Julkaistu: 22. marraskuuta 1919 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 27
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 120–123. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Vaalitaistelun[1] tulokset eivät ole muuttaneet perusteellisesti ainoastaan Sosialistisen puolueen, työväen ja talonpoikien puolueen ja rahavallan eri puolueiden välisiä poliittisia voimasuhteita, vaan ne tulevat epäilemättä vaikuttamaan myös nykyisten proletaarista vallankumousprosessia toteuttavien luokkataistelujärjestöjen välisiin suhteisiin. Tähän poliittisen taistelun puoleen tulee etumaisten työläisten, tietoisimpien ja vastuuntuntoisimpien vallankumouksellisten kiinnittää erityistä huomiota. Ongelma eri instituutioiden välisistä suhteista on vallankumouksen keskeisimpiä, eivätkä kyseessä ole niinkään proletaaristen ja porvarillisten instituutioiden väliset voimasuhteet kuin proletariaatin omien instituutioidensa väliset.
Sataviisikymmentä edustajaa käsittävän sosialistisen eduskuntaryhmän syntyminen merkitsee sitä, että työläis- ja talonpoikaisjoukkojen vastarintatoiminta alkaa siirtyä ammattiyhdistyksistä parlamenttiin. Ammattiyhdistykset alkavat menettää asemaansa luokkataistelun välineenä, ja ne tulevat siis menettämään suuren osan arvovallastaan ja vetovoimastaan. Ellei työläisten etujoukko pysty vastustamaan tätä hajaannusta, menetetään yksi kommunistisen vallankumouksen teknisesti tärkeimmistä välineistä. On kuitenkin mahdollista, että päinvastoin ammattiyhdistysten, teollisuusalojen liittojen, keskusliiton ja osuuskuntien nykyiset johtohenkilöt saavat lisää arvoa, jos muodostetaan valtakunnallisia neuvostoja, työväenparlamentteja tai teknillisiä komiteoita tms.
Valitsijajoukot äänestivät sosialisteja, koska ne odottavat sosialistien eduskuntaryhmän ratkaisevan sodanjälkeisen kauden kiireisimmät ja polttavimmat ongelmat. Keskusliiton johtajat eivät aio asettaa parlamentaarisia voimia koetukselle; he eivät aio kysyä, osallistuiko vaaleihin pelkästään järjestäytyneitä työläisiä ja talonpoikia, minkä he kyllä muistavat tehdä kun kyseessä ovat tehdasneuvostot. Ammattiyhdistysjohtajat kannattavat porvarillista demokratiaa, eivät työläisdemokratiaa, siksi he aikovat kaikin keinoin taivuttaa eduskuntaryhmän kannattamaan ammattiyhdistyksen toimintalinjaa, jopa korvata eduskuntaryhmän ammattiyhdistyksellä ja näin edetä voitosta voittoon.
Samalla tavoin saatetaan valtaa siirtää myös puolueen johdolta eduskuntaryhmälle. Johto edustaa vain puolueen jäseniä; eduskuntaryhmä sen sijaan tulee edustamaan muutamia miljoonia äänestäjiä. Tällöin päädytään väistämättä korostamaan liikaa välittömästi ratkaisua vaativia, ajankohtaisia kysymyksiä. Tämä ei koske vain puolueen reformistista ja keskustalaista osaa (joka tulee osoittautumaan ryhmän enemmistöksi) vaan myös monia vallankumouksellisen siiven edustajia. Halu säilyttää proletariaatin taloudellisen ja poliittisen liikkeen eri virtausten ja instituutioiden yhtenäisyys saattaa johtaa proletariaatin kompromisseihin, jotka vahingoittavat vallankumouksellista taisteluyhtenäisyyttä.
Kansan tahdosta on sosialistisesta puolueesta tullut hallituspuolue. Joukot odottavat puolueelta käytännön toimintaa tehtävien täyttämiseksi. Vallankumousprosessi on tullut ratkaisevaan vaiheeseen. Puolueen on voitettava ristiriidat sosialistisessa ja proletaarisessa liikkeessä. Ne on ratkaistava käytännön elämässä, ei sopimuksin eikä lupauksin, koska ne ovat todellisuutta, väistämätön seuraus objektiivisesta tilanteesta ja italialaisten kansanjoukkojen psyykkisestä tilasta, eikä niitä niin ollen voi sovittaa juridisin keinoin, kirjoituksilla tai hyväntahtoisten ihmisten puheilla.
Kansanjoukot ovat äänestäneet sosialisteja, koska ne haluavat sosialistisen hallituksen, koska ne tahtovat, että sosialistinen hallitus panisi hallintokoneiston, oikeuslaitoksen, sotalaitoksen ja valtion elintarvikehuollon palvelemaan niiden etuja. Joukot on saatava vakuuttuneiksi siitä, ettei nykyisen aikakauden suunnattomien ongelmien ratkaiseminen ole mahdollista niin kauan kuin valtio perustuu yksityiseen ja kansallis-byrokraattiseen omistukseen, niin kauan kuin teollisuus- ja maataloustuotanto perustuu kapitalistien ja suurmaanomistajien yksityiseen yritteliäisyyteen ja kilpailuun. Joukot on saatava vakuuttuneiksi siitä, että heidän itsensä täytyy etsiä radikaalisia ratkaisuja, täytyy järjestäytyä siten, että he pystyvät rakentamaan yhteiskunnallisen valtakoneiston, luomaan työläisten ja talonpoikien valtion, tuottajien valtion. Mutta tämä propaganda ei saa olla abstraktia ja kaavamaista. Puolueen on osoitettava tie rakentavaan työhön, sen on ohjattava uudistamista. Puolueen on annettava sysäys työläis- ja talonpoikaisneuvostojen muodostamiseen, jotta niistä tulisi lihaa ja verta, jotteivät ne jäisi kuolleeksi kirjaimeksi edustajakokouksen päätöslauselmaan.
Vain rakentamalla tarmokkaasti neuvostoja puolue kykenee voittamaan selkkaukset, jotka sitä tänään uhkaavat. Joukot saavat yhtenäisen järjestömuodon ja siten käy mahdolliseksi: 1) lopettaa parlamentaristinen hymistely; 2) vapauttaa toverit edustajat monitahoisesta painostuksesta, joka sekä suoraan että välillisesti kahlitsee heitä ja pakottaa heidät vastoin tahtoaan ottamaan liian vakavasti viran, johon kansa on heidät valinnut. Joukkojen valvonta sen sijaan jää puolueelle, joka saa neuvostoissa epäilemättä jäsenillensä ja kannattajillensa valtakirjojen enemmistön. Ammattiyhdistyksistä tulee teknisiä elimiä, ne voivat lopultakin omistautua teollisuuden ja maatalouden uudistamiseen, lakkaavat olemasta puolue puolueessa, ajamasta puolueen politiikassa omaa erityistä linjaansa.
Eduskuntaryhmän täytyy taistella kaikin voimin pystyäkseen: 1) riisumaan rahavallan kätyrit aseista; 2) luomaan riittävät ja välttämättömät edellytykset, jotta tuottajien luokka voisi rakentaa oman yhteiskunnallisen valtakoneistonsa, luoda hallinnon, joka hoitaisi kansallisia rikkauksia ja toimisi tämän luokan omin menetelmin, sen omien etujen puolesta.
Ilman allekirjoitusta.
[1] Vuoden 1919 marraskuun vaaleissa ISP sai 154 parlamenttipaikkaa 499:stä (hallitseva liberaalipuolue sai 181, vähää ennen sitä perustettu katolinen puolue »popolari» 99 ja muut poliittiset ryhmittymät, joihin ei vielä kuulunut fasisteja, saivat 65 paikkaa). Toim.