Julkaistu: 27. joulukuuta 1919 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 31
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 144–150. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Sosialistinen puolue koostuu osastojen verkostosta (johon puolestaan suurten teollisuuskeskusten piirijärjestöjen eheä ja voimakas elimistö nojautuu) ja provinssien liitoista, joiden yhtenäisyyttä lujittaa kaupunkiosastojen aatteellinen vaikutus ja konkreettinen toiminta. Sosialistisen puolueen vuosittaisilla edustajakokouksilla on ylin valta puolueessa. Valta kuuluu puolueen jäsen joukoille ja tulee ilmi sen valitsemien edustajien kautta. Niiden valtuudet on määritelty ja rajattu tarkoin. Kokouksen tehtäviin kuuluu konkreettisten ajankohtaisten ongelmien käsittely ja ratkaiseminen. Kokous valitsee puoluejohdon, jolla on pysyvän toimeenpanevan ja valvovan elimen valtuudet. Tällaisena Sosialistinen puolue on proletaarisen demokratian ilmentymä, laitos, joka helposti saatetaan kuvitella »täydelliseksi».
Sosialistinen puolue on »vapaan» yhteiskunnan pienoiskuva. Kurin noudattaminen siinä on vapaaehtoista ja perustuu tietoisuuteen. Kuvitelma, jonka mukaan koko yhteiskunta olisi jättiläismäinen sosialistinen puolue kaikkine jäsenanomuksineen ja erottamisineen, mairittelee väistämättä monia »yhteiskuntasopimukseen» perustuvien harhakäsitysten kapinahenkisiä seuraajia, jotka ovat saaneet oppinsa Rousseaulta ja anarkistien vihkosista, eivät marxismin historiallisesta ja taloudellisesta opista. Neuvosto-Venäjän tasavallan perustuslaki pohjautuu samoihin periaatteisiin kuin Sosialistinen puolue. Venäjän kansanvaltaisen hallituksen toimintamuodot muistuttavat elävästi Sosialistisen puolueen johdon toimintamuotoja. Ei siis ihme, että nämä samankaltaisuudet sekä vaistonvaraiset pyrkimykset ovat luoneet myytin vallankumouksesta, jossa proletaarinen valta toteutuisi Sosialistisen puolueen osastojärjestelmän diktatuurina.
Tämä käsitys on vähintään yhtä utopistinen kuin se, jonka mukaan ammattiyhdistykset ja työkamarit ovat vallankumouksellista kehitysprosessia olennoivia järjestömuotoja. Kommunistinen yhteiskunta voidaan käsittää vain »luonnollisena» muodostumana, joka vastaa tuotanto- ja vaihtovälineiden tietynlaista kehitysastetta. Vallankumousta voidaan pitää historiallisena toimenpiteenä, jolla tuon muodostuman »luonnollisuus» tunnustetaan. Vallankumousprosessi samastuu siis työntekijäväestön spontaaniin joukkoliikkeeseen, jonka on kapitalistisen omistusmuodon vallitessa synnyttänyt inhimillisen yhteiselämän syvien sisäisten ristiriitojen yhteentörmäys. Kapitalistien välisten ristiriitojen puristus, vaara menettää lopullisesti omat kansalaisoikeutensa ja ajatuksenvapautensa pakottavat joukot luopumaan porvarillisen demokratian muodoista ja rikkomaan porvarillisen laillisuuden puitteet. Yhteiskunta hajoaisi, kaikkien tarpeellisten hyödykkeiden tuotanto lamaantuisi ja ihmiset syöksyisivät kurjuuden, raakuuden ja kuoleman synkkiin syövereihin, ellei kansanjoukkojen historiallinen tietoisuus vaikuttaisi, elleivät joukot löytäisi uusia järjestäytymismuotoja, soveltaisi uutta järjestystä rikkauksien tuotantoon ja jakoon. Proletariaatin taisteluelimet ovat tuon mahtavan joukkoliikkeen »asiamiehiä». Sosialistinen puolue on epäilemättä tuon hajotus- ja rakennusprosessin suurin tekijä, mutta se ei ole eikä sitä saa pitää tuon prosessin muotona, pehmeänä päällyksenä, jota johtajat mielivaltaisesti muovaavat. Saksalainen sosiaalidemokratia (otettuna kokonaisuudessaan poliittisena ja ammattiyhdistysliikkeenä) on tekaissut käsittämättömän tempun: ahtanut väkivalloin Saksan proletariaatin vallankumousprosessin oman järjestönsä muotoihin ja kuvitellut hallitsevansa historian kulkua. Se on luonut omat neuvostonsa omien kannattajiensa enemmistön turvin. Se on kahlinnut vallankumouksen, kesyttänyt sen. Nykyinen saksalainen sosiaalidemokratia on menettänyt kaiken yhteytensä historialliseen todellisuuteen, paitsi sitä yhteyttä, joka vallitsee Nosken nyrkin ja työläisen niskan välillä. Vallankumousprosessi kehittyy valtoimenaan, toistaiseksi vielä harhaillen ja näyttäytyy yllättävinä väkivallan ja tuskan puuskina.
Sosialistinen puolue saa tinkimättömällä poliittisella toiminnallaan aikaan saman kuin ammattiyhdistykset taloudessa: se tekee lopun vapaasta kilpailusta. Sosialistinen puolue ja sen vallankumousohjelma riistää porvarilliselta valtiolta demokraattisen perustan, hallittavien kannatuksen. Puolue tavoittaa yhä laajemmat kansanjoukot ja saa ne vakuuttuneiksi siitä, että alennustila, jossa ne elävät, ei ole syntynyt sattumalta, ettei se ole umpikuja vailla ulospääsyä, vaan että se on objektiivinen välttämättömyys, vääjäämätön kehitysvaihe dialektisessa prosessissa, jonka täytyy johtaa väkivaltaiseen murrokseen, yhteiskunnan uudistamiseen. Näin sosialistinen puolue muuttuu vähitellen kansanjoukkojen historiallisen tietoisuuden henkilöitymäksi ja saa käsiinsä spontaanin hillittömän liikkeen ohjaat. Tällä johtamisella ei ole havaittavaa muotoa, se tapahtuu monimiljoonaisten henkisten siteiden välityksellä ja ilmenee puolueen arvovallan ja vaikutuksen kasvuna joukkojen keskuudessa. Tällainen hallinto voi olla tehokasta vain murrosvaiheissa, kun pitää joukot kutsua kaduille, sijoittaa taisteluun valmiit aktivistivoimat, jotka pystyvät poistamaan vaaran, torjumaan taantumuksellisen väkivallan uhkaavan rajumyrskyn.
Kun puolueen on onnistunut lamaannuttaa laillinen hallitus, sen toiminnassa alkaa paljon vaikeampi, vielä enemmän joustavuutta ja taitoa vaativa vaihe: rakentavan toiminnan vaihe. Puolueen levittämät aatteet vaikuttavat itsenäisesti ihmisten tietoisuuteen. Noiden aatteiden ympärille ryhmittyy yhteiskuntavoimia jotka omaksuvat ne, luovat sisäisten lakien mukaan toimivia elimiä ja uuden vallan elimien ituja, joiden avulla joukot tulevat käyttämään valtaansa ja joissa ne tulevat tietoisiksi historiallisesta vastuustaan, siitä että niiden erityistehtävä on luoda edellytykset yhteiskunnan kommunistiselle uudistamiselle. Nimenomaan puolue, aatteellisesti luja ja yhtenäinen taistelujärjestö, vaikuttaa ratkaisevasti tuohon syvälliseen ja alituiseen rakennustyöhön, tuohon yhteiskunnan miljoonien alkueliöiden toimintaan, joka luo vedenalaisia punaisia korallisaaria. Ja pian koittaa se päivä kun ne nousevat pintaan ja murtavat valtameren hyökyaallot, palauttavat rauhan ja tyvenen, saattavat säät ja virrat tasapainoon. Tuo vaikutus on luonteeltaan orgaanista, se ilmenee aatteiden jatkuvana leviämisenä, ja se taataan pitämällä pystyssä aatteellinen johtoelin. Tuon vaikutuksen perustana on se, että ne miljoonat työläiset, jotka rakentavat valtajärjestelmäänsä ja toteuttavat uutta järjestystä ovat vakuuttuneita siitä, että heitä kannustava historiallinen tietoisuus henkilöityy Sosialistisessa puolueessa, vahvistuu Sosialistisen puolueen opissa ja että heillä on suojanaan mahtava linnoitus, Sosialistisen puolueen poliittinen voima.
Puolue on ja tulee olemaan tuon mahtavan joukkoliikkeen ylin johtava elin. Puolue toteuttaa kaikkein tehokkainta diktatuuria, arvovaltaan perustuvaa diktatuuria. Sen käskyvalta on hyväksyttävä tietoisesti ja omatahtoisesti välttämättömäksi, jotta aloitettu työ onnistuisi. Olisi onnetonta, jos haluttaisiin ikuistaa tuo hierarkia puolueen vallankumouksellisia tehtäviä koskevan lahkolaisen harhakäsityksen tähden, jos haluttaisiin hallita välittömän vallan mekaanisin keinoin liikkeessä olevia joukkoja, jos vallankumousprosessi ahdettaisiin puolueen järjestömuotoihin. Vaikka onnistuttaisiinkin täten johtamaan osa ihmisistä harhaan, vaikka kyettäisiinkin »hallitsemaan historian kulkua», puolueen valvonta ja vaikutus eivät enää ulottuisi todelliseen vallankumousprosessiin. Puolueesta tulisi tahtomattaan kehityksen jarruttaja.
Sosialistisen puolueen propaganda pohjautuu seuraaviin kiistattomiin teeseihin:
Ihmistyön tuotteiden kapitalistisen haltuunottamisen perinteiset suhteet ovat perusteellisesti muuttuneet. Ennen sotaa Italian työntekijä väki ei pitänyt raskaana äkillisenä kolauksena pakotusta myöntyä siihen, että mitättömän pieni kapitalistivähemmistö ja valtio anastavat 60 prosenttia tuotetuista varoista samalla kun kymmenille miljoonille työihmisille jää elintarpeittensa ja kulttuuripyrkimystensä tyydyttämiseen tuskin 40 prosenttia. Nyt — sodan jälkeen — voidaan todeta, että italialainen yhteiskunta tuottaa vain puolet kuluttamistaan varoista. Valtio ottaa suunnattomia lainoja tulevan työn laskuun ja alistaa italialaiset työläiset yhä täydellisemmin kansainvälisen rahavallan orjuuteen. Tuotteiden anastajien joukkoon on kapitalistien ja valtion rinnalle ilmestynyt kolmas, täysin loismainen tekijä: sodan aikana syntynyt sotilaallis-byrokraattinen pikkuporvaristo. Se anastaa juuri sen osan rikkauksista, jota ei ole vielä tuotettu ja joka pannaan tulevan työn tiliin. Se anastaa sen paitsi välittömästi palkkoina ja eläkkeinä myös välillisesti, koska noiden loismaisten toimien olemassaolo edellyttää kokonaisen loislaitoksen ylläpitämistä. Jos italialainen yhteiskunta tuottaa 15 miljardia mutta kuluttaa 30 ja jos kymmenet miljoonat työtätekevät kansalaiset tuottavat nuo 15 miljardia tekemällä työtä kahdeksan tuntia päivässä, mistä he saavat palkkaa 6–7 miljardia, voidaan kapitalistinen budjetti saattaa tasapainoon vain yhdellä tavalla: pakottamalla kymmenet miljoonat työtätekevät kansalaiset tekemään samalla palkalla tunnin, kaksi, kolme, neljä, viisi tuntia enemmän työtä, maksamatonta työtä, joka kasvattaa pääomaa. Näin alkaisi pääoma jälleen kasaantua, näin voisi valtio maksaa velkojaan, vahvistaa eläkkeellä olevien loismaisten pikkuporvareiden taloudellista asemaa ja palkita heidän valtiolle ja pääomalle tekemänsä urkkijan sekä sotilaan palvelukset, jotta nämä pakottaisivat edelleenkin työtätekevää kansaa menehtymään koneen ääreen ja maatilkulleen.
Kapitalististen tuotantosuhteiden nykytilassa luokkataistelun päämäärä ei voi olla muu kuin se, että työväenluokka valloittaa valtiovallan suunnatakseen tuon mahtavan valtakoneiston yhteiskunnan loisia vastaan, alistaakseen heidät jälleen työkuriin ja lakkauttaakseen yhdellä iskulla kammottavat kavallukset. Tämän tavoitteen toteuttamiseksi on kaikkien työtätekevien joukkojen liityttävä yhteen ja kehitettävä itsessään tietoisuutta muodoissa, jotka vastaavat heidän asemaansa tuotanto- ja vaihtoprosessissa. Näin jokainen työläinen, jokainen talonpoika kutsutaan mukaan neuvoston toimintaan, tekemään yhteistä työtä maan uudistamiseksi, rakentamaan teollisuuden ja diktatuurin hallintokoneistoa. Valtaan pyrkivän luokan tämän hetken taistelumuoto on neuvosto. Näin hahmottuu vallankumousprosessin järjestöverkosto: neuvosto, ammattiyhdistys, sosialistinen puolue. Neuvosto on historiallinen luomus, sen on synnyttänyt välttämättömyys hallita tuotantokoneistoa, sen ovat luoneet asemansa tiedostaneet tuottajat. Ammattiyhdistys ja puolue ovat vapaaehtoisia yhteenliittymiä, vallankumousprosessin eteenpäinviejiä, vallankumouksen »asiamiehiä» ja johtajia. Ammattiyhdistys koordinoi tuotantovoimat ja antaa teollisuuden tuotantokoneistolle kommunistisen muodon. Sosialistinen puolue — yhteiselämän elävä ja dynaaminen esikuva — yhdistää kurinalaisuuden vapauteen ja auttaa ihmistä ilmentämään koko hänen tarmonsa ja intonsa.
Ilman allekirjoitusta.