Nyt valmistunut teos Suomen vallankumouksellisen nuorisoliikkeen vaiheista vuosilta 1900–1944 on ensimmäinen yritys antaa yhtenäinen esitys siitä erittäin monipuolisesta ja sankarillisesta taistelusta, jota maamme nuorison etujoukko on vuosikymmenien ajan käynyt työläisnuorison oikeuksien ja sosialismin puolesta taantumuksen ja fasismin olosuhteissa. Koska aineiston saanti varsinkin toiminnan maanalaisuuden kaudelta on ollut vaikeaa, joskus mahdotontakin, saattaa moni seikka tuntua puutteellisesti esitellyltä. Siitä huolimatta toivon, että teos antaisi selvyyttä ja vakavaan tutkimiseen perustuvia tietoja tuosta »myyttien» ja porvarillisen historiankirjoituksen vääristämästä kaudesta kaikille asiasta kiinnostuneille ja varsinkin nyt reippaasti tietään etsivälle nuorisolle. Historia ei ole vain menneisyyttä, se on tien alku, tien jota on marssittava tulevaisuuteen.
Parhaimmat kiitokseni kuuluvat Suomen Kommunistiselle Puolueelle, jonka antama tuki on tehnyt työn suorittamisen mahdolliseksi. Kiitokseni myös Kansan Sivistysrahastolle apurahasta ja monille tovereille, jotka asioita tarkistamalla ja haastattelutietoja antamalla ovat työtäni auttaneet. Suurta apua olen saanut vaimoltani Elli Parkkarilta, joka entisenä nuorisoliittolaisena on ollut innolla työssä mukana.
Tekijä.
Kun ensimmäiset työväenyhdistysten ja työväenliikkeen piiriin vuosisatamme alussa ilmestyneet nuorisojärjestöt alkoivat toimia, oli yhteiskuntamme kehityksessä tapahtunut suuria muutoksia, jotka tekivät tämän mahdolliseksi. Vanha luontoistalouteen perustuva, puolifeodaalinen yhteiskuntamme oli alkanut Euroopan kehittyvän tavaratalouden piiriin jouduttuaan muuttua, synnyttää teollisuutta, kauppaa, liikennettä, luoda teollisuus- ja asutuskeskuksia ja mullistaa entisiä väestösuhteita. Tämän kehityksen edellytyksinä olivat Suomen koskemattomat metsävarat ja halpa työvoima. Euroopan kehittyvä teollisuus tarvitsi puutavaraa, ja sen tuottamiseen tarvittavaa työvoimaa antoi maamme 1800-luvulla hyvin nopea väestönlisäys. Suomen tultua yhdistetyksi Venäjään v. 1800 oli maamme päässyt »kansakuntien joukkoon» ja sen kehitysedellytykset lisääntyneet. Väkiluku yli kaksinkertaistui vajaassa 100 vuodessa (mikä näkyy virallisessa tilastossa):
| v. 1815 | 1.095.957 | henkilöä | v. 1850 | 1.636.915 | henkilöä | |
| v. 1875 | 1.912.647 | » | v. 1900 | 2.712.562 | » |
Teollisuutta maassamme oli ollut jonkin verran jo 1500–1600 luvuilla, ns. rautaruukkien ajoilta, mutta sen varsinainen kehitys alkoi vasta 1850–60-luvuilta. Silloin alkoi syntyä kutomatehtaita, konepajoja ja ennen kaikkea sahoja ja metsäteollisuutta. Kehitystä kuvaavat seuraavat tilastot:
| tehtaita | työntekijöitä | tuotannon arvo milj. mk |
|
| v. 1849 | 130 | 2588 | 3,8 |
| v. 1869 | 339 | 10114 | 24,9 |
| v. 1899 | 1759 | 75900 | 267,7 |
| v. 1909 | 2007 | 86374 | 465,3[1*] |
Teollisuuden ja talouselämän nopean kasvun yhteydessä syntyivät yhteiskuntamme uudet luokat, porvaristo ja proletariaatti, joiden edut alusta alkaen olivat vastakkaiset. Porvaristo, jonka käsiin alkoi rahan mukana keskittyä määräävät asemat yhteiskunnassa, käytti nousukkaan häikäilemättömyydellä valtaa hyväkseen alistaen järjestymättömän ja puolustuskyvyttömän työväenluokan rajattoman riiston ja mielivallan alaiseksi. Työpäivät teollisuudessa olivat 12–18 tuntia, asunto- ja työolot äärimmäisen kurjat. Lapsi- ja nuorisotyövoimaa käytettiin ilman mitään säädöksiä tai rajoituksia.
Kapitalistinen raha- ja markkinatalous tunkeutui myös maaseudulle, jossa maanarvon ja puutavaran kysynnän noustessa alettiin kiristää torpparien asemaa ja häätää heitä tiloiltaan. Häädettyjä torppareita ja vaikeissa oloissa eläviä vuosipalkollisia virtasi kaupunkeihin työn etsintään. Puutavarayhtiöt ja heidän agenttinsa huijasivat metsiä omistavia talonpoikia rosvoten rahatalouden metkuihin tottumattomilta isänniltä suuret metsäalueet.
Muutama vuosikymmen mullisti täydelleen talouselämän ja luokkasuhteet, mutta vanha säätyjärjestelmä aatelis-, pappis-, porvaris- ja talonpoikaissäätyineen jatkui edelleen.
Edustus valtiopäivillä perustui perittyyn asemaan ja varallisuuteen. Tämä merkitsi työväenluokalle ja satatuhantiselle torppariväestölle täydellistä yhteiskunnallista oikeudettomuutta.
Jo ennen vuosisadan vaihdetta alkoivat yhteiskunnalliset ristiriidat kärjistyä ja yhteiskuntaryhmien väliset suhteet kiristyä. Euroopassa, missä kapitalismin kehitys oli pisimmällä, se näkyi työväenliikkeen kasvuna jyrkäksi luokkataisteluliikkeeksi itse porvarillista talousjärjestelmää vastaan. Tämä herätti Suomen porvarillisissa humanisteissa ajatuksen yrittää estää tyytymättömyyden kasvaminen yhteiskuntajärjestystä vaarantavaksi luokkataisteluksi siten että korjattaisiin pahimpia epäkohtia. Yksi näistä oli tehtailija V. J. von Wright. V. 1884 hän perusti Helsinkiin työväenyhdistyksen yhdyssiteeksi Helsingin ammattilaisten kesken tarkoituksena edistää heidän parastaan henkisesti ja aineellisesti, niin ettei työnantajain ja työntekijäin edut törmäisi jyrkästi vastakkain, vaan yhteiskunnan kehitys tapahtuisi olevien olojen pohjalla.
Aika oli kypsä poliittisen työväenliikkeen ja työväen järjestäytymisen alkamiselle, sitä osoittaa se, että työväenyhdistyksiä alkoi syntyä eri puolille maata. Vanhat käsityöläiskaudelta peräisin olevat huoltokassat ja muu kulttuurinen yhteis- ja harrastustoiminta eivät enää vastanneet ajan vaatimuksia. Työväenyhdistysten johdossa olivat alkuvuosina porvarilliset ainekset, ja he antoivat liikkeelle Wrightin ohjelman mukaisen sisällön. Työväestö näki kuitenkin pian, että tätä tietä ei oloihin tulisi parannuksia ja että työväenluokan on esiinnyttävä omin vaatimuksin ja pyrittävä yhdistämään voimansa. Tämä suunta ilmeni jo selvästi Työmies-lehdessä, joka alkoi ilmestyä 2. 3. 1895, ja työväenyhdistysten toisessa edustajakokouksessa v. 1896 esityksenä työväenpuolueen perustamisesta. Suomen työväenpuolue perustettiinkin Turussa 17–20. 7. 1899 ja sen ohjelmaan tulivat ne vaatimukset, jotka olivat olleet pitkän aikaa esillä: yleinen ja yhtäläinen vaali- ja äänioikeus, täydellinen yhdistymis-, kokoontumis- ja painovapaus, 8 tunnin työpäivä, yleinen koulupakko, säätyvaltiopäivien tilalle yksikamarinen eduskunta.
Työväenliikkeen piirissä oli noussut esiin tunnus »Irti porvareista». Se toteutui selvänä vasta työväenpuolueen toisessa edustajakokouksessa Forssassa 17–20. 8. 1903. Siinä hyväksyttiin jo puolueelle sosialistinen ohjelma ja nimeksi Sosialidemokraattinen Puolue Suomessa.
Työväenliike oli murtautunut ulos sitä sitovista porvarillisista perinteistä. Se oli heittänyt sosialistisen haasteen kapitalistiselle järjestelmälle ja aloittanut taistelun. Mutta missä oli sen nuoriso, josta ei Forssan kokouksen päätöksissä puhuta vielä mitään?
Samoin kuin työväenliike oli lähtenyt Euroopassa liikkeelle huomattavasti ennen kuin Suomessa, olivat myös työläisnuorisojärjestöistä ensimmäiset syntyneet teollistuneessa Belgiassa jo v. 1886 leviten sitten nopeasti lähimaihin. Työväenpuolueiden kansainvälinen kongressi Pariisissa v. 1900 kiinnitti huomiota nuorisoliikkeen kehittämiseen. Suomen puolue huomasi sen vasta Oulun puoluekokouksessa v. 1906 kehottaen perin vaatimattomasti perustamaan työväenyhdistysten yhteyteen sosialistisia nuorisoliittoja. Onneksi työläisnuorisoliike oli jo lähtenyt liikkeelle ennen tätä suositusta, mutta sen oli myös ollut kuljettava porvarillisen nuorisoliikkeen vanavedessä ja selviydyttävä saamistaan vaikutteista omin voimin.
Kapitalismin kehityksen mukana kasvanut suomalainen porvaristo joutui ristiriitaan Ruotsin vallan aikaisen ruotsinkielisen virkamiehistön ja kulttuurielämän kanssa. Voimistuva teollisuus, kauppa ja liikenne tarvitsivat suomenkielistä kulttuuria ja lukutaitoista työvoimaa. Virastojen ruotsin ja venäjän kieli ja vanhat säädökset jarruttivat talouden kehitystä. Jarrut oli saatava poistetuksi. Tilannetta kiristi tsaristisen sorron jyrkentyminen Suomessa ilmeneviä kansallisia pyrkimyksiä ja alkavaa työväenliikettä vastaan. Suomeen elokuussa 1898 määrätty kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov oli saanut tehtäväkseen maamme itsehallinnollisten erikoisoikeuksien hävittämisen ja Suomen sulattamisen kiinteästi Venäjän valtakuntaan.
Syntynyt suomalaisuusliike, jota johti porvaristo, voimistui ja pyrki taloudellisen vallan lisäksi myös poliittiseen valtaan. Kehitettiin suomenkielistä koululaitosta ja kirjallisuutta sekä pyrittiin vaikuttamaan nuorisoon, jotta se saataisiin mukaan taloudelliseen ja ideologiseen liikkeeseen. Kaupunkien porvaristo ja maaseudun kapitalisoitunut suurtalonpoikaisto löysivät tässä asiassa toisensa. Niinpä nuorisoseuraliike levisi pääasiallisesti maaseudulla, missä nuorison eteen olivat ilmestyneet samat taloudelliset ja yhteiskunnalliset pulmat kuin asutuskeskuksissakin.
Ensimmäinen nuorisoseura perustettiin Kauhavalla v. 1881 ja liike levisi suhteellisen nopeasti niin, että v. 1900 seuroja oli jo 338 ja niissä jäseniä 23.600. Keskusjärjestö Suomen Nuorisoliitto perustettiin v. 1895.[2*]
Nuorisoseuraliikettä nimitettiin johtajansa Santeri Alkion mukaan alkiolaiseksi nuorisoliikkeeksi. Vaikka sen johto oli porvariston käsissä, siinä oli mukana huomattava määrä maaseudun pientalonpoikais- ja työläisnuorisoakin. Kirjasessaan Työläisnuoriso mukaan Edvard Valpas v. 1901 osoittaa nuorisoseuraliikkeen ns. puolueettomuuden tarkoittavan käytännössä porvariston politiikan toteuttamista ja nuorison eristämistä nousevan työväenliikkeen vaikutuksesta. Hän ei kuitenkaan puhu mitään työläisnuorison omista järjestöistä, vaan toivoo, että nuorisoseuroissa olisi yhteiskuntapoliittisia harrastuksia ja »työväenliikkeeseen valmistavina esikouluina ne toteuttaisivat suurinta inhimillistä hyvää».[3*]
Vaikka puolueen ja muidenkaan työväen järjestöjen taholta ei tehty suoranaisia aloitteita omien nuoriso järjestöjen perustamiseksi, oli voimistuvan työväenliikkeen ilmapiiri kypsyttänyt tätä ajatusta eturivin ihmisten mielissä. Samoin nuorison asema yhteiskunnassa ja tuotannossa oli jo pitkän aikaa antanut ajatukselle sytykkeitä.
Teollisuuden koneellistuessa tuli myös nuorisotyövoiman käyttö tehtaissa yhä helpommaksi, ja kun mitään suojelulakeja ei ollut, työnantajat käyttivät häikäilemättömästi hyväkseen lapsi- ja nuorisotyövoiman riistoa. Virallisen tilaston mukaan oli koko teollisuusväestön määrästä:
| alle 15 vuotiaita | 15–18-vuotiaita | |||||||||
| v. | 1883 | 1.650 | eli | 3,58 % | v. | 1888 | 4.436 | eli | 9,63 % | |
| 1898 | 1.690 | » | 1,85 % | 1898 | 7.531 | » | 8,27 % | |||
| 1908 | 1.700 | » | 1,34 % | 1908 | 9.167 | » | 7,21 % | |||
Kun työpäivä oli kaikkialla sama 12–18 tuntia ja oppi-aika johonkin ammattiin 4–5 vuotta, kävi elämä huonoissa terveydellisissä olosuhteissa fyysisesti niin raskaaksi, että opiskelu- ja kulttuuriharrastuksista ei ollut puhettakaan. Maataloudessa, josta tältä ajalta ei ole nuorisotilastoja, kasvoi nuorisotyövoiman käyttö jatkuvasti työpäivän ollessa usein mittaamaton. Kun voimassa olevien palkollissäädöksien mukaan työväki pestattiin aina koko vuodeksi, eikä työntekijällä ollut oikeutta katkaista työsuhdetta, olivat olosuhteet miten huonot tahansa, oli tilanne varsin sietämätön. Orpolapset myytiin huutokaupalla taloihin »hoitoon» sille kuka halvimmalla otti, mutta itse asiassa ilmaiseksi työvoimaksi.
Vasta v. 1889 tuli voimaan ensimmäinen nuorisosuojelulaki. Se kielsi alle 12-vuotiaitten lasten työn teollisuudessa ja lasten käytön yötyössä, koska nuorison terveydentilassa oli ilmiöitä, jotka osoittivat työvoimareserviä uhkaavan tuhoutumisen. Tätä alkeellistakin lakia rikottiin aivan avoimesti, vaikka tilastot osoittavat lapsityövoiman käytön jonkin verran vähentyneen.
Alkiolaiseen nuorisoliikkeeseen meni mukaan myös työläisnuorisoa, mutta se ei tuntenut liikettä omakseen sen porvarillis-ihanteellisen sisällön vuoksi, joka oli täysin ristiriidassa sen omien elämän ehtojen kanssa. Se tarvitsi omia työväenliikkeen aatteellisuuteen perustuvia järjestöjä. Jonkinlaisina alkeina näihin voidaan pitää työväenyhdistysten sisällä ja yhteydessä virinnyttä laulu-, luku- ja näytelmäseuratoimintaa, johon työläisnuoriso liittyi. Tätä jo viime vuosisadan loppupuolella viriävää toimintaa ei alkujaan tarkoitettu nuorisotoiminnaksi, vaan luomaan viihtyvyyttä ja siveellistä elämäntapaa wrightiläisen työväenyhdistysväen keskuudessa. Se keräsi kuitenkin työläisnuorisoa lähelle työväenliikettä, valmiusasemiin oman toiminnan alkamista varten. Samoin työläisnuorisoa osallistui työväenliikkeen mukana kasvaneeseen raittiusliikkeeseen ja ammattiyhdistystoimintaan. Viimemainitussa nuorilla työläisillä oli, varsinkin vuoden 1896 suurten lakkoliikkeiden aikana, mahdollista »päästä sisälle» oikeaan luokkanäkemykseen.
Kotimaisten kapitalistien ja valtaporvariston harjoittama häikäilemätön sorto ja yhteiskuntajärjestelmän takapajuisuus, johon liittyi tsaristisen Venäjän bobrikovilainen painostus, olivat työläisnuorisoliikkeen omien järjestöjen perustamisen perussyitä. Siksi se kypsyi ikään kuin yhtä aikaa eri puolilla maata. Nuorisoliikkeemme yksi alkuajan uranuurtajista, Väinö Vankkoja, sanoikin kertoessaan vuoden 1909 nuorisoliikkeestä: »Meillä täällä Suomessa herätti sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen bobrikoffilaisajan painostavat olot. Vapauden puute, jonka varsinkin nuoret raskaana hartioillaan tunsivat, synnytti kiihkeän halun vapauteen ja siitä seurasi halu liittyä yhteen ... työväenluokan sortoa vastaan sekä poliittisen ja taloudellisen vapauden puolesta».
Työväenliikkeen oman nuorisotoiminnan alkuna on pidettävä niitä nuorisojärjestöjä, jotka vuosisadan alkuvuosina perustettiin työväenyhdistyksien yhteyteen, vaikka ne aluksi noudattelivat alkiolaisen nuorisoseuraliikkeen toiminta- ja järjestömuotoja. Ensimmäinen tällainen järjestö oli Viipurin työväenyhdistyksen nuorisoseura, jonka perustamisesta sos.dem. nuorisoliiton alkuajan monivuotinen puheenjohtaja, Antti Räsänen, kertoo liiton 10-vuotisalbumissa seuraavaa:
»Työväenyhdistyksen mukana olevat nuoret eivät tietenkään porvarilliseen nuorisoseuraan lukuisammin liittyneet, joten nuorten kesken virisi kysymys oman seuran perustamisesta. Kesällä 1900 se pääsi virallisesti alkuun. Viipurin työväenyhdistyksen laulukuoron jäsenet siitä keskustelivat ja valitsivat toimikunnan nuoriso-osaston sääntöjä laatimaan».[4*]
On syytä heti alkuun sanoa, että työläisnuorison omien järjestöjen perustamispuuhat eivät alkuaikoina ilman muuta saaneet myötätuntoa vanhemman yhdistysväen taholta. Periaatteellisista lausunnoista huolimatta niihin suhtauduttiin aliarvioiden, usein suorastaan vastustaenkin. Niinpä Viipurin yhdistyksen johtokunnan enemmistö vastusti aluksi tällaista »puoliherraskaista» toimintaa, mutta hyväksyi kumminkin lopulta järjestön ja säännöt 43 äänellä 25 vastaan, ja toiminta oli vireää parin vuoden ajan. Viipurissa syntyi toinen nuorisojärjestö Talikkalan Työväenyhdistyksen yhteyteen 12. 10. 1902, ja ensimmäisen nukkuneen seuran tilalle perustettiin 26. 6. 1907 jo sos.dem.nuorisoliiton alainen osasto. Mainittakoon että yksi perustajista oli työväenliikkeessä hyvin tunnettu Aura Kiiskinen. Vuonna 1902 perustettiin Helsingin ruotsalaisen työväenyhdistyksen yhteyteen ruotsinkielinen nuorisoklubi, joka ennen nukahtamistaan toimi vain toista vuotta. On ilmeistä, että nämä työväenliikkeen ensimmäiset nuorisojärjestot eivät saaneet riittävästi tukea vanhempien taholta eivätkä ilman keskusjärjestöä kestäneet ajan kaavoittuneisuutta ja toiminnan vaikeuksia.
Tähän nuorisojärjestöjen ryhmään on luettava vielä Helsingin Nuorisoseura, joka perustettiin jo 1893 alkiolaisen nuorisoseuraliikkeen nousun vaiheissa ja samanlaisin tunnuksin. Seuran perustajat erosivat »Raittiusyhdistys Kilpi Nuorempi» -nimisestä seurasta sen »ummehtuneisuuden» takia ja »kulkeakseen väljemmille vesille». Seura oli alusta alkaen edistyksellisempi ja työväenläheisempi kuin varsinaiset alkiolaiset nuorisojärjestöt, eikä se koskaan liittynyt alkiolaiseen keskusliittoon. V. 1905 suurlakkotapahtumien jälkeen se kasvoi työläisnuorisoliikkeen keskeiseksi järjestöksi.
Forssan puoluekokouksesta v. 1903 tuli lähtökohta sille voimakkaalle nousulle, joka tapahtui maamme työväenliikkeessä sitä seuraavina vuosina. Kokous oli ottanut ratkaisevan askeleen irrottaakseen työväenliikkeen porvariston holhouksesta ja hyväksynyt ohjelman, jossa työväenliikkeen tavoitteeksi asetettiin sosialistinen yhteiskunta. Ohjelmassa sanottiin mm.: »Tuotantovälikappaleiden siirtyminen yksityisomistuksesta kansan omaisuudeksi tulee olla sen päämääränä, valtiollisen vaikutusvallan valloittaminen keinona sen taistelussa työväenluokan vapauttamiseksi. Ainoastaan luokkatietoisuuteen herännyt ja luokkataisteluun järjestynyt köyhälistö voi olla tämän välttämättömän kehityksen kannattajana». Päämäärä oli asetettu selvästi, samoin oli myös määritelty sen toteuttaja. Kokous innosti ja osoitti tietä. Ohjelmaan sisältyvistä osavaatimuksista oli äänioikeuskysymys keskeisin. Siitä kokous antoi erityisen julistuksen, jossa puolue katsoo mm. »velvollisuudekseen työskennellä siihen suuntaan, että syntyperän, ammatin, rahan, maa-alueitten perusteella yksilölle annettu yhteiskunnallinen valta tulisi mitä pikimmin poistetuksi ja kaikkien kansalaisten yhtäläinen itsehallinto-oikeus sijaan asetetuksi», ja että toteutetaan »Yleinen yhtäläinen ja välitön vaali- ja äänioikeus kaikille 21 vuoden ikäisille...» sekä salainen äänestys ja yksikamarijärjestelmä. Ääniokeuskysymyksen rinnalla oli monia muita ajankohtaisia vaatimuksia, kuten työpäivän lyhentäminen, sosiaalinen lainsäädäntö, kouluasiat jne. jotka alkoivat tulla esiin jatkuvasti lisääntyvissä kokouksissa ja mielenilmaisuissa.
Suomen tilanteen ja tapahtumien kehitykselle antoi vauhtia vallankumousliikkeen nousu Venäjällä. Sen eräinä vaikuttimina oli vv. 1900–1903 talouspula ja vv. 1904–1905 venäläis-japanilaisen sodan tappio, jotka nostattivat lakkoliikkeitä ja talonpoikaisliikehtimisiä. Kun sotaväki ampui tsaarin käskystä Pietarin työläisten rauhallista kulkuetta »verisunnuntaina» 9. 1. 1905, kasvoi Venäjän vallankumouksellinen liikehdintä kapinoiksi ja yleislakoksi lokakuussa v. 1906. Vallankumouksellisen kuohunnan jatkuessa tsarismi joutui hellittämään otettaan myös Suomessa joten olosuhteet tulivat otollisemmiksi liikehdinnälle. Vuosien 1904 ja 1905 aikana äänioikeustaistelu alkoi kautta maan kasvaa voimakkaaksi taisteluliikkeeksi. Kun säädyt kokoontuivat Helsingissä 13. 4. 1905 asiaa käsittelemään, piirittivät monikymmentuhantiset kansanjoukot Säätytaloa koko yön ajan vaatien äänioikeusasian ratkaisua. Kun ratkaisua ei saatu, nousi jo silloin kysymys suurlakosta säätyjen ja tsaarin painostamiseksi. Tätä ei tarvittu kauan odottaakaan, sillä jo lokakuun lopulla v. 1905 puhkesi Venäjällä yleisvaltakunnallinen poliittinen suurlakko. Saman tien pysähtyivät pyörät Suomessa, kun Viipurin ja muidenkin Suomen kaupunkien rautatieläiset yhtyivät lakkoon tukeakseen Venäjän rautatieläisiä. Lokakuun 30 pnä hyväksyttiin Helsingissä rautatientorilla pidetyssä kokouksessa yleislakkojulistus, jossa sanotaan mm.: »Antaen sydämellisen kannatuksensa Venäjän kansan nykyiselle taistelulle vapautensa ja inhimillisten oikeuksiensa puolesta, kehoittaa kokous Suomen työväestöä yli maan lakkaamaan työstä, ja asettaa valiokunnan valmistamaan suunnitelmaa kansan tulevaa toimintaa varten.»
Lakko oli täydellinen. Se osoitti kansan valtavan voiman ja Venäjän vallankumousliikkeen ja Suomen työväenliikkeen yhteistoiminnan merkityksen. Lakkoon tulivat alussa mukaan vapaamieliset porvarit, hallituksen virkamiehet, yliopiston opettajat ja ylioppilaat. Järjestystä ylläpitämään perustettiin kansalliskaarti. Tampereella 1. 11. suuressa työläisten kokouksessa hyväksytystä Yrjö Mäkelinin laatimasta »Punaisesta julistuksesta» tuli koko kansan vallankumouksellinen ohjelma. Vaadittiin senaatin eroa ja Helsingin työläisten kokouksessa valittavan uuden hallituksen muodostamista. Vaadittiin kansalliskokouksen koollekutsumista, jonka vaalin suorittaisivat 21 vuotta täyttäneet kansalaiset yleisellä ja yhtäläisellä vaali- ja äänioikeudella. Yleisten työväenliikkeen ajankohtaisten vaatimusten lisäksi tulisi ohjelmassa esille työväenliikkeen kanta suhteesta Venäjään ja Suomen itsenäisyyteen. Tapahtumien valtava kehitys heitti työväenliikkeen suurten kysymysten eteen, jotka oli ratkaistava. Se oli suuri oppitunti, joka paljasti myös työväenliikkeen heikkoudet ja sen todelliset ja valheelliset ystävät. Näistä kokemuksista ei jäänyt osattomaksi ylioppilasnuorisokaan, jonka keskuudessa oli myös jo viriämässä sosialistiset aatteet. Suomessa alkaneen lakon edellisenä päivänä kokoontui Vanhalla ylioppilastalolla Ylioppilaiden Sosialidemokraattinen Yhdistys, jota perustamassa olivat jo työläisnuorisojärjestojen perustamiseen osallistunut Yrjö Sirola sekä monet muut työväenliikkeen myöhemmän ajan keskeiset henkilöt, kuten O. W. Kuusinen, Edvard Gylling, Sulo Wuolijoki, Hella Wuolijoki ym. Tämän yhdistyksen jäseninä liittyi punakaartiin ja sen toimesta ilmestyi vv. 1906–1908 Sosialistinen Aikakauslehti, joka oli ensimmäinen yritys maassamme tieteellisen sosialistisen aikakauslehden aikaansaamiseksi.
Omien intressiensä vuoksi lakkoliikkeeseen mukaan lähtenyt porvaristo pelästyi pian työväenluokan vaatimuksia ja sen voimaa. Kansalliskaartissa olevat porvarilliset ylioppilas- ym. ainekset erottautuivat omiksi porvarillisiksi suojelukaarteiksi ja niiden johtajat alkoivat pyrkiä sovitteluihin tsaarin kanssa. He eivät halunneet yhteiskuntajärjestykseen kohdistuvia muutoksia, kunhan vain bobrikoffilaiset laittomuudet poistetaan. Selviytyäkseen tukalasta asemastaan tsarismi teki myönnytyksiä luvaten palauttaa Suomeen lailliset olot, taata kansalaisvapaudet ja kutsua säätyvaltiopäivät päättämään eduskuntauudistuksesta. Lupaus oli saatu ja työväki lopetti lakon. Nyt oli vallassa olevilla säädyillä (aatelisto, papisto, porvaristo ja suurtalonpoikaisto) valta ottaa tuo edistysaskel, mutta he eivät halunneetkaan tehdä sitä. Vasta v. 1906 toukokuussa uuden suurlakon uhan alaisina he myöntyivät työväestön vaatimukseen. Näin Suomi sai yksikamarisen eduskunnan ja yleisen, yhtäläisen ja salaisen vaali- ja äänioikeuden.
Valtavia oman voimantunnon ja innostuksen hetkiä oli koettu. Oli jouduttu tilanteihin, joissa Forssan kokouksessa omaksuttu luokkataisteluoppi ja sosialistinen näkemys olivat joutuneet koetukselle. Ne olivat kestäneet ja työväenliike lähti nopean laajentumisen tielle. Vuonna 1904 puolueeseen kuului 16.610 jäsentä, mutta vuoden 1905 lopussa jo 45.000 ja vuoden 1906 lopulla 85.000. Kaikki työväen eri ryhmien edustajat olivat olleet mukana äänioikeustaistelussa, suurlakossa ja punakaartiksi kehittyneessä kansalliskaartissa, kaikilla aloilla virisi järjestötoiminta.
On selvää, että myös työläisnuoriso oli tempautunut lakkoihin, liikehtimisiin ja punakaarteihin. Se näkyi myös työläisnuorisoliikkeen oma-aloitteisena nousuna eri puolilla maata johtaen sitten maatakäsittävän keskusjärjestön syntyyn vuoden 1906 lopulla.
Vv. 1905–1906 syntyneitä nuorisojärjestöjä voidaan pitää jo selvästi työväenliikkeen luokkanäkemyksen pohjalta perustettuina. Tämän uuden vaiheen ensimmäinen järjestö oli Tampereen Työväenyhdistyksen Nuorisoliitto, joka perustettiin 30. 1. 1906. Asiasta oli keskusteltu jo v. 1904 puolella ja mm. Ruotsissa käynyt Juho K. Lehtinen oli puhunut asiasta Yrjö Sirolalle[5*] todettuaan että naapurimaassa työläisnuorisoliike oli jo hyvällä alulla. Perustaminen oli lykkäytynyt yhdistyksen »ukkojen vastustaessa ajatusta». Perustavassa kokouksessa oli 50–60 nuorta, puheenjohtajana toimittaja Yrjö Sirola, joka alusti kysymyksen järjestön tarkoituksesta. »Näin keskusteltua olivat kaikki sitä mieltä, että jonkinlainen nuorisoseura olisi perustettava tänne nuorten keskuuteen, jotta voitaisiin sen avulla kevyemmän ohjelman ohella kehittää heitä tuntemaan elämää sen vakavaltakin puolelta ja taistelemaan puolestansa.» Näin luonnehti kokousta sihteerinä toiminut Toivo Aro. Järjestöstä tuli erittäin toimelias ja v. 1900 jäsenluettelon 152 maksaneen jäsenen joukossa oli monia myöhemmin työväenliikkeessä tunnettuja nimiä, kuten jo mainitut Yrjö Sirola ja Toivo Aro sekä Yrjö Mäkelin ja Juho K. Lehtinen.[6*]
Tamperetta seurasi Turku 12. 2. 1905, jonne samoihin aikoihin perustetun porvarillisen Turun Nuorisoseuran vastapainoksi perustettiin »Turun Työväenyhdistyksen Nuorisoliitto». Perustavassa kokouksessa järjestöön liittyi jo 801 jäsentä ja toiminta alkoi reippaana.
Kolmantena oli Vaasa, jossa ajatus nuorisojärjestön perustamisesta lähti Työväenyhdistyksen puhuja- ja keskusteluseurasta. Se perustettiin toukokuussa 1905 ja suurlakon vaikutus nosti jäsenmäärän puolella.
Hämeenlinnassa syntyi »Hämeenlinnan Työväenyhdistyksen Nuorisoliitto» 26. 9. 1905 tehtävänään »rahvaan nuorison itsetietoisuuteen herättäminen». Jäseniä oli pian 100. Itsetietoisuus ei kuitenkaan ehtinyt riittävästi herätä kun paikkakunnalle elokuussa 1906 saapui »vapaa sosialistiagitaattori» Mikko Piirainen, piti puheen ja voitti, niin että liitto muutti nimensä »Nuorison Veljesliitoksi». Siitä piti tulla työtätekevän ja opiskelevan nuorison yhteinen maatakäsittävä puolueeton järjestö. Puolueetonta maatakäsittävää järjestöä ei kuitenkaan kerinnyt syntyä, sillä jo joulukuussa perustettiin Suomen Sosialidemokraattinen Nuorisoliitto ja silloin oli mukana myös Hämeenlinnan »Nuorison Veljeysliitto» palautuen näin oikeille raiteilleen.
Vuoden 1906 aikana syntyivät järjestöt myös Poriin ja Ouluun ja useille maaseutupaikkakunnille, ja vuoden lopussa niitä oli n. 20.
Työläisnuorison järjestäytyminen oli lähtenyt liikkeelle, ja vaikka toiminta pysyttelikin aluksi suurelta osalta ohjelmallisten kokousten, illanviettojen, retkien ym. harrastusten piirissä, se laajeni pian yhteiskunnalliseen opiskeluun, poliittisten kysymysten käsittelyyn ja työväen joukkoliikkeisiin osallistumiseen.
Erillisten nuorisojärjestöjen piirissä virtasi alusta alkaen ajatus yhteyksistä toisiin vastaaviin järjestöihin ja toiminnan keskittämisestä yhteisen keskusjärjestön avulla. Voimistuva yhteiskunnallinen uudistustaistelu ja siinä esiintyvät monet käytännön vaikeudet johtivat kuin itsestään tähän ajatukseen. Vaasalaiset kertovat 10-vuotiskertomuksessaan, että heillä oli syntynyt keskustelu keskusjärjestön perustamisesta jo keväällä 1906 ennen kuin Tampereen järjestön kirje asiasta saapui. Tampereella asia oli kuitenkin pantu käytännöllisesti liikkeelle siten, että Tampereen Työväenyhdistyksen nuorisoliiton kokouksessa 19. 2. 1906 oli Juho K. Lehtinen alustanut kysymyksen nuorisoliitoista ja niihin kohdistetuista vainoista, jolloin Väinö Björkqvist* (Vankkoja) oli ehdottanut uutta keskustelua siitä, miten nuorisoliittoja voitaisiin lisätä ympäri maata ja muodostaa niiden välinen liitto. Alustuksen laatijaksi valittiin Björkqvist ja se pidettiin seuraavassa kokouksessa 26. 2. 1906. Tällöin valittiin myös toimikunta, joka ryhtyi asiaa valmistelemaan ja toteuttamaan. Toimikuntaan tulivat Juho K. Lehtinen, Sulo Allén, Siiri Lemberg ja Väinö Björkqvist (Vankkoja). Toimikunta otti yhteyttä puoluetoimikuntaan, jonka sihteerinä oli Yrjö Sirola, innokas nuorisotoiminnan kannattaja. Sieltä saatiin suostumus maatakäsittävän kokouksen koollekutsumiseen ja vieläpä taloudellista avustusta kokouskulujen peittämiseen. Tampereen Nuorisoliitto päätti 20. 9. pitämässään kokouksessa lähettää kutsut maatakäsittävän liiton perustavaan kokoukseen Tampereelle 9.–10. 12. 1906.[7*]
Tampereen Työväenyhdistyksen talossa pidetyssä kokouksessa oli 41 edustajaa 17 järjestöstä, joiden laskettiin edustavan n. 2500 jäsentä. Edustettuina olivat seuraavat järjestöt: Tampere: Sosialistinen Nuorisoliitto (176 jäs.), Vaasa: Sosialistinen Nuorisoliitto (150 jäs.), Hämeenlinna: Suomen Nuorison Veljeysliitto (150 jäs.), Vaasa, Palosaari: Sosialistinen Nuorisoliitto (60 jäs.), Helsinki: Sos.dem. Nuorisoklubi (150 jäs.), Helsinki: Helsingin Nuorisoseura (800 jäs.), Suomen Nuorison Veljeysliitto, Ylioppilaiden Sos.dem. yhdistys, Turku: Sosialistinen Nuorisoliitto (125 jäs.), Oulu: Sos.dem. Nuorisoliitto (140 jäs.), Vaasa: Taiston Nuorisoliitto (60 jäs.), Pietarsaari: Sos.dem. Nuorisoliitto, Pori: Sos.dem. Nuorisoliitto (50 jäs.), Nokia: Sos.dem. Nuorisoliitto (73 jäs.), Mouhijärvi: Sos.dem. Nuorisoliitto, Pispala: Sos.dem. Nuorisoliitto, Viipuri: Raittiusyhdistys Raivaaja (150 jäs.), Teisko: yksityinen edustaja Sosialidemokraattisesta puoluetoimikunnasta Jalmari Kiviranta.
Kokouksen puheenjohtajiksi valittiin Sulo Allén Tampereelta, Antti Räsänen Helsingistä ja Väinö Vankkoja Tampereelta sekä ruotsinkielisistä Ture Jansson Helsingistä.
Työlistalla oli tärkeitä ajankohtaisia kysymyksiä: maatakäsittävän sosialidemokraattisen nuorisoliiton perustaminen, sotilaskysymys, koulukysymys, suhde tuleviin eduskuntavaaleihin, agitaatiokysymys ja äänenkannattajakysymys.
Liiton perustamisesta oltiin täysin yksimielisiä ja Suomen Sosialidemokraattinen Nuorisoliitto perustettiin. Erimielisyyksiä syntyi käsiteltäessä sääntöesitystä, jossa esitettiin puolueeseen liittymistä Suomen Työläisliiton kautta,[8*] jolloin myös helpommin saataisiin vahvistus liiton säännöille. Puolueeseen suoraan liityttäessä epäiltiin sen kahlitsevan nuorisoliittoa, koska nuoriso oli radikaalisempaa ja puolueella oli eri näkökanta esim. sotilaskysymyksessä. Säännöt hyväksyttiin ja liittotoimikunnan paikaksi määrättiin Helsinki. Liittotoimikuntaan valittiin Helsingistä Jalmari Kirjarinta (puhj.), Mauno Puputti (siht.), Elviira Willman, Ture Jansson ja Pekka Pöyhönen, varalle Paavo Raittinen ja A. Lindroos sekä maaseudulta O. Hurme, A. Pyhäniska, Sulo Allén, Rautanen, varalle Lydia Jakobsson, Siiri Lem-berg ja Juho K. Lehtinen.
Sotilaskysymyksessä alustaja Ture Jansson määritteli sotalaitoksen hallitusten parhaaksi aseeksi heräävää ja ihmisoikeuksiinsa pyrkivää työläisluokkaa vastaan ja totesi että isänmaallisuuden varjolla käydään hirveitä sotia, joihin useimmissa tapauksissa on syynä valloitushimo tai vain itsevaltiaan oikku, joten sodissa eri maiden proletaarit vuodattavat toistensa verta olematta lainkaan selvillä minkä tähden. Alustaja ei hyväksynyt sos.dem. puolueiden kantaa, kun ne vastustaessaan militarismia kuitenkin hyväksyivät kansanmiliisiajatuksen puolustussotaa varten. Miliisijärjestelmä ei paranna asiaa, murha on aina murha. On pyrittävä yleiseen aseitten riisumiseen, ja jos eduskunnassa päätetään herättää uudelleen henkiin kotimainen sotalaki, on asevelvollisuuskutsuntoihin vastattava asevelvollisuuslakolla.
Suurella enemmistöllä, vaikka toisiakin mielipiteitä esitettiin, hyväksyttiin ponsiin alustajan ajatukset: on asetuttava taisteluun militarismia vastaan sen kaikissa muodoissa, ja jos yleistä asevelvollisuutta yritetään soveltaa, noustaan sitä vastaan yleisellä asevelvollisuuslakolla.
Militarismi ja sotaväki, jota oli käytetty häikäilemättä Euroopan eri maissa lakkoilevia ja oikeuksiaan vaativia työläisiä vastaan, edusti tuona aikana avoimesti yläluokan väkivaltakomentoa ja koski läheltä nuorisoa. Siksi oltiin herkkiä omaksumaan täysin pasifistinen ohjelma. Kysymyksen ratkaisu ilmensi osaltaan myös tsarisminvastaisia ja kansalliseen riippumattomuuteen pyrkiviä mielialoja.
Työläisnuorison erittäin kipeää suhdetta koulukysymykseen kuvasti alustajan Antti Räsäsen* sanonta: »Köyhemmällä työväenluokalla ei ole mitään, ei kerrassaan mitään mahdollisuutta saada korkeampaa opetusta lapsilleen. Herraskaiset lapset, olkoot sitten vaikka idiootteja, saavat käydä ja pakotetaan käymään oppikouluissa ja suorittamaan ylioppilastutkintonsa, jos se vaan suinkin on mahdollista, sillä välin kun köyhälistön lapsista etevämmätkin saavat tylsistyä yksitoikkoisessa työssä tehtaitten koneiden ääressä». Kouluopetuksen sisältöä ja vanhoillisuutta arvosteltiin ankarasti todeten, että nekin harvat työläislapset, jotka näihin korkeampiin oppilaitoksiin sattuvat pääsemään, kasvatetaan siellä vieraiksi omalle luokalleen. Kokous hyväksyi sosialidemokraattisen puolueen ohjelman koulukysymyksessä — yleinen koulupakko kaikille oppilaille, ylemmissä oppilaitoksissa niille, jotka osoittavat erikoista kykyä. Kansakoulu kaikkien ylempien laitosten pohjakouluksi — ja korosti ponnessaan, että »aina alkuopetuksesta alkaen on opetus saatettava nykyaikaista tiedettä ja katsantokantaa paremmin vastaavalle kannalle; erittäinkin tahtoo liitto teroittaa uudistuksia kaipaavaksi kirkollisen, homehtuneen uskonopetuksen, joka mitä surkuteltavimmin polkee tieteellisesti tunnustettuja totuuksia, ja jonka kautta se voimakkaasti tukee porvarillisen virkavallan pystyssä pitämistä harhaan johdetun nuorison avulla».
Eduskunta vaalikysymystä alustava Lydia Jakobsson tervehti ilolla suurlakkokauden saavutusta, joka teki nyt mahdolliseksi työväenluokan omien edustajien valitsemisen lainlaatijoiksi, mutta ilmaisi samalla vastalauseensa sen vuoksi, että äänioikeusikäraja oli jäänyt 24 vuoteen, vaikka työväki ja nuoriso oli vaatinut sitä 21 vuodeksi. Sos.dem.puolueen hyväksi päätettiin tehdä vaalivalistustyötä korostaen tarmokkaasti edelleen äänioikeusikärajan alentamista 21:een ikävuoteen.
Liiton käytännöllisen työn laajentamista silmälläpitäen alusti Frans Kantonen agitaatiokysymyksestä, jossa mm. toivottiin puolueelta pyydettävän avun turvin agitaattorin palkkaamista. Valistustyön tehostamiseen tähtäsi myös Väinö Vankkojan alustus oman äänenkannattajan perustamisesta. Tähän yritykseen ei kuitenkaan katsottu voitavan toistaiseksi ryhtyä taloudellisten edellytysten puuttuessa, mutta liitto toimikunnalle annettiin siihen oikeus mikäli taloudelliset edellytykset paranisivat.
Kokous päättyi kolminkertaiseen eläköönhuutoon »uudelle liitolle ja kansainväliselle sosialidemokraattiselle vallankumoukselle, jota tämäkin nyt perustettu liitto koettaa puolestaan jouduttaa».[9*]
Suuren innostuksen merkeissä perustetun liiton toiminnan käynnistäminen ei ollutkaan niin helppoa kuin miltä se ehkä oli näyttänyt, vaan vaikeuksia alkoi ilmestyä. Ei ollut rahaa palkata yhtään työntekijää ja useita liittokokouksessa valittuja liittotoimikunnan jäseniä joutui heti alussa eroamaan, mm. puheenjohtaja Jalmari Kirjarinta matkustamaan pois paikkakunnalta. Ei ilmestynytkään liittotoimikunnan ohjaavaa otetta. Ja vain kolme liittokokouksessa edustettuna ollutta osastoa ja neljä alkuinnostuksen synnyttämää uutta osastoa ilmoittautui samana talvena jäseneksi. Ote näytti heltiävän, kun lisäksi puoluejohto ja useat työväenyhdistykset tuntuivat suhtautuvan välinpitämättömästi koko nuorisoliikkeeseen. Liittotoimikunta kuitenkin täydensi itseään ja kutsui puheenjohtajaksi Antti Räsäsen ja kun sitten toukokuussa 1907 saatiin palkatuksi matkapuhuja 2 kuukauden ajaksi, lähti toiminta kaikista vaikeuksista huolimatta tasaisesti nousemaan. Uusia järjestöjä alkoi syntyä niin että jo seuraavan liittokokouksen aikaan v. 1908 oli 45 osastoa. Liittotoimikunnan rohkeutta ja luottamusta toimintapohjan olemassaoloon osoittaa tänä aikana myös se, että perustavan kokouksen antamien valtuuksien pohjalta liittotoimikunta alkoi julkaista »Tuohus»-nimistä liiton kuukausijulkaisua, jonka näytenumero ilmestyi joulukuussa 1907 4000 kappaleen painoksena. Muita painotuotteita valistustyön tarpeiksi ei näinä vuosina juuri saatukaan aikaan, paitsi Jyväskylän osaston julkaisema Nouseva Kosto -niminen joulualbumi v. 1907. Oma merkityksensä valistustyön ja kirjallisen toiminnan kehityksen kannalta nuorison keskuudessa oli sillä, että osastoissa alkoi ilmestyä omia käsinkirjoitettuja lehtiä.
Liiton toiseen edustajakokoukseen kokoonnuttiin Vaasaan 6–8. 6. 1908. Toiminnassa oli jo vakiintumisen tuntua, vaikka edustajamäärä olikin pienempi perustavaan kokoukseen verrattuna. Edustettujen osastojen määrä oli 26, joista edustajia 31. Työlistoilla oli kokonaista 13 asiaa, joista jälleen tärkeimpinä sotilaskysymys ja suhde venäläiseen taantumukseen, suhde puolueeseen, kansainväliseen nuorisojärjestöön liittyminen, suhde valtiokirkkoon, ja monet järjestölliset kysymykset.
Sotilaskysymyksessä ja taistelussa venäläistä taantumusta vastaan keskustelu yhdistyi, koska kummassakin keskeiseksi asiaksi tuli venäläisen taantumuspolitiikan uuden asevelvollisuuslain laatimisuhka, josta oli jo kerran vapauduttu 1900-luvun ensi vuosina Suomen sotalaitoksen lakkauttamisen yhteydessä. Alustaja Paavo Raittinen ehdotti luovuttavaksi perustavan kokouksen jyrkästä kannanotosta kansanmiliisiä kohtaan ja ehdotti hyväksyttäväksi sos.dem.puolueen kannan, koska kansanmiliisi on »suuressa määrin toisenlainen kuin nykyinen sotalaitos. Sen tarkoituksena on saada aseet kansan itsensä käsiin, sen itsensä hyväksymällä ja määräämällä tavalla käytettäväksi». Keskustelu oli ajoittain kiivastakin. Mm. Väinö Vankkoja vaati nuorisoliitolle täysin itsenäistä kannan määräämistä julistaen, että »meidän täytyy olla tarpeen tullen valmiit terroristisiinkin tekoihin». Jukka Rahja oli sitä mieltä, että »olosuhteet määräävät keinot. Ei ole venäläistenkään terrorismia paheksuttu». Monien muutosesitysten ja vastalauseiden jälkeen hyväksyttiin ponsiin seuraavat ajatukset: Vastustetaan tarmokkaasti kaikkea venäläistä taantumusta ja erittäinkin käsittelyn alaisena olevaa asevelvollisuuslakia, jota kieltäydytään noudattamasta, terrorismia ja anarkismia ei hyväksytä. Sotilaskysymyksessä enemmistö hylkäsi entisen jyrkän antimilitaristisen kannan kansanmiliisin kohdalla päättäen, että »liitto pitää kansanpuolustusta sinä väliasteena, joka parhaiten auttaa köyhälistöä torjumaan militarismin tuhoja ja pitää sen aikaansaamista tärkeimpänä käytännöllisenä ohjelmana tässä kysymyksessä».
Nuorisoliiton suhde sos.dem.puolueeseen tuli perustavassa kokouksessa esille eri asioiden yhteydessä. Nyt se oli esillä erillisenä kysymyksenä. Pelko puolueen kahlehtivasta vaikutuksesta tuntui vähentyneen ja lähentymistä osoitti jo päätös kansanmiliisin hyväksymisestä sotilaskysymyksessä, mutta toiminnan käytännöllisten syiden ja puolueverojen kalleuden takia liitto ei tällä kertaa kuitenkaan liittynyt puolueeseen.
Kansainväliseen nuorisojärjestöön päätettiin yksimielisesti liittyä liittotoimikunnan esityksen pohjalla. Kansainvälinen järjestö oli muodostettu v. 1907 ja liittotoimikunta oli ollut sen kanssa kirjeenvaihdossa.
Liiton käytännöllisen työn monipuolistumista ja vakiintumista osoitti siitä käydyt vilkkaat keskustelut ja päätökset. Esitykset tulivat useissa tapauksissa maaseutuosastoista. Päätettiin jatkaa liiton lehden »Tuohuksen» julkaisemista, valmistella kysymystä maan jakamisesta agitatsionipiireihin, ryhtyä viettämään erityistä nuorisopäivää, valmistaa liitolle toimintamerkki ja palkata liitolle vakinainen sihteeri. Keskusteltiin erillisinä kysymyksinä nuorison suhteesta valtiokirkkoon, raittiusliikkeeseen ja työhön ammatillisissa järjestöissä. Merkittävä päätös oli myös että hyväksyttiin uudet säännöt, joissa liiton tehtävä ilmaistaan aikaisempia sääntöjä selvemmin. Sääntöjen 1:ssä pykälässä sanotaan: »Liiton tarkoituksena on koota piiriinsä kansainvälisen sosialidemokraattisen ohjelman perusteella toimivat Suomen nuorisojärjestöt suuremman yhtenäisyyden ja tarmon aikaansaamiseksi sosialistisen nuorison toiminnassa». Lisäksi säännöissä määriteltiin liittoneuvosto liiton päättäväksi elimeksi liittokokousten välisinä aikoina.
Liiton puheenjohtajaksi tuli Antti Räsänen ja liittotoimikuntaan valittiin Mauno Puputti, Pekka Pöyhönen, O. Hurme, Paavo Raittinen, Tilda Jokinen ja Jalmari Salmisto, sekä varajäseniksi Yrjö Puttonen, Otto Ville Kuusinen, V. Katajapuro, Maikki Nojonen, V. Hyttinen ja O. Hänninen.[10*]
Vaasan edustajakokous oli ollut menestyksellinen, ja kun sen jälkeen liiton sihteeriksi palkattiin Väinö Vankkoja, alkoi liiton johtotyö tuntua. Järjestöjen työ ja yhteydet parantuivat niin, että liiton järjestö ja jäsenmäärä jo vuoden 1909 aikana lisääntyi noin puolella. Vuonna 1909 puolue antoi liitolle valistustyöavustusta 1000 mk, jolla palkattiin kiertäväksi puhujaksi Sulo Allén. Perusjärjestöjen työn kehittyessä alkoi alueellinen työn ohjaus tulla välttämättömäksi ja yhteydet keskusjohdon avuksi. Niinpä liittotoimikunta Vaasan edustajakokouksen evästykseen perustuen ryhtyi jo vuoden 1908 lopulla puuhaamaan piirijärjestöjä jättämättä asiaa seuraavan edustajakokouksen päätettäväksi. Ensimmäinen Oulun piirijärjestö perustettiin 16. 8. 1908 Haukiputaalla piirin kesäjuhlan yhteydessä ja 1910 edustajakokoukseen mennessä oli jo 10 piirijärjestöä.
Kuten aikaisemmin on mainittu, syntyi yksi ensimmäisistä työväen nuorisojärjestöistä Helsingin Ruotsalaisen Työväenyhdistyksen yhteydessä v. 1902. Se lähti liikkeelle sosialistiselta, työväenliikkeen pohjalta, mutta toimi vain toista vuotta. Vasta suurlakko herätti ruotsinkielisen nuorisoliikkeen jälleen, ja v. 1906 helmikuussa perustettiin Helsingfors Socialdemokratiska Ungdomsklubb. Saman vuoden syksyllä syntyi Helsinkiin kaksi järjestöä lisää — Hermanniin ja Töölöön. V. 1907 perustettiin klubit Porvooseen ja Vaasaan. Samanaikaisesti toteutui helsinkiläisten ajatus perustaa pääkaupungin klubeille yhteinen keskushallinto, joka pitäisi myös yhteyttä maaseudun järjestöihin. Keskushallinto yritti julkaista omaa »Kamrat»-lehteäänkin, joka ilmestyi v. 1907–1908, mutta se lakkasi ilmestymästä kuten keskushallintokin toimimasta järjestöjen toiminnan heikentyessä vuoden 1908 aikana. Myös Turkuun perustettiin klubi ja toiminta jatkui niin, että v. 1909 lopulla Helsingissä jälleen keskusteltiin keskuselimen perustamisesta ja vaasalaiset esittivät jopa ruotsinkielisen sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen perustamista.
Ruotsinkielisillä järjestöillä oli jonkin verran kosketusta ja yhteistoimintaa myös suomalaisen nuorisotoiminnan kanssa, koska Sos.dem. Nuorisoliiton perustavassa kokouksessa Tampereella oli Helsingin klubin kaksi seuraajaa, samoin Vaasan kokouksessa Helsingin klubin keskushallituksen edustajat. Kotkan kokouksessa v. 1910 liittyivät ruotsinkieliset järjestöt Sos.dem. Nuorisoliiton jäsenjärjestöiksi. Ruotsinkielisille järjestöille jäi edelleen oma »keskuskomitea», pääasiallisesti valistustyötä varten, jota työtä liitto lupasi avustaa taloudellisesti. Toiminta alkoi vähitellen voimistua ja v. 1912 oli klubeja jo 15. Jälleen alettiin julkaista ruotsinkielistä »Till Storms» -nuorisolehteä. Ruotsinkieliset klubit kokoontuivat myös omiin konferensseihinsa vuosina 1912 ja 1914.[11*]
Kun Vaasan edustajakokouksen jälkeen lähdettiin liikkeelle, oltiin jo keskellä uutta taantumuskautta. Vv. 1905–1906 vallankumousliikkeen pakottaman perääntymisvaiheen jälkeen tsarismi oli aloittanut uuden hyökkäyksensä.
Saavutetusta eduskuntauudistuksesta huolimatta maamme suhde Venäjän keisarikuntaan oli edelleen täysin alistettu ja hallitsijalla oli mahdollisuus estää eduskunnan säätämien lakien voimaantulo. Porvarillisten ryhmien aikaisempi »uudistusmielisyys» oli vaihtunut vastarinnaksi kaikkia työväenliikkeen uudistusesityksiä vastaan. Säilyttääkseen luokkaetunsa porvaristo oli valmis vastustamaan näitä esityksiä jopa turvautuen tsaarin tukeen. Tsaarin tuki porvaristolle vahvistuikin kun Suomen kenraalikuvernöörin apulaiseksi saapui v. 1907 kenraalimajuri F. A. Seyn, jonka tehtäväksi oli annettu jonkin aikaa pysähdyksissä olleiden yleisvaltakunnallisten sortolakien uudelleen soveltaminen. Näillä toimenpiteillä riistettiin Suomen eduskunnan ja senaatin oikeuksia. Vuoteen 1910 mennessä hajotettiin eduskunta neljä kertaa ja v. 1905 suurlakolla saavutettuja perustuslaillisia oikeuksia, kuten sana-, kokoontumis-, yhdistymis- ja painovapautta rajoitettiin, painokanteita nostettiin jatkuvasti ja sanomalehtiä lakkautettiin.
Vuoden 1905 valtavilla joukkoliikkeillä oli kuitenkin ollut niin suuri vaikutus koko työväenliikkeen nousuun, että sitä ei tsarismin otteen kiristyminenkään voinut estää. Puolueen järjestöjen ja jäsenmäärän kasvun ohella kasvoi myös ammatillinen liike nopeasti vv. 1906–1908 laajaksi paisuneiden lakkoliikkeiden yhteydessä, mm. Suomen Ammattijärjestö perustettiin 15–17. 4. 1907 Tampereella. Työläisnaisliitto, joka oli perustettu jo 1900, sai tuulta purjeisiinsa, lisäsi järjestöjään ja jäsenmääräänsä. Torpparit liikehtivät järjestäen ensimmäisen maatakäsittävän edustajakokouksensa Tampereelle 9–12. 4. 1906 ja omaksuivat työväenliikkeen päämäärät ja yhteistyön sen kanssa.
Ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleissa 15–16. 3. 1907 sosialidemokraatit saivat 80 edustajaa eduskunnan 200:sta. Voitto oli yllättävä. Äänioikeusuudistus oli nostanut kansan pohjakerrokset yhteiskunnallisten kysymysten piiriin ja miljoonan uutta äänestäjää liikkeelle.
Tämä kehitys tsarismin sorron lisääntyessä ja oman suurporvariston kääntyessä yhä jyrkemmin työväenliikettä vastaan asetti työväenliikkeen johdolle entistä suurempia ja vaikeampia tehtäviä. Ratkaisevaksi tuli SDP:n Oulussa 20–27. 8.1906 pidetty puoluekokous. Se merkitsi monien työväenliikkeen periaatteellisten ja menettelytapakysymysten selkeytymistä, liikkeeseen ilmaantuneen revisionismin ehdotonta tuomitsemista ja jyrkän luokkataistelukannan vahvistamista Forssan kokouksessa hyväksytyn periaateohjelman pohjalla. Kokouksen suurena enemmistönä oli »siltasaarelaisiksi» nimitetty ryhmä, joka edusti selvimmin marxilaista luokkataistelusuuntaa. Ryhmän johtavia miehiä olivat Otto Ville Kuusinen,* Yrjö Sirola ja Edvard Valpas.
Liiton kolmannen edustajakokouksen kokoontuessa Kotkassa 14–16. 5. 19101 tilanne oli maassa huomattavasti erilainen kuin liiton perustamisen aikaan. Tsarismin hyökkäys Suomessa kohdistui ennen kaikkea työväenliikettä vastaan ja tätä hyökkäystä tuki entistä selvemmin oma porvaristo. Tästä huolimatta sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen järjestötyössä tapahtui voimakasta nousua ja sen jäsenistön poliittinen tietoisuus ja aktiivisuus kasvoivat jatkuvasti. Kun osastojen määrä v. 1909 lopulla oli ollut 45, se oli kokouksen aikana jo 118 ja toimintakertomus esitti huomattavia numeroita suoritetusta käytännöllisestä valistus- ym. työstä. Vuosien 1909 ja 1910 aikana oli perustettu piirijärjestöt Oulun lääniin, Kyminlaaksoon, Uudellemaalle, Hämeen läänin eteläiseen, Hämeen läänin pohjoiseen, Oulun läänin eteläiseen, Vaasan läänin eteläiseen, Vaasan läänin pohjoiseen, Kuopion lääniin, Vuoksenlaaksoon ja Viipurin läänin vaalipiireihin. Ne toimivat oma-aloitteisesti ja osalla oli jo palkattu järjestäjä. Hyvien tuloksien rinnalla esiintyi toimintakertomuksessa arvostelua eräiden vanhempien puoluetovereiden nuorisoliikettä kohtaan osoittamasta aliarvioinnista, »joka toisinaan ja eräillä seuduilla on kehittynyt todelliseksi vasta-agitaatioksi», kuten liiton sihteeri Väinö Vankkoja mainitsi.
Kokouksen työlistalla oli monien järjestötyötä koskevien asioiden ohessa jälleen esillä taistelu uhkaavaa taantumusta vastaan, sotilaskysymys, suhde puolueeseen ja ammatilliseen liikkeeseen ym. tärkeitä ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä.
Alustaessaan kysymystä taantumuksen vastaisesta taistelusta Jussi Railo otti esimerkkejä venäläisen sorron kasvusta maassamme. Hän osoitti, miten oma porvaristomme työskentelee yhteiskunnallisen ja taloudellisen elämän aloilla tämän taantumuksen eturintamassa ja vehkeilee yhteistoimin venäläisen virkavallan kanssa estääkseen työväen vaatimuksien ja esityksien toteutumisen. Tämän vuoksi taistelu on suunnattava ulkoisten ja kotoisten taantumuksellisten voimien yhtynyttä voimaa vastaan! »On herätettävä nuoriso luokkatietoisuuteen ja parannettava liiton työtä, on toimittava yhteistyössä puoluetoimikunnan kanssa ja noudatettava kulloinkin asianhaarain vaatimaa menettelytapaa sekä varottava, että eivät provokatoriset voimat pääse järjestöissämme vaikuttamaan».
Keskustelussa ilmaistiin voimakkaana tyytymättömyys puoluejohdon ja eduskuntaryhmän heikkoon toimintaan taantumuksen hyökkäystä vastaan. Erityisesti paheksuttiin peräänantamista eduskunnassa ja sitä, että entisistä päätöksistä huolimatta yhteistyötä venäläisten vallankumouksellisten ja sosialististen puolueiden kanssa ei ollut saatu aikaan, vaikka se oli tärkeätä taistelussa yhteistä vihollista tsarismia vastaan. Vaadittiin jyrkempiä otteita aina mielenosoitussuurlakkoa myöten. Jukka Rahja tähdensi että oli välttämätöntä pitää yhteyttä Venäjän sosialistisiin puolueisiin, mutta vain niihin, jotka olivat luokkataistelun kannalla — hän tarkoitti ilmeisesti Leninin johtamia bolsevikkeja. Monien erilaisten esitysten jälkeen hyväksyttiin suurella äänten enemmistöllä ponnet, joissa esitetään asettumista mitä jyrkimmin vastustamaan venäläisen virkavallan sortopyyteitä sekä kotimaista taantumusta, moititaan eduskuntaryhmää myöntyväisyydestä ja puoluejohtoa saamattomuudesta suhteiden solmiamisessa Venäjän vallankumousliikkeen kanssa. Hajanaisuuden välttämiseksi sovitaan kuitenkin, että alistutaan noudattamaan sos.dem.puoluetoimikunnan ja -neuvoston päätöksiä tärkeissä toimintakamppailuissa sekä varotaan, että pimeät voimat eivät pääse harjoittamaan provokaatio toimia nuorison keskuudessa. Ponsissa annetaan kehotus liiton toimikunnalle kääntyä nuorisojärjestöjen kansainvälisen keskustoimikunnan puoleen pyynnöllä, että se ryhtyisi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin Suomen hyväksi ja myös, että liiton on kaikin tavoin levitettävä vallankumouksellista valistusta valtiollisen kansanvallan saavuttamiseksi.
Sotilaskysymyksessä liittotoimikunnan alustus käsitteli militarismin ja sotalaitoksen merkitystä jo selkeämmin kuin aikaisemmissa edustajakokouksissa. Siinä todettiin sotalaitoksen syntyneen siirtomaapolitiikan ja luokkaherruuden aseeksi ja korostettiin armeijan luokkaluonnetta. Liiton tehtävänä on »levittää kansan ja varsinkin sen nuorison keskuuteen antimilitaristista henkeä ja siten tehdä seisovat sotajoukot, nuo kapitalismin kartanokoirat, niin epäluotettaviksi käskijöilleen kuin suinkin mahdollista ja siten jouduttaa militarismin ja sen ohella koko kapitalistisen järjestelmän tuhoa». Alustuksessa vastustettiin kansanmiliisipäätöksen ottamista ponsiin kuten I ja II edustajakokouksessa oli tehty. Samalla kuitenkin korostettiin: »On tietenkin selvää, että jos työväenluokka jossain maassa äkkiä jonkun sattuman kautta saa vallan käsiinsä, se ensi työkseen varustautuu aseilla kapitalistisen järjestelmän puoltajia vastaan. Mutta se onkin silloin vallankumousta eikä miliisiä. Kapitalistisen järjestelmän kukistuessa taasen tulee koko sotalaitos tarpeettomaksi, yhtä hyvin miliisi kuin seisova sotajoukkokin».
Alustukseen liittyvissä liittotoimikunnan ponsissa korostettiin vain antimilitaristisen agitaatiotoiminnan tehostamista. Kansanmiliisiä koskeva kansanpuolustuspykälä oli jätetty pois.
Kokous ei kuitenkaan hyväksynyt liittotoimikunnan pontta, vaan se muokattiin lähinnä puolueen kannan mukaiseksi. Siihen jäi jyrkän antimilitarismin ohella hyväksyntä kansanpuolustuksesta, mutta varauksella: »Kun kuitenkin sotilaskysymys ei ole yhdellä kertaa lopullisesti ratkaistavissa, päättää kokous, että Sos.dem. nuorisoliitto pysyy vielä tällä kertaa sotilaskysymyksessä kansanpuolustuksen kannalla, jota parhaiten voidaan pitää sinä välttämättömänä väliasteena, jonka kautta yleinen maailmanrauha on saavutettavissa.»
Keskusteltaessa liiton järjestöllisistä suhteista puolueeseen ja ammatillisiin järjestöihin todettiin entisen käytännön, puolueesta irrallaan olon, sopivan liiton työlle parhaiten. Puolueen merkitys myönnettiin kuitenkin ilman muuta ja ponsissa todetaankin: »Mutta kun Sos. dem. Nuorisoliiton yhtenä päätehtävänä on työläisnuorison kasvattaminen luokka tietoiseksi ja siis myöskin sen saattaminen kansainvälisen sosialidemokratian riveihin, on kokouksen mielestä jokaisen kypsyneempään ikään ehtineen nuorisoliiton jäsenen ehdoton velvollisuus kuulua myöskin Sos.dem.puolueeseen joko ammatillisen tai valtiollisen järjestön kautta.»
Vaikka puolueen perustamisesta asti oli ollut tapana, että yksilöjäsenien lisäksi puolueeseen liittyivät ammatilliset- ym. järjestöt jäsenineen, niin nuorisoliitto oli alusta alkaen ratkaissut tämän asian oman toimintansa käytäntöä silmälläpitäen pysymällä itsenäisenä. Tämä ei suinkaan merkinnyt työväenliikkeelle vierasta ajattelua, jonka liiton toimintakin osoitti, vaan ilmeisesti nuorisotoiminnan arvioimista oikeammin kuin puolueen keskuudessa yleensä tehtiin. Edellä jo totesimme, miten ankarasti liiton sihteeri arvosteli puolueväen nurjamielistä suhtautumista nuorisojärjestöjen työhön ja miten taistelussa taantumusta vastaan paheksuttiin puolueen heikkouksia. Nuorisoliiton jäsenistön marxilainen tietoisuus oli vielä perin puutteellinen, mutta heillä oli vaistonvaraista vallankumouksellisuutta, eivätkä he hyväksyneet puolueessa ja eduskuntaryhmässä nuorison mielestä esiintynyttä luokkasopuilua ja parlamentarismin harhoihin juuttumista.
Puolueen johto tosin näki nuorisotoiminnan tarpeellisuuden ja hyväksyi sen järjestöllisen itsenäisyyden, mutta esim. edustajakokouksessa Kotkassa v. 1909 todettiin mm. »sos.dem.nuorisoliike tärkeäksi, valistavaksi ja kannattavaksi yhdyssiteeksi työläisnuorison kesken», siis jonkinlaiseksi puolueen apujärjestöksi. Ei nähty sen merkitystä poliittisena taistelujärjestönä, jonka piti puuttua kaikkiin yhteiskunnallisiin varsinkin nuorisoa koskeviin kysymyksiin. Puoluekokous myönsi nuorisoliitolle 1000 mk apurahan, mutta korosti samalla että »liiton on toiminnassaan pysyttävä sos.dem.puolueen ohjelman kannalla, varsinkin mitä tulee pääkysymyksiin: uskontoon ja militarismiin». Nuorisoliikkeen irtaantumista puolueen vaikutuspiiristä ja sen liiallista jyrkkyyttä pelättiin lähinnä puolueen oikeistolaisten piirissä. Nuorisoliiton aktiivi tunsikin kiinteämpää yhteyttä puolueen jyrkemmän suunnan, »siltasaarelaisten» kanssa. Sen johtavan ryhmän kannanotot olivat v. 1906 puoluekokouksen jälkeen saamassa vähitellen marxilaista selkeyttä, mutta eivät pystyneet vaikuttamaan vielä koko puolueen ja työväenliikkeen luonteeseen kuten esim. Venäjällä tapahtui Leninin johdolla. Tähän kehitykseen vaikutti myös se, että olosuhteet Suomessa olivat toisenlaiset ja puolueen johdon saamat periaatteelliset vaikutteet olivat tulleet lähinnä lännestä, jossa puolueiden revisionistinen kehitys näihin aikoihin oli täydessä käynnissä.
Laajentuneen ja monipuolistuneen toiminnan takia nuorisoliiton Kotkan kokouksessa uudistettiin liiton säännöt. Tällöin määriteltiin liiton tarkoitus entistä selvemmin näin: »Suomen Sosialidemokraattisen Nuorisoliiton tarkoituksena on koota piiriinsä kaikki Suomen Sos.dem. nuoriso-osastot ja niiden yhdyssiteenä ollen voimakkaasti edistää sosialidemokratian tunnetuksitekoa ja luokkatietoisuuden kasvattamista työläisnuorison keskuudessa, sekä yleensä sen sivistystason kohottamista.» Sääntökäsittelyn lisäksi pohdittiin agitaatiotyön tehostamista. Suhteesta kirkkoon ja uskontoon tehtiin päätös jyrkässä valtiokirkon ja uskonnon vastaisessa hengessä. Raittiuskysymyksessä yhdyttiin puolueen kantaan alkoholijuomien kieltolain aikaansaamiseksi ja päätettiin suorittaa voimakasta raittiustyötä nuorison keskuudessa. Keskusteltiin roskakirjallisuuden lisääntyneen levikin turmiollisesta vaikutuksesta työläisnuorisoon ja päätettiin ryhtyä ehkäisemään sitä »levittämällä kunnollista kirjallisuutta sekä perustamalla kirjastoja, opinto- ja lukurenkaita nuoriso-osastojen keskuuteen» sekä vaikuttamalla saman asian hyväksi järjestötyön, lehdistön ja työväen kirjakauppojen kautta. Jo siihen aikaan liitto suomensi ja kustansi useita eurooppalaisten sosialistien kirjasia, kuten v. 1910 Karl Liebknechtin kirjan Militarismi ja Antimilitarismi.
Merkittäväksi koko liiton työssä muodostui liiton lehden Tuohuksen muuttaminen kuukausijulkaisusta sanomalehden malliseksi viikkolehdeksi. Lehden nimeksi otettiin Työläisnuoriso ja sitä varten päätettiin perustaa osakeyhtiö, joka ryhtyy julkaisemaan lehteä v. 1911 alusta. Jo aikaisemmin kerrottaessa ruotsinkielisten nuorisojärjestöjen toiminnasta mainittiin, että ne liittyivät tässä kokouksessa liittoon. Näin kielirajaestekin oli poistettu ja koko maan työläisnuorisoliike järjestäytyi saman organisaation puitteisiin.
Liiton puheenjohtajaksi tuli Vilho Viitanen ja liittotoimikuntaan Vilho Viitanen, Hugo Juvela, Vihtori Katajapuro, Joosua Järvinen, J. V. Holm, Saima Melin ja Arthur Öhman ja varalle Matti Väisänen, Viljami Ketola, Antti Räsänen, Väinö Vesa, Antti Kuli, Helena Katajisto ja Hannes Stolt.[12*]
Edellisestä kokouksesta lähtien liiton toiminnassa oli ollut todettavissa jatkuvaa eteenpäin menoa. Taloudellisista ja toimintavaikeuksista huolimatta liiton jäsenmäärä oli kuuden toimintavuoden aikana kolminkertaistunut. Varsinkin agitaatiotyö oli tehostunut. Työläisnuoriso-lehti ilmestyi viikoittain ja ruotsinkielinen Till Storms kuukausittain. Liitto oli alkanut julkaista kirjasia sotilas- ja uskontokysymyksistä sekä työväenliikkeestä. Myös liiton 5-vuotisjulkaisu Rynnäkkö oli ilmestynyt. Kurssitoiminta oli päässyt käyntiin ja piirien oma-aloitteinen toiminta oli jo suurena apuna liiton työlle. Sen puitteissa mm. yhdeksällä piirillä oli talvikautena 1911–1912 määräajaksi palkattuja puhujia, jotka pitivät 452 puhetilaisuutta, niissä yhteensä 24 288 kuulijaa ja perustivat samalla 71 uutta osastoa.
Helsingissä 24–27. 11. 1912 pidetyssä edustajakokouksessa oli 79 edustajaa 76 osastosta. Työohjelma oli laaja. Edelleen olivat ajankohtaisia taistelu taantumusta vastaan, suhde puolueeseen ja ammatilliseen liikkeeseen, raittius- ja kunnalliskysymys sekä monet järjestöasiat. Keskeiseksi kysymykseksi tuli liiton ohjelman hyväksyminen. Sitähän ei liitolla vielä ollutkaan.
Toiminnan laajentuessa ja monipuolistuessa ilmeni vaikeuksia ja horjuvuutta pulmakysymyksien ratkaisuissa siksi, että ei ollut yhtenäistä ohjelmaa. Liittotoimikunta oli nyt valmistanut edustajakokoukselle ohjelmaluonnoksen. Sitä oli sysännyt eteenpäin ja auttanut yhteyksien saaminen toisten maitten nuorisojärjestöihin, niiden ohjelmiin tutustuminen ja myös se, että marxilaista kirjallisuutta oli alkanut ilmestyä myös suomen kielellä. Mm. Kommunistinen Manifesti ilmestyi v. 1906, Palkkatyö ja pääoma v. 1907, Erfurtin ohjelma v. 1907 jne, jotka kaikki vaikuttivat voimakkaasti poliittisten näkemysten selkeytymiseen Suomenkin työväenliikkeessä. Nuorisoliiton ohjelman tarvetta lisäsi se, että työläisnuorisoa lähellä olevat taloudelliset ja yhteiskuntapoliittiset kysymykset olivat tulemassa keskeisiksi toiminnassa. Tätä osoitti mm. se, että nyt oli ensi kerran esillä nuorison suojelukysymys, vaikka nuorison riistonalainen asema yhteiskunnassa ja tuotannossa oli ollut se perusasia, jonka pohjalta koko liike oli syntynyt.
Kuten puolueen ohjelman mallina olivat olleet Euroopan puolueiden ohjelmat nuorisoliittokin seurasi lähinnä Itävallan nuorisoliiton ohjelmaa koettaen ottaa huomioon oman maan ja myös kansainvälisen nuorisoliikkeen kokemukset sekä saatavissa olevat »teorian muruset». Luonnoksen perusteluissa lähdettiin siitä, että perustana on sosialidemokraattinen periaate, koska »siten muodostetun ohjelman ympärille voimme epäilemättä koota yhteen entistä suuremmat työläisnuorisojoukot, auttaa niiden sosialidemokraatiksi kehittymistä ja johtamalla nämä joukot ammatillisiin ja sos.dem.puoluejärjestöihin entistä tuntuvammin voimistuttaa maamme työväenliikettä ja sosialidemokratiaa». Perusteluissa tarkasteltiin kansainvälisen nuorisoliikkeen kokemuksia ja luonnetta sekä oman maan työläisnuorison riiston alaista asemaa ja päädyttiin toteamukseen, että »meidänkin laatiessamme toimintaohjelmaamme ja määrätessämme menettelytapojamme on otettava huomioon ne yhteiskunnalliset ja taloudelliset alat, joissa meidän on toimittava». Todettiin, että liiton työ on pääosaltaan ollut kasvatuksellista ja teoreettista, mutta että nyt pitäisi ohjelmassa korostaa nuorison taloudellisten ja nuoriso-suojelukysymysten esilleottoa.
Ohjelmaluonnos lähti sos.dem.puolueen ohjelman hyväksymisestä perusperiaatteena ja jaoitteli ohjelman kolmeen pääkohtaan, joista
Ensimmäisessä käsitellään työläisnuorison suojelukysymyksen vaatimuksia ja tehtäviä, mm. lasten ja nuorten riiston rajoittamista työlainsäädännön toimenpiteillä. Alle 16-vuotiaitten lasten pitäminen ansiotyössä on ehdottomasti kiellettävä kaikilla työaloilla. Lapseksi on laskettava henkilö joka ei vielä ole täyttänyt 16 vuotta ja nuoriksi työläisiksi sellaiset, jotka ovat täyttäneet 16 vuotta, mutta eivät 18 vuotta. On tuettava toimintaa nuorten työläisten suojelulain aikaansaamiseksi ja nuorten omien etujen kannalta eduskunnallista, ammatillista ja osuustoiminnallista luokkataistelutoimintaa.
Toisessa kohdassa esitetään itsekasvatus- ja opiskelutyölle kansainvälisen sos.dem.nuorisoliikkeen sivistysohjelmaa, jonka toteuttamiseksi olisi vaadittava myös yhteiskunnan aineellista tukea. Työväenopistoihin ja »työväen luennoille» on saatava yhteiskunnallisia luentoja ja luennoitsijoita, jotka esittävät asioita marxilaisen materialistisen historiankäsityksen valossa. On selvitettävä yhteiskuntamme luokkarakenne ja myös valtion puolesta suoritettavan opetustyön luokkaluonne.
Kolmannessa pääkohdassa selvitellään oman maan sisäisen poliittisen ja ammatillisen sekä kansainvälisen järjestäytymisen tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä sekä tämän asian opettamista nuorisolle. Myös työläisvanhemmille on saatava selväksi että nuorison järjestäytyminen ja sen tukeminen vanhempien taholta on välttämätöntä.
Sitä miten ohjelmaa tulisi toteuttaa selvitettiin ohjelman lisäksi hyväksytyssä menettelytapalausunnossa ja sanotaan, että »ohjelmaa on pyrittävä toteuttamaan itsenäisellä, selvällä ja jyrkällä luokkataistelutoiminnalla».
Itsenäiseksi täytyy toiminnan muodostua siinä merkityksessä, »että ei minkäänlaatuinen luokkatunteita lamaannuttava ja luokkakäsityksiä sotkeva yhteinen toiminta valtiollisella eikä yhteiskunnallisella toiminta-alalla saa tulla kysymykseenkään minkään porvaristoryhmän kanssa...»
Selväksi täytyy toimintamme muodostua siinä merkityksessä, että »sekä päätöstemme että käytännöllisten toimiemme täytyy saada siinä määrässä selvä muoto, että niistä ei voida saada tulkitsemallakaan syntymään useampia kuin se käsitys, jonka olemme tarkoittaneetkin.
Jyrkäksi on saatava toimintamme siinä merkityksessä, että torjumme jyrkästi kaikki porvarilliselta taholta mahdollisesti ilmenevät ja joko suorasti tai epäsuorasti tehdyt yhteistyö- ja toimintatarjoukset...»
Menettelytapalausunnossa määriteltiin myös suhde sos. dem.puolueeseen. Lausuman luonnoksessa liittotoimikunta esitti liiton toiminnan olevan yhdenmukaista ja sopusointuista puolueen toiminnan kanssa, vieläpä niin, että puolueella on täysi kontrollioikeus liiton osastojen ja piirijärjestöjen työhön. Edustajakokous hyväksyi toiminnan yhdenmukaisuuden ja läheisen vuorovaikutuksen sekä puolueen menettelytapojen seuraamisen, mutta ei kontrollioikeutta. Tämä muutos liittotoimikunnan esitykseen hyväksyttiin 45 äänellä 6 vastaan.
Suhtautumisesta Venäjän sosialidemokraattisen köyhälistön luokkataistelutoimintaan hyväksyi kokous puoluekokouksen tekemän päätöksen, joka oli seuraava:
»Käsittäen, että ainoastaan sikäli kuin Venäjän työväki luokkataisteluvoimassaan kohoaa, on varmaa toivoa, että Suomen kansan sisäinen vapaus ja varsinkin Suomen työväen luokkataisteluvapaus tulee vakavasti turvatuksi, lausuu puoluekokous julki veljellisen solidaarisuutensa Venäjän sosialidemokraattisen köyhälistön kanssa.»
Menettelytapakysymystä käsiteltäessä tuli näkyviin liittotoimikunnan ja ilmeisesti myös puoluetoimikunnan huolestuneisuus niin maan sisäisen kuin kansainvälisenkin tilanteen työväenliikkeelle luomista vaaroista.
Pyrittiin kovasti varmistumaan siitä, että nuorisoliike ei luisuisi puolueen vaikutuspiiristä millekään radikaalisemmalle tielle, joka vaarantaisi toimintaoikeuksia jatkuvasti kiristyvän tsaristisen taantumuksen olosuhteissa. Olihan odotettavissa anarkistisen ajattelutavan ja myös sen tapaisten toimintaryhmien ilmaantumista työväenliikkeen liepeillä, ja tsaarin santarmien urkinta ja provokaatiotoiminta pyrki työväenliikkeen sisällä samanlaisiin menetelmiin kuin Venäjälläkin. Räikeänä esimerkkinä provokaatiosta oli liitto toimikunta juuri liittokokouksen edellä todennut, että liiton entinen sihteeri ja matkapuhujana toimiva Sulo Allén oli ryhtynyt ilmiantajaksi ja ollut yhteydessä santarmiin sekä kavaltanut liiton varoja.
Liiallinen varovaisuuden henki levisi puolueesta osittain myös nuorisoliikkeen johtoon, merkitsi pitäytymistä pelkästään reformistisiin menettelytapoihin eurooppalaisten puolueiden käytännön mukaan. Ja kun työväenliikkeen järjestöllistä yhteyttä ei pidetty — solidaarisuuspäätöksistä huolimatta — Venäjällä kehittyvään vallankumousliikkeeseen, ei myöskään voitu nähdä ja seurata siellä tapahtuvaa periaatteellista kehitystä ja vallankumouksen lähestymistä. Tällaista puolueen suhtautumista vastaan nuorisoliike tosin useasti protestoi. Samalla on todettava, että lukuisa joukko yksityisiä työväenliikkeen ihmisiä ja puolueen johtohenkilöitä oli kosketuksissa venäläisiin vallankumouksellisiin Suomessa, antoi heille suojaa ja auttoi monin tavoin, vaikka kosketus jäikin enemmän teknilliseksi yhteistyöksi.
Ohjelman ensimmäiseksi peruskohdaksi hyväksytty Nuorison työnsuojelu oli nyt myös ensimmäisen kerran liiton edustajakokouksen käsiteltävänä. Asian alustaja Verner Forssten aloitti sanoilla:
»Yhden verisimpiä lehtiään on vallitseva teollisuusjärjestelmä piirtänyt ja piirtää historian lehdille raastamalla lasten ja nuorten työntekijäin työvoiman teollisuuden ja pääoman palvelukseen.»
Hän arvosteli Suomen aivan alkeellisia työvoiman suojelulakeja ja osoitti miten niitäkin kierrettiin ja tuhottiin nuorisoa riistämällä alaikäisten työvoimaa.
Valiokunta korosti ponsissaan, että tämä asia on Suomessa tärkeämpi kuin kysymys militarismista. Sitä on pidettävä työssä etualalla ja painostettava eduskunnassa sitä koskevien lakiesitysten voimaan saattamista sekä muodostettava erityisiä suojelukomiteoita, jotka paljastavat suojelumääräyksen rikkojat.
Keskusteltaessa suhteesta puolueeseen ja ammatilliseen liikkeeseen pidettiin nuorten poliittista ja ammatillista järjestäytymistä erittäin tärkeänä. Samalla päätettiin, että jokaisen yhden vuoden liittoon kuuluneen 21 vuotta täyttäneen on liityttävä puolueeseen ja jokaisen yhden vuoden liitossa olleen 20 vuotta täyttäneen alansa ammattiosastoon.
Taantumuksen hyökkäyksen todettiin kiristyvän ja nähtiin että vain luokkataistelulla sitä voidaan helpottaa ja että se voi loppua vasta kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kukistuessa. Kokous kehotti entistä lujemmin taistelemaan taantumusta vastaan kaikilla puolueen hyväksymillä keinoilla ja tehostamaan kasvatustyötä luokkanäkemyksen selventämiseksi nuorisolle. Syvimmän inhonsa kokous ilmaisi niille kotimaisille porvareille, jotka yhtyneinä venäläisiin Suomi-syöjiin ovat polkemassa kansallisia vapauksia ja vastustamassa tärkeitä uudistuksia.
Imperialististen maiden ristiriitojen kärjistyminen Euroopassa antoi jo tässä edustajakokouksessa merkkejä ensimmäisestä maailmansodasta. Asia tuli esiin sotilaskysymyksen yhteydessä, jonka esille ottamista Savonlinnan osasto oli vaatinut, mutta jota liittotoimikunta ei jostain syystä ollut hyväksynyt keskusteltavaksi. Balkanilla jo alkaneen sodan johdosta kokous hyväksyi kuitenkin seuraavan vastalauseen:
»Vastalause sotaa vastaan.
Neljäs Suomen sos.dem.nuorison edustajakokous Helsingissä panee mitä jyrkimmin vastalauseensa jo käytävän Balkanin sodan sekä yleismaailmallisen sodan uhkan johdosta ja yhtyy äsken koolla olleen Baselin ylimääräisen kansainvälisen sosialistikongressin päätöksiin sodan ja militarismin suhteen.
Alas ihmisteurastukset! Alas seisova sotaväki!
Alas kaikki kansoja näännyttävä militarismi!
Eläköön sen sijaan kansainvälinen työväen veljeytyminen! Eläköön sodat poistava kansainvälinen sosialidemokratia!»
Liiton puheenjohtajaksi tuli Vilho Viitanen ja sihteeriksi Kustaa Rovio. Liittotoimikuntaan Jussi Railo*, Jussi Lumivuokko, Antti Kiviranta, Jukka Viitasaari, Vihtori Katajapuro, Saima Melin ja Jarl Sundberg. Varajäseniksi tulivat Matti Väisänen, E. Hämäläinen, K. Jaakkola, A. Rauhala ja Svante Vuorio.[13*]
Jo toisessa edustajakokouksessa Vaasassa v. 1907 oli tehty päätös kansainväliseen nuorisojärjestöön liittymisestä, mutta yhteydet jäivät melkein olemattomiksi aina ensimmäisen maailmansodan loppupuolelle asti, jolloin kansainvälisten tapahtumien vaikutus meidänkin maassamme alkoi voimakkaammin tuntua.
Kuten muistettaneen syntyivät ensimmäiset työläisnuorison taistelujärjestöt Belgiassa vuosina 1885–86. Liike levisi sitten suhteellisen nopeasti koko Eurooppaan. Kosketukset eri maiden järjestöjen välillä osoittivat että nuorisotyön kansainvälisyys oli välttämätöntä.
Belgialainen de Man ja saksalainen Karl Liebknecht saivatkin aikaan sen, että jo maaliskuussa 1907 muodostettiin väliaikainen kansainvälinen toimisto, joka kutsui Stuttgartissa 24–26. 8. 1907 pidetyn kansainvälisen sosialistikongressin yhteyteen sosialististen nuorisojärjestöjen kansainvälisen konferenssin. Edustettuina olivat Unkari, Sveitsi, Hollanti, Australia, Böömi, Itävalta, Italia, Saksa, Espanja, Tanska, Englanti, Ruotsi ja Belgia. Konferenssin pääkysymyksenä olivat nuorison taloudellinen taistelu, nuorison sivistämisen ja kouluttamisen kysymykset, järjestäytyminen ja taistelu militarismia vastaan. Kokous hyväksyi nuorison toimintaohjelman ja perusti toimiston Wieniin.
Työläisnuorisoliike syntyi Euroopassa melko itsenäisenä ja vallankumouksellisena menettelytavoiltaan. Tähän suuntaan sitä innostivat mm. vuoden 1905 vallankumousliikkeet Venäjällä. Mutta Stuttgartin kokouksesta lähtien nuorisoliike joutui voimakkaasti revisionisoituvien sos. dem. puolueiden vanaveteen ja holhoukseen sekä menetti vallankumouksellisen ja aktiivisen luonteensa. Kööpenhaminan nuorisokonferenssi 4. 9. 1910, joka jälleen pidettiin sosialistikongressin yhteydessä, ei tuonut muutosta nuorisotyöhön. Hiljaiselo jatkui vielä v. 1912 pidetyn Baselin kokouksen jälkeenkin, vaikka kokous oli kutsuttu keskustelemaan suhteesta uhkaavaan sotaan. Baselin kokouksessa edusti Suomea Kullervo Manner. Maailmansodan syttyessä v. 1914 lamautui nuorisojärjestöjen toiminta, paitsi vasemmistoryhmiä Venäjällä, Saksassa ja Italiassa.
Wienissä oli kesällä 1914 suunniteltu sosialistikongressin yhteydessä pidettäväksi kansainvälinen nuorisokonferenssi, mutta sen esti saman vuoden elokuussa alkanut ensimmäinen maailmansota. Suomen edustajaksi oli valittu Väinö Vankkoja.
II internationaali hajosi maailmansodan alkaessa. Sen revisionistiset johtajat eri maiden sos.dem. puolueissa yhtyivät kapitalistiensa »isänmaan puolesta» -tunnuksiin. Näin työläiset vietiin vastoin kansainvälisten järjestöjen päätöksiä toisten maiden työläisiä vastaan. Siihen loppui myös se vähäinen kansainvälisyys, jota nuorisoliikkeellä oli ollut. Katastrofi ei onneksi ollut täydellinen, sillä kaikki eivät pettäneet vallankumouksellista sosialismia. II internationaalissa toiminut vasemmistoryhmä, johon kuuluivat Venäjän bolsevikit ja mm. Puolan, Saksan ja Italian vasemmistolaiset, jatkoi taistelua sotaa vastaan kansainvälisen veljeyden puolesta tunnuksella: »Sota lopetettava muuttamalla imperialistinen sota luokkasodaksi oman maan kapitalismin kukistamiseksi». Siellä missä sos.dem. puolueiden holhous oli ollut vähäisempää, nousivat tietoisimmat ja rohkeimmat nuorisoliittolaiset sotaa vastaan. Wienin toimisto oli vaiti, mutta Ruotsin, Norjan, Italian ym. maiden välillä syntyi kirjeenvaihtoa ja Sveitsin nuorisoliitto lähetti sihteerinsä Willy Münzenbergin aloitteesta kutsun kaikkien maiden nuorisojärjestöille Bernissä 4–5. 4. 1915 pidettävään konferenssiin.
Sodan aiheuttamista raja-, liikenne- ym. vaikeuksista huolimatta saapui kongressiin 14 edustajaa kymmenestä maasta. Venäjältä,[14*] Saksasta, Puolasta, Hollannista, Bulgariasta, Italiasta, Norjasta, Ruotsista, Tanskasta ja Sveitsistä. Tilanne oli pakottanut nuorison uusiin menettelytaparatkaisuihin. Ei voitu odottaa »normaalien» rauhallisten olojen ja julkisten toimintamuotojen mahdollisuuksien palautumista. Esteistä huolimatta oli tehtävä jotain. Käsiteltävinä olivat kysymykset: Sota ja sosialististen nuorisojärjestöjen tehtävät ja Sosialistisen nuorisointernationaalin järjestöt.
Edustajien yksimielinen kanta oli kaiken sotaa suosivan politiikan päättävä hylkääminen ja pikaisen taistelun aloittaminen sotaa vastaan. Käsitykset sodanvastaisen taistelun keinoista eivät kuitenkaan vielä olleet kypsyneet ja niiden määrittelyssä esiintyi erimielisyyksiä. Sotaa käsittelevässä lausunnossa valitettiin syvästi sitä, että niin nuorison kuin vanhempienkin järjestöt eivät olleet toteuttaneet edellisten konferenssien päätöksiä taistelussa militarismia vastaan. Sotaan mukaan meno merkitsi köyhälistön elinetujen ja ihanteiden hylkäämistä. Kokous tervehti ilolla sotivien maiden eräiden puolueryhmien yrityksiä pakottaa työväen uudistetun luokkataistelutoiminnan avulla hallitsevat luokat tekemään rauha. Samalla päätettiin, että eri maiden työväenliikkeiden ohjelmiin on saatava täydellinen aseistariisumisen vaatimus. Venäjän ja Puolan edustajat esittivät aseistariisumisen asemesta vaatimuksen köyhälistön aseistamisesta valtiollisen vallan valtaamiseksi ja sodan muuttamisen kapitalismin kukistavaksi luokkasodaksi. Kokouksen yleinen suhtautuminen jäi kuitenkin pasifistiseksi. Silti se merkitsi kansainvälisen nuorisoliikkeen voimakasta irtautumista revisionististen sos.dem. puolueiden holhouksesta ja asettumista oman itsenäisen politiikan kannalle. Se oli askel selvemmän marxilaisen luokkanäkemyksen tielle.
Bernin konferenssi sijoitti kansainvälisen sihteeristön Zürichiin ja sihteeriksi valittiin Willy Münzenberg. Toiminta alkoi sodan oloissa ja yhteydet eri maihin olivat salaisia. Jo v. 1918 kuuluivat melkein kaikki nuorisojärjestöt internationaaliin. Syyskuulla v. 1915 alettiin julkaista Nuorisointernationaali-nimistä kansainvälistä lehteä. Bernin konferenssissa tehtiin myös päätös kansainvälisen nuorisopäivän viettämisestä sodanvastaisena päivänä, ja ensi kerran sitä vietettiin 3. 10. 1915.
Asiallisesti konferenssi merkitsi uuden nuorisointernationaalin alkua, ja Berliinin kokouksessa v. 1919 se otti nimekseen Kommunistinen nuorisointernationaali. Eräiden maiden revisionistisia sos.dem. puolueita tottelevat nuorisojärjestöt eivät osallistuneet Bernin konferenssiin. Nämä perustivat v. 1920 kokonaan uuden Työläisnuoriso-internationaalin. Palaamme asiaan myöhemmin.[15*]
Sisäpoliittinen tilanne oli Suomessa kiristymässä ensimmäisen maailmansodan edellä, sillä tsarismin sortotoimenpiteet nostattivat yleistä vastarintaa. Lakkoliikkeet ja mielenosoitukset lisääntyivät. Sodan merkkien alkaessa näkyä selvemmin järjestöt ja työväenlehdistö tehostivat sodanvastaista taisteluaan ja selvittivät sodan imperialistista luonnetta ja sen vaarallisuutta erityisesti työväenluokalle. Mutta kun sodan muodollinen lähtölaukaus, »Sarajevon laukaus» oli ammuttu elokuussa v. 1914 ja sota laajentui nopeasti maailmansodaksi, halvaantui koko työväenliike. Jäätiin ikään kuin odottamaan, että sota menisi ohi ja toiminta voitaisiin jälleen aloittaa laillisin keinoin.
Vaikka Suomi ei välittömästi joutunut sotanäyttämöksi, julistettiin maa sotatilaan, sensuuria kiristettiin, kokous- ja järjestötoimintaa rajoitettiin. Talouselämä alkoi vaikeutua ja elintarvikekeinottelu rehottaa.
Poikkeuslakien astuessa voimaan Ammattijärjestö ja monet muut keskusjärjestöt sekä osa nuorisojärjestöjä lopettivat toimintansa, vaikka sitä viranomaisten taholta ei suoranaisesti vaadittu. Kun tulot vähenivät, nuorisoliiton oli vähennettävä työvoimaa, sihteerikin oli välillä muissa töissä. Liiton osastojen ja jäsenistön määrä putosi huomattavasti vuosina 1914 ja 1916. Vastarintaa sota-ajan määräyksiä vastaan ei alussa ilmaantunut. Liiton lehti, Työläisnuoriso, lakkautettiin viranomaisten toimesta v. 1914 lopussa, vaikka se oli pyrkinyt säilyttämään olemassaolonsa vaatimattomalla sisällöllään. Nuorisoliiton johto ei uskaltanut ottaa yhteyttä uudelleen järjestetyn kansainvälisen järjestön Zürichin toimistoon, vaikka sieltä sitä tarjottiin. Johto pelkäsi vaarantavansa liiton toiminnan ja näin jäätiin ilman niitäkin vaikutteita. Kannanmäärittely sotaan nyt sen todella alettua jäi edelleen suorittamatta.
Vaikka Suomen työväenliike sai revisionistisia vaikutteita Euroopan puolueilta, ei sen johto pientä oikeistolaista ryhmää lukuunottamatta ollut luopunut sodanvastaisesta asenteestaan. Tosin II internationaalin romahdus sai aikaan alistumismielialoja myös Suomen työväenliikkeessä ja nuorisoliikkeessäkin. On ilmeistä, että silloisissa olosuhteissa maamme työväenliikkeen johdolla ei marxilaisuuden vähäisen tuntemuksen vuoksi ollut selvää käsitystä imperialismin todellisesta olemuksesta ja sodan väistämättömyydestä. Taistelun jatkamiseen sodan aikana ei ollut osattu valmistautua, kuten bolsevikit Venäjällä tekivät, ja niin rohkeatkin antimilitaristiset puheet, kirjoitukset ja päätökset jäivät vain paperille. Suomen nuorisoliike oli totuttautunut toimimaan vain rauhan olosuhteissa. Rauhan jatkuvuuteen luottamista lisäsi ehkä vielä se, että maassa ei ollut omaa sotaväkeä. Tilannetta kuvaa liiton Helsingin osastojen muuten toimeliaan keskusjärjestön toimikunnan päätös tuolta ajalta. Viimeinen pöytäkirja joka oli kirjoitettu ennen sotaa 24. 7. 1914 kertoi vain aivan tavallisten järjestöasiain käsittelystä, mutta seuraavalla sivulla oli teksti:
»Sota
Heinäkuun 30 p on Wenäjän hallitus julistanut Suomen sotatilaan. Kun sotatila edellyttää ettei saa kokouksia pitää ilman, että siitä ennen ilmoittaa poliisille ja kun pakkovallan alle on alistuttava ovat nuoriso-osastot katsoneet parhaammaksi olla kokouksia pitämättä, ja kun liittotoimikuntakin antoi julistuksen missä kielsi verojen lähetyksen, emme ole katsoneet tarpeelliseksi kutsua toimikuntaa koolle, vaan keskenään neuvotelleet toimikunnan asioista.
Hannes Sula
puheenjohtaja
Artturi Hellman
sihteeri»
Helsingin keskusjärjestön toiminta pysähtyi »koska sotatila edellytti» ja näin oli totuttu ajattelemaan. Tämän ajattelun virheellisyyttä alettiin aavistella jo V edustajakokouksessa elokuussa 1917 sodan edelleen riehuessa, koska toimintakertomuksen alkulauseessa käsiteltäessä liiton aikaisempaa toimintaa todettiin:
»Kun meidän taistelumme noilta perusteilta lähtien, joihin edellä olemme viitanneet, siis muodostui ensikädessä puolustustaisteluksi uhkaavaa sortoa vastaan, tahtoikin Helsingin kokous lujasti painostaa järjestöjemme julkisina säilyttämisen tärkeyttä ja välttämättömyyttä. Sen vuoksi se myöskin pyrki saamaan estetyksi sellaiset pyrkimykset ja toimintamuodot, jotka tavalla tai toisella voisivat asettaa järjestömme julkisen olemassaolon vaaranalaiseksi».
»Tämä liittokokouksessa hyväksytty ajatussuunta on ohjannut sekä liittotoimikunnan että muidenkin liittoorgaanien toimintaa kuluneena toimikautena. Helsingin kokouksessa koolla ollessamme emme kaiketi kuitenkaan vielä ajatelleet, että Venäjän köyhälistö luokkataistelussaan vahvistuisi niin nopeasti, että se jo 1917 pystyisi kukistamaan tsarismin verivallanpidon. Emme nähneet silloin vielä edessämme ehdottomana tosiasiana nykyistä, maailmanpaloa, emme sen seurauksia ja kauhuja..
Tämä aavistelu ei kuitenkaan vielä tässäkään v. 1917 kokouksessa johtanut oikeisiin johtopäätöksiin, sen näemme kokouksen päätöksiä tutkiessamme. Siihen johtivat vasta lähestyvän luokkasodan kokemukset.
Sodan alussa tyrehtyi tuotanto useilla aloilla. Syntyi suurta työttömyyttä ja sen yhteydessä poikkeuslakeihin nojautuen porvaristo painoi palkkoja ja elintasoa alas. Kurjuus lisääntyi. Elintarvikepula johti häikäilemättömään keinotteluun, joka koski lähinnä työväenluokkaa ja lisäsi tyytymättömyyttä. Kun Venäjältä saadut sotatarviketilaukset ja suurten patterityömaiden avaamiset kuitenkin pian saivat aikaan työvoiman kysyntää ja kerääntymistä Etelä-Suomeen ja Helsingin lähistölle, alkoi liikehdintä joka näkyi mm. työväenliikkeen voimakkaana nousuna. Tätä liikehdintää ei tsarismi omien sisäisten ja ulkoisten vaikeuksiensa vuoksi pystynyt estämään. Sodan seuraukset olivat koskeneet erityisesti nuorisoon ja siksi myös sen toimeliaisuus alkoi näkyä koko työväenliikkeen nousun yhteydessä. Ensimmäisiä oli liiton Helsingin Keskusjärjestö, jonka pöytäkirjaa jo edellä lainasimme. Toimikunnan sodan ajan ensimmäinen pöytäkirja 31. 1. 1915 kertoo seuraavaa:
»3 §. Puheenjohtaja ilmoitti, että hän oli kutsunut toimikunnan koolle, koska hänen mielestään ajat ovat jo niin paljon muuttuneet, että toiminta olisi mahdollista nykyisenäkin aikana. Puheenjohtajan käsitystä vastustettiin ja esitettiin ettei toiminta mitenkään voi olla mahdollista, kun toimikunnalla ei ole varoja ja huvien toimeenpano on hankalaa sotaveron takia.»
Kokous päätti kutsua vuosikokouksen koolle, joka saisi päättää toiminnan aloittamisesta. Vuosikokous 28. 2. 1915 päätti puheenjohtaja Hannes Sulan alustuksen pohjalta, »että toimintaa on sotatilasta huolimatta jatkettava», vaikka erimielisiäkin oli ja poliisi oli seuraamassa kokousta. Ensi hämmennyksestä päästyä liittotoimikunta alkoi syksyllä v. 1915 tarttua asioihin ja osastot ja piirit olivat heti valmiit lähtemään liikkeelle. Siihen ajoi tilanteen luoma hätä ja epävarmuus tulevaisuudesta. Liittotoimikunta muutti sihteerin toimen järjestäjäksi, joka lähti kiertämään perusjärjestöjä, julkaistiin agitaatiolehtisiä ja saatiin myös puoluelehdistöön nuorisoa koskevaa aineistoa. Jo syksyllä 1915 ryhdyttiin valmistelemaan nuorisopäivän viettoa kevääksi 1916 ja luottamus alkoi palautua. Ripeä elpyminen näkyy myös järjestötilaston numeroissa erityisesti vv. 1916–17:
| Vuoden | 1912 | lopussa oli osastoja | 156 | niissä jäseniä | 5.312 |
| » | 1913 | » | 204 | » | 6.410 |
| » | 1914 | keväällä | 216 | » | 7.219 |
| » | 1914 | lopussa | 170 | » | 4.646 |
| » | 1915 | syksyllä | 128 | » | 4.037 |
| » | 1915 | lopussa | 175 | » | 5.565 |
| » | 1916 | I nelj. | 191 | » | 6.987 |
| » | 1916 | II nelj. | 207 | » | 8.138 |
| » | 1916 | III nelj. | 216 | » | 10.330 |
| » | 1916 | IV nelj. | 221 | » | 12.877 |
| » | 1917 | I nelj. | 262 | » | 14.619 |
| » | 1917 | syysk. | 330 | » | yli 20.000 |
| » | 1917 | lopussa | 470 | » |
Ruotsinkielinen nuorisotoiminta seurasi sodan aikana samoja latuja ja elpyi myös vv. 1916–17 nopeasti. V. 1917 lopulla oli toiminnassa 21 klubia ja jäseniä 1.100.
Perusjärjestöjen ohella elpyi myös piirijärjestöjen työ. Useat sodan alkuaikoina nukahtaneet piirijärjestöt olivat jo v. 1916 aikana toiminnassa. Vuoden lopussa niitä oli jo 11. Toimeliaisuuden ja järjestöjen lukumäärän kasvaessa nousi myös paikallisten järjestöjen yhteistyön tarve ja ne muodostivat aluejärjestöjä. Helsingissä jossa v. 1914 oli jo 8 liiton alaista osastoa, kokoontuivat maaliskuussa Helsingin Nuorisoseuran aloitteesta osastojen johtokuntien jäsenet neuvottelemaan työn uudelleen järjestämisestä. Tällöin päätettiin perustaa keskustoimikunta johtamaan ja auttamaan paikallista työtä. Näin syntyi uusi lisä organisaatioon. Tästä ilmeisesti johtui myös, että samanaikaisesti alettiin kiinnittää huomiota nuorisotyöhön työpaikoilla. Vv. 1915–16 syntyi aluejärjestöjä myös Tampereen, Kemin, Forssan ja Vaasan seuduilla. Toimeliaisuuden nousua kuvaavana on pidettävä myös sitä, että v. 1914 lakkautetun Työläisnuorison tilalle alettiin talvella 1915 julkaista kaunokirjallista viikkolehteä Nuoriso. Sen levikki nousi jo v. 1916 lopulla 15.000:een ja ylitti kaikki Työläisnuorison aikaisemmat ennätykset.
Muun valistustyön ohessa liiton kustannus- ja kirjastotoiminnalla oli näinä aikoina suuri aatteellinen merkitys. Suuret tapahtumat kiihoittivat lukuhalua ja liiton kiertäviä kirjastoja käytettiin ahkerasti. Kirjastoja oli v. 1912 37 ja niissä niteitä 1.572 kpl, mutta v. 1916 jo 102 kirjastoa ja niteitä 2.789. Kirjojen valintaa auttavan esittelyvihkosen olivat laatineet toimittajat Kullervo Manner, Yrjö Sirola, maisteri Otto Wille Kuusinen ja tohtorit Julius Ailio ja Hannes Ryömä, joten ohjeet olivat pätevät. Kirjastot sisälsivät pääasiallisesti työväenliikettä, historiaa, yhteiskuntaoppia ja sosialismia käsittelevää kirjallisuutta. Kaunokirjallisuus oli Jack Londonia jne.[16*]
Siirryttäessä poliittisten suurtapahtumien vaiheisiin vuosina 1916–1918 on syytä tarkastella yksityiskohtaisemmin kahta helsinkiläistä perusjärjestöä. Niillä on nuorisoliikkeen historiankin kannalta ollut erityinen merkityksensä.
Helsingin Nuorisoseura, joka alkiolaisen nuorisoseuraliikkeen vanavedessä syntyneenä puoliporvarillisena seurana tuli mukaan Sos.dem. Nuorisoliiton perustamiseen, kehittyi vv. 1905–06 yhä selvemmin työväenliikkeen linjoille. Näiden vuosien yleisen innostuksen aikana siihen liittyi suuri joukko työläisnuorisoa ja siellä mm. keskusteltiin sosialidemokraattisesta nuorisoliikkeestä, jonka nimisiä järjestöjä oli juuri silloin syntynyt Tampereelle, Turkuun ja Vaasaan. Seuran henkeen oli varmaan vaikuttanut myös se, että sen esimiehinä (puheenjohtajina) eri vuosina oli toiminut mm. Matti Kurikka, Jalmari Kirjarinta, Oskari Jalava ja Elviira Willman-Eloranta. Niinpä seura olikin v. 1906 mukana liittoa perustamassa. Vuosien 1905–06 vaiheen mentyä ohi seuran toiminta kuitenkin repsahti entiselleen ja vesittyi pikkuporvarilliseen suuntaan niin, että v. 1909 tarvittiin uusi »vallankumous» seuran proletarisoimiseksi. Tällöin koko johtokunta uusittiin ja nuorennettiin, kertoo Emil Lindahl Nuorisoseuran 20-vuotisjulkaisussa. Syksyllä 1913 seura muutti toimimaan Raittiusyhdistys Koiton taloon, jossa sillä oli ollut paremmat toiminnan mahdollisuudet, mutta alkanut maailmansota pilasi nekin. Todellinen nousukausi pääsi alkuun vasta v. 1915, jolloin seuran puheenjohtajaksi tuli Väinö Vuorio*, innokas nuorisoliittolainen, myöhemmin tunnettu työväenliikkeen johtavana henkilönä. Seuran jäsenmäärä oli v. 1914 pudonnut 53 henkilöön, mutta v. 1915 lopussa se oli jo 341 ja v. 1916 jo 809. Vv. 1916–17 seuraan kuului 50 alaosastoa ja toimikuntaa, joista tärkeimpiä oli 1915 perustettu opintopiiri useine alaryhmineen. Tällaisella toiminnalla oli jo joukkomittaista vaikutusta pääkaupungin ja koko maan työväenliikkeeseen. Seuran riennoissa oli edellä lueteltujen puheenjohtajien lisäksi monia muita myöhemmin tunnettuja työväenliikkeen johtavia ja kulttuurihenkilöitä, kuten Kössi Ahmala, Emil Lindahl, Kasperi Tanttu, Kalle Kankari, Vilho Harinen, Antti Kiviranta ja Kaarlo Kuusela, teatterinjohtaja, joka naamioi ja salakuljetti Leninin rajalta Helsinkiin v. 1917.[17*]
Toinen merkittävä pääkaupungin osasto oli Sörnäisten nuoriso-osasto, joka perustettiin joulukuussa 1998 kokoamaan lähinnä Helsingin Sörnäisten seudun nuorisoa. Helsingin Nuorisoseurahan edusti keskikaupunkia ja toimikin siellä. Sörnäisten osasto alkoi toimia Helsingin Työväentalossa ja siihen liittyi perustettaessa 67 jäsentä. V. 1910 oli jäseniä jo 190, mutta v. 1914 oli enää vain 90 nousten sitten jälleen 1916 mennessä 318:een. Sorkan osasto, kuten sitä kansanomaisesti nimitettiin, syntyi tyypillisenä työläiskaupunginosan sosialistisena järjestönä ja sen riveissä kasvoivat monet v. 1918 luokkasodassa ja sen jälkeen tunnetuiksi tulleet työväenliikkeen ihmiset, kuten Toivo Antikainen, Konrad Arppe ym.
Vv. 1915–1916 työväenliikkeen nousu ja olosuhteiden luoma tyytymättömyys heijastui v:n 1916 eduskuntavaaleissa. Sos.dem. puolue sai tällöin enemmistön eduskuntaan, 103 edustajapaikkaa 2O0:sta ja 375.350 ääntä. Eduskuntaa, joka ei ollut kokoontunut sodan aikana, ei tosin nytkään kutsuttu koolle. Se pääsi kokoontumaan vasta v. 1917 Venäjällä tapahtuneen helmikuun vallankumouksen jälkeen.
Tsarismin valta luhistui helmikuun vallankumouksessa, ja sen vaikutukset tuntuivat välittömästi myös Suomessa. Venäjällä nousi valtaan porvarillinen väliaikainen Kerenskin hallitus ja se toimi yhteistyössä oikeistososialistien (mensevikit) ja pikkuporvarillisten sosiaalivallankumouksellisten kanssa. Bolsevikeilla oli johtava asema vallankumouksellisten työläis- ja talonpoikaisjoukkojen ja sotilaiden keskuudessa ja he pyrkivät Leninin johdolla kehittämään vallankumousta sosialistiseksi. Kerenskin hallituksen oli pakko lopettaa Suomessa tsarismin säätämien poikkeuslakien sovelluttaminen, mutta sillä ei ollut mitään aikeita luopua tsaarin hallitsijaoikeuksista. Muutos Suomenkin poliittisessa tilanteessa oli huomattava, sillä työläisenemmistöinen eduskunta kutsuttiin koolle ja senaatti muodostettiin sosialidemokraateista ja porvareista. Kun tsaristinen poliisi lakkautettiin vallankumouksen yhteydessä, muodostettiin järjestyksen valvomista varten kansan miliisi pääasiassa työläisistä. Voimakas työväenliikkeen nousu sai lisävauhtia. Mm. patteritöihin kootut 100 000 työläistä alkoivat liikehtiä, lakkoliikkeet voimistuivat ja saivat määrätietoisia vaatimuksia. Sos.dem. puolueen jäsenmäärä kasvoi 70 000:sta 125 000:een. Työläisten liikehtimisille antoi pontta maassa oleva venäläinen sotaväki, joka vallankumouksellistuessaan alkoi ilmaista solidaarisuuttaan ja osallistua yhteisiin mielenosoituksiin. Tsarismin otteen höltyessä ja työläisenemmistöisen eduskunnan kokoontuessa näytti lopultakin koittavan työväenliikkeen tärkeimpien vaatimusten toteuttamisen aika. Keskeisimmiksi niistä nousivat 8 tunnin työaikalaki, kunnallisen itsehallinnon ja äänioikeuden sekä valtalain hyväksyminen. Viimemainittu merkitsisi asiallisesti Suomen julistamista itsenäiseksi.
Näissä taisteluvaiheissa tuli selvästi ilmi, että maan johtaville kapitalistipiireille oli aina ollut tärkeämpää oman luokkavaltansa ja riistoetujensa säilyttäminen kuin mitkään itsenäisyysvaatimukset tai sosiaaliset uudistukset. Peläten työväenluokan vaikutuksen kasvua porvaristo oli heti helmikuun vallankumouksen jälkeen valmis tyytymään Venäjän väliaikaisen porvarihallituksen vaatimuksiin ja ryhtyi nyt sen kanssa juonitteluihin eduskunnan hajottamiseksi ja työväenliikkeen taltuttamiseksi. Kun valtalaki hyväksyttiin eduskunnassa 18. 7. 1917 Kerenskin hallitus ei sitä hyväksynyt, vaan lähetti kasakat hajottamaan eduskunnan ja sinetöimään eduskuntatalon ovet. Kun eduskunnan puhemies Kullervo Manner Kerenskin hallituksen määräyksistä välittämättä mursi sinetit ovilta ja kutsui eduskunnan koolle, eivät porvariedustajat saapuneet, vaan selittivät eduskunnan kokoontumisen laittomaksi. Jo keväästä 1917 lähtien olivat porvarilliset piirit alkaneet aseistautua luokkavaltansa puolesta perustamalla asekaarteja ympäri maata »palokuntien» ja »urheiluseurojen» nimillä ja hoidella suhteita Saksan imperialisteihin avun saamiseksi.[18*]
Voimistuvan ja kärjistyvän taistelun oloissa kokoontui siten liiton viides edustajakokous Tampereella 19–24. 8. 1917. Kokous oli aiottu pitää jo v. 1914, mutta sota ja sitä seurannut lamaannus oli lykännyt sitä näihin saakka.
Kokoukseen oli 112 osastoa lähettänyt 143 edustajaa. Se oli suurin määrä mitä oli ollut missään aikaisemmassa edustajakokouksessa. Työohjelma sisälsi kaikkiaan 37 kohtaa. Tärkeimpinä kysymyksinä olivat: periaateohjelman muodollisen asun tarkistus, nuorison äänioikeuskysymys, sotilaskysymys, nuorisonsuojelukysymys, kansainväliset suhteet, menettelytapakysymys, varhaisnuorisotyön järjestäminen ym.
Liiton periaateohjelma oli hyväksytty jo edellisessä, vuoden 1912 edustajakokouksessa. Sen jälkeiset tapahtumat, maailmansodan syttyminen, helmikuun vallankumous Venäjällä, uuden sosialistisen nuorisointernationaalin alullepano sekä tilanteen voimakas kiristyminen kohti luokkasotaa Suomessa eivät paljonkaan näkyneet ohjelman tarkistuskäsittelyssä. Se tapahtui ikään kuin rauhanajan »normaali» olotila jatkuisi edelleen. Ohjelmaa valmisteltiin vain kasvatus- ja nuorisonsuojeluohjelmaksi. Sen jyrkkyyttä korostavat lausunnot tuntuivat merkitsevän jyrkkyyttä enemmän sanoissa kuin teoissa. Venäjän edustajat olivat jo Bernin konferenssissa kehottaneet tekoihin — vallanoton puolesta — ja sen jälkeen myös käytännössä ryhtyneet niihin. Periaateohjelman merkitykselle käytännössä ei ilmeisesti osattu antaa oikeaa arvoa, koska siitä keskusteltiin suhteellisen laimeasti. Liittotoimikunnan esityksestä tehtiin muutoksia vain ohjelman alkuun periaateselvennyksinä kapitalismin olemuksesta Sos.dem. puolueen ohjelman mukaan. Samaten täydennettiin ja konkretisoitiin nuorisonsuojelua koskevaa kohtaa, mutta muuten ohjelma jäi ennalleen.
Nuorison äänioikeuskysymys oli tullut eduskuntauudistuksen jälkeen entistä tärkeämmäksi. Jo v:n 1906 kokouksessa oli vaadittu äänioikeutta 21-vuotiaille. Liittotoimikunnan esitys äänioikeusikärajan alentamisesta 20 vuoteen synnytti vilkkaan keskustelun, sillä Kymin osasto vaati sen alentamista 18 vuoteen. Kokous hyväksyi liittotoimikunnan esityksen vaali- ja äänioikeuden vaatimuksesta valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa 20-vuotiaille.
Sotilaskysymystä käsiteltäessä näytti sota ja sen jatkuminen vain jyrkentäneen entistä pasifistista kantaa eikä johtaneen uusien perusteiden miettimiseen. Valiokunnan mietinnössä korostettiin antimilitaristisen kasvatustyön voimistamista ja esitettiin:
»Siihen katsoen että hallituksen tai kotimaisen porvaristomme taholta mahdollisesti tehdään yrityksiä suomalaisen sotalaitoksen aikaansaamiseksi, päättää kokous että Suomen sos.dem. Nuorisoliitto tulee kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla, niihin luettuna myös asevelvollisuuslakko, vastustamaan jokaista tällaista aietta palauttaa militarismi maahamme katsomatta lainkaan sen ilmenemismuotoja. Vielä velvoittaa kokous liiton jäsenistöä toimimaan siihen suuntaan, että kansanmiliisiä koskeva kohta poistetaan Suomen sos.dem. puolueen ohjelmasta.» Ponsia kannatettiin innokkaasti siksi, että niistä oli jätetty pois kansanmiliisiä koskeva osa. Hannes Uksila, joka tosin myös yhtyi ponsiin, esitti omana mielipiteenään: »Vaikka kiellämmekin järjestelmällisen aseistamisen, niin ei se voi silti estää köyhälistöä tilapäistapauksissa iskemästä taantumusta sen omilla aseilla».
Mitä valiokunnan ponsiin tulee, niihin ilmestynyt sanonta: »tulee kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla vastustamaan», osoitti jo käsitteiden selvenemistä entiseen verraten. Osa edustajista vaati tosin kohdan poistamista. Porvariston aseistautumiseen tähdäten ruotsinkieliset esittivät ponsiin lisäystä: »että mitkään enempää vapaaehtoiset kuin vakinaisetkaan palokunnat Suomessa eivät saa millään tavalla rakentua sotilaalliselle pohjalle», mutta heidän esitystään ei otettu huomioon.
Menettelytapakysymyksessä tulivat selvemmin esille kärjistynyt tilanne, ajan pulmat sekä erilaiset käsitykset menettelytapojen uudistamisen tarpeellisuudesta. Liittotoimikunnan alustus oli mitäänsanomaton. Siinä lainattiin vain v. 1912 menettelytapalausunnon kohtia itsenäisestä, selvästä ja jyrkästä toiminnasta sekä ilmoitettiin, että tilanteen monimutkaisuuden vuoksi menettelytapaesitystä ei ole voitu tarkemmin etukäteen tehdä ja edellytetään sen syntyvän kokouksen aikana vallitsevan tilanteen perustalla.
Kokouksen päätöslauselmaehdotuksessa heijastuu voimakkaana ajatus, että työväenluokka voi lähiaikoina joutua johtavampaan asemaan yhteiskunnassa, jolloin myös suuret järjestelmän rakennemuutokset saattavat tulla välttämättömiksi. Siksi esityksessä lähdetään liiton ohjelmaperiaatteesta, »että tuotannon välikappaleiden siirtyminen yksityisomaisuudesta kansan omaisuudeksi tulee olla sen päämääränä».
Tilanne nähtiin siis vallankumouksellisena, mutta epäselvänä, koska luokkavastakohdista riippuvat voimasuhteet eivät olleet riittävästi tunnettuja. Siksi todetaan:
»Tunnustaen sen melkoisten vaikeuksien mahdollisuuden, minkä tuotantovälineiden yksityisomistuksesta hyötyä nauttiva vähemmistökin voi aikaansaada siirryttäessä kapitalistisesta yksityistuotannosta sosialistiseen, yhteiskunnalliseen tuotantoon, selittää kokous välttämättömäksi noudattaa asteettaisia siirtymismuotoja, ankarasti pääoman riistosaaliiseen kohdistuvaa verotusta ja lujaa suvereeniselle kansanedustukselle edesvastuullista hallitustapaa, jolta ei ole kiellettävä riittävien voimakeinojen käyttämisvaltaa jarruttavien vähemmistöjen alistamiseksi yhteiskunnallisen yleishyvän alaisuuteen.»
Tehtävän toteuttamisen keinoksi tuntuu lausunnossa jäävän valistustyön tehostaminen, työväen valtiollisen vallan lujittaminen, johon sisältyy myös taistelu Suomen täydellisestä itsemääräämisoikeudesta sekä nuorison kunnallisesta ja valtiollisesta äänioikeudesta.
Keskusteltaessa päätöslauselmasta Jussi Railo esitti yleistä julistusta korostaen sen tarpeellisuutta, koska »voi tulla minkälaisia yllätyksiä tahansa, ja niiden varalle täytyy olla menettelytavat selvillä.» Väinö Vuorio puhui hallituskysymyksen ja taloudellisen tilan huomioon ottamisen välttämättömyydestä tuomiten ankarasti porvariston kurjuuden ja keinottelun aikaansaamisesta. Hän piti osasyyllisenä myös hallituksessa (senaatissa) olevia oikeistososialidemokraatteja ja vaati heitä eroamaan sieltä ja asioiden jättämistä eduskunnan ratkaistaviksi. Hannes Sula esitti perustettavaksi punakaarteja vastapainoksi porvariston »palokunta»-asekaarteille. Oskar Sundman vaati, että oli ryhdyttävä toimenpiteisiin työväenjärjestöjen suojelemiseksi porvarien lahtarikaarteja vastaan. S. Laine selvitti, että lahtarikaartit Etelä-Pohjanmaalla oli tarkoitettu työväenliikettä vastaan ja että siitä oli tehtävä selkoa nuorisolle. Kalle Kervinen totesi porvariston »palokunta»-puuhat ja esitti, että työläisnuorison oli pysyttävä niistä poissa, myöskään punakaartit eivät hänen mielestään olleet tarpeellisia. Vuoristo totesi mm.: »Vallankumouksellisen hyökyaallon noustessa ei meillä ollut varmoja toimintatapoja. Olisi saatava ainakin jokin toimikunta, joka antaisi heti eri tapauksia varten selvät ohjeet. — Porvarien lahtarikaartit eivät rajoitu suinkaan jyväaittojen suojelemiseen. Työläisten on varustauduttava kaiken sen varalta mitä herrat ehkä valmistelevat.» Hannes Uksila yhtyi Väinö Vuorioon hallituskysymyksessä ja porvarikaartien vastustamisesta hänen kantansa oli: »Jos porvaristo johtaa asiaintilan siihen, että aseellinen ratkaisu porvariston ja työväestön välillä tulee välttämättömäksi, niin minkä me sille teemme. Emme me voi karjana antaa itseämme teurastaa.» Useimmissa puheenvuoroissa puhuttiin punakaartien puolesta tai niitä vastaan. Menettelytapa jäi silti epäselväksi, sillä periaatteellisille korjauksille ei löytynyt käytännön menettelytapaa. Ainoastaan kieltoa porvarillisiin ja ns. puolueettomiin järjestöihin kuulumisesta jyrkennettiin. Jonkinlaisena myönnytyksenä muidenkin kuin reformististen menettelytapojen käytölle voidaan ehkä pitää sitä, että päätöslauselman kohta »noudattaa asteettaisia siirtymismuotoja» muutettiin Erkki Härmän ehdotuksesta »noudattaa välttämättömän kehityksen luomia siirtymismuotoja.» J. O. Rauhala sensijaan protestoi vastalauseellaan kohtaa, jossa annettiin sosialidemokratialle oikeus käyttää voimakeinojakin valtansa tukemiseksi, »kun näen siinä vaaran työväen luokkataistelutoiminnalle.»
Koulukysymys oli ollut esillä aikaisemmissakin edustajakokouksissa ja se tuli Viipurin osaston alustuksessa esiteltyä enemmän yleisluontoisesti koulujen ohjelmien, opetustavan ja koulujen sosiaalisten alojen uudistamista silmälläpitäen. Asia jäi yksityiskohtaisemmin käsittelemättä siksi, että eduskunnassa valmisteltiin parhaillaan koululaitoksen uudistamista. Kokous velvoitti liittotoimikunnan asettamaan komitean, joka tutkisi asiaa ja tekisi siitä perustellun esityksen seuraavalle liittokokoukselle.
Nuorisosuojelukysymys oli ensi kerran esillä v. 1912 edustajakokouksessa, mutta siellä tehtyjen päätösten toteuttamisessa ei ollut paljonkaan edistytty. Nuorisonsuojelulain rikkomusten valvominen oli vaikeata ja nuorison asemasta teollisuudessa ja tuotannossa yleensä sekä erityisesti maataloudessa oli vaikea saada totuuden mukaisia tietoja. Kokous korostikin nuorten työläisten suojelulain aikaansaamista, jota liittotoimikunnan olisi valmisteltava järjestämällä koko maassa tutkimuksia työläisnuorison toimeentulo-, asunto- ym. oloista. Samalla olisi valvottava jo olevien suojelulakien noudattamista ja ulotettava lainsäädännölliset uudistukset myös rikoslainsäädännön alalle, erityisen ajanvaatiman nuorisotuomioistuimen aikaansaamiseksi.
Varhaisnuorisotyö. Liiton toimintakertomuksesta ilmenee, että liittotoimikunta oli v. 1910 käsitellyt partiopoika-asiaa, koska näitä järjestöjä oli alettu perustaa maahamme. Liittotoimikunta oli kehottanut järjestöjä vastustamaan työläisnuorten liittymistä partioliikkeeseen. Partioliike oli sittemmin lakkautettu samanaikaisesti sos.dem. naisliiton alaisena toimivan työläislasten järjestön Ihanneliiton[19*] kanssa. Syksyllä v. 1916 Sörnäisten sos.dem. nuoriso-osasto esitti nuorisoliiton, naisliiton ja raittiusliiton toimikunnille asian ottamista esille ja ryhtymistä käytännölliseen toimintaan »työläislasten kasvattamisessa ja ohjaamisessa sos.dem. maailmankatsomuksen pohjalla mikäli se nykyisin on mahdollista». Vv. 1916–1917 voimakkaasti kehittyvän työväenliikkeen mukana lähti myös varhaisnuorisotoiminta liikkeelle. Ihanneliiton oltua jo vuosia lakkautettuna alkoi sen järjestämisen tarve tuntui voimakkaana. Keväällä 1917 sos.dem. eduskuntaryhmän naisjäsenet ryhtyivät herättämään Ihanneliittoa henkiin. Tällöin muodostettiin Sörnäisten nuoriso-osaston esityksistä järjestöjen yhteinen Työväen järjestönuorten toimikunta valmistelemaan varhaisnuorisotoimintaa. Työ sai heti valtavan menestyksen vanhojen Ihanneliiton osastojen herätessä ja uusien Järjestönuorten osastojen syntyessä. Toimikunnan kutsumana kokoontui 7. 10. 1917 Helsinkiin edustajakokous, jossa perustettiin Suomen Työväen Järjestönuorten Liitto. Kokouksessa olleiden 60 edustajan laskettiin edustavan n. 20 000 varhaisnuoriso-osastoissa olevaa jäsentä. V. 1918 alussa jäsenmäärä nousi jo 25 000:een.
Viidennessä liittokokouksessa Sörnäisten osastojen edustaja Toivo Antikainen* osoitti alustuksessaan, että porvariston yhä lisääntyvän ja monipuolisen työväenluokan lapsiin kohdistuvan kasvatustyön vastapainoksi oli välttämättä ryhdyttävä varhaisnuorisotyöhön kaikkialla työväenjärjestöissä. Sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen on erityisesti tuettava tätä toimintaa. Yksimielinen päätös oli, että nuoriso-osastot osallistuvat työhön toisten järjestöjen kanssa ja tekevät aloitteita toiminnan alkamiseksi siellä missä sitä ei vielä ole.
Kansainväliset suhteet. V. 1912 edustajakokouksen aikana oli ylimääräinen nuorisokonferenssi Baselissa. Liittoa edusti siellä Kullervo Manner. Hänen liittotoimikunnalle antamansa matkaselostuksen mukaan ainoana kysymyksenä oli ollut kysymys nuorisointernationaalin tehtävistä, jotka de Man oli esitellyt seuraavasti: »Tämä konferenssi ei saa puuttua seikkoihin, jotka nimenomaan eivät kuulu nuorisoliikkeellemme. Vielä vähemmän tehdä erikoispäätöksiä asiasta, josta kansainvälinen sosialistikongressi jo on selvästi mielipiteensä lausunut.» Nuorisointernationaali oli täysin sidottu II internationaalin päätöksiin ja siksi nuorisokonferenssikin tyytyi, vaikka sodan uhka oli selvästi näkyvissä, vain vastalauseisiin ja päätöksiin militarisminvastaisen kasvatustyön suorittamisesta.
Bernin v:n 1915 konferenssin jälkeen kansainvälisessä nuorisoliikkeessä puhaltelivat jo uudet tuulet. V. 1917 toukokuussa liiton edustajana Tukholmassa pidetyssä uuden nuorisointernationaalin konferenssissa oli Axel Ahlström. Monien kansainvälisten toimintakysymysten yhteydessä siellä oli mm. Suomen sos.dem. nuorisoliitolle annettu tehtäväksi »nuorisoliikkeen herättäminen Venäjällä», jossa varsinaista nuorisojärjestöä ei vielä silloin ollut. Myös kansainvälisen nuorisopäivän viettämisestä syyskuun 2. pnä tehtiin silloin päätös.
Liittotoimikunta ei V liittokokoukseen mennessä ollut kuitenkaan vielä ennättänyt suorittaa kaikkia kansainvälisiä velvoitteita paitsi että oli kerätty varoja Venäjän köyhälistön valistus- ja järjestäytymistyön hyväksi. Näitä varoja oli Venäjän Sosialidemokraattiselle puolueelle jo luovutettu 6 000 mk. Kansainväliselle järjestölle oli myös toimitettu selostuksia liiton toiminnasta Suomessa.
![[Suomen]](img/suomen.jpg)
Liittokokous päätti yksimielisesti, että Suomen Sosialidemokraattinen Nuorisoliitto liittyy heti uuteen nuorisointernationaaliin (Zürichin sihteeristö) ja että aikaisemmin julkaistu ehdotus kansainvälisen sos.dem. nuorisoliikkeen periaatteelliseksi ohjelmaksi jätetään liitto toimikunnan tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi.
Liittotoimikuntaan valittiin Hjalmar Eklund, Toivo Antikainen, Jaakko Viitasaari, Vilho Viitanen, Martti Lainio, Hannes Sula ja Uuno Vistbacka sekä varajäseniksi Emil Lindahl, Daniel Vesala, Fanni Sydänmaa, Toini Johansson. Liiton puheenjohtajaksi valittiin Edvard J. Hämäläinen* ja sihteeriksi Jussi Railo.
Liittokokouksessa käsiteltiin lisäksi raittius-, valtio-, kirkko-, opiskelu-, agitaatio-, järjestötyö ym. -kysymyksiä. Asialuettelo kuvastaa lähinnä ajan polttavia pulmakysymyksiä, joihin ei näyttänyt löytyvän oikeita ratkaisuja vaikka aavisteltiin niiden tarpeellisuus. Liiton johto oli valmistellut ja ohjasi kokousta vanhaan tapaan. Oltiin epävarmoja eikä jyrkistä sanoista huolimatta tiedetty mitä pitäisi tehdä, jos tilanne yhä kärjistyisi. Vallankumous Venäjällä, lahtarikaartien ilmaantuminen kuvaan ja monet muut seikat, joihin kokouksessakin jo viittailtiin, eivät havahduttaneet näkemään että oltiin luokkasodan kynnyksellä. Tuntuu kuin Sörnäisten osastosta kokoukselle lähetetty lennokas tervehdys: »Menestystä punaisen vallankumousnuorison edustajakokouksen selvän luokkataistelun tietä viitoittavalle työlle» olisi tullut esitetyksi liian aikaisin.[20*]
Suomi oli joutunut jo keväällä 1917 tapahtumien pyörteeseen, jotka veivät sitä kohti luokkasotaa. Sos.dem. nuorisoliiton johto, joka aina oli pyrkinyt olemaan radikaalimpi kuin puolue, kulki nyt ikään kuin laput silmillä näkemättä mitä ympärillä tapahtui. Tätä kuvasti myös heti viidennen liittokokouksen päätyttyä elokuussa 1917 annettu julistus. Siinä kiinnitettiin huomiota nuorison erityisesti sodan seurauksena huonontuneeseen taloudelliseen asemaan, järjestö- ja valistustyön välttämättömyyteen, kansainvälisyyteen ja antimilitaristiseen työhön ja päädytään tavanomaisiin vastalauseisiin nälkää ja sotaa vastaan.
Aivan entiseen tapaan ei liiton jäsenistö kuitenkaan suhtautunut perusjärjestöissä, sillä mm. Helsingin sos. dem. nuorisojärjestöjen keskusjärjestö oli jo 4. 8. kutsunut aluekokouksen käsittelemään eduskunnan hajottamisen johdosta syntynyttä poliittista tilannetta. Keskusjärjestön alaisena toimi tuolloin n. 2 500 maksanutta jäsentä, joten sillä oli suuri merkitys nuorison kannanotoille. Kokouksen julkilausumassa tuomittiin ankarasti väliaikaisen hallituksen toimenpiteet sen hajottaessa eduskunnan ja suomalaisten porvarien yhteistyö näiden sortajien kanssa. Vaadittiin myös, että eduskunnan ei olisi hajaannuttava ennen kuin uusi täydellä vallalla varustettu kansanedustuslaitos kokoontuu, mutta sensijaan eduskunnan olisi kiireellisesti säädettävä uusi vaalilaki, jonka mukaan jokaisella 20 vuotta täyttäneellä Suomen kansalaisella olisi täydet vaalioikeudet. Suomen porvariston menettelystä, sen ryhtyessä Venäjän porvariston imperialististen pyyteiden kannattajana vastustamaan Suomen itsemääräämisoikeuden saavuttamista, kokous ilmaisi syvän halveksumisensa arvellen »että tämä porvariston menettely avaa köyhälistön silmät ja että se tulee edistämään luokkataistelua, jota Suomen köyhälistö käy kukistaakseen nykyisen yhteiskuntajärjestelmän.» Helsingin sos.dem. nuoriso oli ottamassa itsenäisiä poliittisia kannanottoja, jotka kypsyivät käytännön työn mukana. Niinpä jo 12. 8. saman järjestön kokouksessa sanotaan:
»Eduskunnan hajottamisen ja uusien vaalien toimittamismääräyksen johdosta lausuu kokous käsityksenään, ettei luokkaftietoisen työväen olisi pitänyt ryhtyä uusiin vaaleihin ja että sopivan tilaisuuden tullen pitäisi puhtaalla luokkataistelutoiminnalla ehkäistä vaalien toimittaminen.»
![[Sosdem]](img/sosdem.jpg)
Uusien vaalien ehkäiseminen »puhtaalla luokkataistelutoiminnalla» olisi ilmeisesti merkinnyt hajotetun eduskunnan jäämistä voimaan ja vallan lujittamista työväenluokan käsiin, varsinkin kun lokakuun vallankumous oli aivan lähellä ja olisi tukenut tällaisia otteita. Sos.dem. puolueen johto ei kuitenkaan ollut vielä tällöin vallanoton kannalla ja nuorisoliiton johto noudatti entistä pasifistista ja vain kasvatustyöhön pitäytyvää linjaansa. Liiton voisi sanoa naiivi antimilitaristinen työ oli kyllä edustajakokouksen jälkeen huomattavasti voimistunut, mutta kulki vanhoja latujaan.
Tilanne kiristyi kuitenkin kautta maan ja Työmies-lehti hälytti 23. 8. porvariston aseellisista luokkakaarteista, jotka hyökkäilivät eri puolilla maata lakkolaisten ja työväenjärjestöjen kimppuun. Tähän vastasi Helsingissä 20. 10. koolla ollut Suomen Ammattijärjestön valtuuskunta kehottamalla työväestöä kaikkialla maassa itsepuolustuksekseen perustamaan järjestyskaarteja.
Kun työväenluokka menetti enemmistönsä lokakuun eduskuntavaaleissa, porvaristo ryhtyi entistä tehokkaammin varmistamaan asemiaan. Se aloitti neuvottelut Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa, jolta se halusi tukea diktatuuripyrkimyksilleen. Se esitti eduskunnassa asetettavaksi kolmihenkisen valtionhoitajakunnan, jonka käsiin valta olisi asiallisesti joutunut. Sosialidemokraatit asettuivat jyrkästi vastustamaan moista esitystä ja vastasivat haasteeseen »Me vaadimme» -ohjelmalla, jossa vaaditaan valtalain hyväksymistä, 8 tunnin työaikalakia, kunnallislakien uudistamista, itsenäisyyskysymyksen ratkaisua neuvotteluteitse, perustavan kansalliskokouksen koollekutsumista, torpparivapautusta, suojeluskuntien hajottamista jne.
Lokakuun vallankumous Venäjällä 7. 11. 1917 muutti jälleen tilannetta työväenliikkeen hyväksi myös Suomessa. Se katkaisi porvaristomme vehkeilyt väliaikaisen hallituksen kanssa ja nostatti valtavan innostuksen aallon työväenliikkeessä. Kerenskin porvarihallitus oli kukistunut ja uusi Leninin johtama sosialistinen työväenluokan hallitus oli muodostettu. Helsingissä perustettiin heti työväenjärjestöjen yhteinen elin, Työväen Keskusneuvosto, joka »Me vaadimme» -ohjelman tultua eduskunnassa porvarien taholta hylätyksi julisti yleislakon alkavaksi 13. 11. Lakko levisi nopeasti yli maan muodostuen vallankumoukselliseksi luonteeltaan, jolloin »Me vaadimme» -julistuksen lisäksi alkoi kuulua työläisjoukkojen vaatimuksia vallan ottamisesta työväenluokan käsiin.
Näissä tapahtumissa nuorisoliiton johto ei ollut mukana ja ilmeisesti puolueenkaan taholta ei pidetty nuorisoliiton mukaantuloa tarpeellisena. Siitä huolimatta nuoriso oli liikkeellä. Kansainvälisenä nuorisopäivänä 2. 9. järjestettiin Helsingissä suuri nuorison mielenosoitus militarismia ja sotaa vastaan. Tämä oli tavallaan ensimmäinen nuorisoliikkeen oma ja itsenäinen katumielenosoitus ja se onnistui loistavasti. »Me vaadimme» -julistusta Helsingin nuorisoliittolaiset pitivät hyvänä, koska siinä mm. yhdyttiin nuorison vaatimukseen, että kaikilla 20-vuotiailla olisi täydet vaalioikeudet. Tuodakseen kantansa esille Helsingin nuoriso-osastojen keskusjärjestön toimikunta hyväksyi 8. 11. erityisen julistuksen lähetettäväksi Helsingin Työväenjärjestöjen Eduskunnalle. Julistuksessa ehdotettiin työväen mielenosoituksen järjestämistä kunnalliskokouksen koollekutsumiseksi ja työväelle tärkeiden lakien saattamiseksi nopeasti voimaan. Julistus esitti, että kunnallinen valta olisi otettava järjestyneen työväen käsiin kunnes uudet kunnallisvaalit on suoritettu ja julistettava kunnallinen suurlakko tämän vallansiirron mahdollistamiseksi. Lisäksi esitettiin aloitteen tekemistä puolueelle ja ammattijärjestöille valtiollisen suurlakon julistamisesta valtiollisten vaatimusten läpiviemiseksi. Työmies-lehdessä marraskuussa julkaistussa saman järjestön kiertokirjeessä sanottiin:
»Me vaadimme -julistus on alkua työväenluokan kääntymiselle suoraan vallankumouksen tielle. Sillä tiellä on meidän sos.dem. nuorison käytävä ensimmäisenä»... »Tapahtuvatpa tulevat taistelut keinoilla tai aseilla minkälaisilla tahansa se ainakin on varmaa, että kaikkien joukkojemme tietoista osanottoa niissä tarvitaan. Me kehoitamme Helsingin kaikkia sos.dem. nuorisojärjestöjä heti ottamaan keskustelun alaiseksi tämän vallankumousagitatsioonin mahdollisimman tehokkaan järjestämisen.» Saman järjestön kokouksessa 25. 11. esitteli Väinö Vuorio keskustoimikunnan laatiman ehdotuksen nuorisoagitaatiotoiminnan yhtenäistämisestä. Yksimielisesti hyväksyttiin yleinen toimintavelvollisuus kaikille Helsingin nuoriso-osastojen jäsenille. Toimikunnalle annettiin tehtäväksi seurata poliittista ja taloudellista asemaa sekä tilanteen kehitystä ja tarpeen vaatiessa kutsua järjestöjen edustajat ja koko Helsingin työläisnuoriso lausumaan mielipiteensä tilanteen aiheuttamista menettelytavoista. Helsingin keskusjärjestön välittömän johdon alaiseksi päätettiin muodostaa kaikista nuoriso-osastoista koottavat työ joukot suorittamaan agitaatio- ja herätystoimintaa.[21*]
Paikalliset nuorisoliittolaiset olivat siis valppaina ja seurasivat tilanteen kehitystä. Suhde punakaarteihin ja aseistautumiseenkin alkoi muuttua. Mm. lokakuun lopulla teki Uudenmaan piirijärjestö päätöksen, jossa se kehotti nuorisoa liittymään järjestökaarteihin ja vaati liittoneuvoston kutsumista koolle, jotta kysymys tulisi ratkaistuksi koko maan mitassa. Liittoneuvoston kokous jäi kutsumatta, varmaan vahingoksi kehitykselle. Tampereen sos. dem. nuoriso-osaston 20-v. kertomuksessaan kertoo Arvi Laakso, että järjestökaarteja perustettaessa Tampereelle niihin liittyivät innolla kaikki nuorisoliittolaiset, jotka vain kelpasivat. Ilmeisesti oikean kuvan nuorisoliittolaisten kannasta aseistautumiseen ja vallanottoon nähden antaa Väinö Vuorio v. 1928 Itä ja Länsi -lehdessä julkaisemassaan artikkelissa:
»Helsingin järjestyneen nuorison, etenkin sen johtajien suhde v. 1917 syyskesällä muodostuneihin järjestyskaarteihin oli hyvin epäröivä. Kun sos.dem. puolue, jonka piti johtaa työväkeä, ei ollut vallanoton kannalla eikä vallanoton tunnusta kutkaan järjestyskaartien innokkaimmat perustajatkaan ainakaan julkisesti omaksuneet, kaitsoivat useat jyrkästi antimilitarismin kannalla olevat nuorisoliittolaiset — allekirjoittanut muiden mukana — kaartien perustamisen tarkoittavan vain sotalaitoksen pystyttämistä maahan järjestyksen ylläpitämisen varjolla. Että työväen aseellisilla voimilla jo ilman muuta olisi silloisessa tilanteessa ollut suuri arvoinen merkitys, sitä me emme ymmärtäneet. Me olimme valmiit tarttumaan aseisiin siinä tapauksessa, että päätetään ottaa valta työväen käsiin, mutta jos ei lähdetä valtaa ottamaan, ei mielestämme tarvittu aseellisia joukkoja. Tällainen oli meidän Helsingin sosialistisen nuorison kanta vielä vuoden 1917 lopulla. Tämä käy selville mm. Helsingin Nuorisoseuran marraskuun 28. päivänä tekemästä päätöksestä, jossa sanotaan:
Aseelliseen toimintaan ryhtymistä ja työväen aseistautumista ei ole viivytettävä milloin taistelun tuloksellinen jatkuminen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen tielle asettuneiden esteiden poistaminen sitä vaatii.
Kansan aseistautumista ja järjestyneen työväen suhtautumista aseellisen toiminnan kannalta — silloin kun on kysymyksessä kapitalistisessa yhteiskunnassa valtaa pitävän yhteiskuntamuotoa säilyttävän hallituksen valtaan saattaminen ja tukeminen, ei kokous hyväksy siinäkään tapauksessa vaikka tämä valtaanpyrkivä hallitus osaksi tai kokonaankin olisi työväen miehistä kokoonpantu.
Helsingin Sos.dem. Nuorisoseura suostuu antamaan kannatuksensa työväen järjestyskaarteille, kehoittamaan jäseniään niihin liittymään ja yleensä asettuu aseellisen toiminnan kannalle vain siinä tapauksessa, että sos.dem. puolue julkisesti ryhtyy taistelemaan yhteiskunnallisen vallankumouksen pikaisen toteuttamisen puolesta, keinoilla millä tahansa.
Ensimmäisenä ehtona tälle tielle astumiselle pitää kokous sitä, että nyt kokoontuvat sos.dem. järjestöjen edustajat avoimesti julistavat jo alkaneen suurtaistelun tarkoitukseksi — kaiken vallan saattamisen heti työväenjärjestöjen haltuun.»
Kun suurlakko julistettiin, pysähtyivät pyörät koko maassa ja työläisjoukot tunsivat voimansa kasvavan. Järjestyskaartit lisääntyivät nopeasti ja alkoivat muuttua punakaarteiksi, joista osa hankki omia teitään jo aseitakin. Porvaristo oli yllättynyt ja valta oli asiallisesti työväenluokan käsissä. Puolue ei vain ollut selvillä päämäärästään eikä luottanut työväenluokan mahdollisuuksiin hallita tilannetta, ja siksi lakko lopetettiin 19. 11. Sen tuloksena oli hyväksytty valtalaki, kunnallis- ja 8 tunnin työaikalait sekä estetty esitys valtionhoitajakunnan muodostamisesta. Työväestö olisi vaatinut enemmän ja oli tyytymätön lakon lopettamispäätökseen, samoin maaseudun torpparit ja palkolliset, joiden asemaa ei oikeastaan ollut kohennettu lainkaan.
Suurlakon jälkeen porvaristo petti lakon aikana antamansa lupaukset. Se muodosti puhtaan porvarihallituksen ja laillisti suojeluskunnat maan sotavoimiksi. Sos.dem. puolueen edustajakokous 25–27. 11. 1917 näki että porvariston aseellisia hyökkäyksiä vastaan voidaan puolustautua aseilla, mutta ei vieläkään nähnyt vallanottoa tarpeelliseksi, vaikka sellaisia ajatuksia oli jo voimakkaasti esitetty ja porvariston valmistautuminen luokkasotaan oli selvästi nähtävissä.
Nuorisoliiton johdon asenteita tänä aikana ei tarkalleen tunneta, koska liittotoimikunnan pöytäkirjat ja muut asiapaperit hävisivät v. 1918. Helsingin nuorisojärjestöt voimistivat toimintaansa entisellä antimilitaristisella linjallaan ja järjestivät mm. 13. 12. Ylioppilastalossa työläisnuorison ja ylioppilaiden yhteisen antimilitaristisen tilaisuuden. Samoin järjesti Helsingin keskusjärjestö 13. 1. 1918 Senaatintorille sotalaitoksen perustamispuuhia vastaan mielenosoituskulkueen ja kokouksen, jossa kovasta pakkasesta huolimatta oli n. 15 000 henkilöä. Kokouksen julkilausumassa sanotaan mm.:
»Suomen eduskunnan porvarillisen enemmistön julkeat hankkeet sotalaitoksen aikaansaamiseksi Suomessa kokous mitä jyrkimmin tuomitsee vaarallisena Suomen tasavallan nuorelle itsenäisyydelle ja sen taistelevalle köyhälistölle.»
Kokous kehotti työläisiä toimintaan sotalaitospuuhailuja vastaan ja nuorisoa kutsuntalakkoihin, mutta viittaustakaan ei tehty mahdollisesta aseellisesta yhteenotosta porvariston kanssa, vaikka se alkoi jo ennen kuun loppua. Väinö Vuorio sanoikin edellämainitussa Idän ja Lännen -kirjoituksessaan:
»Sosialistinen nuoriso, jota usein on sanottu työväenluokan vallankumoukselliseksi etujoukoksi, ei ottanut huomioon edes sodan mahdollisuutta, niin innokkaasti se puuhaili rauhanharrastuksissa.»
Vuoden 1918 puolella kärjistyi tilanne yhä enemmän. Työkansan elintarvikkeiden saanti oli käynyt erittäin vaikeaksi. Porvariston suojeluskunnat alkoivat eri puolilla maata esiintyä yhä avoimemmin. Mm. 13. 1. Porvoossa kiväärein aseistettu 1 000 miehen suojeluskunta]oukko hätyytteli työväenyhdistyksen jäseniä. Vasta kun valkoisten ylipäälliköksi nimitetty Mannerheim esikuntineen ja porvarillinen hallitus olivat siirtyneet Vaasaan sekä suojeluskunnat aloittaneet yhtenäisen hyökkäyksensä, annettiin punakaarteille liikekannallepanomääräys 27. 1. 1918 ja julistettiin vallankumous alkaneeksi. Vallankumousta ja maan asioita hoitamaan muodostettiin työväen hallitus, Kansanvaltuuskunta.
Jälleen nuorisoliiton johto oli tullut yllätetyksi ja se vaikeni, samoin vaikeni pitkäksi aikaa Helsingin Keskusjärjestö. Ne eivät ottaneet virallisesti mitään kantaa alkaneeseen luokkasotaan. Innokkaasti suoritettu antimilitaristinen, pasifistinen valistustyö osoittautui nyt lamauttavaksi, vieläpä vahingolliseksi jarruksi omiin jäseniin nähden, joiden olisi pitänyt vastata luokkavihollisen hyökkäykseen. Liiton samoin kuin lukuisten osastojen toiminta lamautui ja liiton lehti Työläisnuoriso lakkasi ilmestymästä.
Helsingin Nuorison Keskusjärjestön komitea kokoontui vielä 27. 1. 1918 keskustelemaan uusien antimilitarististen mielenosoitusten järjestämisestä, mutta joutui toteamaan ettei rauhan säilyttämiseksi ollut enää mitään tehtävissä, koska kansalaissota oli jo alkanut.
Liiton neuvottomuudesta huolimatta oli sos.dem. nuorisokin liittynyt järjestökaarteihin heti niitä perustettaessa ja nuorten osuus punakaartien kokonaismäärästä oli huomattava. Nuorisoliiton johtokin selvisi edes osittain harhoistaan ja Työmies-lehdessä julkaistiin 23. 2. 1918 nuorisoliiton toimikunnan julkilausuma, jossa otetaan kantaa luokkasotaan. Julistuksen alussa todetaan luokkasodan jatkuvan ja nuorison vanhempien rinnalla vuodattavan vertaan yhteisen suuren köyhälistön asian puolesta. Sodasta huolimatta kehotetaan siinä säilyttämään järjestöt unohtamatta, että vallankumouksen voitto on kaiken yläpuolella, sillä siitä riippuu työväenluokan tulevaisuus. Julistus kertoo porvariston aikeista työväenliikkeen tuhoamiseksi ja jatkaa:
»Mutta tätä ei työläisnuoriso voi sallia, siksi se on tarttunut vanhempien työläistovereittensa kanssa aseisiin tehdäkseen tyhjäksi porvariston aikeet ja turvatakseen itselleen ja luokallensa olemassaolon mahdollisuudet. Mutta taistelunkin hyörinässä tulee muistaa, että tätä taistelua käydään järjestöjen olemassaolon ja säilyttämisen puolesta, jotta, kun säännölliset olot taas palautuvat, järjestöt voisivat silloin aloittaa toimintansa entistä suuremmalla tarmolla.
Helsingissä helmikuulla 1918
Toverillisella tervehdyksellä
Suomen Sos.dem. Nuorisoliiton Toimikunta».
Vaikka liiton julistuksen sisältö oli edelleen puolustusluonteinen ja päämäärään nähden epämääräinen, se vapautti nuorisojärjestöt toimintaan. Niinpä Helsingin Nuorisojärjestöjen keskusjärjestön toimikunta teki 8. 3. 1918 päätöksen aseelliseen taisteluun osallistumisesta.
Julistuksessaan »Helsingin sosialistinen nuoriso — aseisiin!», joka julkaistiin 11. 3. sanotaan mm.:
»Kutsumme taisteluun päämäärämme — yhteiskunnallisen vallankumouksen puolesta. Vallitsevasta tilanteesta johtuu, että taistelutavat entisestään ovat muuttaneet muotoaan, joten mekin kokousten ja mielenosoitusten sijasta nyt kutsumme teitä aseelliseen taisteluun.
Luokkataistelu — meidän tahtoen tai tahtomattamme — on kehittynyt verisen aseellisen taistelun kannalle. Kun se kerran on alkanut ja työväenluokka on kaikin voiminsa tähän taisteluun ryhtynyt, on luonnollista, että sos.dem. nuorisokin siihen ottaa osaa. Sadoittain tovereitamme Helsingin sos. dem. nuoriso-osastoista onkin jo kaartin riveissä taistelemassa. Mutta siitä huolimatta joitakin kymmeniä meitä vielä on nuoria miehiä ja poikia erilaisissa töissä ja toimissa, jotka naiset ja vanhukset voisi täyttää. Nyt on hetki tullut meidänkin lähteä. Yleisesikunnan suostumuksella muodostaa Keskusjärjestö Helsingin sos.dem. nuoriso-osastojen jäsenistä erikoisen nuorisokomppanian.
Tähän komppaniaan liittymään kehoitetaan viimeistä miestä myöten kaikkia nuoriso-osastojen miespuolisia jäseniä. Komppania lähetetään heti muodostamisensa jälkeen rintamalle, joten pelkureita joukossa ei saa olla.
Toverit, olemme hyväksyneet ja tunnustaneet toimintaperiaatteeksemme, että mitä teemme, sen yhdessä teemme. Siksi, toverit, nyt kaikki aseisiin.»[22*]
Nuorisokomppaniaan ilmoittautui lähes 50 henkilöä, lähinnä nuorisojärjestöjen aktiiveja. Jo kolmipäiväisen harjoittelun jälkeen se lähetettiin rintamalle ja suoraan taisteluun. Yhtenä sen päällikkönä oli Väinö Vuorio. Nuorisoliittolaisia oli mukana taisteluissa monen työväenyhdistyksen urheiluseurojen ja naisten muodostamissa komppanioissa. Erityisen kuuluisaksi tuli pääasiassa nuorista koottu urheiluseura Jyryn komppania, joka tunnettiin laajalti molemmin puolin rintamaa.
Liitto yritti luokkasodan jälkeen v. 1919 ottaa selvää nuorisoliittolaisten osallistumisesta luokkasotaan ja lähetti kyselykaavakkeen perusjärjestoille. Vastauksen lähetti 157 osastoa. Näiden osastojen yhteinen jäsenmäärä oli v. 1917 lopulla 12 901, joista miehiä 7 957. Miehistä otti punaisten puolella osaa taisteluihin 3 398 eli n. 42,5 %. On ilmeistä, että myös naisia osallistui punakaarteihin naiskomppanioissa ja sairaanhoitotehtävissä, joten nuorisoliittolaisten osuus oli melkoinen, kun otetaan huomioon että maassa oli tällöin 470 osastoa ja esitetyt luvut ovat vain 15:stä osastosta.
Luokkasodan viimeiset laukaukset ammuttiin Kotkassa huhtikuun lopulla 1918 ja Mannerheimin armeija marssi valkoisena voittajana Helsinkiin 16. 5. 1918. Porvaristo oli voittanut varustelunsa, sotataitonsa ja ennen kaikkea saksalaisten avulla. Punakaartien ja nuorisoliittolaisten sankarillisuus ja sitkeys ei riittänyt tuomaan voittoa ylivoimaa vastaan. Lisäksi työväenpuolue oli hajanainen ja epävarma eikä pystynyt johtamaan taistelua.
Valkoinen voittaja kosti verisesti työväenluokan nousun kapitalistista riistojärjestelmää vastaan. Hirvittävällä terrorilla, teloituksilla ja vankileireissä nälkään näännyttämällä tuhottiin moninkertaisesti se määrä työväenliikkeen ihmisiä ja punakaartilaisia mikä kaatui taistelukentillä. Tuhotuista nuorisoliittolaisista ei ole tarkkoja tietoja, mutta jonkin kuvan antaa siitä jo edellämainittu 157 osaston vastaus liiton tiedusteluun. Näiden osastojen 12 901 jäsenestä ammuttiin ilman tutkintoja 284, taistelussa kaatui 207 ja vangittiin 3.909, siis enemmän kuin mitä osallistui taisteluihin. Vankileireillä kuoli vangituista 384, joten teloitettujen ja vankileireillä nälkään tapettujen yhteinen määrä 668 on moninkertainen rintamalla kaatuneiden määrään nähden. Näihin lukuihin eivät sisälly kuolemantuomioiden perusteella teloitetut ja myöhemmin vankiloissa kuolleet, joten todelliset luvut ovat vielä suurempia. Valkoisten pystyttämien valtiorikosoikeuksien yhteenvedoissa todetaan punakaartien perusjoukon muodostuneen nuoremmista ikäluokista.
Vasemmistolaisen nuorisoliikkeen historian ensimmäinen vaihe päättyi luokkasodan tappioon. Tappion päätös, valkoinen terrori osoitti entistäkin selvemmin järjestelmän muuttamisen välttämättömäksi ja nuorisoliikkeen käymän taistelun oikeutetuksi. Kun porvaristo hyIkäsi demokratian ja aloitti sodan, oli tartuttava kivääriin. Mutta ei ollut opittu näkemään tilanteen kehitystä oikein eikä tunnettu porvarillisen järjestelmän todellista olemusta, siksi oltiin valmistautumattomia. Koulu oli kova. Siitä huolimatta Sos.dem. Nuorisoliitto oli tehnyt valtavan työn nuorison kasvattamisessa yhteiskunnalliseen tietoisuuteen. Eikä ollut ihme, jos se ei voinut edustaa perusteellisempaa marxilaisuutta, koska siihen ei pystynyt vielä silloin puoluekaan.
[1*] R. H. Oittinen: Työväenkysymys ja työväenliike Suomessa. Turku v. 1953.
[2*] F. A. Hästesko: Suomen nuorisoseuraliikkeen historia. Helsinki v. 1931.
[3*] Edvard Valpas: Työläisnuoriso mukaan. Helsinki v. 1901.
[4*] Sosdem Nuorisoliitto 10 vuotias 1906–1916. Helsinki v. 1916.
[5*] Henkilötietoja liitteenä.
[6*] Tampereen Työväenyhdistyksen Nuorisoliiton pöytäkirjat vv. 1905–1908. Kansan Arkisto.
[7*] Tampereen Työväenyhdistyksen Nuorisoliiton pöytäkirjat vv. 1905–1908. Kansan Arkisto.
[8*] Kaikki ammattiliitot kuuluivat yhteisöjäsenenä puolueeseen.
[9*] Pöytäkirja Suomen Sosialidemokraattisten Nuorisoseurojen edustajakokouksesta Tampereella 9–10. 12. 1906. Lahti v. 1907.
[10*] Pöytäkirja Suomen Sosdem Nuorisoliiton II edustajakokouksesta Vaasassa 6–8. 6. 1908. Vaasa v. 1908.
[11*] Sosdem Nuorisoliitto 10 vuotias 1906–1916. Helsinki v. 1916.
[12*] Pöytäkirjat ja alustukset Suomen Sosdem Nuorisoliiton III edustajakokouksesta Kotkassa 14–16. 5. 1910. Tampere v. 1910.
[13*] Pöytäkirja, kertomukset ja alustukset Suomen Sosdem. Nuorisoliiton IV edustajakokouksesta Helsingissä 24–27. 11. 1912. Helsinki v. 1913.
[14*] Venäjän edustajat saapuivat kokoukseen Leninin antamalla valtakirjalla ja evästäminä. Leninin vaikutus kansainvälisen nuorisoliikkeen poliittiseen kehitykseen alkoi jo silloin olla ratkaiseva.
[15*] W. Mynzenberg: Sosialistinen Nuoriso-Internationale. Tampere v. 1920.
[16*] Marjatta Kankaanpää: Työn nuorten taival vv. 1908–1951. Helsinki v. 1951.
[17*] Helsingin Sosdem Nuorisoseuran 20 v. albumi. Turku v. 1919.
[18*] Antti Hyvönen: Suomen vanhan työnväenpuolueen historia. Kuopio v. 1963.
[19*] Perustettiin 16. 12. 1902, lakkautettiin syksyllä 1912.
[20*] Pöytäkirja, kertomukset ja alustukset Suomen Sosdem Nuorisoliiton V edustajakokouksesta Tampereella 19–24. 8. 1917. Helsinki v. 1917.
[21*] Sosdem. Nuorisoliiton Helsingin osastojen Keskusjärjestön pöytäkirjat syksyllä v. 1917. Työväen Arkisto.
[22*] Väinö Vuorio: Helsingin sosialistinen nuoriso vallankumoustaistelussa 10 vuotta sitten. Kirjoitus Itä ja Länsi lehdessä N:o 13–14. v. 1928. Helsinki v. 1928.