Julkaistu: 13. syyskuuta 1919 L'Ordine Nuovo -lehden n:ossa 18
Suomennos: © Martti Berger, Mikael Böök, Riitta Ahonen
Lähde: »Työväenluokan yhtenäisyys. L'Ordine Nuovossa julkaistuja artikkeleita», s. 81–87. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Kommunistisen Internationaalin perusteesit voidaan lyhyesti esittää seuraavasti:
1) Vuosina 1914–1918 käyty maailman sota on aikamme historiallisessa kehitysprosessissa se kammottava tekijä, jonka Marx on kiteyttänyt määritelmäksi: kapitalistisen maailman katastrofi.
2) Vain työväenluokka voi pelastaa ihmiskunnan raaistumisen ja taloudellisen hajoamisen kuilusta, johon epätoivoinen ja sekapäinen omistava luokka yrittää syöstä sen. Työläiset voivat tehdä sen ainoastaan järjestäytyen hallitsevaksi luokaksi ja pystyttäen oman diktatuurinsa politiikan ja teollisuuden alalla.
3) Proletaarinen vallankumous on historiallinen välttämättömyys, muttei työväenluokan vapaasti valitsema osa. Sota ehdytti yhteiskunnan ja yksilön elämäntarpeiden tyydyttämiseen käytettävät taloudelliset varat, keskitti kansainväliset tuotanto- ja vaihtovälineet pienen ihmisryhmän käsiin, alisti maailman kaikki maat anglosaksisen kapitalismin kolonialistiseen orjuuteen, keskitti kansakunnan puitteissa omistavan luokan poliittiset voimat. Näissä oloissa toteutuu toinen kahdesta vaihtoehdosta. Työväenluokka joko ottaa yhteiskunnallisen vallan omilla keinoillaan voidakseen estää sivistyneen maailman hajoamisen, luoda perustan uudelle järjestykselle, jossa tuotannon uudistaminen ja voimakas, nopea laadullinen harppaus tuotannon ja yhteiselämän korkeampiin muotoihin ovat mahdollisia. Tai sitten huomattavaa osaa työläisistä odottaa nälkäkuolema ja puute, väestöä riudutetaan niin kauan kuin tasapaino kapitalistisesti johdettavan tuotannon ja kuluttajajoukkojen välille palautuu.
Osallistua Kommunistiseen Internationaaliin merkitsee samaa kuin tulla vakuuttuneeksi proletariaatin diktatuurin pystyttämisen tarpeellisuudesta, siitä että pitää proletaariselle liikkeelle antaa sellainen muoto ja ohjata se sellaisiin uomiin, jotka ovat omiaan tekemään proletaarisesta poliittisesta järjestelmästä luonnollisen ja välttämättömän kehitysvaiheen luokkataistelussa, jota työläis- ja talonpoikaisjoukot käyvät. Se merkitsee myös, että »proletariaatin toiminta ja voima», toisin kuin Italian sosialistisen puolueen vuonna 1892 Genovassa hyväksymässä ohjelmassa todetaan, tulee kehittymään kahteen suuntaan:
1) Työläisten ja talonpoikien tulee järjestäytyä tuotantoyksiköittäin (tehdas, maatila, kylä, kaupunki, alue, valtakunta), joissa joukot harjaantuisivat itsehallintoon sekä tuotannon että politiikan alalla.
2) Kommunistien on järjestelmällisesti ja lakkaamatta kehitettävä propagandatoimintaansa, joka tähtää siihen, että nämä proletaariset elimet saavuttaisivat johtavan aseman ja että keskittämällä ne muodostettaisiin uudentyyppinen valtio (työläis- ja talonpoikaisneuvostojen valtio), jossa proletariaatin diktatuuri porvarillisen talouspoliittisen järjestelmän hajottua toteutuu.
Nämä olennaiset uudistukset olisi hyvä liittää vuoden 1892 ohjelmaan. Ne pohjautuvat Venäjän, Unkarin, Itävallan ja Saksan työläisten konkreettiseen kokemukseen, heidän yrityksiinsä toteuttaa vallankumous. Nuo uudet tehtävät on katsottava väistämättömäksi seuraukseksi maailman kapitalistisen teollisuustuotannon kehityksestä, koska englantilaiset ja amerikkalaiset työläiset alkoivat toteuttaa niitä riippumatta yleisen poliittisen tilanteen painostuksesta (sotilaallisesta tappiosta jne.), joten nuo toimet olivat luokkataistelun luonnollisia ilmenemismuotoja kehittyneen kapitalismin maissa.
Kansainvälisen työväenluokan konkreettinen vallankumouksellinen kokemus voidaan kiteyttää seuraaviksi teeseiksi:
1) Proletariaatin diktatuuri, jonka tulee luoda perusta kommunistiselle yhteiskunnalle hävittäen kapitalismi luokkineen ja sovittamattomine ristiriitoineen, on työtätekevän luokan, työläis- ja talonpoikaisjärjestöjen mitä voimaperäisimmän toiminnan kausi.
2) Työväenluokan organisaation nykyinen järjestelmä — yhdistyminen ammateittain ja teollisuusaloittain (ammattiyhdistykset, ammattiyhdistysliitot), sekä paikallisiksi ja valtakunnallisiksi tuotantokomplekseiksi (työkamarit,[1] keskusliitto) — on muodostunut kilpailun järjestämiseksi työmarkkinoilla. Juuri tämän kilpailuluonteen tähden se ei pysty johtamaan tuotantoa kommunistisesti eikä toteuttamaan proletariaatin diktatuuria. Ammatillinen järjestäytyminen on palvellut työläisiä tehokkaasti, koska sen on onnistunut rajoittaa kapitalistien ylivoima ja mielivalta ja pakottaa kapitalistit tunnustamaan sorrettujen oikeus osallistua työaikaa ja palkkaa koskevien kysymysten ratkaisuun. Se tulee jatkamaan tätä tehtävää myös proletaarisessa diktatuurissa ja kommunistisessa yhteiskunnassa toimien teknisenä elimenä, joka sovittaa työalojen väliset eturistiriidat ja tekee kommunistisesta työpalkasta kansallisesti ja kansainvälisesti yhtenäisen.
3) Kommunistista yhteiskunnallista valtaa käyttävien ja proletariaatin diktatuuria olennoivien työväenjärjestöjen verkosto voi koostua vain neuvostoista, jotka on valittu työpaikoilla ja organisoitu sekä teollisuuden että maatalouden tuotantoprosessiin sopeutuvaksi virastojärjestelmäksi. Neuvostojen toiminnan on oltava samansuuntaista ja vastuun on jakauduttava niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin siten, että työväenluokan yhtenäisyys toteutuu yli työnjaon asettamien rajojen.
Tällaisen yhdistymistavan piirteitä esiintyy työkamareissa ja keskusliitoissa jo nykyään, mutta niiden sisällä ei ole saavutettu kunnon yhtenäisyyttä, koska keskustoimistojen ja johtohenkilöiden yhteydet ovat satunnaisia, eivät säännöllisiä. Työpaikoilla tulee yhtenäisyyden kehittyminen sen sijaan olemaan todellista ja pysyvää, koska se pohjautuu välittömästi sopusuhtaiseen ja moninaiseen tuotantoprosessiin, koska se perustuu luovaan toimintaan, joka lähentää tuottajia toisiinsa, yhdistää heidän tahtonsa, pyrkimyksensä ja tunteensa.
4) Vain tuo järjestäytymistapa auttaa työyksiköitä tulemaan tietoiseksi kyvystään harjoittaa tuotantoa ja saavuttaa itsenäisyys (itsenäisyys määräytyy tuotannon perusteella), ts. toimia ilman kapitalistia, pitäen lujasti kiinni poliittisesta vallasta. Näin tuottajat saadaan tietoisiksi siitä, että heidän oma järjestäytynyt yhteisönsä voi aineellisten hyödykkeiden tuotantoprosessissa, siis myös historiallisessa luomistyössä, korvata yksityisen omistajan tai hänen kätyrinsä.
5) Työyksiköiden täytyy muodostaa korkeampia elimiä, joita sitovat toisiinsa paikalliset edut tai saman tuotantoalueen (maakunnan, piirin, valtakunnan) teollisuudenhaarat ja joista rakentuu neuvostojärjestelmä. Korvaamalla yksityiset omistajat tuotantokollektiiveilla, joita yhdistää keskinäisten suhteiden tiheä verkosto ja jotka pyrkivät varjelemaan kaikkia työhön liittyviä oikeuksia ja etuja, hävitetään kilpailu ja valheellinen vapaus, lasketaan perusta kommunistisen vapauden ja kulttuurin järjestelmälle.
6) Yhdistyttyään tiiviiksi tuotannollisiksi kollektiiveiksi työväki tulee väistämättä ilmaisemaan valtapyrkimyksensä, mikäli otetaan huomioon tuotannon ja vaihdon suhteille ominaiset lait ja periaatteet. Hyvin nopeasti karsiutuvat kaikenlaiset myyttiset, utopistiset, uskonnolliset ja pikkuporvarilliset käsitykset tavallisen proletaarin mielestä. Nopeasti ja pysyvästi vakiintuu kommunistinen ajattelutapa, joka on vallankumouksellisen innon jatkuva elvyttäjä, tae hellittämättömästä sitkeydestä ja rautaisesta työkurista, ase menneisyyden jokaista piilevää ja avointa hyökkäystä vastaan.
7) Kommunistisella puolueella ei voi olla kilpailijoita työmaailmassa. Luokkataistelun nykyvaiheessa kukoistavat valevallankumoukselliset puolueet: kristilliset sosialistit (jotka saavat helposti kannatusta talonpoikaisjoukkojen keskuudessa), »todelliset» sosialistit (entisiä rintamamiehiä, pikkuporvareita, kaikkia rauhattomia sieluja, jotka etsivät uutta uuden vuoksi), »vapaat» individualistit (häliseviä ryhmäkuntia, jotka pyrkivät tyydyttämään oman turhamaisuutensa sekä oikukkaat ja sekavat pyyteet). Nämä puolueet ovat saaneet katuyleisön mukaansa käyttäen meluisia vaalimarkkinoita, tyhjää ja sotkuista fraseologiaan, uskomattomia ja vastuuttomia lupauksia, vedoten kansan kaikkein alhaisimpiin intohimoihin ja itsekkäimpiin pyrkimyksiin. Näillä puolueilla ei tule olemaan minkäänlaista menestystä työväen keskuudessa kun se oppii ilmaisemaan oman yhteiskunnallisen tahtonsa, ei parlamentaarisen markkinahälyn keskellä, vaan työkollektiivissa, keskellä koneita, jotka orjuuttavat heitä tänään ja joista huomenna tulee heidän orjiaan.
8) Vallankumous ei ole ihmeteko vaan historian dialektinen kehitysprosessi. Jokainen neuvosto, jonka tehdas- tai maataloustyöläiset työyksikössään muodostavat, on tämän kehityksen lähtökohta ja kommunistinen saavutus. Kommunistien on tällä hetkellä kannustettava työläis- ja talonpoikaisneuvostoja, lisättävä niitä, ja määriteltävä niiden väliset yhteydet. On saatava aikaan, että neuvostojen yleiskokouksessa muodostuisi valtakunnallisesti eheä neuvostojen järjestelmä, on kehitettävä aktiivista propagandaa enemmistön voittamiseksi. Joukkojen uusien hallintoelinten kukoistus johtaa kahden luokan raivokkaaseen yhteentörmäykseen, proletariaatin diktatuurin perustamiseen. Ellei vallankumousprosessin perusteita luoda tuotantoelämän ytimissä, vallankumous jää hedelmättömäksi, ihmisten tahtoon kohdistuvaksi hämäräksi myytiksi, pettäväksi kangastukseksi, tällöin sekasorto, työttömyys ja nälkä nielaisevat ja tuhoavat proletariaatin parhaat ja aktiivisimmat voimat.
Ilman allekirjoitusta.
[1] Työkamarit olivat kunnan tai maakunnan tuotantoalojen ammattiyhdistysten keskuksia, jotka harjoittivat sosiaalista toimintaa ja suunnitelivat luokkataistelua paikallisella tasolla (käänt. huom.).