Kirjoitettu: 1924–1925
Julkaistu: saksankielinen alkuteos »Erinnerungen an Lenin. Wien–Berlin, 1929
Suomennos: © Jyrki Iivonen
Lähde: »Lenin». Lenin-museon julkaisuja 1. Lenin-museo, Tampere 1985
Skannaus, oikoluku: Kaj Henriksson
HTML: Kaj Henriksson, Joonas Laine
Jo runsas vuosikymmen sitten Lenin-museon johtokunnan keskuudessa heräsi ajatus oman julkaisusarjan toimittamisesta. Siinä voitaisiin julkaista sekä laajempia että artikkelimuotoisia tutkielmia, lyhyitä kirjallisia tiedonantoja ja selvityksiä sellaisista mahdollisista aineistolöydöistä, joita maassamme virinnyt Lenin-tutkimus on tuottanut. Tämän ohessa julkaisusarjassa voisi ilmestyä laajempaa teoreettista ja/tai historiallista merkitystä omaavia teoksia.
Ajatus on nyt kypsynyt. Lenin-museon julkaisusarjan ensimmäinen nide kertoo kiinnostavan henkilökohtaisen muistelmasarjan V. I. Leninistä sellaisena kuin hänet koki vallankumouksen jälkeen Saksan vasemmistolaisen naisliikkeen huomattava johtaja Clara Zetkin (1857–1933), jolla oli ollut huomattava asema jo Toisen internationaalin toiminnassa. Zetkin kuului niihin, jotka kansainvälisen työväenliikkeen hajaannuttua jo ensimmäisen maailmansodan aattona ja sen aikana valitsi V. I. Leninin edustaman poliittisen linjan sekä sen mukaisen toiminnan. Rosa Luxemburgin kanssa hän oli Saksan työväenliikkeen vasemmiston, sittemmin Saksan Kommunistisen Puolueen (DKP:n) huomattavimpia johto- henkilöitä. Hän kertoo lämpimän inhimillisesti ja todellisuuden tuntuisesti tapaamisistaan V. I. Leninin kanssa ja niistä vaikutelmista, joita Venäjän ja koko maailman kommunistisen liikkeen johtaja häneen jätti. Muistelmat ovat ilmestyneet jo v. 1924, siis juuri Leninin kuolinvuotena, siitä selittyy niiden eloisuus ja tuoreus. Suomennos on yht.tiet.lis Jyrki Iivosen sujuvasta kynästä.
Lenin-museon johtokunta toivoo, että nyt alkava julkaisusarja saisi osakseen lukijoiden ja museossa kävijöiden huomion ja että niin tämä kuin muutkin sarjan julkaisut kykenisivät puhumaan itse puolestaan. Museo ei ole kirjankustantaja, joten julkaisut pyritään jakamaan omakustannushintaan. Siihen velvoittaa myös se, että museon päätehtävä on museon pysyväisen näyttelyn ylläpitäminen ja sen kävijöiden palveleminen.
Veikko Veilahti
Lenin-museon johtokunnan puheenjohtaja
Clara Eisner syntyi v. 1857 saksalaiseen opettajaperheeseen. Hän tutustui jo 18-vuotiaana Leipzigin opettajaseminaarissa Marxin ja Engelsin kirjoituksiin.
Vuonna 1878 Bismarck oli kieltänyt lailla sosialidemokratian. Monien muiden saksalaisten sosialidemokraattien tavoin Clara Eisner muutti ulkomaille. Asuessaan Sveitsissä ja Pariisissa hän otti osaa kotimaassaan kielletyn sosialidemokrattisen puolueen toimintaan.
Pariisissa hän solmi avioliiton venäläisen vallankumouksellisen Osip Zetkinin kanssa, johon oli tutustunut Leipzigissa. Pian tämän jälkeen Osip sairastui vakavasti ja kuoli. Clara jäi yksin kahden pojan kanssa. Hänen naisnäkökulmansa on ollut käytännön sanelemaa. Clara Zetkinin ehdotuksesta on saanut alkunsa kansainvälisen naistenpäivän vietto.
Kun Clara Zetkin oli jo iäkäs ja sairauden murtama, hänen piti 1930-luvun alussa avata Reichstagin vanhimpana jäsenenä Saksan valtiopäivät. Henkensä vaarantaen Zetkin matkusti Saksaan Moskovasta, missä hän oli ollut parantolassa. Vaarana ei ollut vain heikko terveys, vaan Zetkin olisi saattanut joutua natsien sieppaamaksi tai surmaamaksi. Tietoisuus tästä ei häntä pysäyttänyt. Viimeisetkin voimansa kooten Zetkin avasi valtiopäivät loistavalla periaatteellisella puheellaan, jossa hän esitti väkevän rauhanvetoomuksen. Samalla hän julisti haluavansa avata myös Neuvosto-Saksan neuvostojen ensimmäisen edustajakokouksen.
Clara Zetkin palasi Moskovaan ja saneli siellä vielä sairaanakin kirjasen "Leninin perintö maailman naisille". Siinä Zetkin totesi, että naiset tarvitsevat taistelumieltä ja heidän on syytä perehtyä Leninin ajatuksiin. Ajankohta ei salli naisten eristäytymistä, Zetkin tähdensi.
Näinä raskaina hetkinä, jolloin jokainen meistä tuntee mitä syvintä henkilökohtaista tuskaa siitä, että olemme menettäneet jonkun korvaamattoman, nousee valoisana ja elävänä muisto, joka salamanleimahduksen tavoin paljastaa suuren johtajan ja suuren ihmisen. Leninin hahmossa nämä ominaisuudet sulautuvat sopusointuisesti yhteen. Tämän ansiosta Lenin on — lainatakseni sanoja, joilla Karl Marx on ylistänyt Pariisin kommunardien muistoa — 'ikuisiksi ajoiksi syöpynyt maailman proletariaatin suureen sydämeen'. Sillä työtätekevät, jotka eivät usko porvarillisen maailman tavanomaisiin valheisiin, erottavat vaistonvaraisesti aidon epäaidosta, vaatimattoman suuruuden korskeasta pöyhkeydestä sekä heihin kohdistuvan ja kestävän rakkauden tyhjänpäiväisestä ja sisällyksettömästä suosion kalastetusta.
Minun on vaikea tuoda julki henkilökohtaisia kokemuksiani. Pidän kuitenkin velvollisuutenani kertoa jotakin henkilökohtaisten muistojeni aarteistosta unohtumattomasta johtajasta ja ystävästä. Se on velvollisuuteni häntä kohtaan, joka teorian ja tekojen kautta opetti meille, että vallankumouksellinen tahto voi muotoilla tietoisesti historiallista välttämättömyyttä. Se on velvollisuuteni niitä kohtaan, joille hän uhrasi rakkautensa ja kykynsä; proletariaatille, työtätekeville, koko maailman riistetyille ja orjuutetuille, joiden kärsimyksiä hän seurasi mitä suurimmalla myötätunnolla ja joita hänen uljas aatteensa arvosti vallankumoustaistelijoina, korkeamman yhteiskuntajärjestelmän rakentajina.
Alkusyksystä 1920 tapasin Leninin ensi kerran sen jälkeen kun Venäjän vallankumous oli alkanut järisyttää maailmaa. Tapaamisemme sattui melkein heti Moskovaan saavuttuani, eräässä puolueen järjestämässä kokouksessa Sverdlovin salissa Kremlissä, mikäli oikein muistan. Lenin vaikutti minusta muuttumattomalta, hän oli tuskin lainkaan vanhentunut. Olisin voinut mennä valalle siitä, että häneliä oli yllään se sama vaatimaton, puhtaaksi hangattu takki, jonka olin nähnyt hänen yllään vuonna 1907 Toisen Internationaalin maailmankongressissa Stuttgartissa. Rosa Luxemburg[1], joka taiteilijan tavoin kykeni havaitsemaan kanssaihmistensä olennaiset piirteet, osoitti minulle Leniniä ja huomautti: "Katsohan tarkkaan nyt. Tuo tuolla on Lenin. Pane merkille hänen voimakastahtoinen ja uppiniskainen kallonmuotonsa. Aito venäläinen talonpoikaiskallo, jossa on selvästi havaittavia aasialaisia piirteitä. Siitä näkee, että hänen tavoitteenaan on muurien kaataminen. Mahdollisesti hän itse murskautuu siinä, mutta periksi hän ei anna koskaan."
Ryhdiltään ja esiintymiseltään Lenin oli aivan kuin ennenkin. Keskustelut olivat ajoittain sangen vilkkaita, jopa myrskyisiä. Kuten aikaisemmin Toisen Internationaalin kongresseissa, seurasi Lenin nytkin tarkoin kokouksen kulkua osoittaen sitä suurta ja itsevarmaa rauhallisuutta, josta kuvastuivat sisäinen keskittyneisyys, tarmo ja joustavuus. Sitä osoittivat hänen välihuutonsa ja huomautuksensa sekä hänen pidemmät puheenvuoronsa hänen noustessaan puhujalavalle. Hänen terävältä katseeltaan ja selkeältä ajattelultaan ei jäänyt mitään tärkeää huomioimatta. Leninin keskeisimpänä piirteenä istunnon aikana — samoin kuin myöhemminkin — pidin sovittelunhalua ja sydämellisyyttä, hänen luonnollisuuttaan kanssakäymisessä muiden tovereiden kanssa. Sanon 'luonnollisuus', sillä olin täysin vakuuttunut, että tämä mies ei voi toimia toisin kuin hän toimii. Hänen suhteensa tovereihin on luonnollinen ilmaus hänen sisäisestä olemuksestaan.
Lenin oli kiistaton johtaja puolueessa, joka osoitti päämäärät ja keinot venäläisille työläisille ja talonpojille heidän taistelussaan vallasta. Nyt nuo samat ihmiset toteuttivat edustajiensa välityksellä proletariaatin diktatuuria maassaan. Lenin oli ohjaajana ja johtajana valtakunnassa, joka oli muuttunut maailman ensimmäiseksi työläisten ja talonpoikien valtioksi. Leninin tahto ja ajatukset elivät miljoonissa ihmisissä myös Neuvosto-Venäjän rajojen ulkopuolella. Hänen mielipiteensä olivat ohjenuorana jokaiselle tärkeälle ratkaisulle, hänen nimensä oli toivon ja vapauden symboolina kaikkialla, missä oli riistettyjä ja sorrettuja. "Toveri Lenin johtaa meidät kommunismiin. Me pääsemme sinne, oli se kuinka vaikeaa tahansa", selittivät venäläiset työläiset, jotka olivat omaksuneet korkeamman ihmisyyden ihanteet ja jotka nälkäisinä ja palellen riensivät rintamille tai pyrkivät teollisuuden jälleenrakentamiseen äärettömän vaikeissa oloissa. "Miksi meidän pitäisi pelätä, että tilanherrat tulisivat takaisin ja ottaisivat peltomme? Isä Lenin suojelee meitä yhdessä Trotskin[2] ja puna-armeijalaisten kanssa." Näin sanoivat talonpojat. "Eviva Lenin", oli kirjoitettu useamman kuin yhden kirkon seinään Italiassa osoitukseksi proletariaatin ihastuksesta, kun se tervehti Venäjän vallankumousta voimana, joka kaataisi muurit myös italialaisten vapauden tieltä. Leninin nimen alle kokoontuivat kaikkialla ne, jotka taistelivat rahan orjuuttavaa valtaa vastaan.
Kuinka yksinkertaiselta ja vaatimattomalta Lenin vaikuttikaan, vaikka hän oli tehnyt jo historiallisen jättiläistyön ja vaikka hänen harteillaan lepäsi raskaana joukkojen luottamus, raskas vastuu ja päättymätön työ. Hän sulautui toverijoukkoon, oli yhtä heidän kanssaan, oli yksi monista. Hän ei missään määrin halunnut vaikuttaa johtavalta henkilöltä. Sellainen oli hänelle vierasta, sillä hän oli todella 'persoonallisuus'. Lakkaamatta toivat lähetit tiedoituksia eri virastoista, siviili- ja sotilaselimiltä. Lenin vastasi tiedoituksiin usein parilla nopeasti kirjoitetulla rivillä. Leninillä oli jokaiselle ystävällinen hymy tai huomautus, joihin aina vastattiin ystävällisyyttä loistavin kasvoin. Istuntojen aikana hän kävi jatkuvia lyhyitä keskusteluja tovereidensa kanssa. Taukojen aikana syntyi suoranaista ryntäystä Leninin luo. Nuoret ja vanhat toverit Moskovasta, Pietarista ja muista keskuksista ympäröivät hänet. "Vladimir Iljitš;, olkaa niin hyvä. . ." "Toveri Lenin, älkää kieltäytykö. . ." "Tiedämme kyllä, että olette kiireinen, Iljitš;, mutta. . ." Näin kaikui pyyntöjä, kysymyksiä ja ehdotuksia kuin satamalla. Lenin kuunteli ja vastaili kaikille äärettömän kärsivällisesti. Hänellä oli avoin mieli ja hyvä neuvo jokaiseen puoluetta koskevaan ongelmaan samoin kuin henkilökohtaisiin suruihin. Erityisen sydämellinen oli tapa, jolla hän suhtautui nuorisoon. Hän oli toverillinen ja vapaa kaikesta pedanttisesta opettajamaisuudesta, jonka välttämiseksi jo yksin ikä olisi saattanut olla ylitsepääsemättömänä esteenä. Lenin liikkui vertaisena vertaistensa joukossa, joihin hänet oli sidottu katkeamattomin sitein. Hänessä ei ollut jälkeäkään 'herra-asenteesta', hänen arvovaltansa puolueessa oli kuin ihanteellisella isällä, jonka asema perustuu tietoisuutteen siitä, että hän ymmärtää ja tahtoo tulla ymmärretyksi. Leniniä ympäröivässä ilmapiirissä en voinut olla muistamatta katkeruudella Saksan sosialidemokraattien johtajien jäykkää arvokkuutta. Ja sitten muistin sen mauttoman nousukasmaisuuden, jolla sosialidemokraatti Ebert[3] toimii porvariston presidenttinä; nousukasmaisuuden, joka oli unohtanut sekä ylpeyden proletariaatin historiallisesta tehtävästä että kaiken ihmisarvon. Tosiaankin, nämä herrat eivät olleet yhtä typeriä ja ylimielisiä kuin Lenin, joka halusi vain vallankumousta. Juuri heidän turvaamanaan porvaristo saattaa kuorsata turvallisemmin kuin Heinrich Heinen[4] aikana 33 monarkin alaisuudessa. Ja näin jatkuu Saksassakin kunnes vallankumous nousee myös siellä historiallisen välttämättömyyden virrasta ja jyrisee vanhalle yhteiskunnalle: "Pidä varasi."
Ensimmäinen käyntini Leninin perheen luona vahvisti sitä vaikutelmaa, jonka olin saanut jo puoluekokouksessa ja jota sen jälkeen käydyt keskustelut olivat koko ajan vahvistaneet. Lenin asui Kremlissä, tsaarien vanhassa linnoituksessa, ja hänen luokseen pääsemiseksi oli ohitettava lukuisia vartiopaikkoja. Nämä varotoimenpiteet olivat oikeutettuja, koska vallankumouksen johtajaa vastaan oli suunnattu monia vastavallankumouksellisia attentaatteja. Tarvittaessa Lenin otti vastaan vieraita virallisissa juhlatiloissa. Mutta hänen yksityisasuntonsa oli äärimmäisen yksinkertainen ja vaatimaton. Olen ollut useammassa kuin yhdessä työläiskodissa, joka on ollut paremmin varustettu kuin 'kaikkivaltiaan moskovalaisen diktaattorin' koti. Tapasin Leninin puolison ja sisaren iltapalalta, jota jakamaan myös minut mitä sydämellisimmin kutsuttiin. Iltapala oli vaatimaton kuten silloiset vaikeat ajat edellyttivätkin: teetä, mustaa leipää, voita, juustoa. Myöhemmin Maria-sisaren täytyi 'vieraan kunniaksi' tarkistaa, löytyisikö jotain makeaa, ja hän löysikin ilokseen purkillisen kotitekoista hilloa. Oli tunnettua, että talonpojat lähettivät 'Iloisilleen' lahjoja, jotka sisälsivät vehnäjauhoja, silavaa, vihanneksia jne., mutta tiedettiin myös, että lahjat eivät jääneet Leninin talouteen. Kaikki elintarvikkeet kulkeutuivat sairaaloihin ja lastenkoteihin, sillä Leninin perhe piti tiukasti kiinni siitä, että he eivät eläisi paremmin kuin työtätekevät joukot.
Toveri Krupskajaa, Leninin puolisoa, en ollut tavannut sitten Berliinissä vuonna 1915 pidetyn kansainvälisen naiskonferenssin. Hänen rakkaat kasvonsa ja lämpimät, hyväntahtoiset silmänsä paljastivat lähtemättömästi häntä kiusaavan petollisen sairauden. Mutta tuota seikkaa lukuunottamatta hän oli pysynyt samanlaisena; vilpittömyyden, määrätietoisuuden ja suorastaan puritaanisen vaatimattomuuden ruumiillistumana. Hänellä oli taakse sileäksi kammattu tukka, joka niskassa oli kiinnitetty nutturaksi sekä koruton vaatetus, joka sai hänet vaikuttamaan tavalliselta työläisvaimolta, jonka ikuisena huolena oli ajan säästäminen ja ajan voittaminen. 'Suuren Venäjän valtakunnan ensimmäinen nainen' oli — porvarillista käsitystä ja terminologiaa lainatakseni — kiistatta ensimmäinen uhrautuvassa epäitsekkyydessä, omistumisessa raskautettujen ja kärsivien asialle. Elämäntavan ja elämäntyön sisäinen yhteys sitoi hänet yhteen Leninin kanssa. On mahdotonta puhua Leninistä ajattelematta heitä molempia. Krupskaja oli 'Leninin oikea käsi', hänen vakaumuksellinen aatetoverinsa, hänen ajatustensa taitavin tulkitsija ja välittäjä. Lisäksi hän hankki väsymättä ja viisaudellaan nerokkaalle mestarille ystäviä ja kannattajia vaikuttaessaan omalla tavallaan työläisjoukkoihin. Lisäksi hänellä oli oma henkilökohtainen toimintasektorinsa, jolle hän omistautui koko sielullaan: kansansivistys ja -kasvatus.
Olisi naurettavaa ja loukkaavaa olettaa, että toveri Krupskaja olisi Kremlissä ollut vain 'Leninin vaimo'. Hän työskenteli Leninin kanssa ja piti tästä huolta kuten oli tehnyt koko elämänsä ajan, myös silloin kun laittomuus ja ankara vaino erottivat heidät toisistaan. Voimakas äidillinen luonne merkitsi sitä, että toveri Krupskaja, Leninin sisaren Maria Iljitš;nan tukemana, pystyi tekemään Leninin asunnosta kodin sanan varsinaisessa merkityksessä. Kyse ei ollut mistään pikkuporvarillisuudesta vaan henkisestä ilmapiiristä, joka täytti asunnon ja oli seurausta niistä suhteista, jotka sitoivat siinä asuvat ja työskentelevät ihmiset yhteen. Oli helppo havaita, että tässä kodissa kaikki perustui teeskentelemättömyyteen, rehellisyyteen, keskinäiseen ymmärrykseen ja sydämellisyyteen. Vaikka tähän mennessä olin tuntenut toveri Krupskajan vain pintapuolisesti, tunsin heti oloni kotoiseksi hänen 'valtakunnassaan' hänen ystävällisen huolenpitonsa ansiosta. Kun Lenin saapui ja kun hieman myöhemmin vielä ilmestyi perheen iloisesti tervehtimä suuri kissa, joka loikkasi suoraan 'hirmuhallitsijan' olkapäälle ja teki siten olonsa mukavaksi tämän sylissä, tuntui minusta todellakin siltä kuin olisin ollut kotonani tai Rosa Luxemburgin ja hänelle niin rakkaan Mimi-kissan luona, jonka kaikki toverit varmasti hyvin muistavat.
Lenin tapasi meidät kolme naista keskustelemassa taiteesta sekä koulutus- ja kasvatuskysymyksistä. Ilmaisin juuri haltioituneen ihmetykseni bolsevikkien jättiläismäisestä kulttuurityöstä, niiden luovien voimien liikkeellesaamisesta, jotka olivat aukomassa uusia uria taiteille ja kasvatukselle. En pyrkinyt salaamaan vaikutelmaani, että tuossa työssä oli runsaasti epävarmoja ja epäselviä kokeiluja ja että mukana oli intohimoisesti uusiin muotoihin ja keinoihin pyrkivien lisäksi myös monia, joiden tavoitteena oli läntisten esikuvien mukaiset taiteelliset 'muotioikut'. Lenin yhtyi heti innokkaana keskusteluun.
"On erittäin hyvä asia, että ne voimat, jotka haluavat luoda Neuvosto-Venäjälle uuden taiteen ja kulttuurin, ovat heränneet ja lähteneet liikkeelle", hän sanoi. "Tämän kehityksen myrskyisä tempo on ymmärrettävää ja hyödyllistä. Meidän täytyy ja me haluamme saada kiinni sen, mitä vuosisatojen kuluessa on tuhlattu. Kaoottinen kuohunta, kuumeinen uusien ratkaisujen etsiminen, tiettyjen tämän päivän taide- ja aatesuuntien ylistäminen johtaa huomenna niiden tuomitsemiseen: kaikki tämä on väistämätöntä."
"Vallankumous katkoo kahleet kaikilta taka-alalle työnnetyiltä voimilta ja ajaa ne syvyyksistä pinnalle. Otetaan yksi esimerkki. Ajatelkaa sitä painetta, jonka tsaarin hovin tavat ja oikut aiheuttivat maalaustaiteellemme, kuvanveistollemme ja arkkitehtuurillemme. Sama vaikutus oli myös aatelistomme ja porvaristomme maulla ja mieltymyksillä. Yksityisomistukseen perustuvassa yhteiskunnassa taiteilija tuottaa tavaroita markkinoita varten, hän tarvitsee ostajia. Vallankumouksemme on ottanut pois tämän taakan taiteilijoidemme harteilta. Se on tehnyt neuvostovaltiosta heidän suojelijansa ja toimeksiantajansa. Jokainen taiteilija on ottanut itselleen oikeuden luoda vapaasti, omien ihanteidensa mukaan, kelpasi se sitten muille tai ei. Siinä on Teille kuohuntaa, kokeilua, kaaosmaisuutta."
"Mutta me olemme luonnollisesti kommunisteja. Me emme saa ristiä käsiämme ja antaa kaaoksen jatkua loputtomiin. Meidän täytyy johtaa tietoisesti myös tätä kehitystä ja pyrkiä muotoilemaan ja määräämään sen tuloksia. Tämän eteen on tehtävä vielä paljon töitä. Minusta tuntuu, että myös meillä on tohtori Karlstadtimme[5]. Olemme vielä liiaksi kuvien kaatajia. Meidän on säilytettävä kaunis ja otettava siitä mallia myös silloin kun se on vanhaa. Miksi luopua todellisesta kauneudesta ja hylätä se uuden kehityksen lähtökohtana vain siksi, että se on 'vanhaa'? Miksi palvella uutta jumalaa vain siksi, että se on 'uusi'? Se on mieletöntä, täysin mieletöntä. Muutenkin on havaittavissa eräänlaista taiteellista tekopyhyyttä, joka näkyy kunnioituksena länsimaisia taidevirtauksia kohtaan. Tätä tehdään luonnollisesti tiedostamatta. Olemme hyviä vallankumouksellisia, mutta jostain syystä me tunnemme velvollisuudeksemme osoittaa, että olemme oman aikamme kulttuurin edellyttämällä tasolla. Minulla on rohkeutta tunnustautua 'barbaariksi'. Minä en kykene ylistämään ekspressionismin, futurismin, kubismin ja muiden ismien tuotteita taiteellisen nerouden korkeimmiksi ilmaisuiksi. Minulla ei ole niistä mitään iloa."
En voinut olla tunnustamatta, että myös minulta puuttui kyky ymmärtää, että intoutunutta sielua voidaan kuvata taiteellisesti kolmikulmioksi ilman nenää ja että ihmisten vallankumouksellista toimintaa voitaisiin kuvata muodottomaksi säkiksi, jolla on kaksi puujalkaa ja jonka käsinä on kaksi viisipiikkistä haarukkaa. Lenin naurahti sydämellisesti. "Niinpä niin, Clara rakas, taitaa olla niin, että me olemme tulleet jo vanhoiksi. Meille riittää, että pysymme nuorina vallankumouksen suhteen ja kuljemme edelleen eteenpäin. Mutta uuden taiteen kanssa me emme tule toimeen vaan löntystelemme kaukana sen takana."
"Mutta", jatkoi Lenin, "tärkeää ei ole se, miten me käsitämme taiteen. Tärkeää ei ole myöskään se, mitä taide antaa muutamille sadoille tai tuhansille, kun kansa koostuu useista miljoonista ihmisistä. Taide kuuluu kansalle. Sillä on oltava lujat juurensa työtätekevän kansan keskuudessa. Joukkojen on ymmärrettävä ja rakastettava sitä. Sen on oltava yhtä heidän ihanteidensa, ajatustensa ja tahtojensa kanssa. Sen on innostettava heitä. Sen on synnytettävä ja kehitettävä taiteilijoita kansan keskuudesta. Voimmeko ojentaa vähemmistölle sokerisia pikkuleipiä, kun työläis- ja talonpoikaisjoukoilta puuttuu tavallista mustaa leipää? Enkä tarkoita tätä ainoastaan kirjaimellisesti vaan myös kuvainnollisesti. Pitäkäämme aina työläiset ja talonpojat etusijalla. Oppikaamme elämään ja toimimaan heidän tavallaan. Tehkäämme näin myös kulttuurin alueella."
"Jotta taide voisi tulla kansan luo ja kansa taiteen luo, on meidän aluksi nostettava yleistä sivistys- ja kulttuuritasoa. Miltä tilanne meidän maassamme näyttää? On lukuisia saavutuksia kulttuurin alueella, joihin on pystytty vallankumouksen jälkeen. Ja nyt voidaan ilman mitään itsekehua sanoa, että meillä on tehty paljon tässä suhteessa, erittäin paljon. Emme ole ainoastaan katkaisseet kauloja, kuten kaikkien maiden menš;evikit ja teidän Kautskynne kertovat, vaan olemme myös valistaneet monia, erittäin monia ihmisiä. Määrä on suuri varsinkin kun sitä verrataan siihen, mihin hallitsevat luokat klikkeineen ovat pystyneet menneisyydessä. Me olemme herättäneet työläisten jättiläismäisen sivistyksen ja kulttuurin tarpeen. Näin ei ole käynyt vain Pietarissa ja Moskovassa ja muissa teollisuuskeskuksissa vaan myös niiden ulkopuolella, maalaiskylissä. Ja me olemme köyhä, rutiköyhä kansakunta. Halusimmepa sitä tai emme, useimmat vanhemmista ihmisistämme pysyvät kulttuurillisesti osattomina ja köyhinä. Juuri nyt käymme kuitenkin uupumatonta sotaa lukutaidottomuutta vastaan. Rakennamme kirjastoja ja 'lukusaleja' pienempiin kaupunkeihin ja kyliin. Me järjestämme hyviä teatteriesityksiä ja konsertteja, lähetämme 'valistusjunia' ja 'näyttelyjä' kaikkialle maahan. Mutta minä toistan: näillä toimenpiteillä on mitä suurin merkitys niille monille miljoonille, joilta puuttuvat alkeellisimmatkin tiedot kulttuurista. Kun tänään Moskovassa 10 000 henkeä ja huomenna jälleen uudet 10 000 henkeä ihastuu loistaviin teatteriesityksiin, niin miljoonille muualla asuville tarve oppia lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan sekä saamaan kokemuksia kulttuurista merkitsee tietoa siitä, että maa on pallon muotoinen eikä litteä, että luonnonlait hallitsevat maailmankaikkeutta 'taivaallisen isän' tai noitien ja velhojen sijasta."
"älkää valittako niin katkerasti lukutaidottomuutta, toveri Lenin", sanoin väliin. "Se on eräässä mielessä jopa helpottanut vallankumoustanne. Se on estänyt työläisten ja talonpoikien pään täyttämisen ja saastuttamisen porvarillisilla käsityksillä ja katsomuksilla. Propagandanne ja agitaationne on langennut neitseelliseen maaperään. On helpompi kyntää ja korjata satoa siellä, missä ei tarvitse raivata tieltä kokonaista aarniometsää."
"Niin, tuo on kyllä totta", vastasi Lenin, "mutta vain tietyssä määrin tai pikemminkin: taistelumme tietyssä vaiheessa. Lukutaito ei ollut välttämätön taistelussa vallan haltuunottamiseksi ja vanhan valtiokoneiston murskaamiseksi. Mutta murskasimmeko sen vain murskaamisen takia? Ei, me murskasimme sen rakentaaksemme parempaa. Lukutaidottomuus sopii erittäin huonosti yhteen rakennustyön asettamien tehtävien kanssa. Marxin mukaan riippuu työläisistä ja talonpojista itsestään, haluavatko he vapautua. Neuvostojärjestelmämme tekee vapautumisen helpommaksi. Sen ansiosta tuhannet työtätekevät kykenevät eri neuvostoissa ja neuvostoelimissä työskentelemään rakennustyön hyväksi. He ovat miehiä ja naisia 'parhaassa iässä', kuten teillä tavataan sanoa. Meillä se merkitsee sitä, että useimmat heistä ovat kasvaneet vanhan hallinnon aikana, siis ilman koulutusta ja kulttuuria. Ja nyt he yrittävät hankkia sitä intohimoisesti. Olemme nähneet suuren vaivan vetääksemme yhä uusia miehiä ja naisia mukaan neuvostoihin kasvattaaksemme heitä näin sekä teoreettisesti että käytännössä. Kaikesta huolimatta ei ole mahdollista tyydyttää jatkuvasti kasvavaa ammattitaitoisen työvoiman tarvetta vain heidän avullaan. Meidän on käytettävä myös vanhan hallinnon aikaisia virkamiehiä. Sen seurauksena meille on syntynyt oikea byrokraattien ammattikunta, jota minä vihaan sydämeni pohjasta. En kuitenkaan vihaa yksityistä virkamiestä, joka voi olla kunnon mies, vaan koko ammattikuntaa. Se on perinpohjin kelvoton ja korruptoitunut. Ratkaiseva tekijä virkavaltaisuuden voittamisessa ja kitkemisessä on mahdollisimman laaja kansansivistystyö."
"Ja mitä näkymiä meillä on tulevaisuudessa? Olemme luoneet upeita laitoksia ja ryhtyneet todella laajoihin toimenpiteisiin, jotta proletaarinen työläis- ja talonpoikaisnuoriso voisi oppia, opiskella ja luoda kulttuuria. Mutta myös tässä yhteydessä nousee mieleen kiusallinen kysymys: miten pitkälle olemme päässeet? Ja vastaus on, että emme vielä kovinkaan pitkälle. Meillä ei ole vielä riittävästi lastentarhoja, lastenkoteja tai peruskouluja. Miljoonat lapset varttuvat ilman kasvatusta ja opetusta. He perivät isiensä ja isoisiensä tietämättömyyden. Kuinka monta lahjakkuutta näin heitetäänkään hukkaan, kuinka monet unelmat näin murskataankaan. Se on julma rikos kasvavan sukupolven onnea vastaan, ryöstö rikkaalta neuvostovaltiolta, joka on kehittyvä kommunistiseksi yhteiskunnaksi. Se on vakava uhka myös tulevaisuutta ajatellen."
Leninin tavallisesti niin rauhallisesta äänestä kuulsi peitelty kiukku. Kuinka lähellä tämä asia olikaan hänen sydäntään, ajattelin, kun hän piti meille kolmelle agitaatiopuhettaan. Joku meistä — en enää muista kuka – teki joitakin puolustelevia huomautuksia taide- ja kulttuurielämän monista näkyvistä ilmenemismuodoista selittämällä niiden esiintymisen juuri tuolloin vallitsevan tilanteen perusteella. Lenin vastasi siihen:
"Kyllä kai minä sen tiedän. Monet ovat vilpittömästi varmoja siitä, että he voivat voittaa ajankohdan vaikeudet ja vaarat tarjoamalla 'leipää ja sirkushuveja'. Leipää — kyllä. Sirkushuveja — menkööt minun puolestani. Mutta tällöin ei pidä unohtaa, että sirkushuvit eivät ole todellista suurta taidetta vaan enemmän tai vähemmän viatonta huvittelua. Ei pidä unohtaa, että työläisemme ja talonpoikamme eivät ole mitään roomalaista ryysyköyhälistöä. Valtio ei suinkaan ylläpidä heitä, vaan he ylläpitävät valtiota omalla työllään. He ovat 'tehneet' vallankumouksen ja ovat puolustaneet saavutustaan esimerkillisin uhrauksin verissä päin. Työläisemme ja talonpoikamme ansaitsevat todella enemmän kuin sirkushuveja. Heillä on oikeus aitoon, suureen taiteeseen. Siksi mahdollisimman laaja kansansivistys ja kansankasvatus on tärkeää. Se luo perustan, jolle varman leivän lisäksi voi kasvaa todella uusi, suuri taide, joka on uutta sekä sisällöltään että muodoltaan. Tässä on sivistyneistöllämme ratkaistavanaan suunnattoman suuria tehtäviä. Niiden ymmärtäminen ja ratkaiseminen on takeena sille, että proletaarinen vallankumous on avaava kaikille portin, joka johtaa vapauteen, pois niistä alentavista elinoloista, joita 'Kommunistisen puolueen manifestissa' niin osuvasti on luonnehdittu."
Keskustelimme illan kuluessa — oli näet tullut jo myöhä — vielä monenlaisista kysymyksistä. Sellainen vaikutelma minulle jäi, että tuskin kukaan muu kuin Lenin puhui. Hän käsitteli taidetta, kulttuuria, kansansivistystyötä ja kasvatusta. Kuinka vilpittömästi ja lämpimästi hän rakastaakaan kansaansa, ajattelin muistellessani illan tapahtumia kulkiessani viileässä yössä asunnolleni. Ja kuitenkin on ihmisiä, jotka pitävät tätä miestä kylmänä ajattelukoneena, muodollisen jäykkänä fanaatikkona, joka tuntee ihmiset ainoastaan historiallisina kategorioina ja laskelmoi tunteettomasti heidän kohtaloillaan kuin pelinappuloilla.
Pysyvästi on jäänyt mieleeni myös eräs toinen keskustelu Leninin kanssa. Minun, kuten monien muidenkin tuohon aikaan lännestä Moskovaan saapuneiden, oli maksettava veroni elämäntavan muutoksesta ja pysyteltävä siksi muutaman päivän ajan vuoteessa. Lenin kävi tuolloin luonani. Huolestuneena kuin mitä parhain äiti hän tiedusteli, olinko saanut riittävästi hoitoa ja ravintoa, oliko lääkäri osannut asiansa ja oliko minulla joitakin toivomuksia. Näin hänen takanaan toveri Krupskajan rakkaan hahmon. Lenin epäili, oliko kaikki todella niin hyvin ja ihanaa kuin annoin ymmärtää. Erityisesti häntä huolestutti se, että asuin neljännessä kerroksessa talossa, jossa 'tosin periaatteessa oli hissi, mutta joka ei käytännössä toiminut'. 'Tämä hissi on kuin kautskylaisten into ja tahto nousta vallankumoukseen', totesi Lenin sarkastisesti. Pian keskustelumme kuitenkin siirtyi poliittisiin kysymyksiin.
Puna-armeijan Puolasta vetäytymisen seurauksena olivat vallankumoukselliset unelmat romahtaneet.[6] Ne olivat olleet erittäin korkealla, kun neuvostojoukot salamannopealla ja rohkealla liikkeellä olivat edenneet Varsovan porteille. Kuvailin Leninille, kuinka Saksan proletariaattiin ja myös Scheidemanneihin ja Dittmanneihin sekä porvaristoon ja pikkuporvaristoon oli vaikuttanut se, että toverit, jotka kantoivat hatuissaan punaista tähteä ja joilla oli erittäin vanhat ja kuluneet univormut tai siviilivaatteet ja kuluneet kengät tai rikkinäiset saappaat, liikkuivat vanhoilla ja laihoilla ratsuillaan aivan Saksan rajan tuntumassa. 'Aikovatko vai eivätkö he aio miehittää Puolaa ja tulla rajan yli, ja jos, niin mitä sen jälkeen?' Tällaisia olivat kysymykset, jotka tuolloin kuumensivat mieliä Saksassa ja joihin vastatessaan oluttupien strategit joutuivat tekemään yllättäviä ja suurisuuntaisia siirtoja ja iskuja. Tällöin kävi ilmi, että kaikissa yhteiskuntaluokissa, kaikissa yhteiskuntakerrostumissa oli kansalliskiihkoista vihaa huomattavasti enemmän valkokaartilaista, imperialistista Puolaa kuin ranskalaista 'perivihollista' vastaan. Voimakkaampi kuin kansalliskiihkoinen viha Puolaa vastaan tai pakkoon perustuva kunnioitus Versaillesin rauhansopimuksen pyhyyttä kohtaan oli kuitenkin pelko. Sen edessä haihtui sekä sanoilla koreileva isänmaallisuus että lempeä pasifismi kuin tuhka tuuleen. Porvaristo ja pikkuporvaristo yhdessä proletariaatista lähtöisin olleiden reformistien kannattajiensa kanssa seurasivat välillä itkien ja välillä nauraen asioiden tulevaa kehitystä Puolassa.
Lenin kuunteli tarkkaavaisesti, mitä minulla oli kerrottavana hänelle sekä kommunistisen puolueen että reformististen puolueiden ja ammattiyhdistysjohtajien suhtautumisesta. Sen jälkeen hän istui muutaman minuutin hiljaa, ajatuksiinsa vajonneena. "Jaa, jaa", sanoi hän lopulta, "Puolassa kävi niin kuin kävi, tai niin kuin siellä ehkä pitikin käydä. Tunnette varmasti kaikki ne tekijät, jotka aiheuttivat sen, että uhkarohkea ja voitonvarma etujoukkomme ei saanut uusia miehistötäydennyksiä ja ammuksia tai edes riittävästi kuivaa leipää. Se joutui takavarikoimaan leipää ja muita välttämättömiä tarvikkeita puolalaisilta talonpojilta ja pikkuporvaristolta. Ja nämä näkivät puna-armeijassa vihollisen, eivät veljeä ja vapauttajaa. He eivät tunteneet, toimineet ja ajatelleet yhteiskunnallisesti ja vallankumouksellisesti vaan nationalistisesi ja imperialistisesti. Puolan vallankumous, jonka varaan olimme laskeneet niin paljon, jäi toteutumatta. Pilsudskien ja Daszynskien[7] petkuttamat työläiset ja talonpojat puolustivat luokkavihollistaan ja antoivat urheiden puna-armeijalaistemme nähdä nälkää. Heille järjestettiin väijytyksiä ja heitä surmattiin suurin joukoin.
"Meidän Budjonnyimme[8] on tänään varmasti maailman loistavin ratsuväen päällikkö. Hän on luonnollisesti talonpoikaiskodista kuten ehkä tiedättekin. Kuin ranskalaisen vallankumousarmeijan sotilaat hän kuljetti marsalkansauvaansa mukanaan, ei kuitenkaan selkärepussa vaan satulalaukussa. Hänellä ei ole mukanaan mitään raskasta sotatieteellistä tietopakettia vaan ainoastaan erinomainen strateginen vaistonsa. Hän on peloton henkeäsalpaavaan uhkarohkeuteen saakka. Hän jakaa ratsastajiensa kanssa ankarimmatkin rasitukset ja suurimmatkin vaarat ja hänen sotilaansa ovat valmiita antamaan vaikka henkensä hänen edestään. Hän on jo yksistään useiden eskadroonien arvoinen. Mutta kaikki Budjonnyin ja muiden vallankumouksellisten sotapäälliköidemme ansiot eivät riittäneet korvaamaan puutteitamme sotilaallisissa ja teknisissä kysymyksissä ja vielä vähemmän poliittisia virhelaskelmiamme — uskoamme vallankumoukseen Puolassa. Radek[9] muuten kertoi meille ennakolta, miten tulee käymään. Hän varoitti meitä. Olin hänelle kuitenkin erittäin vihainen ja syytin häntä tappiomielialan lietsomisesta. Mutta pääkysymyksessä hän on ollut oikeassa. Hän tuntee tilanteen Venäjän ulkopuolella ja erityisesti lännessä paremmin kuin me ja hän on lisäksi erittäin kyvykäs. Olen hiljattain tehnyt sovinnon hänen kanssaan. Hän on meidän kannaltamme erittäin hyödyllinen. Käymällä pitkiä poliittisia keskusteluja puhelimessa keskellä yötä tai aikaisin aamulla, niin minä toimin."
"Tiesittekö, että Puolan kanssa solmittu rauhansopimus on kohdannut voimakasta vastarintaa puolueen sisällä, samalla tavoin kuin Brest-Litovskin rauhansopimus aikanaan? Jouduin kamppailemaan mitä lujimmin, sillä puolustin rauhansopimuksen hyväksymistä, vaikka se epäilemättä olikin erittäin edullinen Puolalle ja epäedullinen meille. Lähes kaikki asiantuntijat väittävät meillä, että Puolan sisäisen tilanteen ja erityisesti sen vaikean taloudellisen aseman takia olisimme voineet saada paremmat rauhanehdot, jos vain olisimme jatkaneet sotimista vielä jonkin aikaa. Jopa täydellinen voittomme olisi tuolloin ollut mahdollisuuksien rajoissa. Sodan jatkuessa olisivat Itä-Galitsian kansalliset vastakohtaisuudet ja ristiriidat heikentäneet ratkaisevasti .virallisen imperialistisen Puolan sotilaallista voimaa[10]. Ranskan myöntämästä avusta ja luotoista huolimatta olisivat kohonneet sotilasmenot ja huono taloudellinen tilanne saaneet työläiset ja talonpojat lopullisesti liikkeelle. Myös monet muut tekijät olisivat johtaneet siihen, että sodan jatkuessa mahdollisuutemme olisivat tulleet yhä paremmiksi."
"Itse olen sitä mieltä" — jatkoi Lenin hetken mietittyään — "että tilanteemme ei ollut sellainen, että se olisi pakottanut meidät hyväksymään minkä tahansa rauhan. Olisimme kyllä selviytyneet talven yli. Mutta pidin poliittisesti viisaampana tulla vihollista vastaan. Ankaran rauhan edellyttämät väliaikaiset uhrauksetkin vaikuttivat minusta paremmalta vaihtoehdolta kuin sodan jatkaminen. Puolan ja sen imperialististen liittolaisten kaikki rauhanomaiset tunnukset ovat luonnollisesti pelkkää lorua. He luottavat Wrangeliin[11]. Mutta me tulemme käyttämään hyväksemme Puolan kanssa solmittua rauhaa suunnataksemme kaikki voimamme Wrangelia vastaan ja lyödäksemme hänet, niin että voimme olla lopullisesti rauhassa hänen suhteensa. Nykyisessä tilanteessa voi Neuvosto-Venäjälle olla vain eduksi, jos se voi toiminnallaan osoittaa, että se käy sotaa ainoastaan puolustautuakseen ja suojellakseen vallankumoustaan; että sillä ei ole mitään aikomuksia ryöstää alueita, alistaa muita kansoja tai heittäytyä imperialistisiin seikkailuihin. Mutta ennen kaikkea — eikö ole välttämätöntä vapauttaa Venäjän kansa niistä kauhuista ja kärsimyksistä, joita yksi uusi sotatalvi aiheuttaisi? Tämä koskee sekä uljaita puna-armeijalaisiamme että työläisiämme ja talonpoikiamme, jotka ovat kestäneet ja kärsineet niin paljon. Imperialistisen sodan ja kansalaissodan vuosien jälkeen uusi sota- talvi, jonka kuluessa miljoonat näkevät nälkää, palelevat ja kuolevat vaieten. Elintarvikkeista ja vaatteista on jo nyt pulaa. Työläiset ja talonpojat valittavat, että heiltä vain otetaan, ei koskaan anneta. . . Ei, ajatus uuden sotatalven kärsimyksistä olisi kestämätön. Meidän oli pakko solmia rauha."
Leninin näin puhuessa hänen kasvojensa juonteet tiukkenivat. Lukuisat suuret ja pienet rypyt olivat syvät. Ja jokainen ryppy oli syntynyt ankarasta surusta tai piinaavasta tuskasta. Olin liikuttunut ja järkyttynyt. Sieluni silmin näin edessäni keskiajalla eläneen grü;newaldilaisen mestarin maalauksen ristiinnaulitusta Kristuksesta. Grü;newaldin ristiinnaulittu ei muistuttanut millään tavoin Guido Renin kuuluisaa anteeksiantavaa marttyyria, jota niin monet vanhemmat neitoset ja onnettomasti avioituneet naiset palvoivat. Grü;newaldin ristiinnaulittu on tuomittu julmasti kuolemaan; hän 'kantaa hartioillaan koko maailman syntejä'. Juuri sellaisena näin Leninin edessäni hänen ajatellessaan rasittuneena niitä kärsimyksiä ja uhrauksia, joita Venäjän työtätekevä kansa joutui tekemään taistellessaan vapaudestaan kavalaa ja häikäilemätöntä vihollista vastaan. Pian hän kuitenkin jatkoi pohdiskeluaan. Hän kertoi minulle mm., että puna-armeijalaisille oli päätetty toimittaa 10 000 huolellisesti ommeltua tiukkaa nahkapukua, jotta he voisivat hyökätä Perekopin kannakselle meren puolelta. Mutta jo ennen kuin nämä hankkeet oli saatu toteutettua ja tarvikkeet olivat valmiina, saatoimme juhlia uutista siitä, että kuolemaa halveksineet Neuvosto-Venäjän puolustajat olivat toveri Pjatakovin[12] nuorekkaasti ja rohkeasti johtamina vallanneet kannaksen ja lopettaneet sillä tavoin Wrangelin hirmuhallinnon Krimillä. Se oli esimerkillinen sotilaallinen suoritus sekä johtajilta että heidän alaisiltaan. Myöskään etelärintamalla ei tullut enää uutta sotatalvea.
Internationaalimme 3. maailmankongressi sekä kommunistinaisten 2. kansainvälinen konferenssi toivat minut vuonna 1921 uudelleen pitemmäksi ajaksi Moskovaan. Ilmapiiri oli painostava. Tämä ei johtunut niinkään siitä, että istunnot osuivat kesäkuun loppuun ja heinäkuun alkuun, jolloin aurinko heitti lämpimät säteensä kaupungin kullanvärisiin, mahtaviin kupoleihin. Kyse oli ennen muuta ilmapiiristä Internationaalin jäsenpuolueissa. Erityisesti Saksan kommunistisessa puolueessa ilmapiiri oli sähköinen: myrskyjä, salamoita ja ukkosta näkyi joka päivä. Pessimistisemmät meistä, he jotka innostuivat ainoastaan silloin kun he näkivät ennalta milloin minkäkinlaisia onnettomuuksia, ennustivat puolueen hajoamista ja sen loppua. Kolmanteen Internationaaliin järjestäytyneet kommunistit olisivat olleet huonoja internationalisteja, jollei teorian ja käytännön kysymyksistä käyty kiivas keskustelu Saksan puolueessa olisi vaikuttanut tovereihin myös muissa puolueissa. 'Saksan kysymys' oli todellisuudessa kansainvälinen kysymys ja jokaisena päivänä myös Kommunistisen Internationaalin kysymys.
'Maaliskuun esiintyminen' ja ns. 'hyökkäysteoria', joka oli sen pohjana, pakotti koko Internationaalin tarkastelemaan perusteellisesti maailmantaloudellista ja maailmanpoliittista tilannetta. Internationaalin oli luotava luja pohja tuleville taktisille ja muille tehtävineen, jotka tähtäsivät työtätekevien joukkojen, proletariaatin mobilisointiin ja aktivointiin.
Lukeuduin tunnetusti 'maaliskuun esiintymisen' ankarimpiin arvostelijoihin. Siinä ei mielestäni ollut kyse proletariaatin taistelusta vaan virheellisesti ymmärretystä ja huonosti valmistellusta, organisoidusta, johdetusta ja toteutetusta puolueen toiminnasta. Myös tuskalla ja vaivalla luotua 'hyökkäysteoriaa' vastustin mitä päättäväisimmin. Tähän minulla oli myös henkilökohtaisia syitä. Saksan puoluejohdon soutaminen ja huopaaminen suhtautumisessa Italian sosialidemokraattien Livornon kokoukseen ja Internationaalin toimeenpanevan komitean taktiikkaan saivat aikaan sen, että erosin puolueen keskuskomiteasta. Raskaana, erittäin raskaana minua painoi tietoisuus siitä, että tällä tavalla 'rikkoessani järjestystä' olin joutunut ristiriitaan niiden kanssa, jotka olivat minua lähimpänä sekä poliittisesti että henkilökohtaisesti, s.o. venäläisten ystävieni kanssa.
Myös Internationaalin toimeenpanevassa komiteassa ja Venäjän puolueessa sekä veljespuolueissa 'maaliskuun esiintymisellä' oli vähintään yhtä fanaattiset puolustajansa, jotka juhlivat tapahtunutta satojentuhansien yhteen liittyneiden proletaarien vallankumouksellisena joukkotaisteluna. Samalla ylistettiin 'hyökkäysteoriaa' vallankumouksen uudeksi evankeliumiksi. Tiesin, että minua odottivat ankarat kamppailut ja olinkin päättänyt vakaasti ottaa ne vastaan kommunistien poliittisen linjan edellyttämällä tavalla, olkoonpa siitä seurauksena sitten voitto tai tappio.
"Millaisen arvion Lenin mahtaa esittää kaikista esille nousseista kysymyksistä? Hän, joka paremmin kuin kukaan muu kykeni muuttamaan marxilaisuuden vallankumoukselliset periaatteet toiminnaksi, kykeni näkemään ihmiset ja asiat historiallisissa yhteyksissään ja ymmärsi sen, miten voimasuhteita voidaan mitata. Kuuluuko hän 'vasemmistoon' vai 'oikeistoon'? Jokainen, joka ei ehdoitta juhlinut 'maaliskuun esiintymistä' ja 'hyökkäysteoriaa', leimattiin luonnollisesti 'oikeistolaiseksi' tai 'opportunistiksi'."
Odotin yksiselitteistä vastausta tähän kysymykseen kärsimättömyydestä täristen. Vastauksella tulisi olemaan ratkaiseva merkitys Kommunistisen Internationaalin tavoitteiden määrittelylle, toimintamahdollisuuksille, jopa olemassaololle. Erottuani Saksan kommunistisen puolueen keskuskomiteasta olivat yhteyteni venäläisiin ystäviin katkenneet. Niinpä minulla olikin huhuihin ja arvailuihin nojautuva käsitys Leninin suhtautumisesta 'maaliskuun esiintymiseen' ja 'hyökkäysteoriaan'. Keskustellessani perusteellisesti hänen kanssaan muutaman päivän kuluttua saapumiseni jälkeen sain tietoja, joita oli mahdoton ymmärtää väärin.
Lenin vaati ennen muuta kertomusta Saksan tilanteesta; sekä yleisesti että puolueen sisällä. Pyrin antamaan hänen haluamansa tiedot mahdollisimman selkeästi ja objektiivisesti esittäen sekä tosiasioita että numerotietoja. Lenin esitti väliin kysymyksiä, jotka olivat kuin piste i:n päälle sekä teki lyhyitä huomautuksia. En salannut huoltani vaaroista, jotka käsitykseni mukaan uhkasivat Saksan puoluetta ja Internationaalia, jos se maailmankongressissaan asettuisi 'hyökkäysteorian' kannalle. Lenin naurahti hyväntahtoisesti ja itsevarmasti.
"Mistä alkaen olette alkanut maalata piruja seinälle?" hän kysyi. "Olkaa rauhassa, itse kongressissa hyökkäysteoreetikkojen puut eivät kasva taivaaseen saakka. Olemmehan mekin paikalla. Luuletteko, että olemme tehneet vallankumouksemme oppimatta siitä mitään? Haluamme myös teidän oppivan siitä. Onko 'hyökkäysteoria' ylipäänsä teoria? Huomatkaa, että se on harhakuva; romantiikkaa, ei muuta kuin romantiikkaa. Sitä paitsi sen on valmistanut Runoilijoiden ja ajattelijoiden maassa' rakas Belani[13], joka myös kuuluu runollisesti lahjakkaaseen kansaan ja tuntee velvollisuudekseen olla aina vasemmistolaisempi kuin vasemmisto. Meidän ei kuitenkaan pidä runoilla ja uneksia. Meidän on nähtävä selkeästi maailmanpoliittinen tilanne, mikäli haluamme nousta taisteluun porvaristoa vastaan ja voittaa. Ja me haluamme voittaa, meidän on voitettava. Kongressin päätökset Internationaalin taktiikasta sekä kaikki siihen liittyvät kiistakysymykset on käsiteltävä samassa yhteydessä kuin teesimme kansainvälisen talouden tilasta. Tämän kaiken on muodostettava kokonaisuus. Meidän tulee edelleen kuunnella enemmän Marxia kuin Thalheimeria[14] ja Belaa, vaikka Thalheimer onkin teoreettisesti lahjakas ja Bela erinomaisen uskollinen vallankumouksellinen. Venäjän vallankumouksesta voidaan yhä ottaa oppia enemmän kuin saksalaisten 'maaliskuun esiintymisestä'. Kuten sanottu, en ole huolissani kongressin mahdollisista kannanotoista."
"Kongressin on otettava kantaa myös 'maaliskuun esiintymiseen', koska se on historiallinen kouluesimerkki 'hyökkäysteorian' käytännöstä" — sanoin keskeyttäen Leninin. "Voimmeko erottaa teorian ja käytännön toisistaan? Minusta näyttää siltä, että vaikka monet toverit täällä hylkäävätkin 'hyökkäys- teorian', he kuitenkin puolustavat intohimoisesti 'maaliskuun esiintymistä'. Minusta sellainen on epäloogista. Annamme luonnollisesti kaiken tukemme niille työläisille, jotka taistelivat poliisivoimien provosoimina haluten säilyttää oikeutensa. Julistaudumme solidaarisiksi heille riippumatta siitä, onko heitä satatuhatta, kuten satujen kertojat haluavat uskotella, vai vain muutama tuhat. Mutta puolueemme johdon omaksuma taktinen asenne 'maaliskuun esiintymiseen' on aivan toista. Se oli ja pysyy virheellisenä kaappausyrityksenä. Siksi sen vaikuttimia ei voida pestä valkoiseksi millään teoreettisella, poliittisella tai kirjallisella saippualla."
"Luonnollisestikin taisteluun valmiiden työläisten puolustautumista on arvioitava toisin kuin huonosti valmistautuneen puolueen tai pikemminkin sen johdon hyökkäyspyrkimyksiä." Lenin sanoi tämän nopeasti ja päättäväisesti. "Olette nähneet vain puolueen johdon politiikan ja sen huonot seuraukset, mutta ette Saksan taistelevaa proletariaattia. Lisäksi Paul Levin[15] esittämä kielteinen arvostelu on vähentänyt huomattavasti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta puolueen sisällä. Puoluetta on katkeroittanut ehkä enemmän arvostelun sävy kuin sen varsinainen sisältö. Samalla se on siirtänyt huomion pois tärkeimmistä kysymyksistä. Mitä kongressin todennäköiseen suhtautumiseen 'maaliskuun esiintymiseen' tulee, niin meidän on välttämättä löydettävä pohja kompromissille. Niin, katsokaa vain minua loukkaantuneena ja moittien, mutta joka tapauksessa teidän on löydettävä kompromissi. Teidän on tyydyttävä siihen, että takananne on valtaosa kongressin edustajista. Teidän poliittinen peruslinjanne tulee voittamaan kirkkaasti. Se estää myös 'maaliskuun esiintymisen' toistumisen. Kongressin päätöksiä on noudatettava mitä yksityiskohtaisimmin. Siitä pitää toimeenpaneva komitea huolen. Sitä en epäile lainkaan."
"Kongressi tulee sanoutumaan irti kuuluisasta 'hyökkäysteoriasta' ja päättämään taktiikasta, joka vastaa teidän näkemyksiänne. Mutta tämän saavuttamiseksi on tehtävä joitakin myönnytyksiä myös hyökkäysteorian' kannattajille. 'Maaliskuun esiintymistä' arvioidessamme nostamme etualalle sen, että proletariaatti nousi taisteluun porvariston lakeijoiden provosoimana ja yleensäkin ilmaisemme 'isällistä lempeyttä'. Vain tältä pohjalta sovinto on mahdollinen. Te, Clara, puolustaudutte sekä tätä että muuta salaamista vastaan. Mutta se ei auta. Kun kongressissa käsitellään mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti lopullinen taktiikka kommunististen puolueiden toiminnan perusteista, ei rakkaiden vasemmistolaistenne pitäisi palata kotiin niin katkeroituneina. Meidän on ennen muuta ajateltava todellisten vallankumouksellisten työläisten mielialaa sekä puolueessa että sen ulkopuolella. Olette kirjoittanut minulle kerran, että meidän venäläisten pitäisi oppia ymmärtämään hieman länsimaista psykologiaa eikä huiskia ihmisiä heti kovalla ja karkealla varpuluudalla kasvoihin. Olen toki huomannut tämän." Lenin naurahti tyytyväisenä itsekin. "No hyvä, me emme ala heti huiskia 'vasemmistolaisia' luudalla vaan annamme heille jopa balsamia haavoihin. Teidän on pikaisesti ja tarmokkaasti ryhdyttävä toteuttamaan heidän kanssaan Internationaalin kolmannen kongressin taktiikkaa. Se merkitsee sitä, että laajat työläisjoukot tulee koota, mobilisoida ja viedä kommunistisen puolueen johdolla taisteluun poliittisesta vallasta porvaristoa vastaan."
"Muutoin Saksan puolueen keskuskomitealle ehdottamassanne päätöslauselmassa oli muotoiltu selkeästi ne peruslinjat, joita tulisi noudattaa. Päätöslauselma ei ollut täysin kielteinen kuten Paul Levin kirjanen[16]. Se oli kaikesta kriittisyydestään huolimatta varsin myönteinen. Kuinka sitten oli mahdollista, että se saatettiin siirtää sivuun ja jättää käsittelemättä? Millä perusteella? Tällainen asenne oli sitä paitsi varsin epäpoliittinen. Sen sijaan että olisi käytetty hyväksi ja korostettu niitä myönteisiä ja kielteisiä tekijöitä, jotka erottivat teidät ja Paul Levin, leimattiin Teidät heti hänen tukijakseen."
"Tarkoitatteko toveri Lenin", keskeytin hänet, "sitä, että Teidänkin on hiukkasen lohdutettava minua, koska jouduin hyväksymään tuon kompromissin? Tulen toki toimeen ilman lohdutusta ja balsamia."
"Ei", vastasi Lenin. "Sitä en tarkoittanut. Todistaakseni sen aion ravistella Teitä oikein kunnolla. Sanokaa minulle, kuinka saatoitte tehdä sellaisen emämunauksen, että erositte keskuskomiteasta? Olitteko menettänyt järkenne? Olin erittäin kuohuksissani toimenpiteestänne. Käyttäytyä nyt niin päättömästi ottamatta huomioon toimenpiteen vaikutuksia ja virkkaamatta sanakaan ja kysymättä lainkaan meidän mielipidettämme. Miksi ette ole kirjoittanut Zinovjeville[17], miksi ette minulle? Olisitte voinut edes lähettää sähkeen."
Selitin Leninille päätökseni perusteet. Kerroin, että päätös syntyi yhtäkkiä syntyneen tilanteen seurauksena. Mutta Lenin ei hyväksynyt perusteitani.
"Ja vielä mitä", hän huudahti vilkkaasti, "Teitä ei valinnut keskuskomiteaan tietty toveriryhmä vaan koko puolue. Ette olisi saanut kieltäytyä siitä luottamuksesta, jota he teille osoittavat." Koska Lenin ei katsonut suhtautumiseni muuttuneen, arvosteli hän eroamistani yhä jyrkästi ja totesi edelleen: "Voitaneen pitää täysin ansaittuna rangaistuksena sitä, että eilisessä naiskonferenssissa Teitä vastaan tehtiin järjestäytynyt hyökkäys ja Teitä pidettiin pahimmanlaatuisen opportunismin ruumiillistumana. Hyökkäystä, johti henkilökohtaisesti kelpo Reuter (Friesland)[18], joka tietääkseni osallistui näin ensi kertaa kommunistiseen työhön naisten keskuudessa. Oli tietysti täysin typerää kuvitella, että 'hyökkäys- teoria' voitaisiin pelastaa käymällä kimppuunne takaapäin naiskonferenssissa. Siinä on kyse toisenlaisesta keinottelusta ja toiveajattelusta."
Tehden sukkelia ja sarkastisia huomautuksia yksittäisistä henkilöistä ja erityisesti 'isojen miesten pikkumaisesta naispolitiikasta' Lenin kertoi minulle hyökkäyksen valmistelusta ja tavoitteista. Hän valitti, että oli kuullut siitä liian myöhään.
Sitten hän jatkoi: ”Toivon, että osaisitte suhtautua tähän episodiin poliittisesti oikealla tavalla, vaikka siinä inhimilliseltä kannalta onkin ollut epämiellyttävä sivumaku. On vain aina muistettava seurata työläisiä, joukkoja ja, rakas Clara, ajateltava aina heitä sekä sitä päämäärää, johon pyrimme. Silloin tuollaiset pikkuseikat jäävät merkityksettömiksi. Kukapa meistä olisi niiltä säästynyt. Voinette uskoa, että myös minä olen niistä omalta osaltani kärsinyt. Ette varmaankaan voi luulla, että teidän niin suuresti ihailemanne bolsevikkipuolue olisi yhdellä iskulla ollut täysin valmis? Myös ystävät voivat joskus toimia toisin kuin olisi viisasta. Mutta synteihinne palatakseni. Teidän on ehdottomasti luvattava minulle, että ette enää koskaan ota tuollaisia harkitsemattomia askelia. Muutoin ystävyytemme on lopussa."
Tämän välinäytöksen jälkeen keskustelumme palautui jälleen tärkeämpiin kysymyksiin. Lenin esitti pääpiirteissään näkemyksensä Kommunistisen Internationaalin taktiikasta samassa muodossa kuin puhuessaan myöhemmin itse kongressissa ja ottaessaan kantaa eri valiokuntien kokouksissa esitettyihin näkemyksiin.[19]
"Maailmanvallankumouksen ensimmäinen aalto on laskenut ja toinen ei ole vielä noussut", hän selitti. "On vaarallista, mikäli meillä on tästä asiasta joitakin harhaluuloja. Emme ole kuin persian kuningas Xerxes, joka antoi ruoskia merta kahleilla saadakseen tuulen nousemaan. Mutta ei kai tosiasioiden hahmottaminen ja tarkastelu tarkoita toimettomana olemista, luopumista? Ei missään tapauksessa. On opiskeltava, opiskeltava ja vielä kerran opiskeltava. On toimittava, toimittava ja vielä kerran toimittava. On oltava joka suhteessa valmis käyttämään kaikin tavoin hyväksi seuraavaa vallankumouksen aaltoa. Tästä on kysymys. Tarvitaan väsymätöntä puolueagitaatiota ja puoluepropagandaa, joka on vapaa siitä harhaluulosta, että se voisi korvata joukko- toiminnan. Kuinka kauan meidän bolsevikkien onkaan täytynyt työskennellä joukkojen keskuudessa, että olemme voineet sanoa itsellemme: "Kaikki on kunnossa, antaa mennä." Siksi huomio on kiinnitettävä joukkoihin. Joukkojen valtaaminen on edellytys valtiovallan valtaamiselle. Kongressin tähän näkemykseen voitte te 'maaliskuun esiintymisen' vastustajat varmasti yhtyä."
"Entä Paul Levi? Kuinka te ja ystävänne suhtaudutte häneen? Entä kuinka kongressi tulee suhtautumaan häneen?" Nämä kysymykset olivat jo pitkään olleet mielessäni.
"Paul Levistä on tullut valitettavasti erityiskysymys", vastasi Lenin. "Syy tähän on ennen muuta Paulissa itsessään. Hän on etääntynyt meistä ja on itsepäisyydessään ajautunut umpikujaan. Olette varmasti havainnut tämän, kun olette tehnyt voimakasta agitaatiotyötä lähetystöjen keskuudessa. Mutta minä en sellaista agitaatiota tarvitse. Tiedätte, miten korkealle arvostan Paul Levin ja hänen kykynsä. Olen oppinut tuntemaan hänet Sveitsissä[20] ja olen asettanut häneen suuria toiveita. Hän oli tuolloin mitä ankarimman vainon kohteena, mutta oli silti samalla rohkea, viisas ja uhrautuva. Uskoin, että hänellä oli lujat siteet proletariaattiin, vaikka havaitsinkin tiettyä viileyttä hänen suhteessaan työläisiin. Hän tavallaan halusi pysytellä 'tietyn välimatkan päässä'. Hänen kirjasensa ilmestymisen jälkeen olen muuttunut epäilevämmäksi hänen suhteensa. Pelkäsin, että hänessä oli voimakas taipumus itsekehuskeluun ja itseihailuun sekä lisäksi annos 'kaunokirjallista' turhamaisuutta. 'Maaliskuun esiintymisen' suoraselkäinen arvosteleminen oli välttämätöntä. Mutta mitä Paul Levi on antanut? Hän hajotti armotta puolueen. Hänen arvostelunsa ei ollut ainoastaan yksipuolista, liioiteltua ja pahansuopaa; lisäksi hän ei antanut mitään, mihin puolue voisi tukeutua. Hän ei tunne solidaarisuutta puoluetta kohtaan. Ja juuri tämä seikka on kuohuttanut puolueen rivijäseniä ja tehnyt heidät kuuroiksi ja sokeiksi sille paljolle oikealle, joka on sisältynyt Levin esittämään arvosteluun. Erityisen oikea on näet ollut hänen perusasennoitumisensa. Näin syntyi mieliala — se tarttui myös ei-saksalaisiin tovereihin — joka nostatti kiistan Levin kirjasesta ja persoonasta erityisväittelyn kohteeksi sen sijaan että olisi tarkasteltu 'hyökkäysteorian' virheellisyyttä ja vasemmistolaisten haitallista toimintaa. Vasemmistolaisten on kiittäminen Paul Leviä siitä, että he ovat toistaiseksi selvinneet niin vähällä, aivan liian vähällä. Paul Levi on pahin vihollinen itselleen."
Viimeisiin lauseisiin saatoin yhtyä, mutta Leninin muita mielipiteitä vastaan protestoin sitäkin voimakkaammin. "Paul Levi ei ole mikään omahyväinen kynäilijä.", sanoin. "Hän ei ole myöskään mikään kunnianhimoinen poliittinen pyrkyri. Hänen kohtalonaan oli se, että hän joutui nuorena ja kokemattomana, ilman laajempaa teoreettista koulutusta puolueen johtoon. Hänen täytyi tehdä se Rosan, Karlin ja Leon[21] murhien jälkeen, vaikka hän olisi halunnut tehdä toisin. Tämä on totuus. Vaikka myöskään meidän toverimme eivät suhtaudu häneen kovin lämpimästi ja kun hän muutoinkin on luonteeltaan eristäytyvä, olen silti yhä vakuuttuneempi siitä, että hän eli joka solullaan puolueen ja työläisten kanssa. Onneton 'maaliskuun esiintyminen' järkytti häntä mitä syvimmin. Hän uskoi lujasti, että se asetti kevytmielisesti puolueen koko olemassaolon peliin ja teki tyhjäksi sen, minkä puolesta Karl, Rosa, Leo ja monet muut olivat antaneet henkensä. Hän itki kirjaimellisesti tuskasta ajatellessaan, että puolue oli joutunut hukkaan. Sen pelastaminen oli hänen mielestään mahdollista käyttämällä vain kaikkein jyrkimpiä keinoja. Hän laati kirjasensa ajatellen sitä historiasta tunnettua roomalaista, joka syöksyi vapaaehtoisesti maahan auenneeseen kuiluun toivoen, että uhraamalla itsensä hän voisi pelastaa isänmaansa. Paul Levin pyrkimykset olivat mitä puhtaimmat ja epäitsekkäimmät."
"Siitä en aio kanssanne kiistellä", vastasi Lenin. "Te olette toki paljon parempi Levin puolustaja kuin hän itse. Mutta myös politiikassa ratkaisevaa ei ole tarkoitus vaan lopputulos. Eikö teillä saksalaisilla olekin sananlasku, jonka mukaan 'tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla'? Kongressi tulee tuomitsemaan Paul Levin ja suhtautumaan häneen ankarasti. Se on väistämätöntä.[22] Paul tuomitaan kuitenkin vain sääntöjen rikkomisesta, ei virheellisistä poliittisista näkökannoista. Ja kuinka se olisikaan mahdollista hetkellä, jolloin hänen näkökantansa on juuri todettu todellisuudessa oikeaksi? Tällä tavoin Paul Levillä on kaikki mahdollisuudet palata takaisin keskuuteemme, mikäli hän ei itse pilaa tätä mahdollisuutta. Hänen poliittinen kohtalonsa on hänen omissa käsissään. Kurinalaisena kommunistina hänen tulee alistua kongressissa tehtyihin päätöksiin ja poistua poliittisesta elämästä joksikin aikaa. Tämä kaikki tuntuu hänestä kuitenkin hyvinkin katkeralta. Tunnen häntä kohtaan myötätuntoa, jopa säälin häntä, uskoitte tai ette. Mutta minä en voi säästää Paulia tältä hänelle annetulta koeajalta."
"Paulin itsensä on läpäistävä tuo koeaika kuten meidän venäläisten tsarismin kaudella lähtiessämme karkotukseen tai vankiloihin. Se voi olla hänelle opiskelun ja rauhallisen itsetutkiskelun kautta. Hän on vielä suhteellisen nuori ja vasta hiljattain liittynyt puolueeseen. Hänen teoreettisessa tietämyksessään on vielä aukkoja, ja erityisesti taloustieteissä hän on vielä alkeisasteella. Perusteellinen opiskelu lujittaa hänen tietoisuuttaan, ja sitten hän voi palata luoksemme parempana ja viisaampana puoluejohtajana. Meillä ei olisi varaa menettää Leviä, ei hänen itsensä eikä meidän itsemme takia. Meillä ei ole liikaa kyvykkäitä ihmisiä, joten meidän on pidettävä huolta siitä, mikä meillä jo on. Ja jos käskyksenne Paulista on oikea, niin silloin hänen lopullinen eronsa proletaarisesta vallankumouksellisesta etujoukosta aiheuttaisi hänelle itselleen parantumattomat haavat. Puhukaa hänelle toverillisesti, auttakaa häntä näkemään asiat laajemmasta, eikä vain hänen henkilökohtaisesta näkökulmastaan. Tulen tukemaan teitä tässä työssä. Jos Levi alistuu kuriin ja käyttäytyy kunnolla — hän voisi esimerkiksi avustaa nimettömänä puoluelehdistöä, kirjoittaa joitakin kirjasia jne. — niin jo kolmen neljän kuukauden kuluttua tulen kirjoittamaan avoimen kirjeen, jossa vaadin hänen rehabilitointiaan. Hänen on kuitenkin kestettävä tulikokeessa. Toivokaamme, että niin käy."
Huokasin. Sieluani kylmäsi, kun tajusin, että edessä oli jotain väistämätöntä, jonka seurauksia ei voinut määrätä ennakolta. "Rakas Lenin", sanoin, "tehkää voitavanne. Te venäläiset iskette kovin herkästi. Toisaalta otatte helposti jonkun suojelukseenne. Teidän puolueenne historian perusteella, että kiroukset ja siunaukset vaihtelevat keskuudessanne kuin oikukas arotuulenne. Me 'länsimaalaiset' olemme hitaampia liikkeissämme. Meitä painavat kaikki ne historian rasitteet, joista Marx on puhunut. Siksi pyydän vielä kerran: tehkää voitavanne, jotta emme menettäisi Paul Leviä." Lenin vastasi: "Olkaa huoletta. Täytän tässä antamani lupauksen. Kunpa vain Paul itse kestäisi kaiken." Lenin tarttui jo kuluneeseen, yksinkertaiseen lippalakkiinsa ja lähti luotani rauhallisin, tarmokkain askelin.
Saksan kongressivaltuuskuntaan kuuluneet opposition jäsenet — toverit Malzahn, Neumann, Franken ja Möller — toivoivat luonnollisesti tapaamista Leninin kanssa kertoakseen hänelle näkemyksensä 'maaliskuun esiintymisen' luonteesta ja seurauksista. Toveri Franken edusti Reininmaata muiden ollessa ammattiliittojen työntekijöitä. He panivat täysin oikeutetusti suuren painon sille, että he saisivat selostaa Kommunistisen Internationaalin ensimmäiselle johtajalle luokkatietoisten ja ehdottoman vallankumouksellisten työläispiirien mielialoja sekä heidän oman näkemyksensä 'hyökkäysteoriasta' ja siitä taktiikasta, jota kommunistien tulisi noudattaa. He halusivat myös luonnollisesti kuulla Leninin mielipiteen muista heitä kiinnostavista kysymyksistä. Lenin piti itsestäänselvänä, että hän täyttäisi heidän toiveensa. Sovittiin päivästä ja kellonajasta, jolloin tapaaminen oli määrä järjestää. Paikaksi sovittiin minun asuntoni. Toverit saapuivat jo ennen Leniniä, koska meidän piti sopia keskenämme osallistumisesta kongressissa käytäviin keskusteluihin.
Leninille oli ominaista suuri täsmällisyys. Tarkalleen sovitulla hetkellä hän astui huoneeseen, tapansa mukaisesti siten että toverit tuskin huomasivat hänen saapumistaan. "Hyvää päivää, toverit", hän sanoi, kätteli jokaista ja istuutui joukkoomme ottaen heti osaa keskusteluun. Minulle tämä kaikki oli jo tuttua ja pidin itsestään selvänä, että jokaisen toverin täytyi tuntea Lenin. Niinpä mieleeni ei edes juolahtanut esitellä häntä tovereilleni. Ehkä noin kymmenen minuutin kuluttua eräs tovereistani veti minut syrjään ja kysyi hiljaa: "Sanokaa, toveri Clara, kuka tuo toveri oikein on?" "Mitä, ettekö tunne häntä", vastasin. "Hänhän on toveri Lenin." "Ihanko totta", vastasi toverini. "Minä luulin, että hän antaa meidän odotuttaa itseään kuin suurta herraa ainakin. Yksinkertaisinkaan toveri ei voisi olla kansanomaisempi ja ystävällisempi. Ei voikaan olla muistelematta, kuinka entinen toverimme Herman Mü;ller kantoi valtiopäivillä juhlallisesti takkinsa liepeitä, kun hän oli kerran ollut valtakunnankanslerina."
Minusta vaikutti siltä, että 'opposition' toverit ja Lenin pitivät toisilleen tutkintoa. Lenin aivan ilmeisesti pyrki pikemminkin kuuntelemaan, vertailemaan ja päättelemään kuin 'lukemaan' itse heille lakia. Mielipiteitään hän ei kuitenkaan salannut. Hän kyseli väsymättä ja seurasi herpaantumattomalla mielenkiinnolla tovereiden puheita vaatien aina välillä lisäselvityksiä ja -tietoja. Hän painotti voimakkaasti suurten työläisjoukkojen keskuudessa tehtävän suunnitelmallisen ja järjestelmällisen työn merkitystä sekä tiukan puoluekurin ja keskusjohtoisuuden välttämättömyyttä. Lenin selitti minulle myöhemmin, että tapaaminen oli tuottanut hänelle suurta iloa. "Mainioita miehiä nämä Malzahnin ja hänen toveriensa kaltaiset saksalaiset proletaarit. Myönnettäköön, että on mahdollista, että he eivät koskaan kykene olemaan tulta ja tappuraa tehdessään agitaatiotyötä. En tiedä myöskään, kelpaavatko he varsinaisiksi iskujoukoiksi. Mutta siitä olen aivan varma, että heidän kaltaisensa ihmiset muodostavat laajoja, lujasti yhteen liittyneitä vallankumouksellisia proletaariarmeijoita, jotka ovat kantavana ja kestävänä voimana tehtaissa ja työpajoissa. Juuri sellaisia aineksia meidän on koottava ja agitoitava. He yhdistävät meidät joukkoihin."
Mielessäni on myös eräs epäpoliittisempi muisto. Leninin saapuminen luokseni oli aina suuri juhlapäivä kaikille talossani asuville alkaen sisäänkäynnin luona vahdissa seisovasta puna-armeijalaisesta päättyen nuoriin keittiötyttöihin sekä Lähi- ja Keski-idästä saapuneisiin kongressivaltuutettuihin. Minä samoin kuin he asuimme tilavassa huvilassa, joka aikaisemmin oli kuulunut eräälle rikkaalle tehtailijalle ja joka vallankumouksen jälkeen oli muuttunut Moskovan kaupungin omaisuudeksi. "Vladimir Iljitš; on saapunut." Tieto kulki henkilöltä henkilölle. Kaikki odottivat häntä, ahtautuivat suureen eteiseen tai pihalle Leniniä tervehtimään. Katsojien kasvoilla loisti suuri ilo Leninin kulkiessa heidän ohitseen iloisesti hymyillen ja vaihtaen muutaman sanan heidän kanssaan. Läsnäolijoiden käyttäytymisessä ei ollut jälkeäkään teennäisyydestä, liehakoinnista puhumattakaan, kuten ei näkynyt Lenininkään käyttäytymisessä merkkejä ylemmyydentunteesta tai suosion- kalastelusta. Puna-armeijalaiset, työläiset ja toimihenkilöt, Dagestanista ja Persiasta tulleet kongressi- edustajat sekä Paul Levin kuvaamina kuuluisiksi tulleet 'turkestanilaiset' rakastivat kaikki Leniniä yhtenä heistä, ja myös Lenin tunsi itsensä yhdeksi heistä. Sydämellinen veljeydentunne sitoi heitä kaikkia yhteen.
Kun kongressissa oltiin keskusteltu Trotskin syvällisestä ja loistavasta esitelmästä "Taloudellinen tilanne ja Kommunistisen Internationaalin tehtävät", olivat 'hyökkäysteoreetikot' menestyneet erittäin huonosti. Tilanne oli sama myös työryhmäkeskusteluissa ja täysistunnoissa. Pyrkimällä korjailemaan ja täydentämään Kommunistisen Internationaalin taktiikkaa koskevia teesejä he yrittivät vielä saada tukea näkemyksilleen. Korjauksia ehdottivat Saksan, Itävallan ja Italian valtuuskunnat. Toveri Terracini puolusti niitä ja niiden hyväksymisen puolesta tehtiin kiivasta agitaatiota. Millaiseen ratkaisuun päädyttäisiin? äärimmäisen jännittynyt ilmapiiri vallitsi Kremlin saleissa, missä kommunistisen kansanvallan loistavan punainen väri himmensi entisen ruhtinaan- palatsin kylmänä ja jäykkänä hehkuvan kullan värin. Sadat valtuutetut ja pieneen tilaan ahtautunut kuulijajaoukko seurasivat keskustelua äärimmäisen jännittyneinä.
Lenin pyytää puheenvuoroa. Hänen esiintymisensä ovat mestarillisia esimerkkejä hänen kyvystään saada ihmiset vakuuttuneiksi ilman mitään kaunopuheisia kikkoja ja temppuja. Vain hänen selkeä ajattelunsa, argumentoinnin murtumaton logiikka ja johdonmukaisesti noudatettu linja tekevät vaikutuksen. Hän heittelee lauseita kuin karkeita kivenjärkäleitä ja muodostaa niistä kiinteän kokonaisuuden. Lenin ei halua sokaista ja lumota vaan ainoastaan vaikuttaa. Hän on vakuuttava ja siksi myös viehättävä. Hän ei tee sitä kauniisti sointuvilla sanoilla vaan pikemminkin kirkkaalla ajattelukyvyllään, joka ilman mitään itsepetosta käsittää yhteiskunnallisten ilmiöiden todellisen luonteen ja joka säälimättä kertoo sen, mikä on totuus. Leninin mielipiteet putoilevat vuoroin piiskaniskuina ja vuoroin musertavina miekaniskuina niiden niskaan, jotka muuttavat työläisten oikeuksien puolesta käytävän taistelun urheiluksi eivätkä ymmärrä sitä, että vain sitkeä taistelu ja kärsivällisyys auttavat meidät voittoon.
"Vasta kun olemme saaneet taistelun kuluessa puolellemme työtätekevien enemmistön, ei siis ainoastaan työläisten enemmistöä vaan kaikkien riistettyjen ja sorrettujen enemmistön, vasta silloin me voimme todella voittaa." Jokainen käsitti, että ratkaiseva taistelu on käyty. Kun ihastuksen vallassa ravistin Leninin kättä, en voinut olla sanomatta hänelle: "Tiesittekö, toveri Lenin, että meillä ei edes Peräkylän kunnanvaltuuston puheenjohtaja uskaltaisi puhua niin yksinkertaisesti ja suorasukaisesti kuin Te. Hän pelkäisi, että häntä pidettäisiin 'sivistymättömänä'. Tunnen vain yhden tapauksen, jota voisi verrata puhetaitoonne. Tarkoitan Tolstoin suurta taidetta. Teillä samoin kuin hänellä on suuri, yksinkertainen, vakaa linja, ehdoton totuuden tunto. Juuri se on kauneutta. Onko se ehkä jokin slaavilainen ominaisuus?"
"Sitä en tiedä", vastasi Lenin. "Tiedän vain, että puhuessani olen aina ajatellut työläisiä ja talonpoikia kuulijakuntanani. Haluan heidän ymmärtävän minua. Missä tahansa kommunisti puhuukaan, hänen on aina ajateltava joukkoja, puhuttava heille. On muuten hyvä asia, että kukaan ei kuullut esittämiänne ajatuksia kansanluonteesta. Muutoin voitaisiin sanoa, että 'kas vain, Ukko antaa noin vain imarrella itseään'. Meidän pitää varoa, ettei kukaan epäilisi, että me vanhukset olisimme liittoutuneet vasemmistoa vastaan. Vasemmistolaisethan eivät luonnollisestikaan juonittele toisten selän takana." äänekkäästi nauraen Lenin poistui salista tarttuakseen tarmolla häntä odottaviin uusiin töihin.
Lähtöpäivänäni Lenin tuli hyvästelemään minua sekä antamaan 'hyviä neuvoja', joita hänen mielestään tarvitsin. "Ette luonnollisestikaan ole täysin tyytyväinen kongressin lopputulokseen", sanoi Lenin. "Ette salaa pitävänne epäloogisena sitä, että kongressi taktiikkaa koskevissa peruskysymyksissä asettuu Paul Levin linjan taakse ja siitä huolimatta erottaa hänet puolueesta. Häntä piti kuitenkin rangaista. En tällöin ajattele vain Levin virheitä, joista olen jo aiemmin puhunut. Ajattelen ennen muuta sitä, miten paljon hän on vaikeuttanut joukkojen puolellemme voittamiseen tähdännyttä taktiikkaa. Myös Levin on tunnustettava virheensä ja otettava niistä oppia. Tällöin hän voi taas pian kykyjensä ansiosta johtaa puoluetta."
"Luulenpa", vastasin, "että on vain yksi tie, jonka kautta Paul Levi voisi alistua Kommunistisen Internationaalin kuriin ilman, että hän joutuisi luopumaan henkilökohtaisista mielipiteistään. Hänen tulee luopua paikastaan valtiopäivillä ja lopettaa aikakauslehtensä julkaiseminen numeroon, jossa hän arvioisi objektiivisesti kolmannen maailmankongressin työskentelyä laajasta historiallisesta perspektiivistä. Tämä ei tietenkään sulje pois kriittisen suhtautumisen mahdollisuutta vaan päinvastoin edellyttää, että hän tekee julkilausuman, jossa ilmaisee pitävänsä kongressin erottamispäätöstä epäoikeudenmukaisena ja epäloogisena, mutta alistuvansa siihen siitä huolimatta. Poliitikkona ja ihmisenä Paul Levi ei menettäisi mitään, mikäli hän ottaisi sellaisen askeleen. Hän voisi vain voittaa. Vastoin vastustajiensa likaisia epäilyjä hän voisi todistaa, että hänelle kommunismi on kaikkein tärkein asia."
"Ehdotuksenne on aivan erinomainen", vastasi Lenin. "Mutta uskotteko Paul Levin hyväksyvän sen? Toivon joka tapauksessa, että lämmin optimisminne Levin tapauksessa osoittautuu perustellummaksi kuin monen muun omaksuma pessimismi. Lupaan vielä kerran, että kirjoitan avoimen kirjeen Levin hyväksymisestä uudelleen puolueen jäseneksi, jollei hän itse tee sitä mahdottomaksi. Mutta takaisin pääasiaan. Kolmannen kongressin päätösten pitäisi kuitenkin kaikkiaan tyydyttää Teitä. Niillä on kauaskantoinen historiallinen merkitys ja ne muodostavat itse asiassa käännekohdan Kommunistisen Internationaalin kehityksessä. Niihin päättyi ensimmäinen vaihe sen kehittymisessä vallankumoukselliseksi joukkopuolueeksi. Lisäksi kongressin täytyi tehdä perinpohjainen ero niihin vasemmistolaisiin harhakuvitelmiin, että maailmanvallankumous leviää keskeytymättä päästyään alkuun, että edessämme on toinen vallankumouksen aalto ja että voittomme turvaaminen riippuu vain ja ainoastaan puolueen tahdosta ja toimenpiteistä. On tietenkin helppoa tehdä vallankumous paperilla tai kokoussalin 'puhtaassa' ilmapiirissä, ilman mitään objektiivisia edellytyksiä, ja julistaa se 'ilman joukkoja' tehdyksi puolueen 'urotyöksi'. Loppujen lopuksi se ei ole mikään vallankumouksellinen vaan täysin pikkuporvarillinen katsontakanta."
"Vasemmistolaiset tyhmyydet ovat ilmenneet selvimmin ja näkyvimmin saksalaisten 'maaliskuun esiintymisessä' ja 'hyökkäysteoriassa'. Kävikin vain niin, että niiden hävittämiseen oli käytettävä teidän selkänahkojanne, teistä oli tavallaan tehtävä syntipukkeja. Mutta todellisuudessa tilinteko oli luonteeltaan kansainvälistä."
"Nyt teidän on Saksassa noudatettava sovittua taktiikkaa yhteisenä ja kiinteänä puolueena. Keskenänne solmittu ns. rauhansopimus, jonka olemme saaneet aikaiseksi, ei yksinään anna kestävää perustaa tälle. Se muuttuu itsepetokseksi, jollei teitä sekä oikealla että vasemmalla innoita vilpitön ja rehellinen pyrkimys toimia puolueena, jolla on selvä ja määrätty poliittinen linja. Tuntemastanne haluttomuudesta ja vastahakoisuudesta huolimatta Teidän täytyy edelleen toimia keskuskomiteassa. Ja Te ette saa erota siitä uudelleen, vaikka Teistä henkilökohtaisesti tuntuisikin siltä, että se on oikeutenne tai jopa velvollisuutenne. Teillä ei ole vaikeina aikoina muuta oikeutta kuin palvella puoluetta ja tätä kautta proletariaattia. Teidän velvollisuutenne on pitää puolue koossa. Katson Teidän olevan henkilökohtaisesti vastuussa siitä, että puolueessa ei tapahdu mitään hajaannusta. Vain hyvin pienen ryhmän eroaminen voidaan sallia. Teidän on oltava lujana niiden nuorten toverien suhteen, joilla ei ole syvällistä teoreettista koulutusta eikä perusteellista käytännön kokemusta. Samalla Teidän on oltava erittäin kärsivällinen heidän suhteensa. Pyydän Teitä huolehtimaan erityisesti toveri Reuterista (Frieslandista). Hän on toiminut kanssanne useita vuosia mitä tarmokkaimmin ja hyvin. Radikaalien 'berliiniläisten' johtajana hänen on kuuluttava keskuskomiteaan. Vain tällä tavoin voidaan luoda paremmat suhteet hänen ja keskuskomitean välille. Mikäli Reuteria tunnen, hän katsoo 'rauhansopimuksen' sitovan itseään ja on siksi mukana toverillisessa yhteistyössä. Kongressin aikana olen havainnut hänessä tiettyä jäykkyyttä ja ahdasmielisyyttä, mikä on pahasta kun kysymys on poliittisesta johtajasta."
Tässä vaiheessa keskeytin Leninin 'hyväntahtoisen valistuksen' kysymällä hämmästyneenä: "Onko Teillä sitten ylipäänsä joitakin epäilyjä?"
Oppimestarini naurahti: "Ei, mutta kokemusta on." Sitten hän jatkoi: "On erityisen tärkeää, että kokoatte lippunne ympärille sellaisia kelpo tovereita, jotka jo aikaisemmin ovat hankkineet kannuksensa työväenliikkeessä. Ajattelen tässä sellaisia tovereita kuin Adolf Hoffmann, Fritz Geyer, Däumig, Fries ja muut. Myös heidän suhteensa on oltava maltillinen eikä pidä heti julistaa 'kommunismin puhtautta' ja pelätä sen puolesta, jos heiltä ei vielä onnistu kirkkaasti ja terävästi muotoiltu kommunistinen ajattelu. Nämä toverit haluavat vilpittömästi olla hyviä kommunisteja ja tässä Teidän on autettava heitä. Luonnollisesti ette saa kuitenkaan tehdä mitään myönnytyksiä reformistisille näkemyksille. Reformismia ei saa salakuljettaa meidän keskuuteemme minkään väärän lipun alla. Teidän on sijoitettava tällaiset toverit sellaisiin asemiin, joissa he eivät voi toimia millään muulla tavoin kuin kommunisteina. On mahdollista, jopa todennäköistä, että tästä huolimatta joudutte kokemaan pettymyksiä. Vaikka menettäisittekin yhden toverin, joka on 'suistunut raiteiltaan', niin toimimalla lujasti ja viisaasti pystytte pitämään kaksi, kolme, kymmenen toveria, jotka saapuvat luoksenne tullakseen todellisiksi kommunisteiksi. Adolf Hoffmannin ja Däumigin kaltaiset toverit tuovat puolueeseen kokemusta ja laajaa asiantuntemusta ja ennen kaikkea he ovat eläviä yhdyssiteitä Teidän ja laajojen työläisjoukkojen välillä, joiden luottamusta he nauttivat. Kaikki riippuu joukoista. Me emme saa pelotella heitä 'vasemmistolaisilla tyhmyyksillä' tai 'oikeistolaisilla kauhuilla'. Ja me voitamme joukot puolellemme, jos me sekä pienissä että suurissa kysymyksissä toimimme kommunistisen johdonmukaisesti. Teidän on nyt Saksassa läpäistävä tutkinto joukkojen luottamuksen valtaamisessa. älkää pettäkö meitä siten, että ensimmäisenä askeleenanne on puolueen hajaannuksen lisääminen. Ajatelkaa joukkoja, Clara, ja silloin teette vallankumouksen kuten me sen teimme: joukkojen kanssa, joukkojen avulla."
Tämän eroajaiskeskustelun jälkeen olin ollut kahdesti Moskovassa. Mielialaani oli molemmilla kerroilla synkentänyt se, että en ollut voinut tavata Leniniä tai keskustella hänen kanssaan. Ankarat kärsimykset olivat saattaneet hänet, alkuvoimaisen ja vastustuskykyisen miehen, vuoteenomaksi. Mutta vastoin kaikkia synkkiä huhuja ja ennustuksia hän toipui. Kun lokakuun lopulla vuonna 1922 matkustin Kommunistisen Internationaalin neljänteen maailmankongressiin, tiesin tapaavani Leninin jälleen[23]. Hän oli tervehtynyt siinä määrin, että hänen piti esitelmöidä aiheesta "Venäjän vallankumouksen viisivuotispäivä ja maailmanvallankumouksen näköalat"[24]. Olisiko Venäjän vallankumoukselle voitu antaa parempaa lahjaa merkkipäivän johdosta kuin se että sen tervehtynyt nerokas johtaja puhuisi vallankumouksesta vallankumouksellisen etujoukon edustajille?
Toisena päivänä saapumiseni jälkeen tuli asunnostani vastannut, ilmeisesti vanhan järjestelmän palveluksesta uuden kannattajaksi siirtynyt toveri iloisena luokseni: "Hyvä toveri, Vladimir Iljitš; on saapumassa luoksenne vierailulle. Tarkoitan siis herra Leniniä. Hän on aivan tuossa tuokiossa täällä." Ilmoitus kiihotti mieltäni siinä määrin, että en heti kiinnittänyt huomiota tuohon koomiseen 'herra Lenin' -ilmaisuun. Siinä Vladimir Iljitš; jo olikin, yllään harmaa päällystakki, vaikuttaen terveeltä ja pirteältä kuin mitään vaikeaa sairautta ei olisi ollutkaan. "Olkaa huoletta", hän vastasi tiedusteltuani hänen vointiaan, "tunnen oloni mitä parhaimmaksi. Olen muuttunut jopa järkeväksi, kuten herrat lääkärit tapaavat sanoa. Työskentelen, mutta säästän itseäni ja noudatan samalla lääkärien määräyksiä. Kiitän mitä nöyrimmin, sillä en toki halua sairastua uudelleen. Kaikki on vain niin ikävää. On niin paljon tekemistä enkä halua, että Nadežda Konstantinovna tai Maria Iljinitš;na joutuisivat vielä kerran pitämään huolta minusta. No, maailmanhistorian pyörät ovat pyörineet sekä Venäjällä että muualla ilman minuakin. Johtavat toverit ovat toimineet puolueessamme erittäin toverillisesti, ja se on pääasia. Mutta heillä kaikilla on ylenmäärin töitä ja siksi olen iloinen, kun voin edes hieman keventää heidän kuormaansa."
Tämän jälkeen Lenin tiedusteli — kuten aina tavatessamme — sydämellisesti poikieni vointia ja vaati minua kertomaan uutisia Saksasta ja Saksan kommunistisen puolueen tilasta. Tein sen erittäin lyhyesti, koska minulla oli käsitys, että en saisi väsyttää Leniniä liikaa. Vaikutti siltä, että hän halusi meidän keskustelevan Kommunistisen Internationaalin kolmanteen kongressiin liittyvistä tapahtumista. Hän kiusoitteli minua aikaisemmasta 'hyväntahtoisesta psykologisesta asenteestani' Levin tapauksen yhteydessä.
"Vähemmän psykologiaa, enemmän politiikkaa", sanoi hän. "Kiistellessänne Levin kanssa Rosan suhtautumisesta Venäjän vallankumoukseen olette osoittanut, että ajattelitte itsekin enemmän poliittisesti. Levi ansaitsi täysin ankaran arvostelunne. Levi on etääntynyt meistä nopeammin ja perusteellisemmin kuin mitä hänen pahinkaan vihollisensa olisi osannut aavistaa. Meille hän ei voi enää muodostua vaaraksi.
Meille hän on enää vain yksi sosialidemokraateista, ei mitään muuta. Meille hän ei enää merkitse mitään, ei vaikka pääsisi uudessa puolueessaan johtavaan asemaan. Kun ajatellaan kyseisen puolueen rappiotilaa, se ei ole järin vaikeaa. Mutta Rosan ja Karlin läheiselle taistelutoverille ja ystävälle se on kurjin ajateltavissa oleva loppu. Siksi ei ollut mahdollista, että hänen kukistumisensa ja petoksensa olisi voinut vakavasti järkyttää puoluetta ja vaarantaa sen olemassaoloa. Vain joitakin kouristuksia pienessä piirissä sekä joidenkin henkilöiden eroamisia. Puolueen ydin on kuitenkin terve. Se on oikealla tiellä, kehittymässä joukkopuolueeksi, Saksan proletariaatin johtavaksi vallankumoukselliseksi joukkopuolueeksi…"
"Ja kuinka on oppositionne laita?" kysyi Lenin pienen tauon jälkeen. "Oletteko vihdoinkin oppineet toteuttamaan kommunistista politiikkaa?" Kuvailin Leninille vallitsevan tilanteen ja ilmoitin johtopäätöksenäni, että 'Berliinin oppositio on suunnitellut antavansa Kommunistisen Internationaalin neljännen kongressin tehtäväksi korjata edellisen kongressin hyväksymän kannanoton täydellisesti. Sen tunnuksena on 'Takaisin toiseen kongressiin'.
Leniniä huvitti tämä esimerkillinen 'naivismi', kuten hän asian ytimekkäästi ilmaisi. "Vasemmistolaiset toverit pitävät Kommunistista Internationaalia uskollisena Penelopena[25], mutta Internationaalimme ei kudo päivällä vain siksi, että se saisi purkaa kutomansa yöllä." Lenin huudahti. "Se ei voi suoda itselleen sellaista ylellisyyttä, että se ottaisi askeleen eteenpäin ja pian sen jälkeen askeleen taaksepäin. Eivätkö toverit näe, mitä on tapahtumassa? Onko maailmantilanne muuttunut niin, että joukkojen valtaaminen ei enää olekaan ensisijainen tehtävämme? Sellaiset vasemmistolaiset ovat kuin Bourbonit[26], he eivät ole oppineet mitään eivätkä unohtaneet mitään. Sikäli kuin tiedän, on 'vasemmistolaisen' kritiikin kohteena paitsi virheet, joita tehtiin yhteisrintama- taktiikkaa toteutettaessa, myös itse yhteisrintama- taktiikka ja sen 'passittaminen hiiteen'. Kommunistisen Internationaalin tulevan kongressin ei pidä kumota mitään. Sen on korostettava voimakkaasti, että toiminnan pohjana ovat Internationaalin kolmannen kongressin päätökset. Ne merkitsevät edistystä toisen kongressin päätöksiin verrattuna. Meidän on myös jatkossa rakennettava niiden varaan, muutoin meistä ei tule joukkopuoluetta, proletariaatin johtavaa vallankumouksellista luokkapuoluetta. Pyrimmekö valtaamaan vallan, pyrimmekö työläisten diktatuuriin, vallankumoukseen? Kyllä vai ei? Jos kyllä, niin tänään sen paremmin kuin eilenkään ei ole muuta tietä kuin se, jonka kolmas kongressi on osoittanut."
Erään myöhemmin käydyn keskustelun aikana Lenin palasi uudelleen käsitykseensä 'vasemmisto-oppositiosta' Saksassa. Hän oli tällä välin osallistunut Saksan valtuuskunnan erääseen istuntoon, jossa Artur König ja Ruth Fischer[27] vasemmiston edustajina ja johtajina asettivat näkemyksensä keskuskomitean ja puolueen enemmistön näkemyksiä vastaan. 'Vasemmisto-opposition' esiintyminen oli poliittisesti erittäin kesyä verrattuna heidän villiin ja voimakkaaseen esiintymistapaansa Saksassa. Pää hieman kumarassa, käsi korvalliselle asetettuna Lenin seurasi asioiden käsittelyä. Hän ei kuitenkaan osallistunut itse keskusteluun, mutisi vain pari kolme kertaa huomautuksia opposition edustajien puheenvuoroja vastaan. Millaisen vaikutelman hän oli saanut istunnosta? Sopivan tilaisuuden tullen tiedustelin häneltä tätä.
Lenin vastasi päätään puistellen: "Niin, niin. Ymmärrän kyllä, että teillä vallitsevan tilanteen seurauksena on voinut syntyä jonkinlainen 'vasemmisto- oppositio'. Jäljellä on vielä radikaaleja mielialoja, tyytymättömiä ja kärsiviä työläisiä, joiden tunteet ovat vallankumouksellisia, mutta jotka poliittisesti ovat epävarmoja ja hämmentyneitä. Heidän mielestään vallankumous etenee liian hitaasti. Maailmanhistoria ei näytä kiiruhtavan, mutta tyytymättömät työläiset ajattelevat, että heidän puoluejohtajansa eivät halua sen kiiruhtavan. He pitävät puoluejohtoa vastuussa maailmanvallankumouksen vauhdista, arvostelevat ja haukkuvat sitä. Tämän kaiken minä ymmärrän. Mutta sitä minä en ymmärrä, että 'vasemmisto-oppositiolla' on sellaisia johtajia kuin ne, joita olen tänään kuunnellut." Purevan ivallisesti Lenin puhui vasemmistodelegaation 'paremmasta puoliskosta'. Hän piti Ruth Fischerin vasemmistolaisuutta 'henkilökohtaisena sattumana', poliittisessa mielessä täydellisesti tuuliajolla olevana. "Vasemmistolaisten suhde Maslowiin[28] on luonteeltaan pahansuopa. En ole muuttanut käsitystäni näistä ihmisistä." Lopuksi Lenin huudahti vilkkaasti: "Ei, sellainen oppositio ja sellaiset johtajat eivät innosta minua millään tavoin. Mutta sanon täysin avoimesti, että yhtä vähän minua innostaa keskuskomiteanne, joka ei ymmärrä mitään ja jolta puuttuu tarmoa tehdä tilit selviksi tuonkaltaisten demagogien kanssa. Pitäisihän toki olla helppoa vapauttaa vakaumukselliset vallankumoukselliset työläiset tuollaisista ihmisistä ja kasvattaa heitä poliittisesti; varsinkin kun on olemassa vakaumuksellisia vallankumouksellisia työläisiä, joihin verrattuna edellämainitut 'radikaalit' ovat mitä pahimpia opportunisteja."
Palatkaamme nyt takaisin Leninin vierailuun. Lenin ilmaisi tyytyväisyytensä Neuvosto-Venäjän talouselämän varmasta joskin vielä hitaasta elpymisestä. Hän mainitsi eräitä edistymistä kuvaavia tosiasioita ja lukuja. "Tulen puhumaan tästä tarkemmin alustuksessani", sanoi hän keskeyttäen puheensa. "Lääkäri- tyrannien minulle myöntämä vierailuaika on kulunut umpeen. Näettekö, kuinka tottelevainen minä olen? Minun on siitä huolimatta kerrottava vielä jotain, joka tulee ilahduttamaan Teitä erityisesti. Ajatelkaa, että jonkin aikaa sitten sain kirjeen eräästä kaukaisesta kylästä (sillä oli erittäin hankala nimi, jonka olen valitettavasti unohtanut — C.Z.). Erään lastenkodin noin sata asukkia kirjoittaa minulle: 'Rakas Lenin-vaari. Haluamme kertoa Sinulle, että meistä on tullut erittäin kilttejä. Opiskelemme ahkerasti. Luemme ja kirjoitamme jo hyvin. Teemme myös monia muita tärkeitä asioita. Peseydymme kunnolla joka aamu ja aina syömään mennessämme pesemme kätemme. Haluamme ilahduttaa opettajaamme. Hän ei pidä meistä, jos olemme likaisia.' Huomaatteko, rakas Clara, miten me edistymme kaikilla aloilla. Opimme tapoja, pesemme itsemme ja vielä päivittäin. Meillä myös maalaiskylien lapset osallistuvat Neuvosto-Venäjän rakentamiseen. Pitäisikö meidän silloin pelätä, että me emme voittaisi?" Lenin nauroi vanhaa iloista nauruaan, josta kaikui leppoisuus ja varmuus tulevasta voitosta.
Kuuntelin muutaman päivän kuluttua Leninin esitelmän Venäjän vallankumouksesta. Lenin uhkui raudanlujaa elämäntahtoa ja intoa aloittaa uuden yhteiskunnan luova rakennustyö. Kuitenkin lahjomaton kuolema tavoitteli jo häntä luisevilla käsillään. Mutta tämän viimeisen historiallisen tapahtuman rinnalla on pysyvästi sieluuni jäänyt viimeinen henkilökohtainen keskusteluni Leninin kanssa. En tällöin tarkoita lyhyitä tervehdyksiä ja lausahduksia tavatessamme ohimennen. Mielessäni on ensimmäinen 'epäpoliittinen' keskusteluni Leninin kanssa. Tässä kongressissa samoin kuin silloinkin näin edessäni sen Leninin, jonka tunsin. Sama Lenin, joka näki suuren pienessä sekä tajusi ja arvosti pientä sen sisäisessä yhteydessä suureen; Lenin, joka Marxin opin hengessä tunnisti riippuvaisuuden kansanvalistuksen ja vallankumouksen välillä, että kansanvalistus merkitsee vallankumousta ja vallankumous kansanvalistusta; Lenin, joka palavasti ja epäitsekkäästi rakasti työtätekevää kansaa ja erityisesti lapsia, heidän tulevaisuuttaan, kommunismin tulevaisuutta; Lenin, jonka sydän oli yhtä avara kuin hänen henkensä ja tahtonsa ja josta juuri siitä syystä tuli proletariaatin suuri johtaja; Lenin, joka oli voimakas ja viisas voittaja koska hänen koko olemuksensa täytti luottamus luoviin joukkoihin, usko sen asian suuruuteen ja hyvyyteen, jolle hän oli omistanut elämänsä, luja usko tuon asian voittoon. Tällä tavoin hän kykeni tekemään historiallisen "ihmeen". Hän siirsi vuoria.
Moskova, tammikuun lopussa 1924.
Toveri Lenin puhui kanssani useaan otteeseen naiskysymyksestä. Oli aivan ilmeistä, että hän piti naisliikettä erittäin tärkeänä, eräänä joukkoliikkeen olennaisena perusosana, josta tietyssä tilanteessa voisi tulla sen ratkaiseva osa. On itsestään selvää, että naisten täydellinen yhteiskunnallinen tasa-arvoisuus oli hänelle yksi kommunismin perussäännöistä. Ensimmäisen pitemmän naiskysymystä kosketelleen keskustelumme kävimme Leninin suuressa työhuoneessa Kremlissä syksyllä 1920. Lenin istui kirjoituspöytänsä takana. Pöytä oli täynnä papereita ja kirjoja, jotka olivat osoituksena asioihin perehtymisestä ja työnteosta.
"Meidän on ehdottomasti luotava voimakas kansainvälinen naisliike, jolla on selkeä teoreettinen perusta", aloitti Lenin keskustelun tavanomaisten alkutervehdysten jälkeen. "Ilman marxilaista teoriaa ei voi olla hyvää käytäntöä, se on selvä. Myös naiskysymyksessä meiltä kommunisteilta vaaditaan mitä suurinta aatteellista puhtautta. Meidän on erotuttava selvästi kaikista muista puolueista. Valitettavasti Kommunistisen Internationaalin toinen maailmankongressi jätti naiskysymyksen käsittelemättä. Se otti asian esille, mutta ei ehtinyt ottaa siihen mitään kantaa. Asia juuttui johonkin työryhmään. Sen piti valmistaa päätöslauselma, teesit ja toiminnan suuntaviivat. Toistaiseksi se ei ole edennyt paljoakaan työssään. Teidän on autettava sitä."
Olin jo aikaisemmin kuullut tuosta työryhmästä ja ilmaissut hämmästykseni tilanteen johdosta. Olin erittäin ihastunut siitä, mitä venäläiset naiset olivat vallankumouksen kuluessa saaneet aikaan ja mitä he vielä nytkin tekivät sen puolustamiseksi ja edelleen- kehittämiseksi. Myös naisten aseman ja toiminnan suhteen bolsevikit vaikuttivat minusta mallipuolueelta. Se antoi kansainväliselle kommunistiselle naisliikkeelle arvokkaita, koulutettuja ja kokeneita voimia sekä valtavan historiallisen esimerkin.
"Se on totta, se on aivan totta", vastasi Lenin hiljaa naurahtaen. "Pietarissa, täällä Moskovassa, kaupungeissa ja teollisuuskeskuksissa kaikkialla maassa ovat proletaarinaiset toimineet todella hienosti vallankumouksen aikana. Ilman heitä emme olisi voittaneet tai tuskin olisimme voittaneet. Se on minun mielipiteeni. Kuinka urhollisia he olivatkaan ja kuinka urhoollisia he ovatkaan yhä vielä. Kuvitelkaa niitä tuskia ja kärsimyksiä, joita he ovat saaneet kestää. Ja he kestävät, koska he haluavat puolustaa neuvostoja, koska he haluavat vapautta, kommunismia. Kyllä, työläisnaisemme ovat todella uljaita luokkataistelijoita. He ovat ihailumme ja rakkautemme arvoisia. Sitä paitsi on tunnustettava, että 'perustuslaillista demokratiaa' kannattaneet naiset osoittivat Pietarissa meitä vastaan paljon suurempaa rohkeutta kuin upseerikoululaiset. Se on aivan totta."
"Puolueessamme on luotettavia, viisaita ja väsymättömiä naistovereita. Monet heistä valittiin vastuullisille paikoille neuvostoihin ja toimeenpaneviin komiteoihin, kansankomissariaatteihin ja julkisiin virastoihin. Monet heistä työskentelevät yötä päivää puolueessa, työläisten ja talonpoikien keskuudessa, puna- armeijassa. Se on kannaltamme ensiarvoisen tärkeää. Se on tärkeää myös maailman kaikille naisille. Se on todisteena naisten kyvyistä, siitä suuresta arvosta, joka heidän työllään on yhteiskunnalle. Maailman ensimmäinen proletariaatin diktatuuri on todellinen uranuurtaja naisten täydellisessä yhteiskunnallisessa tasa-arvoisuudessa. Se kitkee pois enemmän ennakkoluuloja kuin suuri joukko naisten oikeuksia tarkastelevia kirjoja. Mutta kaikesta huolimatta meillä ei vielä ole kansainvälistä Meidän on heti ryhdyttävä luomaan sitä. Ilman sitä Internationaalimme ja sen jäsenpuolueiden työ ei ole täydellistä työtä eikä se sellaiseksi voisi tullakaan. Mutta tehdäksemme vallankumouksen työmme tulisi olla täydellistä. Mutta kertokaa Te minulle, kuinka ulkomailla tehdään kommunistista työtä."
Kerroin siitä niin hyvin kuin osasin, vaikka vaikeutena olikin se, että Kommunistisen Internationaalin jäsenpuolueiden välinen vuorovaikutus oli vähäistä ja epäsäännöllistä. Lenin kuunteli tarkkaavaisena, etunojassa istuen, osoittamatta merkkiäkään ikävystymisestä, kärsimättömyydestä tai väsymyksestä, seuraten tarkoin myös toisarvoisia sivuseikkoja. En tiedä ketään, joka olisi kuunnellut huolellisemmin kuin hän, olisi nopeammin ryhmitellyt kuulemansa ja havainnut siitä keskinäiset yhteydet. Sitä osoittivat hänen lyhyet ja aina täsmälliset kysymyksensä, joita hän silloin tällöin teki sekä se, että hän myöhemmin saattoi palata johonkin keskustelussa esille tulleeseen yksityiskohtaan. Lisäksi hän teki usein muistiinpanoja.
Oli luonnollista, että tarkastelin erityisen perusteellisesti tilannetta Saksassa. Kerroin Leninille, kuinka suuren painon Rosa Luxemburg oli pannut sille, että mahdollisimman laajat naisjoukot vedettäisiin mukaan vallankumoukselliseen taisteluun. Kommunistisen puolueen perustamisen jälkeen hän oli vaatinut nais- kysymystä käsittelevän lehden perustamista. Kun Leo Jogiches viimeisen kerran keskusteli kanssani — vain puolitoista vuorokautta ennenkuin hänet murhattiin — ja antoi minulle monenlaisia tehtäviä, oli keskustelun aiheena myös työläisnaisten keskuudessa tehtävää työtä koskeva suunnitelma. Puolue oli käsitellyt tätä kysymystä ensimmäisessä maanalaisessa konferenssissaan. Ennen sotaa ja sodan aikana esille nousseet pätevät naisagitaattorit ja naisjohtajat jäivät lähes poikkeuksetta jompaan kumpaan sosialidemokraattiseen puolueeseen (SPD tai USPD).[29] He pitivät kuohumistilassa olleita mobilisoituja naisjoukkoja vaikutusvaltansa alaisuudessa. Mutta naisten keskuudessa oli jo tuolloin syntynyt tarmokkaiden ja uhrautuvaisten naistovereiden pieni joukko, joka osallistui puolueen kaikkiin taisteluihin ja tehtäviin. Myös puolue oli tuolloin järjestänyt suunnitelmallista toimintaa työläisnaisten keskuudessa. Se oli luonnollisesti vasta alkua, mutta joka tapauksessa hyvä alku.
"Hyvin tehty, hyvin tehty", sanoi Lenin. "Naistovereiden tarmokkuus, uhrautuvaisuus ja innostus, heidän rohkeutensa ja viisautensa maanalaisuuden ja puolittaisen maanalaisuuden aikana antaa hyvän lähtökohdan toiminnan kehittämiselle. Se on arvokas tekijä tehostettaessa puolueen toimintaa ja lisättäessä sen voimaa, kasvatettaessa joukkoja ja vietäessä läpi erilaisia toimenpiteitä. Mutta miten on kyseisten toverien (sekä miesten että naisten) aatteellisen selkeyden ja kouluttamisen laita? Sehän on kuitenkin ensisijaisen tärkeää työskenneltäessä joukkojen keskuudessa. Sillä on suuri vaikutus siihen, mitä joukoista tulee, minkä puolesta he voittavat ja ponnistelevat. En pysty juuri nyt muistamaan, kuka on sanonut, että 'suurten tekojen tekemiseen tarvitaan innostusta.' Meillä ja koko maailman työtätekevillä on vielä suuria tehtäviä suoritettavanamme. Mikä siis innostaa tovereitanne, Saksan työläisnaisia? Miten on heidän proletaarisen luokkatietoisuutensa laita? Keskittyvätkö he toiminnassaan ajankohtaisiin poliittisiin vaatimuksiin? Mihin heidän ajatuksensa keskittyvät?"
"Olen kuullut sekä venäläisiltä että saksalaisilta tovereilta kummallisia asioita siitä, totta totisesti. Minulle kerrottiin, että eräs lahjakas naiskommunisti on Hampurissa alkanut julkaista sanomalehteä prostituoidulle tavoitteenaan järjestää heidät kommunistiseen taisteluun. Rosa on kommunistina tuntenut ja toiminut oikein, kun hän eräässä artikkelissaan puolusti erästä prostituoitua naista, joka oli joutunut vankilaan rikottuaan jotain poliisien säätämää hänen ammattiaan koskevaa määräystä. Hän oli porvarillisen yhteiskunnan kaksinkertainen säälittävä uhri. Hän ja hänen kaltaisensa ovat sekä kirotun yksityisomaisuuden että kirotun ulkokultaisuuden uhreja. Se on aivan selvä asia. Vain julma ja lyhytnäköinen ihminen voi sen unohtaa. Mutta sen ymmärtäminen on aivan toista kuin prostituoitujen järjestäminen erityisiksi vallankumouksellisiksi taistelu- osastoiksi sekä ammatillisen äänenkannattajan julkaiseminen heitä varten. Eikö Saksassa todellakaan enää ole sellaisia naispuolisia teollisuustyöläisiä, joiden olisi syytä järjestäytyä ja jotka tarvitsisivat sanomalehteä, joka vetäisi heidät mukaan taisteluun? Tässä on nyt etäännytty liian kauas pääkysymyksistä. Mieleeni tulee kirjallisuudessa usein esiintyvä näkemys siitä, että jokainen prostituoitu on madonna. Myös tässä tapauksessa lähtökohta oli terve: yhteiskunnallinen myötätunto, kunnianarvoisan porvariston tekosiveyden aiheuttama suuttumus. Mutta tervettä ajatusta ruokittiin porvarillisesti ja sen seurauksena se kuihtui. Myös meillä prostituutiokysymys tulee aiheuttamaan vielä monia vaikeita ongelmia, joihin kuuluvat mm. prostituoitujen palauttaminen takaisin tuottavaan työhön ja paikan löytäminen heille yhteiskunnallisessa tuotannossa. Tähän pyritään. Mutta kun otetaan huomioon taloutemme nykytila ja sen edessä olevat vaativat ja laajat tehtävät, tämä ei tule olemaan helppoa ja yksinkertaista. Tässä on se osa naiskysymystä, joka on noussut esille ja vaatii pikaista ratkaisua proletariaatin saatua valtiovallan. Meillä täällä Venäjällä on tässä suhteessa vielä paljon tehtävää. Mutta palatkaamme Saksan tapaukseen. Puolue ei missään tapauksessa saa suhtautua välinpitämättömästi jäsentensä tämänkaltaisiin seikkailuihin. Se synnyttää hämmennystä ja hajottaa voimia. Mitä olette itse tehnyt tämän estämiseksi?"
Ennenkuin kuitenkaan ehdin vastata, Lenin jo jatkoi: "Teidän syntilistanne, rakas Clara, on vielä tätäkin pidempi. Minulle on näet kerrottu, että työläisnaisten opinto- ja keskusteluilloissa käsitellään erityisesti sukupuoli- ja avioliittokysymyksiä. Se on kuulemani mukaan poliittisen opetuksen ja valistuksen pääkohde. Uskoin tuskin korviani kuullessani siitä. Ensimmäinen proletariaatin diktatuuria toteuttava valtio taistelee koko maailman vastavallankumouksellisia vastaan. Myös tilanne Saksassa vaatii yhdistämään proletariaatin koko vallankumouksellisen voiman yhä rajummin hyökkäävän vastavallankumouksen lyömiseksi takaisin. Mutta aktiiviset työläisnaiset 'rupattelevat' sukupuolikysymyksistä sekä avioliiton muodosta 'menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. He pitävät tärkeimpänä velvollisuutenaan valistaa työläisnaisia juuri tässä kysymyksessä. Luetuin kirjoitus kuuluu olevan erään wieniläisen naistoverin kirjanen sukupuolikysymyksestä. Joutavaa. Oikean suhtautumisen sukupuolikysymykseen työläiset ovat jo pitkään voineet lukea Bebelin kirjasta[30]. Hän ei ole esittänyt asiaansa pitkästyttävästi ja puisevan kaavamaisesti kuten em. wienitär vaan tehokkaan agitaation muodossa, suuntautuen selkeästi porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Käsittelyn laajentaminen Freudin olettamusten avulla vaikuttaa 'sivistyneeltä', jopa tieteelliseltä, mutta on todellisuudessa hölynpölyä. Freudilainen teoria vain sattuu juuri nyt olemaan muodissa. Suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin eri artikkeleissa, kirjasissa ja keskusteluissa esitettyihin sukupuoliasioita käsitteleviin teorioihin, jotka versovat parhaiten porvarillisen yhteiskunnan maaperässä. Suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin, jotka tuijottavat vain sukupuolikysymyksiin kuten intialainen fakiiri napaansa. Minusta tuntuu, että tämä sukupuolikysymyksiä käsittelevien teorioiden suuri määrä — ne eivät sitä paitsi edes ole teorioita vaan pikemminkin hypoteeseja — johtuu henkilökohtaisesta tarpeesta hakea omalle hillittömälle ja epänormaalille sukupuolielämälleen puolustavia näkökohtia porvarillisesta moraalista. Tämä porvarillisen moraalin peitelty kunnioittaminen on minulle yhtä vastenmielistä kuin täydellinen uppoaminen sukupuoliasioihin. Se ei loppujen lopuksi ole lainkaan rohkeaa ja vallankumouksellista vaan äärimmäisen porvarillista. Sitä pitää mieliharrastuksenaan erityisesti sivistyneistö ja sitä lähellä olevat kerrokset. Puolueessa, luokkatietoisen taistelevan proletariaatin keskuudessa sille ei ole tilaa."
Tässä vaiheessa huomautin, että sukupuoli- ja avio- liitokysymykset ovat omiaan synnyttämään monia ongelmia, ristiriitoja ja kärsimyksiä kaikkien yhteiskuntaluokkien ja -kerrosten naisille yksityisomistuksen ja porvarillisen järjestyksen vallitessa. Sota kaikkine seurauksineen oli kärjistänyt erityisesti sukupuolisuhteisiin liittyneitä ristiriitoja ja kärsimyksiä naisten keskuudessa. Se paljasti ongelmia, joita aikaisemmin oli salattu. Tähän liittyi vyöryen lähestyvän vallankumouksen ilmapiiri. Entinen tunne- ja ajatusmaailma alkoi natista liitoksistaan. Aikaisemmat yhteiskunnalliset siteet heikkenivät ja katkesivat. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä alkoi näkyä merkkejä uusista suhteista ja näkemyksistä. Mielenkiinto tämän kaltaisia kysymyksiä kohtaan on merkki tarpeesta saada selville tilanne ja suuntautua uudelleen. Tässä käy ilmi myös vastareaktio porvarillisen yhteiskunnan luonnottomuutta ja vääristelyä vastaan. Historian kuluessa tapahtuneet taloudellisista tekijöistä johtuneet avioliitto- ja perhemuodot antavat mahdollisuuden kumota työläisnaisiin juurtuneen näkemyksen porvarillisen yhteiskunnan ikuisuudesta. Tarkasteltaessa yhteiskuntaa historiallis-kriittisesti on kainostelematta jäsenneltävä porvarillista järjestelmää ja paljastettava sen olemus ja vaikutukset, tuomittava sen synnyttämä väärä sukupuolimoraali. Kaikki tiet vievät Roomaan. Jokaisen todella marxilaisen analyysin yhteiskunnan ideologisen päällysrakenteen tärkeimmistä osista tai keskeisistä yhteiskunnallisista ilmiöistä tulee päätyä porvarillisen yhteiskunnan ja sen omistusmuotojen analyysiin, johtopäätökseen siitä, että "Karthago on todella hävitettävä".
Lenin nyökkäsi ja naurahti samalla. "Siinä sitä nyt ollaan. Puolustatte kuin kelpo asianajaja tovereitanne ja puoluettanne. Se mitä sanoitte, pitää luonnollisesti paikkansa. Mutta sen avulla ei voida puolustella vaan ainoastaan pyytää anteeksi niitä virheitä, joita Saksassa on tehty. Ne ovat ja pysyvät virheinä. Voitteko rehellisesti vakuuttaa minulle, että lukuja keskustelutilaisuuksissanne tarkastellaan sukupuoli- ja avioliittokysymyksiä vahvan ja elinvoimaisen historiallisen materialismin näkökulmasta? Sellainen käsittely edellyttää syvää ja monipuolista tietämystä, laajan aineiston selkeää marxilaista hallintaa. Mistä teillä riittää siihen voimia? Jos niitä olisi ollut, edellä kuvatun kaltaista kirjasta ei olisi käytetty opintomateriaalina luku- ja keskusteluilloissa. Sitä suositellaan ja levitetään kritiikittömästi. Mihin sitten johtaa sukupuoli- ja avioliittokysymysten epätyydyttävä marxilainen käsittely? Se johtaa siihen, että sukupuoli- ja avioliittoasioita ei nähdä suuren yhteiskunnallisen kysymyksen osaksi. Tärkein kysymys jää taka-alalle. Se ei aiheuta epäselvyyttä vain tässä kysymyksessä vaan haittaa ylipäänsä ajattelua, työläisnaisten luokkatietoisuutta."
"Ja sitten vielä eräs asia. Jo viisas Salomo sanoi muinoin, että aikansa kutakin. Sanokaa, onko nyt oikea aika antaa työläisnaisten pohtia kuukausikaupalla sitä, miten rakastellaan ja saadaan rakkautta, miten pitää seurustella ja hankkia seuraa — tämä kaikki luonnollisesti menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa eri kansojen keskuudessa? Tätä sitten kutsutaan komeasti historialliseksi materialismiksi. Nyt on kaikkien työläisnaisten ajatukset suunnattava proletaariseen vallankumoukseen. Vain se luo pohjan avioliitto- ja sukupuolisuhteiden välttämättömälle uudistamiselle. Nyt ovat ensi sijalla totisesti toisenlaiset ongelmat kuin Australian alkuasukkaiden avioliittomuodot tai vanhan ajan sisarus- avioliitot. Saksan proletariaatin päiväjärjestyksessä ovat entistä tärkeämmällä sijalla sellaiset kysymykset kuin neuvostojen luominen, Versailles'n rauha ja sen vaikutukset työläisnaisten asemaan, työttömyys, alenevat palkat, verot jne. Lyhyesti sanottuna olen sitä mieltä, että tällainen työläisnaisten yhteiskunnallinen ja poliittinen valistaminen on virheellistä. Kuinka olette voinut vaieta siitä? Teidän olisi pitänyt vastustaa sitä koko arvovallallanne."
Selitin kiivastuneelle ystävälleni, että en ollut kaihtanut arvostelemista ja väittelyjä johtavia naistovereita vastaan erinäisissä tilaisuuksissa. Mutta hänkin toki tiesi, että kukaan ei ole profeetta omassa maassaan ja sukukuntansa keskellä. Olin kritiikkini ansiosta herättänyt epäilyjä, että minussa oli jäljellä 'sosialidemokraattisen asennoitumisen ja vanhanaikaisen pikkuporvarillisuuden vahvoja jäänteitä'. Kuitenkaan osoittamani kritiikki ei ollut osoittautunut turhaksi. Sukupuoli- ja avioliittokysymys ei ole enää kurssien ja keskusteluiltojen keskipiste. Mutta Lenin kehitti ajatustaan vielä eteenpäin.
"Tiedän, tiedän", hän sanoi. "Monet epäilevät myös minua tässä suhteessa poroporvariksi, vaikka minulle se on vastenmielistä. Siihen sisältyy niin paljon teeskentelyä ja rajoittuneisuutta. Mutta minä suhtaudun tällaiseen arvosteluun tyynesti. Porvarillisen maailmankatsomuksen munasta juuri kuoriutuneet pienet kananpojat ovat heti äärettömän viisaita. Meidän on mukauduttava siihen ilman että luovumme näkemyksistämme. Myös nuorisoliike kärsii sukupuolikysymyksiin keskittymisen muodista sekä niiden ylenpalttisesta harrastamisesta."
Lenin painotti sanaa 'muoti' ja huitaisi samalla kädellään. "Kuten monet ovat minulle kertoneet", jatkoi hän puhumistaan, "sukupuolikysymykset ovat mieliaihe myös nuorisojärjestöissänne. Aiheesta kuuluu olevan riittävästi alustajia. Nuorisoliikkeessä tällainen hulluttelu on erityisen vahingollista, suorastaan vaarallista. Yksittäisten henkilöiden kohdalla se voi johtaa sukupuolielämän ylenpalttiseen kiihottumiseen, nuoruuden terveyden ja voiman haaskaamiseen. Heidän on taisteltava myös tätä ilmiötä vastaan. Nais- ja nuorisoliikkeellä on toki muitakin käsittelemisen arvoisia kysymyksiä. Naistovereiden tulisi kaikkialla olla säännöllisessä yhteistyössä nuorison kanssa. Se olisi 'äitiyden' jatkamista, laajentamista ja kohottamista yksilöllisestä yhteiskunnalliseen. On edistettävä naisten heräävää yhteiskunnallista toimintaa, jotta he pääsisivät irti yksilöllisen koti- ja perhepsykologian pikkuporvarillisesta ahtaasta kehästä. Tämä vain näin sivumennen sanottuna."
"Myös meillä huomattava osa nuorisosta on voimakkaasti mukana 'revisoimassa' porvarillista käsitystä ja moraalia sukupuolikysymyksistä. Ja minun on lisättävä, että kyseessä on huomattava osa parasta, todella lupaavaa nuorisoamme. Asia on siten kuin juuri mainitsitte. Maailmansodan ja alkaneen vallankumouksen ilmapiirissä yhteiskunnan taloudelliset peruslait muuttuivat ja kumosivat vanhat ideologiset arvot ja irtautuivat siten niitä sitovasta voimasta. Uudet arvot kehkeytyivät hitaasti, taistelun tietä. Myös ihmisten välisissä suhteissa, miehen ja naisen välisissä suhteissa, läpikäyvät tunteet ja ajatukset vallankumouksen. Uusia rajauksia tehdään yksilön ja yhteisön oikeuksiin sekä yksilön velvollisuuksiin. Asiat ovat kuitenkin vielä täysin kaoottisessa tilassa. Erilaisten keskenään vastakkaisten tendenssien suunnat ja voimakkuus eivät toistaiseksi ole täysin selvillä. Kehitys on hidasta ja tuskallista; sen kuluessa häviää vanhaa ja syntyy uutta. Näin on myös sukupuolisuhteiden, avioliiton ja perheen kohdalla. Henkisesti voimakkaimmat ja parhaat ihmiset inhoavat syvästi vaikeasti purettavissa olevan porvarillisen avioliiton rappeutuneisuutta, mädännäisyyttä ja likaisuutta, sen miehelle tarjoamaa vapautta ja naiselle tarjoamaa orjuutta, sukupuolimoraalin ja sukupuolisuhteiden iljettävää valheellisuutta."
"Porvarillisen valtion porvarillista avioliittoa ja perhettä koskevat paineet kärjistävät ristiriitoja ja lisäävät pahuutta. Kyseessä on ns. 'pyhän' omaisuuden paine, joka pyhittää kaupallisuuden, alhaisuuden ja likaisuuden. 'Kunnollisen' porvarillisen yhteiskunnan tavanomainen valheellisuus huolehtii sitten kyllä lopusta. Ihmiset hakevat oikeuksiaan vallitsevia epäkohtia ja luonnottomuutta vastaan. Ja yksilön tunteet muuttuvat nopeasti sinä aikana, jolloin mahtavat valtiot kukistuvat, entiset valtasuhteet murtuvat ja koko yhteiskunnallinen maailma alkaa luhistua. Sukupuoli- ja avioliittouudistus sanan porvarillisessa mielessä ei riitä. Vallankumous sukupuolisuhteissa ja avioliitossa lähestyy ja on sopusoinnussa proletaarisen vallankumouksen kanssa. On selvä, että näin syntynyt erittäin sekava kysymysten vyyhti askarruttaa erityisesti naisia ja nuorisoa. Juuri nuoriso kärsii erityisen paljon nykyisistä sukupuolikysymykseen liittyvistä epäkohdista. Se kapinoi niitä vastaan kaikella nuoruuden innolla. Se on ymmärrettävää. Mikään ei olisi virheellisempää kuin saarnata nuorisolle luostariasketismia ja likaisen porvarillisen moraalin pyhyyttä. On kuitenkin varsin arveluttavaa, kun sukupuolikysymykset, jotka nousevat voimakkaasti esiin jo fyysisistä syistä, tulevat keskeisiksi myös henkisessä elämässä. Kuinka kohtalokkaita seurauksia sillä voikaan olla. Kysykääpä sitä joskus toveri Lilinalta[31]. Hänellä on kokemusta, koska hän on työskennellyt laajalti erilaisissa kasvatuslaitoksissa. Te tiedätte, että hän on todellinen ennakkoluuloton kommunisti."
"Nuorison muuttunut suhtautuminen sukupuolielämän kysymyksiin on luonnollisesti periaatteellista ja nojautuu teoriaan. Monet kutsuvat tätä suhtautumista 'vallankumoukselliseksi' ja 'kommunistiseksi'. He uskovat vilpittömästi, että se on sitä. Mutta minuun vanhaan mieheen se ei voi vaikuttaa. Vaikka en ole mikään synkkämielinen askeetti, vaikuttaa tämä nuorison — ja usein myös vanhempien ihmisten — ns. uusi 'seksuaalinen elämä' puhtaasti porvarilliselta, eräänlaiselta kunnon porvarillisen bordellin muunnokselta. Tällä kaikella ei ole mitään yhteistä sen vapaan rakkauden kanssa jollaisena me kommunistit sen ymmärrämme. Tunnette varmaankin kuuluisan teorian siitä, että kommunistisessa yhteiskunnassa sukupuolivietin, rakkauden tarpeen tyydyttäminen on yhtä yksinkertaista ja merkityksetöntä kuin 'vesilasillisen juominen'. Tämä ns. vesilasiteoria[32] on tehnyt osan nuorisostamme täysin hulluksi. Teoria on muodostunut kohtalokkaaksi monille pojille ja tytöille. Sen kannattajat väittävät olevansa marxilaisia. Kiitos vain sellaisesta marxilaisuudesta, joka johtaa kaikki ilmiöt ja muutokset yhteiskunnan ideologisessa päällysrakenteessa välittömästi ja suoraan sen taloudellisesta perustasta. Näin yksinkertaisia eivät asiat sentään ole. Eräs Friedrich Engels havaitsi tämän jo kauan sitten historiallisen materialismin kohdalla."
"Minä pidän kuuluisaa vesilasiteoriaa täysin epämarxilaisena ja kaiken lisäksi vielä epäsosiaalisena. Sukupuolielämässä ei vaikuta luonnolta saatu vaan myös se joka on kulttuurin synnyttämää, olkoon se sitten ylevää tai alhaista. Engels on kirjassaan "Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä" viitannut siihen, että on merkittävää, että yleinen suku- puolivietti kehittyy ja kypsyy yksilölliseksi rakkaudeksi toista sukupuolta kohtaan. Sukupuolten väliset suhteet eivät ole yksinomaan ilmausta vuorovaikutuksesta yhteiskunnan taloudellisen perustan ja niiden fyysisten tarpeiden kesken, jotka ovat osa ihmisen fysiologista kokonaisuutta. Ei ole marxilaisuutta vaan rationalismia selittää sukupuolisuhteissa tapahtuneet muutokset suoraan yhteiskunnan taloudellisesta perustasta irrottamalla ne välittömästä yhteydestään yhteiseen ideologiaan. Totta kai jano on sammutettava. Mutta käykö tavallinen ihminen normaalioloissa pitkäkseen kadulle juodakseen lätäköstä? Tai käyttääkö hän edes lasia, jota lukuisat huulet ovat koskettaneet? Kaikkea muuta tärkeämpi on kuitenkin asian yhteiskunnallinen puoli. Veden juominen on todella jokaisen oma asia. Mutta rakkauteen kuuluu kaksi ja kolmas uusi elämä voi syntyä. Tähän liittyy myös yhteiskunnallista mielenkiintoa, velvollisuus yhteisöä kohtaan."
"Kommunistina en tunne vähäisintäkään mieltymystä vesilasiteoriaan, en vaikka sitä mainostettaisiinkin 'rakkauden vapautumiseksi'. Ylipäätäänkään tällainen rakkauden vapautuminen ei ole uutta saatikka sitten kommunistista. Muistatte varmaankin, kuinka joskus viime vuosisadan puolivälissä saarnattiin kaunokirjallisuudessa 'sydämen vapautumista'? Porvarillisessa yhteiskunnassa se puettiin 'ruumiin vapautumisen' valekaapuun. Saarnaajat olivat tuolloin lahjakkaampia kuin tänään. Mitä taas käytäntöön tulee, niin sitä minun on erittäin vaikea arvioida. Tarkoitus ei ole, että arvosteluni avulla saarnaisin asketismia. Se ei ole tullut mieleenikään. Kommunismi ei tuo mukanaan askeesia vaan elämäniloa ja elinvoimaa täydellistyneen rakkauselämän kautta. Näkemykseni mukaan ei nykyisin voimakkaasti korostettu seksuaalisuus tuo mukanaan elämäniloa ja elinvoimaa vaan vähentää sitä. Vallankumouksen aikakaudella se on erittäin paha asia."
"Varsinkin nuoriso tarvitsee elämäniloa ja elinvoimaa; tervettä urheilua, kilpailuja, uintia, vaelluksia, erilaisia ruumiinharjoituksia ja monipuolisia henkisiä harrastuksia. Lukekaa, opiskelkaa ja tutkikaa yhdessä niin paljon kuin mahdollista. Tämä kaikki antaa nuorisolle enemmän kuin ikuiset esitelmät ja keskustelut seksuaalisista ongelmista ja niiden ilmenemisestä. Terve sielu terveessä ruumiissa. Ei munkki eikä mikään Don Juan, mutta ei myöskään mikään saksalainen poroporvari niiden välimuotona. Tunnette varmaankin erään toveri X:n. Hän on erinomainen poika, poikkeuksellisen lahjakas. Mutta minä pelkään, että hänestä kaikesta huolimatta ei tule koskaan mitään kunnollista. Hän ajautuu naisseikkailusta toiseen. Se ei ole hyvä asia poliittisen taistelun ja vallankumouksen kannalta. En ole myöskään vakuuttunut siitä, että naiset, jotka yhdistävät romaanit poliittiseen toimintaan, kestäisivät taistelussa. Sama koskee miehiä, jotka juoksevat jokaisen hameen perässä ja antavat jokaisen nuoren naisen panna päänsä pyörälle. Ei, sellainen ei todellakaan sovi yhteen vallankumouksen kanssa." Lenin ponkaisi pystyyn, löi nyrkillä pöytään ja otti muutamia askelia huoneessa.
"Vallankumous vaatii sekä joukoilta että yksilöltä voimien keskittämistä ja ponnistamista. Se ei siedä sellaisia orgiatiloja, jotka ovat niin ominaisia d'Annunzion[33] rappiolle joutuneille sankareille. Sukupuolielämän hillittömyys on merkki porvarillisesta mädännäisyydestä. Proletariaatti on nouseva luokka. Sen ei tarvitse päihtyä tai kiihottua sen enempää suku- puolikysymyksistä kuin alkoholistakaan. Se ei saa eikä se haluakaan unohtaa kapitalismin iljettävyyttä, likaisuutta ja raakuutta. Sen voimakkaimpina liikevoimina ovat sen luokka-asema ja kommunistiset ihanteet. Selkeys on se mitä se tarvitsee. Juuri sen vuoksi, toistettakoon se vielä kerran, voimia ei saa tuhlata. Itsehillintä ja itsekuri eivät merkitse orjuutta, eivät myöskään rakkauselämässä. Mutta suotakoon anteeksi Clara, olen poikennut kovin kauaksi alkuperäisestä aiheestamme. Miksi ette palauttanut minua järjestykseen? Huolestuneisuus sai kieleni laulamaan, sillä nuorisomme tulevaisuus on lähellä sydäntäni. Nuoriso on osa vallankumousta, ja mikäli porvarillisen yhteiskunnan haitalliset ilmiöt pääsevät tunkeutumaan myös vallankumouksen maailmaan — samalla tavoin kuin eräät vahingolliset rikkaruoho- lajit — on parempi nousta ajoissa niitä vastaan. Ja ovathan käsittelemämme kysymykset toki myös olennainen osa naiskysymystä."
Lenin oli puhunut erittäin innostuneesti ja vakuuttavasti. Saattoi tuntea, että hänen jokainen sanansa tuli suoraan sydämestä, hänen kasvonilmeensäkin kertoivat sen. Tarmokas kädenliike korosti usein hänen ajatustaan. Ihmettelin, että Lenin erittäin suurten ja kauaskantoisten poliittisten kysymysten ohella kiinnitti niin paljon huomiota myös yksittäisiin ilmiöihin ja analysoi niitä. Eikä vain Neuvosto-Venäjän ilmiöitä vaan myös sitä, mikä tapahtui eri kapitalistisissa maissa. Erinomaisena marxilaisena hän käsitti yksityisen, missä muodossa se sitten ilmenikään, suhteessa suureen ja kokonaiseen, yksityisen merkityksen yleiselle. Hänen elämänhalunsa oli kuin vastustamaton luonnonvoima suunnattu vääjäämättä yhteen päämäärään: vallankumouksen nopeuttamiseen joukkojen toiminnan kautta. Hän arvioi kaiken sen mukaan, miten se vaikutti kansallisella ja kansainvälisellä tasolla vallankumouksen tietoisiin taistelujoukkoihin. Hän näki aina edessään yhtenäisen ja jakamattoman proletaarisen maailmanvallankumouksen ja huomioi tällöin eri maiden erikoispiirteet ja erilaiset kehitysvaiheet*
"Kuinka minua harmittaakaan, että sadat ja tuhannet eivät voineet kuulla sanojanne, toveri Lenin", huudahdin. "Minua Teidän ei tarvitse käännyttää, mutta olisi ollut erittäin tärkeää, että sekä ystävät että viholliset olisivat saaneet kuulla mielipiteenne."
Lenin naurahti hyväntuulisesti. "Ehkäpä minä vielä joskus puhun tai kirjoitan juuri käsittelemistämme kysymyksistä. Mutta vasta myöhemmin, sillä nyt on kaikki aika ja voimat keskitettävä muihin kysymyksiin. Meillä on tärkeämpiä ja vaikeampia ongelmia. Taistelu neuvostovaltion olemassaolosta ja lujittamisesta ei pääty vielä pitkään aikaan. Meidän on sopeuduttava Puolan kanssa käydyn sodan lopputulokseen parhaalla mahdollisella tavalla. Etelässä on vastassamme vielä Wrangel[34]. Olen vakuuttunut siitä, että selviämme hänestä. Se antaa ajattelemisen aihetta Englannille ja Ranskalle sekä heidän pikkuvasalleilleen. Mutta jäljelle jää vielä työmme vaikein osa eli rakentaminen. Sen myötä tulevat ajankohtaisiksi myös sukupuolisuhteita, avioliittoa ja perhettä koskevat kysymykset. Siihen saakka on tapeltava siellä, missä se on tarpeellista. Teidän on estettävä näiden kysymysten epämarxilainen käsitteleminen, joka antaa elintilaa erilaisille hajottaville poikkeamille ja vääristelyille. Ja nyt pääsen lopulta käsittelemään Teidän tehtäviänne."
Lenin katsahti kelloonsa. "Minulle varatusta ajasta on jo puolet kulunut, joten minun on syytä pitää kiirettä", hän totesi. "Teidän tulisi laatia pääsuuntaviivat naisjoukkojen keskuudessa tehtävälle kommunistiselle työlle. Tunnen periaatteelliset näkemyksenne ja käytännön kokemuksenne. Sen vuoksi voimme keskustella työstä lyhyesti. Joten, millaisiksi olette ajatellut näitä suuntaviivoja?"
Kerroin lyhyesti näkemykseni. Lenin nyökytteli muutaman kerran hyväksyvästi keskeyttämättä kuitenkaan minua. Lopetettuani katsahdin häneen kysyvästi. "Oikein hyvä", hän sanoi. "Puhukaa työstä vielä Zinovjevin kanssa. Olisi myös hyvä, jos kertoisitte kysymyksestä johtavien naistovereiden kokouksessa ja keskustelisitte siitä. On todella vahinko, että toveri Inessa ei ole täällä. Hän on sairastuttuaan matkustanut Kaukasukselle[35]. Kirjoittakaa suuntaviivat käymienne keskustelujen jälkeen. Työryhmä käy ne läpi ja toimeenpaneva komitea hyväksyy ne lopullisesti. Puutun tässä vain eräisiin pääkohtiin, joista olen täysin samaa mieltä kanssanne. Katson niiden olevan tärkeitä myös jokapäiväiselle agitaatio- ja propagandatyöllemme, koska se valmistaa meitä tulokselliseen toimintaan ja taisteluun."
"Suuntaviivoissa on selkeästi ilmaistava se, että naisten todellinen vapautuminen on mahdollinen vain kommunismin vallitessa. On selvitettävä yksityiskohtaisesti se yhteys, joka vallitsee naisen yhteiskunnallisen aseman sekä tuotantovälineiden yksityisomistuksen välillä. Siltä pohjalta on mahdollista vetää näkyvä rajalinja porvarilliseen naisasialiikkeeseen. Samalla luodaan perusta nähdä naiskysymys osana laajempaa yhteiskunnallista kysymystä ja yhdistää se lujasti proletaariseen taisteluun ja vallankumoukseen. Kommunistisen naisliikkeen tulee olla osa yleistä joukkoliikettä, johon eivät kuulu vain työläiset vaan kaikki riistetyt ja sorretut, kaikki kapitalismin ja muiden sortojärjestelmien uhrit. Tähän sisältyy myös naisliikkeen merkitys proletariaatin luokkataistelulle ja sen luovalle historialliselle tehtävälle, kommunistisen yhteiskunnan rakentamiselle. Voimme oikeutetusti olla ylpeitä siitä, että meillä on puolueessa ja Kommunistisessa Internationaalissa vallankumouksellisten naisten parhaimmisto. Mutta se ei riitä. Meidän on voitettava puolellemme miljoonat työtätekevät naiset kaupungeissa ja kylissä. Sitä vaatii taistelumme ja erityisesti yhteiskunnan kommunistinen muuttamistyö. Ilman naisia ei voi olla todellista joukkoliikettä."
"Ideologiset käsityksemme muodostavat pohjan myös järjestöllisille ratkaisuille. Ei mitään erillisiä kommunistisia yhdistyksiä naisille. Naiskommunistien tulee mieskommunistien lailla kuulua kommunistiseen puolueeseen, missä heillä on samat oikeudet ja samat velvollisuudet. Kukaan ei voi olla siitä eri mieltä. Emme kuitenkaan saa sulkea silmiämme eräältä tosiasialta. Puolueella tulee olla elimiä — työryhmiä, toimikuntia, valiokuntia, jaostoja tai miksi niitä kutsutaankin — joiden erityisenä tehtävänä on herättää laajat naisjoukot, liittää heidät puolueeseen ja pitää heidät puolueen vaikutuspiirissä. Tämän edellytyksenä on luonnollisesti systemaattinen työskentely nais- joukkojen keskuudessa. Meidän on koulutettava naiset, jotka olemme voittaneet puolellemme, varustettava heidät kommunistisen puolueen johdolla käytävään proletaariseen luokkataisteluun. Tällöin en tarkoita vain työläisnaisia, jotka työskentelevät tehtaissa tai lieden äärellä kotonaan. Tarkoitan myös talonpoikaisnaisia sekä pikkuporvariston eri kerrostumien naisia. Myös he ovat kapitalismin uhreja ja sodan seurauksena enemmän kuin koskaan ennen. Näiden naisjoukkojen epäpoliittinen, epäsosiaalinen, takapajuinen ajattelutapa, heidän suppea toiminta- piirinsä ja heidän koko elämäntapansa ovat tosiasioita. Olisi ehdottoman mieletöntä jättää heidät huomioimatta. Tarvitsemme erityiset elimet heidän keskuudessaan työskentelyä varten. Erityinen huomio tulee kiinnittää agitaatiomenetelmiin ja järjestötoiminnan muotoihin. Sellainen ei ole feminismiä vaan käytännön vallankumouksellista määrätietoisuutta."
Sanoin Leninille, että hänen näkemyksensä antoivat minulle arvokasta rohkaisua. Monet erittäin ansioituneet toverit vastustivat jääräpäisesti sitä, että puolue perustaisi erityiselimiä tekemään suunnitelmallista työtä naisjoukkojen keskuudessa. He pitivät sitä porvarillisena ja paluuna takaisin sosialidemokraattiseen traditioon. He todistelivat, että koska kommunistiset puolueet pitävät naisia täydellisen tasa-arvoisina, ei heitä varten tule luoda omia järjestöjä työtätekevien joukkojen keskuuteen. Naisiin tulisi suhtautua täysin samalla tavoin kuin miehiin. Kaikki pyrkimykset ottaa huomioon Leninin esittämät seikat agitaatio- ja järjestötyössä vastustajat leimaisivat opportunismiksi, petturuudeksi ja periaatteista luopumiseksi.
"Tuo ei ole mitään uutta eikä todista mitään", vastasi Lenin. "älkää antako sen johtaa itseänne harhaan. Miksi meillä ei ole missään — ei edes täällä Neuvosto-Venäjällä — puolueessa yhtä paljon naisia kuin miehiä? Miksi ammatillisesti järjestäytyneiden työläisnaisten määrä on niin pieni? Tosiasiat antavat ajattelemisen aihetta. Kun kielletään välttämättömät työtätekevien naisten keskuudessa toimivat erityisjärjestöt, ilmaistaan sitä radikaalia kantaa, jota edustavat rakkaat ystävämme 'kommunistisessa työväenpuolueessa'[36]. Heidän mukaansa voi olla vain yksi ainoa järjestömuoto: työväestön liitto. Tiedän sen. Monet vallankumoukselliset vetoavat tähän periaatteeseen, milloin 'riittävät käsitteet puuttuvat', s.o. silloin kun järki kieltäytyy hyväksymästä päivänselviä tosiasioita, jotka kumminkin on otettava huomioon. Kuinka sellaiset 'puhtaiden periaatteiden suojelijat' suhtautuvat vallankumouspolitiikkamme esille nostamiin historiallisiin välttämättömyyksiin? Nuo puheet eivät kestä armottoman välttämättömyyden edessä. Ilman miljoonien naisten apua emme voi toteuttaa proletariaatin diktatuuria emmekä viedä läpi kommunistista rakennustyötä. Meidän on etsittävä tie naisten luo. Meidän on opiskeltava ja tehtävä kokeiluja löytääksemme heidät."
"Teemme siksi täysin oikein, kun nostamme esille vaatimuksia naisten hyväksi. Kyse ei ole mistään minimi- tai reformiohjelmasta sosialidemokratian tai Toisen Internationaalin hengessä. Se ei merkitse sitä, että uskoisimme porvariston vallan ja porvarillisen valtion ikuisuuteen tai pitkään ikään. Emme myöskään pyri tyydyttämään naisten vaatimuksia pikkureformeilla ja siten houkuttelemaan heitä vallankumoustaistelun viitoittamalta tieltä. Siihen ei liity muissakaan suhteissa mitään reformistista petkutusta. Vaatimuksemme ovat vain käytännön johtopäätöksiä, jotka olemme vetäneet naisten huutavasta hädästä ja häpeällisestä alennustilasta, johon porvarillinen järjestys heidät heikkoina ja oikeudettomina sysää. Osoitamme tällä tavoin tuntevamme naisten hädän ja sorronalaisuuden, tuntevamme miehen etuoikeutetun aseman. Me vihaamme, todella vihaamme sitä ja haluamme hävittää kaiken sen, mikä painaa ja piinaa työläisnaista, talonpoikaisnaista, pieneläjän vaimoa ja monessa suhteessa jopa omistavaan luokkaan kuuluvan miehen vaimoa. Ne oikeudet ja yhteiskunnalliset toimenpiteet, joita vaadimme porvarilliselta yhteiskunnalta naisen hyväksi, osoittavat että ymmärrämme naisen aseman ja edut ja tulemme ottamaan ne huomioon myös proletariaatin diktatuurin vallitessa. Emme tee sitä kuitenkaan lamaannuttavien ja turruttavien huoltotoimenpiteiden avulla vaan kuten vallankumoukselliset, jotka kutsuvat naisia tasa-arvoisina ja vertaisinaan työskentelemään talouden ja ideologisen päällysrakenteen uudistamisen hyväksi."
Vakuutin Leninille, että olin samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta samalla totesin, että hänen näkemyksensä tulee kohtaamaan myös vastustusta. Epävarmat ja ahdistuneet tunneihmiset tulevat torjumaan sen arveluttavana opportunismina. Ei voida myöskään kieltää, että nykyiset vaatimuksemme naisten aseman parantamiseksi voidaan ymmärtää ja tulkita väärin.
"Vielä mitä." huudahti Lenin hieman ärtyneenä. "Tämä vaara koskee kaikkea mitä sanomme tai teemme. Jos sellaista peläten jätämme tekemättä hyödylliset ja tärkeät toimenpiteet, niin voisimme yhtä hyvin ryhtyä intialaisiksi pylväspyhimyksiksi. Ei liikahdustakaan, koska muutoin voisimme syöksyä alas periaatteidemme pylvään nokasta. Meidän tapauksessamme ei ole kyse vain siitä, miten vaadimme. Uskoisin tehneeni sen kyllin selväksi. On selvää, että esittäessämme vaatimuksiamme naisten hyväksi emme saa toistaa niitä propagandistisesti kuin sormeilisimme rukousnauhaa. Ei, sillä tilanteesta riippuen meidän on taisteltava milloin minkäkin vaatimuksen puolesta, aina kuitenkin luonnollisesti muistaen proletariaatin yhteiset edut."
"Jokainen sellainen taistelu saattaa meidät ristiriitaan kunnioitetun porvarillisen "päällystön" ja sen yhtä kunnioitettujen lakeijoiden kanssa. Se pakottaa jälkimmäiset joko taistelemaan rinnallamme — mitä he eivät halua — tai paljastamaan todelliset pyrkimyksensä. Taistelu siis nostaa meidät esille ja paljastaa kommunistiset kasvomme. Se hankkii meille laajojen naisjoukkojen luottamuksen. He tuntevat olevansa riistettyjä, orjuutettuja ja alaspainettuja, ja syy on miesten, työnantajien ja koko porvarillisen yhteiskunnan herruuden. Kaikkien pettämät ja hylkäämät työtätekevät naiset tuntevat, että heidän on taisteltava meidän rinnallamme. Onko minun siis vielä todistettava Teille jollain erityisellä tavalla, että myös taistelun naisten vaatimusten puolesta on oltava sidoksissa varsinaiseen päämäärään: vallankumoukseen, proletariaatin diktatuurin pystyttämiseen? Tällä hetkellä ja myös jatkossa se on kaiken A ja O. Tämä on ehdottoman selvä asia. Mutta työtätekevän kansan laajat naisjoukot eivät ole kovinkaan halukkaita tulemaan mukaan vallankumoukselliseen taisteluun, jos toitotamme jatkuvasti vain yhtä ja samaa vaatimusta, ei vaikka meillä olisi apunamme Jerikon muurit kaataneet pasuunat. Ei, ei. Meidän on kyettävä yhdistämään vaatimuksemme naisten kärsimyksiin, tarpeisiin ja toiveisiin. Heidän on tiedettävä, mitä proletariaatin diktatuuri merkitsee: täydellistä tasavertaisuutta miesten kanssa laissa ja käytännössä, perheessä, valtiollisessa elämässä ja yhteiskunnassa sekä lisäksi porvariston vallan kukistamista."
"Neuvosto-Venäjä todistaa sen; se on meille erinomaisena esimerkkinä." huudahdin väliin.
Lenin jatkoi: "Neuvosto-Venäjä nostaa naisten asemaa koskevat vaatimukset uuteen valoon. Proletariaatin diktatuurin aikana ne eivät enää ole taistelu- kysymys proletariaatin ja porvariston välillä. Toteuduttuaan nämä vaatimukset muodostavat kommunistisen järjestyksen yhden kulmakiven. Ne osoittavat muiden maiden naisille proletariaatin valtaannousun ratkaisevan merkityksen. Tulee selostaa tarkoin sitä eroa, joka on naisen asemalla täällä ja muissa maissa. Näin saadaan naisjoukot mukaan proletariaatin vallankumoukselliseen luokkataisteluun. Heidän mobilisointinsa on kommunistiselle puolueelle ja sen voitolle elinkysymys. Siksi sen on perustuttava periaatteiden selkeään ymmärtämiseen ja lujaan organisaatioon. Mutta älkäämme pettäkö itseämme. Yksittäisissä puolueissa ei tätä asiaa ymmärretä vieläkään oikein. Ne suhtautuvat odottavasti ja välinpitämättömästi tehtävään luoda työtätekevien naisten joukkoliike kommunistien johdolla. Ne eivät ymmärrä, että sellaisen joukkoliikkeen nostaminen ja ohjaaminen on tärkeä osa puolueen yleistä toimintaa, ne muodostavat jopa puolet puolueen yleisistä tehtävistä. Jos nämä puolueet joskus sattumalta tunnustavatkin voimakkaan ja päämäärästään tietoisen kommunistisen naisliikkeen tarpeellisuuden ja arvon, se tapahtuu vain platonisesti juhlapuheissa, mutta ei puolueen jokapäiväisen toiminnan tehtävänä ja velvollisuutena."
"Ne pitävät agitaatio- ja propagandatyötä naisjoukkojen herättämiseksi ja heidän vallankumouksellisen tietoisuutensa kohottamiseksi jonain toisarvoisena, vain kommunistinaisille kuuluvana tehtävänä. Kommunistinaiset asetetaan vastuuseen siitä, että eteenpäinmeno tällä alueella ei ole nopeampaa ja voimakkaampaa. Tällainen asenne on täysin virheellinen. Todellista separatismia ja naisten tasa-arvoisuutta à la rebours kuten ranskalaiset sanovat, s.o. naisten tasa-arvoisuutta nurinpäin. Mihin sitten perustuvat yksittäisten puolueittemme väärät näkemykset? Viime kädessä kyse ei ole mistään muusta kuin naisen ja hänen työnsä aliarvioimisesta. Niinpä niin. Valitettavasti myös monien venäläisten tovereiden kohdalla pitää paikkansa lause: "Raaputtakaa kommunistia, niin alta paljastuu poroporvari." Pitää tietenkin raaputtaa häntä oikeasta paikasta, hänen suhtautumisestaan naisen asemaan. Voiko tästä olla selvempää todistetta kuin se, miten miehet rauhallisina katselevat, kun naiset raatavat ja kuluttavat itseään vähäpätöisissä askareissa; yksitoikkoisessa, rasittavassa, aikaa ja voimia vievässä kotitaloustyössä? Miehet katselevat, kuinka naisen näköpiiri siinä supistuu, ajattelun terävyys heikkenee ja tahdonvoima vähenee. En puhu nyt luonnollisestikaan porvarisnaisista, jotka teettävät kaikki kotityöt, jopa lastenhoidon, palkollisillaan. Se mitä olen sanonut, koskee naisten suurta enemmistöä, myös työläisten vaimoja, jotka viettävät jo päivät tehtaissa työtä tehden."
"Hyvin harvat miehet, edes työläisetkään, ajattelevat, kuinka paljon he voisivat helpottaa vaimojensa työtaakkaa ja huolia, jos he vain haluaisivat auttaa ns. 'naisten töissä'. Mutta eihän toki, sehän olisi vastoin miehen 'oikeuksia ja arvoa'. Nuo oikeudet edellyttävät, että hän saa nauttia rauhassa ansaitsemastaan levosta ja mukavuudesta. Naisen kotielämä on päivittäistä uhrautumista tuhansien pikkutehtävien vuoksi. Miesten vanha valtaoikeus elää yhä piilevänä. Myös hänen orjattarensa kostaa hänelle piilevästi. Naisen takapajuisuus sekä se, että hän ei ymmärrä miehensä vallankumouksellisia ihanteita, vähentää miehen taistelutahtoa ja päättäväisyyttä. Ne ovat niitä pieniä toukkia, jotka hitaasti ja huomaamatta jäytävät ja nakertavat vallankumouksellisuuden perustaa. Tunnen työläisten elinoloja muustakin yhteydestä kuin kirjoista. Naisjoukkojen keskuudessa tekemämme kommunistinen työ, koko poliittinen toimintamme ylipäänsä, sulkee sisäänsä myös aimo annoksen kasvatustyötä miesten keskuudessa. Meidän on kitkettävä juuriaan myöten pois aikaisempi 'herra-asenne' sekä puolueesta että joukkojen keskuudesta. Se kuuluu poliittisiin tehtäviimme samalla tavoin kuin tarve muodostaa mies- ja naistovereista sellainen etujoukko, joka on saanut perusteellisen teoreettisen ja käytännön koulutuksen puolueen toiminnan hoitamisesta ja ohjaamisesta työtätekevien naisten keskuudessa."
Kysymykseeni nykyoloista Neuvosto-Venäjällä Lenin vastasi: "Proletariaatin diktatuurin hallitus — yhteistyössä kommunistisen puolueen ja ammattiliittojen kanssa — tekee tietenkin kaikkensa, jotta voitettaisiin sekä miesten että naisten takapajuiset ajatukset ja vietäisiin siten pohjaa vanhalta ei-kommunistiselta ajattelutavalta. Miesten ja naisten täydellinen tasa-arvoisuus lainsäädännössä on itsestäänselvyys. Kaikilla alueilla on havaittavissa vilpitön pyrkimys toteuttaa tätä tasa-arvoisuutta. Me vedämme naisia mukaan yhteiskuntatalouteen, hallintoon ja lainsäädäntötyöhön. Järjestämme heille kursseja ja avaamme oppilaitoksia. Tällä tavoin kehitämme heidän ammatillisia ja yhteiskunnallisia valmiuksiaan. Perustamme yhteiskeittiöitä ja kansanruokaloita, pesuloita ja korjaamoja, lastenseimiä ja lastentarhoja, orpokoteja ja erilaisia kasvatuslaitoksia. Sanalla sanoen, pyrimme vilpittömästi toteuttamaan ohjelmamme kohtia siirtämällä yksityisten kotitalouksien taloudellisia ja kasvatustehtäviä yhteiskunnalle. Näin nainen vapautuu kotiorjuudestaan ja riippuvuudestaan mieheen. Hän saa mahdollisuuden vaikuttaa kykyjensä ja taipumustensa mukaan yhteiskunnan toimintaan. Lapset saavat suotuisammat kehittymismahdollisuudet kuin mitä heillä olisi kotonaan. Meillä on maailman edistyksellisin naistyön työsuojelulainsäädäntö. Järjestäytyneiden työläisten valtuuttamat henkilöt huolehtivat sen toteuttamisesta. Olemme rakentaneet synnytyslaitoksia, suojakoteja ja lastenneuvoloita äideille ja pienokaisille; olemme järjestäneet kursseja pikkulasten hoitamisesta, näyttelyjä lastensuojelusta ja muuta vastaavaa. Teemme mitä vakavinta työtä tyydyttääksemme varattomien ja työttömien naisten tarpeita."
"Tiedämme varsin hyvin, että tämä kaikki on vielä pientä verrattuna työtätekevien naisjoukkojen tarpeisiin ja että se ei vielä merkitse heidän todellista vapautumistaan. Kuitenkin se on ollut valtava edistysaskel verrattuna siihen, mitä kapitalistisella tsaarinajan Venäjällä oli tarjottavanaan. Se on paljon myös verrattuna tilanteeseen siellä, missä kapitalismi yhä vallitsee. Se merkitsee kuitenkin kelpo askelta oikeaan suuntaan, jonne myös jatkossa kuljemme kaikella tarmollamme. Siitä voitte siellä ulkomailla olla varmoja. Sillä joka päivä neuvostovaltion olemassaolo osoittaa yhä selvemmin, että ilman naisjoukkoja me emme pääsisi eteenpäin. Kuvitelkaa, mitä se merkitsee maassa, jossa yli 80 % väestöstä on talonpoikia. Pientalonpoikatalous merkitsee yksityistaloutta, johon nainen on sidottu. Tässä suhteessa Teidän asianne ovat paljon paremmin kuin meidän. Sillä edellytyksellä kuitenkin, että työläisenne tajuavat olevansa vihdoinkin historiallisesti kypsiä vallankumoukseen. älkäämme antako siksi suurtenkaan vaikeuksien lannistaa mieltämme. Vaikeudet vain lisäävät voimiamme. Käytännön pakko työntää meidät uudelle tielle myös naisjoukkojen vapauttamisessa. Toverillisuus yhdessä neuvostovaltion tarjoaman perustan kanssa saa ihmeitä aikaan; kommunistinen toverillisuus, ei sellainen porvarillinen toverillisuus, jota reformistit saarnaavat ja joka on menettänyt vallankumouksellisen intonsa kuin huokea etikka väkevyytensä. Käsi kädessä toverillisuuden kanssa on kuljettava myös henkilökohtaisen aloitteellisuuden, joka muuttuu yhteisön toiminnaksi ja sulautuu siihen. Proletariaatin diktatuuri merkitsee sitä, että kommunismin toteutuessa nainen vapautuu myös maaseudulla. Siksi odotammekin paljon teollisuutemme ja kansantaloutemme sähköistämiseltä. Se on suurenmoinen tehtävä. Sen toteuttamisessa tulee olemaan ennennäkemättömän suuria vaikeuksia. Niiden voittamiseksi tarvitaan välttämättä mahtavia voimia. Siinä tarvitaan siksi myös miljoonien työläisnaisten voimia."
Viimeisten kymmenen minuutin aikana oli oveen koputettu jo kaksi kertaa. Lenin oli silti jatkanut puhumistaan. Nyt hän aukaisi oven ja huusi: "Tulen heti." Kääntyen puoleeni hän lisäsi hymyillen: "Rakas Clara, taidan käyttää hyväkseni sitä, että olen keskustellut naisihmisen kanssa. Selitän myöhästymiseni syyksi tietenkin tunnetun naisille ominaisen puheliaisuuden. Tosin tällä kertaa ei puhelias ole ollut suinkaan nainen vaan mies. Mutta minun on kyllä tunnustettava, että Te osaatte kuunnella todella hyvin. Kenties juuri se saikin minut puhumaan näin paljon."
Tämän leikkisän huomautuksen aikana Lenin auttoi takin ylleni. "Teidän on pukeuduttava lämpimämmin", hän sanoi huolehtivasti, "Moskova ei ole mikään Stuttgart. Jonkun tulisi katsoa peräänne. älkää vilustuttako itseänne. Näkemiin." Hän puristi lujasti kättäni.
Noin kaksi viikkoa myöhemmin keskustelin Leninin kanssa uudelleen naiskysymyksestä. Hän tuli jälleen tapaamaan minua. Kuten melkein aina, oli hänen vierailunsa nytkin odottamaton, tulos eräänlaisesta improvisaatiosta kesken jättiläismäisen työtaakan, joka voittoisan vallankumouksen johtajalla oli. Lenin vaikutti erittäin väsyneeltä ja huolestuneelta. Taistelu Wrangelin lyömiseksi ei ollut ratkennut vielä lopullisesti, ja suurempien kaupunkien elintarvikehuolto oli neuvostohallitusta vastassa kuin vaitelias sfinksi.
Lenin kysyi, miten oli suuntaviivojen tai teesien laita. Kerroin, että suuri valiokunta oli pitänyt istunnon, johon olivat osallistuneet kaikki Moskovaan saapuneet johtavat naiskommunistit ja jossa he olivat kertoneet näkemyksistään. Teesit olivat valmiit ja ne oli määrä käsitellä nyt pienessä valiokunnassa. Leninin mielestä oli huolehdittava siitä, että Internationaalin kolmas kongressi käsittelee kysymyksen riittävän perusteellisesti[37]. Jo sillä tavoin oli mahdollista voittaa monia tovereiden ennakkoluuloja. Erityisesti naistovereiden tuli tarttua asiaan ja tarmokkaasti.
"Ei pidä jaaritella kuten kelpo muorien vaan on puhuttava lujalla ja selkeällä äänellä kuten taistelijoiden", huudahti Lenin vilkkaasti. "Kongressi ei ole mikään salonki, jossa naiset yrittävät tenhota toisensa viehätysvoimallaan kuten romaaneissa. Kongressi on taisteluareena, jossa kamppaillaan vallankumouksellisessa toiminnassa tarvittavista tiedoista. Osoittakaa, että kykenette taistelemaan, ensisijassa tietenkin vihollista vastaan, mutta tarpeen vaatiessa myös puolueen sisällä. Kysymys on suurista naisjoukoista. Me venäläiset tulemme kannattamaan kaikkia ehdotuksia ja toimenpiteitä, jotka auttavat voittamaan naiset puolellenne. Mikäli nämä joukot eivät ole kanssamme, saattaa vastavallankumouksen onnistua johtamaan ne meitä vastaan. Tämä tulee aina muistaa."
"Meidän on saatava naisjoukot puolellemme, vaikka heidät, kuten meilläpäin sanotaan, olisi kahlein sidottu taivaaseen", huudahdin tarttuen Leninin ajatukseen. "Tässä vallankumouksen ilmapiirissä, joka on täynnä kuohuvaa elämää ja jonka sydän lyö nopeasti ja voimakkaasti, mieleeni on tullut suunnitelma työtätekevien naisjoukkojen suuresta kansainvälisestä esiintymisestä. Varsinaisen sysäyksen sille ovat antaneet Venäjällä pidetyt suuret puolueeseen kuulumattomien naisten kongressit. Meidän olisi uskallettava yrittää siirtää tällainen toiminta kansalliselta tasolta kansainväliselle. On tosiasia, että maailmansota on ravistellut mitä voimakkaimmin laajoja eri yhteiskuntakerroksiin ja -luokkiin kuuluvia nais- joukkoja. Ne kuohuvat ja ovat lähdössä liikkeelle. Naisilla on jatkuvia toimeentuloa ja olemassaolon sisältöä koskevia huolia, joista useimmilla heistä ei aikaisemmin ollut aavistustakaan saatikka sitten selkeää kuvaa. Porvarillinen yhteiskunta ei kykene antamaan näihin kysymyksiin selkeää vastausta. Vain kommunistit voivat sen tehdä. Tämä olisi tehtävä tiettäväksi kapitalististen maiden mitä laajimmille naisjoukoille. Tätä tarkoitusta varten tulisi kutsua koolle puolueista riippumaton kansainvälinen nais- kongressi."
Lenin ei vastannut välittömästi. Hänen katseensa näytti sisäänpäin kääntyneeltä. Huulet tiukasti yhteenpuristettuina, alahuuli hieman eteenpäin työnnettynä, hän mietti asiaa. "Niin", sanoi hän sitten, "se meidän pitää tehdä. Suunnitelma on hyvä. Mutta hyväkään, ei edes paras mahdollinen, suunnitelma ei riitä, jos sitä ei toteuteta kunnolla. Oletteko jo ajatellut käytännön toteutusta? Mitä mieltä olette siitä?"
Kerroin Leninille tarkoin, mitä ajattelin käytännön valmisteluista. Ensiksi oli tiiviissä yhteistyössä kansallisten jaostojen kanssa perustettava eri maiden naiskommunisteista koostuva työryhmä, jonka tehtäväksi annettaisiin kongressin valmistelu, toteuttaminen ja arviointi. Alkaisiko työryhmä toimia heti virallisesti ja julkisesti, oli mitä suurimmassa määrin tarkoituksenmukaisuuskysymys. Työryhmän jäsenten ensimmäisenä tehtävänä oli joka tapauksessa ottaa yksittäisissä maissa yhteyttä ammatillisesti järjestäytyneisiin työläisnaisiin, proletaarista alkuperää oleviin naisliikkeisiin, erilaisiin ja eri suuntauksia edustaviin porvarillisiin naisliikkeisiin sekä myös huomattaviin naispuolisiin lääkäreihin, opettajiin, kirjailijoihin. jne. Näiden kansallisten työryhmien jäsenistä tuli muodostaa kansainvälinen komitea, jonka tehtävänä oli huolehtia kansainvälisen kongressin valmisteluista, kokoonkutsumisesta, työjärjestyksestä sekä tapahtumapaikasta ja -ajasta.
Kongressin tuli käsitykseni mukaan käsitellä ensi sijassa naisen oikeutta omaan ammattiin ja työhön. Samaan kokonaisuuteen liittyivät myös kysymykset työttömyydestä, 8-tuntisesta työpäivästä ja naistyövoiman suojelusta, ammattiliittojen perustamisesta, äitien ja lastensuojelusta, yhteiskunnallisista toimenpiteistä työssäkäyvien naisten ja kotiäitien aseman helpottamiseksi jne. Edelleen esityslistalla oli oltava naisten asema perhettä ja avioliittoa koskevassa lainsäädännössä sekä valtiollisessa toiminnassa. Perusteltuani näkemykseni selostin, miten kansallisten työryhmien tuli eri maissa valmistella kongressia. Sitä tuli käsitellä perusteellisesti ja suunnitelmallisesti erilaisissa kokouksissa ja lehdistössä. Tällaisella toiminnalla oli erityisen suuri merkitys siksi, että sen tehtävänä oli herättää naisjoukot, johdattaa heidät käsittelemään vakavasti keskusteluissa esille nostettuja kysymyksiä sekä kiinnittää heidän huomiotaan kongressiin ja samalla myös Internationaaliin kuuluvien puolueiden toimintaan. Tuli kääntyä kaikkiin yhteiskuntakerrostumiin kuuluvien työtätekevien naisten puoleen, jolloin voitaisiin varmistaa, että kongressin työskentelyyn osallistuvat kaikkien em. järjestöjen edustajat sekä lisäksi edustajat naisten julkisista kokouksista. Kongressin tulee edustaa 'kansaa' aivan toisella tavalla kuin porvarillisten parlamenttien.
Kommunistien ei ymmärrettävistä syistä tullut olla vain liikkeellepanevana vaan myös johtavana voimana kongressiin liittyvässä valmistelutyössä. Eri jaostojemme tuli tukea heitä mitä tarmokkaimmin. Tämä kaikki koski luonnollisesti myös kansainvälisen komitean toimintaa ja tietenkin itse kongressityöskentelyä ja sen mahdollisimman laajaa hyväksikäyttöä. Kaikkien työjärjestyksessä mainittujen asioiden kohdalla tuli kongressille ehdottaa kommunistiset teesit ja niitä vastaavat päätöslauselmat, jotka tuli muotoilla periaatteellisuus säilyttäen ja perustella ne yhteiskunnallisten tapahtumien tieteellisellä analyysilla. Teesit tuli käsitellä etukäteen ja Kommunistisen Internationaalin toimeenpanevan komitean tuli ne hyväksyä. Kommunististen päätösten ja tunnusten tuli olla kongressin työskentelyn ja virallisen huomion keskipisteenä. Kongressin päätyttyä ne tuli propagandan ja agitaation avulla levittää naisjoukkojen keskuuteen, jotta ne myös jatkossa olisivat naisten joukkoesiintymisten keskeisenä tekijänä. Tämän kaiken välttämättömänä edellytyksenä oli tietenkin se, että naiskommunistit esiintyisivät kaikissa työryhmissä ja itse kongressissa yksimielisinä, että heidän yhteistyönsä olisi perusteellista, suunnitelmallista ja horjumatonta. Rivistä poistumiseen ei kenelläkään olisi oikeutta.
Puheeni aikana Lenin oli useaan kertaan nyökännyt päällään tai tehnyt lyhyitä hyväksymistä ilmaisevia huomautuksia. "Minusta tuntuu, rakas toveri", sanoi hän, "että olette pohtinut asiaa poliittiselta kannalta varsin perusteellisesti ja pääpiirteissään myös järjestelykysymysten kannalta. Olen vahvasti sitä mieltä, että nykyisessä tilanteessa sellainen kongressi olisi erittäin tärkeä. Sen avulla on mahdollista vetää puolellemme laajat naisjoukot. Erityisesti kysymys on kaikista ammatissa toimivista naisjoukoista; teollisuustyöntekijöistä, kotona työskentelevistä ja myös opettajista ja muista vastaavista virkanaisista. Se olisi erittäin hienoa. Ajatelkaapa tilannetta suurten taloudellisten kamppailujen ja poliittisten lakkojen yhteydessä. Mitä valtavaa lisää vallankumouksellisen proletariaatin voimaan nämä tietoiset naisjoukot merkitsisivätkään. Edellytyksenä on luonnollisesti, että pystymme vakuuttamaan heidät ja pitämään heidät jatkossa puolellamme. Saavutus olisi huomattava, suorastaan valtava. Mutta mitä ajattelette näistä kysymyksistä? On todennäköistä, että valtiolliset viranomaiset suhtautuvat kongressin järjestämiseen varsin epäluuloisesti, että he aikovat pyrkiä estämään sen. He tuskin kuitenkaan uskaltavat yrittää sitä väkivaltaisin keinoin. Teitä ei varmasti pelota heidän aikeensa. Mutta ettekö pelkää, että kommunistit valmistelevissa työryhmissä ja itse kongressissa jäävät alakynteen, kun määrällinen enemmistö on porvarillisilla ja reformistisilla naisedustajilla, joilla epäilemättä on enemmän kokemusta tällaisesta toiminnasta? Ja ennen kaikkea, luotatteko todella naistoveriemme marxilaiseen koulutukseen, että he muodostavat sellaisen iskujoukon, joka selviytyy kamppailusta kaikella kunnialla?"
Tähän vastasin Leninille, että viranomaiset tuskin käyvät panssarinyrkein kongressia vastaan. Rettelöiden ja väkivaltaisuuksien järjestäminen kongressia vastaan merkitsee päinvastoin sen arvovallan kasvamista. Ei-kommunististen ryhmien suuruutta ja kokemusta vastaan me naiskommunistit voisimme asettaa historiallisen materialismin tieteellisen paremmuuden yhteiskunnallisten ongelmien ymmärtämisessä ja käsittelemisessä sekä vaatimustemme johdonmukaisuuden näiden ongelmien ratkaisemiseksi. Lopuksi — eikä suinkaan vähäpätöisenä seikkana — me voimme korostaa proletaarisen vallankumouksen voittoa Venäjällä sekä sen perustavaa laatua olevia saavutuksia naisten vapautumisessa. Yksittäisten tovereiden heikko ja riittämätön koulutus ja kokemus on korvattavissa suunnitelmallisella valmistautumisella ja yhteistyöllä. Tässä suhteessa odotan erittäin paljon venäläisiltä naistovereilta. He muodostavat taistelujoukkomme lujan ytimen. Heidän kanssaan uskaltaisin ryhtyä huomattavasti vaativampiinkin taisteluihin kuin mistä kongressissa on kyse. Vaikka sitä paitsi häviämmekin äänestyksissä, niin on kiistaton tosiasia, että taistelumme nostaa kommunismin etualalle ja sillä on siten huomattava propagandistinen merkitys. Samalla se luo lähtökohtia tulevalle toiminnalle.
Lenin nauroi sydämellisesti. "Aina tuo sama ihastus venäläisiä naisvallankumouksellisia kohtaan. Niinpä niin, vanha rakkaus ei ruostu. Luulen Teidän tässä asiassa olevan oikeassa. Myös tappio on ankaran taistelun jälkeen voitto, koska se valmistaa tuleviin valloituksiin työtätekevien naisjoukkojen rinnalla. Kaiken kaikkiaan kyse on toimenpiteestä, joka on yrittämisen arvoinen. Tässä tapauksessa emme voi kokonaan jäädä tappiolle. Mutta luonnollisesti toivon voittoa, toivon sitä täydestä sydämestäni. Se lisäisi voimaamme huomattavasti, laajentaisi ja lujittaisi taistelurintamaamme, toisi riveihimme eloa, liikettä ja toimintaa. Sellainen on aina hyödyllistä. Lisäksi kongressi lisäisi levottomuutta, epävarmuutta ja ristiriitoja porvariston ja heidän reformististen ystäviensä keskuudessa. Voidaan hyvin kuvitella, ketkä kaikki osallistuisivat kongressiin yhdessä 'vallankumouksen hyeenoiden' kanssa, mikäli asiat menisivät heidän kannaltaan hyvin. Siellä esiintyisivät silloin uljaat ja kesytetyt naissosialidemokraatit Scheidemannin, Dittmannin ja Legienin[38] johdolla; paavin siunaamat tai Lutherin nimeen vannovat hurskaat naiskristityt; ilmielävät salaneuvosten tyttäret ja vastaleivotut hallitusneuvoksettaret; ladymaisen hienot englantilaiset naispasifistit sekä intomieliset ranskalaiset naisasianaiset. Mikä porvarillisen maailman sekasorto ja rappio kongressissa heijastuisikaan, mikä näköalattomuuden ja toivottomuuden ilmapiiri siellä huokuisikaan. Kongressi voimistaisi porvariston hajaannusta ja heikentäisi siten vastavallankumouksen voimia. Joka kerta kun vihollisen voima heikkenee, meidän voimamme kasvaa. Minä ^annatan kongressia, joten puhukaa siitä Grigoryn[39] kanssa. Hän ymmärtää täysin asian tärkeyden. Tulemme tukemaan kongressia kaikin keinoin, joten ryhtykää toimeen. Toivotan paljon menestystä taistelullenne."
Keskustelimme vielä tilanteesta Saksassa. Erityisen mielenkiintoinen oli edessä oleva "yhdentymiskongressi" vanhojen spartakistien ja Saksan riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen vasemmistosiiven kesken.[40] Sitten Lenin kiiruhti ulos ja tervehti samalla toverillisesti joitakin henkilöitä, jotka työskentelivät eräässä huoneessa hänen matkansa varrella.
Myös toveri Zinovjev hyväksyi suunnitelmani. Ryhdyin toiveikkaana valmistelutyöhön. Ajatus kongressin järjestämisestä kaatui kuitenkin saksalaisten ja bulgaarialaisten naistovereiden asenteeseen. Heidän asenteensa oli ratkaiseva, koska he muodostivat tuolloin parhaan kommunistisen naisliikkeen Neuvosto-Venäjän ulkopuolella. He vastustivat ehdottomasti kongressin järjestämistä.
Kun kerroin tästä Leninille, hän vastasi: "Mikä vahinko. Naistoverit ovat jättäneet käyttämättä loistavan tilaisuuden avata toiveikkaita näkymiä erittäin laajoille naisjoukoille. On menetetty mahdollisuus liittää heidät sitä kautta proletaariseen vallankumoukselliseen taisteluun. Kuka tietää, saadaanko vastaavaa tilaisuutta kovinkaan pian. Olisi ehdottomasti taottava niin kauan kuin rauta on kuumaa. Mutta tehtävä sellaisenaan jää edelleen jäljelle. Teidän on etsittävä tie niiden naisjoukkojen luo, jotka kapitalismi on sysännyt hirvittävään kurjuuteen. Teidän on ehdottomasti löydettävä tuo tie. Tästä välttämättömästä tehtävästä ei ole luopumista. Kapitalismia ei voida voittaa ja kommunismia ei voida rakentaa ilman kommunistien johtamaa järjestäytynyttä joukkotoimintaa. Siksi myös naisjoukot on vihdoin saatava liikkeelle."
Vallankumouksellisen proletariaatin ensimmäinen vuosi ilman Leniniä on kulunut. Tuo vuosi on osoittanut hänen työnsä kestävyyden ja hänen johtamistaitonsa nerokkuuden. Se on samalla osoittanut konkreettisesti, miten suuri ja korvaamaton koettu menetys on ollut. Tykinlaukaukset ilmoittivat suruhetken, jolloin Lenin vuosi sitten sulki ikuisiksi ajoiksi kauas ja syvälle näkevät silmänsä. Näen työtätekevän kansan vakavien miesten ja naisten loputtomien jonojen soluvan kohti Leninin viimeistä lepopaikkaa. Heidän surunsa on minun suruni, miljoonien suru. Mutta voimakkaana koetusta tuskasta nousee väkevän voimakkaana muisto, todellisuus, joka saa tuskaisan nykyhetken katoamaan. Muistan jokaisen sanan, jonka Lenin keskustelun aikana lausui. Näen kaikki muutokset hänen ilmeissään. . . Vallankumoustaistelijoiden veren värjäämät liput tekevät kunniaa Leninin haudan edessä. Lasketaan laakeriseppele. Jokainen on paikallaan. Heille omistan nämä vaatimattomat sivut.
Moskova, tammikuun loppu 1925
[A] Ks. myös tekstistä tehty varhaisempi suomennos. MIA huom.
[1] Luxemburg, Rosa (1871–1919), puolalainen vallankumouksellinen ja Saksan sosialidemokraattisen liikkeen tärkeimpiä johtajia. Oli Leninin läheinen työtoveri ja ystävä erinäisistä teoreettisista erimielisyyksistä huolimatta. Murhattiin Spartakus-kapinan yhteydessä Berliinissä 1919.
[2] Trotski, Lev (1879–1940) toimi vallankumouksen jälkeen ulkoasiain kansankomissaarina sekä vuosina 1918–1925 sota-asiain kansankomissaarina. Ajautui sittemmin ristiriitaan puolueen kanssa ja erotettiin vuonna 1927 jäsenyydestä.
[3] Ebert, Friedrich (1871–1925) oli Saksan sosiali demokraattisen puolueen oikeistosiiven tunnetuimpia johtajia ennen ensimmäistä maailmansotaa. Sodan jälkeen hän toimi Weimarin tasavallan ensimmäisenä presidenttinä (1919–1925) ja vastusti politiikassaan kiivaasti Saksan kommunistista puoluetta.
[4] Heine, Heinrich (1797–1856) oli eräs arvostetuimmista saksalaisista runoilijoista. Hänen vanhempansa olivat juutalaisia. Suurimman osan elämästään hän asui Saksassa. Kolmannessa valtakunnassa hänen runonsa joutuivat polttoroviolle. Vallankumouksellinen työväenliike on perinteisesti suhtautunut Heinen runouteen myönteisesti.
[5] Karlstadt, Andreas (n. 1480–1541) oli kuuluisa saksalainen uskonpuhdistaja.
[6] Puolan johtaja Pilsudski oli päättänyt käyttää hyväkseen Neuvosto-Venäjän heikkoutta Puolan alueellisen suuruuden palauttamiseksi. Huhtikuussa 1920 aloitettu hyökkäys kääntyi menestyksekkään alun jälkeen puolalaisten silmittömään pakoon ja herätti erityisesti Venäjällä toiveita vallankumouksen nopeasta leviämisestä länteen, aluksi Puolaan ja sieltä Saksaan.
[7] Daszynski, Ignacy oli Puolan työväenliikkeen perustajia ja pitkäaikaisia toimihenkilöitä. Hän liittyi sittemmin sosialidemokraatteihin ja tuki Pilsudskin poliittista linjaa Puolan itsenäistyttyä.
[8] Budjonnyi, Semjon (1883–1971), kuuluisa neuvostoliittolainen sotapäällikkö. Johti neuvostojoukkoja Puolassa vuonna 1920, sittemmin ylennettiin marsalkaksi.
[9] Radek, Karl (1885–1939), siirtyi vuonna 1917 Venäjälle ja työskenteli ulkoasiain kansankomissariaatissa vastaten erityisesti Saksan politiikkaan liittyvistä tehtävistä. Hän oli syntyjään puolalainen.
[10] Silloisessa Kaakkois-Puolassa sijainneessa Galitsiassa oli huomattavasti mm. ukrainalaista ja juutalaista väestöä sekä huomattava saksalainen vähemmistö puolalaisten lisäksi.
[11] Paroni P. N. Wrangel johti Etelä-Venäjällä ja Etelä-Ukrainassa operoineita vastavallankumouksellisia joukkoja lähinnä vuoden 1920 aikana. Hän oli viimeinen johtavista valkoisista sotapäälliköistä, jonka puna-armeija löi. Tappion jälkeen hän siirtyi länteen.
[12] Pjatakov, Georgi (1890–1937) oli ukrainalainen bolsevikki, joka toimi joukkojen komentajana Krimillä. Kansalaissodan jälkeen hän toimi Ukrainan neuvostohallituksessa sekä lähettiläänä Ranskassa.
[13] Lenin viittaa unkarilaiseen Bela Kuniin, joka vuonna 1919 oli Unkarin vallankumouksen johdossa ja joka vallankumouksen kukistamisen jälkeen toimi erilaisissa luottamustehtävissä Kommunistisessa Internationaalissa.
[14] Thalheimer, August, oli saksalainen vasemmisto- sosialidemokraatti ja sotapolitiikan vastustaja sekä eräs Saksan kommunistisen puolueen perustajista.
[15] Levi, Paul (1883–1930) kuului Saksan kommunistisen puolueen perustajiin ja valittiin puolueen johtajaksi keväällä 1919. Erotettiin puolueesta vuonna 1921, jonka jälkeen hän palasi Saksan sosialidemokraattiseen puolueeseen kuuluen sen vasemmistosiipeen.
[16] Kyseessä on Paul Levin kirjanen 'Unser Weg. Wider den Putschismus.' (Berlin 1921)
[17] Zinovjev, Grigori (1883–1936) työskenteli Leninin kanssa vuodesta 1901 lähtien ja toimi vallankumouksen jälkeen mm. Kommunistisen Internationaalin johdossa.
[18] Reuter (Friesland), Ernst, (1889–1953) liittyi kommunistiseen puolueeseen vuonna 1919, mutta erosi siitä jo 1920-luvulla liittyen sosialidemokraatteihin ja toimien maailmansodan jälkeen Länsi-Berliinin pormestarina.
[19] Ks. Lenin, Teokset, osa 32, s. 451–459, 466- 476, 477–495.
[20] Lenin tutustui häneen oleskellessaan vuosina 1914–1917 maanpaossa Sveitsissä.
[21] Rosa Luxemburg ja Karl Liebknecht murhattiin tammikuussa 1919, Leo Jogiches myöhemmin keväällä.
[22] Kysymys Paul Levin erottamisesta Saksan yhtyneestä kommunistisesta puolueesta käsiteltiin Kommunistisen Internationaalin johtoelimissä huhtikuun 29. pnä 1921. Päätös, joka hyväksyttiin myös Internationaalin toimeenpanevassa komiteassa, ei ollut ehdoton vaan Leville annettiin mahdollisuus saada jäsenyytensä myöhemmin takaisin. Hän ei kuitenkaan käyttänyt tätä mahdollisuutta hyväkseen.
[23] Kongressi istui Moskovassa 5.1 1.-5.12.1922.
[24] Ks. Lenin, Teokset, osa 33, s. 407–421. Lenin piti selostuksensa marraskuun 13. päivänä.
[25] Penelope oli antiikin tarujen mukaan Odysseuksen uskollinen puoliso, joka odotti häntä uskollisesti tämän paluuseen asti.
[26] Bourbonit oli ranskalainen hallitsijasuku, joka hallitsi Ranskaa vaihtelevana menestyksellä 1800-luvulla.
[27] Fischer, Ruth, nousi vuoden 1923 tapahtumien jälkeen Saksan kommunistisen puolueen johtoon menettäen asemansa vuonna 1926. Hitlerin noustua valtaan hän pakeni länteen ja asettui asumaan Yhdysvaltoihin.
[28] Maslow, Arkadi, oli Ruth Fischerin työtoveri sekä Saksan kommunistisen puolueen johdossa että heidän erottamisensa jälkeen.
[B] Ks. myös tekstistä tehty varhaisempi suomennos. MIA huom.
[29] Sotaa koskeneet erimielisyydet johtivat vuonna 1917 Saksan riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen (USPD:n) perustamiseen. Puolueen suosio nousi nopeasti (v. 1920 lähes 5 miljoonaa ääntä l. n. 19 %). Vuonna 1920 puolueen vasemmiston äänin tehtiin päätös liittymisestä Saksan kommunistiseen puolueeseen. Jäljelle jääneet jatkoivat puolueen toimintaa vuoteen 1922, jolloin se sulautui takaisin SPD:een.
[30] Lenin viittaa August Bebelin klassiseen kirjaseen 'Nainen ja sosialismi'. Se oli aikanaan eräs käännetyimpiä marxilaisuuden klassikkoja.
[31] Lilina, Zlata (1881–1929) oli bolsevikki, joka Lokakuun vallankumouksen jälkeen johti lastensuojelutoimintaa Neuvosto-Venäjällä.
[32] Teorian luojana pidetään Alexandra Kollontaita, joka vastasi sosiaalihuoltoon liittyneistä kysymyksistä ensimmäisessä kansankomissaarien neuvostossa.
[33] d'Annunzio oli Italiassa vuosisadan alkupuolella vaikuttanut kirjailija, jolla sittemmin oli varsin läheiset yhteydet Mussolinin johtamaan fasistiseen liikkeeseen.
[34] Paroni Wrangel johti viimeistä järjestäytynyttä vastavallankumouksellista armeijakuntaa, joka lyötiin Krimillä käydyissä kiivaissa taisteluissa aivan vuoden 1920 lopussa.
[35] Lenin tarkoittaa Inessa Armandia. Sairaus muodostui kohtalokkaaksi, sillä Armand kuoli muutaman päivän kuluttua Zetkinin ja Leninin tapaamisesta.
[36] Lenin tarkoittaa Saksan kommunistista työväenpuoluetta (KAPD), joka perustettiin Saksan kommunistisen puolueen (KPD) hajottua sisäisiin erimielisyyksiinsä II edustajakokouksessaan lokakuussa 1919. KAPD edusti äärivasemmistoa eikä koskaan kohonnut huomattavaksi poliittiseksi voimaksi.
[37] Kongressi kuuli Zetkinin selostuksen ja päätti sen pohjalta naisten keskuudessa tehtävän työn muodoista ja menetelmistä sekä naiskommunistien kansainvälisen yhteyden lujittamisesta.
[38] Scheidemann, Dittmann ja Legien olivat tunnetuimmat kansainvälisen sosialidemokraattisen (reformistisen) liikkeen johtajat ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Heidän suhtautumisensa kommunistiseen liikkeeseen ja osittain myös Neuvostoliittoon oli kielteinen.
[39] Lenin tarkoittaa Grigory Zinovjevia, joka tuolloin oli Kominternin ylin johtaja.
[40] Spartakus-liitto perustettiin tammikuussa 1916 sotaa vastustaneiden sosialistien (Karl Liebknecht, Rosa Luxemburg, Clara Zetkin jne.) aloitteesta. Huhtikuussa 1917 se liittyi vastaperustettuun Saksan riippumattomaan sosialidemokraattiseen puolueeseen (USPD) säilyttäen kuitenkin järjestöllisen itsenäisyytensä. Marraskuun vallankumouksen jälkeen liittoutuma hajosi ja joulukuussa 1918 spartakistit perustivat Saksan kommunistisen puolueen (KPD). Lokakuussa 1920 tapahtui USPD:ssa hajaannus ja puolueen enemmistö päätti Hallen edustajakokouksessa joulukuussa 1920 liittyä KPD:een. USPD:n oikeistosiipi jatkoi toimintaa itsenäisenä puolueena vielä pari vuotta ja sulautui vuonna 1922 sosialidemokraattiseen puolueeseen.