Julkaistu: 8. marraskuuta 1919 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 25
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 110–115. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Olemmeko syndikalisteja? Eikö työosastolaisten valtuuttamien Torinossa aloittama liike ole muuta kuin ties monesko syndikalistinen paikallisilmiö? Eikö tämä liike tosiaankin näytä pieneltä puuskalta, joka ennakoi kotimaisen syndikalistisen pyörremyrskyn tuloa? Eikö se olekin palopuheiden paljoutta, pöyhkeilevää sanavallankumouksellisuutta, sekavaa ja vastuutonta mielenlaatua, vimmaista touhuilua, jota harjoittavat muutamat ahdasmieliset yksilöt, vähä-älyiset ja suurääniset, joiden on tähän mennessä onnistunut toisinaan johtaa joukot harhaan seoksella, joka jää Italian työväenliikkeen aikakirjoihin nimellä italialainen syndikalismi?
Syndikalistinen oppi on kärsinyt täydellisen haaksirikon proletaaristen vallankumousten konkreettisessa käytännössä. Ammattiyhdistykset ovat osoittaneet rakenteellisen kykenemättömyytensä toteuttaa proletariaatin diktatuuria. Ammattiyhdistyksen normaalia kehitystä seuraa joukkojen vallankumouksellisen mielialan laantuminen: sitä mukaa kuin aineellinen hyvinvointi paranee, taistelutahto heikkenee tai lopahtaa, elämänjano sammuu, sankarillinen sovittamattomuus vaihtuu opportunistiseksi »leivän ja voin» käytännöksi. Määrällinen kasvu aiheuttaa laadullisen köyhtymisen ja sysää sopeutumaan helpommin kapitalismille luonteenomaisiin sosiaalisiin muotoihin, saa työläisissä aikaan porvaristolle ja keskikerroksille ominaista saivarteluhenkeä ja pikkumaisuutta. Ammattiyhdistyksen perustehtävähän on saada »kaikki» joukot mukaansa, liittää riveihinsä kaikki teollisuus- ja maatyöläiset. Ammattiyhdistysliike ei johda vallankumoukseen, se ei toteuta päämäärää vaan on yksi välttämättömistä tekijöistä sen saavuttamisessa. Syndikalismi ei siis ole tie vallankumoukseen, ei proletaarisen vallankumouksen momentti eikä sen toteutus, se ei ole kumouksellista; vallankumouksellinen syndikalismi on mahdollinen pelkästään kahden sanan kielellisenä yhdistelmänä.
Syndikalismi on osoittanut olevansa vain kapitalistisen yhteiskunnan luoma ilmiö, eikä se voi olla keino kapitalismin kukistamiseksi. Syndikalismi järjestää työläiset palkkatyöntekijöinä, ei välittöminä tuottajina, vaan yksityisomistukseen perustuvan kapitalistisen järjestyksen tuotteina, työvoimansa myyjinä. Syndikalismi yhdistää työläiset työvälineiden tai raaka-aineen mukaisesti, toisin sanoen niihin muotoihin, joihin kapitalistinen taloudellisen individualismin järjestelmä heidät pakottaa. Työskentely juuri tietyllä työkalulla, jonkun nimenomaisen materiaalin parissa tuo esiin kykyjä ja työtottumuksia, jotka eroavat palkkauksen ja rasituksen suhteen. Työläinen kehittää tietyt työtaidot ja -tottumukset, hän ei pidä niitä tuotannon osatekijöinä vaan pelkästään keinoina ansaita rahaa.
Saman ammatin tai teollisuusalan työläisten ammattiyhdistys liittää yhteen ne, jotka työssään käyttävät samoja työkaluja ja työstävät samaa raaka-ainetta. Siten se antaa tukea tuolle ajattelutavalle, vie työläisiä yhä kauemmas mahdollisuudesta käsittää itsensä tuottajina, totuttaa heidät näkemään itsensä »tavarana» kansallisilla ja kansainvälisillä markkinoilla, missä vapaa kilpailu määrittää heidän hintansa, heidän arvonsa.
Työläinen voi käsittää itsensä tuottajaksi vain silloin, kun on tajunnut olevansa erottamaton osa siitä työjärjestelmästä, joka kiteytyy teollisuustuotteessa, vain silloin kun hän on ymmärtänyt tuotantoprosessin ykseyden, joka edellyttää aputyöläisen, ammattityöläisen, toimihenkilön, insinöörin ja teknillisen johtajan tiivistä yhteistyötä. Työläinen voi käsittää itsensä tuottajaksi läpäistyään vaiheen, jossa hän alkaa kokea olevansa työpaikalla tapahtuvan työprosessin osa ja jossa hän tajuaa olevansa tietyn, esim. torinolaisen autoteollisuuden konepajan — autoja tuottavan yhteiskunnallisen kompleksin — toiminnan kannalta välttämätön tekijä. Näin hän voi nähdä laajasti koko torinolaisen autoteollisuuden, käsittää Torinon tuotantoyksiköksi, jota määrää autojen tuotanto. Tällöin hän tajuaa myös, että enimpien torinolaisten työläisten työmahdollisuudet säilyvät ja lisääntyvät sikäli kuin autoteollisuus tulee toimeen ja kehittyy. Siis hän ymmärtää, että nuo monenlaisia toimia suorittavat työläiset pitää laskea autoteollisuuden tuottajakuntaan, koska he luovat välttämättömät ja riittävät edellytykset tämän tuotannonhaaran olemassaololle. Lähtien tehtaasta, tästä solusta, tiettyä tuotetta tuottavasta yksiköstä työläinen muodostaa käsityksen yhä laajemmista yksiköistä. Hän käsittää lopulta kansakunnan kokonaisuudessaan suureksi tuotantolaitokseksi, jota luonnehtii vienti, ts. se että rikkauksia vaihdetaan samaan määrään rikkauksia, joita tulee kaikkialta maailmasta, lukuisista muista mahtavista tuotantolaitoksista, joihin maailma jakautuu. Tällöin työläisestä tulee tuottaja, koska hän on tiedostanut asemansa tuotantoprosessissa, sen kaikilla tasoilla: tehtaassa, valtakunnassa ja maailmassa. Tällöin hän tajuaa itsensä luokan jäseneksi, hänestä tulee kommunisti, koska yksityisomistus ei ole tuotantoprosessin erottamaton osa; hänestä tulee vallankumouksellinen, koska hän käsittää kapitalistin, yksityisomistajan, kuolleeksi pisteeksi, turhaksi ja elinvoimaa ehdyttäväksi kahleeksi kehitykselle. Tällöin hän käsittää mitä »valtio» on. Hän tajuaa yhteiskunnan monimutkaisen organisaation, sen konkreettisen muodon, joka ei ole muuta kuin mahtavan tuotantolaitoksen muoto. Tämä laitos uusine ja kehittyneempine suhteineen ja tehtävineen, joita sen mahtavat mitat edellyttävät, heijastaa tehtaan elämää, ilmentää tiettyä olosuhteiden kokonaisuutta, harmonista sisäistä yhteyttä, joka on välttämätön tietyn teollisuudenhaaran, tehtaan ja itse tuottajan olemassaololle ja kehitykselle.
Torinolaisten osastokomissaarien liike Italiassa torjuu niin näennäisvallankumouksellisen kuin reformistisenkin syndikalismin käytännön. Kieltäminen on kaksinkertainen, koska reformistinen syndikalismi edustaa voittoa näennäisvallankumouksellisesta. Jos ammattiyhdistys todellakin voi antaa työläisille vain »leipää ja voita», jos se porvarillisessa järjestelmässä voi ainoastaan turvata vakaan palkkatason ja poistaa vain pahimmat työläisen ruumiin ja mielen terveyttä uhkaavat epäkohdat, niin on ilmeistä, että reformistinen käytäntö on onnistunut tässä paremmin kuin näennäisvallankumouksellinen. Kun työkalulta vaaditaan enemmän kuin mihin se pystyy, jos uskotellaan, että työkalulla saadaan aikaan enemmän kuin sen luonne sallii, syyllistytään tyhmyyteen, toimitaan ainoastaan demagogisesti. Italian ammattiyhdistysliikkeen näennäisvallankumoukselliset joutuvat usein pohtimaan, kannattaako ammattiyhdistyksestä (esim. rautatieläisten liitosta) muodostaa suljettu piiri, johon kuuluu vain »vallankumouksellisia», peloton vähemmistö, joka valaa intoa välinpitämättömiin joukkoihin. Näin he luopuvat syndikalismin perusperiaatteesta, tehtävästä järjestää kaikki joukot. Syynä on se, että sisimmässään he vaistoavat »oman» propagandansa elinkelvottomuuden, ammattiyhdistyksen kyvyttömyyden antaa työläisten tietoisuudelle konkreettinen vallankumouksellinen muoto. Kysymystä proletaarisesta vallankumouksesta he eivät ole milloinkaan asettaneet selvästi ja täsmällisesti, sillä vaikka he lukeutuvatkin »tuottajien» opin seuraajiin, heillä ei koskaan ole ollut tuottajien tietoisuutta; he eivät ole vallankumouksellisia, he eivät kasvata eivätkä muovaa joukkojen tietoisuutta vaan ovat kansankiihottajia ja tyhjänpäiväisten palopuheiden pitäjiä.
Olisiko komissaarien liike syntynyt ja kehittynyt vain korvatakseen Buozzin tai D'Aragonan Borghilla?[1] Komissaarien liike on kaikenkarvaisen individualismin ja henkilöpalvonnan kieltämistä. Se on alkua suurelle historialliselle prosessille, jossa työtätekevien joukot saavuttavat tietoisuuden jakamattomasta yhtenäisyydestään, yhtenäisyydestä, joka perustuu tuotantoon ja konkreettiseen työhön. Se antaa tuolle tietoisuudelle järjestyneen muodon rakentamalla sisäisen valtajärjestelmänsä, joka ilmentää joukkojen syvimpiä pyrkimyksiä ja edustaa niiden tietoista tahtoa toteuttaa tietty täsmällinen päämäärä, sen suuren historiallisen prosessin päämäärä, joka yksilöiden mahdollisista virheistä tai kansallisten ja kansainvälisten olojen mahdollisesti aiheuttamista kriiseistä riippumatta huipentuu vastustamattomasti proletariaatin diktatuuriin ja Kommunistiseen Internationaaliin.
Syndikalistinen teoria ei milloinkaan ole asettanut tällä tavalla kysymystä tuottajasta, tuottajien yhteiskunnan historiallisesta kehitysprosessista. Se ei milloinkaan ole vaatinut, että työväenjärjestöt omaksuisivat nimenomaan tuon kannan ja suunnan. Se tunnusti ainoat järjestäytymismuodot: ammattiyhdistyksen ja teollisuusalojen liitot. Sen pohjana on kylläkin ollut todellisuus, mutta tämän todellisuuden luonteen on määrännyt työvoiman yksityisomistukseen perustuva vapaan kilpailun kapitalistinen järjestelmä. Syndikalistinen teoria on luonut vain utopian, abstraktioiden mahtavan pilvilinnan.
Ajatus neuvostoista, jotka perustuvat työtätekevien työpaikkojen ja tuotantoyksikköjen mukaisesti järjestyneeseen joukkovoimaan, pohjautuu Venäjän proletariaatin konkreettiseen, historialliseen kokemukseen. Se on venäläisten kommunistitovereittemme teoreettisen työn aikaansaannos, ei syndikalistien, vaan vallankumouksellisten sosialistien.
Ilman allekirjoitusta.
[1] Borghi, Buozzi ja d'Aragona — tuon ajan italialaisia ammattiyhdistysjohtajia. Toim.