Tähän saakka olemme me pääasiallisesti olleet tekemisissä järjestöjen kanssa, joita oli muodostettu eri ammattihaaroihin, ja joita nimitettiin »laitoksiksi», »yhdistyksiksi», »ammattiklubeiksi »ammattiyhdistyksiksi» tai »unioneiksi». Me olemme etukäteen käyttäneet niistä nimitystä ammattiyhdistys (Trade Union) uudenaikaisessa merkityksessä. Mutta yhdessäkään tapauksessa, mitä me olemme voineet huomata, eivät ne itse ole itseään siksi kutsuneet. Vasta vuosina 1830–1834 sanomalehtien johtavissa artikkeleissa me ensi kerran kuulemme puhuttavan suuresta pimeyden vallasta, joka määrittelemättömästi kuvataan »ammattiyhdistyksiksi» (Trade Union). Me havaitsemme sitä paitsi, että tähän aikaan, kuten usein sitten, oli vanhempi ammattiyhdistysliike ja uusi ammattiyhdistysliike ja että »Trades Union» edusti uutta ammattiyhdistysliikettä, mutta ammattiklubi, eli kuten me olemme niitä kutsuneet »Trade Union» vanhaa ammattiyhdistysliikettä. Ero Trade Unionin ja Trades Unionin välillä on juuri se, mitä nuo eri nimet merkitsevät.[1] Trade Union on saman ammatin jäsenien liittäytyminen; Trades Union on eri ammattienvälinen liittäytyminen. Trades Union, joka oli Timesin mörkö vuonna 1834, merkitsee sitä ihannetta, johon Trades Unionilaiset pyrkivät: s. o. jonkun maan työväen täydelleen liiltäytymistä kansalliseksi Trades Unioniksi. Tämä sanan Trades Union erilainen merkitys eroitukseksi sanasta Trade Union täytyy tarkoin pitää mielessä lukiessa tätä lukua, kun tämä eroitus nyt on joutunut pois käytännöstä ja nyt sitä tavataan ainoastaan huolimattomissa sanomalehtikirjoituksissa.
Meidän nykyisiä työväen liittäytymisiämme, joihin kuuluu jäseniä, eri vaikkakin keskenään sukulaisuudessa olevista ammateista, kutsutaan tavallisesti nimellä »Amalgamations» (sekalaiset yhdistykset) ja meidän eri ammattiyhdistysten liittäytymisiämme nimellä »Federations» (liitot). Mutta molemmat nämä uudenaikaisenlaiset liittäytymiset, jotka siis ovat rajoittuneet samanlaisiin tai sukulais- ja kokonaan toisistaan riippuviin ammatteihin, ovat ajatukseltaan oleellisesti Trade Union (yhdistys saman ammatin alalla). Se ajatus, joka oli pohjana nimitykselle Trades Union (eri ammattien välinen yhdistyminen), oli ihanne kaikkien palkkatyöläisten täydellisestä yhteen ainoaan »kaikki käsittävään» liittäytymiseen kuulumisesta. Juuri nuo yritykset, joita ammattiyhdistysjohtajat tekivät, eivät ainoastaan muodostaakseen kansalisia yhdistyksiä eri ammatteihin, vaan myöskin yhdistääkseen kaikki käsityöläiset yhdeksi suureksi jäijestöksi, muodostavat vuosien 1829–34[2] uuden ammattiyhdistysliikkeen. Lancashiren ja Yorkshiren kutomo-ja rakennustyöväki olivat uuden liikkeen uranaukaisijoita. Vuosi 1829, joka lopetti sen suuren liikkeen seisauksen, joka alkoi syksyllä v. 1825 liittäytymisten vastaisten lakien kumoomisen jälkeen, todistaa suurten kansallisten liittäytymisten syntymisen molempiin teollisuuksiin, mutta puuvillankehrääjillä on etuoikeus siksi, että heidän järjestönsä kehittyi nopeaan.
Lancashiren puuvillankehrääjäin ammattiklubi on vuodelta 1792. Tämän vuosisadan ensi vuosina olivat Glasgovin kehrääjät tehneet yrityksiä liittää Lancashiren ja Skotlannin järjestöt kansalliseksi liitoksi. Mutta näillä yrityksillä oli ainoastaan seurauksena tilapäisiä liittäytymisiä satunnaisia tehtäviä varten. Kehruukoneiden nopeilla parantamisilla ja Lancashiren tehtailijoiden yrittelijäisyydellä oli seurauksena, että liittäytymisten vastaisten lakien kumoomisaikana muutettiin pääkeskus Glasgowista Manchesteriin. Nytpä Lancashiren puuvillankehrääjät ottivat ammatillisten asiain johdon käsiinsä. Hydessä lähellä Manchesteria käyty kallis kuusikuukautinen lakko, jossa hävittiin, johti siihen vakaumukseen, ettei mikään paikallinen järjestö voinut voittaa taistelussa liittäytyneitä mestareita vastaan. Englannin, Skotlannin ja Irlannin kehrääjäin järjestöjä kehoitettiin sen vuoksi lähettämään edustajia konferenssiin, joka pidettäisiin Ramsayssa Man saarella joulukuussa v. 1829.[3]
Tämä edustajakokous, josta on oivallinen kertomus, kesti liki viikon. Keskustelut olivat huomattavan kohtuullisia; väittely kohdistui pääasiallisesti siihen, olisiko parasta asettaa korkein toimeenpaneva valiokunta, jolla olisi paikkansa Manchesterissä, vaiko kolme samallaista komiteaa: Englantia, Skotlantia ja Irlantia varten. John Doherty, joka oli Manchesterin puuvillankehrääjäin sihteeri ja johtaja, puolusti yhtä keskustana olevaa toimeenpanevaa komiteaa, kun Thomas Foster (mies, joka oli jotenkin varoissaan oleva ja oli läsnä kongressissa omalla kustannuksellaan) puolusti yhtä järjestöä itsehallinnon pohjalla. Vihdoin muodostettiin »suuri yhdistettyjen kuningaskuntien Yleinen Kehrääjäin Unioni», joka alistettiin jokavuotisen edustajakokouksen ja kolmen kansalliskomitean alaiseksi. Unionin piti käsittää kaikki miehiset kehrääjät ja solmijat, samalla kun vaimot ja tytöt kehotettiin perustamaan eri järjestöjä. Sen tuloina oli yhden pennyn jäsenmaksu viikolta jäsentä kohti, joka summa kannettaisiin lisänä paikallisten järiestöjen maksuihin. Doherty tuli pääsihteeriksi ja Foster sekä eräs Patrik Mc Govan asetettiin järjestämään kehrääjiä yltympäri koko valtakunnan.
Ei voida päättää, tuliko tämä Puuvillankehrääjäin liitto, kuten me sitä kutsuisimme, todellakin edustamaan noita kolmea kuningaskuntaa. Toinen yleinen edustajakokous pidettiin Manchesterissa joulukuussa v. 1830 ja ryhtyi se käsiksi suureen kehrääjäin lakkoon, jolta silloin oli käynnissä Ashton–under–Lynessä. Tässä kokouksessa tehtiin vuoden 1829 sääntöihin muutamia muutoksia. Kolme kansallista komiteaa korvattiin, kuten näyttää, yhdellä kolmejäsenisellä toimeenpanevalla valiokunnalla, joka valittiin Manchesterin yhdistyksestä; tämä komitea vahvistettaisiin kuukausikokouksissaan kahdella jäsenellä, jotka vuorotellen valittaisiin kustakin naapurialueesta. Foster tuli pääsihteeriksi ja eräs komitea sai tehtäväkseen laatia yleisen palkkatariffin, jota tarkoitusta varten yksi jäsen kustakin tehtaasta lähettäisi yhden kappaleen sitä palkkalistaa, minkä mukaan hänelle palkka maksettiin. Mutta vaikka vielä yksi tämän »Suuren Yleisen Unionin» edustajakokous piti kokoontua helluntaimaanantaina v. 1831 Liverpoolissa, niin emme voi tavata mitään jälkeä sen olemassaolosta. On luultavaa, että yritys yhdistää Skotlanti ja Irlanti liittoon näyttäytyi erehdykseksi, ja että unioni supistui Lancashiren Yhdistysten väliseksi liitoksi, jolla pääasiallisesti oli tehtävänä saada aikaan työajan lailla rajoittaminen.[4]
Mutta Puuvillainkehrääjäin Kansallinen Liitto raivasi tietä korkeammalle pyrkiville ehdotuksille Trades Unions'iksi. Doherty, joka näyttää luopuneen kaikesta julkisesta yhteydestä Puuvillankehrääjäin liiton kanssa, piti lujasti kiinni kansallisesta liittäytymisestä, joka ei ainoastaan käsittäisi yhden teollisuuden, vaan kaikenlaiset palkkatyöläiset. Jo toukokuussa v. 1829 tapaamme hänet Manchesterin puuvillankerääjäin sihteerinä kuittaavan Liverpoolin purjeentekijäin antaman kymmenen punnan lahjan ja siinä lausuvan »toivon, että meidän yhteiset ponnistuksemme ajan mittaan tulevat johtamaan suureen yleiseen kaikkien ammattien liittäytymiseen koko yhdistetyissä kuningaskunnissa».
Harien vaikutuksestaan pidettiin Manchesterissa helmikuussa 1830 kahdenkymmenen järjestyneen ammatin edustajakokous, josta viisi kuukautta sen jälkeen oli tuloksena »Kansallisyhdistys työn suojelemiseksi» muodostaminen.[5] Tämän liittäytymisen tarkoituksena oli vastustaa palkkojen alentamisia, mutta ei tehdä lakkoja palkkojen korottamiseksi. Sen säännöt näyttävät suureksi osaksi olleen lainatut samanaikaiselta puuvillakehrääjäin unionilta, jonka mukainen se on siinä, että se ei ollut liittäytyminen, johon jäsenet olisivat kirjoittautuneet suoranaisesti, vaan johon kuului jo olevia yksinäisiä yhdistyksiä, jotka kukin maksoivat pääsymaksua yhden punnan ynnä yhden shillingin kultakin jäseneltään; sitä paitsi veroittivat he säännöllisesti jäseniään yhdellä pennyllä viikossa. Doherty oli ensimmäinen sihteeri ja liittäytymiseen näyttää hyvin pian yhtyneen 150 eri unionia, enimmäkseen Lancashiresta, Cheshirestä, Derbystä, Nottinghamista ja Leicesteristä. Ne ammatit, jotka liittyivät unioniin, olivat etupäässä semmoisia, jotka kuuluivat kutomateollisuuden eri haaroihin; johtavaa osaa näyttivät puuvillankehrääjät, sukankutojat, karttuuninpainajat ja silkinkutojat. Mutta liittäytymiseen kuului myöskin lukuisia yhdistyksiä konetyömiesten, valajien, seppien ja monien seka-ammattien kaskuudessa. Rakennusammatit olivat tuskin ollenkaan edustettuina, joka johtui siitä, että samaan aikaan oli olemassa Rakennuskäsityöläisten Unioni, josta myöhemmin kerrotaan. Liittäytymisen sisäänkirjoituslista sen kymmenen ensimmäisen olemassaolovuoden ajalta, sisältää maksuja aina 1,866 puntaa, summa joka osoittaa, että jäseniä oli 10,000–20,000 välillä hajonneina viiteen kreivikuntaan, kuten äsken mainittiin. Sen luottamusmiehet harjoittivat voimakasta yllytystä pohjoisissa ja keskisissä kreivikunnissa ja heidän onnistui perustaa viikkolehti The United Trades Cooperative Journal (Yhdistettyjen ammattien yhteinen sanomalehti), joka kuitenkin pian loppui sen kautta, että leimakomissioni tarttui asiaan ja vaati neljän pennyn leiman jokaiseen numeroon.
Tästä tappiosta säikähtämättä alkoi komitea vielä uskalletumman yrityksen antaa ulos suurta viikkolehteä, johon meni seitsemän pennyn leimamaksu, ja vaati Francis Placen rupeamaan koottujen rahastojen hoitajaksi. »Merkitseminen», kirjoittaa Place John Carn Hobhouselle 5 p. jouluk. 1830, »on ulotettu Birminghamista Clydeen saakka; komitean kotipaikka on Manchesterissa; koottu rahamäärä nousee noin 3,000 puntaan ja tulee, mikäli minulle kerrotaan, pian nousemaan 5,000 puntaan, jolla summalla he aikovat perustaa viikkolehden, jonka nimenä tulee olemaan »Kansan Ääni». Täten ilmestyi tammikuussa ensimmäinen numero, kuten näytti, erinomaista viikkolehteä, jonka tarkoituksena selitettiin olevan »liittää yhteiskunnan tuottavat luokat yhteiseksi yhdistysten liitoksi». Rinnan Manchesterin ja Nottinghamin Kansallisyhdistyksen komiteakokousten tarkkojen viikkokertomusten kanssa, omisti tämä lehti, jota kyvykkääsi John Doherty toimitti, suurta huomiota radikaliseen politiikkiin ynnä Irlannin välisen unionin kumoamiseen sekä mannermaan vallankumouksellisen liikkeen edistysaskeleihin.
Kansan Äänessä olevista kertomuksista huomaamme me, että ensimmäinen tärkeä työ mikä liittäytymisellä oli, oli Ashton–under–Lynen suuren puuvillankehrääjäin lakon yhteydessä talvella 1830–31. Suuria summia hankittiin ylimääräisillä verotuksilla lakkoon, jota Nottinghamin yhdistykset avustivat vapaaehtoisesti. Mutta pian sattui liittäytymiselle vastuksia. Helmikuussa 1831 katosi eräs uusi sihteeri 100 puntaa mukanaan. Tämä johti edustajakokouksen Nottinghamissa huhtikuulla v. 1831 päättämään, että jokaisella yhdistyksellä olisi oikeus säilyttää itse ne rahat, mitä sen jäsenet olivat maksuina suorittaneet. Mutta pian näyttäytyivät eri ammattien yhdistyksien välisille liittäytymisille tavalliset haitallisuudet. Lancashiren yhdistykset kieltäytyivät tukemasta Nottinghamin suurta lakkoa, joka kohta sen jälkeen puhkesi ja tästä johtui, että jäsenet Nottinghamissa luopuivat. Siitä huolimatta levisi liittäytyminen uusiin paikkakuntiin. Huhtikuun lopulla päätti eräs Boltonissa pidetty edustajakokous, joka edusti yhdeksää tuhatta Staffordshiren, Yorkshiren, Cheshiren ja Wales'in hiilikaivostyömiestä, yhtyä liittäytymiseen. Belfastin ammattiyhdistykset ilmoittivat myöskin yhtyvänsä, Leedsissä oli yhdeksäntuhatta jäsentä pääasiallisesti villatyöväen keskuudesta. Yllyttäjiä lähetettiin järjestämään Staffordshiren savenvalajia ja kansallinen savenvalaja unioni perustettiin, joka levisi yli koko maan; se yhdistettiin haaraosastona liittäytymiseen. Kaikki tämä toimelijaisuus saattaa jossain määrin uskottavaksi useista paikoin esitetyn väitteen, että liittäytymiseen kuului satatuhatta jäsentä, ja että Kansan Ääni, joka ilmestyi kerran viikossa seitsemästä pennystä voi iloita siihen aikaan kuulumattomasta kolmenkymmenentuhannen kappaleen painoksesta.
Tässä on meillä siis viimeinkin ainehistoa pelottavasta Trades Unionista (eri ammattien välisestä liitosta). Sanomalehdet tekivät sen pian joksikin niin kauheaksi, että tehtailijat säikähtyivät, että keskiluokka alkoi saada synkkiä mielikuvituksia ia että hallituksen huomio kiintyi siihen. Mutta ei ollut mitään syytä pelkoon. Rahastojen puute teki, että liittäytyminen tuskin oli muuta kuin nimellistä. Sen äänenkannattajan niissä numeroissa, joita on tallella, ei puhuta juuri mistään varsinaisesta ammatillisesta liikkeestä. Manschester-komitean toiminta näyttää etupäässä olleen toimia saada voimaan »laki työpäivän lyhentämiseksi». 23 p. huhtik. 1831 päätettiin liittäytymisen, jota silloin kutsuttiin »Lancashiren Trades Unions», yleisessä edustajakokouksessa valmistaa anomus tämän toimeenpiteen ulottamisesta kaikkiin ammatteihin ja kaikenlaisiin työmiehiin. Samaan aikaan luettiin voimakkaasti yllytystä parlamentinjäsen Sadlerin tehdaslainsäädäntöä koskevan lakiehdotuksen hyväksi. Vuoden lopulla kadotamme me äkkiä kaikki jäljet »Kansallisyhdistyksestä työn suojelemiseksi» ainakin mitä Manchesteriin tulee. Eräs työväen lehti kirjoittaa vuonna 1832: »Sittenkuin yhdistys oli levinnyt noin sadan penikulman alalle yltympäri tämän kaupungin, kohtasi sitä onnettomuus, joka melkein uhkasi sen hävittää ... Mutta vaikka se taantui Manchesterissa, niin levisi se ja iti muilla paikkakunnilla. Meillä on ilo voida sanoa, että se voimakas esimerkki, joka on annettu Yorkshiresta ja muista paikoin varmaankin on taas virkistävä laimennutta tarmoa niissä ammateissa, joilla on ollut kunnia perustaa ja antaa elämä yhdistykselle».
Mikä oli tuo onnettomuus, joka hävitti Manchesterin yhdistyksen, ei ole selvillä. Mutta Doherty, jonka järjestämiskykyä sen oli kiittäminen ensimmäisestä menestyksestään, oli nähtävästi joutunut riitaan toimeenpanevan komitean kanssa ja Kansan Ääni lakkasi ilmestymästä. Sen sijasta tapaamme Dohertyn tammikuusta 1832 ulosantavan Poor Maas Advocate'a (Köyhän miehen asianajaja) ja turhaan pyrkivän vastoin »kateuden ja puolueriitojen henkeä» saada muodostettua Yorkshiressa olevat yhdistyksen osastot kansalliseksi järjestöksi, Lontoo päämajana. Vuoden 1832 keskivälin jälkeen emme kuule mitään joko yhdistyksestä itsestään tai Dohertyn kunnianhimoisemmista suunnitelmista.[6]
Kansallisyhdistyksen paikan täyttivät pian toiset samanaikaiset yleiset ammattiyhdistykset, joista ensimmäinen ja tärkein oli Rakennustyöväen Unioni eli Yleinen Trades Union, kuten sitä toisinaan kutsuttiin. Sen muodostivat seitsemän rakennusammatin eri järjestöt: rakennuspuusepät ja kirvesmiehen kivimuurarit, marmoriitintekijät, peltisepät, maalarit ja apurit. Tämä Unioni on, sikäli kuin me tiedämme, ainoa esimerkki näiden ammattien historiassa yhteisestä liitosta, joka on käsittänyt kaikki rakennustyöväen luokat, ja jonka oli määrä levitä yli koko maan.[7]
Rakennustyöväen Unionin pääsäännöt todistavat huolellisesti muovaeltua järjestysmuotoa, jonka kautta koetettiin yhdistää eri yhdistysten paikallinen ja ammatillinen itsehallinto keskushallintoon puolustus- ja hyökkäystarkoituksia varten. Säännöt ilmoittavat meille, että »tämän liiton tarkoituksena on oleva korottaa ja tasottaa työpalkat ammatin kaikissa haaroissa, jotka me otamme liittoon». Jokainen »looshi hallitaan omien merkkiensä ja tunnuksiensa mukaan, muurarit itseään, kirvesmiehet itseään j. n. e.». Säädettiin myöskin, että »mikään looshi älköön avatko toista looshia, joka ei kuulu samaan ammattiin kuin se looshi, minkä hän avaa, että muurarit avaavat muurarien, kirvesmiehet avaavat kirvesmiesten j. n. e.»; sekä sitä paitsi, että »kenelläkään jäsenellä ei ole oikeutta käydä looshissa, joka ei kuulu samaan ammattiin, jollei hän ole erityisesti kutsuttu». Jokaisella ammatilla oli omat sääntönsä, mutta nämä olivat alistetut niiden yleisten lakien alaisiksi, jotka oli hyväksytty vuotuisissa edustajakokouksissa. Tämä vuotuinen »Suuren looshin edustajain» kokous, paremmin tunnettu nimellä »Rakennustyöväen parlamenti», oli kokoon pantu siten, että kukin looshi valitsi yhden edustajan, ja oli se korkein laillinen viranomainen, joka muutti sääntöjä, päätti suurista yleisistä ammatillisista kysymyksistä, valitsi presidentin (pääluottamusmies) sekä muut luottamusmiehet. Paikalliset looshit pitivät nähtävästi vuotuisten edustakokousten, joissa he olivat edustettuina, väliaikoina aivan vähän yhteyttä pääjohdon kanssa. Liitto oli jaettu maantieteellisiin piireihin ja jokaisen piirin looshit lähettivät edustajia piirin neljännesvuosikokoukseen, joka valitsi suurmestarin, varasuurmestarin ja kirjeenvaihtajasihteerin piiriin ja päätti mikä yhdistys oli oleva »Divisional Lodge» eli piirin toimeenpaneva keskusvirasto. Näillä piiriloosheilla eli maakuntakeskuksilla oli sääntöjen mukaan velvollisuus toimia vuorotellen koko liiton suurlooshina eli toimeenpanevana keskusvirastona. Ei ole tullut kylliksi selville valitsiko pääkomitean päälooshi vaiko toimeenpaneva keskusvirasto, mutta yhdessä presidentin ja kirjeenvaihtaja-pääsihteerin kanssa muodostivat he toimeenpanevan liittohallinnon. Toimeenpanevan pääkomitean ja vuotuisten edustajakokousten menot otettiin veroina koko järjestöltä; joka looshi lähetti joka kuukausi pääsihteerille tiedonannon jäsenluvustaan ja summittaisen tiedonannon rahallisesta asemastaan. Kansallisen toimeenpanevan komitean päätehtävänä oli määrätä liiton ammatillinen politiikka ja kieltää tai antaa lakkolupa. Kun ei mainita mistään avustustarkoituksesta, voimme me olettaa, että Rakennustyöväen Unioni samoin kuin useimmat muutkin unionit tänä taisteluisena aikana yksinomaan työskenteli puolustaakseen jäseniään työnantajiaan vastaan.
Rakennustyöväki ei kuitenkaan tyytynyt ainoastaan hyvin laadittuun järjestysmuotoon ja säädöksiin. Oli myöskin salaperäiset menot. Kivimuurarien yhdistyksellä on asiakirjojensa joukossa säilytettynä käsinkirjoitettu kappale kirjaa »jäseneksiotto-juhlallisuuksien kirja», jota tuli käyttää kaikkien Rakennustyöväenliittoon kuuluvien looshien ottaessaan jäseniä. Liittäytymisten vastaisten lakien aikana olivat vaitiolo- ja kuuliaisuusvalat tavallisia salaisemmissa kapinallisemmissa ammattiyhdistyksissä etenkin Glasgowin puuvillankehrääjäin ja Northumberlandin hiilikaivostyöväen keskuudessa. Tämä tapa eli lakien kumoamisenkin jälkeen. Rakennustyöväen Unioniin ottamisessa oh m. m. pitkä juhlameno, jota johti Iooshin virkamiehet — »sisäpuolinen ja ulkopuolinen ovivahti», »vartia», »presidenti», »sihteeri» ja »pääjohtaja» — ja johon ottivat osaa jäseniksi pyrkivät looshin jäsenet. Paitsi rukousta juhlamenojen alussa ja uskonnollisia hymnejä, joita laulettiin väliaikoina, oli näinä »sisäänottojuhlallisuuksina» toimivien henkilöiden kummalliseen runomuotoon laaditut kysymyset ja vastaukset ja ne loppuivat siihen, että uudet jäsenet tekivät juhlallisen kuulijaisuus- ja vaitiolovalan. Virkamiehet puettuina kuoripaitoihin, sisähuoneet joihin uudet jäsenet vietiin sidotuin silmin, luuranko, paljastettu miekka, sotakirveet ja muut salaperäiset kapistukset kohottivat tunteellista juhlallisuutta näissä haaveellisissa menoissa. Tämänlaisia juhlallisuuksia käyttivät kaikki tämän ajan kansalliset ja yleiset unionit. Siispä tapaamme samanaikaisten liittojen eri looshien tilien joukossa kuitteja kuoripaidan pesusta. Vaikka useimmissa tapauksissa juhlamenot epäilemättä olivat yhtä viattomia kuin Vapaamuurarikunnan tai Oddfellow-kunnan, niin voi kuitenkin juhlamenojen herättämä vaikutus ja järkytys teollisuustaistelujen aikana olla johtanut helposti liikutetut ja haaveelliset jäsenet väkivaltaisiin tekoihin liiton hyväksi. Kaikissa tapauksissa näkyvät ne näiden hirmukuvien kertomiset, joita esiintyi kapitalistisessa sanomalehdistössä, saaneen hallitsevat luokat kauhistumaan aika lailla.
Rakennustyöväen Unionin olemassaolon ensi vuodet omistettiin nähtävästi järjestämiseen. Vuoden 1832 aikana levisi se nopeasti Lancashiren ja Midlandin kaupunkeihin ja seuraavan vuoden alussa tehtiin Liverpoolissa yhteinen hyökkäys työnantajia vastaan. Ne valitukset, joita työväki esitti, olivat, että »kontrahtiherrat» sekaantuivat heidän ammattiinsa sekä syrjäyttivät muurarimestarit, puuseppämestarit y. m. ja ottivat suorittaakseen kaiken rakennustyön. Eräs tiedonanto, jonka Liverpoolin maalarit julkaisivat, ilmoittaa, että he ovat yhtyneet »Yleiseksi Yhdistykseksi niiden kesken, jotka työskentelevät rakennustyössä», tarkoituksena poistaa »tämä turmiollinen, väärä ja perikatoon vievä järjestelmä — jota kutsutaan kontrahdin teoksi — yksinomaisesti vallita (monopoliseerata) toisen henkilön vaikeasti hankittua ansiota.» Luonnollisesti eivät pikkumestarit olleet mitään kontrahtijärjestelmän ystäviä ja useimmat heistä suosivat työmiesten vaatimusta sen käytäntöönoton vastustamiseksi. Tämän tuen varmentamina jättivät Lontoon rakennusammattien eri haarat vaatimuksia yhtä läisistä palkoista kaikille työläisille, oppilasluvun rajoittamisesta, koneiden ja kappaletyön kieltämisestä ja muita vaatimuksia, joita ammatin eri haarat erityisesti pyysivät. Nämä vaatimukset jätettiin työnantajille kirjeinä, jotka olivat laaditut käskevään, vieläpä solvaavaan sanamuotoon, ja jotka loppuivat pyyntöön saada palkka siltä ajalta, minkä työmiehet voisivat menettää tehdessään lakon näiden vaatimusten perille viemiseksi. »Me olemme sitä mieltä», on yhdessä näistä kirjeistä, »että te ette ole kohdelleet meidän sääntöjämme sillä kunnioituksella, jolla teidän sitä olisi pitänyt tehdä; me katsomme teidän siis olevan mitä suurimmassa määrin rangaistavia ja että te ansaitsette saada ankarasti kuritusta». Ja: »edelleen», sanoo toinen kirje, »että teidän tulee maksaa kullekin, joka on mukana lakossa, neljä shillinkiä päivältä jokaisesta päivästä minkä te kieltäydytte antamasta perää».
Tämä puhe saattoi kaiken luokkaiset työnantajat ryhtymään toimenpiteisiin. Kokouksessa, joka pidettiin kesäkuussa 1833, eivät he ainoastaan päättäneet hylätä työväen kaikki vaatimukset, vaan päättivät tehdä sitä paitsi vakavan yrityksen tuhota unioni. Tätä tarkoitusta varten julistivat he julkisesti, että tästä lähtien ei kenenkään työmiehen tarvinnut pvytääkään työtä, jollei hän olisi valmis allekirjoittamaan suoranaista luopumusselitystä, ettei hän kuulunut ammattiyhdistykseen tai ottanut osaa sen työhön. Työnantajain itsepäisyys tahtoa pitää kiinni tästä luopumisesta, jolla sittemmin oli huono maine ammattiyhdistysliikkeessä nimellä »esittää asiapaperi», katkeroitti suuressa määrin rakennustyöväkeä. Heidän Liverpoolissa esittämiänsä vaatimuksia seurattiin Manchesterissa, jossa työnantajat ottivat saman menettelytavan kuin Liverpoolissa.
Juuri kuumimman taistelun aikana (syyskuussa 1833) piti Rakennustyöväen Unioni vuotuisen edustajakokouksensa Manchesterissa. Se kesti kuusi päivää ja maksoi, kuten väitetään, yli 3,000 puntaa ja siellä oli läsnä 170 edustajaa, jotka edustivat 30,000 työläistä. Tämä »Rakennustyöväen parlamentin» kokous herätti yleistä huomiota. Robert Owen tervehti kokousta pitkässä puheessa, jossa hän uskoi sille »suuren salaisuutensa», että »työ oli kaiken rikkauden lähde» ja että rikkaus voidaan säilyttää tuottajien käsissä yleisen tuottavien luokkien liittäytymisen kautta. Kenties hänen vaikutuksestaan päätettiin Birminghamiin keskustoimistoa varten rakentaa rakennus, joka samalla kertaa olisi kasvatuslaitoksena. Piirustukset tähän »Builders Gild Hall»iin, kuten sitä kutsuttiin, teki eräs arkkitehti, joka oli Owenin oppilas. Paperilla sisälsi se lukusalin ja eri kouluhuoneita jäsenien lapsille. Perustus laskettiin suurilla juhlallisuuksilla 5 p. jouluk. 1833; Birminghamin ammattiyhdistykset marssivat juhlakulkueesa rakennuspaikalle ja innostuneita puheita pidettiin.
Me näemme Pioneer, or Trades Union Magazine'sta (leimaamaton pennyn maksava viikkolehti, joka ensin ilmestyi Birminghamissa ja siihen aikaan oli rakennustyöväen äänenkannattaja) kuinka innokas usko vallitsi näissä uusissa unionilaisissa ja kuinka suuret heidän toiveensa olivat. »Unioni, joka on perustettu oikeudelle ja hyville periaatteille», kirjoittaa ulosantaja ensimmäisessä numerossa, »on kaikki mitä nyt tarvitaan poistamaan köyhyyden ja sen pelon yhteiskunnasta ainiaaksi» ..... »Kapitaalin kerskuttu valta asetetaan nyt koetteille; me tulemme pian huomamaan, kuinka arvotonta se on, kun siltä riistetään meidän työmme. Työ, joka tuottaa rikkauden, on pian vallitseva maanoston ja aivan pian tulemme me huomaamaan, kuinka toimetonna oleilevan maanviljelijän on pakko tulla pyytämään teitä vapauttamaan hänet hänen arvottomasta omaisuudestaan». Tarkkoja suunnitelmia tehtiin, että suuri kansallinen rakennustyöväenseura ottaisi haltuunsa rakennustoimen koko maassa; jokainen looshi valitseisi ammattijohtajan, ammattijohtajat valitseisivat ylitarkastajan. Se pettymys, joka seurasi näitä korkealle tähdätyltä toiveita, oli kova ja kohtasi pian. Lancashiren yhdistykset vastustivat sitä keskittämistä, joka keski Englannin yhdistysten vaikutuksesta oli päätetty edustajakokouksessa syyskuulla. Kaksi suurta lakkoa Liverpoolissa ja Manchesterissa päättyivät vuoden lopulla täydellisellä tappiolla. Rakennustyöväen »Gild Hall» jätettiin[8] ja Pioneer muutettiin Lontooseen, jossa se tuli äänenkannattajaksi suurelle liittäytymiselle »Suurelle yhdistyneelle Trades Union»ille, johon eri rakennustyöväen liittäytymiset Lontoossa ja maan eteläosassa olivat katsoneet parhaaksi yhtyä. Yhtä kaikki säilytti Rakennustyöväen Unioni alansa maan pohjoisissa osissa vuoden 1834 ensi kuukausina; uusi parlamentti pidettiin Birminghamissa huhtikuussa ja siinä olivat läsnä skotlantilaiset ja irlantilaiset edustajat.
Se hyökkäyspolitiikka, jota Rakennustyöväen Unioni kävi, ja sen nopea kasvaminen vuosina 1832–1833 oli ainoastaan osa yleisestä työväen järjestöjen elpymisestä. Puuvillankehrääjät olivat Ashton-lakon (1830–31) jälkeisestä taantumuksestaan toipuneet syyspuolella vuonna 1833, jolloin me tapaamme Dohertyn tavallisella voimallaan harjoittavan kahdeksantuntisen työpäivän hyväksi yllytystä, jonka oli alkanut hänen »yhdistys kansallista uudestasyntymistä varten». »Suunnitelmana on», kirjoittaa J. Fielden William Cobbettille, »että tulevan maaliskuun 1 p., kun tämä lakiehdotus (joka nyt on lakina), tulee rajoittamaan alle yksitoista vuotta vanhojen lapsien työajan kahdeksaksi tunniksi päivässä, tulevat kaikki, jotka ovat yli tämän iän, sekä täysikasvuiset että nuoret, vaatimaan, että kahdeksan tunnin työaika on oleva heille korkein ja että heidän nykyinen viikkopalkkansa kuudenkymmenen tunnin työstä viikossa on oleva siitä ajasta alkaen pienin viikkopalkka neljänkymmenenkahdeksan tunnin työstä viikossa». Edelleen osoittaa hän, että puuvillankehrääjät olivat tarttuneet tähän ajatukseen hankkia itselleen lyhempi työpäivä mieluummin lakon kuin lainsäädännön kautta loordi Althorpen kehoituksesta, että he »tekisivät itse lain kahdeksaniuntisesta työpäivästä». Kutomateollisuuden eri haarat Lancashiressa seurasivat puuvillankehrääjäin johtoa ja tekivät valmistuksia »yleislakkoa» varten. Sillä välin olivat heidän toverinsa Yorkshiressa kietoutuneet katkeraan taisteluun työnantajainsa kanssa. Se Kankaantekijäin Unioni, joka v. 1831 perustettiin Leedsiin ja joka nähtävästi oli yksi niistä jäijestöistä, jotka yhdessä muodostivat »Kansallisyhdistyksen työn turvaamiseksi» oli hämmästyttävästi yhtäläinen kuin Rakennustyöväen Unioni eikä ainoastaan juhlamenojensa ja sääntöjensä vaan myöskin politiikkansa ja historiansa puolesta. Keväällä 1833 teki tämä Unioni sarjan hyökkäyksiä yksityisiä tehtailijoita vastaan kohtalaisessa tarkoituksessa pakottaakseen kaikki työläiset yhtymään Unioniin ja saadakseen yhdenmukaisen palkkatariffin. Näitä vaatimuksia vastustettiin tavallisella aseella. Tehtailijat tekivät sopimuksen, jota he kutsuivat »the Manufacturer's Bond» — Tehtailijasopimus — jossa he sitoutuivat rangaistuksen uhalla kieltämään työn kaikilta Unionin jäseniltä. Työväki kieltäytyi karskisti eroamasta järjestöstä ja puhkesi sulku, joka kesti muutamia kuukausia ja oli aiheena useisiin johtaviin artikkeleihin Times'issä.
Savenvalaja Unionissa, (jonka myös oli Doherty perustanut) oli syksyllä v. 1833 kahdeksantuhatta jäsentä, joista kuusituhatta kuului Staffordshiren ja loput Newcastle–on–Tynen, Derbyn, Bristolin ja Swintonin loosheihin — myöskin esimerkki siitä, miten tavattomasti ammattiyhdistysliike kasvoi tänä vuonna.
Missä määrin nämä ja muut yhdistykset olivat yhtyneet yhteisiin järjestöihin, ei ole täysin selvillä. Silmitöntä säikähdystä todistavat kertomukset kapitalistisessa sanomalehdistössä Trades Unionista ja häilyvät tiedonannot työväenlehdissä eri yhdistysten liittymisestä suurempiin järjestöihin, saattavat meidät olettamaan, että vuonna 1833 tehtiin useampi kuin yksi yritys muodostaa »Yleisunioni» kaikkia ammatteja varten. Owenilaiset sanomalehdet ovat lopulla vuotta 1833 täynnä kertomuksia, »Yleisunionin tuottavia luokkia varten» perustamisesta. Minkälaista liittäytymistä Owen ajatteli, voidaan nähdä hänen puheestaan sille owenilaisten järjestöjen kongressille, joka pidettiin Lontoossa 6 p. lokak. »Minä tahdon», sanoi hän, »antaa teille lyhyen kertomuksen niistä muutoksista, jotka ovat tekeillä, ja jotka hyökkäävät äkkiä yhteiskuntaan kuin varas yöllä ... Ollaan aikeessa ryhtyä järjestelyihin yli koko maan liittääkseen koko työtätekevän luokan suureksi järjestöksi, että jokainen osasto saa tietää, niitä tapahtuu toisissa osastoissa, että kaikki yksilöllinen kilpailu on taukoova, että kaikkia tehtaita käyttävät kansalliset yhtiöt. ... Kaikki ammatit muodostavat ensin liittoja loosheista, joissa on oleva riittävä luku jäseniä liikkeen hoitamiseksi; .... kaikkien niiden, jotka kuuluvat näihin ammatteihin, tulee olla jäseninä».
Heti tämän jälkeen tapaamme me toiminnassa »Suuren kansallisen yhdistyneen Trades Unionin», josta voidaan sanon, että sen perustamisessa ja sen tavattomassa kasvamisessa on Trades Unioni -suunnitelma saavuttanut huippunsa. Tämä järjestö näyttää syntyneen tammikuulla vuonna 1834. Owen oli sen etevin puuhaaja ja yllyttäjä. Seuraavina kuukausina oli hän äkkäämättä toimessa ja loosheja otettiin jäseneksi kautta koko maan. Lukemattomia paikallisia klupeja yhtyi järjestöön. Helmikuun alussa 1834 pidettiin tavattoman suuri edustajakokous Owenin »Lontoon Laitoksessa» Charlotte-Streetissa, Fitzroy Squarella; päätettiin että uusi järjestö muodostuisi eri ammattilooshien väliseksi liittäytymiseksi ja kuhunkin looshiin säännöllisesti kuuluisivat saman ammatin jäsenet, mutta että niissä paikkakunnissa, missä jäsenluku oli liian pieni, saisi perustaa »yhteisiä loosheja» ja myöskin »yhteisiä naisloosheja». Joka looshi hoitaisi itse rahastojaan ja velvoitus pantaisi toimeen kautta koko järjestön lakkotarkoituksia varten. Kokous kehoitti kutakin looshia huolehtimaan jäsentensä sairas-, hautaus- ja vanhuusavusta. Esitettiin ehdotuksia ostaa maata, jossa »maantielle heitetyt» saisivat tointa, sekä kooperativsten työpajojen perustamisesta. Myöskin hyväksyttiin ne jäseneksiotto-juhlalhsuudet ja valat, jotta olivat tavallisia sen ajan unioneille.
Ei mikään tämän maan ammattiyhdistysliikkeen historiassa osoita sellaista nopeaa kasvua kuin tämä järjestö. Muutamassa harvassa viikossa näyttää Unioniin liittyneen kaikkein vähintäin puoli miljoonaa jäsentä, siihen luettuna kymmeniä tuhansia maanviljelystyöväkeä ja naisia. Tämän täytyy suurimmaksi osaksi olla riippunut siitä, että sikäli kuin voidaan nähdä, ei kannettu mitään säännöllistä maksua yleisiä menoja varten, niin että eri järjestöjen liittyminen ja yhdistäminen oli erittäin helppoa. Kuitenkin levisivät uudet looshit ennen järjestymättömiin ammatteihin ja seutuihin tavattomasti. Lukuisia yllyttäjiä kulki kautta maan, tietysti mukanaan salaperäisiä jäseneksiotto-juhlallisuuksia varten välttämättömät tarvekalut; syntyi todellinen ammattiyhdistysten perustamisraivo. Vuonna 1833 joulukuussa kerrotaan, että »tuskin on länsi-Skotlannissa ainoatakaan ammattihaaraa, joka ei ole perustanut unionia». Times kertoo, että kaksi asia miestä, jotka tulivat Hulliin, yhdessä ainoassa illassa värväsivät tuhannen eri ammatteihin kuuluvaa miestä. Exeterissä vangitsi poliisi nuo kaksi asiamiestä ja havaittiin heillä olevan »kaksi puista veistokirvestä, kaksi suurta metsästyspuukkoa, kaksi naamiota ja valkoista pukua eli kaapua, suuri kuva, joka esitti kuolemaa viikatteineen ja tuntilasineen, raamattu ja testamentti». Puotiapulaiset ja nuohoojat temmattiin samaan pyörteeseen. Belfastin taidepuusepät pysyivät päätöksessään liittyä »siihen Trades Unioniin eli apuyhdistykseen, jolla on tarkoituksenaan yhdistää kaikki kolmessa kuningaskunnassa olevat puusepät.» Me kuulemme puhuttavan maanviljelystyöväen unionista niinkin kaukana kuin Pertshiressä (keski Skotlannissa) ja »Hiustenleikkaajain Unionista» Dundeessa. Pääkaupungin esikaupunkien silloinen maalaisluonne esiintyy selvästi siinä, että oli maanviljelys- ja muun työväen unionia Kensingtonissa, Walham Greenissä, Felhamissa ja Hammersmithissä. Naisiakaan ei unohdettu. »Suuri naisten hatuntekijättärien Unioni» kilvoitteli toimintahalussa sekalaisen »Suurbritannian ja Irlannin naisten suuren looshin kanssa» ja »Naisräätälien looshi» kysyi »suuttuneena» »Räätälien veljeskunnalta» aikoiko se todellakin kieltää naiset tekemästä liivejä. Oliko »Suuri kansallinen yhdistynyt Trades Union» vastuunalainen »Puutarhatyössä työskentelevien naisten» tai »Vanhojen piikojen» loosheista, jotka sittemmin tulivat kuuluisiksi metelisestä kahdeksan tuntisen työpäivän hyväksi harjoittamastaan yllytyksestä Oldhamissa, ei ole käynyt selville.
Me emme tunne, miten tämän jättiläisjärjestön liikettä hoidettiin. Jonkunlainen toimeenpaneva komitea oli Lontoossa ja sillä oli neljä palkattua toimimiestä. Valtiomiesmäisen johdon tarve oli varmaan suuri. Järjestön julkisesti tunnustettu politiikka oli saada kaikki palkkatyöläiset kautta koko maan tekemään lakon. Mutta aivan alusta saakka havaitsi se olevansa lakkaamatta kietoutunut paikallisiin ammattitaisteluihin. Jo Trades Unioniin yhtymisen ottivat usein työnantajat tekosyykseen eroittaakseen kaikki työmiehensä, jotka kieltäytyivät allekirjoittamasta »asiapaperia», että he luopuisivat kaikesta osanotosta mihinkään järjestöön. Siten johti Leicesterin sukankutojain yhtyminen taisteluun, joka päättyi onnettomasti, ja jonka aikana 1,300 miestä piti avustaa. Glasgowissa puhkesi vakava lakko rakennusammattien keskuudessa aikana, jolloin karttuuninpainajat, konerakentajat ja taidepuusepät jo olivat taistelussa työnantajansa kanssa.
Kaikkein enimmän varoja kysyvä taistelu mitä »Suurella kansallisella» oli käytävänhän jo talvella, raivosi Derbyssä, jossa tuhannenviisisataa miestä, vaimoa ja lasta olivat työnantajat sulkeneet työstä siksi, että he kieltäytyivät luopumasta Unionista. Näitä »Derbyssä työstä suljettuja» avustettiin alussa kuten heidän onnettomuustovereitansakin muilla paikkakunnilla vapaaehtoisilla avustuksilla, joita kuningaskunnan eri osissa olevat ammattiyhdistykset lähettivät. Mutta pian kävi selville, että heidän oli pakosta taipuminen ilman järjestelmällisettä avutta. Toimeenpaneva komitea päätti sen vuoksi helmikuussa 1834 veroittaa kutakin jäsentä yhdellä shillingillä. Ryhdyttiin hankkimaan huoneita ja koneita, jolta muutamat lakkolaiset voisivat tehdä työtä omaan laskuunsa. Neljän kuukauden jälkeen loppui taistelu työnantajain täydellisellä voitolla ja työmiehet palasivat työhön.
»Derby-sulusta» puhuttiin paljon sanomalehdistössä ja saattoi »se paljon vastenmielisyyttä »Suurta kansallista» vastaan. Mutta »Trades Cnions'in» ankara paheksuminen kasvoi vielä suuremmassa määrässä, kun osa Lontoosta joutui kaasulaitoksen lämmittäjien lakon vuoksi pimeään. Pääkaupungin eri kaasuyhtiöissä työskentelevät työmiehet olivat talven kuluessa hiljaisuudessa järjestyneet tarkotuksenaan lopettaa kaikki työnsä samaan »aikaan, jollei heidän vaatimuksissa suostuttaisi. Tämä suunnitelma tuli ilmi ja kaasuyhtiöiden onnistui korvata ammattiyhdistykseen kuuluvat työmiehensä toisilla. Mutta viikkoja vieri, ennen kuin »uudet työmiehet kykenivät täydelleen suorittamaan työnsä ja maaliskuun alussa v. 1834 oli Westminster muutamia päiviä kokonaan pimeässä. Sen hyökkäysmyrskyn aikana, jonka tämä taistelu aiheutti, havaitsi »Suuri kansallinen» joutuneensa tekemisiin lain kanssa. Kuusi työmiestä Dorchesteristä tuomittiin maaliskuussa v. 1834 vain siksi, että he olivat ottaneet valan eräältä henkilöltä ja heidän tuomitsemisensa seitsemän vuoden karkoitusrangaistukseen kohtasi ammattiyhdistysmaailmaa kuten ukonisku.
Ymmärtääksemme noin raakamaisen tuomion täytyy meidän kuvailla, minkä vaikutuksen hallitukseen ja omistaviin luokkiin Trades Unions'in uhkaavat ihanteet ynnä Unionien hyökkäävä menettelytapa viimeisen neljän vuoden aikana olivat aikaan saaneet. Jo v. 1830 oli kansallisten ja yleisten unionien perustaminen kiinnittänyt hallituksen huomiota. »Heti kun viime marraskuussa astuimme virkoihimme», kirjoittaa sisäasiainministeristön valtiosihteeri loordi Melbourne, joka kuului whig puolueeseen, sir Herbert Taylorille, »huomautti minulle sir Robert Peel (eroava sisäasiainministeristön valtiosihteeri, joka kuului tory puolueeseen) keskustelussa, joka minulla oli hänen kanssaan maan silloisesta asemasta, pohjois-Englannissa ja muissa maanosissa olevista ammattiyhdistyksistä, joiden tarkoituksena oli korottaa palkkoja j. n. e. sekä yleisistä liittäytymisistä, samaa tarkoitusta varten, vaikeimpana vaarana mitä vastaan meidän oli taisteleminen ja tämä näyttäytyi minulle samassa valossa kuin kaikille muillekin Hänen Majesteettinsa palvelijoille.
Jotta hallitus saisi neuvoja tässä vaikeassa asemassa kutsui loordi Melbourne Nassau vanhemman, joka juuri oli lopettanut viisivuotisen kurssinsa valtiotalouden professorina Oxfordissa, ja antoi hänelle määräyksen yhdessä lainopillisen asiaintuntijain kanssa laatia kertomuksen asemasta ja suunnitelman laillisista parannuskeinoista. Tämä asiakirja valaisee sekä tuon uskotun taloustieteellisen neuvonantajan ajatustavan että hänen käytännöllisen arvostelukykynsä. Nämä kaksi neuvonantajaa eivät näy tehneen mitään kyselyjä työväen keskuudesta, vaan uskoneen jokaiseen työnantajain taholta annettuun lausuntoon vieläpä kuulotietoon perustuviin metelihistorioihin. Se ainehisto, mikä siten aikaansaatiin, johti luonnollisesti hyvin epäedullisiin päätelmiin. Se »saatti meidät siihen vakaumukseen», kirjoittavat valtuutetut, »että jos viaton ja työhaluinen työmies jätetään turvatta sitä petturimaista raivoa vastaan, joka nyt hänen päälleen hyökkää, jos tehtailija vain käyttää pääomaansa tai teknikko ja kemisti neronlahjojaan lyhytnäköisen ja saaliinhaluisten työmiestensä tai yhtä tietämättömien ja saaliinhimoisten kilpailijoin itsevaltaisen johdon alaisina, jos muutamien kansojen yllyttäjien sallitaan käskeä lakkoon, joka ensin lamauttaa niiden eri työläisluokkien teollisuuden, joita he itsevaltaisesti hallitsevat, ja sitä paitsi ulottaa lamauttavan vaikutuksensa yhä suuremmassa piirissä niihin moniin tuhansiin työmiehiin, joiden työlle tämä erityinen työläisluokka on välttämätön; — jos kaikki tämä saa tapahtua rankaisematta ja melkein lain hyväksymänä, siksi että on kumottu lait, joiden kautta se suoranaisesti kiellettiin —; silloin on turhaa toivoa voida kauankaan pysyttää teollisuutta, taitavuutta tai pääomaa, joista riippuu meidän teollinen elevämmyytemme ja tästä etevämmyydestä meidän valtamme ja melkein meidän olemassaolomme kansakuntana».
He lopettavat siis sarjalla kunnallisia lainmuutosehdotuksia. Vuoden 1825 lakia ei voitu aivan julkisesti palauttaa, mutta sen vahingollisia seurauksia piti vastustaa ankaroilla lakimääräyksillä. He kehoittavat laatimaan lain, joka selvästi määrittelisi yleisen lain säädökset salaliittoja ja ammattien tyrehdyttämistä vastaan. Lain tulisi ankaroilla rangaistuksilla kieltää »kaikki yritykset täi vaatimukset muodostamaan liittäytymisiä, keräykset tai kehoitukset liittäytymisiin» joiden tarkoituksena on uhata työnantajia, koettaa saada lakonrikkuria luopumaan tai vieläpä kehoittaa työmiehiä yhtymään yhdistyksiin. Vahtien asettaminen työpajojen ympäristöön piti päättävästi kieltää ja säälimättä rangaista, tapahtuipa se miten rauhallisesti tahansa. Työnantajilla ja heidän sijaisillaan piti olla oikeus itsellään vangita työmiehiä ilman haastetta tai vangitsemismääräystä, ja vietättää heidät jollekin rauhantuomarille. Jos työnantajat kehoittivat liittäytymään tuli heitä rangaista korkeilla sakoilla ja nämä langeta jokaisen tavallisen ilmiantajan hyväksi. »Tämä», sanovat komissionin jäsenet, »on mitä me tahtoisimme suosittaa etupäässä». Mutta jos näyttäytyisi, että sitä pahaa, mitä liittäytymisjärjestelmä matkaan saattaa, ei voitaisi juurittaa vähemmällä täytyy meidän suosittaa kokeilemaan takavarikkoonotolla s. o. ottaa takavarikkoon ne rahastot, joita on koottu liittäytymistarkoituksia varten ja jotka ovat sijoitetut säästökassoihin ja muihin paikkoihin.»[9]
Whig-ministeristö ei uskaltanut esittää kertomusta eikä ehdotuksia alihuoneelle, joka oli sitoutunut noudattamaan filosofisen radikalisuuden oppeja. »Me neuvottelimme vahvasti», kirjoittaa loordi Melbourne, »ja kysyimme neuvoa paljon toisilta, eikö näitä unionien laitoksia, heidän kokouksiansa, heidän sitoumuksiansa toistensa kanssa tai heidän rahastojansa voitaisi saada kynsiinsä tai estää uusilla laillisilla toimenpiteillä, mutta kokonaisuudessa katsottuna näyttää mahdottomalta ryhtyä mihinkään vaikuttavaan työhön tähän suuntaan, jollei esitetä toimenpiteitä, jotka peräti koskevat maan perustuslaillisiin tapauksiin, ja joihin ei voitaisi saada parlamentin suostumusta».
Kuningas kuitenkin säikähti kovin »Rakennustyöväen parlamentin» kokouksesta ja puristi ministeristöä ryhtymään toimenpiteisiin. Hra Rotch, Knaresborough'in edustaja, ilmoitti huhtikuussa v. 1834, että hän aikoi herättää lakiehdotuksen liittäytymisten tekemisestä kokonaan mahdottomaksi, toimenpide, joka olisi saanut voimakasta kannatusta suurelta joukolta tehtailijoita.[10]
Mutta vaikka loordi Melbournen viisas varovaisuus pelasti amattiyhdistykset ankaroilta poikkeuslaeilta, niin ei hallitus antanut mennä ohitsensa minkään tilaisuuden näyttämättä vihamielisyyttään työväen järjestöille. Kun Yorkshiren tehtailijat elokuussa 1833 esittivät lausunnon Trades Union'ista, annatti loordi Melbourne seuraavan vastauksen: että »hän katsoo turhaksi toistaa sitä varmaa vakaumusta, mikä Hänen Majesteettinsa ministereillä on lausunnossa mainituiden yhdistysten rikollisesta luonteesta ja turmiollisista seurauksista». Sekä lisäsi, että »ei ole olemassa epäilystäkään, että liittäytymiset, joilla on yllämainitulta tarkoituksia, ovat laittomia salaliittoja ja semmoisina vainon alaisia yleisen lain perustalla».
Työnantajat tarvitsivat tuskin tätä viittausta. Vaikka liittäytymiset, joiden tarkoituksena oli määrätä työaika ja palkat, olivat lakanneet olemasta laittomia, oli mahdollista vainota työmiehiä monien muiden tekosyiden varjolla. Joskus — kuten kävi muutamien vuorityömiesten kanssa Lancashiressa v. 1832 — syytettiin ammattiyhdistysjäseniä laittomista liittäytymisistä vain siksi, että he olivat kirjoittaneet työnantajilleen, että lakko puhkeisi. Joskus selitettiin vuoden 1825 lain säädöksiä »ehkäistä ja estää» siten, että niihin sisällytettiin myös työväen pelkät tiedonannot, että heillä oli aikeessa tehdä lakko vastustaakseen ammattiyhdistykseen kuulumattomien työssäpitämistä. Eräässä merkittävässä tapauksessa, joka sattui Wolverhamptonissa elokuussa 1835, tuomittiin neljä savenvalajaa uhkauksesta ainoastaan sen perustalla, että työnantajat lausuivat että he »olivat korottaneet palkkoja syytettyjen toimenpiteiden johdosta työmiesten valtuutettuina», vaikkei vähintäkään uhkausta oltu lausuttu, kuten tunnustettiinkin. Vahtien asettaminen rangaistiin tällä perustelulla usein ankarasti, vaikkakin vahtiminen olisi ollut mitä rauhallisinta laatua, kuten neljä Southwarkin suutaria vahingokseen v. 1832 huomasivat. Vielä yleisempää oli, että työmiehiä syytettiin vetoomalla lakeihin isännistä ja palvelijoista, kuten kävi eräässä tapauksessa Bermondsleyssä (eteläinen Lontoo) helmikuulla v. 1834 seitsemäntoista nahkurin, jotka tuomittiin vankeusrangaistukseen siitä rikoksesta, että he olivat jättäneet työnsä tekemättä sitä valmiiksi.
Jos otetaan huomioon tämä mieliala viranomaisten keskuudessa, voidaan helposti kuvitella, miten säikähdyksiin he tulivat »Suuren kansallisen yhtyneen Trades Unions'in» nopeasta kasvamisesta. Uusi laillinen ase keksittiin pian. Noren[11] kapinan aikana v. 1797 oli hyväksytty laki, joka ankarasti rankaisi, jos laiton liittäytynunen vaati mitään valaa. Vuonna 1819, jolloin valtiolliset kapinat olivat ilmassa, oli eräs asetus, joka kielsi laittomat valat, muodostanut yhden noista kuuluisasta »kuudesta aluista». Missään tapauksessa ei tarkoitettu ammatillisia järjestöjä, vaikka loordi Ellenborough eräässä vainotapauksessa v. 1802, oli puolustanut sitä ajatusta, että vala, jonka oli vannottanut Wiltshiren hiustenleikkaajain eräs komitea, kuului tämän lain piiriin. Kenenkään päähän ei näy pälkähtäneen saattaa lakia käytäntöön, ennenkuin valoilla yhtynyt »Suuri kansallinen yhdistynyt Trades Unions» alkoi raivata tietään puhtaasti maataviljeleviin kyliin etelä-Englannissa.
Historia dorchesterilaisten työmiesten oikeusjutusta ja karkotuksesta on parhaiten tunnettu tapaus ammattiyhdistysliikkeen historiassa. Maanviljelystyömiehet maan eteläosissa olivat kauan olleet uhittelevan epätoivon tilassa, heitä kun sortivat yhtä hyvin suurviljelijäin hiljaisuudessa työskentelevät yhdistykset ja jyvälakien vaikutukset, kuin heitä turmeli vanha köyhäinhoitolaki. Erittäin kova aika v. 1829 oli matkaan saattanut kapinoita koneiden rikkomisineen ja heinärukojen polttamisineen sekä nälkämeteleineen, jotka v. 1830 kukistettiin siten, että sotajoukko lähetettiin paikalle ja ne samoilivat rauhattomissa seuduissa, ja että asetettiin erityinen toimikunta tuomitsemaan yli 1,000 vankia. Sikäli kuin liike-elämä parani, näyttää syntyneen yleinen liike palkkojen korottamiseksi. Vuonna 1832 huomaamme Wellingtonin herttuan Hampshiren loordimaaherrana kertovan Melbournelle, että enemmän kuin puolet hänen kreivikuntansa työmiehistä avusti yhdellä pennyllä viikossa erästä paikallisyhdistysten verkkoa, jonka hän luuli kuuluvan johonkin »Kansallisunioniin», »Työmiehet sanovat, että he ovat saaneet määräyksen Unionilta olla ottamatta vähemmän kuin kymmenen shillinkiä palkkaa, ja että Unioni avustaa heitä». Olkoon näillä liittäytymisillä ollut minkälaiset säännöt tahansa, niin oli niillä kaikessa tapauksessa nähtävästi se vaikutus, että palkat eivät ainoastaan kohonneet Hamphiressa, vaan myöskin ympäristöllä olevissa kreivikunnissa. Tolpuddlen kylässä Dorsetshiressä, kertoo meille George Loveless, tehtiin kylän papiston läsnäollessa suurviljelijäin ja työväen välillä sopimus, että palkat olisivat samat kuin ne, mitkä maksettiin muissa seuduissa. Tämä sai aikaan palkan kohoamisen kymmeneksi shillingiksi viikossa. Vuosi sen jälkeen katuivat suurviljelijät päätöstään ja alensivat siten vähitellen taas palkat shillinki shillingiltä aina kunnes he vain maksoivat seitsemän shillinkiä viikolta. Tässä hädässään olivat työläiset tehneet kysymyksiä »Trades Unionista» ja kaksi »Suuren kansallisen» asiamiestä kävi kylässä. Heidän opastuksensa mukaan perustivat Loveless-nimiset veljekset »Maanviljelijäin apuyhdistyksen», jolla oli suurlooshinsa Tolpuddlessa. Tätä kyläklubia varten otettiin käytäntöön nuo laajat juhlamenot ja säännöt, jotka olivat käytännössä »Suuren kansallisen yhdistyneen Trades Unionin» kansallisveljeskunnissa. Salaisuuksista ei näy suurta välitetyn, sillä John Loveless tilasi aivan julkisesti kylän maalarilta »kuoleman kuvan, maalattuna kuusi jalkaa korkeaksi, erästä hänen yhdistystään varten»; tämän avulla piti sisäänottojuhlallisuudet suorittaa. Suurviljelijät säikähtyivät ja se antoi aiheen viranomaisille naulata 21 p. helmik. 1834 julistuksia, joissa työmiehiä varoitettiin, että jos joku liittyisi Unioniin, niin tuomittaisiin hänet 7 vuodeksi karkoitusrangaistukseen. Tämä ei ollut mikään tyhjä uhkaus. Kolmen päivän sisällä julistuksen julkaisemisesta vangittiin Loveless-veljekset ja neljä muuta jäsentä ja pantiin vankilaan.
Juttu näitä onnettomia työmiehiä vastaan oli häpeemätöntä lain vääristelyä. Veljekset Loveless ja heidän ystävänsä näyttävät olleen aivan vaatimattomia metodisteja ja kaksi heistä oli matkapappia. Syytöskirjasta ja todistajien lausunnoista ei voitu mitään pahempaa heistä syyttää, kuin että he olivat pitäneet valat, jotka, kuten olemme nähneet, olivat osa »Suuren kansallisen» jäseneksiotto-juhlallisuuksista. He eivät ainoastaan olleet syyttömiä mihinkään uhkaukseen tai väkivaltaisuuksiin, vaan he eivät olleet edes tehneet lakkoa tai esittäneet mitään palkankorotuspyyntöä. Yhtä kaikki vaikutti tuomari, joka vasta lyhyen aikaa sitten oli tullut tuomarikollegion jäseneksi, suureen juryyn niin kauhistuttavalla tavalla kuin olisivat syytetyt tehneet murhan tai maanpetoksen, ja tuomitsi heidät mahdollisimman lyhyimmän neuvottelun jälkeen kuulumattoman kovaan seitsemän vuoden karkoitusrangaistukseen. Hallituksen käyttäytyminen näytti, miten innokkaasti valtiosihteeri otti kokemattoman tuomarin törkeän erehdyksen sortopolitiikkansa yhdeksi osaksi. Loordi Melbourne lausui ajatuksensa, että »lakia tässä tapauksessa oli täysin oikein käytetty». Kaukana siitä, että tuomio tuli Whig-ministeristössä arvostelun alaiseksi, päin vastoin se pantiin täytäntöön aivan erinomaisen nopeasti. Asia tuli käsittelyn alaiseksi 18 p. maaliskuuta; ennen saman kuun 30 p. olivat vangit vankilaivassa ja 15 p. seuraavaa kuuta oli loordi Howick tilaisuudessa alihuoneessa mainitsemaan, että heidän laivansa jo oli purjehtinut Botany Bayhin.
»Suuri kansallinen yhdistynyt Trades Union» näytti kuitenkin, että sillä oli enemmän vaikutusta kuin hallitus odotti. Koko järjestön koneisto pantiin käyntiin lähettämään anomuksia ja pitämään julkisia kokouksia ja leimahtanut myötätunto kohotti muutamiksi viikoiksi jäsenten laimenevaa tarmoa. Ystävälliset suhteet sidottiin niiden viiden suuren unionin kanssa, jotka olivat jääneet rivien ulkopuolelle; pohjoiset kreivikunnat olivat nimittäin pääasiallisesti järjestyneet Rakennustyöväen Unioniin, Leedsin, Huddersfieldin ja Bradfordin seudun Unioniin, Kankaantekijäin Unioniin, Puuvillankehrääjäin Unioniin ja Savenvalajain Unioniin, jotka tässä tilaisuudessa lähettivät edustajia Lontooseen avustamaan »Suuren kansallisen» toimeenpanevaa valiokuntaa.
Yllytys saavutti huippunsa suuressa mielenosotuksessa sisäasiain ministeristölle jättääkseen anomuksen loordi Melbournelle — ensimmäinen niistä suurista mielenosoituksista, jotka sittemmin tulivat säännölliseksi osaksi Lontoon valtiollisesta koneistosta. Ehdotus tämän kulkueen järjestämisestä oli herättänyt mitä suurinta pelkoa sekä ystävissä että vihamiehissä. »Times», jolla yhä olivat Pariisin tapaukset vuodelta 1830 muistossaan, kirjoitti johtavan johtavan perästä ja tuomitsi ehdotuksen ja loordi Melbourne teki tiettäväksi, että hän kieltäytyi ottamasta vastaan mitään lähetystöä tai anomusta mielenosotukselta. Erityiset poliisimiehet saivat tehdä valan ja sotajoukkoja määrättiin Lontooseen estämään kapinaa. Vihdoin tuli tuo suuri päivä (21 p. huhtik. 1834). Owen ja hänen ystävänsä johtivat sitä kokonaisuudessaan suurella taidolla. Välttääkseen uuden poliisin sekaantumista oli vuokrattu rakentamaton alue »Copenhagen Fields»in varrelta, johon kulkueeseen osanottajat kokoontuivat. Ammattiyhdistykset asetettiin suoriin riveihin kolmenkymmenenkolmen lipun taaja jokainen osanottaja oli koristettu punaisella nauhalla. Kulkueen edessä ratsasti lihava »pääkaupungin ammattiyhdistysten kappalainen» tohtori Arthur S. Wade[12] täydessä virkapuvussaan ja punasessa jumaluusopintohtorin kapassaan.
Mielenosoitus oli mitä osanottajien lukuun tulee epäilemättä voitto. Me saamme tietää esimerkiksi, että räätälit yksinään olivat tulleet 5,000 à 7,000 lukuisina ja rakennusmestarit valittavat myöhemmin, että heidän työnsä kokonaan täytyi lakata siksi, että heidän työmiehensä ottivat osaa mielenosotukseen. Yli neljännesmiljoona allekirjoitusta oli saatu anomukseen ja Timeskin myöntää, että yli 30,000 henkilöä otti osaa kulkueeseen, luku, joka nyt suhteellisesti vastaisi 100,000 henkilöä.[13]
Sillävälin riensivät kaikenkarvaiset radikaalit apuun. Julkinen kokous pidettiin »Kruunu ja Ankkuri» ravintolassa, jossa Roebuck, eversti Perronet Thompson ja Daniel O'Connell puhuivat ja alihuoneessa tapahtui väittely, jossa Joseph Hume arvosteli mitä terävämmin tavatonta tuomiota. Mutta kaukana siitä, että hallitus olisi lieventänyt rangaistusta, se päin vastoin kieltäytyi tunnustamastakin, että se oli kohtuuttoman korkea ja nuo onnettomat työmiehet saivat mennä menojaan rangaistussiirtolaansa.[14]
Dorchesterin työmiesten tuomitsemisella oli se vaikutus, että vala todistettavasti poistettiin ammattiyhdistysten juhlamenoista, vaikka se oli muutamia vuosia yksityisissä ammattiyhdistyksissä muutamissa seuduin. »Parlamentissaan» huhtikuussa 1834 poisti Rakennustyöväen Unioni nimenomaan valan. »Suuri kansallinen» otti nopeasti saman suunnan ja unionit Leedsissä ja muissa paikoin seurasivat pian esimerkkiä. Mutta unionien hyökkäyspolitiikkaan ei tuomarien lausunnoilla ollut mitään vaikutusta. Heti kun mielenosotuksen jälkeinen kiihtynyt mieliala oli laskeutunut, heittäytyi eräs »Suuren kansallisen» tärkeimmistä haaroista vakavaan taisteluun työnantajaansa kanssa. Lontoon räätälit, jotka tähän saakka olivat olleet hajallaan, perustivat joulukuussa v. 1833 »Ensimmäisen Räätälintyöntekijäin Suurlooshin» ja päättivät pyytää työajan lyhennystä. Työväen keskuudessa vallitsevan mielialan näyttää selvästi se kieli mitä he käyttivät siinä kirjelmässään mestareille, jossa he antoivat tiedoksi tarkoituksensa. »Ehkäistäksemme niitä perikatoon vieviä vaikutuksia, mitä hävittävillä teollisilla kilpailuilla on niin kauan ammattiin ollut, olemme me päättäneet ottaa käytäntöön eräät työehdot ammatissa, joiden ehtojen me tahdomme astuvan voimaan ensi maanantaina.» Yleinen lakko puhkesi, jonka kautta, sen mukaan kuin ilmoitetaan, 2,000 henkilöä joutui työttömäksi ja josta koko taakka heitettiin »Suuren kansallisen» rahastoille. 18 pensen veroitus jäsentä kohden yli koko maan toimitettiin toukokuussa 1834, josta seurasi osaksi tyytymättömyyttä, eivätkä tulot estäneet lakkoavustuksen alenemista neljäksi shillingiksi viikolta. Tulokseksi tuli, että työväki asteettain palasi työhönsä työnantajain ehdoilla.
Nämä onnettomuudet yhdessä lukemattomien pienempien lakkojen kanssa maan eri osissa, jotka päättyivät kaikki tappiolla, vahingoittivat luottamusta »Suureen kansalliseen». Toimeenpaneva valiokunta koetti turhaan estää lakkotulvaa julkaisemalla »Selityksen Trades Unionsin periaatteista ja tehtävistä», jossa se neuvoi luopumaan palkka- ja muista riitaisuuksista ja puolusti kooperatiivista tuotantoa. Se kieltäytyi myöskin tämän selityksen mukaisesti hyväksymästä Lontoon suutarien korkeimpien palkkojen pyyntöä sillä perusteella, että tämä selkkaus näin kohta räätälien tappion jälkeen ei ollut sopiva. Tuloksena oli vain, että Lontoon suutarien yleinen kokous 782 äänellä 506 vastaan päätti erota siitä ja teki lakon omalla vastuullaan.
Vielä kovemmaksi iskuksi tuli sulku Lontoon rakennusalalla heinäkuussa v. 1834. Nämä ammatit Lontoossa olivat pitäneet parempana liittyä »Suureen kansalliseen» kuin Rakennustyöväen Unioniin. Ja kesällä v. 1834 oli erään liikkeen pikkumaista itsevaltaisuutta osoittavalla teolla seurauksena yleinen selkkaus. Ne työmiehet, jotka olivat työssä toiminimellä Cubitt, olivat päättäneet olla juomatta liikkeen Combe, Delafield & Co:n olutta vastauksena tämän toiminimen kieltäymiseen pitämästä työssä ammattiyhdistyksen jäseniä. Liike Cubitt kielsi silloin tyomiehensä heidän työpaikoissaan juomasta muutakaan olutta ja sulki työmiehensä työstä. Työnantajat yli koko Lontoon, jotka olivat raivostuneet siitä, että Unioni vastusti heidän sivukontrahtejaan (välikäsiä) ja kappaletyötä, ottivat tilaisuudesta vaarin ja vaativat, että heidän työmiehensä allekirjoittaisivat vihatun »asiapaperin». Hallituksen niiden osastojen johtajat, joiden alaisina rakennustyöväkeä oli työssä, asettuivat yksityisten työnantajain puolelle esittämällä saman vaatimuksen. Taistelu kesti aina marraskuuhun v. 1834, jolloin »asiapaperit» näytään hiljaa poistetun ja työväki palasi työhön alistuen työnantajain ehtoihin muissa kohdin. Kivimuurarien kirjevaihdosta näemme, että tämä tappio — sillä se se todella oli — täydelleen hajoitti Lontoon rakennusammattien järjestön. Ei ole selvillä, mitä Rakennustyöväen Unionille tapahtui näinä kuukausina. Liittojäijestöt näkyvät kokonaan kutistuneen tänä aikana kokoon ja useat ammatit palasivat paikallisiin ammattiyhdistyksiin ja kansallisiin liittoihin.
Sillä välin kuin Lontoon rakennustyöväki oli näin kietoutunut taisteluun, tapahtui samanlaisia taisteluita toisissakin pääteollisuuksissa. Leedsissä esim. esittivät työnantajat taas »asiapaperin» allekirjoitettavaksi toukokuussa 1834. Työmiehet olivat pahoitetut hylkäämään Kankaantekijäin Unionin paljon vastustuksen ja paheksumislausuntojen jälkeen. Puuvillankehrääjät, jotka me jätimme, kun he valmistautuivat panemaan täytäntöön Fieldenin ajatusta yleisestä lakosta kahdeksantuntisen työpäivän saavuttamiseksi puuvillan kehrääjille ilman vastaavaa palkan alennusta, päättivät pyytää tämän työajan alentamisen 1 p:stä maalisk. 1834, siitä päivästä, jolloin vuoden 1833 tehdaslaki, jonka kautta lasten työaika rajoitettiin kahdeksaksi tunniksi päivässä, astuisi voimaan. Monissa tehtaissa ilmoitti työväki tämän, mutta työnantajat eivät ottaneet sitä kuuleviinsakaan. Tässä tapauksessa näkyvät he arvostelleen oikein työmiestensä heikkouden. Sillä odotetun yleisen lakon lykkäsi edustajakokous 2 päivään kesäkuuta. Kun se päivä tuli, olivat työmiehet edelleen valmistumattomia toimintaan ja lakko lykättiin taas 1 päivään syyskuuta. Sen jälkeen emme kuule siitä enään mitään.
Oldhamissa oli sillävälin kehruutyöväki huhtikuussa v. 1834 tehnyt valmistumattoman yrityksen panna voimaan 8-tuntinen työpäivä. Tapahtuipa, että paikallinen poliisi hajoitti erään ammattiyhdistyskokouksen. Hajoitetut kokoontuivat taas ja nyt seurasi hyökkäys erääseen vihattuun tehtaaseen, jolloin eräs »Knobstick»[15] ampui erään hyökkääjistä. Tämä meteli saattoi Oldhamin työväen kiihkeään nousuun. Työväki kaikissa ammateissa, sekä miehet että naiset lopettivat työn ja pitivät uusia kokouksia nummella kaupungin ulkopuolella, jossa Doherty ja muita henkilöitä Manchesterista puhuivat heille ja kahdeksantuntisen työpäivän vaatimus asetettiin uudelleen. Viikossa oli kiihko laskeutunut ja työhön palattiin.[16].
Kesän lopulla oli selvillä, että »Suuren kansallisen» ja muiden »Trades Unionsien» korkealle pyrkivät suunnitelmat saivat yhtäläisen lopun kaikkialla, nimittäin täydellisen tappion. Huolimatta edistyneistä liikeoloista olivat työväen aseman parantamiseksi tehdyt lakot läpeensä epäonnistuneet. Heinäkuussa v. 1834 kukistuivat kaikki liittojärjestöt yli koko maan. Suuren järjestön, johon oli kuulunut puoli miljoonaa jäsentä, oli täydelleen hajoittanut työnantajain päättäväisyydellä toimeenpantu menettelytapa esittää »asiapaperi». Järjestön suoranaisesta hajoittamisesta ei meillä ole mitään sen aikuisia kertomuksia, mutta se vaikutus, minkä se teki järkevämpiin ammattiyhdistysjäseniin, voidaan nähdä eräästä kuvauksesta, joka seitsemän vuotta sen jälkeen julaistiin eräässä työväenlehdessä. »Me olimme läsnä», kirjoittaa Trades Journalin toimittaja, »monissa »Suuren kansallisen yhdistyneen Trades Unionsin» kokouksessa ja muistamme selvästi sen liikkeen, joka heissä vallitsi — nähtävän päättäväisyyden panna täytäntöön periaatteet huolimatta kaikista esteistä — sen innostuksen, minkä muutamat puhujat herättivät — kokousten kovaääniset suosionosotukset — voimakkaat huudot: »kuule, kuule», »hyvä», eläköön», »aina eläköön Unioni». Mutta jo silloin oli monella se käsitys, että ainoastaan vähän todellista hyötyä voidaan saada tällä Unionilla; sillä sen esiintyminen ei näyttänyt olevan tyyntä ja kiihkotonta pahan syiden tutkimista, vaan äkämystynyttä mielenkiihkoa, joka pian tulisi haihtumaan jättäen jäsenet samaan asemaan kuin ennenkin. Tulos näytti, että tämä ajatus ei ollut perusteeton. Pieni myyränmätäs esti sen menestyksen; sen sijaan että olisivat alkaneet tehdä työtä tämän näin mitättömän esteen poistamiseksi, pitivät he parempana kääntää sille selkänsä ja mennä jokainen omaa tietään huolimatta naapurin turvallisuudesta ja edusta. Oli surullista nähdä tämän nopeasti laajentuneen armeijan kenraalien ja johtajien syvää mieliharmia, sitten kun he olivat hyljättyinä jätetyt yksinään tantereelle.»
Yleinen välinpitämättömyyden aika seurasi ammattiyhdistysliikkeessä tämänjälkeen. »Lontoon Dorchesterkomitea» jatkoi järkähtämättömällä sitkeydellä allekirjoitusten kokoomista ja anomusten lähettämistä noiden kuuden maanpakoon tuomitun työmiehen takaisin kutsumiseksi, mutta Trades Unions ja se ajatus, mikä ne oli synnyttänyt, hävisivät, joutuen huonoon huutoon. Uusien teollisuuden haarojen tai opinkäyntiä tarvitsemattomien ammattien satatuhatlukuinen uusi väki joutui pian taas järjestymättömään tilaan. Räätälien ja suutarien kansalliset »kunnat» ja puuvillankehrääjäin ja villatyöväen laajalle levinneet järjestöt pirstoutuivat pikkuyhdistyksiksi. Yli koko maan hajosivat taas »Suuren kansallisen» järjestyneet ainekset paikallisiksi ammattiklupeiksi.
»Uuden ammattiyhdistysliikkeen» syntyä ja häviötä vuosina 1830–34 koskevat lähteet tekevät meille selväksi, että oli tapahtunut työväen ajatuksissa huomattava laajennus, mutta ei sitävastoin mitään muutosta heidän taistelutavassaan. Neuvotteluissa ovat he ihanteellisia, jotka uneksivat uudesta taivaasta ja uudesta maasta, ihmisystäviä, valistuksen ystäviä, sosialisteja, siveyssaarnaajia, taisteluissa ovat he yhä kovasti taistelevia, puolivapaita orjia vuodelta 1815, aseinaan ainoastaan lakon ja boikottauksen ra'at aseet, toisinaan omistavien luokkien pelkäämiä ja vihaamia, toisinaan heidän halveksimiaan, mutta aina sorretuita ja kurjan köyhiä. Me havaitsemme sitä paitsi, että heillä nyt on vähemmän menestystä vanhoine aseineen, nyt kun he käyttävät niitä uudempia ja laajempia ihanteita varten. He joutuvat tappiolle liike-elämän parantuessa, sen sijaan kuin heille ennen kävi niin ainoastaan sen huonontuessa. Me tulemme huomaamaan pian että he eivät voineet voittaa takaisin menetettyjä etujaan, ennenkuin he uudelleen keskittivät ponnistuksensa ahtaampiin ja helpommin käsiteltäviin tarkoitusperiin. Mutta meidän on ensin tutkittava, miten he joutuivat näihin uusiin ihanteihin.
Niinä huonoina aikoina, jotka seurasivat vuoden 1815 rauhansolmiamista,[17] olivat Cobett'in kirjoitukset saaneet tavattoman vaikutuksen koko sen sukupolven työväenluokkaan. Hänen terävän hallitsevien luokkien moittimisensa ja hänen taukoomattoman palkkatyöläisten kehoittamisensa hankkimaan itselleen oikeuden johtaa kaikkia yleisiä asioita, olivat häneen synnyttäneet taantumus, anti-jakobininen valtiollinen tyrannius, korkeat hinnat ja raskaat verot ja se, että »valtiovelkojen arvopapereihin sijoittamisjärjestelmän» kautta silmin nähtävästi luotiin nopeasti kasvava tuottamattomien luokka, joka eli niiden jättiläismäisten valtiovelkojen koroilla, mitä kansa oli sodan aikana ottanut. — Kaikki semmoista pahaa, josta jo pienin osa oli kylliksi kiihoittamaan sellaista innokasta politiikkoa kuin Cobett käyttämään äärimmäisiin saakka verrattoman voimansa kiivaisiin hyökkäyksiin. Mutta työtätekevä luokka kärsi sitä paitsi paheesta, jota ei kukaan senaikuinen pelkästään politiikko käsittänyt, nimittäin vaikutuksista, mitä sai aikaan uusi kone- ja tehdasteollisuus, joka sokeasti heitti hylyksi vanhat työtavat ainoastaan kilpailun ra'an voiman perustalla sen sijaan, että se olisi vaihtanut ne järjestetyllä tavalla ja sopusoinnussa sen kanssa yhteydessä oleviin inhimillisiin etuihin. Tämä ilmiö oli uhrien käsityskyvyn ulkopuolella. Kukin heistä tiesi, mitä oli hänelle itselleen tapahtunut yksilönä, mutta ainoastaan yksi mies — eräs tehtailija — näkyy ymmärtäneen, miten kävi maan koko teollisuuden.
Tämä mies oli Robert Owen. Siksipä näyttää hänestä valtiollinen kansanvalta, joka oli kaikki kaikessa Cobett'ista ja hänen lukijoistaan, kokonaan alistetulta teollisen kansanvallan alle eli toisin sanoen yhteiskunnallisen omaisuuden ja teollisuuden yhteiskunnallisen silmälläpidon alle, jota vastasi taloudellinen yhteistoiminta kaikissa teollisuuden tuotantoasteissa, jotka olivat syntyneet koneiden käytännön ja tehdasjärjestelmän kautta, ja jotka olivat palauttamattomasti temmanneet tuotannon riippumattoman yksilöllisen tuottajan »kotilieden äärestä». Cobett'ista'ja hänen seuraajistaan oli kaikkein ensiksi saatava voimaan suuri uudistuslaki, jonka takaa heidän käsitystensä mukaan odotti ainoastaan hyvin epämääräisesti käsitetty yhteiskunnallinen uudistus. Owen ja hänen innokkaimmat oppilaansa olivat toiselta puolen vakuutettuja, että yleinen vapaaehtoinen palkkatyöläisten liittäytyminen tuotantoyrityksiin hänen periaatteidensa mukaisesti, aikaansaisivat sen, että yhteiskunnan valtiollinen järjestö tulisi olemaan verrattain toisarvoisesta merkityksestä.
Se väärinlaskeminen, jonka äsken vapautetut ammattiyhdistykset kärsivät vuoden 1825 pulassa, valmisti työväenluokan tätä laajempikäsitteistä evankeliumia varten, Yhteiskunnalliset uudistukset olivat ilmassa. »Mitä tulee kurjuuteen ja alennustilaan kansan suuren joukon keskuudessa Englannissa», kirjoittaa eräs silloinen havaintojen tekijä, »niin ovat kaikenluokkaiset ja kaikkien puolueiden miehet yksimielisiä ja puhuvat taukoomatta siitä: vuokraajat, pitäjän virkamiehet, papit, rauhantuomarit, tuomarit molempien huoneiden molempien ryhmien kannattajat, kuningas kansalle antamissaan adresseissa, siveyssaarnaajat, valtiomiehet, filosofit ja vihdoin nuo olentoparat itse, joiden valitukset ovat kuuluvia ja alinomaisia.» Cobett'illa ja uudistuksen puuhaavilla oli ensiksi sanavuoro. Pääasiallinen valtiollinen järjestö, jonka työväenluokka muodosti yllytyksessä uudistuslain hyväksi, oli alkanut ammattiklupina. Vuonna 1831 kokoontuivat muutamat kirvesmiehet majataloonsa Argyle Streetillä, Oxford Sreetin varrella perustamaan »Pääkaupungin Trades Unionia», joka käsittäisi kaikki ammatit ja jolla, paitsi ammattiyhdistystehtäviään, olisi tarkoituksena toteuttaa eräs epämääräinen ehdotus yhteisestä tuotannosta sekä valtiollinen yllytys vaalioikeutta varten. Mutta William Lovettin vaikutuksesta sysäsi viimemaininittu tarkoitus pian syrjään toiset. Puhtaasti ammatilliset tarkoitukset jätettiin; owenilaiset pyrkimykset astuivat taka-alalle ja nimeltä »Työväenluokan Kansallis-Unioni» laajeni kaino kirvesmiesyhdistys kansalliseksi järjestöksi äänioikeuden valtaamiseksi. Sellaisena ottaa se vuosien 1831–32 valtiollisen sekasorron aikana suurimman paikan työväenluokan historiassa sekä otti suuressa määrin osaa yllytykseen ja uudistuslain hyväksi harjoitetun yllytyksen yhteydessä olevaan levottomuuteen.
Uudistuslaki tuli ja joutui laiksi, mutta kaikille miehillepä ei äänioikeutta tullutkaan. Sen vaikutuksen, mikä tällä erehdyksellä oli maan edistyneimmän valtiollisen puolueen johtajiin, kuvan Francis Place, joka nyt oli jäänyt ulkopuolella olevaksi ammattiyhdistysliikkeen tarkastelijaksi, seuraavasti: »Vuosi 1833 loppui jättäen Työväenluokan (kansallisen) Unionin alakuloisuuden tilaan. Ne hullut opit, joita Owen ja muut saarnasivat kommunistisesta yhteiskunnasta ja omaisuusyhteydestä, kaiken yltäkylläisyydestä, mitä voitiin haluta ja tätä kaikkea kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi vain neljän tunnin työllä, jokaisen ihmisen oikeudesta osuuteensa maan yhteisomistuksessa ja hänen oikeudestaan kaikkeen, jonka valmistamiseksi hänen käsiään oli käytetty, mestarien vallasta maksaa nykyisen järjestelmän vallitessa minkälaisia palkkoja hän halusi, työmiesten oikeudesta sellaisiin palkkoihin, jotka voisivat hankkia hänelle ja hänen perheelleen miellyttävän olemassaolon kahdeksantuntisella työllä, jokaisen, joka oli ilman tointa, oikeudesta työhön, ja tämä sellaisesta palkasta kuin yllä on sanottu — ja monista muista samanlaisista asioista, joita alinomaa teroittivat työväen valtiolliset yhdistykset ja monet pienet henkilöryhmät, ja joita oli painettu pienissä lentokirjasissa ja lentolendissä, joita myytiin kaksitoista yhdestä pennystä ja jaettiin laajalle alalle — olivat syrjäyttäneet politiikan työtätekevän kansan keskuudesta. Nämät lentokirjaset olivat kirjoittaneet poikkeuksetta miehet, joilla oli lahjoja ja jonkunlainen asema maailmassa: ylioppilaat, yksityishenkilöt, tehtailijat, kauppiaat ja kirjailijat. Seuraukseksi tuli, että hyvin suuri osa Englannin työtätekevästä luokasta tuli vakuutettua, että heidän ainoastaan tarvitsi liittäytyä, jonka luultiin helposti käyvän päinsä, ei ainoastaan voittaakseen todellisen palkankorotuksen kaikkialla vaan myöskin työtä jokaiselle, miehelle tai naiselle, joka sitä tarvitsi ja tämän lyhyttä työpäivää vastaan. Tämä käsitys sai heidät muodostamaan »Trades Unionsin» tavalla semmoisella ja niin laajan, ettei koskaan ennen».[18] Tämä kuvaus, joka on tehty kiihkomalthuslaisen ja jyrkän »lainarahastoteorian» kannattajan näkökannalta, siitä tavallisten ammattiyhdistystarkoitusten ja kommunististen toiveiden sekasotkusta, joka oli ammattiyhdistysliikkeessä, on todennäköisesti luotettava kuvaus owenilaisen opin levittämisen luonteesta. Se teki lähtemättömän vaikutuksen sen sukupolven työväen johtajiin ja toi mukanaan korkean solidaritetin laineen, joka teki mahdolliseksi, että liittäytyminen »Suureen kansalliseen» tuli niin jättiläismäiseksi ennen koskaan esiintymättömine maatyöväki- ja naisrykmenteineen. Sen vaikutus työväenluokan tietoisuuden kohottamiseksi oli epäilemättä hyvä itsessään, jota mikään erehdys valtiollisessa menettelytavassa ei voinut kokonaan kumota. Mutta Owenin toiminta matkaan saattoi yhtä hyvin pahaa kuin hyvääkin, ja kun molemmat sekä hyvä että paha elävät hänen jälkeensä — sillä ei minkään Owenin työstä voida sanoa haudatun hänen luidensa mukana — niin on välttämätöntä tutkia hänen ammattiyhdistysoppiaan lähemmin yksityiskohdissa.
Hän näyttäytyi paremmalta puoleltaan, kun hän kokeneena teollisuusjohtajana hehkuvalla tarmolla paljasti sen elinehtojen alenemisen, joka oli tuloksena uskosta vapaaseen kilpailuun. Juuri tämän vastustamiseksi hän puolsi tehdaslainsäädäntöä ja edisti liittäytymisiä korkeimman työajan ja alimman palkan säätämiseksi eikä hän tuolla tavoin koettaessaan turvata työläisten elinehtoja lainsäädännön ja ammattiyhdistysliikkeen kautta saanut vaikutukselhsta tukea ainoastaan ihmisystäviltä, vaan myöskin osalta jalomielisiä tehtailijoita, joiden avulla hän joulukuussa v. 1833 perusti »Yhdyskunnan kansallista uudestasyntymistä varten». Tarkimmin määritelty ehdotus, jonka tämä yhdyskunta esitti, työajan lyhentäminen, oli se, joka lohti Fieldenin seuraamaaan neuvoa, jonka mukaisesti Lancashiren puuvillatyöväki toimi epäonnistuneessa suurlakossaan kahdeksantuntisen työpäivän saamiseksi. Se aikaan sai myöskin pitkän sarjan »komiteoja työajan lyhentämiseksi» kutomokaupungeissa, ja niiden innokas yllytys sai aikaan kymmentuntisen työpäivälain hyväksymisen, joka olikin vain maksuerä meidän suuresta tehdaslainsäädännöstämme. Historia on tehokkaasti tehnyt oikeutta Owenille hänen politiikkansa tästä puolesta.
Mutta siinä oli myöskin haaveellinen puoli, joka vaikutti enemmän epäilyttävästi. Työläismaailma antautui hänen vaikutuksestaan liian aikaiseen sosialistisen järjestön ihanteeseen sekä lyöttäytyi epäkäytännölliseen suunnitelmaan sitä toteuttaakseen. Hän näyttäytyi taitavaksi ajattelijaksi ja huomiontekijäksi, kun hän osoitti, että silloinen kuulumaton köyhyys oli uusi taloudellinen ilmiö, välttämätön tulos ehkäisemättömästä kilpailusta ja vastuunalaisettomasta tuotannon välikappaleiden omistamisesta, nyt kun nämä välikappaleet olivat tulleet niin tavattoman kaiteiksi ja kuitenkin kylliksi laajaperäisiksi voidakseen pitää toimessa satoja miehiä muutamien harvojen miesten johdolla ja sitä paitsi olivat niin satumaisen työskentely voimaisia, että ne kokonaan karkoittivat vanhemmat työtavat markkinoilta. Mutta katsottuna käytännöllisenä valtiomiehenä, täytyy myöntää, että hän myöskin osottautui jossain määrin yksinkertaiseksi uskoessaan tai ainakin luulotellessaan, että voitiin juurittaa pois kilpailu ja yhteiskunnallistuttaa omaisuus järjestämällä vapaaehtoisia liittäytymisiä, jotka korvaisivat sekä tehtaanomistajan että valtion.
Hän oli yrittänyt koettaa Amerikassa kuuluisassa kommunistisessa siirtokunnassa »New Harmony»[19] ja sen epäonnistuminen oli häneen ajaksi saanut täydellisen vastenmielisyyden kommunistisiin siirtoloihin. Mutta tämä vastenmielisyys ei riippunut siitä, että hän olisi vapautunut harhastaan, sillä sen ainoana käytännöllisenä vaikutuksena oli, että se sai hänet uudistamaan kokeen ammattiyhdistyksillä. Hänen oppiensa vaikutuksesta tulivat ammattiyhdistykseläiset uskomaan, että oli mahdollista yleisen palkkatyöläisten liiton, joka ei ollut valtiollinen, kautta korottaa palkat ja lyhentää työaika »niin suuressa määrin», kuten Place lausuu, »että he lyhyen ajan kuluessa omistaisivat työnsä koko tuloksen». Henkisen työntekijäin tekijöinä oleminen teollisuuden järjestäjinä jätettiin huomioon ottamatta mahdollisesti siksi, että he näyttelevät vain mitätöntä osaa varsinaisessa tuotantotoiminnassa puuvillateollisuuden alalla (jossa Owen oli hankkinut varallisuutensa), vaan pääasiallisesti suuntautuivat etsimään halpoja markkinoita, jossa voidaan tehdä ostokset ja kalliimpia markkinoita, jossa voidaan myydä, jolla ei ollut mitään osaa siinä haaveellisessa yhteiselämässä, joka Trades Unionilla oli päämääränään. Ne kapitalistit ja liikkeenjohtajat, joita oli olemassa, katsottiin siis anastajiksi, jotka niin pian kuin mahdollista, piti korvata valituilla vapaaehtoisten ja osastottain työskentelevien tuottajien keskuuteen perustettujen liittäytymisten edustajilla. Uudenaikainen sosialistinen ajatus korvata ne kuntien tai valtion virkamiehillä, oli mahdotonta ajatella aikana, jolloin kaikki paikallishallinnot todella olivat kelvottomia tai lahjottavissa ja parlamentti itse asiassa oli harvainvaltaa. Owenin esittämän järjestelmän mukaan eivät tuotannon välikappaleet olisi yhteisön omaisuutta, vaan ainoastaan sen ryhmiin, joka niitä käyttäisi. Ammattiyhdistykset muodostettaisiin »kansallisiksi yhtiöiksi», jotka ottaisivat haltuunsa kaiken teollisuuden. Maanviljelystyöväen Unioni ottaisi omaisuudekseen maan, Kaivostyöväen Unioni kaivokset ja Kutomotyöväen Unioni kutomatehtaat. Jokaista ammattia johtaisi eri ammattiyhdistys, jotka keskitettäisiin »Suurlooshiksi».
Kaikista Owenin yrityksistä panna sosialisminsa käytäntöön oli tämä varmasti pahin. Hänen lyhytikäisille kommunistisille siirtoloilleen oli ainakin se anteeksianto, että niiden oman alueensa piirinsä piti olla täydelleen yhtäläisiä sosialistisia valtioita. Silloin ei löytyisi mitään osastoja, jotka taistelisivat keskenään; voitonkiskominen ja kilpailu olisivat kokonaan kumossa. Mutta Trades Unionsissa, semmoisena kuin hän sen käsitti, ei pelkkä kaikkien ammatin työläisten liittäytyminen kumoisi kilpailua enempää kuin kaikkien työnantajain liittäytyminen yhdeksi osakeyhtiöksi olisi sen tehnyt. Itse asiassa olisivat hänen »Suurlooshinsa» olleet ainoastaan mahtavien osakeyhtiöiden pääliikkeitä, osakeyhtiöiden, jotka olisivat omistaneet teollisuutensa kaikki tuotannonvälikappaleet olematta ollenkaan koko yhteiskunnan valvonnan alaisia. Ne olisivat siis olleet siinä asemassa, että ne joka silmänräpäys olisivat voineet sulkea rivinsä ja ainoastaan päästää uudet työläispolvet työskentelemään kisapaikoilla eikä osakkeenomistajina, ja olisivat siten olleet tilaisuudessa muodostamaan uuden kapitalistiluokan ja uuden köyhälistön. Edelleen olisi suruttomampi osakkeenomistaja pian alkanut myydä osakkeensa voidakseen nauttia pääomaansa ja olisi siten lapsineen vajonnut uuteen köyhälistöön sillä välin kun yrittelijäät ja toimekkaat osakkeenomistajat samoin olisivat myyneet osakkeensa voidakseen ostaa toisia sillä hetkellä enemmän voittoa antavissa ammateissa. Sillä tavoin ei ainoastaan olisi saatu kapitalistiluokkaa ja köyhälistöä, vaan myöskin osakemarkkinat ja osakekeinottelut. Vihdoin olisi tullut kilpailutaistelu osakeyhtiöiden välillä syrjäyttää toinen toisensa eri teollisuusosastoissa. Siten olisivat ne laivanrakentajat, jotka rakensivat puulaivoja, havainneet kupariseppien olevan heidän kilpailijoitaan siksi, että he rakensivat rautalaivoja, ja olisi heidän ollut joko häviäminen tai muuttaminen puulaivoja varten varattu pääoma rautalaivojen rakentamiseksi sekä alettava teollisina kilpailijoina kilpailla vaskiseppien kanssa samassa ammatissa. Tämä vaikeus oli Owenilla vastassaan kun hän astui ammattiyhdistysliikkeeseen, sillä työmiehet eri ammateissa pitivät silloin kuten nytkin mitä suurinta huolta, että heidän välinen eroituksensa tuli täysin oikeuteensa. Niinpä näyttävät Glasgowin äsken perustetun Puuseppäyhdistyksen (jonka sihteerinä oli eräs johtavia owenilaisia) säännöt, että sen suurin vaikeus oli eroittaa tämä ammatti taidepuusepistä ja malliveistäjistä, jotka kumpikin tekivät vaatimuksia, että heillä oli määrätyltä teknillisiä menettelytapoja, jotka olivat vain heille ominaisia. Lyhyesti sanoen: Owenin sosialismi, johti hänet esittämään käytännölliseksi menettelytavaksi suunnitelman, joka ei edes ollut sosialistinen ja joka, jos se olisi ollut mahdollinen toteuttaa, aivan yksinkertaisesti olisi uudelleen mielivaltaisesti jakanut pääoman ympäri maata vähimmässäkään määrin muuttamatta tai poistamatta kapitalistista järjestelmää.
Kaikki tämä on niin käsitettävää, jotka ymmärtävät meidän kapitalistista järjestelmäämme, että heidän on jossain määrin vaikeaa uskoa, että se olisi voinut jäädä huomaamatta niin lahjakkaalta mieheltä ja kokeneelta ja menestykselliseltä kapitalistilta kuin Owen. Missä määrin hän teki säännöksi itselleen sulkea silmänsä niiltä vaikeuksilta, jotka häntä kohtasivat, sen palavan vakaumuksensa vuoksi, että jokainen muutos oli parempi kuin antaa kaiken olla semmoisena kuin se oli, tätä ei edes voida arvata. Mutta on aivan varmaa, että hän suuressa määrin toimii täysin hyvässä uskossa ja aivan yksinkertaisesti ei täydelleen tuntenut mistä oikeastaan oli kysymys. Hänellä oli rajaton luottamus kasvatuksen vaikutukseen luonteen muodostamiseksi, ja jos joku suunnitelma lupasi hänelle kylliksi apua köyhyyttä ja alennusta vastaan ja teki hänelle ja hänen oppilailleen mahdolliseksi kasvattaa vaan yhden lapsipolven, niin oli hän valmis jättämään kaikki taloudelliset seuraukset sen »uuden moralisen maailman» selvitettäviksi, jonka owenilainen koulutus mainitulle sukupolvelle olisi hankkinut. Epäilemättä ajatteli hän, että »Trades Unions» lupasivat hänelle tämän suuressa määrin ja sitäpaitsi ei hän edeltäpäin nähnyt taloudellisia seurauksia. Hänet esti siitä itse luottavainen puolitieto ja se harhaluulo, joka oli johtanut kokonaiset sukupolvet sosialisteja lainaamaan Adam Smithiltä ja »klassillisilta» taloustieteilijöiltä sen väärän teorian, että työ yksinään oli kaiken arvon luoja rupeamatta tutkimaan järkähtymätöntä ja paljon vaikeampaa lakia taloudellisesta korosta, joka juuri on kollektiivisen omaisuuden kulmakivi. Hän otti taloudelliset teoriansa ystävältään William Thompsonilta, joka samoinkuin Hodgskin ja Hodgskinin kuuluisa oppilas Karl Marx laskuissaan jätti huomioon ottamatta korkolain ja opetti, että kaikki vaihtoarvot voitiin mitata ainoastaan »työajan» osissa.[20]
Osalla Owenin toimintaa sillä ajalla oli todellakin ollut tuloksena työbasaarien avaaminen, joissa hinnat määrättiin minuuttien (työajan) mukaan. Se tosi asia, että käytetty työpaljous, joka tarvitaan tuottamaan markkinoille esineitä, joita samanlaisesti kysytään, vaihtelee tavattomasti aina luonnollisten erilaisuuksien mukaan maan hedelmällisyydessä, kuljettavan matkan etäisyydessä, hyvien maanteiden, vesiteiden tai satamien läheisyydessä, onko saatavissa vesivoimaa tai polttoaineita höyryvoiman synnyttämiseksi ja sadoissa muissa seikoissa siihen luettuna tuottajan järjestävä taitavuus ja teknillinen kyky, jätettiin kokonaan laskuista. Owen oletti, että vuorityömiehen työ ja maanviljelijän työ itsestään voitiin suorastaan vaihtaa toisiinsa yhtä suurissa tuntien ja minuuttien erissä, niin pian kuin vuorityömies oli saanut yksinoikeuden (monopol) maan sisustaan ja maanviljelystyömies sen pintaan. Hän ei nähnyt edes, että Vuorikaivostyöväen Unioni voi tulla sulkemaan rivinsä maanviljelystyöväestä tulevilta tulokkailta tai että Maanviljelystyöväen Unioni voi tulla kieltäytymään luovuttamasta Rakennustyöväen Unionille työpaikkaa. Lyhyesti sanoen: tuo vaikea tehtävä, jakaa oikeudenmukaisesti parempien paikkojen ja tilaisuuksien tuottamat edut ei tullut sen ajan innostuneiden owenilaisten taloustieteilijäin ajatuksiinkaan edes.[21]
Erästä kysymystä, ja tämä juuri silloin tärkeimpiä, ei otettu koskaan vakavasti harkittavaksi. Miten voitaisiin teollisuus siirtää kapitalisteilta Unioneille vastoin vihamielistä ja hyvin varustettua hallitusta. Vastaukseksi olisi pitänyt tulla, että »Trades Unionsin» ylivoimainen jäsenmäärä olisi tehnyt sellaisen selkkauksen mahdottomaksi. Kaikissa tapauksissa puhui Owen kuten ensimmäiset kristityt tavallisesti kuin olisi olevan yhteiskuntajärjestyksen tuomiopäivä käsissä. Hänen ajatuksensa mukaan piti aina lähimpien kuuden kuukauden tulla näkemään »uuden moralisen maailman» synnyn. Muutos kapitalistisesta järjestelmästä teollisuuden täydelliseen järjestämiseen tuottajien vapaaehtoisten yhdyskuntien alaiseksi tulisi »yllättämään nopeasti yhteiskunnan kuin varas yöllä». »Yksi vuosi», lisää eräs hänen oppilaansa, »on heittävä koko vanhan maailman mekanismin syrjään ja nopean kumouksen kautta siirtävä maan koko valtiollisen hallinnon herroilta palvelijoille». On mahdotonta olla valittamatta, että Englannin ammattiyhdistysliikkeen jäsenet saivat tehdä ensi tuttavuutensa sosialismin kanssa suunnitelmana, joka etukäteen oli tuomittu epäonnistumaan siksi, että se teki väkivaltaa kaikille kollektivismin taloudellisille periaatteille ja jätti sen välttämättömät valtiolliset edellytykset kokonaan sattuman varaan.
Näiden laajaperäisten tuumien ja itseään lohduttavien toivomusten vaikutuksesta ammattiyhdistykset tunsivat itsensä kyllin rohkeiksi omaksumaan sen ylpeän esiintymisen ja halveksuvan kielen työnantajiaan kohtaan, joka sai Manchesterin ja Liverpoolin työnantajat vastaamaan Rakennustyöväen Unionin vaatimukseen »asiapaperilla». Se Unionien puolelta esiintyvä »sietämätön hirmuvalta», jota sen aikuiset kirjailijat niin usein jankuttavat, ei suurimmaksi osaksi ollut mitään muuta kuin se jotenkin ylenmielinen tapa, jolla ammattiyhdistysjäsenet lausuivat käsityksensä, että he olivat teollisuuden oikeudenmukaisia johtajia ja oikeutettuja päättämään tuotantotoiminnasta (process) sekä valitsemaan työtoverinsa vieläpä esimiehensäkin. Täytyy muistaa, että tämä tapahtui aikana, jolloin luokkaennakkoluulot olivat niin voimakkaita, että jokainen yritys työväen taholta, miten kunnioittavasti tahansa se tehtiin, keskustella työnantajain kanssa, kuten valta vallan kanssa, katsottiin julkeaksi ja sopimattomaksi. Siksipä oli työväellä vain liiankin monta syytä arvelemaan, että kohtelijaisuus heidän puoleltaan piti heittää pois.
Varmaa on, että sinä aikana, jolloin owenilainen huumaus kesti, oli palkkatyöläisten kansakunnan herravallan mahdottomia toiveita vastassa samallainen järjetön pyrkimys hallitsevalla luokalla pitää työmies ei ainoastaan riippuvaisuuden vaan myöskin toivottoman alistumisen tilassa. Työläiset suljettiin yhä äänioikeudesta ja sen kautta tehtiin heille mahdottomaksi käyttää perustuslaillista koneistoa. Toiselta puolen käyttivät työnjohtajat ja muutoin lainvoimaista valtaansa arveluitta työmiehiä vastaan ja kannustivat halukasta hallitusta hyökkäämään työväen liittäytymisten kimppuun kaikella mahdollisella lain varjolla ja sen käytäntöön sovelluttamisella. Katsoen ehdottoman työntekijänsä käyttäytymisen määräämisvallan teollisuusjärjestelmän yhdeksi perusehdoksi, pitävät inhimillisimmätkin työnantajat kiinni mielivaltaisesta isäntävallastaan tehtaissa ja työpajoissa. Käytännössä ei ollut tämän isäntävallan väärinkäyttöä vastaan mitään taetta. Toiselta puolen voidaan todistaa, että suuret joukot palkkatyöläisiä eivät ainoastaan olleet vaatimuksissaan kohtuullisia vaan myöskin käyttäytymisessään sopuisia. Tavallisesti tapaamme me kaikkialla, missä me näemme tavattomia hyökkäyksiä ja väkivaltaisuuksia työväen taholta myöskin tavattoman kovaa tyraniutta työnantajain taholta.
Esittääksemme esimerkin tai kaksi, niin saavat ne taukoomattomat väkivaltaisuudet, jotka rumentavat Glasgowin ammattiyhdistysliikkeen historiaa viime vuosisadan ensimmäisenä 40 vuotena, selityksensä eri parlamentin tutkimuskomiteain kertomuksista, jotka esittävät Glasgowin tehtailijain olleen tavattoman itsevaltaisia käsityksissään ja tyrannimaisia esiintymisessään. Edelleen valitetaan usein kapitalistisessa sanomalehdistössä vuosina 1830–40 siitä vaativasta esiintymisestä, mitä muutamat rakennusammatin osastot käyttivät. Mutta ne sopimukset, mitä suuret rakennusmestarit siihen aikaan vaativat, että »kaikkien piti kirjoittaa alle, jotka alkavat heillä työskennellä», ja joista painettuja jäljennöksiä on vielä tallella, näyttävät että työnantajain vaatimukset olivat sietämättömän mielivaltaisia.[22] Niinpä on meillä tapaus Suurbritannian vuorityömiehistä, jotka olivat hyvin pahassa maineessa kapinallisesta esiintymisestään vuosina 1837–1844. Mitenkä heidät pakoitettiin tähän, voidaan nähdä loordi Londonderyn julistuksesta, jonka hän julisti ollessaan samalla sekä kaivoksen omistaja että Durhamin kreivikunnan loordimaaheirana v. 1844, vuorityömiesten, jotka vaativat korkeampia palkkoja, suuren lakon aikana. Loordimaaherrana ei hän ainoastaan valvonut lakkolaisten asunnoistaan häätämistä, johon oli suuressa mittakaavassa ryhdytty, ja kuinka sisään muutettiin irlantilaisia, joita oli tuotu hänen maatiloiltaan Irlannista, vaan vieläpä hän käski »kaupunkinsa Seahamin» kauppiaita sen rangaistuksen uhalla, ettei hän enää tekisi kauppaa siellä eikä enää heitä suojelisi, kieltäytymään antamasta elintarpeita niille työmiehille, jotka olivat mukana siinä, mitä hän kutsuu »vääräksi ja mielettömäksi taisteluksi omistajiaan ja herrojaan vastaan».
Sama suvaitsemattomuus loistaa hallitsevien luokkien sen aikuisista »makasiineista» ja sanomalehdistä. Yleensä näyttää otaksutun määrätyksi, että työmiesten ei ainoastaan ollut tehtävä, mitä heidän työsopimuksissaan säädettiin, vaan myöskin hiljaa vaieten toteltava työnantajansa tahtoa kaikissa työmiehenä olonsa yksityiskohdissa. Liittäytymiset ja lakot alemman luokan keskuudessa katsottiin heidän kehnoiksi ja kelpaamattomiksi yrityksikseen päästä yhteiskunnallisen riippuvaisuuden luonnollisesta asemastaan. Lyhyesti sanoen, työnantajain enemmistö toimi näinä neekerien vapautusaikoinakin tietämättään lauseen mukaan, joka sittemmin pantiin amerikkalaisen orjuuden puolustajan Henry Clayn ansioksi »kaikkina aikoina käydyn työn ja pääoman välisen taistelun todellinen ratkaisu on se, että pääoma omistaa työmiehen, olkoonpa hän musta tai valkea».
Owenin »Trades Unionsin» kanssa tekemän ensimmäinen ja viimeinen yritys näyttää, kuinka lyhytikäisesti hän oli ottanut osaa ammattiyhdistysliikkeen todelliseen elämään. Elokuussa v. 1834 kutsui hän kokoon yhden tavallisia sekakongressejaan, jossa oli edustajia kaikenlaisista owenilaisista yhdistyksistä sekä muutamia harvoja ammattiyhdistyksistä. Tässä kokouksessa »Suuri kansallinen yhdistynyt Trades Union», jonka oli määrä panna hallitus, maanomistajat ja tehtailijat jalkainsa juureen, kerrassaan muutettiin yhdistykseksi »Brittiläinen ja ulkomaalainen yhdistynyt liitto teollisuutta, inhimillisyyttä ja tietoa varten», jolla oli tarkoituksena saada aikaan »uusi moralinen maailma» kaikkien luokkien sovituksen perustalla. Lukuunottamatta yhtä tai kahta mitätöntä ja hyödytöntä koetta kooperatiivisella tuotannolla ei se ollut tehnyt mitään yritystä toteuttaa Owenin haavetta. Kaikki sen voimat tärveltiin, kuten näyttää hänen suostumuksellaan ja kehoituksestaan sarjassa hyökkäyslakkoja.
Kaikesta tästä huolimatta jätti Owenin meteorin tapainen ilmestyminen ammattiyhdistysmaailmassa syvän vaikutuksen liikkeeseen. Sääntökirjat ja muut samanlaiset lähteet ammattiyhdistysliikkeestä lähimpänä kymmenenä vuotena ovat täynä owenilaisia lausuntatapoja kuten, että yhteiskunta on jaettu »laiskoihin» ja »ahkeriin» luokkiin, jolla jälkimäisellä sanamuodolla nähtävästi yksinomaan tarkoitettiin käsillään työskenteleviä ja joka varmaan niin ymmärrettiin. Tärkeämpää on, että niin kauvan pidettiin kiinni ajatuksesta, että ammattiyhdistykset tuottajien liittäytymisinä anastaisivat itselleen tuotantovälineiden valmistusoikeuden. Aina tästä ajasta saakka tehtiin lukemattomia yrityksiä milloin toisen milloin toisen ammattiyhdistyksen taholta panna omia jäseniä työhön yhteisiin liikeyrityksiin. Pitkä sarja teollisuuskeikauksia, joilla oli huippunsa suurissa tappioissa v. 1874, ovat tuskin nytkään poistaneet osakeyhtiö-individualismin viimeisiä jätteitä ammattiyhdistysliikkeessä olevien haaveilijain mielistä. Järjestön rivien ulkopuolella oli hänen vaikutuksensa työväen luokkaan tavattoman suuri, kuten Place huomauttaa, ja jonka me enemmän kuin tarpeeksi voisimme todistaa, jos me tässä työskentelisimme »Union Shops'ia», »Equitable Labour Exhanges»ia tai teollisia tuotantoyhdyskuntia, jotka voidaan katsoa owenilaisen yllytyksen suoranaisiksi tuloksiksi, tai sitä kohtaloa, jonka lukemattomat tuottajien kooperativiset yhdistykset saivat, joiden edustajat olivat senaikuisten owenilaisten kokousten selkärankana, kosketuissa asioissa.
Ammattiyhdistysliike ei ollut kuitenkaan kokonaan hyljätty, kun Owen jätti taistelukentän. Kirjapaino- ja metalliteollisuuden ulosoppineet työmiehet olivat, kuten tulemme näkemään, pysyneet erossa yleisestä liikkeestä ja heidän ammattiyhdistyksiänsä ei ollut koskenut owenilainen elpyminen ja sitä seuraava lamaus. Muutamissa muissa ammateissa kesti tavattomasti vuosilta 1830–34 kertynyt jäsenmäärä vielä muutamia vuosia. Savenvalajaunioni kasvoi yhä voimassa ja voitti v. 1835 huomattavan voiton työnantajista, jolloin »Vihriä palkkamääräyskirja» hyväksyttiin, joka kauan oli kuuluisa ammattikunnassa. Uudet vaatimukset johtivat siihen, että työnantajat perustivat »kauppakamarin» vastustamaan työntekijäin hyökkäyksiä. Tästä »vuotuisesta velvoituksesta» pidettiin lujasti kiinni ja seurasi suuri lakko, joka loppui v. 1837 Unionin täydellisellä musertamisella. Vuonna 1836 perustivat skotilaiset latojat »Skotlannin yleisen kirjaltajain liiton», joka muutamina vuosina toimeliaasti valvoi ammattia. Samana vuonna puhkesi huomattava lakko Prestonin puuvillankehrääjäin keskuudessa, josta ajasta saakka yleensä otettiin käytäntöön itsetoimiva kehruukone.
Mutta pysyvin vaikutus oli owenilaisella liikkeellä rakennusammateissa. »Peltiseppien, muurarien ja kirvesmiesten yhdistynyt Unioni» on säilynyt aina nykyaikaan saakka, samalla kun »Kivimuurarien Friendly Society» koko ajan kautta koko maan on säilynyt yhtenä mahtavimmista Englannin ammattiyhdistyksistä. Englannin kivimuurarien joka neljästoista päivä ilmestyvistä kiertokirjeistä käy selville, että he muutamina vuosina eivät ainoastaan pysyneet voimakkaasti elossa ja reippaasti kasvaneet, vaan myöskin, että he taistelivat useampia onnellisia lyhempiä lakkoja määrätyiden työehtojen aikaansaamiseksi ja tuntipalkan pysyttämiseksi. Skotlannin kivimuurareiden kerrotaan olleen vieläkin toimekkaampia ja vaikutusvaltaisempia, mitä tulee ammatin järjestelemiseen sekä että heidän yhdistyksensä käsitti kerrassaan kaikki Skotlannin muurarit. Myöskin on todistuksia, että kivimuurarien, kirvesmiesten ja muurarien kansallisilla unioneilla on ollut jonkunlaista yhteyttä tutkimustarkoituksia varten. Onnettomuudeksi esti sen tai sen uudenaikaisen järjestäymiskoneiston puute kuten ammatilliset sovintotuomioistuimet, ammattiyhdistyskongressit ja pysyvät yhdistetyt komiteat hajallaan olevia paikallisia ammattijärjestöjä saamasta aikaan minkäänlaista yleistä liikettä. Tämän asiantilan katkaisi v. 1837 huomiota herättävä lakko Glasgowissa, sen johtajien pitkälle mennyt lain avulla vainoominen ja ankara rankaiseminen sekä parlamentin komitean asettaminen tutkimaan liittäytymisten vastaisten lakien kumoomisen tulosta.
Meillä ei ole tarkoituksena tässä käydä yksityiskohtiin kuuluisaa oikeusjuttua viittä Glasgowin puuvillankehrääjää vastaan salaliitosta, väkivaltaisesta pakotuksesta lakoissa ja toverien murhasta. Mutta se on ammattiyhdistysliikkeen historian »päätapauksia» ja ne tunteiden purkaukset, jotka se herätti, antavat syvän kuvan työväenluokan mielenlaadusta. Ne todistukset, jotka annettiin tuomioistuimessa ja sittemmin uudistettiin vuoden 1838 parlamentin komiteassa, eivät jätä järkevää epäilemisen sijaa siitä, ettei Puuvillankehrääjäin Unioni järjestönä ollut harjoittanut hirmuvaltaa ja etteivät muutamat syytetyistä mieskohtaisesti olleet tehneet itseään syypäiksi ainoastaan väkivallantekojen alkuunpanoon vaan vieläpä niiden suorittamiseen, joskaan ei murhaan. Yhtä kaikki oli mieliala koko työväenluokassa heidän puolellaan ja seitsemän vuotinen rangaistussiirtolaan tuomitseminen otettiin vastaan samanlaisella vastenmielisyydellä kuin dorchesterilaisten työmiesten neljä vuotta aikaisemmin. Tämä oli luonnollinen seuraus siitä luokkamielivallasta ja siitä tuskin salaillusta kapinallisuudesta, joita me jo olemme kuvanneet. Että työmiehet käyttivät väkivaltaa joko vihattuja työnantajia tai omissa riveissään olevia pettureita vastaan katsottiin melkein samoilla silmin kuin valtiollisen rikoksen olisi tehnyt rotu. joka on vieraan vallan alainen. Sellaiset teot eivät itse asiassa todista välttämättömästi niiden tekijäin siveellistä turmeltumista. Ei kukaan ole syyttänyt noita viittä Glasgowin puuvillankehrääjää huonosta luonteesta tai huonosta käytöksestä ja ainakin neljä heistä oli tunnustetusti puhtaita ja hartaita.[23] Heidän väärä kohtelunsa tutkintovankilassa ja vielä enemmän heidän tuomitsemisensa rangaistussiirtolaan, voitti heille suosiota parlamentin radikaalisissa jäsenissä ja Wakley, Finsburyn edustaja, ei epäröinyt saattamalla heidän asiansa alihuoneeseen lailla vainoomisen oikeudettomuuden tapauksena.
Tähän aikaan olivat Dublinin ja Corkin ammattiyhdistykset antaneet aihetta vakaviin valituksiin koettamalla muutamissa ammateissa panna voimaan todellisen yksinoikeuden, eikä tätä ilman väkivaltaisuuksia. Daniel O'Connell oli moittinut heidän menettelytapaansa, jota he puolestaan eivät enää olleet tahtoneet tunnustaa omakseen ja olivat katsoneet kelvottomaksi. Ankarasti syyttämällä ammattiyhdistysliikettä sai O'Connell Wakleyn anomuksen puuvillankehrääjäin asian tutkimisesta kukistumaan. Tekemällä mestarillisesti poimintoja Irlannin ammattiyhdistysten säännöistä, jotka, se täytyy myöntää, olivat inhoittavassa määrin itsevaltaisia, tuomitsi hän suurivoimaisessa puheessaan kaikki ammatillisten liittäytymisten yritykset järjestellä työehtoja. Uudenaikaisen ammattiyhdistysliikkeen hyviksi havaitut menettelytavat, kuten alimman palkan pysyttämisen, tuomitsi hän yhtä kovin kuin epäyhteiskunnalliset ja sortavat yksinoikeudet, joista Irlannin ammattiyhdistykset jo kauan sitten olivat olleet kuuluisia. Hallitus asetti tämän puheen johdosta parlamentin komitean tutkimaan koko kysymystä ja ammattiyhdistysliike havaitsi siten vielä kerran olevansa siinä asemassa, että sen tarvitsi puolustaa olemustaan pysyvänä aineksena yhteiskuntajärjestössä. Glasgowin puuvillankehrääjäin tapaus ja parlamentin komitean asettaminen elvyttivät taas siksi tilaisuudeksi yhtenäisvydentuntoa ammattiyhdistysmaailmassa. Yhteinen komitea Glasgowin eri ammateista asetettiin kokoomaan avustusta syytettyjen puolustamiseksi ja ilmoituksia tästä lähetettiin tunnetuille ammattiyhdistyksille. Suuria summia koottiin, kun tuomiota lakkaamatta lykättiin vankien suureksi kulungiksi, ja kun vihdoin nämä julistettiin syyllisiksi ja tuomittiin tammikuussa 1838, alettiin yhteinen yllytys rangaistuksen lieventämiseksi. Tähän aikaan oli tullut tunnetuksi, että jonkunlainen ammattiyhdistysliikettä koskeva tutkimus oli tekeillä. Unionit tekivät pian taloissaan puhdasta. Kivimuurarit, jotka jo olivat poistaneet valanoton, päättivät suuremman varmuuden vuoksi laittomista laitoksista, että »kaikenlaiset merkit, sisäänottotavat tai tunnussanat ovat lakkautettavat ja täydelleen poistettavat». Dublinin marmoriitin valmistajat poistivat kokonaan eroittamissäädöksensä ja lykkäsivät uuden painoksen ulosantamisen tutkimuksen jälkeen. Glasgowissa, joka oli levottomuuksien pääpesä, polttivat useammat yhdistykset — niiden joukossa kirvesmiehet viisaasti kyllä, pöytäkirjansa ja asiakirjansa edellisiltä vuosilta. Lontoon yhdistykset asettivat komitean — Lontoon ammattiliittäytymisten komitea — johtamaan unionien asiaa parlamentin komiteassa. Lovett, joka silloin oli tunnettu radikaalisena politiikkona, tuli sihteeriksi ja julkaisi yllytyskehoituksen koko maan ammattiyhdistysliikkeelle, pyytäen tukea ja todistuskappalten esittämistä. Mutta parlamentin komitea otti asian aivan pintapuolisesti eikä johtanut sitä mihinkään positiiviseen tulokseen. Hallituksella, joka ainoastaan oli myöntänyt sen asettamisen päästäkseen vapaaksi Wakleyn epämukavista vaatimuksista toiselta puolen ja O'Connellista toiselta puolen, ei nähtävästi ollut mitään tarkoitusta käydä vakavasti kysymykseen ja komitea, jossa aina käytiin harvalukuisesti, ei tehnyt mitään yritystä laajalla tutkimuksella, vaan rajoittui se melkein poikkeuksetta Dubliniin ja Glasgowiin. O'Connell sai sen tilaisuuden, mitä hän oli tarkoittanut, nimittäin saada valituiden todistajien kautta toteen näytettyä sen väkivaltaisen ja poissulkevan hengen, joka oli vallitsevana Irlannin ammattiyhdistyksissä. Mitä Glasgowiin tulee, oli päätodistajana sheriffi ja myöhemmin »sir» Archibald Alison, jonka tarmokas menettelytapa oli saanut puuvillankehrääjät tässä kaupungissa alistumaan. Oli tuskin välttämätöntä kutsua todistajia Unionien asian puolesta, mutta John Doherty, joka silloin oli tullut kirjapainonomistajaksi ja kirjakauppiaaksi, sai tilaisuuden kuvata Manchesterin kehrääjäin järjestöä ja epäonnistuneita liittäytymisiä vuosilta 1829–31. Tutkimuksesta ei ollut mitään muuta tulosta kuin että jätettiin kaksi nidosta todisteita parlamentille, ilman että näitäkään edes seurasi mitään kertomusta siitä. Näytään odotetun, että komitea olisi uusittu täydentämään tehtäväänsä, mutta kun seuraava parlamentin istuntokausi tuli, lakkautettiin asia kokonaan.
Se tempaus, joka seurasi puuvillankehrääjäin tuomiota ja parlamentin komitean asettamista, ei estänyt ammattiyhdistysliikkeen pysyvää taantumista yli koko maan. Ammatit, jotka olivat taantuneet aina vuodesta 1836, joutuivat äkkiä vieläkin huonompaan asemaan. Kymmenvuotiskausi loppui kolmeen huonoimpaan vuoteen, mitä koskaan on tunnettu ja kaikkialla vallitsi kurjuus. Jälellä olevien ammattiyhdistysten jäsenluku väheni nopeasti. Englannin kivimuurarit, jotka kenties olivat vahvin yhdistys siihen aikaan, syöksyivät täydelliseen perikatoon v. 1841 epäonnistuneella lakollaan erästä vihattua päällysmiestä vastaan parlamenttitaloa uusittaessa. Skotlannin kivimuurariyhdistys, joka oli yhtä vahva tai vahvempi, kukistui likimain samaan aikaan meille tuntemattomista syistä. Glasgowin ammattiyhdistykset olivat joutuneet täydelliseen hajoomistilaan onnettomien tapausten kautta v. 1837. Lancashiren kutomatyöläiset eivät näyttäneet mitään elonmerkkiä samalla kuin semmoiset kasvavat yhdistykset kuin valajien, höyrykoneentekijäin ja myllynrakentajain sekä kupariseppien lamaantuivat sen vuoksi, että heidän työttömät jäsenensä kuluttivat suuria summia heidän kassoistaan. Mieliala työtätekevän luokan keskuudessa ei ollut enemmän suotuisa kuin asemakaan liikkeissä. Hurja tyytymättömyys ja katkera viha oli tämän ajan luonteena. Ammattiyhdistysten kertomuksista tältä ajalta kuvastaa viha uutta köyhäinhoitolakia, vääryydellisiä elintarpeiden tulleja ja yleistä sortoa vastaan, jota hallitsevat luokat harjoittivat. Yllytys »kuuden kohdan» hyväksi, jonka oli pannut käyntiin Lovett ja muut »Työläisliiton» jäsenet, tuli työväen maailmanpyrkimysten pääkohdaksi. »Pohjantähti», joka alkoi ilmestyä vuoden 1837 lopulla, sivuutti nopeasti kaikki muut maaseutulehdet, joita silloin levisi. Ne puheet, joita pitivät »Yhdistyksen leipätullia vastaan» jäsenet, kartuttivat tyytymättömyyttä väestön keskuudessa sielläkin, missä sen yleiskeinot eivät herättäneet mitään vastakaikua. Yleinen tavaton toivottomuus voida aikaansaada uudistuksia lainsäädäntötietä, johti siihen, että se puolue, joka puolusti fyysillistä väkivaltaa, kartistien keskuudessa yhä sai ylivaltaa, ja vihdoin kapinalliseen virtaukseen vuosina 1839–42.
Näiden vuosien valtiollisen kehityksen esittäminen on tämän kirjan suunnitelman ulkopuolella. Kartistiliike näyttelee tärkeintä osaa työväenluokan historiassa vuosista 1839–1842, eikä jätä näyttämöä ennenkuin v. 1848. Useampien sen syvien rivien keskuudessa olevien kannattajien suoruus, uhrautuvaisuus, vieläpä urhoollisuus teki tämän liikkeen kunnioitettavaksi, samalla kun sitä alensi sen puhujien onttous ja vaateliaiden ja kelvottomien johtajien valtiollinen ja taloudellinen puoskaroiminen, joiden turhamaisuus ja juonittelut saattoivat liikkeen olemattomiin. Näissä suhteissa on se niin kuvaava yhdeksännentoista vuosisadan vallankumouksellisille liikkeille, että sen asiallinen historia olisi mitä suurimmasta hyödystä meidän nuorelle kansanvallallemme. Tässä on ainoastaan tarpeellista sanoa, että ei ole mitään syytä uskoa, että ammattiyhdistykset koskaan olivat olleet osana tai liitteenä kartistiliikkeelle, kuten ne vuosina 1833–1834 olivat olleet owenilaiselle liikkeelle, vaikka niiden jäsenien keskuudessa oli muutamia »Kartan» (kartistien kuuden vaatimuksen) innokkaimpia kannattajia. Muutamat yksityiset ammatit, kuten suutarien, näkyvät kokonaan olevan kartismin kannattajia ja koettivat yhä värvätä toisia ammattiyhdistyksiä asian puolelle. Ne katkerat lakot, jotka vuonna 1842 puhkesivat Lancashiressa ja keski-Englannin kreivikunnissa, ja jotka, kuten monet väittivät oli »Yhdistys leipätullia vastaan» synnyttänyt »ottivat käsiinsä» kartistit ja muuttuivat ne melkein valtiollisiksi kapinoiksi. Se Lancashiren ja Yorkshiren ammattiyhdistysten edustajakokous, joka johti suurlakkoa, joka silloin oli käynnissä tarkoituksella »panna voimaan vuoden 1840 palkat», päätti elokuussa 1842 suositella työväelle »työstä taukoomista kunnes kartta tulisi maan laiksi».
Muutamina viikkoina näytti todellakin kuin ammattiyhdistysliike, semmoisena kuin se nyt oli, tulisi sekaantumaan valtiolliseen virtaukseen. Mutta silmiinpistävä mahdottomuus saada nälkäisiä työmiehiä pysymään lakossa, kunnes maan koko valtiollinen koneisto olisi tullut muutettua, täytyi nopeasti olla tullut selville viisaimmille ammattiyhdistysjäsenille. Kun Sheffieldissä muutamat kartistikokoukset vaativat »yleislakkoon» »kartan» saavuttamiseksi, kirjoittivat seitsemän paikallisen ammattiyhdistyksen sihteerit sanomalehdille ja selittivät, että heidän ammateillaan ei ollut mitään tekemistä kokousten ja päätösten kanssa. Voidaan epäillä, oliko yhdessäkään tapauksessa koko ammattiyhdistys, erotukseksi yksityisistä jäsenistä, jotka sattumalta olivat olleet edustajina, tunnustautunut kartismiin. Sen aikuisissa alkulähteissä, jotka kuuluivat vielä oleville ammattiyhdistyksille, sellaisille kuin kirjansitojat, latojat, valajat, puuvillankehrääjät, höyrykattilanrakentajat ja kivimuurarit, ei ole jälkeäkään kartistipäätöksistä, vaikka kivimuurarien »Neljäntoistapäivän kiertokirjeet» ovat tulvillaan »kuuluisien sortosäädösten ja uuden köyhäinlain» moittimisia, ja vaikka valajat, latojat ja puuvillankehrääjät tekivät päätöksiä vapaakaupan hyväksi.
Mikä ainakin osaksi selittää tämän pidättyvän vaikenemisen »kartassa» olleesta kiihottavammasta aineesta, on epäilemättä yleisesti hyväksytty sääntö, että politiikan ja uskonnon piti olla poistetun ammattiyhdistyksen keskusteluista — säädös, jota vastaan eräs innostunut kartistiedustaja pani vastalauseen Manchesterin kokouksessa v. 1842. Kuitenkin täytyy olla ollut enemmän kuin tottelevaisuus sääntöjä kohtaan ammattiyhdistysten vastenmielisyydessä sekoittua kartistilaiseen yllytykseen. Tämä säädöshän ei ollut estänyt järjestyneitä ammatteja vuosilta 1831–1832 ottamasta etevästi osaa liikkeeseen uudistuslain hyväksi. Edinburgin ammattiyhdistysten liput olivat hyvin näkyvissä julkisessa mielenosoituksessa, kun lakiehdotus hyljättiin v. 1836. Kun loordien huone antoi perään, järjestivät Birminghamin ammattiyhdistykset itse voittokulkueen, jota keskiluokka ei hyväksynyt. Lontoon kirjansitojain asiakirjat näyttävät, että nämä suorastaan antoivat avustusta uudistusyhdistyksille yhdistyksen rahastoista. Mutta me emme tapaa ammattiyhdistysten vuosilta 1839–1842 luovuttavan avustusta kartistiliikkeen rahastoille tai edes kokoovan rahoja tämän liikkeen uhreille. Frostin, Williamsin ja Jonesin, noiden Newportin kapinoitsijain asia ansaitsi ainakin yhtä paljon työväenluokan myötätuntoa kuin Glasgowin puuvillankehrääjäin asia. Mutta ammattiyhdistykset eivät näyttäneet mitään taipumusta koota rahoja tai tehdä anomuksia heidän avukseen. »Ei koskaan», kirjoittaa Fergus O'Connor vuonna 1846, »ole ollut rikollisempaa välinpitämättömyyttä kuin se, jota Englannin ammattiyhdistykset osoittivat näiden miesten kärsimyksille», ja hän lisää: »että jos puolet siitä, mitä tehtiin Dorchesterin työmiesten tai Glasgowin puuvillankehrääjäin hyväksi, olisi tehty Frostin, Williamsin ja Jonesin hyväksi, niin olisi heidät jo kauan sitte päästetty vapauteen.»
Todella oli kapinallisuus, olipa se sitten owenilaista tai kartistilaista, kadottanut vetovoimansa työväenluokan miehissä. Robert Owenin taloudellinen selviö kaiken voiton ja voitonkiskojain poistamisesta vei juuri näinä vuosina uuteen kooperatiiviseen liikkeeseen, jonka vuonna 1844 alkoivat Rochdalen esitaistelijat. Ne jotka kannattivat »uutta yhteiskuntajärjestelmää», joka pantaisi voimaan yleisen sopimuksen kautta, olivat tästä lähtien pikemmin tavattavissa kauppamiesmäisten kooperatiivisen ihanteen puoltajain, kuin taistelevien ammattiyhdistysjäsenten keskuudesta. Kartismi oli sillä välin huonontunut Lovettin korkeasta ihanteesta täydellisen valtiollisen kansanvallan saavuttamisesta epäjaloksi kinasteluksi pienten maa-alueiden omistamisesta. Ranskan vallankumouksen antama esimerkki vuonna 1848 puhalsi muutamiksi viikoiksi sammuvan kipinän uuteen liekkiin ja monet Lontoon ammattiyhdistykset elpyivät ottamaan osaa jonkunverran teatterimaiseen juhlaan 10 p. huhtik. 1848 sekä suurentamaan sitä kulkuetta, jota vastaan Wellingtonin herttua oli pannut jalkeille koko Lontoon keskiluokan. Uusi työväen sukupolvi oli kasvamassa, jolle pahin vanhasta sorrosta oli tuntematonta, ja joka oli omaksunut porvarillisten uudistajain taloudellisen ja valtiollisen filosofian. Benthamia, Riecardoa ja Grotea lukivat ainoastaan harvat. Mutta se toiminta, jota kehittivät kansanvalistusystävät sellaiset kuin loordi Brougham ja Charles Knight, hankki kaikille Mechanics Institutesien (työväen siyistyskoulujen) jäsenille ja »Penny-Magasinein» lukijoille »hyödyllistä tietoa».
Sillä tavoin levinneet porvarilliset aatteet »vapaasta keinotteluoikeudesta» ja »rajattomasta kilpailusta» saivat menestystä »Yhdistyksen leipätullia vastaan» voimakkaan yllytyksen sekä vapaakaupan yleisen edistyksen kautta. Fergus O'Connor ja Bronterre O'Brien taistelivat turhaan Cobdenin ja Brightin kasvavaa vaikutusta vastaan työväenluokan mielipiteen johtajina. Ja niin tapaamme me ammattiyhdistysten asiakirjoista vuosilta 1847 ja 1848, että aletaan tarmokkaasti vastustaa jokaista liikettä vanhojen ihanteiden hyväksi. Höyrykoneenrakentajainyhdistys eroitti erään haaraosastoistaan siksi, että se oli sijoittanut rahastonsa varoja Fergus O'Connorin Maapankkiin. Kun kaksi Kivimuurariyhdistyksen osastoa esittivät samaa rahojen sijoittamista, panivat toiset harmistuneina vastalauseen sellaista hullua valtiollista keinottelua vastaan. On huomattava, että tämä vastalause ei tullut vanhojen varovaisten puolelta, joiden innostus oli elänyt monien tappioiden yli, vaan sellaisten puolelta, joilla ei ollut koskaan ollut osallisuutta vanhaan uskoon. Kun Yorkshiren villanlajittelijat vuonna 1848 ehdottivat vuokrattavaksi maatilaa pannakseen siihen työhön työttömät jäsenensä, niin nuoremmat jäsenet, kuten meille nimenomaan kerrotaan, päättävästi vaikka turhaan vastustivat tätä yritystä, joka tuli yhdistyksen häviöksi.
Kaikki tämä lopettaa ammattiyhdistysliikkeen »vallankumouksellisen» aikajakson. Vuosisadan seuraavana neljänneksenä tulemme me todistamaan uusien ihanteiden kehityksen sekä siten vähitellen tapahtuvan suurten sekalaisten ulosoppineiden työläisten yhdistysten perustamisen, niiden kehitettyine hallintoineen, avustuskassoineen ja luokkasodan väkivaltaisempien menettelytapojen korvaamisineen teollisella valtiotaidolla, missä tämä on mahdollista.
[1] Trades on monikkomuoto ja Trade yksikkö. Trade = ammatti, Trades = ammatit, Trade Union — ammattiyhdistys. Trades Union = (eri) ammattien yhdistys. Suom.
[2] Käsinkirjoitetussa suunnitelmassa eri liittäytymismuodoista, nimellä »Trades Unions condemned» (tuomittavia), »Trade Clubs justified» (oikeutettuja), määrittelee Place ne: »Ammattiyhdistys (trade society)», sanoo hän, »s. o. jonka muodostaa saman ammatin työväki ja joka ei ole osana eri ammattien välisestä järjestöstä, sekä joka ei lähetä edustajia neuvottelemaan toisten edustajien kanssa, on jotakin aivan erilaista kuin Trades Union, joskin tämä itse kutsuisi itseään nimellä Union. »Trades Unions» ovat sellaisia liittäytymisiä, joissa useammat ammatit, tai useampien ammattien haarat, joilla on likimain sama toimi tai erilaisia ammattitehtäviä, ovat edustajien kautta yhteen järjestetyt.» Place viittaa usein tähän ammattiklubin, joka hänen käsityksensä mukaan oli »paljo arvokkaampi laitos», ja »Trades Union'in» eli »useampien tai useiden ammattien väliset liittäytymiset yhdeksi järjestöksi», jotka hän katsoi »hyvin vahingollisiksi järjestöiksi», väliseen eroitukseen. William Lovett, joka huomasi saman muuttumisen, määrittelee sen aivan samoin eräässä kirjeessä, joka julaistiin Poor Mans' Guardianissa 30 p. elok. 1834.
[3] Man saari on Lancashiresta luoteeseen melkein yhtä pitkän matkan päässä Englannista, Skotlannista ja Irlannista ja siellä vallitsee osittain toinen oikeus kuin näissä kolmessa valtakunnassa.
[4] Foster kuoli 1831 ja Mc Govan asettui asumaan Glasgowiin. »Melkein kaikki kehruualueet». kirjoittaa Poor Man's Advocate 23 p. kesäk. 1832, »joilla on jotain merkitystä, kuuluivat Unioniin. Luonnollisesti lisääntyi Unionin voima jäsenluvun mukana ja huonoimin maksavia tehtailijoita pakotettiin koroittamaan palkat kehruutyössä liki normaalipalkkaa ... Mutta sitten on Unioni, jonka pääasiallisesti hra Mc Govan saattoi täydellisyyteensä, luottamuksen puutteesta ja väsymyksestä, vajonut melkein mitättömäksi.»
[5] Ensimmäinen asiakirja, jonka me olemme tavanneet Yleisestä Trades Unionista, on »Articles of the Philantrophic Hercules, for the mutual support of the labouring mechanics». Nämä oli suunnitellut John Gast, tarmokas laivakirvesmies Lontoossa. Hänestä tuli Francis Placen ystävä ja liittolainen. Johdanto, jossa ehdotettiin yhden pennyn viikkomaksua, pääkomitea, jonka muodostaisi yksi edustaja jokaisesta ammatista, ja kassojen keskittämistä, julaistiin Gorgon'issa 5 p. jouluk 1818. Samassa lehdessä 29 p. tammik. 1819 mainitaan se perustetun. Säännöt, jotka on allekirjoittanut John Gast puheenjohtajana, ja jotka ovat päivätyt 24 p. jouluk. 1818, säilytetään Placen jälkeenjättämissä kokoelmissa. Me emme ole tavanneet muuta mainitun tästä järjestöstä, joka luultavasti oli kuolleena syntynyt. »Vuonna 1826», huomauttaa eräs Manchesterin sanomalehti 5 p. huhtik. 1834, »perustettiin eräs Trades Union Manchesteriin. Se levisi hiljalleen muutamiin ympäristössä oleviin seutuihin, ja käsitti kussakin useampia ammatteja. Mutta se kuoli, ennenkuin se edes oli tunnettukaan suurelle seudun työväen enemmistölle».
[6] Sillä välin oli Northumberlandin ja Durhamin hiilikaivostyöväki Tommy Hopbumin, erään erittäin taitavan järjestäjän johdolla, muodostanut ensimmäisen vahvan liittäytymisensä v. 1832, joka kahden vuoden ajan piti molempia kreivikuntia levottomuuden tilassa. Lakoilla ja meteleillä oli vuosina 1831 ja 1832 seurauksena, että sotajoukkoja kutsuttiin avuksi. Portsmouthista lähetettiin meriväkiä ja ratsuväkiosastoja samoili pitkin maata. Kuuden kuukauden taistelun jälkeen kukistui Unioni ja 1832 työväki alistui.
[7] Ei ole selvillä syntyikö suunnitelma tähän kirvesmiehistä tai muurareista. Kirvesmiehet ja puusepät ovat rakennusammattien joukossa huomattavat siitä, että heillä on vanhastaan ollut ammattiklubeja, joiden tiedetään olleen olemassa Lontoossa niin kauas taaksepäin kuin vuonna 1799. Kansallinen järjestö perustettiin Lontoossa heinäkuussa 1827; sen nimenä oli »Rakennuspuuseppien ja Kirvesmiesten apuyhdistys" ja se on vieläkin olemassa nimellä »Yleinen yhdistys». Tämän jälkimäisen paperien joukossa olevat käsinkirjoitetut asiakirjat näyttävät, että tällä liitolla oli 938 jäsentä vuonna 1832, että se nousi 3691 vuonna 1833 ja 6774 vuonna 1834, summa joita ei saavutettu sitten ennen kuin 1865. Tämä nopea kasvu todistaa yleistä edistystä näinä vuosina. Mutta tämä järjestö ei yhtynyt Rakennustyöväen Unioniin ennenkuin 1833. Toiselta puolen on vieläkin olemassa olevalla »Kivimuurarien Apukassalla», joka on itsenäisesti ollut olemassa aina vuodesta 1834, mutta joka varmasti on jossain muodossa ollut olemassa vuodelta 1832, arkistossaan jotakin, joka näyttää olevan käsinkirjoitetut säännöt ja jäseneksiottosäädökset sen edeltäjälle Rakennustyöväen Unionille, ja näissä asiakirjoissa esiintyvät muurarit etevimpinä jäseninä. Sitäpaitsi ovat nämä säännöt ja säädökset täydellisesti niiden mukaisia, jotka kuuluvat samanaikaisille Yorkshiren villatyöväen keskuudessa oleville unioneille. Muista riippumatoin kertomus ilmoittaa, että muurariliiton päämaja oli Huddersfieldissä, suuressa villateollisuuskeskuksessa, kun sitä vastoin Lontoossa perustetun »Rakennuspuuseppien ja Kirvesmiesten Apuyhdistyksellä» oli päämajansa Leicesterissa. Mutta olkoonpa tämän kanssa miten tahansa, on näissä asiakirjoissa mainituilla säännöillä ja juhlamenoilla se merkityksensä, että ne ovat melkein aivan samanlaiset kuin ne, jotka monet muut tämän ajan kansalliset unionit ja pääasiallisesti »Suuri kansallinen yhdistynyt Trades Union» vuodelta 1834 olivat hyväksyneet.
[8] Sen rakensi vihdoin valmiiksi tontin omistaja ja on se vieläkin jälellä metallitavaramakasiinina Shadwell Streetillä.
[9] Kertomusta ei julaistu koskaan. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Nassau vanhemmalla valtuutettuna oli annettava kertomus käsikangastuoleilla kutojien asemasta, uudisti hän hyvän joukon kertomuksestaan vuodelta 1830, mutta ei tekstissä mainituita kunnallisia lakiehdotuksia.
Kun yllä olevan olimme kirjoittaneet, olemme me hyväntahtoisesti saaneet rouva Simpsonilta, Nassau vanhemman tyttäreltä, alkuperäiset asiakirjat niistä kysymyksistä ja vastauksista, joihin hänen kertomuksensa perustui. Tämä kirjevaihto näyttää, että Manchesterin johtavat tehtailijat eivät olleet yhtä mieltä liittäytymisten vastaisten lakien palauttamisen toivottavaisuudesta, vaikka he yhtenä miehenä pyysivät, että vahtien asettaminen ankarasti kiellettäisiin. Eivät he myöskään olleet oikein varmoja, että työväen liittäytymiset, kun kaikki kävi ympäri, olisivat vastustaen olleet koneiden käytäntöön oton tiellä. Eräs tehtailija väitti, että yhdistykset suorastaan olivat edistäneet koneiden käytäntöönottoa. Mutta kuvaavimpana piirteenä tässä kirjevaihdossa ovat ne lukemattomat valitukset, joita tehtailijat esittävät siitä tavasta, millä heidän kilpailijansa ovat kiihoittaneet lakkoihin ajateltuja palkanalentamisia vastaan vieläpä avustaneetkin niitä. Se tehtailija, joka parennetun valmistustavan kautta oli hankkinut itselleen etuja markkinoilla, havaitsi, että jokaista vastaavaa kappalepalkkojen alentamista eivät vastustaneet ainoastaan hänen työmiehensä, vaan myöskin kaikki seudun tehtailijat; nämä menivät usein niin pitkälle, että he vaativat yhteisen selityksen, että jokainen sellainen alentuminen oli »mitä sopimattomin». Tämä ainehisto oikeuttaa itse asiassa Nassau vanhemman tavan arvostella asiaa, hänen jotenkin kummalliset ehdotuksensa rangaista tehtailijoita työväen liittäytymisen suosimisesta.
[10] Joseph Hume kertoo että »hänen oli mitä vaikeinta saada ministerit olemaan esittämättä esitystä ammattiyhdistysten hävittämisestä».
[11] Keväällä vuonna 1797 teki Portsmouthissa olevien sotalaivojen ja Norella — hiekkasärkkä Thems'en suussa ynnä siinä majakkalaiva — miehistöt kapinan huonon palkanmaksun ja kohtelun vuoksi. Portsmouthissa palautettiin rauha pian, mutta Norella, jossa eräs Richard Parker oli ottanut johdon, kesti neljä viikkoa, ennen kuin hallitus pääsi kapinallisten herraksi. Bernsteinin muist.
[12] Etevä owenilainen yllyttäjä siihen aikaan.
[13] Tiedonannot ammattiyhdistysten taholla ilmoittavat, että 100,000 à 200,000 henkilöä oli läsnä.
[14] Yllytystä heidän vapauttamisensa hyväksi piti käynnissä sekä parlamentissa että sen ulkopuolella »Lontoon Dorchester-komitea» ja vuonna 1836 peruutettiin jälelläoleva rangaistus. Valtion virkamiesten huolimattomuuden vuoksi kesti kaksi vuotta (huhtik. 1838), ennenkuin viisi noista kuudesta vangista palasi kotiinsa. Kuudes ei ollut edes silloinkaan saapunut, kuten näemme eräästä komitean kiertokirjeestä, joka on päivätty 20 p. elok. 1838. »Suuressa ja pysyvässä kunnianvelassa», kirjoittaa eräs asioista selvillä oleva aikalainen, »olemme tälle kuusitoistajäseniselle työläisjärjestölle (Lontoon Dorchester-komitea), jonka väsymättömät ponnistukset, jotka kestivät yli viiden vuoden ajan, sekä Thomas Wakleyn, Finsburyn edustajan, arvokas apu saivat aikaan, että sama hallitus, joka työmiehet tuomitsi, oli paikoitettu heidät armahtamaan ja maksutta kulettamaan heidät kotiin. Niiden keräysten avulla, joita sillä välin oli toimitettu työväen keskuudessa ja jotka nousivat 1,300 puntaan, voi komitea sijoittaa viisi heisiä, kun he saapuivat kotiin, perheineen pikkuviljelijöiksi Essexiin; kuudes piti parempana (osuuksineen kootuista varoista) palata synnyinseudulleen.»
[15] Siksi kutsuttiin työmiestä,joka kieltäytyi liittymästä ammattiyhdistykseen.
[16] »Times» kunnioitti näitä tapauksia pitkillä artikkeleilla sen »omalta kirjeenvaihtajalta»,, joka silloin oli jotakin tavatonta.
[17] Wienin rauhanteko, joka seurasi Napoleonin kukistumista ja jonka kautta Europan valtiolliset olot järjestettiin kokonaan uudelleen. Englanti oli käynyt sotaa, aika ajoin aivan yksinään, Napoleania vastaan yli kymmenen vuoden ajan. Napoleonin puuhat Englannin kukistamiseksi aiheuttivat lopulta hänen oman kukistuksensa. Wienin rauhan jälkeen oli Euroopassa rauha pitkän aikaa, mutta samalla se oli mustan taantumuksen aikaa aina vuoteen 1830 Ranskan vallankumoukseen saakka. Suom. muist.
[18] Samanlainen kuvaus on kirjasessa »William Lovettin elämä», hänen itsensä kirjoittama. 3 p. syyskuuta 1832 kirjoittaa James Mill loordi Broughamille seuraavaa: »Ei voi ajatella mitään vahingollisempaa kuin ne opit, mitä on saarnattu kansalle ... Se mielettömyys, johon teidän loordiutenne viittaa, työväen oikeudesta maan kaikkiin tuotteisiin, palkka, voitto ja korko siihen luettuina, on meidän ystävämme Hodgkinin aitomielettömyyttä, jonka hän on järjestelmänä ja jonka hyväksi hän harjoittaa propagandaa täydellisellä yltiöpäisellä innolla ... Laittomat (leimaamattomat) kirjoitukset, joissa yleisesti saarnataan oppia työtätekevän kansan oikeudesta kaikkeen, mitä tuotetaan, sen vuoksi, että sen sanotaan olevan ainoan tuottajan, syrjäyttävät sunnuntailehdet ja kaikki muut kanavat, joiden kautta kansa voisi saada parempaa valistusta.
[19] Uusi Sopusointu. Suom.
[20] Tämä lause on jo väärä tai ainakin kiero mitä Hodgskinin ja Thompsoniin tulee, mutta se on kokonaan väärä kun se sovitetaan Marxiin. On valitettavaa, että kirjoittajat eivät ole hankkineet parempia tietoja, ennen kuin he liittivät teokseensa lauseen, joka herättää sen vaikutuksen, että on mielivaltaisesti halvennettu henkilöitä, joiden hartioilla me nykyajan sosialistit seisomme. (E. Bernsteinin muist.)
[21] Tässäkin suhteessa täytyy meidän kirjoittajia vastustaa. Owen ei kuitenkaan ollut niin tietämätön tai typerä taloustieteilijänä, kuin hän tässä selostuksessa esitetään. Mitä tulee arvioimiseen työbasaareissa, niin ei jätettyjä tavaroita esim. arvioitu niissä ruumiillistuneen yksilöllisen, vaan sen yhteiskunnallisen työajan mukaan, jonka ne sisälsivät. Voidaan sanoa, että Owen ja owenilaiset taloustieteilijät täysin pitävät ala-arvoisina kirjoittajain luettelemia tehtäviä, mutta että he eivät olisi tunteneet niitä tai eivät niistä maininneet, on liijoiteltua. (E. Bernsteinin muist.)
[22] Yhden kappaleen, päivätty 1837, on Kivimuurarien yhdistys säilyttänyt. Tämän mukaan velvoittivat Liverpoolin rakennusherrat kaikki työmiehensä työskentelemään pitkän vuosimäärän määrättyyn palkkaan: Mistään ajasta, joka kului hukkaan sairauden kautta tai muulla tavoin ei pitänyt maksaa, vaan sen sijaan lisätä sovittuun aikamäärään; kaikkia »laillisia määräyksiä» piti totella; ei kukaan saanut liittäytyä mihinkään olevaan tai vastaisuudessa syntyvään yhdistykseen työnantajain luvatta.
[23] Nuo viisi vankia vapautettiin v. 1840 erinomaisen käytöksensä vuoksi. »Trades Journalissa» elokuulla 1840 esiintyy kaikkien viiden allekirjoittama kirje, joka koskee erään lontoolaisen komitean heille kokoomia varoja.