yhdistymisen» avulla selvittämään Etelän kysymyksen. Maan yhdistämisen ongelman, jonka kolme porvarisukupolvea on jättänyt sikseen, ratkaisevat työläiset ja talonpojat yhteistoimin, apunaan yhteinen poliittinen järjestömuoto, joka pystyy viemään heidän diktatuurinsa voittoon.

Ilman allekirjoitusta; Antonio Gramsci kirjoitti artikkelin Palmiro Togliattin kanssa.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Kirjoituksessa eritellään Pohjois- ja Keski-Italian työläisten lakosta saatuja opetuksia. Lakko oli työläisten vastalause sitä vastaan, että nationalisti-monarkistit olivat hyökänneet sosialististen edustajien kimppuun. Useissa kaupungeissa ja erityisesti Mantovassa syntyi jopa huomattavia aseellisia yhteenottoja poliisin kanssa. Tuo italialaisen kaupunkiproletariaatin liikehtiminen sattui samaan aikaan kun Andrian lähettyvillä (Etelä-Italiassa) maatyöläisten merkittävä aseellinen kansannousu. Toim.

[2] »Herraskainen palvelijatar» (»La serva padrona») — koominen ooppera, säveltänyt italialainen Giovanni Pergolesi. Toim.

[3] Mustat sotniat — monarkistisia joukkioita, joita Venäjän poliisi muodosti taistellakseen vallankumouksellista liikettä vastaan. Toim.

[4] Vuoden 1919 joulukuun 2. ja 3. päivien lakon aikana Andrian maatyöläiset valtasivat kaupungin jouduttuaan poliisin hyökkäyksen kohteeksi. Puolustautuessaan he käyttivät jopa ampuma-aseita. Kiihkeässä yhteenotossa he joutuivat hajalle ja jättivät jälkeensä n. 200 haavoittunutta. Toim.