14 §. PIKKU- JA SUURTUOTANNON (HENKILÖKOHTAISEN TYÖ- JA KAPITALISTISEN EI-TYÖOMAISUUDEN) VÄLINEN TAISTELU.
a) Pikku- ja suurtuotannon taistelu teollisuudessa. Suurtehtaita, joissa työskentelee toisinaan kymmeniätuhansia työläisiä, joissa on jättiläismäisiä, hämmästyttäviä koneita, ei ole aina ollut. Ne ovat ilmestyneet vähin erin ja ovat kasvaneet melkein tykkänään kuolleen käsityön ja pikkuteollisuuden luille. Käsittääkseen miksi näin tarpahtui, täytyy ennen kaikkea kiinnittää huomiota siihen seikkaan, että yksityisomistuksen ja tavaratuotannon vallitessa on taistelu ostajasta, kilpailu, välttämätöntä. Kuka voittaa tässä taistelussa? Se, joka kykenee valloittamaan puolelleen ostajan ja riistämään hänet kilpailijaltaan. Mutta ostajan voi valloittaa puolelleen etupäässä tavarain hinnan halpuudella.[1] Kuka voi myydä halvimmalla hinnalla? Juuri tähän kysymykseen on ensin vastattava. On selvää, että halvimmalla hinnalla saattaa myydä suurtehtailija, eikä pikkutehtailija tai käsityöläinen, sen vuoksi kun tavaran tuottaminen tulee hänelle halvemmaksi. Suurtuotannolla on tässä joukko etuisuuksia. Ennen kaikkea on suurtuotannolla se etu, että liikeyrittäjä-kapitalisti saattaa ottaa käytäntöön paremmat koneet sekä käyttää parhaita työkaluja ja kaikenmoisia laitteita. Käsityöläinen, pikkuisäntä tulee kituuttamalla juuri ja juuri toimeen: hän työskentelee tavallisesti käsikoneilla; eipä hän rohkene ajatellakaan hyvistä, suurista koneista: niihin ei hänellä ole rahavaroja. Pikkukapitalisti ei myöskään kykene ottamaan käytäntöön uudempia koneita. Näin ollen siis mitä suurempi liikeyritys on, sitä täydellisempää on tekniikka, sitä tuloksellisempaa työskentely, sitä halvemmaksi tulee kappaleen valmistus omistajalle.
Ameriikan ja Saksan suurien tehtaitten yhteydessä on jopa omat tieteelliset laboratoriot, joissa herkeämättä keksitään yhä uusia parannuksia sekä liitetään tiede tuotantoon; nämä keksinnöt ovat asianomaisen tehtaan salaisuuksia ja tuottavat hyötyä ainoastaan sille: pikkutuotannon ja käsityön vallitessa sama työläinen valmistaa melkein koko tuotteen yksinään: konetuotannon vallitessa ja suuren työläisjoukon työskennellessä yksi työläinen valmistaa ainoastaan tuotteen yhden osan, toinen — toisen, kolmas — kolmannen j. n. e. Tällöin työ luistaa verrattomasti nopeammin (sitä nimitetään työnjaoksi). Mitä etuja se taijoaa, käy ilmi eräästä jo v. 1898 toimitetusta ameriikkalaisesta tutkimuksesta. Kas tässä tutkimuksen tulokset. Kymmenen auran valmistus. Käsityönä: 2 työläistä työskenteli yhteensä 1,180 tuntia, suorittivat 11 erilaista työtä, saivat 54 dollaria. Sama koneellisesti: 52 työläistä, 97 erilaista työtä (enemmän työläisiä, enemmän erilaisia töitä), työskentelivät 37 t. 28 m. ja saivat 7,9 dollaria (siis aikaa kului verrattomasti vähemmän ja työ tuli tuntuvasti halvemmaksi). Sadan kellon rataslaitteitten valmistus. Käsityönä: 14 työläistä, 453 työlajia, 341,866 tuntia, 80,822 dollaria. Koneellisesti: 10 työläistä, 1,088 työlajia, 8,343 tuntia, 1,799 dollaria. 500 yardin ruudullisen kankaan valmistus. Käsityönä: 3 työläistä, 19 työlajia, 7,534 tuntia, 135,6 dollaria. Koneellisesti: 252 työläistä, 43 työlajia, 84 tuntia, 6,81 dollaria. Tällaisia esimerkkejä voitaisiin esittää runsaasti. Sitä paitsi pikkuliikeyrittäjille ja käsityöläisille monet tuotantoalat ovat aivan ylivoimaisia: ne, joissa voidaan työskennellä ainoastaan korkealle kehittynyttä tekniikkaa käyttäen: esim. veturien, panssarilaivojen valmistus, vuorityö j. n. e.
Suurtuotanto säästää kaikessa: rakennuksissa, koneissa, raaka-aineissa, valaistuksessa ja lämmityksessä, työvoimassa, jätteitten hyväksikäytössä j. n. e. Tosiaankin, kuvitelkaamme mielessämme tuhannen pikkuverstasta ja yhden suurtehtaan, joka valmistaa yhtä paljon tavaraa kuin nämä tuhannen verstaata; yhden hyvän rakennuksen rakentaminen on helpompaa kuin tuhannen pikkuisen: raaka-ainetta tulee kulumaan tuhannessa pienessä enemmän (katoaa, häviää turhaan j. n. e.); yhden suuren tehtaan valaiseminen ja lämmittäminen on helpompaa kuin tuhannen pikkutalon; siivous, lakaiseminen, vahtiminen, korjaus y. m. s. on myöskin helpompaa. Sanalla sanoen suurtuotanto säästää kaikessa.
Raaka-aineen ja tuotannossa kaiken tarvittavan ostossa on suurtalous taaskin edullisemmassa asemassa. Tukulla ostaminen on halvempaa ja tavarakin on kunnollisempaa; sitä paitsi suurtehtailija tuntee paremmin markkinat, mistä ja miten on halvemmalla ostettavissa. Aivan samoin on oman tavaran myynnissä pikkuliike aina huonommassa asemassa. Suuryrittäjä ei ainoastaan paremmin tunne markkinoita, joilla voi myydä kalliimmalla (hänellä on tätä varten kiertävät asiamiehet, on suhteissa pörssiin, jonne kootaan tietoja kysynnästä ja tarjonnasta erilaisille tavaroille, hänellä on suhteita melkein kaikkialla maailmassa); sitä paitsi hän saattaa odottaa. Jos esimerkiksi hinnat hänen tavaroilleen ovat alhaiset, hän saattaa säilyttää niitä varastoissa, odottaen aikaa, jolloin hinnat nousevat. Sitä ei voi tehdä pikkuyrittäjä. Hän elää sillä, minkä on saanut myydyksi. Myytyään tavaran — hän jatkaa olemassaoloaan myynnistä saamillaan rahoilla; liikoja ei hänellä ole. Sen vuoksi hänen täytyy myydä mihin hintaan hyvänsä, muuten hänet hukka perii. On selvää, että hän joutuu tässä kärsimään tavattomasti.
Suurtuotannolla on kaiken lisäksi vielä yksi etuisuus: luottoon nähden. Jos suuryrittäjä tarvitsee äkkiä rahaa, saa hän aina lainan. »Vakavalle» liikkeelle myöntää lainan mikä pankki tahansa ja verrattain pientä korkoa vastaan. Mutta vähäpätöiseen liiikkeeseen ei juuri kukaan luota. Jos joku lainaakin, niin kiristää jumalattoman, koronkiskurin koron. Siten pikkutuottaja joutuu helposti koronkiskurin kynsiin.
Kaikki nämä suurtalouden etuisuudet selittävät meille miksi pikkutuotanto kapitalistisessa yhteiskunnassa kiertämättömästi tuhoutuu. Suurpääoma murskaa sen, valloittaa ostajat, ajaa perikatoon, muuttaa omistajan proletaariksi tai paljasjalaksi. Tietysti monissa tapauksissa pikkuyrittäjä jatkaa rimpuilemistaan. Hän taistelee ponnistamalla kaikki voimansa, työskentelee itse ja pakottaa työläisensä ja perheensäkin työskentelemään yli voimain, mutta on loppujen lopuksi pakotettu luovuttamaan paikkansa pääomalle. Usein voidaan nähdä, että ulkonaisesti meidän edessämme on ikäänkuin itsenäinen isäntä, mutta todellisuudessa hän on kokonaan suurkapitalistista riippuvainen, ei voi askeltakaan ottaa tämän luvatta. Pikkutuottaja on usein riippuvainen koronkiskurista; ainoastaan ulkonaisesti hän on riippumaton, mutta todellisuudessa hän työskentelee tämän hämähäkin hyväksi; tai ostelijasta, joka ostaa häneltä tavaran; tai kauppaliikkeestä, jolle työskentelee (tässäkin hän on vain näköjään riippumaton, mutta todellisuudessa on jo muuttunut sen kapitalistin palkkatyöläiseksi, joka omistaa kauppaliikkeen); sattuupa niinkin, että kapitalisti antaa raaka-aineen ja toisinaan sekä raaka-aineet että työkalut (niin oli usein laita meidän kotityöntekijäin kanssa); tästä jo ilmenee täysin selvästi, että käsityöläinen on muodostunut pääoman yksinkertaiseksi lisäkkeeksi: esiintyy muunkinlaista pääoman alaiseksi alistuneisuutta: suurliikkeitten luona usein majailevat pienet korjausliikkeet; siinä tapauksessa ne ovat tehtaan pikkuosasia — ei muuta. Ja tässäkin ne ovat itsenäisiä vain näköjään. Toisinaan voidaan havaita, että pikkuyrittäjät, käsityöläiset, kotityöläiset, kauppiaat, pikkukapitalistit ovat karkoitetut yhdeltä kauppa- ja tuotantoalalta, — silloin he siirtyvät toiselle, jolla suurpääoma ei ole vielä niin voimakas. Varsin usein haaksirikkoutuneet pikkuisännät rupeavat pikkukauppiaiksi, kulkukauppiaiksi j. n. e. Siten suurpääoma karkoittaa aste asteelta pikkutuotannon kaikkialta. Kasvaa jättiläisliikkeitä, joissa työskentelee tuhansia, jopa toisinaan kymmeniätuhansia työläisiä. Suurpääoma osottautuu maailman valtiaaksi. Henkilökohtainen työllä saatu omaisuus katoaa. Sen tilalle asettuu kapitalistinen suuromaisuus.
Pikkutuotannon tuhoutumisen esimerkkeinä Venäjällä voidaan esittää kotityöläiset. Eräät kotityöläiset työskentelivät omine raaka-aineineen (turkkurit, korintekijät y. m.) ja möivät kenelle tahansa. Sittemmin kotityöläinen alkaa jo työskennellä määrätylle (vain yhdelle kapitalistille (Moskovan hatuntekijät, leikkikalu-, haijantekijät j. n. e.) Sitten hän saa tilaajallaan raaka-aineet ja joutuu suoranaiseen orjuuteen (Pavlovin lukkosepät, Burmakinin sepät). Vihdoin kotityöläinen saa tilaajaltaan kappalemaksun (esim. Tverin naulasepät, Kimryn suutarit, Makaijevin niinimatontekijät, Pavlovin puukkosepät). Samanlaiseen orjuuteen joutuivat myöskin käsikankurit. Englannissa kuoleva pikkutuotanto sai »hiostusjärjestelmän» nimityksen, — niin tiukalle se joutui. Saksassa väheni vuodesta 1882 vuoteen 1895 mennessä pikkuliikkeiden määrä 8,6 prosentilla, keskisuuruisten (6–50 työntekijää) määrä lisääntyi 64,1%, mutta suurten 90 prosenttia. Siitä lähtien on huomattava määrä keskisuuriakin liikkeitä haaksirikkoutunut: Venäjällä tehdas karkoitti kotityöläisen myöskin verraten nopeasti. Yksi kaikkein tärkeimmistä tuotannon aloista Venäjällä on tekstiili- (kutomo-) teollisuus. Jos me vertailemme kuinka puuvillateollisuudessa tehdastyöläisten ja kotityöläisten lukumäärä vaihteli, niin voimme arvostella, miten nopeasti tehdas karkoitti kotityöläisen. Tässä numeroita:
Vuosi Tehtaissa työskenteli: Kotona työskenteli:
1866 94,566 66,178
1879 162,691 50,152
1894–95 242,051 20,475
V. 1866 jokaista sataa puuvillateollisuudessa tehtaissa työskentelevää kohti oli 70 kotona työskentelevää: vv. 1891–95 ei heitä enään ollut 70, vaan kaiken kaikkiaan 8. Venäjällä suurtuotannon kasvua lisäsi se, että ulkolainen pääoma järjesti heti suuria liikeyrityksiä. Jo v. 1902 erittäin suurten liikkeitten töissä oli melkein puolet (40%) kaikista teollisuustyöläisistä.
V. 1903 tehtaita, joissa työskenteli yli 100 työläistä, Euroopan Venäjällä oli 17 prosenttia kaikista tehtaista ja niissä työskenteli 76,6 prosenttia kaikista tehdastyöläisistä.
Suurtuotannon voitosta on kaikissa maissa ollut seurauksena pikkutuottajain kärsimykset. Toisinaan kokonaiset alueet ja ammatit ovat melkein kokonaan kuolleet (esim. Schlesian kankurit Saksassa, kankurit Intiassa j. n. e.)
b) Pikku- ja suurtuotannon taistelu maataloudessa. Samaten kuin teollisuudessa käydään samanlaista taistelua pikku- ja suurtuotannon välillä kapitalismin vallitessa maataloudessa. Tilanherra, joka hoitaa tilaansa kuten kapitalisti tehdastaan, suurtalonpoikakulakki, keskivarakas talonpoika, maalaisköyhälistö, joka usein työskentelee joko tilanherran taikka kulakin töissä, ja maatyöläiset vastaavat teollisuudessa suurkapitalistia, keskinkertaista tehtailijaa, käsityöläistä, kotityöläistä ja palkkatyöläistä. Ja maaseudulla, samoin kuin kaupungissakin, on suurtila järjestetty paremmin kuin pikkutila.
Suuromistaja kykenee ottamaan käytäntöön hyvän tekniikan. Maanviljelyskoneet (sähköaurat, höyryaurat, leikkuu-, niittokoneet, leikkuu- ja lyhteeksisitovat koneet, puimakoneet, höyrypuimakoneet j. n. e.) ovat useinkin pikkuisännän ja talonpojan varoilla melkein mahdottomia hankkia. Samaten kuin on tarkoituksetonta hankkia käsityöläisen pikkuverstaaseen kallista konetta (eipä sitä ole varojakaan ostaa, ja sitä paitsi ei se korvaa kustannuksiaan), aivan samoin ei talonpoikakaan kykene ostamaan itselleen höyryauraa ja jos hän ostaisikin sen, niin ei sillä olisi suurtakaan virkaa: jotta tällainen arvokas kone korvaisi hintansa, tarvitaan runsaasti maata, eikä riitä sellainen maatilkku, jolla voidaan vain kanaa paimentaa.
Koneitten ja työkalujen täysi hyväkseenkäyttö riippuu maa-alan suuruudesta. Hevosauraa voidaan täydelleen käyttää 30 hehtaarin (hehtaari = 9/10 desjatinasta) suuruisella maakappaleella: rivikylvö-, puima- ja leikkuukoneita 70; höyrypuimakoneita — 250; höyryauraa — 1,000 hehtaarin suuruisella maakappaleella. Viime aikoina on maanviljelyksessä ryhdytty käyttämään sähkökoneita: nekin vaativat suurtaloutta.
Kastelu, suon kaivaus, salaojitus (savitorvien lasku liian veden pois johtamiseksi), kenttärataverkon rakentaminen y. m. saattaa tulla kysymykseen enimmäkseen vain suuressa taloudessa. Suurtalous maanviljelyksessä samoin kuin teollisuudessakin saa aikaan säästöä työaseissa, aineissa, työvoimassa, lämmityksessä, valaistuksessa j. n. e.
Suurtiloilla tulee desjatiinaa kohti myöskin vähemmän aitoja, aitauksia, vähemmän menee hukkaan siemeniä, jotka joutuvat rajalinjoille.
Suurtilallinen sitä paitsi kykenee palkkaamaan agronoomeja ja hoitamaan talouttaan parhaimmalla tavalla.
Kaupan ja luoton aloilla on asianlaita sama kuin teollisuudessa: suurtilallinen tuntee paremmin markkinat, saattaa odottaa, ostaa halvemmalla kaiken tarvittavan, kykenee myymään kalliimmalla. Pikkuviljelijän osuutena on yksi ainoa keino: taistella ponnistamalla kaikki voimansa. Tällä työmäärän lisäämisellä kuin myöskin tarpeittensa vähentämisellä, kiristämällä nälkävyötä pysyy pikkuviljelys hengissä. Väin siten se kykenee pitämään puoliaan kapitalismin vallitessa. Mikä sitä vielä enemmän horjuttaa ovat suunnattomat verot. Kapitalistinen valtio säilyttää sille jättiläismäisen taakan: muistettakoon vain mitä tsaarin verot merkitsivät talonpojalle — myy kaikki ja suorita verosi.
Yleensä voidaan sanoa pikkutuotannon maataloudessa olevan sitkeähenkisemmän kuin teollisuudessa. Kaupungeissa käsityöläiset ja pikkuyrittäjät tuhoutuvat verrattain nopeasti, mutta maataloudessa talonpoikaistaloa kaikissa maissa pysyy pystyssä jonkun verran lujemmin. Mutta köyhtymistä tapahtuu suurimmaksi osaksi tässäkin, sitä vain ei usein huomata niin helposti. Toisinaan näyttää ettei talous ole suurtalous maa-alaansa nähden, mutta itse asiassa se on sangen suuri, siinä on runsaasti pääomaa, työntekijöitä työskentelee runsaasti (esim. vihannesviljelijöillä suurten kaupunkien läheisyydessä). Toisinaan päinvastoin näyttää, että edessämme on suuri joukko aivan itsenäisiä pikkuisäntiä, mutta todellisuudessa he ovat melkein kuin palkkatyöläisiä: ovat työssä naapuritilalla, tai ansiotyössä vierailla seuduilla tai kaupungissa. Talonpoikaisväen keskuudessa tapahtuu kaikissa maissa samaa kuin käsityöläisten ja kotityöläisten keskuudessa. Vähäinen osa niistä työntyy kulakeiksi (ravintolanpitäjiksi, koronkiskureiksi, jotka vähitellen laajentavat maitaan); muut joko ponnistelevat itsepintaisesti tai tuhoutuvat lopullisesti, myyvät lehmänsä, hevosensa, muodostuvat hevosettomiksi; vihdoin menettävät maatilkkunsa — pikkuviljelijä joko siirtyy kokonaan kaupunkiin taikka pestautuu palkkatyöhön. Hevoseton muuttuu palkkatyöläiseksi, kulakki, joka palkkaa työläisiä — tilanherraksi tai kapitalistiksi.
Siten on maataloudessa suuri määrä maata, työkaluja, koneita, karjaa suurimpien kapitalisti-tilanherrojen hallussa ja miljoonat työläiset työskentelevät heidän hyväkseen, miljoonat talonpojat ovat riippuvaisia heistä.
Ameriikassa, jossa pääoma on kaikkein kehittyneintä, on jättiläistiloja, joissa työskennellään kuin tehtaissa. Ja samaten kuin tehtaassa valmistetaan vain yhtä ainoata tuotetta, samoin täälläkin. On suuria maa-aloja, joille on istutettu mansikoita taikka hedelmäpuita; on erikoisia siipikarjatalouksia; siellä missä kasvatetaan vehnää, työskennellään koneilla. Monet alat ovat keskitetyt harvoihin käsiin. Niinpä esimerkiksi on olemassa »kananpoikakuningas» (kapitalisti, jonka käsiin keskittyy melkein koko kananpoikatuotanto), »kananmunakuningas» j. n. e.
15 §. PROLETARIAATIN RIIPPUVAISUUS, RESERVIARMEIJA, NAISTEN JA LASTEN TYÖ. Yhä suuremmat ja suuremmat kansanjoukot muuttuvat kapitalismin vallitessa palkkatyöläisiksi. Haaksirikkoutuneet käsityöläiset, kotityöläiset, vararikkoutuneet kapitalistit — sanalla sanoen kaikki raiteiltaan syöstyt, kaikki pääoman murskaamat syöstään proletariaatin riveihin. Sitä mukaan kuin rikkaudet keskittyvät kapitalistikoplan käsiin, kansanjoukot muuttuvat yhä enemmän palkkaorjiksi.
Keskikerrosten ja -luokkien alituisen köyhtymisen vuoksi työläisten lukumäärä on aina suurempi kuin mitä pääoma tarvitsee. Siten pääoma kahlehtii työläisen itseensä. Työläisen täytyy työskennellä kapitalistin hyväksi. Ellei hän tahdo, — löytyy satoja muita.
Mutta tätä pääomasta riippuvaisuutta lujitetaan muillakin keinoin, eikä ainoastaan väestön uusien kerrosten haaksirikkoon saattamisella. Pääoman herruus työläisten yli lisääntyy alituiseen siten, että pääoma sysää koko ajan liiat työläiset kadulle ja luo niistä itselleen varatyövoimaa. Kuinka tämä tapahtuu? Kas näin. Me olemme jo aikaisemmin huomanneet, että kukin tehtailija pyrkii halventamaan tavarainsa kustannuksia. Juuri siitä syystä otetaan käytäntöön yhä uusia ja uusia koneita. Mutta tavallisesti kone korvaa työläisen, tekee osan työläisiä tarpeettomaksi. Uuden koneen käytäntöön saattaminen merkitsee lopputilin saantia osalle työläisiä. Tällaisista tehtaissa työskentelevistä työläisistä muodostuu työttömiä. Mutta kun uusia koneita otetaan käytäntöön alituiseen milloin yhdellä, milloin toisella ja kolmannella tuotantoalalla, on ymmärrettävää, että työttömyyttä täytyy esiintyä pysyvästi kapitalismin vallitessa. Kapitalistihan ei huolehdi siitä, että kaikki työläiset saisivat työtä tai kaikki varustettaisiin tavaroilla, vaan siitä, että saisi puserrettua runsaammin voittoa. On ymmärtettävää, että hän työntää kadulle ne työläiset, jotka eivät enään kykene tuottamaan hänelle sellaista voittoa kuin aikaisemmin.
Ja todellakin kaikissa kapitalistisissa maissa me näemme, että suurkaupungeissa esiintyy alituiseen suunnaton määrä työttömiä. Siellä esiintyy kiinalaisia ja japanilaisia työläisiä haaksirikkoutuneista talonpojista, jotka ovat lähteneet hakemaan työansiota valtamerien taakse, maalaisnuorukaisia, jotka ovat ajantuneet kaupunkiin, entisiä kauppiaita ja käsityöläisiä; mutta täällä me tapaamme metallityöläisiä tai kiijaltajia tai kankureita, jotka ovat pitkät ajat työskennelleet tehtaassa ja ovat tulleet sysätyiksi niistä uusien koneitten käytäntöön ottamisen vuoksi. Kaikki näinä yhdessä muodostavat pääomalle työvoiman varalähteen, tai kuten sitä Marx nimittää, teollisuuden reservi (vara) armeijan. Työväen reserviarmeijan olemassaolo, alituinen työttömyys suo kapitalisteille mahdollisuuden lisätä työväenluokan riippuvaisuutta ja sortamista. Toisista työläisistä pääoma pusertaa koneen avulla entistä enemmän kultaa, toiset heitetään tämän takia kadulle. Mutta kadulle heitettynä he ovat kapitalistin kädessä ruoskana, jolla hätyytetään jälelle jääneitä.
Teollisuuden reserviarmeija esittää täydellisen raaistumisen, kurjistumisen, nälän, kuoleutumisen, jopa rikoksellisuuden esimerkkejä. Ne, jotka eivät vuosikausiin ole voineet saada itselleen työtä, tulevat vähitellen patajuopoiksi, muuttuvat kulkureiksi, keijureiksi j. n. e. Suurkaupungeissa, — Lontoossa, New-Yorkissa, Hampurissa, Berliinissä, Pariisissa, — on kokonaisia kortteleita, jotka ovat tällaisten työttömien asumia. Moskovassa esimerkkinä tällaisesta on Hitrovin tori. Proletariaatin asemesta tällöin muodostaa uusi, jo työnteoista vieraantunut kerros. Tätä kapitalistisen yhteiskunnan kehittämää kerrosta nimitetään ryysy-proletariaatiksi.
Koneitten käytäntöön saattaminen synnytti myöskin naisten ja lastentyön, joka on halvempaa ja siitä syystä kapitalisteille edullisempaa. Aikaisemmin, ennen koneitten käytäntöön tuloa, tarvittiin erikoista työhön tottumusta, jopa useinkin pitempiaikaista opiskelua. Mutta eräillä koneilla voi lapsikin työskennellä; koko työ sisältyy yksinomaan siihen, että on kädellä tai jalalla tehtävä sama liike tylsistymiseen saakka. Kas tästä syystä koneitten ilmestymisen jälkeen ruvettiin yleisemmin käyttämään naisten ja lasten työtä. Naiset ja lapset eivät kykene osottamaan kapitalistille sellaista vastarintaa, kuin miehiset työläiset. He ovat kesytetyimpiä, poljetuimpia, uskovat enemmän pappeihin ja kaikkeen. Sen vuoksi tehtailija usein vaihtaa miehet naisiin ja pakottaa pienet lapset raatamaan verensä voiton kultakolikoiksi.
V. 1903 oli työläis- ja virkailijanaisia: Ranskassa 6,800,000, Saksassa 9,400,000, Itävalta-Unkarissa 8,200,000, Italiassa 5,700,000, Belgiassa 930.000, Ameriikan Yhdysvalloissa — 8,000,000, Englannissa ja Walesissa — 6,000,000. Venäjällä on työläisnaisten lukumäärä koko ajan lisääntynyt. V. 1900 työlaisnaisia oli 25% (s. o. neljännes) kaikista tehdastyöläisistä, v. 1908 31 %, s. o. melkein kolmannes, v. 1912 — 45%; eräillä tuotannon aloilla naiset ovat enemmistönä. Esim. kutomateollisuudessa v. 1912 oli 870,000 työntekijästä naisia 453,000, s. o. enemmän kuin puolet (yli 52 prosenttia). Sotavuosina työläisnaisten lukumäärä lisääntyi tavattomasti.
Mitä tulee lastentyöhön, niin se kukoistaa monin paikoin kielloista huolimatta. Kaikkein kehittyneimmässä kapitalistisessa maassa, Ameriikassa, lastentyötä saattaa kohdata tavantakaa.
Tämän vaikutuksesta työläisen perhe hajoaa. Kun kerran vaimo ja useinkin lapsikin on tehtaassa, niin mitä perhe-elämää se enään on!
Jos nainen joutuu tehtaaseen, muuttuu työläisnaiseksi, joutuu hänkin aina ajottain kuten mies kaikkien työttömyyden kauhujen alaiseksi. Kapitalisti sysää hänetkin ovesta ulos; hän joutuu myöskin teollisuuden reserviarmeijan riveihin; hän saattaa, miehen tavoin, painua aivan pohjasyvyyksiin. Tähän liittyy prostitutsiooni, jolloin nainen myy itsensä ensimäiselle vastaantulijalle kadulla. Ei ole syötävää, ei ole työtä, kaikkialla ajetaan pois; ja jos löytyykin työtä, niin sellaisella nälkäpalkalla, että täytyy hankkia lisäansiota myymällä ruumistaan. Sittemmin uusi ammatti syöpyy tottumukseksi. Siten syntyy ammattiprostitueerattujen kerros.
Suurkaupungeissa prostitueerattuja on sangen huomattava joukko. Sellaisissa kaupungeissa kuin Hampurissa ja Lontoossa näitä onnettomia on kymmeniä tuhansia. Pääoma muodostaa heistä voiton ja rikastumisen lähteen, muodostaen suuria, kapitalistisesti jäljestettyjä porttoloita. On olemassa laaja kansainvälinen valkoisten oijattarien kauppa. Tämän kaupan keskuksia olivat Argentiinan (Etelä-Ameriikassa) kaupungit. Erikoisen inhoittavaa, on lasten prostitutsiooni, joka kukoistaa kaikissa Euroopan ja Ameriikan kaupungeissa.
Kapitalistisessa yhteiskunnassa näin ollen, sitä mukaa kun keksitään yhä parempia ja parempia koneita, rakennetaan yhä suurempia ja suurempia tehtaita, lisääntyy tavarain määrä, — yhä lisääntyy pääoman sorto, teollisuuden reserviarmeijan kurjuus ja onnettomuudet, työväenluokan riippuvaisuus riistäjistään.
Ellei vallitseisi yksityisomistusta, vaan kaikki olisi toverillisesti käytettävissä, silloin olisi kaikki aivan toisin. Silloin ihmiset yksinkertaisesti lyhentäisivät työpäivää, säästäisivät voimiaan, suojelisivat työtään, huolehtisivat levostaan. Kun taas kapitalisti saattaa käytäntöön koneita, niin hän huolehtii voitosta; hänen on tarpeetonta lyhentää työpäivää, hän ainoastaan menettää siitä. Koneen avulla kapitalisti ei vapauta, vaan orjuuttaa ihmisen.
Kapitalismin kehittyessä yhä suurempi osa pääomaa sijoittuu koneisiin, laitoksiin, kaikenmoisiin rakennuksiin, jättiläismäisiin tehdasrakennuksiin, suunnattomiin sulatusuuneihin j. n. e.; työläisten palkkaukseen päinvastoin menee yhä pienempi osa pääomaa. Aikaisemmin, käsiteollisuuden vallitessa kulut käsikoneisiin ja muihin työaseisiin olivat vähäiset: melkein koko pääoma käytettiin työläisten palkkaamiseen. Nyt on päinvastoin: suunnaton osa kuluu kaikenmoisiin laitoksiin ja koneisiin. Ja tämä merkitsee, että työvoiman kysyntä ei kasva niin nopeasti kuin kasvaa proletaareiksi muuttuvien haaksirikkoutuneitten ihmisten lukumäärä. Mitä voimakkaammin tekniikka kehittyy kapitalismin vallitessa, sitä suurempi on pääoman sorto työväenluokan yli, sen vuoksi, että sitä vaikeampaa on löytää työtä, sitä tukalampaa on eläminen.
16 §. TUOTANNON ANARKIA, KILPAILU JA KRIISIT. Työväenluokan onnettomuudet lisääntyvät ja lisääntyvät tekniikan kehittymisen ohella, joka kapitalismin vallitessa tuottaa kaikkien hyödyttämisen sijasta voiton lisääntymisen pääomalle, työttömyyttä ja kurjuutta monille työläisille. Mutta nämä onnettomuudet lisääntyvät muistakin syistä.
Olemme jo ennemmin huomanneet kapitalistisen yhteiskunnan kokoonpannuksi sangen kehnosti. Vallitsee yksityisomistus, eikä ole mitään yleistä suunnitelmaa. Kukin tehtailija hoitaa asioitaan muista riippumatta. Hän taistelee muita vastaan ostajasta, »kilpailee» heidän kanssaan.
Nyt herää kysymys heikentyykö vai voimistuuko tämä taistelu kapitalismin kehityksen mukana.
Ensi katseella saattaa näyttää, että tämä taistelu heikkenee. Tosiaankin kapitalistejahan jää yhä vähemmän; suuret ahmivat pieniä; ennen taistelivat keskenään kymmenettuhannet eri liikeyrittäjät — kilpailu oli katkeraa; nyt on näitä kilpailijoita jäänyt vähän — taistelu ei ole niin kärjistynyttä. Siten voisi ajatella. Mutta todellisuudessa se ei ole siten. Todellisuudessa on asianlaita aivan päinvastoin. Totta kyllä, että kilpailijoita jää yhä vähemmän. Mutta kukin heistä on tullut monin verroin suuremmaksi ja voimakkaammaksi kuin entiset kilpailijat. Ja heidän taistelunsa ei ole muodostunut pienemmäksi, vaan laajemmaksi, ei hiljaisemmaksi, vaan katkerammaksi kuin aikaisemmin. Jos koko maassa hallitseisi pari tai useampi kapitalisti, silloin nämä kapitalistiset valtiot tappelisivat keskenään. Sitenhän se loppujen lopuksi kävikin. Nyt kilpaillaan jättiläismäisten kapitalistien liittojen, heidän valtioittensa kesken. Ja tätä taistelua käydään ei ainoastaan hintojen halpuuden, mutta myöskin aseellisten voimien avulla. Siis kilpailu kapitailismin kehittyessä vähenee vain kilpailijoin lukumäärään nähden, mutta muodostuu yhä julmemmaksi ja hävittävämmäksi.[2]
Vielä on välttämätöntä merkitä muuan ilmiö: niin sanotut kriisit. Mitä ovat nämä kriisit? Mitä ne ilmaisevat? Tapahtumat kehittyvät näin. Eräänä kauniina hetkenä osottautuu erilaisia tavaroita tuotetuksi yli kaiken määrän. Hinnat laskevat, eikä tavaroille löydy menekkiä missään. Varastot ovat tulvillaan kaikenmoisia tuotteita, mutta ei ole mihin niitä myytäisiin: ei ole ostajaa. Nälkäisiä työläisiä tietenkin löytyy paljonkin, mutta he ansaitsevat ropoja eivätkä mitenkään kykene ostamaan juuri mitään sen lisäksi mitä he tavallisesti ovat ostaneet. Silloin alkaa ahdinkotila. Jollakin tuotantoalalla eivät kestä ensin pienet ja keskinkertaiset liikeyritykset, ne romahtelevat ja lakkaavat toiminnasta; niitä seuraavat suuremmat liikkeet. Mutta kyseessäoleva tuotantoala on ostanut tavaraa joltakin toiselta teollisuuden alalta, tämä toinen kolmannelta. Sanotaan, että räätäliliikkeet ovat ostaneet kankaita kangasliikkeiltä, nämä taas villaa tuottavilta liikkeiltä j. n. e. Kun räätäliliikkeet romahtelevat, silloin ei siis ole ostajia kangasliikkeillä — kangasliikkeet rupeavat romahtelemaan, näiden jälkeen seuraa sama juttu villan tuotannossa. Kaikkialla alkavat pysähtyä tehtaat, kymmenettuhannet työläiset työnnetään kadulle, työttömyys laajentuu suunnattoman laajaksi, työläisten elinmahdollisuus huononee jopa tavallista tiukemmaksi. Mutta tavaroita on tuotettu runsaita määriä. Ja varastot ovat tulvillaan niistä. Siten tapahtui ennen sotaa tavantakaa: väliin teollisuus kukoistaa ja edistyy, tehtailijain asiat kehittyvät erinomaisesti; sitten yhtäkkiä — romahdus, ahdinkotila, työttömyys; sitten on lamaannusaikaa; sitten uudelleen elpymistä, sitten taas kukoistusaikaa: ja sitten taas uudelleen romahdus ja niin edelleen.
Millä on selitettävissä tälläinen luonnoton asian tila, jolloin ihmiset tulevat kerjäläisiksi rikkauksien vuoksi?
Tähän kysymykseen vastaaminen ei ole kovinkaan helppoa. Mutta siihen vastaaminen on välttämätöntä.
Me olemme jo edellä tulleet huomaamaan, että kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsee sekamelska, jota nimitetään tuotannon anarkiaksi. Kukin tehtailija-liikeyrittäjä tuottaa mielensä mukaisesti, omalla riskillään ja vastuullaan. On täysin luonnollista, että tälläisen tilanteen vallitessa joko aikaisemmin tai myöhemmin joudutaan tilaan, jolloin tavaroita on tuotettu liian paljon (tavarain liikatuotanto). Silloin kun valmistettiin tuotteita, eikä tavaroita, s. o. silloin kun tuotantoa harjoitettiin ei markkinoita varten, silloin ei liikatuotanto tuottanut mitään vaaroja. Aivan toisin on tavaratuotannon vallitessa. Tällöin täytyy jokaisen tehtailijan ensin myydä omat tavaransa voidakseen ostaa tuotannon jatkumiselle tarvittavat tavarat. Koneiston tukkeutuminen jossakin kohdassa tuotannon sekamelskan vuoksi laajentaa sen aivan heti alalta toiselle — yleinen kriisi purkautuu esiin.
Nämä kriisit vaikuttavat sangen tuhoavasti. Suuri määrä tavaraa tuhoutuu. Pikkutuotannon jäljet pyyhitään pois aivan kuin rautaista luutaa käyttäen. Ja myöskin suurliikkeet sortuvat osittain. Vaikeata on niiden kaikkien pysyä pystyssä.
Kriisien päätaakka lankeaa tietenkin työväenluokan niskoille.
Eräät tehtaat pysähtyvät tykkänään, toiset rajoittavat tuotantoaan, työskentelevät vajaita viikkoja, kolmannet sulkeutuvat määräajaksi. Työttömäin lukumäärä lisääntyy. Teollisuuden reserviarmeija kasvaa. Mutta sen rinnalla työväenluokan kurjuus ja sorto lisääntyvät. Kriisin aikana työväenluokan ennestään kehno asema huonontuu vielä enemmän.
Tässä esimerkiksi tietoja Euroopan ja Ameriikan — sanalla sanoen koko kapitalistisen maailman — vv. 1907– 1910 vallanneesta kriisistä. Yhdysvalloissa ammattiliittojen työttömäin jäsenten lukumäärä kasvoi seuraavasti: kesäkuussa v. 1907 — 8,1 pros., lokakuussa — 18,5 pros., marraskuussa — 22 pros., joulukuussa — 32,7 pros., (rakennusteollisuudessa — 42 pros., vaateteollisuudessa — 43,6 pros., tupakkateollisuudessa jopa 55 pros.); itsestään selvää on, että yleinen työttömyys (ottaen laskuun muutkin kuin järjestyneet työläiset) oli vieläkin suurempi. Englannissa oli työttömäni prosentti kesällä v. 1907 3,4–4; marraskuussa se kasvoi 5:een saakka, joulukuussa — 6,1:een saakka; kesäkuussa v. 1908 se kohosi 8,2:een; Saksassa oli työttömäin prosentti v. 1908 tammikuuhun mennessä kaksi kertaa suurempi kuin edellisinä vuosina. Samaa voitiin havaita myöskin muista maista.
Mitä tulee tuotannon rajoittamiseen, niin esim. valuraudan sulatus laski Yhdysvalloissa 26 milj. tonnista v. 1907 16 milj. tonniin v. 1908 (tonnissa on 61 puutaa).
Kriisin aikana tavarain hinnat laskevat. Silloin herrat kapitalistit turvautuvat tuotannon turmelemiseen, estääkseen voittojensa menetyksen. Amerikassa esim. sammutettiin sulatusuunit. Vielä mielenkiintoisemmin toimivat kahvi-istutusten omistajat Brasiiliassa. Pysyttääkseen kahvilla korkean hinnan, he upottivat kahvisäkkejä mereen. Nyt kärsii koko maailma nälänhätää ja tuotteitten puutetta. Tämä nälänhätä ja tuotteitten puute ovat aiheutuneet kapitalistisesta sodasta. Sen synnytti kapitalismi, joka johti hävittävään sotaan. Mutta rauhan aikana kapitalistinen maailma oli tulvillaan tuotteita, joita kuitenkaan ei myyty työläisille; työläisillä oli liian hoikka kukkaro. Tästä runsaudesta työläinen sai osakseen vain yhden: työttömyyden kaikkine kauhuineen.
17 §. KAPITALISMIN KEHITYS JA LUOKAT (LUOKKAVASTAKOHTIEN KÄRJISTYMINEN.) Me näimme kapitalistisella yhteiskunnalla olevan kaksi päävastakohtaa, kaksi tärkeintä puutetta: ensiksikin se on »anarkistista» (siinä ei ole järjestyneisyyttä); toiseksi se on todellakin kahden vihamielisen yhteiskunnan (luokan) muodostama. Me olemme nähneet myöskin, että kapitalismin kehityksen mukana tuotannon anarkia, joka ilmenee kilpailussa, johtaa yhä suurempaan kärjistymiseen. Yhteiskunnan epäkuntoisuus ei tällöin vähene, vaan lisääntyy. Mutta samaa tapahtuu yhteiskunnan jakautuessa kahteen osaan, kahteen luokkaan.
Kapitalismin kehittyessä tämä jakautuminen, tämä repeämä luokkien välillä ei myöskään vähene, vaan lisääntyy. Toiselle äärelle — kapitalisteille — kasaantuvat kaikki rikkaudet, toiseen ääreen — sorretuille luokille — kertyy kaikki kurjuus, suru ja kyyneleet. Teollisuuden reserviarmeija synnyttää rappeutuneitten, raaistuneitten, täydelleen köyhtyneitten ihmisten kerroksen. Mutta nekin, jotka työskentelevät eroavat elämällään yhä enemmän kapitalisteista. Proletariaatin ja porvariston välinen eroavaisuus lisääntyy yhä. Ennen oli kaikenlaisia keskinkertaisia ja pikkusia kapitalisteja, monet heistä olivat läheisissä suhteissa työläisiin, elivät jonkun verran paremmin kuin työläiset. Nyt on aivan toisin. Suuret herrat viettävät sellaista elämää, ettei sellaista ole kenellekään päähän pälkähtänyt. Tosin työläisetkin kapitalismin kehittyessä yleensä elävät paremmin: kahdenkymmenen vuosisadan alkuun mennessä on työpaikka yleensä kohonnut. Mutta samaan aikaan on kapitalismin voitto kohonnut vielä nopeammin. Nyt on työläisjoukko yhtä kaukana kapitalistista kuin taivas maasta. Kapitalisti on aivan erilainen olento, tavoittamaton. Ja mitä enemmän kapitalismi kehittyy, sitä korkeammalle rikkaimpien kapitalistien koplakunta kohoaa, sitä syvempi on tämän kruunaamattomien kuninkaitten kopla ja monimiljoonaisten orjuutetun proletaarijoukon välinen kuilu.
Me lausuimme työläisten työpalkan kuitenkin lisääntyneen, mutta vielä nopeammin kasvoivat voitot ja sen vuoksi kahden luokan välinen juopa lisääntyi. Kahdenkymmenen vuosisadan alusta lähtien on työpalkka alkanut ei kohota, vaan laskea; samaan aikaan voitot rupesivat kohoamaan ennen kuulumattomasti. Siis varsinkin viime aikoina on yhteiskunnallinen epätasaisuus tavaittoman nopeasti kärjistynyt.
Ja kun tämä epätasaisuus yhä kasvaa ja kasvaa, niin on täysin ymmärrettävää, että se ennemmin tai myöhemmin johtaa yhteentörmäykseen työläisten ja kapitalistien välillä. Jos heidän välinen eroavaisuus vähenisi, jos työläiset asemaansa nähden lähenisivät kapitalisteja lähemmäksi, silloin tietysti koittaisi »rauha ja rakkaus». Mutta siinähän se asian ydin onkin, etteivät työläiset kapitalistisessa yhteiskunnassa lähesty ajan mittaan kapitalisteja, vaan loittonevat heistä. Ja tämä merkitsee, että proletariaatin ja porvariston välisen luokkataistelunkin täytyy kiertämättömästi kärjistyä.
Tätä käsitystä vastaan ovat porvarilliset oppineet esittäneet monia vastaväitteitä. Heitä on haluttanut todistaa, että kapitalistisessa yhteiskunnassa tulee työläisen elämä yhä paremmaksi. Heidän perässään ovat samaa ruvenneet puhumaan oikeistososialistit. Kummatkin ovat vakuuttaneet työläisten vähitellen rikastuvan, saattavan itsekin tulla pikkukapitalisteiksi. Kaikki tämä on tietenkin osoittautunut paikkansapitämättömäksi. Todellisuudessa työläisten asema kapitalistien asemaan verraten on huonontunut yhä enemmän. Tässä esimerkki kaikkein kehittyneimmästä kapitalistisesta maasta, Yhdysvalloista. Jos laskemme työpaikan ostokyvyn (s. o. määrän, minkä työläinen saattaa ostaa kulutustarpeita niiden hinnat huomioon ottaen) vv. 1890– 1899 sadaksi, niin työpaikan ostokyky vaihtelee vuosittain seuraavasti: 1890 — 98,6; 1895 — 100,6: 1900 — 103; 1905 — 101,4: 1907 — 101,5. Tämä merkitsee sitä, ettei työläisen elintaso ole juuri parantunut: se on koko ajan pysynyt melkein samanlaisena. Saman verran minkä työläinen voi v. 1890 saada ravintoa, vaatteita y. m. melkein saman, hiukan enemmän (3%) hän sai v. 1907. Mutta samaan aikaan ameriikkalaiset miljardörit (suurimmat teollisuudenhaijoittajat) kiskoivat mitä suunnattomimpia voittoja, se määrä lisäarvoa, jonka he saivat, lisääntyi tavattomasti. On käsitettävää, että kapitalistien elintaso, ylellisyys, oikut j. n. e. lisääntyivät moninkertaisesti.
Luokkataistelu nojautuu porvariston ja proletariaatin väliseen etujen vastakkaisuuteen. Nämä edut ovat oleellisesti sovittamattomia, samaten kuin ovat susien ja lampaitten edut sovittamattomia.
Jokaisen on helppo käsittää, että kapitalistille on edullista pakottaa työläisiä työskentelemään mahdollisimman kauvan ja maksaa mahdollisimman vähän; työläiselle on päinvastoin edullisinta työskennellä mahdollisimman vähän ja ansaita enemmän. Sen vuoksi ei ole ihmeellistä, että työväenluokan syntymisestä lähtien alkoi sen taistelu työpalkan korottamisen ja työpäivän lyhentämisen puolesta.
Tämä taistelu ei ole koskaan keskeytynyt, eikä milloinkaan ole kokonaan laannut. Eikä se ole suinkaan rajoittunut taisteluksi liian viisipennisen puolesta. Kaikkialla, jossa vaan kapitalistinen järjestelmä on kehittynyt, ovat työläisjoukot tulleet vakaumukseen, että itse kapitalismista on tehtävä loppu. Työläiset ovat ruvenneet miettimään sitä kuinka voitaisiin vihattu järjestelmä vaihtaa toiseen, oikeampaan, toverilliseen työjärjestelmään. Siten on syntynyt työväenluokan kommunistinen liike.
Työväenluokan taistelua on toisenkin kerran seuranneet monet tappiot. Mutta kapitalistisessa järjestelmässä itsessään piilee proletariaatin lopullinen voitto. Miksi? Siksi, että sen kehitys merkitsee mitä laajimpien kansan kerrosten muuttumista proletaareiksi. Suurpääoman voitto on käsityöläisen, kauppiaan, talonpojan hävittämistä; se myöskin suurentaa palkkatyöläisten rivejä. Jokainen askel kapitalistista kehitystä lisää proletariaatin lukumäärää. Se on kuin monipäinen lohikäärme; jos yhden pään hakkaat pois — kasvaa kymmenen uutta tilalle. Kun porvaristo tukahutti työväen kapinoita, niin se lujitti kapitalistista järjestelmää. Mutta tämän kapitalistisen järjestelmän kehitys tuhosi kymmeniätuhansia, miljoonia pikkuisäntiä ja talonpoikia: se heitti heidät kapitalistien sorrettavaksi. Siten se lisäsi proletaarien, kapitalistisen järjestelmän vihollisten lukumäärää. Mutta työväenluokka tulee ei ainoastaan lukumäärältään voimakkaammaksi. Se sen lisäksi yhdistyy yhä enemmän ja enemmän. Miksi niin? Siksi, että kapitalismin kehittyessä kasvaa suuria tehtaita. Ja kukin suuri tehdas kerää seiniensä suojaan tuhansia työläisiä, toisinaan kymmeniätuhansia työläisiä. Nämä työläiset työskentelevät rinnan, vieri vieressä. He näkevät kuinka kapitalisti-tehtailija riistää heitä. He huomaavat työläisen toisen työläisen ystäväksi ja toveriksi. Itse työnteossa tehtaan yhdistämät proletaarit oppivat toimimaan yhteisesti. Heidänhän on helppoa sopia keskenään. Kas tästä syystä kapitalismin kehittyessä kasvaa ei ainoastaan työväenluokan lukumäärä, mutta myöskin sen yhdistyneisyys.
Mitä nopeammin kasvavat suuret tehtaat, sitä nopeammin kehittyy kapitalismi, sitä nopeammin tuhoutuvat käsityöläiset, maalaismestarit, talonpojat. Sitä nopeammin kasvavat jättiläismäiset monimiljoonaiset kaupungit. Loppujen lopuksi verrattain vähäiselle alueelle — suurkaupunkeihin — kerääntyy sunnnaton määrä kansaa ja koko tämän kansan keskuudessa suunnattoman enemmistön muodostaa tehdasproletariaatti. Juuri se täyttää likaiset, savustuneet korttelit, mutta vähäinen kopla rikkaita elää loistavissa palatseissa ja tämä kopla pienenee pienenemistään. Työläisiä muodostuu yhä enemmän ja enemmän, he liittyvät yhteen yhä lujemmin ja lujemmin.
Tällaisten olosuhteitten vallitessa täytyy taistelun kiertämättömän kärjistymisen päättyä työväenluokan voitolla.
Ennemmin taikka myöhemmin, huolimatta porvariston kaikista juonitteluista, työväenluokka törmää jyrkästi porvaristoa vastaan, heittää sen valtaistuimelta, murskaa sen rosvovaltion ja rakentaa uuden, työn, kommunistisen järjestelmänsä. Tällä tavoin kapitalismi kehityksessään kiertämättömästi joutuu proletariaatin kommunistiseen vallankumoukseen.
Proletariaatin luokkataistelu porvaristoa vastaan on esiintynyt eri muotoisena. Tässä taistelussa syntyneen työväen järjestäytymisen kolme päämuotoa ovat seuraavat: ammatilliset liitot, jotka ovat yhdistäneet työläiset ammatittani: osuusliikkeet, etupäässä kulutusosuuskunnat, jotka ovat asettaneet tehtäväkseen vapautumisen välittäjäkauppiaista; lopuksi työväenluokan poliittiset puolueet (sosialistiset, sosialidemokratiset, kommunistiset puolueet), jotka ohjelmissaan ovat esittäneet tulevansa käymään taistelua työväenluokan valtiollisesta vallasta. Mitä enemmän luokkien välinen taistelu on kärjistynyt, sitä enemmän on työväen liikkeen kaikkien muotojen täytynyt yhtyä yhteisen päämäärän — porvarillisen herruuden kukistamisen pohjalla. Ne työväenliikkeen johtajat, jotka oikeimmin ovat arvostelleet oloja, ovat aina huomauttaneet kiinteän yhtenäisyyden ja yhteistoiminnan välttämättömyydestä kaikkien työväenjärjestöjen kesken. He esim. ovat sanoneet, että toiminnan yhteys proletariaatin ammattiliittojen ja valtiollisen puolueen välillä on välttämätöntä ja että sen vuoksi ammattiliitot eivät saa olla »puolueettomia» (s. o. välinpitämättömiä valtiollisista asioista), vaan niiden tulee kulkea yhdessä työväenluokan puolueen kanssa.
Viime aikoina on työväenliike työntänyt esiin vielä uusia muotoja, joista tärkein on työväen edustajain neuvostot. Niistä tulemme puhumaan myöhemmin useassa kohdin kirjaa.
No niin, kapitalistisen järjestelmän kehityksestä tekemästämme havainnosta me saatamme aivan erehtymättä todeta seuraavaa: kapitalistien lukumäärä vähenee, mutta he tulevat yhä rikkaammiksi ja voimakkaammiksi; työläisten lukumäärä lisääntyy yhä enemmän ja enemmän, jonka ohella heidän yhdistäytymisensä kasvaa, vaikkakin epätasaisesti; työläisten ja kapitalistien välinen eroavaisuus lisääntyy. Kapitalismin kehitys johtaa siitä syystä näiden luokkien kiertämättömään yhteentörmäykseen, se on kommunistiseen vallankumoukseen.
18 §. PÄÄOMAN KASAANTUMINEN JA KESKITTYMINEN KOMMUNISTISEN JÄRJESTELMÄN TOTEUTTAMISEN EHTONA. Kuten olemme nähneet kaivaa kapitalismi itse omaa hautaansa siten, että synnyttää haudankaivajansa — proletaarit, ja mitä enemmän se kehittyy, sitä suuremman määrän verivihollisiaan se synnyttää ja yhdistää vastaansa. Mutta se ei ainoastaan kasvata vihollisiaan. Se valmistaa myöskin pohjaa yhteiskunnallisen tuotannon uudelle järjestelylle, uudelle toverilliselle, kommunistiselle taloudelle. Millä tavoin? Tähän me vastaamme heti.
Jo ennemmin me näimme (katso tai lue uudelleen 11 §: »Pääoma»), että pääoma alituiseen kasvaa suuruudessaan. Osan lisäarvoa, jonka kapitalisti pusertaa työläisestä, hän liittää pääomaansa. Tästä pääoma suurenee. Mutta kun pääoma suurenee, — silloin siis voidaan laajentaa tuotantoa. Tällaista pääoman lisääntymistä, tällaista sen yksiin käsiin lisääntymistä nimitetään pääoman kasaantumiseksi tai kon-sentreerautumiseksi.
Myöskin me huomasimme (katso 14 §: »Pikku- ja suurtuotannon välinen taistelu»), että kapitalismin kehittyessä pikku- ja keskinkertainen tuotanto tuhoutuu: pikku- ja keskinkertaiset teollisuudenharjoittajat ja kauppiaat haaksirikkoutuvat, puhumattakaan enään käsityöläisistä — heidät syö suurpääoma järjestään. Se mitä näillä pikku- ja keskinkertaisilla kapitalisteilla on aikaisemmin ollut, heidän pääomansa, se häviää heidän hallustaan ja keskittyy eri teitä suurten porhojen käsiin. Näillä suurilla porhoilla pääoma siis lisääntyy senkin vuoksi, että se luistaa pois toisten käsistä. Tässä tapahtuu pääoman yksiin käsiin keskittymistä, sen ennemmin ollessa eri käsiin pirstaantuneena. Nyt pienten tuhoamisen jälkeen nämä pääomat ovat jo puserretut niiden nyrkkiin, jotka pääsivät taistelussa voittajiksi. Tällaista ennen hajallaan ollutta pääoman keskittymistä nimitetään pääoman sentralisoimiseksi.
Pääoman konsentroituiminen ja sentralisoituminen, s. o. sen keskittyminen harvojen käsiin ei vielä merkitse tuotannon keskittymistä. Oletetaan kapitalistin ostaneen kasaamallaan lisäarvolla naapurin pikkutehtaan ja jättäneen sen työskentelemään entiseen tapaan. Tässä on tapahtunut keskittymistä, mutta tuotantoa harjoitetaan entiseen tapaan. Mutta tavallisesti ei kuitenkaan tapahdu näin. Käytännössä tapahtuu verattomasti useammin (koska se on kapitalistille edullisempaa), että hän järjestää uudelleen koko tuotannon, suurentaa sitä, laajentaa ja rakentaa itse tehtaat suuremmiksi. Tällöin tapahtuu ei ainoastaan pääoman, mutta myöskin itse tuotannon suurentaminen. Tuotanto muodostuu jättiläismäiseksi, käsittäen suuren joukon koneita, yhdistää monia tuhansia työläisiä. Tapahtuupa niinkin, että muutama kymmenen suurinta tehdasta tyydyttää koko maan tavaran kysynnän. Tällöin asiallisesti työläiset tuottavat koko yhteiskuntaa varten, työ yhteiskunnallistuu, kuten sitä sanotaan. Mutta käskyvalta ja voitot joutuvat kapitalistille.
Tuotannon tällainen keskittyminen tekee mahdolliseksi myöskin todella toverillisen tuotannon proletaarisen vallankumouksen jälkeen.
Tosiaankin. Ellei tätä tuotannon keskittymistä tapahtuisi ja proletariaatti anastaisi vallan, tuotannon ollessa pirstaantuneena ja hajaantuneena satoihintuhansiin pikkuverstaisiin, joissa työskentelee 2–3 työläistä, niin ei olisi pienintäkään mahdollisuutta järjestää niitä, muuttaa ne yhteiskunnan hoitoon. Mitä kehittyneempää on kapitalismi, mitä keskittyneempää tuotanto, sitä helpompi on proletariaatin vallata se voittonsa jälkeen.
Siis kapitalismin kehitys ei ainoastaan luo kapitalismin vihollisia, eikä ainoastaan johda kommunistiseen vallankumoukseen, mutta myöskin luo vielä taloudellisen pohjan kommunistisen järjestelmän toteuttamiselle.
[1] Tässä on puhe ennen sotaa olleesta ajasta: sodan tuottaman rappiotilan jälkeen saavat ostajat ajaa myyjää takaa, eikä myyjä ostajia.
[2] Yksityiskohtaisesti on tätä tarkastettava imperialistista sotaa koskevasta luvusta.