6 §. TAVARATALOUS. Jos tarkastellaan kuinka hoidetaan taloutta pääoman hallitessa, niin me näemme ennen kaikkea tällöin tuotettavan tavaroita. No, mitäs merkittävää siinä on? — kysäsee joku. Tässä on merkittävää se, ettei tavaraa ole mikä tuote tahansa, vaan se, mikä tuotetaan markkinoita varten.
Tuote ei ole tavaraa silloin kuin se tuotetaan tuottajaa itseään, omaa käyttöään varten. Jos talonpoika kylvää ruista, korjaa sadon ja sittemmin pui, jauhaa jyvät ja paistaa leipää itselleen, ei tämä leipä ole tavaraa: se on yksinkertaisesti leipää. Tavaraa se on vasta silloin kun sitä ruvetaan tuottamaan ostajaa, markkinoita varten: se on silloin sen, joka sen ostaa.
Kapitalistisen järjestelmän vallitessa kaikki tuotteet tuotetaan markkinoita varten, kaikki ne muodostuvat tavaraksi.
Kukin tehdas taikka työhuone tuottaa tavallisesti jotakin yhtä tuotetta ja jokainen käsittää heti, ettei tällöin tuotetta valmisteta itseä varten. Kun hautaustoimiston omistajalla oli työhuone, jossa valmistettiin ruumisarkkuja, oli selvää, ettei hän valmistanut näitä arkkuja itseään ja perhettään varten, vaan markkinoita varten. Kun tehtailija tuotti risiiniöljyä, niin oli taaskin selvää, että vaikka hän olisi säännöllisesti joka päivä potenut ruuansulatuselimien häiriötä, niin ei hän olisi voinut kuluttaa kuin mitättömän vähäisen osan siitä risiiniöljymäärästä, mitä hänen tehtaansa laski liikkeelle. Ja aivan samoin on asianlaita kapitalismin vallitessa kaikilla tuotantoaloilla, tarkastetaanpa mitä tahansa.
Nappitehtaassa valmistetaan nappeja, mutta näitä miljoonia nappeja ei valmisteta tehtailijan liiviin ommeltavaksi, vaan myytäväksi. Kaikki mitä kapitalistisessa yhteiskunnassa tuotetaan, tuotetaan markkinoita varten; sinne lähetetään hansikkaat, keitetty makkara, kirjat, voiteet, koneet, viina, vilja, jalkineet, pyssyt, — sanalla sanoen kaikki mitä tuotetaan.
Tavaratalous edellyttää ehdottomasti yksityisomistusta. Käsityöläinen ja kotiteollisuuden harjoittaja, joka tuottaa tavaroita, omistaa työpajansa ja työkalunsa; tehtailija — tehtaansa kaikkine rakennuksineen, koneineen ja muine tarpeineen. Mutta silloin kuin vallitsee yksityisomistus ja tavaratuotanto, silloin on taistelu ostajasta, taikka kilpailu myyjien kesken. Jopa silloinkin kun ei ollut olemassa tehtailijoita, suurkapitalisteja, vaan olivat ainoastaan työtätekevät käsityöläiset, niin nämä käsityöläiset kävivät keskenään taistelua ostajasta. Ja se joka oli vauraampi, voimakkaampi, jolla olivat paremmat työkalut ja joka oli taitavampi, mutta varsinkin jolla oli säästynyt rahoja, se pääsi yläpuolelle, sai kierrettyä ostajan itselleen, ajoi haksirikkoon muita käsityöläisiä, varttuen ja vaurastuen itse. Siis raatavassa pikkuomistuksessa ja sille perustuvassa tavarataloudessa piili suuromistuksen siemen ja monien häviö.
Kapitalistisen järjestelmän ensimäisenä tunnusmerkkinä esiintyy tavaratalous, toisin sanoen markkinoita varten tuottava talous.
7 §. KAPITALISTILUOKAN SUORITTAMA TUOTANTOVÄLINEITTEN MONOPOLISOINTI. Yksi tavaratalouden tunnusmerkki on riittämätön kapitalismin kuvaamiseksi. Saattaa olla sellaista tavarataloutta, jolloin ei ole mitään kapitalisteja: sellaista on esimerkiksi työtätekeväin käsityöläisten talous. He tuottavat markkinoita varten, myyvät tuotteensa; nämä heidän tuotteensa niin ollen esiintyvät tavarana ja koko tuotanto — tavaratuotantona. Ja siitä huolimatta ei tämä ole vielä kapitalistista tuotantoa, vaan kaiken kaikkiaan yksinkertaista tavaratuotantoa. Jotta yksinkertainen tavaratuotanto siirtyisi kapitalistiseksi tuotannoksi, tarvitaan vielä tuotannon välineitten (työaseitten, koneitten, rakennusten, maan j. n. e.) muuttumista harvalukuisen kapitalistiluokan omaisuudeksi yhdeltä puolen, itsenäisten käsityöläisten ja talonpoikain suuren määrän puille paljaille joutumista sekä työläisiksi muuttumista toiselta puolen.
Me olemme jo nähneet myöskin yksinkertaisen tavaratuotannon salaavan itsessään erittäin häviämisen ja toisten rikastumisen idun. Se on myöskin ilmennyt käytännössä. Kaikissa maissa työtätekevät käsityöläiset ja pikkuisännät suurimmalta osaltaan joutuivat häviölle. Ken oli köyhempi, möi loppujen lopuksi »kapistuksensa», muuttui isännästä sellaiseksi ihmiseksi, jolla ei ollut kerrassaan mitään muuta kuin yksi pari käsiä. Mutta ne jotka olivat rikkaita, tulivat vieläkin rikkaimmiksi; he rakensivat työhuoneensa uudelleen, laajensivat, asettivat parempia työkoneita ja sittemmin höyrykoneita, rupesivat palkkaamaan runsaasti työläisiä, muuttuen tehtailijoiksi.
Vähin erin näitten rikkaitten käsiin kertyi kaikki mitä tuotannossa tarvitaan: tehdasrakennukset, koneet, raaka-aineet, tavaravarastot ja kaupat, talot, tehtaat, kaivokset, rautatiet, höyrylaivat, maat, — sanalla sanoen kaikki, jota ilman ei voida harjoittaa tuotantoa. Kaikki nämä tuotantovälineet ovat tulleet kapitalistiluokan yksinomaiseksi omaisuudeksi (taikka kuten sanotaan kapitalistiluokan »monopooliksi»). Rikkaitten koplakunta omistaa kaiken; suunnaton köyhien joukko omistaa vain työtä suorittavat kädet. Tämä kapitalistiluokan monopoli tuotannonvälineisiin nähden on kapitalistisen järjestelmän toinen tunnusmerkki.
8 §. PALKKATYÖ. Täydelleen omaisuudetta jäänyt monilukuinen ihmisluokka muodostui pääoman palkkatyöläisiksi. Tosiaankin mitä muuta valintaa oli puille paljaille jääneellä talonpojalla taikka käsityöläisellä edessään? Joko palkkautua kapitalistitilanherran rengiksi, taikka siirtyä kaupunkiin ja siellä palkkautua tehtaaseen. Muuta mahdollisuutta ei ollut. Siten syntyi palkkatyö, kapitalistisen järjestelmän kolmas tunnusmerkki.
Mitä palkkatyö sitten on? Kun ennen vanhaan oli maaorjia taikka henkioijia, silloin jokaisen orjan saattoi myydä ja ostaa. Ihmiset, nahkoineen ja karvoineen, jaikoineen ja käsineen, olivat herrojen yksityisomaisuutta. Herra ruoskitutti orjansa tallissaan kuoliaaksi, aivan samoin kuin sanokaamme rikkoi juovuspäissään tuolin taikka pöydän. Maaorja ja henkiorja olivat pelkkä esine. Entisajan roomalaisilla jaettiin tuotantoa varten tarvittava herrojen omaisuus »mykkiin työaseisiin» (esineisiin), »puolittain puhuviin työaseisiin» (työkarjaan, lampaisiin, lehmiin, härkiin j.n.e. — sanalla sanoen niihin, jotka saattoivat mylviä) ja »puhuviin työaseisiin» (orjiin, ihmisiin). Lapio, härkä ja orja olivat herralle tasa-arvoisia työaseita, jotka hän saattoi myydä, ostaa, hävittää ja tuhota.
Palkkatyön vallitessa ei itse ihmistä osteta eikä myydä. Ainoastaan hänen työvoimansa, ei itse ihminen, vaan hänen työkykynsä myydään ja ostetaan. Palkkatyöläinen on henkilökohtaisesti vapaa; tehtailija ei voi ruoskituttaa häntä tallissaan tai myydä naapurillen, tai vaihtaa vinttikoiran pentuun, kuten maaoijuuden aikana oli mahdollista. Työläinen itse ainoastaan palkkautuu työhön. Jopa ulkonaisesti näyttää kuin kapitalisti ja työläinen olisivat tasa-arvoisia: »ellet tahdo — älä tee työtä, eihän sinua kukaan pakota», puhelevat herrat tehtailijat. Jopa he vakuuttavat elättävänsä työläisiä, antavansa niille työtä.
Itse asiassa tietenkin työläiset ja kapitalistit ovat kaikkea muuta kuin samanlaisissa olosuhteissa. Työläisiä sitoo nälän kahleet. Nälkä pakottaa heitä palkkautumaan, t. s. myymään työvoimansa. Työläisellä ei ole muuta ulospääsyä, hänellä ei ole valintavaraa. Paljain käsin on mahdotonta harjoittaa »omaa» tuotantoa; yrittäkääpä koneitta ja työkaluitta valaa terästä taikka kutoa, taikka rakentaa vaunuja! Jopa pelkkä maa on kapitalismin vallitessa yksityisten hallussa; ei ole mihin asettuisi taloutta harjoittamaan. Työvoiman vapaakauppa on kapitalistille vapautta ostaa sitä, kapitalistin ja työläisen tasa-arvoisuus — on itse asiassa täydelleen nälkäkahle, joka pakottaa tekemään työtä kapitalistin hyväksi.
Näin ollen palkkatyön olemukseen sisältyy työvoiman myynti taikka työvoiman muuttuminen tavaraksi. Yksinkertaisen tavaratalouden vallitessa, josta edellä oli puhe, saattoi markkinoilla tavata maitoa, leipää, kankaita, jalkineita j. n. e., mutta ei tavannut työvoimaa. Työvoimaa ei myyty. Sen omistajalla, käsityöläisellä, oli sitä paitsi vielä talo ja työkalut. Hän työskenteli itse, hoiti omaa talouttaan, pani työvoimansa liikkeelle omassa taloudessaan.
Aivan toisin on laita kapitalismin vallitessa. Tällöin ei sillä, joka työtä tekee, ole tuotannonvälineitä; hän ei voi käyttää työvoimaansa omassa taloudessaan; hänen tulee nälkäkuolemaa välttääkseen myydä se kapitalistille. Niiden markkinain rinnalla, jossa myydään puuvillaa, juustoa taikka koneita, muodostuvat myöskin työmarkkinat, jossa proletaarit, t. s. palkkatyöläiset myyvät työvoimaansa. Kapitalistinen talous siis eroaa yksinkertaisesta tavarataloudesta siinä, että kapitalistisessa taloudessa tavaraksi muuttuu myöskin itse työvoima.
No niin, kolmantena kapitalistisen järjestelmän tunnusmerkkinä esiintyy palkkatyö.
9 §. KAPITALISTISET TUOTANTOSUHTEET. Kapitalistisen järjestelmän tunnusmerkkinä siis esiintyvät kolme tunnusmerkkiä: markkinoille tuottaminen (tavaratuotanto); kapitalistiluokan suorittama tuotannonvälineiden monopolisointi; palkkatyö s. o. työvoiman myyntiin perustuva työskentely.
Kaikki nämä tunnusmerkit koskettelevat kysymystä missä suhteissa ovat toisiinsa ihmiset kun he tuottavat tuotteita ja jakavat ne. Kun puhutaan »tavarataloudesta» taikka »markkinoille tuottamisesta», niin mitä se merkitsee? Se merkitse, että ihmiset työskentelevät toisiaan varten, mutta kukin tuottaa taloudessaan markkinoita varten, tietämättä etukäteen kuka ostaa häneltä tavaran. Olettakaamme, että meillä on käsityöläinen Ivanov ja talonpoika Sidorov. Käsityöläinen Ivanov vie markkinoille saappaat, jotka hän on valmistanut ja myy ne Sidoroville, sekä ostaa saamillaan rahoilla Sidorovilta leipää. Mennessään markkinoille ei Ivanov tiennyt kohtaavansa siellä Sidorovia, eikä Sidorov tiennyt kohtaavansa Ivanovia; kumpikin lähti yksinkertaisesti markkinoille. Kun Ivanov osti leipää ja Sidorov saappaat, niin siitä seurasi tuloksena, että Sidorov oli työskennellyt Ivanovin hyväksi ja Ivanov Sidorovin hyväksi, vaikka se ei näy heti. Tässä markkinatungos salaa ihmisiltä, että he työskentelevät toistensa hyväksi, eivätkä tule toimeen toistensa avutta. Tavaratalouden vallitessa ihmiset työskentelevät toistensa hyväksi, mutta järjestymättömästi ja toisistaan riippumatta, tietämättä itsekään missä määrin he toisiaan tarvitsevat. Tavaratalouden vallitessa siis ihmiset ovat sijoitetut eri tavalla, ovat määrätyissä suhteissa toisiinsa; tällöin on siis puhe suhteista ihmisten kesken.
Kun sanotaan: »tuotannonvälineiden monopolisointi» taikka »palkkatyö», silloin on aivan samoin puhe suhteista ihmisten kesken. Tosiaankin mitä merkitsee tämä »monopolisointi»? Se merkitsee, että ihmiset työskentelevät sellaisissa olosuhteissa, että ne, jotka työskentelevät, työskentelevät vieraitten, tuotantovälineillä; että työtätekevät ovat näitten tuotannonvälineitten omistajain, s. o. kapitalistien alaisekseen alistamia j. n. e. Sanalla sanoen, tässä on myöskin puhe siitä, missä suhteissa ovat ihmiset toisiinsa kun he tuottavat tuotteita. Näitä ihmisten välisiä suhteita tuotantoprosessin aikana nimitetään tuotantosuhteiksi.
Ei ole vaikeata havaita, etteivät tuotantosuhteet ole suinkaan aina olleet samanlaisia. Jolloinkin sangen kauvan sitten, ihmiset elivät vähäisinä yhdyskuntina, työskentelivät toverillisesti yhteisesti (metsästivät, kalastivat, keräsivät hedelmiä ja juuria) sekä sittemmin jakoivat kaiken keskenään. Nämä ovat eräitä tuotantosuhteita. Orjuuden vallitessa olivat tuotantosuhteet toisenlaiset. Kapitalismin vallitessa — taas erilaiset ja niin edelleen. Näin ollen siis esiintyy monenlaisia tuotantosuhteitten muotoja. Näitä tuotantosuhteitten muotoja nimitetään yhteiskunnan taloudelliseksi rakenteeksi tai tuotantotavaksi.
»Kapitalistiset tuotantosuhteet» tai, mikä on aivan samaa, »yhteiskunnan kapitalistinen rakenne» tai »kapitalistinen tuotantotapa» — on ihmisten väliset suhteet tavaratalouden vallitessa, kapitalistikoplan monopolisesti omistaessa tuotantovälineet ja työväenluokan palkkatyön vallitessa.
10 §. TYÖVOIMAN RIISTÄMINEN. Herää kysymys mitä varten ja minkä vuoksi kapitalistiluokka palkkaa työläisiä. Jokainen tietää, ettei se tapahdu suinkaan sen vuoksi, että tehtailijat haluavat ruokkia nälkäisiä työläisiä, vaan sen vuoksi, että he haluavat puristaa niistä voittoa. Voiton vuoksi tehtailija rakennuttaa tehtaan, voiton vuoksi palkkaa työläisiä, voiton vuoksi nuuskii joka paikkaa, jossa maksettaisiin enemmän. Voitto on hänen kaikkien laskelmiensa liiikkeellepanevana voimana. Siinä ilmenee myöskin kapitalistisen yhteiskunnan sangen mielenkiintoinen piirre. Tässähän ei itse yhteiskunta tuota mitä se tarvitsee ja mikä on hyödyllistä, vaan kapitalistiluokka pakottaa työläisiä tuottamaan sitä, josta enemmän maksetaan, josta voivat saada suuremman voiton. Viina esimerkiksi on sangen turmiollista juomaa, ja spriitä pitäisi valmistaa vain teknillisiä tarpeita ja lääkkeitä varten. Mutta kaikkialla maailmassa kapitalistit tuottavat sitä mitä suurimmat määrät. Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että kansan juottamisesta saadaan suuria voittoja.
Mutta meidän on selvitettävä kuinka tämä voitto saadaan. Tarkastellaanpa siinä mielessä kysymystä yksityiskohtaisemmin. Kapitalisti saa voittoja rahojen muodossa silloin kun hän on myynyt tehtaassaan tuottamansa tavaran. Kuinka paljon rahaa hän saa tavarastaan? Se riippuu tavaran hinnasta. Nyt nousee kysymys mikä määrittelee tämän hinnan, mistä syystä se on eräällä tavaralla korkea, jollakin toisella alhainen. Ei liene vaikeata huomata, että jos jollakin tuotantoalalla on otettu käytäntöön uusia koneita ja työskentely siellä on muodostunut menestyksellisemmäksi, taikka, kuten sitä sanotaan, on muodostunut tuottavammaksi, niin tavaran hinta laskee. Päinvastoin kun tuotanto on vaikeata, tavaroita tuotetaan vähän, työ on vähemmän menestyksellistä taikka vähemmän tuottavaa, silloin tavaran hinta nousee.[1] Jos yhteiskunnan täytyy keskimäärin kuluttaa runsäästi työtä valmistaakseen jonkun tavaran — silloin on sen hinta korkea: jos työtä käytetään vähän — on hinta alhainen. Keskinkertaista tekniikkaa (s. o. ei kaikkein parhaimpia eikä kaikkein huonoimpia koneita ja työaseita) käyttäen. Tavaran valmistukseen kulutettua yhteiskunnallisen työn määrää nimitetään tämän tavaran arvoksi. Nyt me huomaamme arvon määrittelevän tavaran hinnan. Todellisuudessa hinta saattaa esiintyä arvoa korkeampana taikka alhaisempana, mutta yksinkertaisuutta silmälläpitäen voimme pitää sitä samana.
Muistettakoon nyt mitä puhuimme työläisten palkkaamisesta. Työläisten palkkaus on erikoisen tavaran myyntiä, jota tavaraa nimitetään — työvoimaksi. Ja kun kerran työvoima on joutunut tavarain joukkoon, on sen kohtalo sama kuin muitten tavarain. Kun kapitalisti palkkaa työläisen, hän suorittaa työläiselle hänen työvoimansa hinnan (taikka arvon yksinkertaisesti puhuen). Mikä määrittelee tämän arvon? Me näimme, että sen määrittelee kaikkiin tavaroihin nähden sen tuottamiseen käytetty työmäärä. Tämä soveltuu myöskin työvoimaan nähden.
Mutta mitä merkitsee työvoiman tuotanto? Eihän työvoimaa valmisteta tehtaassa: se ei ole kangasta, eikä voidetta, vielä vähemmän kone. Kuinka tämä on käsitettävä? Vilaus todelliseen elämään kapitalismin vallitessa riittää tajutakseen mistä on kysymys. Oletetaan työläisten juuri lopettaneen työskentelynsä. He ovat uupuneita, heistä on puserrettu kaikki voima, he eivät jaksa enempää työskennellä. Heidän työvoimansa on melkein kokonaan kulutettu. Mitä tarvitaan sen palauttamiseksi? Syömistä, lepoa, nukkumista, elimistönsä tukemista ja sen avulla voimien palauttamista. Tämän jälkeen palautuu mahdollisuus työskenneliä, työkyky tai työvoima. Siis ruoka, puku, asunto j.n.e., — sanalla sanoen työläisen tarvikkeitten kulutus onkin työvoiman tuottamista. Ja tähän sisältyvät vielä sellaisetkin menot kuin opetus, jos se on tarpeen, jos kyseessä ovat erikoisesti koulutetut työläiset j. n. e.
Kaikella, mitä työväenluokka kuluttaa työvoimaansa palauttaessaan, on arvo. Siis kulutustarpeitten arvo kuin myöskin opetuskulut muodostavatkin työvoiman arvon. Eri tavaroilla on eri arvo. Aivan samoin on erilaisella työvoimalla erilainen arvo. Kirjaltajan työvoima on toista kuin aputyöläisen työvoima.
Palatkaamme nyt jälleen tehtaaseen. Kapitalisti ostaa tehtaalleen raaka-ainetta, polttoainetta, koneita, öljyä niiden voitelua varten ja muita välttämättömiä esineitä; sitten hän ostaa työvoimaa, »palkkaa työläisiä». Maksaa kaikesta käteisellä. Alkaa tuotanto. Työläiset tekevät työtä, koneet pyörivät, polttoaine palaa, öljyä kaadetaan koneisiin, tehdasrakennus kuluu, työvoimaa rasitetaan. Sensijaan tehtaasta työntyy ulos uutta tavaraa. Tällä tavaralla, kuten kaikella muullakin tavaralla, on arvonsa. Minkälainen on tämä arvo? Ensinnäkin se on sisällyttänyt itseensä kulutettujen tuotannon välineitten arvon, sen mikä on sen hyväksi käytetty — raaka-aineen, kulutetun polttoaineen, kuluneet koneen osat j. n. e. Kaikki tämä sisältyy nyt tavaran arvoon. Toiseksi siihen sisältyy nyt työläisten työ. Jos työläiset ovat käyttäneet tavaran valmistukseen 30 tuntia ja työläisiä on kaikkiaan työskennellyt 30 henkeä, niin he ovat kuluttaneet 900 työtuntia; valmistetun tavaran täyteen arvoon tulee siis sisältymään kulutettujen aineitten arvo (oletetaan tämä arvo 600 tunniksi) ja uusi arvo, jonka työläiset ovat työskentelyllään lisänneet (900 tuntia), toisin sanoen se on sama kuin (600 + 900) = 1,500 työtuntia.
Mutta minkäverran kapitalistille itselleen maksoi tämä tavara? Raaka-aineesta hän suoritti kaiken, toisin sanoen maksoi rahasumman, joka vastaa arvoltaan 600 työtuntia. Entä työvoimasta? Maksoiko hän kaikista 900 tunnista? Kas tähän kätkeytyykin kaiken ratkaisu. Hän suoritti oletuksemme mukaan työvoiman täyden arvon työpäivältä. Jos 30 työläistä työskenteli 30 päivää 10 tuntia päivässä, niin tehtailija suoritti heille summan, joka on välttämätön heidän työvoimansa palauttamiseksi kuntoon, niinä päivinä. Minkälainen on sitten tämä summa? Vastaus on selvä: se on verrattomasti 900 pienempi. Miksi? Siksi, että se työmäärä, jonka tarvitsen työvoimani ylläpitämiseen on paljon pienempi sitä, jonka päivittäin voin suorittaa. Päivässä saatan työskennellä 10 tuntia. Mutta syömiseen, juomiseen, vaatetukseen y. m. tarvitsen päivittäin tarvikkeita, joitten arvo vastaa kaiken kaikkiaan 5 työtuntia. Saatan siis työskennellä enemmän kun tarvitsen työtä työvoimani ylläpitämiseen. Sanokaamme, että esimerkissämme työläiset syövät, kuluttavat j. n. e. tarvikkeita, joitten arvo on 450 työtuntia, mutta työskentelevät 900 tuntia — 450 tuntia jää kapitalistille; ne juuri muodostavatkin hänen voittonsa lähteen. Tosiaankin, kapitalistille tuli tavara maksamaan kuten me näimme (600 + 450) = 1,050 tuntia, mutta hän myy sen (600 + 900) tunnin arvosta: 450 tuntia ovat työvoiman luomaa lisäarvoa. Tästä ilmenee, että puolen työaikaa (10 tuntisen työajan vallitessa 5 tuntia) työläiset työskentelivät palauttaakseen sen, mitä ovat kuluttaneet, mutta toisen puolen he työskentelevät kokonaan kapitalistin hyväksi.
Tarkastellaampa nyt koko yhteiskuntaa. Eihän meitä liikuta mitä yksityinen tehtailija taikka yksityinen työläinen tekevät. Meidän mielenkiintoamme herättää se kuinka on järjestetty jättiläiskoneisto, jota nimitetään kapitalistiseksi yhteiskunnaksi. Kapitalistiluokka palkkaa lukumäärältään suunnattoman työläisten luokan. Miljoonissa tehdasrakennuksissa, kaivoksissa, metsissä, pelloilla raatavat kuin muurahaiset sadatmilj oonat työläiset. Pääoma suorittaa heille työpalkan, heidän työvoimansa arvon, jolla tämä työvoima alituiseen palautetaan kapitalisteja palvelemaan. Mutta työllään työväenluokka ei ainoastaan korvaa palkkaansa, vaan luo myöskin tuloja yläluokalle, luo lisäarvoa. Tuhansia puroja pitkin tämä lisäarvo virtaa herrojen taskuihin: osa siitä menee kapitalistille itselleen — se on liikeyrittäjän voittoa; osa menee tilanherralle, maanomistajalle, osa kiertyy verojen muodossa kapitalistiselle valtiolle, osa kauppiaille, liikemiehille, kirkolle, porttoloille, näyttelijöille, ilveilijöille, porvariston kynärengeille j. n. e. Tämän lisäarvon turvissa elävät kaikki loiset, joita kapitalistinen järjestelmä synnyttää.
Mutta osan lisäarvosta kapitalistit laskevat uudelleen liikkeelle. Se liittyy pääomaansa — pääoma lisääntyy. Se laajentaa liikkeitään. Se palkkaa enemmän työläisiä. Se asettaa käyntiin parempia koneita. Suurempi määrä työläisiä luo kapitalisteille vielä enemmän lisäarvoa. Kapitalistiset liikeyritykset uudelleen lisääntyvät ja suurentuvat. Siten ajan pyörän mukana lisäarvoa kasaten pääoma liikehtii yhä enemmän ja enemmän eteenpäin. Pusertaen työväenluokasta lisäarvoa, riistäen sitä, pääoma kasvaa alituiseen suuruudessaan.
11 §. PÄÄOMA. Nyt me näemme jo selvästi mitä pääoma on. Se on ennen kaikkea määrätty arvo, joko rahan, tai koneitten, raaka-aineitten, tehdasrakennusten tai sitten valmiin tavaran muodossa. Mutta se on sellainen arvo, jolla tuotetaan uutta arvoa, lisäarvoa. Pääoma on lisäarvoa tuottava arvo. Kapitalistinen tuotanto on lisäarvon tuottamista.
Kapitalistisessa yhteiskunnassa ovat koneet ja tehdasrakennukset pääomaa. Mutta ovatko koneet ja rakennukset aina pääomaa? Eipä tietenkään. Jos olisi vallalla koko yhteiskunnan toverillinen tuotanto, joka tuottaisi kaikkea itseään varten, silloin eivät koneet eikä raaka-aineet olisi pääomaa, sen vuoksi etteivät ne olisi välineitä, joilla ammennetaan voittoa rikkaiden koplalle. Siis koneet esimerkiksi muodostuvat pääomaksi ainoastaan silloin kuin ne ovat kapitalistiluokan yksityisomaisuutta, kun ne esiintyvät palkkatyön riistämisen ehtona lisäarvon tuottamiseksi. Tässä ei ole tärkeätä arvon muoto; tämä arvo saattaa olla kultapyörylöitä, rahoja taikka seteleitä, joilla kapitalisti ostaa tuotannonvälineitä ja työvoimaa; tämä arvo saattaa esiintyö koneitten muodossa, joissa työläiset työskentelevät taikka raaka-aineena, josta he valmistavat tavaraa taikka valmista tavaraa, joka sittemmin myydään. Mutta kun kerran tämä arvo palvelee lisäarvoa tuottamisasiaa, niin on se pääomaa.
Tavallisesti pääoma alituisesti puistaa karvansa yltään ja pukeutuu uusiin. Tosiaankin. Tarkastellaanpa kuinka tämä puvun vaihto tapahtuu.
I. Kapitalisti ei ole vielä ostanut työvoimaa ja tuotannonvälineitä. Mutta hän on täynnä kiihkoa palkata itselleen työtekijöitä, hankkiakoneita, ensiluokan raaka-aineita, kivihiiltä, jotta riittäisi työntekoon ja muuhun. Hänellä ei ole toistaiseksi hallussaan muuta kuin rahoja. Tällöin pääoma esiintyy rahapääomana.
II. Nämä rahavarat mukanaan kapitalisti marssii (ei tietystikään itse: sitä varten on puhelin ja sähkölennätin, sadottain palvelijoita j. n. e.) markkinoille. Täällä tapahtuu tuotantovälineitten ja työvoiman osto. Tehtaaseen kapitalisti palaa rahoitta, mutta työläisten, koneitten, raaka- ja polttoaineen kera. Nyt nämä esineet eivät ole enää tavaraa. Ne ovat lakanneet olemasta tavaraa; niitä ei lähetetä edelleen myytäväksi. Rahat ovat muuttuneet tuotannonvälineiksi ja työvoimaksi; rahaverho on sysätty syrjään; pääoma esiintyy meille nyt teollisuuspääoman muodossa.
Tämän jälkeen aletaan työt. Koneet käyvät, pyörät pyörivät, kampeja kierretään, työläiset ja työläisnaiset hikoilevat, koneet kuluvat, raaka-aineita käytetään, työvoimaa rasitetaan. Silloin
III. kaikki tämä raaka-aine, kulutetut koneitten osat, työvoima, toiminnassaan työtä antaen, muuttuu vähin erin tavarakasoiksi. Tällöin tehdastarpeitten esineellinen verho poistuu uudelleen pääomasta ja pääoma esiintyy tavarakasan muodossa. Se on pääomaa sen tavaramuodossa. Mutta tässä se on tuotannon jälkeen ainoastaan muuttanut kuortaan. Se on lisääntynyt vielä arvossaan, sillä tuotantoaikana siihen on kasvanut lisäarvo.
IV. Kapitalisti kuitenkin pakoittaa tuottamaan tavaraa ei omaa kulutustaan varten, vaan markkinoita, myyntiä varten. Se mikä on kertynyt hänen tehdasvarastoonsa, täytyy tulla myydyksi. Alussa kapitalisti lähti markkinoille ostajana. Nyt hänen täytyy lähteä myyjänä. Alussa hänellä oli hallussaan rahat ja hän halusi saada tavaraa (tuotannonvälineitä). Nyt hänellä on hallussaan tavaraa, mutta hän haluaa saada rahaa. Kun hänen tavaransa myydään, niin pääoma tavaramuodossa uudelleen hyppää rahalliseen muotoonsa. Mutta kapitalistin saama rahamäärä eroaa siitä määrästä, minkä hän alussa luovutti siinä, että se on koko lisäarvon määrällä suurempi.
Tähän ei pääoman kulku pysähdy. Lisääntynyt pääoma lasketaan uudelleen liikkeeseen, saa vielä suuremman määrän lisäarvoa. Tämä lisäarvo liittyy vissiltä osaltaan pääomaan ja ai ottaa uuden kierroksen j. n. e. Pääoma vyöryy lumipallon tavoin kauvemmas ja kauvemmas ja joka kierroksella siihen tarttuu yhä suurempi määrä lisäarvoa. Se merkitsee, että kapitalistinen tuotanto kasvaa ja laajenee.
Siten pääoma imee työväenluokasta lisäarvoa ja levittäytyy kaikkialle. Sen nopean kasvun selittävät sen erikoiset ominaisuudet. Onhan eräitten luokkien harjoittamaa toisten luokkain riistoa ollut aikaisemminkin. Mutta otetaan esimerkiksi tilanherra maaorj uuden aikana taikka orjainomistaja muinaisuudessa. He istuivat maaoijiensa ja henkiorjiensa harteilla. Ja kaiken mitä nämä tuottivat, he söivät, joivat, kuluttivat joko itse tai heidän palvelusväkensä ja monilukuiset armoleivällä eläjät. Tavaratuotanto oli heikosti kehittynyttä. Ei ollut mihin olisi myynyt. Jos siis tilanherra tai orjainomistaja olisivat pakottaneet orjansa tuottamaan vuoren korkuisia kasoja viljaa, lihaa, kalaa j. n. e., olisi tämä kaikki heiltä mädäntynyt. Tuotanto tällöin rajoittui tilanherran ja hänen palvelusväkensä tarpeisiin. Aivan toisin on asianlaita kapitalismin vallitessa. Tällöin tuotantoa harjoitetaan ei tarpeitten tyydyttämiseksi, vaan voiton saamiseksi. Tällöin tuotetaan tavaraa myyntiä varten, jotta voitettaisiin, kasattaisiin voittoa. Mitä enemmän sitä on, sen parempi. Tästä kapitalistiluokan mieletön kilpajuoksu voiton tavottelussa. Tämä jano ei tunne rajoja. Se on kapitalistisen tuotannon keskiö, tärkein liikkeellepaneva voima.
12 §. KAPITALISTINEN VALTIO. Kapitalistinen yhteiskunta perustuu, kuten olemme nähneet, työväenluokan riistoon. Kourallinen omistaa kaiken; enemmistö työläisiä ei omista mitään. Kapitalistit käskevät. Työläiset tottelevat. Kapitalistit riistävät. Työläisiä riistetään. Kapitalistisen yhteiskunnan koko ydin esiintyykin tässä säälimättömässä, yhä lisääntyvässä riistämisessä.
Kapitalistinen tuotanto on toimiva pumppu lisäarvon pumppuamista varten.
Kuinka tämä pumppu saattaa säilyä toistaiseksi? Mitenkä saattavat työläiset sietää tällaista asiaintilaa?
Tähän kysymykseen on vaikea äkkiä vastata. Mutta yleensä siihen on syynä kaksi seikkaa: ensinnäkin kapitalistiluokan järjestyneisyys ja voima: toiseksi se, että porvaristo useinkin hallitsee työväenluokan aivoja.
Tehokkaimpana aseena tässä asiassa on porvaristolle sen valtiojärjestö. Kaikissa kapitalistisissa maissa ei valtio ole muuta kuin isäntäin liitto. Tarkastetaan mitä maata tahansa: Englantia tai Yhdysvaltoja, Ranskaa tai Jaappania. Ministereinä, korkeimpina virkamiehinä, kansanedustajina ovat samat kapitalistit, tilanherrat, tehtailijat, pankkiirit tai sitten heidän uskolliset, hyvin palkatut palvelijansa, jotka eivät palvele heitä pakosta vaan omantuntonsa mukaan; asianajajat, pankkien johtajat, professorit, kenraalit, arkkipiispat ja piispat.
Näitten porvaristoon kuuluvien ihmisten liittoa, joka käsittää koko maan kokonaisuudessaan ja pitää sitä kourissaan, nimitetään valtioksi. Tällä porvariston järjestöllä on päämääränään kaksi seikkaa: — tukahuttaa työläisten epäjärjestykset ja kapinat, turvata rauhallinen lisäarvon pusertaminen työväenluokasta, edistää kapitalistisen tuotantotavan lujittumista; toisena tehtävänään — taistelu muita samanlaisia järjestöjä (s. o. toisia porvarillisia valtioita) vastaan puserrettavan lisäarvon jaosta. No niin, kapitalistinen valtio on riiston turvaava isäntäin liitto. Pääoman edut ja ainoastaan pääoman edut ohjaavat tätä rosvoliittoa toiminnassaan.
Tällaista porvarisvaltioon kohdistuvaa käsityskantaa vastaan voidaan väittää seuraavaa:
Te sanotte, että valtion lähtökohtana ovat kokonaan pääoman edut. Mutta katsotaanhan: kaikissa kapitalistisissa maissa on tehdaslakeja, jotka kieltävät taikka rajoittavat lasten työtä, lyhentävät entiseen verraten työaikaa j. n. e.; Saksassa esimerkiksi jo Wilhelm II:n hallitessa oli verraten kohtalainen valtakunnallinen työläisten vakuutus; Englannissa juuri porvarillinen taisteluministeri Lloyd George saattoi voimaan vakuutuksen ja vanhuuseläkkeet; kaikissa porvarillisissa valtioissa rakennetaan sairaaloita ja parantoloita työläisiä varten; rakennetaan rautateitä, joilla matkustavat sekä rikkaat että köyhät; kaupungeissa rakennetaan vesijohtolaitoksia, viemäreitä j. n. e., joita kaikki käyttävät hyväkseen. Siis, — sanovat jotkut, — valtio niissäkin maissa, joissa pääoma hallitsee, ei sittenkään pidä silmällä yksinomaan pääomaa, vaan myöskin työläisten etuja. Jopa se toisinaan sakottaa tehtailijoita, jos he rikkovat tehdaslakeja.
Tällaiset vastaväitteet ovat vääriä. Selitetään, mistä syystä. On totta, että porvarillinen valta saattaa toisinaan julaista työväenluokallekin hyödyllisiä lakeja ja määräyksiä. Mutta tätä tehdään porvariston itsensä etujen vuoksi. Tosiaankin. Otetaanpa esimerkki rautateistä. Niillä matkustelevat työläisetkin, tästä syystä ne ovat hyödyllisiä työläisillekin. Mutta niitä ei rakenneta työläisten vuoksi. Kauppiaat ja tehtailijat niitä tarvitsevat tavarainsa kuljetukseen, lastien siirtoon, sotajoukkojen kuljetukseen. Työläisten tuottamiseen j. n. e. pääoma tarvitsee rautateitä; se rakentaa niitä omien etujensa vuoksi. Ne ovat hyödyllisiä työläisillekin, mutta niitä ei sen vuoksi rakenneta kapitalistisessa valtiossa. Taikka katsotaanpa kaupunkien puhdistamista, kunnallisia puuhia ja sairaaloita. Täällä porvaristo huolehtii työläiskortteleistakin. Tosin keskikaupungin porvariskortteleihin verraten työväen esikaupungeissa on likaa ja siivottomuutta, tauteja j. n. e. Mutta sittenkin porvaristo yhtä ja toista tekee. Miksi? Siksi. että muutoin taudit ja kulkutaudit leviäisivät pitkin kaupunkia ja siitä joutuisi porvaristo itsekin kärsimään. Tässä siis porvarillinen valtio ja sen kunnalliset elimet ottavat lähtökohdakseen porvariston itsensä edut. Vielä yksi esimerkki.
Ranskassa ovat työläiset viimeisen kymmenen vuoden aikana porvaristolta oppineet keinotekoisesti rajoittamaan lasten syntymistä: joko eivät ollenkaan laita lapsia, tai eivät ainakaan kahta enempää. Puute työläisperheissä on niin suuri, että monilukuisen perheen elättäminen on vaikeata taikka melkein mahdotonta. Tästä kaikesta oli tuloksena, ettei Ranskan väkiluku juuri ensinkään lisäänny. Ranskan porvaristolta rupesi puuttumaan sotilaita. Se nosti ulvonnan: »Ranska tuhoutuu! Saksalaiset lisääntyvät meitä nopeammin! Heillä tulee olemaan enemmän sotilaita kuin meillä!» Lisättäköön, että nekin, joita tuli armeijaan, olivat vuosi vuodelta heikompia: lyhytkasvuisia, heikkorintaisia, voimattomia. Ja silloin porvaristo tuli »laupiaaksi»: rupesi itse vaatimaan joitakin parannuksiä työväenluokalle, jotta se voisi elpyä ja synnyttäisi enemmän lapsia. Sillä jos kana teurastetaan, niin eihän se enään muni.
Kaikissa näissä esimerkeissä porvaristo itse sovelluttaa työläisille hyödyllisiä keinoja, mutta on sillä tällöin lähtökohtanaan omat etunsa. Mutta tapahtuupa niinkin, että näihin hyödyllisiin toimenpiteisiin porvarillinen valtio ryhtyy työväenluokan rynnistyksen pakottamana. Siten syntyneitä lakeja on verrattomasti enemmän. Melkein kaikki »tehdaslait» ovat saadut sitä tietä, — uhkauksilla työläisten taholta. Englannissa työpäivän ensimäinen lyhennys — 10 tuntiin — saavutettiin työläisten painostuksesta; Venäjällä tsaarin hallitus julkaisi ensimäiset tehdaslait työväen levottomuuksien ja lakkojen pelottamana. Tällöin työväenluokan vihollisten valtio, tämä isäntäin järjestö, laskee, pitäen lähtökohtanaan omia etujaan: »parasta on tänään myöntyä, kuin huomenna myöntyä kaksinverroin enemmän taikka saattaa vaaranalaiseksi selkänahkansa». Aivan samoin kuin tehtailija, myöntyen lakkolaisten vaatimuksiin ja lisäten tuntipalkkaan viispennisen, ei lakkaa olemasta tehtailija, samoin myöskään porvarillinen valtiokaan ei tippaakaan lakkaa olemasta porvarillinen, vaikka se työväen levottomuuksien uhkaamana heittää työläisille luupalan.
Kapitalistinen valtio on, ei ainoastaan porvariston kaikkein suurin ja mahtavin järjestö, se on samaan aikaan kaikkein monimutkaisin järjestö, jolla on monilukuisia osastoja, joista lähtee joka suunnalle tuntosarvet. Ja kaikella tällä on päätarkoituksenaan työväenluokan riiston suojeleminen, lujittaminen ja laajentaminen. Työväenluokkaa vastaan on käytettävissä myöskin raa'an pakotuksen ja henkisen orjuutuksen välineet; ne juuri muodostavatkin kapitalistisen valtion tärkeimmät elimet.
Raa'an pakotuksen välineistä on välttämätöntä merkitä ennen kaikkea armeijan, poliisin ja santarmiston, vankilan ja oikeuslaitoksen, kuin myöskin näitä avustavat elimet: urkkijat, provokaattorit, rikkurijärjestöt ja palkkamurhaajat j. n. e.
Armeija on kapitalistisessa valtiossa järjestetty erikoisesti. Sen etunenässä on upseerikunta, »kultapolettiset». Ne kootaan aatelistilanherrain, suurporvariston ja osittain intelligenssin pojista. Ne ovat proletariaatin vannoutuneita luokkavihollisia, joita jo lapsesta pitäen koulutetaan, erikoiskouluissa (Venäjällä kadetti- ja junkkerikouluissa), mitenkä on sotilaille annettava korville, suojeltava »univormun kunniaa», s. o. pidettävä sotilaat täydellisesti orjuudessa ja tehtävä heistä shakkinappuloita. Kaikkein paatuneimmat aatelisista, tilanherroista ja suurporvareista ovat kenraaleina, amiraaleina, viroissa, rinnallaan ritarimerkit nauhoineen.
Upseerit eivät myöskään ole köyhälistöläisiä. He pitävät kourissaan koko sotilaitten suurta joukkoa, ja sotilasta muokataan siten, ettei se kysele minkä vuoksi on tapettava, vaan katselee »silmät pyöreinä» päällystöään. Sellainen armeija on tarkoitettu ensi kädessä työväen rauhoitukseen.
Venäjällä tsaarin armeijaa tavantakaa käytettiin työläisten ja talonpoikain rauhoittamisen välineenä. Aleksanteri II hallitessa tapahtui vähän ennen talonpoikain maaoijuuden poistamista runsaasti talonpoikaiskapinoita, — ne rauhoitti armeija. V. 1905 armeija ampui työläisiä Moskovan kapinan aikana; se kierteli rankaisuretkikuntina Itämeren maakunnissa, Kaukaasiassa. Siperiassa vv. 1906–1908 tukahutti talonpoikain kapinat tilanherroja vastaan, suojellen tilanherrain omaisuutta j. n. e. Sodan aikana ampui työläisiä Ivanovo-Vosnesenskissä, Kostromassa y. m. Erikoisesti raivosivat kaikkialla upseerit ja kenraalit. Ulkomailla on sama juttu. Saksassa kapitalistisen valtion armeija myöskin esiintyi työläisten teurastajana. Matruusien ensimäisen kapinan tukahutti armeija. Työläisten kapinat Berliinissä, Hampurissa, Münchenissä ja kaikkialla Saksassa tukahutetaan armeijan voimilla. Ranskassa armeija tavantakaa ampuu lakkolaisia, nyt ampuu työläisiä, venäläisiä vallankumouksellisia sotilaita. Englannissa aivan viime aikana armeija on useita kertoja verivirtoihin hukuttanut Irlannin työläisten, egyptiläisten puoliorjain, hindujen kapinat sekä hajottanut työväen kokouksia itse Englannissakin. Sveitsissä mobilisoidaan joka lakon yhteydessä kuularuiskumiehet ja niin sanottu miliisi (Sveitsin armeija); tämä miliisi on monta kertaa ampunut proletaareja. Ameriikan
Yhdysvalloissa armeija on usein polttanut ja hävittänyt maan tasalle kokonaisia työväen kortteleita (esim. lakon aikana Koloradossa). Kapitalististen valtioitten armeijat nyt yhdessä tukahuttavat työväen vallankumousta Venäjällä, Unkarissa, Balkanilla, Saksassa, kukistavat kapinoita kaikkialla maailmassa.
Poliisi ja santarmisto. Kapitalistisella valtiolla on tavallista armeijaa lukuunottamatta vielä valikoitujen lurjusten armeija ja erikoisesti koulutetut sotajoukot, jotka ovat tarkoituksellisesti sovitetut taistelemaan työläisiä vastaan. Tosin näillä laitoksilla (esim. poliisilla) on tarkoituksenaan myöskin taistelu varkauksia vastaan ja niin sanottu »kansalaisten persoonallisen turvallisuuden ja omaisuuden» suojelus; mutta samaan aikaan kapitalistien valtio ylläpitää näitä tyytymättömien työläisten kiinniottamista, vainoamista ja rankaisemista varten. Venäjällä poliisit olivat tilanherrojen ja tsaarin kaikkein luotettavimpia puoltajia. Erikoisen petomaisesti toimii kaikissa kapitalistisissa valtioissa salainen poliisi (»valtiollinen poliisi», meillä sitä nimitetään »ohranaksi»), sekä santarmikunta. Niiden kanssa toimii käsi kädessä kokonainen liuta urkkijoita, provokaattoreita, salanuuskijoita, lakonrikkureita j. n. e.
Mieltäkiinnittäviä ovat tässä suhteessa Ameriikan salaisen poliisin temput. Se on yhteydessä monilukuisten yksityisten taikka puolivirallisten »etsiväin toimistojen» kanssa. Kuuluisan Nath Pinckertonin seikkailut olivat todellisuudessa sotaretki työläisiä vastaan. Etsivät tyrkyttivät työväen johtajille pommeja, yllyttivät suorittamaan kapitalistien murhia j. n. e. Samat etsivät värväävät kokonaisia armeijoita lakonrikkureita (Ameriikassa niitä nimitetään skääpeiksi) sekä myöskin asestettuja roistojoukkueita, jotka tilaisuuden sattuessa murhaavat lakossaolevia työläisiä. Ei ole sellaista halpamaisuutta, jota nämä ameriikkalaisten kapitalistien »kansanvaltaisen» valtion palveluksessa olevat roistot eivät suorittaisi!
Tuomioistuin on porvarillisessa valtiossa porvariston luokkaitsepuolustuksen väline: ensi kädessä se kostaa niille, jotka uhkaavat kapitalistista omistusta tai kapitalistista järjestelmää. Liebknechtin tämä tuomioistuin tuomitsi pakkotyövankilaan. Liebknechtin murhaajat se vapautti. Valtion vankeinhoitohallitus toteuttaa tätä kostoa samaten kuin porvarillisen valtion pyövelit. Ei rikkaita, vaan köyhiä vastaan on suunnattu niiden kärki.
Sellaisia ovat kapitalistisen valtion osastot, jotka hoitavat työväenluokan suoranaista raakaa kuristamista.
Kapitalistien valtion hallussa olevista henkisen orjuuttamisen välineistä on huomautettava kolmesta tärkeimmästä: valtion koulusta, valtiokirkosta ja kruunun tai porvarillisen valtion tukemasta sanomalehdistöstä.
Porvaristo tajuaa erinomaisesti, ettei se pelkällä väkivallalla tule toimeen työväen joukkojen kanssa. Täytyy saada työväen joukkojen aivotkin kiedottua joka puolelta hienolla hämähäkin verkolla. Porvarillinen valtio pitää työläisiä työkaijanaan: tämän karjan pitää työskennellä, mutta se ei saa pureskella. Siksi sitä täytyy ei ainoastaan piiskata ja ampua, silloin kun se pureskelee, mutta myöskin harjottaa, kesyttää, kuten eläintarhoissa erikoiset henkilöt eläimiä harjoittavat. Aivan samaten myöskin kapitalistien valtio kasvattaa sellaisia proletariaattia pimittäviä, huumaavia ja kesyttäviä spesialisteja: porvarillisia opettajia ja professoreita, pappeja ja piispoja, porvarillisia kynäniekkoja ja sanomalehtimiehiä. Kouluissa näitä spesialisteja opetetaan pienestä pitäen tottelemaan pääomaa, halveksimaan ja vihaamaan »kapinoitsijoita»; lapsille syötetään kaikenlaisia satuja vallankumouksesta ja vallankumousliikkeestä, kehutaan tsaareja, kuninkaita ja teollisuudenhanoittajia j. n. e.; valtiolta palkkansa saavat papit kirkoissa opettavat käskyä: »kaikki valta on jumalalta»; porvarilliset sanomalehdet toitottavat päivästä toiseen porvarillista valhetta (työväen sanomalehdet kapitalistinen valtio tavallisesti lakkauttaa). Onko tällaisten olosuhteitten vallitessa työläisen helppo kiivetä pois tästä suosta?... Muuan saksalainen imperialistirosvo kirjoitti: »me tarvitsemme ei ainoastaan sotilaan jalkoja, mutta myöskin hänen älyään ja sydäntään». Porvarillinen valtio pyrkiikin kasvattamaan työväenluokasta kesytetyn eläimen, joka työskentelisi kuin hevonen, tuottaisi lisäarvoa sekä käyttäytyisi siivosti ja kiltisti.
Tällä tavoin kapitalistinen järjestelmä turvaa itselleen kiertokulkunsa. Riiston koneisto pyörii. Työväenluokasta puserretaan lakkaamatta lisäarvoa. Ja vartiona seisoo kapitalistinen valtio ja vahtii, etteivät palkkaoijat nostaisi kapinoita.
13 §. KAPITALISTISEN JÄRJESTELMÄN PERUSVASTAKOHDAT. Nyt on välttämätöntä tarkastella missä määrin hyvin tai kehnosti on kapitalistinen, porvarillinen valtio lyöty kokoon. Joka esine on silloin luja ja hyvä kun kaikki sen osat ovat tiiviisti sovitetut toisiinsa. Oletetaan kellon koneisto. Se työskentelee säännöllisesti ja keskeytyksittä silloin kun kaikki rattaat ja hampaat ovat sovitetut toisiinsa. Silmäilläämpä nyt kapitalistista yhteiskuntaa. Tällöin me vaivatta huomaamme, ettei tämä kapitalistinen yhteiskunta ole lyöty kokoon läheskään niin lujasti kuin näyttää. Päinvastoin, siinä piilee suunnattomat vastakohdat, siinä esiintyy tavattomia halkeamia. Ennen kaikkea kapitalismin vallitessa ei ole järjestetty tuotteen tuotantoa ja jakelua, vaan vallitsee »tuotannon anarkia». Mitä se merkitsee? Se merkitsee sitä, että jokainen kapitalisti-liikeyrittäjä (tai kapitalistien liitto) tuottaa tavaraa toisistaan riippumatta. Ei tapahdu, että koko yhteiskunta arvioisi, minkä verran se tarvitsee, vaan tehtailijat yksinkertaisesti pakottavat tuottamaan silmälläpitäen sitä, että saavat enemmän voittoa ja saavat lyötyä kilpailijansa markkinoilla. Siitä syystä toisinaan käy siten, että tavaraa tuotetaan liian paljon (puhumme tietenkin ennen sotaa vallinneesta ajasta), sille ei saada menekkiä (työläiset eivät kykene ostamaan: heillä ei ole riittävästi rahoja). Silloin alkaa kriisi, pula: tehtaat sulkeutuvat, työläiset työnnetään kadulle. Lisäksi tuotannon anarkia tuo mukanaan taistelun markkinoilla: jokaista haluttaa vallata kaikki ostajat, viekotella ne puolelleen, vallata markkinat. Tämä taistelu saa moninaiset muodot, on erilaista, alkaen kahden tehtailijan välisestä taistelusta ja päättyen maailmansotaan kapitalististen valtioitten välillä koko maailman kaikkien markkinain jaosta. Tässä eräät kapitalistisen yhteiskunnan muodostavat osat eivät ainoastaan tarraudu toisiinsa, vaan suorastaan törmäävät toisiaan vastaan.
Siis ensimäisenä kapitalismin perusepäkuntoisuutena esiintyy tuotannon anarkia, mikä ilmenee kriiseissä, kilpailussa, sodissa.
Kapitalistisen yhteiskunnan toisena perusepäkuntoisuutena esiintyy sen luokkarakenne. Oikeastaanhan ei kapitalistinen yhteiskunta ole yksi kokonaisuus, vaan siinä on kaksi yhteiskuntaa: kapitalistit ovat yksi, työläiset ja köyhälistö — toinen. Niiden välillä vallitsee herkeämätön, sovittamaton viha, jonka nimi on — luokkataistelu. Tässä me näemme taas, ettei kapitalistisen yhteiskunnan kaikki osat ole sovitetut toisiinsa, vaan päinvastoin yhtämittaa törmäävät toisiaan vastaan.
Murtuuko kapitalismi vai jääkö murtumatta? Tähän kysymykseen vastaaminen riippuu seuraavista seikoista. Jos me tarkastamme kapitalismin kehitystä, kuinka se on muuttunut ajan kuluessa, ja havaitsemme sen epäkuntoisuuden muodostuvan yhä vähemmäksi, silloin voidaan ennustaa sille pitkää ikää; jos me taas päinvastoin havaitsemme, että ajan kuluessa kapitalistisen yhteiskunnan eri osien täytyy kiertämättömästi puristaa toisiaan yhä voimakkaammin, ja halkeamat tässä yhteiskunnassa tulevat yhtä kiertämättömästi muodostumaan kuiluiksi, silloin me voimme laulaa sille hautausvirren.
Meidän on siis välttämätöntä tarkastaa kysymystä kapitalismin kehityksestä.
[1] Me emme puhu tässä hintojen muuttamisesta, jonka aiheuttaa raha, sen paljous taikka vähyys, sen esiintyminen kulta- tai setelirahoina. Nämä muutokset saattavat olla sangen suuria, mutta silloin ne vaikuttavat kaikkiin tavaroihin samalla kertaa, mikä ei selitä eri tavarain hintain erilaisuutta. Esimerkiksi suunnaton setelirahan määrä on hirvittävästi nostanut hintoja kaikissa maissa. Mutta tämä yleinen kalleus ei selitä sitä, minkä vuoksi jokin tavara on toista kalliimpaa.