Nestori Parkkari
Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940–1944
1955
Julkaistu: Ensimmäinen painos 1955
Lähde: »Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940–1944». Viides painos. Kansankulttuuri Oy, Helsinki 1962. © Nestori Parkkari
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Syyskuun 13 päivänä 1940 heräsin kello viideltä aamulla kovaan jyskytykseen asunnossani Hakaniementorin varrella. Arvasin heti, että valtiollisen poliisin miehet ovat oven takana. Näitä aamuvierailuja saattoi odottaa kuka hyvänsä työväenliikkeeseen tai sodanvastustajain toimintaan osallistunut, sillä valtiollinen poliisi — eli ohrana, kuten sitä nimitettiin — oli huomattavasti voimistanut työtään tuona kohtalokkaana syksynä. Keittiössämme asuvan alivuokralaisen rouva juoksi kamariin kuiskaamaan: »Poliisit ovat oven takana, vaativat avaamaan!» Vilkaisin huonetoveriini Kaarlo Kivilahteen, joka vielä hieroskeli silmiään. Päännyökkäys osoitti, että hänkin oli valmis vastaanottamaan »vierailun». Sanoin rouvalle, että ei hätää, oven saa avata. Heittäydyimme jälleen vuoteillemme.
Neljä miestä syöksyi pistoolit kourassa huoneeseemme. He tuntuivat hieman hämmästyvän, kun olimme yhä vuoteessa, ja minä kysäisin rauhallisesti, mitä asiaa heillä oli ja millä oikeudella he tunkeutuivat yöllä ihmisten asuntoon. Hämmästys vaihtui samassa ohranan tuttuun röyhkeyteen ryhmänjohtajan karjaistessa: »Ylös ja nopeasti, nyt lähdetään valtiolliseen poliisiin. Kyllä te tiedätte, mistä tässä on kysymys!» Kotitarkastus alkoi ohranoiden repiessä peitteet päältämme ja penkoessa huonetta. Vuodevaatteet, kirjahyllyjen ja kaappien sisältö heiteltiin hujan hajan lattialle meidän pukeutuessamme. Löytyi vain tavallisia kirjoja ja henkilökohtaisia papereita, joita otettiin mukaan muodon vuoksi. Ja niin lähdettiin. Portaassa oli vielä parin miehen varmistus kulkiessamme ohranoiden keskellä alas rappuja, samoin pihalla autojen luona.
Heti ensimmäisistä kuulusteluista saattoi päätellä, että kyseessä olivat johonkin yleissuunnitelmaan sisältyvät laajat vangitsemiset. Ilmeisesti minullakin oli edessä pitempiaikainen pidätys. Kuulustelut olivat muodollisia, kyseltiin enimmäkseen vanhoja asioita. Missä olin ollut talvisodan aikana? Mitä olin puhunut talvisodasta ammattiosaston kokouksessa sodan jälkeen? Olinko osallistunut SNSn toimintaan? Suhteellisen vähän he minulta utelivat, kun heti aluksi sanoin, ettei minulla ole pienintäkään velvollisuutta kertoa ohranalaitokselle yksityisiä asioitani. Kolmen päivän kuluttua minut jo siirrettiin Helsingin lääninvankilaan passituksena »pidätetty toistaiseksi turvasäilölain nojalla». Onnellinen sattuma järjesti huonetoverini samaan koppiin, ja yhdessä asuimme koko matkan ajan niin monta kertaa kuin jouduimmekin vankilaa vaihtamaan.
»Läänillä» järjestyivät yhteydet vankien välittäminä. Pian saimme selville, että suuri nuotanveto oli käynnissä kautta maan. Uusia pidätettyjä saapui päivittäin turvasäilöön ilman sen kummempia tutkimuksia ja tuomioita. Talvisodan jälkeinen rauhan ja hieman vapaampien olojen aika oli ohi, sodanvalmistelijain puuhat täydessä käynnissä.
Tiedot kansainvälisestä tilanteesta osoittivat, että suursota oli laajenemassa. Sotaista henkeä ja Neuvostoliiton vastaista mielialaa lietsottiin entistä kiihkeämmin. Arvelimme Suomen vallanpitäjien valmistautuvan julkiseenkin liittoon Hitlerin Saksan kanssa.
Rauhanteon jälkeen saadut viralliset tiedot hallituksemme silloisista salaisista neuvotteluista natsi-Saksan kanssa todistavat, että nämä joukkovangitsemiset olivat osa suunnitelmaa, joka tehtiin Hitlerin esikunnan kanssa Suomen osallistumisesta sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Sopimus allekirjoitettiin 12. 9. 1940 ja muotoiltiin ns. saksalaisten sotilaiden ja sotamateriaalin kauttakulkusopimukseksi. Sen nojalla Saksan armeijan ensimmäiset kuljetuslaivat saapuivat Vaasaan 21. 9., jo kahdeksan päivää vangitsemisemme jälkeen. Puolen vuoden kuluttua oli koko Pohjois-Suomi saksalaisen armeijan miehittämä ja Suomen sotilasjohto alistettu Saksan sotasuunnitelmien ja sodanjohdon alaiseksi.
Takaisin sisällysluetteloon
Olomme Helsingin lääninvankilassa ei tullut pitkäaikaiseksi. Kopit alkoivat täyttyä, ja meidät oli siirrettävä muualle. Seuraava etappi oli Vaasan lääninvankila, jonne keskitettiin poliittisista syistä pidätettyjä eri puolilta maata. Ilmeisesti arveltiin, että siellä saksalaisten sotavoimien varjossa nämä eri mieltä olevat voidaan parhaiten pitää kurissa.
Ankaran eristyksen, huonon ruoan ja ohranakuulustelujen voimalla yritettiin saada moraalinen yliote vangeista, jotka ilmaisivat yhä sisukkaasti vastalauseensa terroria vastaan ja vaativat oikeuksiaan. Ohranan ja hallituspiirien yllytys johti vankien pahoinpitelyihin jo »turvasäilömme» alkuvaiheessa. Ensimmäinen suoranainen murha tehtiin Vaasan lääninvankilassa tammikuussa 1941, jolloin Porista kotoisin oleva turvasäilöläinen Eino Laine jätettiin moneksi päiväksi ilman lääkärin apua tuskallisessa umpisuolentulehduksessa. Umpisuolen lopulta puhjettua häntä lähdettiin viemään Seinäjoelle, vaikka Vaasassa oli sairaaloita aivan vieressä. Seinäjoelle saavuttuaan hän kuoli. Tapaus oli kuohuttava esimerkki siitä, mikä meitä odotti, ja osoitus taantumuspiirien raivosta niitä kohtaan, jotka olivat uskaltaneet nostaa äänensä rauhan puolesta ja saksalaissuuntausta vastaan. Vangit kuten omaisetkin tekivät ohranan ja vankilaviranomaisten mielivallan johdosta lukuisia valituksia eduskunnan oikeusasiamiehelle ja muille ylemmille viranomaisille. Nämä olivat siis täysin tietoisia tapahtumista ja hyväksyivät ne. Eduskunnan oikeusasiamies vastasi valitukseeni seuraavasti:
Eduskunnan oikeusasiamiehen päätös Vaasan lääninvankilassa turvasäilössä pidettävän Nestori Edvard Parkkarin alempana mainitun kirjoituksen johdosta.
Minulle osoittamassaan kirjoituksessa Nestori Edvard Parkkari on esiintuonut, että hänet oli valtiollisen poliisin toimesta pidätetty Helsingin kaupungissa 13 päivänä viime syyskuuta ja sen jälkeen siirretty ensin Helsingin lääninvankilaan ja myöhemmin Vaasan lääninvankilaan turvasäilöön. Kun Parkkari ei mielestään ollut tehnyt mitään lainvastaista ja katsoi turvasäilössä pitämisensä johtuvan valtiollisen poliisin harjoittamasta mielivallasta, on hän pyytänyt toimenpidettäni päästäkseen mitä pikimmin vapauteen. Lisäksi Parkkari on esiintuonut, että turvasäilössä olevien ruoka-annoksia on Vaasan lääninvankilassa siinä määrin supistettu, ettei niillä enää voi tulla toimeen, että heitä aiheettomasti pidetään toisistaan eristettyinä ja että heidän oikeuttaan tavata sukulaisiaan ja tuttaviaan on liiaksi rajoitettu. Tämän vuoksi Parkkari on pyytänyt toimenpiteitäni näiden epäkohtien poistamiseksi.
Vankilan nimiluettelon otteen mukaan Parkkari on pidätetty henkilökohtaisen vapauden rajoittamisesta 30 päivänä marraskuuta 1939 annetun asetuksen nojalla.
Kantelun johdosta on hankittu Vaasan lääninvankilan johtokunnan ja vankeinhoitoviraston lausunnot. Vankeinhoitovirasto on yhtynyt vankilan johtokunnan lausuntoon, jonka mukaan Parkkari on saanut ne etuudet, mitkä niin sanotuille valtiollisille tutkintovangeille on annettava.
Tämän asian olen tutkinut, mutta koska ei ole käynyt todennäköiseksi, että viranomaiset olisivat asiassa lainvastaisesti menetelleet, katson, ettei Nestori Edvard Parkkarin kirjoitus aiheuta enempiä toimenpiteitä puoleltani.
Helsingissä helmikuun 21 päivänä 1941.
Esko Hakkila Eduskunnan oikeusasiamies (leima)
N:o 174
Olavi Salervo
Vaasan lääninvankila täyttyi pian uusista turvasäilöläisistä, ja niin meidän vanhempien asukkaiden oli lähdettävä 23. 3. Oulun lääninvankilaan, jossa olimme seuraavat kolme kuukautta. Tiedot, jotka eristyksestä huolimatta saapuivat vankilaan vapaudessa olevilta tovereilta, osoittivat sodan aloittamishetken lähestyvän. Meille tuli harvinainen tilaisuus todeta tämä myös erään sellin katonrajassa olevasta ikkunasta, josta näkyi osa rautatietä talojen välistä. Junat kuljettivat joka yö saksalaisia sotilaita ja sota-aseistusta. Sellissä asuva porilainen Juho Mäkelä saattoi valoisimpina öinä laskea tykkien ja tankkien lukumääränkin. Tiedot levisivät seuraavana päivänä nopeasti koko vankilaan seinäsähkötyksen avulla.
Kun meidät jälleen 18. 6. 1941 kuormattiin vankivaunuihin, emme vielä aavistaneet, että Hitlerin armeijat hyökkäävät jo viikon kuluessa Neuvostoliiton alueelle Suomi pohjoisena liittolaisenaan — kuten Hitler julisti puheessaan sodan alkamispäivänä. Vankivaunun maalattujen ikkunoiden rakosistakin näki, että rautateillä oli käynnissä täysi liikekannallepano ja runsaasti sotilaskuljetuksia. Vettä pyytäessämme vartija tiuskaisi koppiimme: »Vai teille perkeleille vettä! Jos vielä inisette, niin tuolla radalla on miehiä, jotka antavat teille napin ottaanne.»
Takaisin sisällysluetteloon
Köyliön keskitysleiri, joka keväällä 1941 kiireesti muodostettiin entisestä siirtovankilasta, sijaitsi suoalueella. Piikkilanka-aitauksineen ja lautaparakkeineen se oli tyypillinen sotapolitiikan tuote, johon esikuva oli saatu natsi-Saksasta. Sinne oli jo elokuuhun 1941 mennessä kuljetettu yli 450 turvasäilöläistä. Tällaisia leirejä perustettiin eri puolille maata ja niiden asukasluku kasvoi sitä mukaa kuin sota jatkui. Ruoka oli leireillä vielä huonompaa kuin lääninvankiloissa. Tosin turvasäilöläiset saivat ottaa vastaan ostamalla tai omaisten tuomana sen ruokamäärän, mikä puuttui korttiannoksiin verraten, mutta kaikilla ei ollut rahaa tai omaisia. Asuntoparakit olivat kylmiä ja vuotavia. Niihin ahdettiin 6,5 × 6 × 3,5 metrin alalle noin 20 henkilöä. Sänkyjä ei ollut, patjojakin riitti vain osalle. Patjat levitettiin yöksi lattialle yhteispetiksi. Peitteitä ei ollut, lakanoista puhumattakaan.
Olimme olleet leirillä muutaman päivän, kun sota alkoi saksalaisten joukkojen hyökätessä yli Neuvostoliiton rajan 22. 6. 1941. Saimme tiedon siitä vielä samana päivänä tapaajilta, jotka olivat kuulleet uutisen matkallaan leirille.
Toteuttaakseen häiritsemättä suunnitelmiaan sodanvalmistelijat olivat teljenneet Köyliöön huomattavan osan vasemmistolaisen työväenliikkeen ja rauhanpuolustajain johtavia henkilöitä, aluksi etupäässä kommunisteja, myöhemmin yhä enemmän muitakin. Tarkoituksena oli rauhanliikkeen nujertaminen ja kansan äänen tukahduttaminen. Kun aktiiviset sodanvastustajat oli väkivalloin vaiennettu sotapoliitikot julistivat häikäilemättä, että Suomen kansa lähtee »yksimielisenä perivihollistaan vastaan». Mannerheim määritteli päiväkäskyllään 10. 7. 1941 tavoitteen jonka kuviteltiin toteutuvan Saksan fasismin avulla:
»Vapaussodassa vuonna 1918 lausuin, etten tulisi panemaan miekkaani tuppeen ennenkuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat — Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikkyivät edessämme.»
Tilanne oli vakava, kansaamme uhkasi suuri vaara. Se velvoitti meitä jatkamaan työtämme näissäkin oloissa mahdollisuuksiemme mukaan. Käsitimme, ettei rauhan voimien toiminta nyt saisi herpaantua.
Köyliön vaihe jäi monelle vain kahden ja puolen kuukauden pituiseksi. Mutta silti tästä ajasta tuli pidätetyille koulu, jolla oli suuri merkitys koko sota-ajan kestäneissä vaikeuksissa.
Jo lääninvankilassa oli muodostettu puoluejärjestö johtamaan pidätettyjen toimintaa sekä hoitamaan yhteyksiä omaisiin ja muurien ulkopuolella oleviin tovereihin. Köyliössä se rakentui nopeasti melko täydelliseksi. Useimmat meistä olivat jo aikaisemmin poliittisina vankeina kärsineet tuomioita Tammisaaren pakkotyölaitoksessa ja tiesivät, että vain hyvä puoluejärjestö, peloton taistelu vankilan johdon mielivaltaa vastaan ja hyvän yhteishengen säilyttäminen antavat voimaa kestää vuosien vankilapiinan ja selviytyä vaikeuksista.
Vaikka suurin osa vankijoukkoamme kuului puoluejärjestöön, sen toiminta oli täysin salaista. Yhteydet ja tehtävät hoidettiin miehestä mieheen ja jokainen tajusi kurinalaisuuden välttämättömyyden. Varsinkin tietoisimmllla ja vanhimmilta puolueen jäsenillä alkoi olla runsaasti tehtäviä. Monipuolinen opiskelu pantiin käyntiin muodostamalla opintoryhmiä kunkin tuvan kokeneimpien tovereiden toimiessa ohjaajina ja alustajina. Järjestettiin yhteydet ulkomaailmaan, kriminaalivankiryhmään ja heinäkuussa leirille tuotuihin neuvostoliittolaisiin sotavankeihin.
Kun vankilan johdon asenne sodan alettua entisestäänkin jyrkkeni meihin nähden, uhkailut lisääntyivät ja epätietoisuus sodan kulusta ja omasta kohtalostamme kasvoi, valmistauduimme puolustamaan itseämme mahdollisia väkivaltatoimenpiteitä vastaan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Niinpä pitkän aikaa ennen leiriltä siirtoamme kussakin parakissa valvoi mies hälyytysvalmiina siltä varalta, että jotain yllättävää sattuisi.
Poliittisen tilanteen kehitystä ja sotatapahtumia seurasimme tarkasti ja pian meille alkoi selvitä, että sota tulee kestämään kauan. Oli varauduttava sitkeään työhön luottamuksen ja taisteluhengen säilyttämiseksi.
Takaisin sisällysluetteloon
Saksan kuten Suomenkin armeijat etenivät Neuvostoliiton alueilla, sotapoliitikkojen ja heidän apuriensa röyhkeys kasvoi. Sodanvastustajia pidätettiin jatkuvasti pitkin kesää ja laajoilla vangitsemisilla jo ennen sotaa oli puolueen toimintakin tyrehdytetty melko vähiin. Mutta taantumusporvariston mielessä kyti jälleen, kuten vuonna 1918, työväenliikkeen täydellinen tuhoaminen. Oli raivattava tieltä kommunistisen puolueen ja rauhanliikkeen etujoukko, joka nyt oli kerätty keskitysleireihin. Väinö Tanner esitti tämän ohjelman julkisessa puheessaan 31. 7. 1941 Tampereella ja lausui:
»Työväenluokan tärkeä tehtävä on nyt hävittää kommunistit ja 'kuutosten ryhmä'. Ne on murskattava. Kaikesta täytyy maksaa elämässään, samoin kansojen elämässä. Meidän on maksettava vapaudestamme verellä, mutta jos sillä voidaan turvata kansallemme ja lapsillemme parempi tulevaisuus, niin ei hinta ole liian suuri ...»
Kun näin oli saatu työväenliikkeen nimissä esiintyvän sosialidemokraattisen puolueen johdonkin valtakirja, tapahtui leirimme elämässä yllättävä käänne. Meistä rauhanpuolustajista oli päätetty tehdä sotilaita, meidät aiottiin lähettää rintamalle Neuvostoliittoa vastaan! Siinäpä pirullinen juoni, jolla sodan vastustajista helposti selviydyttäisiin »laillisella» tavalla. Keino oli paljon »hienompi» kuin Hitlerin pahennusta herättävät kaasu-uunit.
Elokuun loppupäivinä suoritettiin leirin kansliarakennuksessa jonkinlainen lääkärintarkastus, jota oli tullut pitämään everstin arvoinen sotilashenkilö. Vuonna 1896 tai sen jälkeen syntyneet »tarkastettiin» marssittamalla heidät everstin pöydän ohi. Paria lukuunottamatta kaikki kelpuutettiin, yhteensä 288 miestä, mukana käsi- ja jalkainvalideja, keuhkovikaisia jne. Leirille jäi vielä 170 miestä. Tarkastus sujui nopeasti, ja jo syyskuun 1 p:nä kello 18.00 meitä lähdettiin viemään sotilasautoilla sotilasvartijain saattamana Peipohjan asemalle vankilan johtajan ja joidenkin vartijain seuratessa mukana. Ennen lähtöä oli äkkiä muutettava ylle säkissä olleet siviilivaatteet. Kysymyksiimme ei vastattu. Sotilasautoista ja -vartijoista päättelimme, että meitä vietiin armeijan rulliin.
Asemalla meidät suljettiin härkävaunuihin, ja heti aloimme vakavasti pohtia tilannetta. Oli nopeasti saatava tieto siirrosta omaisille ja ratkaistava meitä odottavien tehtävien perussuunta. Vaikka yleensä olimmekin selvillä fasistien menettelytavoista, emme vielä tässä vaiheessa aavistaneet, että nyt meidät aiottiin tuhota. Tämä valkeni meille vasta myöhemmin. Valppaudestamme, keskuudessamme toimivasta puoluejärjestöstä ja tilanteessa tapahtuneista muutoksista johtui, että katala suunnitelma loppujen lopuksi onnistui vain pieneltä osalta. Epäonnistumiseen vaikutti sekin, että hallituksen ohranalaitos ei ollut selvillä kommunistien sitkeydestä ja yhteishengestä. Vallanpitäjät erehtyivät myös kuvitellessaan, miten he nyt saavat kaikki porvarilliset piirit, vieläpä koko tavallisen kansankin mukaansa tuhoamaan rauhanvoimia ja taistelemaan kommunismia vastaan. Toisin kävi. Niinpä sotilasvartiosto, jonka huostaan meidät jätettiin, ei esiintynyt ynseästi meitä kohtaan, vaikka sitäkin oli »valmennettu». Sotilaat päinvastoin osoittivat myötätuntoa, joka ilmeni mm. vartioimismääräyksen höllentämisenä. Sattui seuraavakin tapaus.
Kun meitä kuormattiin härkävaunuihin, ja havaitsimme, että meille nyt tuli ero vankilaviranomaisista, aloimme laulaa Työväen marssia. Vankilan johtaja karjui, että vangeille on pantava kuri vaikka ampumalla. Tähän purkaukseen sotilasvartioston johtaja huomautti läsnäollessamme suorasukaisesti: »Tämän asian kanssa teillä ei ole enää mitään tekemistä.»
Matkallamme, joka päättyi Riihimäen koulutuskeskuksen kasarmeille, saimme vartioinnista huolimatta järjestettyä kirjeet omaisille. Sotilasviranomaiset ja ohranat ällistyivät, kun omaisia Helsingistä ja muualta Suomesta oli pyrkimässä kasarmeille meitä tapaamaan miltei samaan aikaan, kun itse ehdimme perille.
Takaisin sisällysluetteloon
Vaunujemme saapuessa Riihimäen sotilaskasarmien edustalla oli vilkasta liikettä. Vankien vastaanottopuuhissa hääri upseereita ja lauma helsinkiläisiä ohranoita, joukossa kuuluisa »Iso-Mäkeläkin». Innokkaimpana hosui mielenvikaisena pidetty Suomenlinnan kurikomppanian entinen päällikkö kapteeni Kartano, tuttu myös poliittisille vangeille. Lapuan liikkeen vuosina hänet oli komennettu Tammisaaren pakkotyölaitokseen nujertamaan poliittisten vankien syömälakkoa. Kartano ja ohranat vastaanottajina! Se ei ennustanut meille hyvää ja saattoi »armeijan rulliin» joutumisemme merkilliseen valoon.
Kun vangit oli marssitettu vastaanottokomitean eteen kahteen riviin, alkoi Kartano — ilmeisesti ohranassa yleiseen nimiluetteloon tehtyjen merkintöjen mukaan — huudella nimiä, ja aina nimen perään karjaistiin komennus: »Takaisin vaunuun!». Minunkin nimeni oli näiden joukossa ja niin astelin vaunuun, josta olin juuri tullut. Pian meitä kertyi vaunuun 25 miestä. Silloin nimenhuuto loppui ja ovi pamautettiin kiinni. Katselimme hymyillen toisiamme. Olimmehan suurimmaksi osaksi vanhoja tuttuja, muutamaa nuorempaa lukuunottamatta vuosikausia työväenliikkeessä toimineita. Siinä istuivat puoluetyössä tunnetut, jo pitkäaikaiset vankilatoverit Matti Janhunen, veljeni Jaakko, Kauko Heikkilä, Helsingin asuintoverini Kaarlo Kivilahti, Eero Hautojärvi, Toivo Lång, Olavi Pohjola, Eino Pekkarinen, Heikki Ilvesviita, Vilho Sams, Eino Pasuri, Arvi Pekkalin, Erkki Gustafsson, Väinö Sievänen, Einari Tulla, Erkki Lojander, Paavo Tamminen, Onni Harjula, Viljo Tuominen, Harri Vuorinen jne.
Heti tietenkin kysyttiin, mitä pirun juonia tämä taas oli. Pian kuulimme ulkoa huutoja, pääjoukkoa marssitettiin kasarmiin, ja arvasimme, että meidän ryhmämme siis erotettiin siitä — mutta miksi ja minne?
Vaikka meillä ei ollut varmaa tietoa pääjoukonkaan kohtalosta, arvasimme suurin piirtein oikein päätellessämme, että erottelulla pyrittiin neulomaan pois »pahimmat tapaukset» armeijaan yhdistettävästä joukosta. Heti emme voineet keksiä, miksi juuri meidät oli valittu. Myöhemmin arvelimme, että valtiollinen poliisi kuvitteli vielä viime tingassa varmistavansa rintamalle lähetettävien kurinalaisuuden perkaamalla joukosta oman arvionsa mukaan tottuneimpia puoluetyöntekijöitä ja Espanjan kansalaissodassa Francoa vastaan taistelleita rintamamiehiä.
Suomen ohranalaitos oli laajan ja pitkäaikaisen kokemuksensa vuoksi Euroopan »pätevimpiä». Niinpä se määräsi hallituksenkin herroille keinot poliittisia vastustajia käsiteltäessä. Muualla kuin valtiollisen poliisin päämajassa ei voinut syntyä niin pirullista suunnitelmaa kuin tämä, mitä nyt pantiin täytäntöön. Vaikka varmaa on sekin, että ohranalle oli suunnitelman teko annettu ylemmältä poliittiselta taholta.
Pääjoukon kohtaloihin palaan uudelleen myöhemmin. Mutta on syytä jo tässä esittää kasarmilla pidetty alkuseremonia sinne jääneiden kertoman mukaan.
Pääjoukon saavuttua kasarmilla oli järjestetty jonkinlainen »tuliaisruokailu», minkä jälkeen paikalle ilmestyi majuri Pärmi. Hän piti joukolle puheen, mainitsi aluksi Mannerheimin päiväkäskystä, jolla vangit oli vapautettu turvasäilöstä ja siirretty asevelvollisiksi. Juhlapaatosta kuohuvan puheen ydin oli tällainen:
»Ylipäällikkö on antanut nyt teillekin mahdollisuuden osoittaa olevanne osa Suomen kansaa taistelussa ryssää vastaan. Mannerheim antaa jalomielisesti teille anteeksi kaiken entisen ja vapauttaa teidät turvasäilöstä. Teistä muodostetaan nyt armeijan osasto, jonka tehtävät tulevat olemaan sotatoimialueella ja joka tulee olemaan historiallisesti kuuluisa. Sota on oikeastaan jo ratkaistu ja Pietarin kohtalo sinetöity, sen valtaaminen on vain ajan kysymys. Meidän osastomme tuskin kerkiää sen valtaamiseen, mutta silti on jäljellä vielä monia kunniakkaita tehtäviä.»
Majurin esitys loppui otteisiin sotaväen rikoslaista, hän tähdensi erityisesti kuolemanrangaistusta koskevia kohtia.
Puheen alku- ja loppupää eivät olleet oikein sopusoinnussa keskenään, mutta sen poliittinen tarkoituksenmukaisuus oli tarkkaan ajateltu. Hän pyrki mairittelemaan ja pelottelemaan samalla kertaa. Ehkä tämän luultiin tehoavan, koska ryhmät Pärmin pataljoonan komppanioihin muodostettiin siten, että muutaman poliittisen vangin lisäksi kuhunkin sijoitettiin Pelsosta ja muista vankiloista tuotuja kriminaalivankeja. Sotapoliisikoulutuksen saaneista sotilaista tehtiin ryhmänjohtajia. Näille kuten kriminaalivangeillekin selitettiin luottamuksellisesti, että milloin poliittiset vangit vähänkin niskuroivat, heidät saa ampua ilman muuta.
Takaisin sisällysluetteloon
Me kaksikymmentäviisi istuimme härkävaunussa ratapihalla Pärmin pitäessä puhettaan »pataljoonalleen». Pian saapui vankilan auto ja joukkomme lennätettiin vartijoiden saattamana lähellä olevaan Riihimäen keskusvankilaan. Siellä meidät ilman pitempiä puheita ja tavanomaisia vastaanottoseremonioita kuljetettiin rangaistusselliosastolle ja pistettiin koppeihin. Meitä ei viety talon kirjoihin eikä päästetty koko aikana edes kävelylle. Tästä päättelimme, että olemme nyt armeijan kirjoissa ja joudumme vielä »sinne jonnekin». Mutta millä tavalla? Emmehän kuulleet Pärmin puhetta eikä kyselyihimme vastattu. Tulevaisuus tuntui melko epävarmalta. Oli vain odotettava ja oltava valmiina kaiken varalta.
Tilanne muuttui hieman lähipäivinä. Omaisten ankaran painostuksen ansiosta joidenkin toverien vaimot pääsivät vankilaan tapaamaan miehiään. Näillä käynneillä meille selvisi pääryhmän rintamakomennus ja pisaroi tietoja sotatapahtumista. Neuvostoarmeija perääntyi jatkuvasti. Oma kohtalomme oli edelleen epäselvä, sillä selityksiä ei annettu omaisillekaan ja Suur-Suomen valloittajien voimantunto paisui paisumistaan. Vihaa meitä kohtaan lietsottiin yhä, saattoi odottaa minkälaisia väkivallantekoja tahansa.
Istua kökötimme kopeissa viikon. Elokuun 7 p:nä käytäväaukeamalle tuotiin läjä sotilasvarusteita, joista meidät komennettiin valikoimaan sopivat. Ei selityksiä, ei vastauksia kysymyksiimme: miksi, mihin? Vyöt ja kokardit puuttuivat varusteista, ja vartija Huotari leikkasi olkalaput asetakeista. Ilmeisesti emme olleet ainakaan sotilaita, mahdollisesti työpalveluun menossa. Varusteet olivat kehnoja ja kookkaimmille miehille liian pieniä, kaikille ei riittänyt edes täydellistä alusvaatekertaa. Kun omat vaatteet oli pantava säkkiin ja osoitettava lähimmälle omaiselle, tuntui tulevaisuus entistä epävarmemmalta. Ties vaikka meidät viedään jonnekin tuhottavaksi? Sekään ei olisi ollut mahdotonta aikaisempia ohrana- ja vankilakokemuksiamme ajatellen. Nyt oli uhkailtu kahta kauheammin.
Täysin salaa ei poliittisia vankeja voitu kuljettaa rintamalle. Siitä meni jo matkan varrella tietoja omaisille, ja siviilissä käytiin taistelua asemamme selvittämiseksi. Hallitus ja ohrana kieräilivät pyrkien selittämään siirtoamme kuten piru raamattua, sotapropagandan hyväksi. Lännen mielipidettä pyrittiin johtamaan harhaan Ruotsin porvarilehtien uutisilla, että kommunistitkin ovat suurina vapaaehtoisjoukkoina lähteneet rintamalle Neuvostoliittoa vastaan. Tällainen propaganda oli pian lopetettava, sillä puoluejärjestön ja omaisten kautta levisi oikea tieto omassa maassamme, Ruotsissa taas työväenlehdistön välityksellä. Tämän jälkeen hallitus pyrki tarkoin estämään tietojen julkaisemisen kohtalostamme.
Takaisin sisällysluetteloon
Epävarmuus tulevaisuudestamme ei suinkaan hälventynyt, kun helsinkiläinen ohrana »Iso-Mäkelä» saapui komennuskuntansa kanssa varusteidenjakoiltana vankilaan. Meidät marssitettiin pihalla oleviin autoihin. Sitä ennen ohranat suorittivat ruumiintarkastuksen ja tavaroiden katselmuksen, jolloin kynäveitset ja muut teräaseet otettiin pois. Minne olemme matkalla tuon kuuluisan kiduttajan ja aseistetun komennuskunnan kanssa näin myöhään illalla? Tätä pohdimme, kunnes saavuimme Riihimäen asemalle ja meidät sullottiin — ihmeeksemme — tavalliseen matkustajavaunuun, jonka ikkunat oli peitetty. Asemalla näimme vilaukselta pari »pärmiläistä» toveriamme. He vilkuttivat meille lähtiäisiksi. Olipa hyvä, että miehet näkivät lähtömme, sillä muutaman päivän kuluttua heidät jo vietiin Karjalan rintamalle kiväärit aseistuksena, ilman panoksia kylläkin. Meiltä oli varmuuden vuoksi otettu kynäveitsetkin.
Juna lähti liikkeelle. Oltiin menossa itään päin. Seuraavana aamuna saavuimme Lappeenrantaan. Asemalla parveilevia sotilaita kerääntyi nopeasti ympärillemme, kun meitä siirrettiin junasta ratapihalla odottavaan umpivaunuun. Sotilaat utelivat vartijoiltamme, mitä joukkoa siinä viedään. Iso-Mäkelä vastasi: »Ryömäläisiä!»
Meitä oli kuljetettu ilman minkäänlaista syötävää ja juotavaa eikä asemalle saavuttuakaan annettu edes vettä. Minne työntänevät meidät nyt? Näytti kuin matkaa ei heti jatkettaisi. Lopulta löytyi paikallisen ohranan edustaja, ja niin lähdettiin marssimaan kaupungin läpi Lappeenrannan keskusvankilaan, josta oli tehty vallatuilta alueilta raahatun siviiliväen ja sotavankien kokoamiskeskus. Vankila oli kurjassa ja siivottomassa kunnossa. Siellä majaili nyt telkien takana Suomeen väkisin kuljetettuja heimokansojen jäseniä, eestiläisiä ja karjalaisia, naisia, vanhuksia ja lapsia. Samassa »linnassa» oli venäläisiä sotavankeja, useimmat haavoittuneita. Heidän elämänsä näytti vielä kurjemmalta kuin pakolla siirretyn siviiliväestön.
Jouduimme suureen sementtipermantoiseen huoneeseen. Sen lattia ja seinät olivat paksussa liassa, näkyi veritahrojakin. Vaikkei ollut tietoa viipymisestämme täällä, pyysimme heti vettä ja siivousvälineitä, sillä tuntui mahdottomalta istua mihinkään, saati sitten oikaista nukkumaan sellaisille lavereille. Aikansa ihmeteltyään sotilasvartijat antoivat meille vesiämpäreitä ja rättejä. Parissa tunnissa saimme huoneen siedettävään siivoon. Ruokaa oli paljon vaikeampi saada, sillä meitä varten ei ollut ruokamääräystä. Meille annettava muona pitäisi vähentää toisten vankien annoksista. Siitä arvasimme, ettei tähän paikkaan pysähdytä pitemmäksi aikaa. Venäläiset sotavangit, joiden kanssa pääsimme kosketuksiin ikkunan kautta, olivat valmiit antamaan ruokaa pienistäkin annoksistaan. Niinpä vangittu neuvostoarmeijan sotilas tarjosikin meille hymyillen keittoannoksen pihalla olevasta kenttäkeittiöstä. Päästyämme puheisiin sotavankien kanssa he käsittivät nopeasti meidän asemamme. Kansallisvihaa näissä vangeissa ei havainnut, vaikka he itse saivat kokea sitäkin kurjan asemansa lisäksi.
Aterian jälkeen meille ilmoitettiin, että kohta lähdetään. Kun puristimme avonaisten ikkunoitten kautta venäläisten sotavankien käsiä, siinä toivottiin puolin ja toisin, ettei olisi vihaa naapurikansojen välillä.
Takaisin sisällysluetteloon
Iltahämärissä kello 22 meidät istutettiin sotilaskuorma-auton lavalle. Pressu vedettiin yli pään ja matka suunnattiin yötä myöten kohti Viipuria, kuten arvelimme. Iso-Mäkelä asettui taas konepistoolein varustetun ryhmänsä kanssa vartioksi. Tunsimme joukosta mm. Suomen nyrkkeilyliiton mestarin Valle Reskon. Iso-Mäkelä kai yritti pelotella meitä ja rohkaista omiaan, jotka jo vaikuttivat epävarmoilta, koska huusi miehilleen: »Kovat piippuun! Jos joku yrittää karata, niin antakaa paukkua.» Pelottelu oli turhaa. Olimme päättäneet, että nyt menemme perille asti, olipa paikka sotatoimialueella mikä hyvänsä. Se ei voinut olla pahempi kuin ohranan miesten seura. Olimme sopineet yhteistoiminnasta vain siltä varalta, että he ryhtyisivät väkivaltaan.
Salaperäinen automme kulki halki alueiden, joilla taistelut vielä hiljakkoin raivosivat. Neuvostoarmeija oli aloittanut vastikään perääntymisensä Viipurin suunnalla. Pian Viipuri sukeltautui pimeästä, kaupungin entiset asukkaat Erkki Lojander ja Erkki Gustafsson totesivat sen jo etukäteen. Usealle muullekin Viipuri oli tuttu kotipaikkana tai aikaisempien käyntien perusteella. Yön hämärässä kaupunki näytti todella taistelukentältä, jonka yli sota juuri oli vyörynyt. Talot olivat rikki tai raunioina. Raitiovaunujen sähköjohdot ja puhelinlangat roikkuivat hujan hajan. Liikkuminen oli vaikeaa, vaikka katuja oli jo osittain raivattu. Siviiliväkeä ei näkynyt, ainoastaan sotilasvartioita. Kun automme oli huollettu, matka jatkui Kannakselle päin.
Heti Viipurin ympärillä alkoi näkyä suurten taistelujen jälkiä. Tien molemmin puolin oli kaikennäköistä sotakalustoa — tankkeja, autoja ym. — romuna ja palaneena. Keskustelu ja vilkuilu lavalta oli kielletty, mutta siltä kohdin kuri höltyi pian, vartijammekin tuntuivat konepistooleistaan huolimatta kuin pelon valtaan jähmettyneiltä ajettaessa yön pimeydessä tällä kaamean hiljaisella seudulla. Komensihan Iso-Mäkelä poistamaan varmistimet aseista Viipurista rintamalle päin lähdettäessä. Mutta miehistä näki, että he ovat rohkeita vain kopissa olevan vangin edessä. Istuminen samalla autonlavalla kommunistien kanssa rintaman läheisellä autiolla metsätiellä näytti jo tekevän heikkoa. »Maisemat» kävivät yhä kaameammiksi. Laajoilla alueilla oli tykkitulen polttamia metsiä, suuria ja pieniä kranaattikuoppia ja käryäviä raunioita. Silloin tällöin näkyi tien vieressä venäläisten sotilaiden ruumiita, joita ei viitsitty korjata pois. Näkyi hevosenraatoja, rikkiammuttuja hakaristein ja neuvostotähdinkin merkittyjä panssareita. Koiviston suunnalta alkoi kuulua ankaraa jyskettä, tykistötulen kajo välähteli taivaanrannalla. Siellä taisteltiin vielä, neuvostoarmeijan perääntyminen Kannaksella Valkjärven linjoille tapahtui toisilla lohkoilla vasta nyt. Lähestyessämme rintamaa, joka tällä lohkolla oli jo vanhoilla linjoilla, metsistä kuului tämän tästä laukauksia. Perillä meille selitettiin, että siellä käytiin yhä taisteluja venäläisten jälkijoukkojen ja harhautuneiden sotilaiden kanssa.
Aamun valjetessa automme pysäytettiin metsätaipaleella. Iso-Mäkelä viittasi metsään sanoen ivallisesti: »Tuolla on tavaritseja!». Noin 25 metrin päässä näimme joukon ammuttuja venäläisiä ja kaksi elossa olevaa kaivamassa hautaa tovereilleen. Olimme jo lähellä rintamajoukkojen alueita. Iso-Mäkeläkin halusi osoittaa rohkeuttaan ylvästellen, että »näin täällä pannaan multaa suun päälle». Perillä kuulimme, että tuntia ennen tuloamme paikalla ammuttiin kuusi vankia, jotka kansainvälisiin vankisopimuksiin vedoten olivat kieltäytyneet työskentelemästä sotatoimialueella isänmaataan vastaan. Pian saimme nähdä, että vankien teloitukset olivat täällä jokapäiväisiä ilmiöitä ja että venäläisiä vankeja pakotettiin kaikkiin mahdollisiin töihin aina miinakenttien puhdistusta myöten.
Takaisin sisällysluetteloon
Kivennavan seutua lähestyttäessä saattajillemme tuli hätä päästä meistä eroon. He tarjosivat meitä heti ensimmäiselle työvelvolliskomppanialle, joka vastaan osui. Siihen meitä ei otettu. Kun saattajiemme ja päällystön kesken oli asiaa aikansa setvitty ja soitettu seuraavaan yksikköön, ajettiin taas eteenpäin rintamaa kohden. Aamulla 10. 9. kello 9 lähestyttiin Puhtulan kylää, jossa vartiomiehet olivat meitä vastassa. Täällä Iso-Mäkelän rohkeus joutui kovalle koetukselle: tien sivussa oli venäläisiä maamiinoja, jotka juuri oli kaivettu esiin tien seutuvilta. Vartioryhmän miehet kertoivat, että aivan äsken oli tavattu lähimetsässä puna-armeijalaisiakin. Nähtyään miinat ja kuultuaan aseistetuista vihollisista ohranat eivät suostuneet enää liikkumaan tuumaakaan eteenpäin. Meidät komennettiin alas autosta ja ohranat päättivät palata siitä paikasta takaisin, vaikka heidän oli määrä toimittaa meidät joukko-osastoon saakka.
Luovuttaessaan meidät vartioryhmää johtavalle vääpelille ja vartiomiehille, jotka katselivat ihmeissään näin kummallista rintamalle tuloa, Iso-Mäkelä karjaisi viimeiset ohjeensa:
»Kuulat piippuun, eikä sitten väliä, vaikkei näistä kukaan palaa takaisin!»
Uudet vartijamme näyttivät pitävän uhkausta vain sotatoimiin kuuluvana kielenkäyttönä. Vartijat osoittautuivat työvelvollisiksi. Monikaan heistä ei ajatellut asioita poliittisesti eikä heti älynnyt, mistä oli kysymys. Yleensä tällaiset työmuodostelmat oli koottu yli-ikäisistä, invalideista tai kansalaisluottamusta vailla olevista entisistä kriminaalivangeista. Katselimme ihmeissämme paljain jaloin kulkevaa vartiomiestä edellämme. Tylsä ilme kasvoillaan hän retuutti kivääriä hihnasta olalla, kengät vasemmassa kädessä ja housuntakamukset riekaleina. Muutaman metrin marssittuamme mies käänsi päätään ja kysäisi:
»Onkos pojilla viinaa?»
Sanoimme tulevamme suoraan vankilasta, ei ollut siis viinaa eikä muutakaan. Vastaukseksi kohosi sydämen pohjasta huokaus:
»Voi jumalauta, ei täällä muuten pärjää pirukaan!»
Kolmisen kilometrin marssilla meille alkoi selvitä, että olimme menossa työpataljoonaan työvelvollisiksi. Tasan kello 10 saavuimme yksikön 2177 metsässä olevaan leiriin. Venäläisiltä jäänyt 10 miehen teltta odotti meitä hieman syrjässä toisista teltoista. Suuret eivät olleet tilat Köyliön lautaparakeissa, mutta täällä ne näyttivät vielä pienemmiltä. 25 miestä ei mahtunut tuohon telttaan makaamaan muuten kuin limittäin, kuin silakat suolapytyssä.
Takaisin sisällysluetteloon
Ennen yksikköön tuloamme komppanian johto oli antanut meistä selostuksen työvelvollisille ja keittiölotille. Lyhyesti sanoen nyt saapuvat »ryömäläiset» olivat »ryssän kätyreitä», »isänmaanpettureita», »suuria roistoja», »syfiliksen saastuttamia», he eivät halua tehdä työtä ja tuskin osaavatkaan, joten heihin pitää suhtautua sen mukaisesti. Pelottelun vaikutusta näkyi etenkin keittiölotissa, jotka kummeksuen katselivat meitä marssiessamme leirialueelle. Työvelvollisiin esittely ei sanottavammin tehonnut lukuunottamatta vähemmistönä olevaa todellista rikollisjoukkoa sekä silloin vielä suursuomihumalan valtaamaa työnjohto- ja kansliahenkilökuntaa. Tavalliset työvelvolliset olivat itsekin täällä pakosta. Tapasimme heti samana päivänä useita meikäläisiä. Työvelvolliset olivat ymmärtäneet »päiväkäskyn» alunalkaen oikein ja odottivat meitä suurella mielenkiinnolla. Kun jo samana päivänä jouduimme leirillä telttamme ja alueen kunnostustöihin, jokainen näki, että tavallisia ihmisiähän tulokkaat olivat. Vieläpä eräs lotta iltapäivällä sivumennen livautti: »Nehän ovat komeita poikia!» Työvelvolliset tulivat meitä tervehtimään ja järjestivät tupakkaa, jota vailla ryhmämme tupakkamiehet olivat olleet ajat päivät. Tulopäivänä saatiin myös yhteys komppaniassa oleviin työväenjärjestöjen jäseniin ja heiltä selostus tilanteesta työkomppaniassa ja sillä rintamalohkolla.
Nopea veljeytyminen ei jäänyt huomaamatta komppanian johdoltakaan. Kun meidät oli suljettu telttaamme kahden automaattikiväärein varustetun työvelvollisen vartioimana, komppania kutsuttiin samana iltana jälleen kokoon ja komppanianpäällikkö Mutanen varoitti ankarasti veneilystä »kommunistiroistojen» kanssa. Kaikki seurustelu ja keskustelu meidän kanssamme kiellettiin rangaistuksen uhalla.
Kun soluttauduimme telttamme havulattialle vartijoiden jäädessä kivääreineen ulkopuolelle, tuntui merkillisen helpottavalta. Teltan ahtaus, komppanian johdon röyhkeys, yöllä odottava kylmyys ynnä muut hankaluudet olivat sittenkin pikkuseikkoja itse tapahtuman rinnalla. Olimme niin lähellä rintamaa, että tavan takaa kuului tykkien jylinää, jopa konekiväärien papatustakin ympäröivistä metsistä.
Meille ei vieläkään ilmoitettu, mikä on tehtävämme ja asemamme. Jonkinlaisia työvelvollisia arvelimme nyt olevamme, vaikka samalla jäimme vangin asemaan. Ihmiset ympärillämme olivat toki enimmäkseen tavallista kansaa. Olo heidän keskuudessaan tuntui turvalliselta — siitäkin huolimatta, että osalla oli propagandan luomia harhakäsityksiä meistä ja sodasta. Meitä nämä ihmiset eivät voineet vihata. Sen havaitsimme jo ensimmäisenä päivänä. Mutta komppanian johdossa oli fasisteja ja komppaniassa muutamia entisiä rikollisia, jotka ehkä tekisivät käskystä mitä vain. Ensitöikseen he riensivät kerskailemaan meille vastatulleille, miten he olivat metsästelleet eksyneitä neuvostosotilaita ja iskeneet näiltä kultahampaat suusta. Suruksemme näimme tällaisten »sankarien» joukossa alaikäisiä koulupoikiakin. AKS:n hengessä suoritettu kasvatus oli villinnyt nuorukaiset riehumaan tuollaisissa selustatehtävissä ja »evakuoimaan» rintama-alueen autiotaloja.
Kun meillä nyt oli yhteys omiin, jotka telttamme ulkopuolella valvoivat puolestamme, päättelimme, että yhteydet aikaa myöten järjestyvät myös omaisiin ja puolueeseen. Jo ensimmäisen päivän aikana kypsyi mielessämme toimintaperiaate, jota sitten noudatimme koko Kannaksen-vaiheemme ajan. Emme toki kuvitelleet, että ohrana oli meidät nyt jättänyt. Varmasti se oli vaanimassa komppanian johdon takana. Päätimme näennäisesti alistua kuriin, tehdä pakon edessä työtä ja välttää avointa yhteenottoa salaamatta silti poliittisia mielipiteitämme ja suhdettamme sotaan. Tärkeintä oli murtaa ympärillemme rakennettu propagandavalheiden muuri. Oli saatava hyvä suhde työvelvollisiin sekä selvyys ympäristöstä ja mahdollisuuksistamme. Ainoastaan siten kykenisimme tilaisuuden tullen jotain tekemään asiamme puolesta. Ja tätä me sodanvastustajina ja kommunisteina pidimme velvollisuutenamme. Sota näytti muodostuvan pitkäaikaiseksi. Ehkäpä rintama tässä pysähtyikin Valkjärven vanhoille betonilinjoille, ja mekin joutuisimme jäämään pitkäksi aikaa näille main.
Takaisin sisällysluetteloon
Seuraavakin päivä meni järjestelytehtävissä leirialueella ja leirin hevossuojan korjauksessa. Illalla meidät kutsuttiin yksitellen pataljoonan komentajan insinööriluutnantti Salosen puhutteluun. Ensin hän muutamalla sanalla selosti velvollisuuksiemme huolto- ja linnoitustöissä, kysyi sitten melko uhkaavassa sävyssä, otammeko vastaan aseen ja lähdemmekö vapaaehtoisina taisteluun »ryssää» vastaan — muuten on edessä kenttäoikeus. Kieltäydyimme joka mies ottamasta asetta, ja niin alkoi rintamapalveluksemme ilman kivääriä.
![[Kapteeni Kartano]](img/kapteeni.jpg)
Meille oli kahden päivän ajan etsitty ryhmänjohtajaa, joka lopulta löytyikin jostain toisesta komppaniasta. Kolmannen päivän aamuna tämä alikersantin natsoilla varustettu sotaherra ilmestyi teltallemme ilmoittaen, että me kuulumme nyt hänen komentoonsa ja että meidän on paras ottaa heti huomioon valtuudet, jotka hänelle on annettu kommunistiroistojen suhteen. Ryhmänjohtaja Kotiranta oli vailla kansalaisluottamusta, monta vuotta linnassa istunut kriminaalirikollinen ja juuri sitä tyyppiä, joka varmasti panisi täytäntöön komppanian johdolta tulevat ohranan käskyt. Arvovaltansa kohottamiseksi hän oli saanut luvan käyttää alikersantin natsoja, jotka oli jo kuronut olkapäilleen. Kotiranta tahtoi heti näyttää mahtiaan ja rupesi komentamaan »asento, luku» jne., kunnes sotkeutui sanatulvaansa ja kuljetti meidät leirialueen lähettyville maantietoihin työvelvollisten ja lottien virnuillessa.
Komppaniassa vartiopalvelusta suorittavat työvelvolliset vartioivat ryhmäämme Kotirannan apuna, toiset vakinaisina, toiset tilapäisesti. Oli suorastaan liikuttavaa katsella, miten muutamat vartijat pyrkivät täyttämään »velvollisuuttaan» ja komppanian johdon määräyksiä. He käsittivät kyllä tehtävänsä kierouden, ja ilmeistä saattoi päätellä, miten vaikeaa homma heille oli. Yleensä ei vartijoista ollut meille suurtakaan kiusaa lukuunottamatta Kotirantaa ja hänen paria uskollista apuriaan, joista »Loksu»-Lindberg oli merkittävin. »Loksu» sai komennuksen tähän tehtävään vasta lokakuussa Heinjoella oltaessa, suosituksina olivat hänelläkin lyhyt äly ja entisen kriminaalivangin paperit.
![[Vartiomies Lindberg]](img/vartiomies.jpg)
Rintamapalveluksemme laatu ja johdon meille laatima »ohjesääntö» alkoi valjeta joukollemme parina ensimmäisenä päivänä joutuessamme tietöihin Kellomäen suunnalle. Kotirannan äkseeraushalu teltoilta lähdettäessä laimeni jo huomattavasti toisena päivänä päällikön tietojen puutteen ja meidän epäsotilaallisuutemme tähden ja ennen kaikkea sen vuoksi, että työvelvollisten ja lottien pilkalliset katseet ja huomautukset kävivät päällikön hermoille. Yksinäisellä tietaipaleella Kotiranta vasta päästi esiintymishalunsa valloilleen. Hän vaati »ehdotonta tottelevaisuutta» ja korosti erikoisesti: pieninkin napina on kapina ja voi merkitä kohtalokkaita seurauksia. Tätä sanoessaan hän heilautti uhkaavasti konepistooliaan. Lisäksi hän julisti, että tupakanpoltto oli ankarasti kielletty, vartijan näköpiiristä ei saanut poistua, ei edes tarpeelleen, vaan sekin oli suoritettava vartijan nähden. Tähän »työnseisaukseen» ei saanut ryhtyä edes apulaisvartijan luvalla, lupa oli saatava itse ryhmänjohtajalta. Tilanne kävi pian liian irvokkaaksi ryhmänjohtajalle, kun kyykkiviä oli liiankin monta yhtaikaa vahdittavana. Kuri höltyi itsestään. Samoin kävi tupakanpolttokiellon.
Kohentaakseen arvovaltaansa Kotiranta komensi meidät muutamana päivänä riviin ja piti oikein puhuttelun, kuten päällikkö ainakin. Paatoksella aloitetun nuhdesaarnan konseptit sekosivat, ja puhe päättyi kerskailuun, että minulla, alikersantti Kotirannalla, on rajaton valta päättää teidän kohtalostanne mieleni mukaan. Minulla on oikeus ampua teistä heti viisi tai kuusi, jos yksikään karkaa, ja minä kyllä panen määräykset täytäntöön, jumalauta...
Takaisin sisällysluetteloon
Majoituksemme Puhtulan metsässä ei kestänyt kauan, jo 23. 9. meidät siirrettiin I työvelvollisuuskomppanian mukana Kellomäelle. Sitä ennen ehdimme olla monella komennuksella, joista alkupäivinä suoritettu neuvostosotilaiden hautausurakka on jäänyt mieleen eräänä järkyttävimpänä rintamamuistona, vaikka myöhemmin näimme raakimusten tehneen pahempaakin jälkeä.
Syysiltana Kotirannan johtama pieni erikoisryhmämme saapui metsäaukeamalle, jossa oli taisteltu neuvostoarmeijan jälkijoukon vähäistä ryhmää vastaan ja tuhottu se miehineen, hevosineen. Ryhmässä oli ollut upseeri ja kolme sotilasta, jotka nyt makasivat selällään maassa kauheasti runneltuina ja »puhdistettuina», mm. saappaat olivat kaikilta poissa. Jonkin matkan päässä lojui kaksi hevosenraatoa, niistä leviävä löyhkä oli tukahduttaa hengityksen. Kun aloimme kaivaa hautoja neuvostosotilaille, näimme, että vainajilta oli sukupuolielimet vedetty ulos ja silvottu, silmät oli puhkottu pistimillä.
Teimme kunnolliset haudat ja laskimme kunkin sotilaan hautaansa, kuten kuuluu. Tähän toimitukseen Kotiranta, joka näytti pitävän silpomista huvittavana ja luonnollisena seikkana, puuttui kiroillen: »Pyöräyttäkää ne perkeleet sinne kuoppaan, ei niitä tarvitse asetella». Teimme työmme välittämättä Kotirannan neuvoista, loimme haudoille kummut ja nostimme sotilaiden lakit merkiksi niiden päälle. Työn päätyttyä jäimme hetkiseksi asentoon kummun viereen. Kotiranta katseli ihmeissään, mutta ei sanonut mitään. Ehkä hänet mykisti alemmuuden tunne, jota hän aina näytti potevan meitä puhutellessaan. Sitä hän ei pystynyt peittämään edes röyhkeydellä. Koko hautauksen ajan Kotirannan päähuomio oli kiintynyt kolonnan kärryihin, joita hän tonki löytääkseen jotakin »evakuoitavaa». Tämän takia ryhmänjohtajamme ei sen pahemmin häirinnyt vainajien hautaanpanoa.
Nyt tiesimme rintaman Kannaksella pysähtyneen vanhoille venäläisille linnoituslinjoille, joille ei näyttänyt olevan menemistä. Harkitsimme mahdollisuutta vapautua pakkotyöstä ja murtautua Viipuriin päin, mutta totesimme sen toivottomaksi. Vaikka olisimme saaneetkin kaapatuksi aseet komppaniasta, niin matka laajemmille miehittämättömille alueille oli liian pitkä. Oli odotettava sodan muuttumista liikkuvammaksi, jolloin pystyisimme toimimaan täällä tai siirtymään muualle. Toisaalta päättelimme, ettei ohranan ohjeiden mukaista suhtautumista meihin jakseta ylläpitää kauan, vain pieni osa komppanian ja pataljoonan johtoa sekä muutamat vartijat näyttivät noudattavan sitä. Suhteemme ja vaikutuksemme työvelvollisiin kävi päivä päivältä paremmaksi, samoin silloin tällöin tapaamiimme rintamasotilaihin, vieläpä paikallisiin asukkaisiinkin, joita hiljalleen alkoi palata entisille asuinsijoilleen. Ajanmittaan meillä oli — huolimatta vartioinnista ja johdon julmista eleistä, pahoinpitelyistä ja kuulusteluista — laajalti kosketusta siviiliväestöön, eri komppanioiden työvelvollisiin ja heidän kauttaan aina Helsinkiin asti.
Takaisin sisällysluetteloon
Meidät siirrettiin autoilla Kellomäelle ja majoitettiin aution huvilan yläkertaan alakerran jäädessä vartiomiehille. Jouduimme tietöihin. Niitä oli tehtävä avoimilla paikoilla neuvostoarmeijan tykistötulen ulottuvilla. Ei ollut oikeutta poistua edes suojaan, milloin naapurin hävittäjäkoneet osuivat kohdalle. Onneksemme neuvostoarmeijan sotatoimet tällä rintamanosalla olivat vähäisiä, tykistöammuntaa ja pommituksia selustaan suoritettiin harvoin. Selustassa käväiseviltä sotilailta sensijaan kuulimme ei kenenkään maan yli suoritetuista uhkarohkeista yöllisistä partioinneista, joita tehtiin puolin ja toisin. Kaapattiin vartiomiehiä tai ampumahaudoissa olevia aseita, jopa sotilaitakin. Jatkuvaa propagandasotaa käytiin rintamalinjan molemmilta puolin kovaäänislaittein, lentolehtisin jne.
Kellomäen elämyksistä jäi mieleen mm. ensimmäisen yön tykistötuli, jonka aikana me rintamaoloihin tottumattomina jo moneen kertaan odotimme koko talon rusahtavan kasaan. Mutta tulta antoikin suomalainen patteristo lähellä majapaikkaamme, ja kun naapuri ei vastannut tuleen, pääsimme pelkällä säikähdyksellä.
Useana syksyisenä Kellomäen yönä istuimme vintin ikkunoiden ääressä katselemassa Kronstadtin ja Leningradin taivaalla räiskyvää »ilotulitusta», joka kaikessa kaameudessaan teki valtavan vaikutuksen. Saksalaiset laivueet Eestistä ja suomalaiset koneet meiltä käsin lensivät Leningradia pommittamaan. Ne saivat vastaansa täydellisen ilmatorjunta-ammusten katoksen, jossa kranaatit räjähtelivät laajalla alueella kolmessa kerroksessa. Tuhansien kranaattien räjähtelyä jatkui toisinaan tuntimäärin. Sitä säesti herkeämätön jylinä Kronstadtin linnoituksista, neuvostolaivastosta ja Leningradista. Monet pommittajat putosivat savuten Suomenlahteen.
Syyskuun 30 päivänä olimme jälleen autoissa matkalla Peroon. Siellä asuimme pienessä mökissä ja jouduimme perunapellolle korjaamaan venäläisiltä jäänyttä satoa sekä auttamaan rautatien rakennusjoukkoa, joka »entisöi» neuvostoarmeijan perääntyessään hajottamaa Kannaksen rautatietä.
Vuoden 1941 aikana ehdimme olla vielä Heinjoella (7. 10. – 18. 10.) ja Hartosissa (19. 10. – 17. 11.). Jalkalan vaihe (18. 11. – 8. 2. -42) ulottui jo uuden vuoden puolelle. Riihisyrjään meidät siirrettiin 9. 2. ja sieltä Kannaksen-matkamme viimeiseen paikkaan Metsäkylään 26. 8. -42.
Takaisin sisällysluetteloon
Ilmat alkoivat kylmetä, ja muutto lokakuun alkupuolella Peron mökkiasunnosta Heinjoen metsään ei ollenkaan lisännyt lämmintä. Majoitus järjestettiin kolmeen pieneen englantilaiseen kangastelttaan ja kun meillä yhä oli samat sopimattomat ja vaillinaiset Riihimäellä saadut varusteet, vilu alkoi ravistella niin yöllä kuin päivälläkin. Meidät määrättiin rata- ja tietöihin, työkaluina rautakanget, hakut ja lapiot. Käsineiden ja muittenkin talvivarusteiden puuttuessa meitä odotti varma paleltumisvaara, ellei parannusta saataisi aikaan.
Mutta eipä hätää, meille ilmoitettiin muutamia päiviä Heinjoelle tulomme jälkeen, että pidettäisiin oikein »armeijakunnan varustarkastus», sen suorittaisi asiaankuuluva komitea.
Komitea tulikin ja asettui metsän reunassa olevan talon alakertaan, jonne meidät yksitellen käskettiin kaikkine varusteinemme. Tarkastuksen johtajana heilui pataljoonamme päällikkö insinööriluutnantti Salonen, joka oli käkenä päissään johtaessaan seisaaltaan kuulustelua ja haukkumista. Kolme upseerinpuvussa olevaa ohranaa ei päässyt ihan niin huojumaan, sillä he istuivat nojatuoleissa ja sekaantuivat keskusteluun kiroillen ja rähisten. Kyselyihimme paremmista varusteista, käsineistä jne. tulvi vastaukseksi uhkailuja ja pirullisia huomautuksia, kuten »ei sitä käsineitä tarvitse, kun tekee työtä sen verran, että veri kiertää». Hirtehishumoristiselta vaikutti Eero Hautojärven tarkastus. Hänellä oli niin pieni takki, että se jäi edestä auki noin 10 senttiä, mutta herrat sanoivat irvistellen: »Ei tartte uutta takkia, narulla vain kiinni niinkuin kureliivi, siitä se työnteossa hyvin ilma vaihtuu».
Arvasimme etukäteen, että tuolta komitealta ei apua heru, ja ensimmäisten käytyä haukuttavina tiesimme senkin, että tämä oli ohranan vierailu. Haluttiin tutustua mielialoihimme ja muistuttaa kuolevaisuudestamme. Olimme jo oppineet ottamaan tilanteita vastaan »lungisti», kuten Samsin Vilho tapasi sanoa. Niinpä tästäkin varustarkastuksesta on jäänyt mieleen eräs sotilaallisluontoinen välikohtaus.
Ryhmämme suuri humoristi ja monivuotinen teatterimies Vilho Sams, jolla oli vitsikkäitä otteita vakavissakin tilanteissa, sattui menemään sisään juuri, kun luutnantti Salonen tahtoi osoittaa, että kuri ja sotilasmieli sentään vallitsi hänen pataljoonansa komppanioissa. Samsin astuessa huoneeseen luutnantti Salonen pysyi tuskin jaloillaan, mutta odotti Samsin asentoa ja ilmoitusta. Hän ällistyi, kun tämä tarttui sotilaslakkiinsa lipasta ja heilautti sitä siviilin tapaan sanoen laupiaalla äänellä: »Hyvää päivää!» Salosen silmät olivat pullistua päästä, kun hän karjaisi: »Mitä te teette!» Aivan kuin muusta ei olisi voinut olla kysymyskään, Samsilta tuli viaton vastaus: »Minä teen lapiotöitä». Kohtaus päättyi lyhyeen luutnantin tiuskaistessa: »Ulos, senkin idiootti!» Näin Sams selviytyi kunnon sotamies Svejkin tavoin — kaikkein vähimmällä koko tarkastuksesta. Iloa riitti pitkäksi aikaa, kun Sams tunnetulla taidollaan näytteli meille kohtauksen yhä uudestaan.
Kun varustarkastus ei tuottanut ohranoille tulosta, koska me palautimme keskustelun aina vaatteisiin, kenkiin ja käsineihin, lopetettiin tarkastus iltapäivällä. Ohranavierailu ei päättynyt vielä tähän. Illalla pimeän tullen herrat saapuivat teltoillemme keskustelemaan. He tarjosivat meille uudelleen aseita »ryssää» vastaan, mutta kieltäydyttyämme jälleen he lähtivät tiehensä kiroillen mennessään: »Ei vät ne perkeleet ole vielä yhtään muuttuneet!»
Takaisin sisällysluetteloon
Käsitystämme, että rintamakomennuksen tarkoituksena oli joukkomme tuhoaminen, vahvisti salakähmäisyys, millä ryhmäämme ja asioitamme hoidettiin. Riihimäeltä siirtomme jälkeen omaiset alkoivat vainosta huolimatta vaatia selvyyttä olinpaikastamme ja siitä, mitä meille oli tapahtunut, mutta heille ei annettu kertaakaan kunnollista selvitystä. Kun meidän kuitenkin piti olla armeijan kirjoissa, painostivat omaiset sotilasvirastoja, jotka olivat ihmeissään, että poliittisia vankeja muka olisi armeijassa. Yhteytemme Kannakselta järjestyivät omia teitämme, jokunen ohranan luvalla lähetetty kirjeenpalanenkin saapui omaisille yksiköstä 2177. Näin pataljoonankomentaja Salonenkin alkoi joutua omaisten pommituksen kohteeksi. Omaiset vaativat myös armeijan kirjoissa olevien miestensä sotakuukausipalkkaa ja perheavustuksia. Tästä muodostui vaikea pulma Saloselle ja ohranalle. Rintamatilanne Kannaksella oli käynyt niin hiljaiseksi, että näytti perin vaikealta kuljettaa meitä vaaranpaikoille tai taistelualueille, koska emme ottaneet asetta. Ja muutenkin kävi mahdottomaksi piilotella meitä pitempään. Oli siis pakko ryhtyä virallistamaan asemaamme. Monien vaatimuksien jälkeen omaiset saivat lopulta yksiköstämme tällaisen paperin:
Lt. Rak. P. HK-A
K.D. ../..41
13. 10. -41
Poliittinen vanki Hautojärvi Eero on työssä yksikön 2177:n työmaalla, jonka hänen perheelleen mahdollisesti annettavaa köyhäinapua varten todistan.
2177:n komentaja
Ins. luutnantti: Väinö J. Salonen
(Leima: Puolustusvoimat 2177.)
Paperi ei tietenkään tyydyttänyt hallintoviranomaisia, jotka yhä jankkasivat omaisille, että meidän armeijassamme ei ole poliittisia vankeja. Omaiset aloittivat uuden rynnäkön Salosta vastaan. Joulukuussa se johti seuraavanlaiseen paperiin:
Todistan, että turvasäilöläinen Pasuri, Eino on 1. 9. 1941 siirretty Köyliön varavankilasta 2177:n työmaalle, jossa saa palkkaa 12 mk päivältä sekä vapaan muonan, majoituksen ja sotilasvarusteet.
4. 12. 1941.
2177:n komentaja
Ins. kapt. Väinö J. Salonen
(Leima: Puolustusvoimat 2177.)
Komentaja Salosella, josta tällä välin oli tullut kapteeni, oli epäonnea. Varmaan hänestä alkoi tuntua kiusalliselta ohranan antama tehtävä, kun tämäkään paperi ei tyydyttänyt virastoja saati sitten omaisia. Lopulta oli lähetettävä kolmas paperi, johon meille oli jo keksitty virallinen nimitys — II lk. työvelvollinen. Tuollaisen nimikkeen taakse saattoi kätkeä tosiasian, että armeijassamme oli poliittisia pidätettyjä pakkotöissä. Omaisten ja vapaudessa olevien toverien toiminta puolestamme oli johtanut tulokseen: olimme jo kirjoissa, ja vangittujen vaimot alkoivat saada sotakuukausipalkkaa kuten muidenkin työpataljoonissa palvelevien vaimot.
Takaisin sisällysluetteloon
Todistustaistelun aikana ohranalaitos ei luopunut aikeestaan tuhota meidät. Sitä osoittaa miinakenttäkomennus, jolle kuusi toveriamme joutui 1. 11. -41, siis ennen joulukuun turvasäilötodistuksen antamista. Ryhmänjohtaja Kotiranta saapui puolenpäivän aikaan teltoillemme Hartosin kylän majoituspaikassa ja komensi riviin pienelle lappuselle kirjoitetun luettelon mukaan seuraavat ryhmämme jäsenet: Eino Pasurin, Jaakko Parkkarin, Paavo Tammisen, Vilho Samsin, Arvi Pekkalinin ja Einari Tullan. Kotiranta kuljetti ryhmän kanttiinin edessä olevan kuorma-auton luo ja komensi nousemaan autoon. Paikalla oli komppanianpäällikkö luutnantti Mutanen ja tuntematon sotilashenkilö. Tovereitamme kummastutti, ettei ainoatakaan vartijaa tullut autoon kuten tavallisesti ja että lähtöä seuraavat Mutanen ja tuntematon sotilashenkilö kuiskailivat ja naurahtelivat ivallisesti. Jotain poikkeuksellista oli tekeillä, kun työkalujakaan ei otettu mukaan ja miehet luovutettiin ilman muuta vieraaseen autoon, jossa oli sotilaskuljettaja. Kaikkien mukanaolleiden todistuksen mukaisesti ryhmä koki seuraavan järkyttävän ja paljastavan seikkailun.
Lähdettiin ajamaan ilman selityksiä. Miesten ryhtyessä puhumaan asiasta autossa kiintyi kuljettajan huomio keskusteluun, ja hän kysyi ihmeissään, kuinka he suomea puhuivat. Selitettyään olevansa suomalaisia työvelvollisia yksiköstä 2177 miehet kysyivät puolestaan, mihin oltiin menossa. Sotilas näytti olevan perin ihmeissään ja sanoi, ettei tiennyt minne mentiin, mutta päivitteli kuitenkin: »Sehän merkillistä, ryssiähän sieltä piti lähettää.»
Etulinjoille päin oltiin menossa, sinne oli matkaa 8–9 km. Kun oli ajettu noin viisi kilometriä, auto poikkesi taloon, jonne oli majoitettu miehistöä ja aliupseereita suunnilleen ryhmän verran. Toverimme ryhtyivät heti puheisiin sotilaiden kanssa, jotka keskustelun aikana tuntuivat hyvin pidättyviltä, jopa masentuneilta. He kyselivät kuitenkin tarkoin, mistä tulokkaat olivat kotoisin, halusivatpa kuulla yksityiskohtia kotiseuduiltakin, koska näyttivät epäilevän heidän suomalaisuuttaan. Pian noustiin uudestaan autoon ja samalla annettiin jokaiselle metrin mittainen keppi, jonka toiseen päähän oli sidottu rautalangalla pistin. Tästä saattoi jo päätellä, että heitä todellakin aiottiin käyttää miinaharavina. Pian asia selvisikin. Noin kolmen kilometrin päässä auto pysähtyi lähelle etulinjan korsuja. Korsuista nousseet miehet katselivat kummissaan tätä erikoiskomennuskuntaa, joka puhui suomea ja oli tuolla tavoin aseistettu. Hetken kuluttua saapui paikalle tukikohdan päällikkö, luutnantin arvonmerkeillä varustettu upseeri, jonka nimeksi myöhemmin on mainittu Aalto. Hän ilmoitti tulleensa sen vuoksi, että oli autonkuljettajalta kuullut miesten puhuvan suomea. Luutnantti aloitti keskustelun, kyseli mistä miehet olivat kotoisin ja miten oli mahdollista, että armeijan kirjoissa on poliittisia vankeja, tokaisten lopulta: »Miksi helvetissä teidät on tänne lähetetty!» Hän oli erikoisesti kiinnostunut kyselemään Jaakko Parkkarilta Vaasan asioita, koska oli itsekin ollut siellä aikaisemmin.
Tehtiin nuotio, ja toverimme lämmittelivät yhdessä sotilaiden ja luutnantin kanssa. Vaikka sotilaiden poliittiset mielipiteet eivät tulleetkaan keskustelussa ilmi, havaitsi selvästi, että useimmat todelliset rintamamiehet olivat aivan eri maata kuin ohranat ja selustasankarit. Toverimme sanoivat suoraan, mistä syystä ovat vangin asemassa, mutta eivät silti saaneet osakseen ynseyttä. Luutnantti, joka oli päässyt varmuuteen keitä miehet olivat, nousi nuotiolta ja sanoi:
»Ei, perkele vie, minä en ainakaan lähetä teitä tuonne miinakentälle, kun kerran olette suomalaisia. Tarkoitushan oli tuoda tänne kuusi ryssää.»
Luutnantti selosti, että rintamalinjaan oli nuotiolta noin 100 metriä ja rintamien välissä — ei kenenkään maalla — oli suomalaisten miinoittama alue, jonka kartta oli hukkunut. Siksi tarvittiin 6-miehinen ryhmä raivaamaan miinakenttään tie suomalaispartiolle. Tehtävää varten oli tilattu kuusi sotavankia. Hänen mielestään työ voitiin siirtää vuorokaudella, jolloin jo saataisiin venäläisiä vankeja miinanraivaajiksi. Toverimme hän lupasi lähettää heti takaisin ja tuntui olevan tyytyväinen päätökseen. Yksikään heistä ei olisi elävänä palannut tuolta miinakentältä, sen totesi luutnantti kuten miehiä saattamaan lähtevät sotilaatkin.
Luutnantti kertoi, että poikiemme henki oli ollut melko täpärällä. Hän oli antanut jollekin kersantille tehtäväksi vankien vastaanottamisen ja miinakentän raivauttamisen. Käsky olisi jo täytetty, ellei olisi sattunut niin, että kersantti ei jostain syystä päässytkään paikalle auton saavuttua. Tämän viivytyksen vuoksi hän joutui itse tutustumaan asiaan ja saapumaan paikalle.
Paluumatkalla sotilaat kertoivat, että heiliä oli määräys pitää vankeja tähtäimessä raivauksen aikana, työ täytyi suorittaa tuhoutumisenkin uhalla.
Niin iloisia kuin pojat olivatkin sekä omasta puolestaan että noiden sotilaiden vuoksi, jotka säästyivät toteuttamasta rikosta, iloa himmensi ajatus: toiset kuusi joutuvat tehtävään seuraavana päivänä.
Emme tiedä, paljonko venäläisiä vankeja tuhottiin tällä tavoin ja joutuiko kuusi vankia seuraavana päivänä toveriemme tilalle. Miinanpolkijoita ilmeisesti lähetettiin komppaniamme alueella olevasta sotavankiryhmästä, ja tällä kertaa Mutanen kai päätti kokeilla, pääsisikö näin eroon ainakin kuudesta »ryömäläisestä». Sattuma pelasti ryhmämme komppanian johdon sille virittämästä kuolemanloukusta.
Toveriemme paluu komppaniaan jo samana iltana oli yllätys. Se näkyi selvästi komppanianpäällikkö Mutasesta ja hänen määräyksistään. Miehet tuotiin suoraan teltoille ja vartiointi kaksinkertaistettiin. Meidät yritettiin eristää työvelvollisista entistä ankarammin. Herrat pelkäsivät asian paljastumista tai meidän vastatoimenpiteitämme.
Pataljoonan johtokin tiesi, että meidät aiottiin toimittaa pois päiviltä. Tämä selvisi meille Jalkalassa kenraali Pajarin uhkaillessa miinakentillä. Pataljoonankomentaja kertoi myöhemmin juovuspäissään, että ohrana vaati häneltä koko ajan meidän tuhoamistamme, mutta hän ei siihen ryhtynyt, kun ei ollut kirjallista määräystä eikä hän halunnut ottaa asiaa omalle vastuulleen.
Takaisin sisällysluetteloon
Miinakenttäkomennuksen epäonnistuminen näytti hermostuttavan komppanian johtoa. Erikoisesti se paljastui Kotirannan ja Lindbergin käyttäytymisessä. Kymmenen päivää miinakenttäjutun jälkeen he järjestivät Eino Pasurin pahoinpitelyn komppanian toimistossa, jossa myös luutnantti Mutanen uhkasi Pasuria pistoolillaan. Pieksäminen toimeenpantiin »epäsotilaallisen käytöksen takia», ja sen jälkeen pahoinpitelijät vielä telkesivät Pasurin yöksi kylmään vajaan. Hänet vietiin sinne jo iltapäivällä eikä annettu minkäänlaista syötävää tai juotavaa. Työvelvollisten ja vartiomiestenkin yleisen murinan takia heidän oli pakko laskea hänet pois seuraavana päivänä.
Ilmeisesti Mutasen yllyttäminä Kotiranta ja Lindberg päättivät lähteä myöhään illalla 16. 11. rohkaisuryyppyjä naukkailtuaan teltoillemme »suolaamaan kommunisteja» konepistooleillaan. Vartiomiehemme olivat asiasta toista mieltä. He saivat vihiä päälliköiden aikeista ja ilmoittivat näille, että on paras pysyä poissa teltoilta. Kun huomautus ei auttanut, he ampuivat varoituslaukauksia, ja telttojemme ympärillä syntyneessä lähitaistelussa Kotiranta ja Loksu riisuttiin aseista. Kumpikin sai perusteellisen selkäsaunan paikalle rientäneiltä työvelvollisilta ja vartijoilta. Laukausten vaihdossa yksi työvelvollinen sai osuman kantapäähänsä. Kotirannalle ja Lindbergille tapaus antoi hyvän opetuksen siitä, että komppania oli meidän puolellamme.
Takaisin sisällysluetteloon
Pakkotyö oli yleensä raskasta kanki- ja lapiotyötä, teimme sitä kymmenen tuntia päivässä. Ruoka oli samaa kuin työvelvollisilla ja söimmekin samassa ruokalassa, vaikka meidän ruokailumme pyrittiin järjestämään eri aikaan ja eristetysti. Kukaan ei välittänyt erikoisemmin noudattaa eristysmääräystä ja se tuotti Kotirannallekin vaikeuksia työvelvollisten painostuksen takia. Niinpä saimmekin ruokailun yhteydessä melko vapaasti yhteyksiä pataljoonan väkeen. Muutamat keittiölotat suhtautuivat meihin alusta alkaen myönteisesti ja pitivät ruoastamme erikoista huolta, koska käsittivät, että meitä kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Kotirannalle saattoi käydä niinkin, että hän nipin napin sai heiltä annoksensa. Nämä työkomppaniamme lotat suorittivat keittiötehtäviään työvelvollisina. He olivat enimmäkseen maaseudun tyttöjä ja osoittautuivat kunnon ihmisiksi. Ihmetellä täytyy, että useimmat heistä sellaisina säilyivät, sillä heidän asemansa Kotirannan tapaisten rikollistyyppien ja päällystön jatkuvan ahdistelun ja painostuksen alaisena ei ollut kadehdittava. Yleisimmin tunnettua lottatyyppiä olivat kanslioissa ja esikunnissa »palvelevat» lotat, monet heistä ns. »parempien perheiden» tyttäriä.
Mitä kauemmin rintamalinjat pysyivat paikallaan, sitä tärkeämmäksi tuli mukavuus pataljoonan herroille ja paikalliselle johdolle. Upseeriston asuntoja paranneltiin, kenraaleille rakennettiin kerrassaan uusia taloja, vaikka vanhojakin eli autioina. Työvelvollisten keskuudessa kierteli juttuja herrojen kekkereistä esikunnissa ja erikoislottien asunnoissa. »Jälleenrakennustyö» kohotti meidänkin ryhmämme uudenlaiseen valoon. Huomattiin, että joukossamme oli hyviä ammattimiehiä, oli puuseppiä, muurareita, suutareita, räätäleitä, sähkömiehiä. Alkoi tipahdella erikoiskomennuksia: lähde upseerin housujen tekoon, mene huonekalustoa korjaamaan, saunaa koristelemaan jne. Halvaksihan tuli teettää yksityiset työnsä armeijan laskuun. Meillä taas ei ollut mitään näitä komennuksia vastaan, kohtelu ja ruoka oli parempaa, työ mahdollisimman vähän sotilaallista.
Minäkin jouduin tällaiselle komennukselle maalari Olavi Pohjolan toveriksi. Kenraalit Hannuksela ja Blick olivat rakennuttaneet uudet talot asunnoikseen eikä ammattimaalareita niitä maalaamaan ja paperoimaan löytynyt muualta kuin poliittisten vankien ryhmästä.
Komennus ei ollut hullumpi, sillä varsinaista vartiota ei tullut mukaan. Saimme oleskella talossa sen valmistumiseen saakka, vain esikunnan edessä päivystävä vartiomies piti silmällä meitä ja taloamme. Ruoan haimme päivittäin sotilaskeittiöstä.
Kenraali Blickin asunnolla viivyimme suunnilleen viikon. Nykyistä ensiluokkaista keinoliisteriä ei silloin ollut, ja meille oli varattu ruisjauhoja paperointia varten. Eräänä päivänä näimme miten upseerikasinolle tuotiin säkki vehnäjauhoja. Pohjola ja minä päätimme, että tuosta herkusta meidänkin pitää saada osamme, sillä präiskäleitä ei ollut maisteltu pitkään aikaan. Blickin talossa oli uusi hyvä hella, jonka paistokykyä olimme kokeilleet heti tultuamme. Tuumasta toimeen. Pohjola lähti upseerikasinolle selittämään, että me emme uskalla ruveta liisteröimään kenraalin tapetteja huonoilla ruisjauhoilla, oli välttämättä saatava vehnäjauholiisteriä, muuten emme vastaa seurauksista.
Kovalle otti, mutta kaksi kiloa priima vehnäjauhoja Pohjolalla oli mukanaan, kun hän palasi. Parina kolmena iltana me pistelimme poskeemme mainioita pannukakkuja, sillä sokeria ja voita olimme myös saaneet kanttiinilta vähän ylimääräisestä koska olimme työssä itsensä kenraalin asunnolla. Kenraali oli rintama-alueella sellainen herra, että häntä pokkuroivat kaikki muut paitsi poliittiset vangit.
Seinäpaperit pysyivät ruisjauholiisterillä kiinni liiankin hyvin, joten juttu meni täydestä. Mutta eräänä iltana olin vähällä joutua toisenlaiseen liisteriin käväistessäni kenraalin saunalla. Kenraalin talo oli esikuntataloa vastapäätä tien toisella puolen, ja esikunnan pihalla maantien laidassa oli pieni sauna, jossa kenraali kylpi määräiltoina. Oli juuri sellainen ilta, ja meiltä puuttui teevettä. Sotilaat veivät kaivosta 50 litran maitotonkalla kylmää vettä saunan pukuhuoneeseen. Hämärän tultua päätin käydä saunassa vettä noutamassa ennen kuin kenraali saapuisi kylpyyn. Kun vartiomies teki kierrostaan, puikahdin pakkini kanssa tien yli saunaan. Sisälle päästyäni totesin, että kenraalin jalkoja huolletaan hellästi, koska kaukasialainen matto oli »evakuoitu» pukuhuoneen lattialle. Matto oli niin suuri, että reunat nousivat joka puolelta seinille 20 sentin verran. Maton päällä oli nurkassa muutama tiiliskivi, ja niillä seisoi maitotonkka täynnä hyvää kaivovettä. Lyhty oli jo sytytetty, joten saunavieraita odotettiin. Vesikauhaa ei näkynyt ja kiire kun oli, päätin kaataa pakkiini vettä tonkasta. Mutta samalla kun kallistin tonkkaa, luiskahti yksi tiiliskivi pois alta ja tonkka romahti pitkälleen kaukasialaismatolle. Ennen kuin ehdin kaapata tonkan pystyyn, lainehti puolet vedestä maton muodostamassa säiliössä, joka näytti vedenpitävältä. Asetin äkkiä tonkan paikalleen, vilkaisin ulos ja näin vartiomiehen juuri sivuuttavan taloamme. Pistin oman vesiastiani ulos ja kynnykseltä tartuin maton reunaan nostaen sen keskustaa niin, että vesi juoksi laidoilta alle. Levitin kiireesti maton paikoilleen ja puikahdin majapaikkaamme. Toverillani ja minulla oli jännittävät hetket, kun kotvan kuluttua näimme kenraalin adjutantteineen menevän saunaan. Perästäpäinkään ei kuulunut mitään. Taisivat vedenkantajat saada syyn niskaansa, emmekä me mahtaneet sille vääryydelle mitään.
Takaisin sisällysluetteloon
Jalkalaan muutimme 18. 11. -41 ja meidät majoitettiin yhteen parakeista, joita työvelvolliset olivat pystyttäneet jo ennen tuloamme. Rakennettiin armeijan koulutuskeskusta, teitä ja parakkeja. Pohjolalle ja minulle se merkitsi kevyttä ja vapaampaa maalarintyötä, sillä upseeriparakit ja kerhohuoneet pahvitettiin ja maalattiin. Maalarintyötä tuli niin paljon, että vielä kahdesta meikäläisestä, Pasurista ja Ilvesviidasta tehtiin maalareita. Toisille ryhmämme jäsenille muutto tiesi enimmäkseen siirtymistä rakennushommiin.
Jalkalan vaiheesta, jota kesti kolme kylmintä talvikuukautta, on jäänyt synkimpänä mieleeni venäläisten vankien hirvittävä kohtelu. Vankipataljoonan komentajan luutnantti Neron tunnuksena oli:
»Ryssiä on tuhottava niin paljon kuin mahdollista. Mitä useampi niistä on raatona, sitä parempi.»
Tämä oli tyypillinen selustasankarin tunnus. Raakuudella pyrittiin peittämään henkilökohtaista pelkuruutta ja raukkamaisuutta sekä hankkimaan »arvovaltaa» kiduttamalla ja tuhoamalla aseettomia sotavankeja. Eikä tällaista olisi voinut tapahtua ilman korkeamman sodanjohdon hyväksymistä. Neron tapaisia pienempiä »sankareita», joista useimmat olivat suojeluskuntalaisia tai vankilasta vapautettuja kriminaalivankeja, tuli vastaamme Jalkalassa joka päivä.
Luutnantti Nero juoksi toisinaan rakennusalueella hysteerisessä tilassa pistooli kourassa ammuskelemassa vankeja kesken heidän työnsä. Sodan jälkeen Nero tuomittiin sotarikollisoikeudessa tänä aikana tekemistään murhista, mutta kaikista tapauksista ei voitu saada läheskään täyttä selvyyttä, eihän venäläisiä vankeja silloin vielä ollenkaan luetteloitu täällä. Heitä tuotiin Viipurin vankikeskuksesta kappaleluvun mukaan entisten paleltuneiden, nälkään kuolleiden ja ammuttujen tilalle. Melkein joka aamu näimme, miten sotavangit vetivät yöllä kuolleita tovereitaan vesikelkalla parakkimme ohi metsään kuopattavaksi.
Venäläiset vangit olivat tietöissä, kaivoivat puhelinpylväiden kuoppia jäätyneeseen maahan, vetivät kelkoilla raskaita rakennustarpeita jne., vaikka he kaikki järjestään olivat luurangoiksi nälkiintyneitä ja useimmilta varpaat, sormet ja nenä paleltuneet. Meidän nähtemme ammuttiin harva se päivä vankeja tien sivuun, kun he eivät jaksaneet kävellä vartijan mielestä kyllin nopeasti. Vakinaisena teloittajana toimi toiskätinen vääpeli, joka suoritti aina aamuisin sairastuneiden, työkyvyttömiksi paleltuneiden tai rangaistuksen saaneiden vankien teloitukset lähimetsässä. Teloituksen jälkeen vietiin paikalle toinen vankiryhmä kaivamaan haudat tovereilleen. Sama kohtalo odotti ehkä heitä itseäänkin huomispäivänä. Kesken työn saatettiin vanki ampua muka laiskottelun takia, vaikka kaikki vangit olivat niin heikossa kunnossa, että heidät olisi pitänyt viedä sairaalaan.
Eräänä päivänä kuulimme aivan parakkimme läheltä metsästä vartijoitten kiroilua ja huudon: »Katso, kun sillä on hyvät housut!» — »Ammu sitä saatanaa päin pläsiä!» Heti pamahti laukaus. Kun huomasimme teloittajien poistuneen, kävimme paikalla ja näimme venäläisen sotavangin vatsallaan lumessa kuolleena. Tammikuun alkupuolella 1942 haettiin vankiparakeista eräänä yönä 23 sairainta ja paleltuneinta vankia — muka vietäväksi Viipuriin sairaalaan. Heidät ammuttiin lähellä olevan tallin takana. Tällöin oli teloittajien mukana myös ryhmänjohtaja Kotiranta, joka juuri vähää ennen oli siirretty ryhmästämme venäläisten vankien vartijaksi. Jalkalassa ollessamme tuotiin Viipurista pelkästään meidän komppaniamme alueelle 300 venäläistä vankia. Lähtiessämme vajaan kolmen kuukauden kuluttua heistä oli jäljellä 115 miestä. Tällainen meno herätti tyytymättömyyttä työvelvollisissakin, mutta Neron hirmuvalta pelotti ilmaisemasta sitä avoimesti.
Murhamiehet tekivät meidänkin olomme vaikeaksi. Meidät kai pelasti vain se, että olimme jo ehtineet saada ystäviä ympärillemme ja että omaisemme ja toverimme pitivät meistä jatkuvasti ääntä virastoissa, vieläpä niin voimaperäisesti, että Kotiranta jouduttiin siirtämään pois ryhmämme johdosta. Tehtävä annettiin eräälle rakennusmestarille, joka sattui olemaan kunnon mies.
Venäläisten vankien puolesta teimme parhaamme huolimatta ankarista kielloista ja rangaistusuhkasta. Vaikea oli auttaakin näitä nälkäkuoleman partaalla hoippuvia ihmisiä, jotka ruokaa nähdessään saattoivat vaarantaa oman ja auttajansa hengen. Muistan aina päivän, jolloin olin erästä parakkia pahvittamassa. Tuodessani keittiöltä ämpärillä vahvaa ruisjauholiisteriä oli parakin nurkalla nuori sotavanki puhelinpylvään kuoppaa kaivamassa. Hän tuijotti ämpäriini, viittasi siihen ja suuhunsa. Maalariryhmämme oli jaettu eri parakkeihin, vartijamme oli juuri jossain toisessa kierroksellaan. Tämän oli sotavanki huomannut, ja kun hänen oma vartijansa käveli poispäin, mies pujahti sisään ja pyysi maistaa liisteriä. Olin jo odottanut tätä ja tuikkasin pojalle kouraan pahvinpalan, jolla hän alkoi silmät loistaen ammentaa liisteriä suuhunsa. Menin ovelle vahtiin ja sanoin hänelle venäjäksi, että hänen on poistuttava heti, kun annan merkin vartijan tulosta. Poika ehtikin pistellä aika annoksen liisteriä, ennen kuin annoin merkin. Hän ei välittänyt huudoistani, ahmi vain liisteriä, niin että minun täytyi tarttua häntä niskasta ja työntää ulos ovesta. Poika ei kunnolla kerinnyt kuopalleen, kun vartija oli paikalla ja lennätti hänet voimakkaalla potkulla kuopan reunalle pitkin pituuttaan. Konepistooli oli uhkaavassa asennossa vankiin päin, kun vartija avoimesta ovesta huusi minulle: »Kävikö tuo ryssä sisällä?» Vastasin heti, että ei ole käynyt, ja vartija kiroili vangille: »Pysy sinä, koira, kuopallasi äläkä vetelehdi muualla!» Vain pari minuuttia kului, kun vanki livahti jälleen ovesta sisään. Työnsin hänelle ämpärin ja menin taas vahtimaan. Kun poika oli pistellyt poskeensa melkein puoli ämpärillistä liisteriä, sanoin annoksen riittävän täksi päiväksi ja kehotin häntä tulemaan huomenna uudestaan. Pojan kädenpuristus ja katse osoitti sellaista kiitollisuutta, että minua suorastaan nolotti. Myöhemmin Koverin leirillä se liisteriämpäri tuli usein mieleeni. Vaikka ruisjauhoihin oli sekoitettu liimaa ja muutakin, liisteri olisi maistunut meille yhtä hyvältä kuin neuvostosotilaalle Jalkalassa. Toistaiseksi meillä oli vielä ruokaa, vaikka olimme vankeja eikä henkemmekään säilymisestä ollut varmoja takeita.
Jalkalassa toimitimme usein omista annoksistamme paketteja sotavangeille, kun jouduimme niin lähelle heidän työpaikkojaan, että molempien vartijain huomio voitiin välttää. Oli kuvaavaa vankien asemalle, että heitä pelotti ottaa vastaan puhtaita haavasiteitä. Käyttäessään niitä he käärivät entiset likaiset räsyt puhtaiden päälle, jottei heitä ammuttaisi yhteydenpidosta suomalaisiin.
Vasta Riihisyrjässä, seuraavassa etapissamme, jouduimme samoihin töihin sotavankien kanssa.
Takaisin sisällysluetteloon
Hyvät suhteemme työvelvollisiin olivat vähitellen lisänneet ympäristömme turvallisuutta, olimme saaneet ohi komppanian johdon lisää varusteita ja keittiölotilta riittävät täydennykset ruoka-annoksiin. Mutta ylemmällä taholla olimme edelleen »rakkaassa muistissa». Siitä piti ohrana huolen. Tämä tuli näkyviin kenraalien Pajarin ja Oeschin vieraillessa luonamme marraskuun lopulla. Kenraalit saapuivat seurueineen tarkastamaan parakkikylän valmistumista ja halusivat käydä »tervehtimässä» meitäkin. Korkeiden vieraiden lähestyessä parakkikylän tiellä komppanianpäällikkö Mutasen ohjaamina kuului jo kaukaa Pajarin äänekäs tiedustelu: »Missäs täällä ne ryömäläiset roistot maleksivat?» — »Tässä juuri on niitä ryömäläisiä — tuossa on pari ulkonakin», selitteli Mutanen kenraaleille, jotka astelivat upeissa valkeissa turkeissaan ja mannerheim-lakeissaan parakkimme eteen. Ryhmämme oli työssä kauempana. Parakissa oli silloin vain sairaslevossa oleva Arvi Pekkalin, parakin edessä tekivät työtä Harry Vuorinen ja Eino Pasuri.
Kun Mutanen oli viitannut Vuoriseen ja Pasuriin, Pajari meni suoraa päätä Vuorisen eteen ja sanoi: »Ryssän ystävä!» ja iski Vuorista nyrkillään kasvoihin. Vuorinen hämmästyi niin moista tervehdystä, että jätti vastaamatta kenraalin rähinöiviin kysymyksiin. Katsellessaan kenraalin kauluksessa olevia leijonan kuvia hän tuumi itsekseen, että ovatpa antaneet kenraalin merkit sivistymättömälle miehelle.
Pajari ei jäänyt odottamaankaan vastausta, vaan meni parakkiin. Nähtyään Pekkalinin kirjoittamassa kirjettä kenraali säntäsi Pekkalinin luo, repäisi kirjeen hänen kädestään ja löi monta kertaa Pekkalinia nyrkillä kasvoihin. Pajarin esiintyminen huvitti kovin perässä tulleita esikuntaupseereita. Kun Pekkalinin suusta alkoi vuotaa verta, kenraali lähti ulos uhkaillen mennessään: »Ei mitään sairaslepoja, miinakentille teidät, perkeleet, pitää lähettää!»
Kenraali Oesch tiedusteli ovella: »Missä täällä se ryssän lähettiläs on, mars esille!» Pasuri, joka oli ollut jonkin aikaa tulkkina Neuvostoliiton Helsingin lähetystössä, joutui nyt tuleen. Oesch kysyi ryhmänjohtaja Kotirannalta Pasuriin viitaten: »Miten tämä käyttäytyy?» — »Niskoittelee ja kapinoi, herra kenraali! On varoitettu kaksi kertaa», tuli Kotirannan intoa vapiseva vastaus. Kotirannalla oli elämänsä tilaisuus, kun sai esitellä ryhmäänsä oikealle kenraalille. »Kolmatta kertaa ei tarvitse varoittaa», sanoi Oesch painokkaasti, ja herrat tekivät tietä poistuville kenraaleille.
Kenraalien käynti ja uhkailut panivat meidät jälleen vakavasti miettimään asemaamme ja Hartosin miinakenttäkomennuksen mahdollista uusiutumista. Ryhdyimme heti toimittamaan omaisille ja puolueelle tietoa pahoinpitelyistä ja venäläisten vankien kohtelusta.
Tiedot menivätkin hyvin perille ja tulos oli yllättävä. Noin viikon kuluttua saapui pataljoonankomentaja Salonen eräänä iltana parakkiimme, lähetti ryhmänjohtaja Kotirannan pois ja aloitti »luottamuksellisen» keskustelun häntä kovin huolestuttavien asioiden johdosta. Pataljoonan asioita oli kuulemma vuotanut siviiliin, ja siellä levitettiin sellaisiakin tietoja, että yksikössä olevia turvasäilöläisiä on pahoinpidelty. Salainen kirjeenvaihto oli ankarasti rangaistavaa, ja viisainta olisi heti ilmoittaa, miten sitä nyt oli harjoitettu.
Salosesta tuntui olevan »veto poissa». Tästä päättelimme, ettei asemamme ollut ainakaan huonontunut. Päätimme käyttää tilaisuutta hyväksemme ja puhua suun puhtaaksi. Salaisesta kirjeenvaihdosta emme tienneet, mutta tiedot pahoinpitelyistä pitivät paikkansa. Siinä suhteessa komentajan olisi saatava muutos aikaan, jos haluaa, ettei pataljoonalle ja hänelle epämiellyttäviä tietoja kiertele siviilissä. Selostimme perusteellisesti Kotirannan kataluuksia ja esitimme vaatimuksemme hänen poistamisestaan ryhmänjohtajan tehtävistä.
Komentaja lähti kämpältämme lauhkeana miehenä ja lupasi mennessään, että ryhmänjohtaja muutetaan. Seuraavana aamuna Kotiranta pakkasi tavaransa meitä uhkaavasti mulkoillen mutta mitään puhumatta ja muutti venäläisten vankien vartiostoon.
Huokasimme helpotuksesta: toista yhtä pahaa meille tuskin keksitään. Tilalle saimmekin komppaniaan juuri muuttaneen rakennusmestari Lehtoalhon. Miehestä näki jo päältä päin, että meitä oli onnestanut. Uusi ryhmänjohtajamme oli vaitelias mies eikä ilmaissut mitenkään poliittisia mielipiteitään, mutta kun hän uudenvuoden aattona poistuessaan huoneestamme iltatarkastuksen jälkeen toivotti meille ystävällisellä äänellä »parempaa uutta vuotta», tuntui ettei tuo mies ainakaan tule toimimaan meitä vastaan.
Takaisin sisällysluetteloon
Rintaman läheisyydestä huolimatta emme olleet kertaakaan joutuneet tekemisiin varsinaisten sotatoimien kanssa emmekä tykistöammunnan tai lentopommituksen kohteeksikaan. Tällainen sotatilanne näytti näinä aikoina vallitsevan koko Kannaksen lohkolla. Vaikka eihän siitä ollut takeita, ja siksi me aina, kun etulinjoilta kuului kovempaa konekivääri- ja tykistötulta, kuuntelimme jännittyneinä, jokohan tulee muutosta hiljaiseloon.
Eräänä päivänä Jalkala-vaiheen lopulla, kun parakit alkoivat olla valmiina ja odoteltiin joukko-osastojen saapumista koulutuskeskukseen, tapahtui yllätys, joka hämmästytti komppanian johtoa ja vähän meitäkin. Olimme kunnostamassa parakkeja ja teitä eri puolilla aluetta, kun äkkiä kuului kovaa lentokonemoottorin surinaa. Vilkaisin ulos parakin ikkunasta. Kaksi neuvostohävittäjää kierteli parakkikylämme yllä aivan männynlatvojen tasalla! Hävittäjät olivat pieniä yksipaikkaisia Moskiittoja. Ohjaaja kurkisti niistä noin vain »yli laidan», katseli meidänkin parakkimme kohdalla uteliaan ja huvittuneen näköisenä ihan silmästä silmään.
Hävittäjät ehtivät kiertää pari kertaa kylän yllä ennen kuin syntyi meteli ja päälliköt, mestarit ja vartiomiehet alkoivat hihkua työvelvollisia aseisiin. Suurin hätä heillä näytti olevan meistä, koska ulkona olevia meikäläisiä ajettiin nopeasti sisään, ja joku mestari jo arveli, että nyt ne ovat tulleet hakemaan »ryömäläis-politrukkeja». Koneet lensivät vielä pari kierrosta järven rannalle harvaan metsikköön rakennetun kylämme yllä ikään kuin laskeakseen jokaisen parakin ja seuratakseen huvikseen sekamelskaa, joka kylässä syntyi. Kaikkien ällistykseksi koneet laskeutuivat sitten kevyesti jäälle, melko lähelle rantaa, jossa minäkin olin toverini kanssa, nyt jo vartioituna. Koneet tekivät jäällä kaaren ja asettuivat vierekkäin nokka kyläämme päin. Ohjaajat astuivat jäälle ja panivat tupakaksi.
Teko oli lennättää komppaniamme johdon selälleen. He hihkuivat innoissaan, että venäläiset ovat tulleet antautumaan. Kiväärit mukaan ja nopeasti jäälle vangitsemaan lentäjiä! Tästä oli tuleva komppanian riemun päivä, kaksi vihollishävittäjää ja kaksi lentäjää aivan ilmaiseksi, mikä arvonnousu! Vartijat ja työvelvolliset vain juoksentelivat sinne tänne, ja lentäjät vetelivät sauhuja lähellä rantaa koneiden suristessa paikallaan.
Komppanian upseerien hoputtamina kymmenkunta yltiöpäätä suunnisti lopulta kivääreineen jäälle koneita kohden. Tällöin lentäjät heittivät tupakannatsansa jäälle ja kapusivat koneisiinsa, jotka samassa kiitivät kohti jäälläolijoita. Hävittäjien konekiväärit räsähtivät pari sarjaa, sitten koneet olivat jälleen männynlatvojen tasalla ja hävisivät suojakorkeutta hyväkseen käyttäen rintaman suuntaan. Hölmistyneet vartiomiehet ammuskelivat koneiden perään. Ammuntaa säesti Joutselästä paikalle hälytetty liikkuva ilmatorjuntapatteri, joka myös yritti tulittaa koneita.
Pohdiskelimme illalla tapausta ja päättelimme lopulta, että käynti oli pelkkä tiedusteluretki. Lentäjät totesivat, että koulutuskeskus oli valmistumassa, mutta sotilaat eivät olleet vielä saapuneet. He eivät ruvenneet ampumaan työvelvollisia, kylän yllä kierrellessäänkään eivät päästäneet ainoatakaan laukausta. Ampuivat ilmaan mennessäänkin, vaikka olisivat voineet tulittaa jäällä olevaa joukkoa.
Takaisin sisällysluetteloon
Jalkalan parakkikylä oli valmis. Se oli pystytetty pakkotyöllä ja venäläisten vankien verellä ja kärsimyksillä. Komppaniamme komennettiin autoihin 9. 2. 1942 ja siirrettiin Riihisyrjässä olevaan autiokylään. Sinne valtatieltä vievä parin sadan metrin sivutie jo vaati kahden sotavangin hengen. Vangit oli lähetetty etukäteen avaamaan tietä kylään. Kun me ja komppanian työvelvolliset käännyimme valtatieltä kylätielle, edessä oleva näky osoitti jälleen, että Jalkalan pyövelit pysyivät matkassa. Valkoisella lumella keskellä avattua tietä oli suuria verilätäköitä ja pääkallon kappaleita. Kylässä teloittajat naureskelivat, että pari raatoa piti tehdä malliksi, jotta työt sujuisivat paremmin. Eräs vartija piti äskeistä verityötä pikkujuttuna, kertoi itsekin metsätyömaalla ollessaan kannolla istuen ampuneensa kuusi vankia yhteen menoon. Sitten luutnantti Neron johtoporukka vasta oikein osasikin pitää häntä arvossa! Useimmat tavalliset työvelvolliset inhosivat näitä konnantöitä ja niillä ylvästelemistä.
Koko kylä oli tyhjillään ja meidät majoitettiin Leskisen taloon. Majoituksesta tuli yli kahdeksan kuukauden pituinen. Nyt meidät oli tuotu linnoitustöihin, kaikesta päättäen oli luovuttu etenemistoiveista Leningradiin päin. Tiedot suurilta rintamilta kertoivat saksalaisten etenemisen jo pysähtelevän ja neuvostoarmeijan vastahyökkäysten voimistuvan.
Valmistelut osoittivat, että suurisuuntaiset linnoitustyöt olivat alulla. Maanmittareita kulki alueella, tuotiin tarvikkeita ja tiedusteltiin jo ammattimiehiäkin eri aloille. Huhujen mukaan koko Kannaksen poikki rakennettaisiin vahvat Mannerheim-linnoituslinjat betonikorsuineen ja tulipesäkkeineen syvässä porrastuksessa. Meidän pataljoonamme tehtävänä oli linnoittaa Kivennavan seudut.
Olosuhteemme Riihisyrjässä olivat helpoimmat koko matkalla, vartiointi väheni, yhteydet parantuivat työvelvollisiin ja salateitse omaisiin. Ryhmämme tuntui myös käyneen pataljoonan johdolle yhä tärkeämmäksi henkilökohtaisista mukavuussyistä. Pysyvien töiden aikana herroilla oli mahdollisuus käyttää ilmaista ammattityövoimaa yksityisten töittensä suorittamiseen. Ja mehän teimme yksityissaunoja, huonekaluja, räätälin- ja suutarintöitä mieluummin kuin linnoitustöitä. Tällöin pystyimme pitämään myös työn tahdin — alituisesta rähinästä ja uhkailuista huolimatta — sopimassamme alirajassa sekä huolehtimaan joten kuten pakkotyömme riittävistä kustannuksista. Loppujen lopuksi meidän jarrutuksemme työnteossa oli pisara meressä sen tuhlauksen rinnalla, mikä syntyi yleisen välinpitämättömyyden ja moraalisen rappion seurauksena. Rappio kasvoi sodan kestäessä ja tappiomielialojen tunkeutuessa johtoaineksiin, jotka vielä tähän asti olivat luottaneet Saksan voittoon. Sementtiä, nauloja, sähköjohtoja ja ruokatavaraa varastettiin paikallisen johdon toimesta melkein avoimesti, lähetettiin »kotirintamalle» tai myytiin paikan päällä. Ihmetellä täytyy, miten hallitus pystyi kahmimaan kansalta nekin valtavat määrät rakennustarvikkeita, jotka upotettiin Karjalan kannaksen linnoituksiin laajalla alueella parin vuoden kuluessa. Muutaman tunnin ne kestivät, kun neuvostoarmeija toden teolla ryhtyi hyökkäykseen kesäkuussa 1944.
Takaisin sisällysluetteloon
Vakinaisten linnoitustöiden alkaessa havaitsimme asemamme melkoisesti parantuneen. Työvelvollisten ryhmänjohtajina toimineet rakennusmestarit tai sillä nimikkeellä palkkaa nostaneet työnjohtajat karttoivat meitä aikaisemmin kuin ruttoa »mitään työtä osaamattomina heittiöinä». Nyt useat heistä olisivat hanakasti ottaneet ryhmämme hoteisiinsa. Oli levinnyt tieto, että ryhmässämme oli kirves- ja betonimiehiä, sähköasentajia, puuseppiä ja muita ammattimiehiä, jotka olivat harvinaisia työvelvollisten keskuudessa.
Jalkalassa meille annettu ryhmänjohtaja Lehtoalho ei tullutkaan Riihisyrjään. Nyt määrättiin ryhmänjohtajaksemme — ilmeisesti ohranan suosituksesta — melko synkkäkatseinen työnjohtaja Onni Pensas. Hän oli kuitenkin sen verran herrahtava luonteeltaan ja niin rutilaiska, ettei paljoa vaivautunut vartioimaan meitä, vaan jätti sen tehtävän alikersantti Aatelmalle, joka hiljaisena ja viinaanmenevänä kansanmiehenä otti tehtävänsä löysin rantein. Päätimme ylläpitää ulospäin vaikutelmaa, että täytämme kuuliaisesti meille asetetut liikkumis- ym. säännöt. Lavastus antoi meille mahdollisuudet poliittiseenkin työhön työvelvollisten ja myös sotilaiden keskuudessa, joita nyt tapasimme useammin heidän saapuessaan selustaan lepokomennuksille. Kyliin alkoi palata asukkaita evakkomatkoilta, varsinkin vanhuksia, naisia ja nuorisoa, joihin saimme heti kosketuksen. Vaikka meillä oli ankara määräys olla liikkumatta asunnoiltamme, ja kylään palaavilta asukkailta kiellettiin rangaistuksen uhalla kaikki yhteys meihin, olimme muutamassa viikossa tuttavia useimmissa taloissa. Kaikkialla meihin suhtauduttiin myötätunnolla, vieläpä niin, että saimme kuunnella radiota ja meille vaivihkaa pistettiin maitopullo tai piirakka silloinkin, kun niitä ei riittänyt komppanian upseereillekaan. Loppuaikana meillä oli säännöllinen päivittäinen kymmenen litran maitotinki. Heikki Ilvesviita ja Olavi Pohjola olivat luvattomalla marjamatkallaan sopineet siitä erään syrjäkylän talonemännän kanssa. Talossa he kuulivat, että pataljoonan hevosmiehet käyvät sieltä joka ilta maitoa hakemassa. Toverimme sopivat lisätilauksesta. Hevosmiehet ottivat ilman muuta hoitaakseen kuljetuksen meille, ja hyvin se sujuikin. Koko matkan aikana maitoa ei annettukaan komppanian puolesta, joten se oli tervetullutta muonanlisää.
Yhteytemme paikallisiin asukkaihin solmittiin usein linnoitustyömailla. Siellä heitä oli tilapäisesti ansiotöissä tai työvelvollisten kanssa kauppoja tekemässä. Tarvitsi vain sopivasti vihjaista, että voisimme vaikka illalla pistäytyä korjaamaan tuvan oven, pahvittamaan kamarin jne. Moni paikka oli sodan jäljiltä rempallaan, puuttui tarveaineita ja tekijöitäkin. Käydessämme taloissa veimme tuliaisiksi milloin leipälapion, milloin minkin tarvekalun — ilmaiseksi tietenkin. Olimme valmistaneet niitä asunnollamme. Pian häipyivät viimeisetkin ennakkoluulot meitä kohtaan ja yhteytemme taloihin eri puolilla kylää tulivat kiinteiksi. Noita yhteyksiä hoitivat aina samat toverit. Aatelman »pitäessä vahtia» huoneessaan he hiipivät iltahämärissä metsäteitä taloihin ja palasivat takaisin yötä myöten erikoiseväitä ja uutisia mukanaan.
Saimme kosketuksen myös linnoitusrykmentin yksiköiden automiehiin, jotka asevelvollisina suorittivat tehtäviä linnoitusalueella. Koska he enimmäkseen olivat reiluja miehiä, meillä oli pian yhteydet Helsinkiin asti: kirjeitä ja muutakin tavaraa alkoi liikkua kumpaankin suuntaan ilman ohranan tarkastuksia. Tätä tietä lähetin minäkin muun postin mukana vuonna 1942 vaimoani varten valmistamani muistoesineen Lahteen tuttavieni talletettavaksi. Syksyllä 1944 rauhan palattua saapui lähetykseni iloksemme monivuotiselta matkaltaan Helsinkiin. Iltaisin näpertelemistämme koriste-esineistä, jotka sota-aikana olivat muotitavaraa, tuli hyvin kysyttyjä. Niinpä komppanian kanslialotta, joka edusti ylen näkyvästi lähiseudun upseereille ja muulle päällystölle tärkeää lottatyyppiä ja »inhosi kommunisteja», tuli pari kertaa asunnollemme kysymään, emmekö voisi maksua vastaan tehdä hänellekin »sellaisen ihanan valokuvakehyksen» kuin olimme lahjoittaneet parille keittiölotalle. Emme voineet, ja niin kanslialotta jäi ilman valokuvakehystään. Työvelvolliset kuten paikkakuntalaisetkin tiesivät, että ryhmämme jäsenet toimivat kaikissa asioissa ryhmän etujen mukaisesti ilman henkilökohtaisia etupyyteitä ja että sanaamme ja vaiteliaisuuteemme voi ehdottomasti luottaa. Kun meille ruvettiin antamaan entistä enemmän arvoa ympäristömme taholta, kävi yhä vaikeammaksi kärjistää mielivaltaa meitä kohtaan. Vaikka ryhtyiväthän siihen vielä silloin tällöin jotkut työnjohtajat ja ohranan varta vasten lähettämät asiamiehet.
Sodan pitkittyminen höllensi kuria komppanioissa ja synnytti välinpitämättömyyttä johtavienkin ainesten keskuudessa. Yksi ja toinen painostusta ja ohranan urkkijoita pelännyt kansalainen rohkeni jo hieman aukoa suutaankin. Saimme selville, että linnoitusrykmenttimme sekä sen pataljoonien esikunnissa ja toimistohenkilöissä oli meille ja rauhanasialle myönteisiä ihmisiä. Myös heihin solmimme yhteyksiä. Pataljoonan esikunta sijaitsi Raivolassa vuoteen 1942, sitten se siirrettiin Ahijärvelle. Tällaiset kosketukset, välittömät ja välilliset etenkin pataljoonamme virkailijoihin merkitsivät meille paljon. Heiltä saimme tietää monta ryhmäämme koskevaa asiaa, jopa erään toimenpiteen, joka liittyi ryhmämme tuhoamissuunnitelmaan. Sen toteuttaminen epäonnistui tiedottajamme ansiosta. Saimme myös selville 14 ohranan asiamiestä, jotka oli palkattu pataljoonamme komppanioihin. Saatoimme varoittaa komppanioissa palvelevia meikäläisiä työvelvollisia heistä.
Sotatilanteen kehitys suuremmilla rintamilla teki rintamauutiset entistä tärkeämmiksi. Työvelvollisten kesken kuiskailtiin vapausradion ja yhtyneitten kansakuntien mielenkiintoisista radiolähetyksistä, vaikka niiden kuunteleminen oli kielletty. Säännöllinen uutisten kuuntelu kävi pian välttämättömäksi, ja sekin järjestyi paikkakuntalaisten avulla. Kolmen kilometrin päässä asuva talonpoika suostui hankkimaan riittävän voimakkaan vastaanottimen. Tätä kautta saimme uutiset säännöllisesti. Kävimme talossa öisin tai isäntä toimitti meille uutiset erään työvelvollisen avulla. Liikkuminen öisin rintaman selusta-alueella ei ollut aivan yksinkertaista eikä vaaratontakaan. Hyvä paikallistuntemus ja salaisen toiminnan kokemuksemme auttoivat niin, ettei sattunut yhtään »paloa».
Miellvttävimpiä ja kauneimpia muistojamme on tutustuminen pataljoonaan komennettuun sairaanhoitajattareen. Tämäkin kokemus osoitti meille, että kansamme keskuudessa oli oikeudentuntoa, joka ei hyväksynyt raakalaisuutta, vaan nousi sitä vastaan.
Linnoitustyöt keskittivät pataljoonan alueelle yhä enemmän väkeä. Sairaustapauksien lisääntyessä ja tapaturmienkin vuoksi oli lopulta ryhdyttävä järjestämään pataljoonalle sairastupaa, jonne aiottiin saada oikea sairaanhoitajatarkin. Tähän asti ei lääkärinhoitoa ollut olemassakaan, ei ainakaan meille turvasäilöläisille. Sairauden sattuessa oli tyydyttävä pillereihin, joita sai komppanian »jodimikolta».
Eino Pasuri ja minä jouduimme pahvittamaan ja maalaamaan sairastuvaksi määrättyä maalaistaloa, johon työvelvollisilla oli teetetty sairashuone, vastaanottoeteinen ja hoitajattaren asunto. Työ oli loppuvaiheessaan, kun sairaanhoitajatar saapui. Työvelvolliset kertoivat, että hän tuli Pohjois-Suomesta saksalaisten joukkojen rintama-alueelta ja oli linnoitusrykmenttimme Kiviniemessä asuvan lääkintäluutnantin vaimo. Oikea rintamalla työskennellyt sairaanhoitajatar ja lisäksi lääkintäupseerin rouva, se oli todella jotain uutta! Siksi Pasuri ja minä odottelimme uteliaina hänen tuloaan. Sairaanhoitajattaren astuessa huoneeseen ja tervehtiessä meitä ystävällisesti ensivaikutelmamme oli myönteinen. Eräs pataljoonamme upseeri oli läsnä, kun hoitajatar kyseli meiltä työn valmistumista. Silloin hän kulki ohitsemme perin virallinen ilme kasvoillaan, mutta muuttui upseerin poistuttua välittömäksi, hyväntahtoisuutta ja uteliaisuutta osoittavaksi ihmiseksi. Päättelimme heti, että hän tietää, keitä olemme, ja että hänet oli valmiiksi »evästetty» meidän ryhmämme suhteen.
Kun työ parin päivän kuluttua oli valmis, hoitajatar tuli yksinään tuvalle ja ihmeeksemme keitti meille kahvit. Ne juotiin oikein leivoksien kanssa hänen omassa huoneessaan. Vaikkei erikoisempia puhuttukaan, tunsimme jälleen vangin herkkävaistoisuudella, että hoitajattaresta ei voi tulla sortajiemme apuria.
Näin kävikin. Ja vielä enemmän: hänestä tuli meidän auttajamme. Älykkään ja rohkean naisen taidolla hän näinä kuukausina järjesti meille monta helpotusta ja myös lääkintähoitoa, vaikka komppanian johto huomautti hänelle useaan otteeseen, että sairaanhoitajatarta ei tuotu pataljoonaan meitä varten.
Takaisin sisällysluetteloon
Yhteyksien järjestelyssä olimme noudattaneet suurta varovaisuutta, vieläpä oman ryhmämmekin muutamiin jäseniin nähden, mutta siitä huolimatta meihin alettiin kiinnittää huomiota. Työvelvollisten keskuudessa olevat ohranan asiamiehet toimittivat aina päämajaan asti tiedon olosuhteittemme yleisestä helpottumisesta. Ehkä tämän vuoksi tai jälleen kokeillakseen mielialojamme ohranan miehet ilmestyivät Riihisyrjään ja panivat toimeen perusteellisen tarkastuksen asunnossamme. Sen jälkeen meidät kuljetettiin yksitellen komppanian toimistoon kuulusteltavaksi. Kuulustelut tapahtuivat Kekäläisen, nulikkamaisen »käsialantuntija»-ohranan johdolla ja päättyivät minun kuten useimman muunkin kohdalla melko lyhyeen: meillä ei ollut halua keskustella ohranoiden kanssa eikä kantamme asioihin ollut muuttunut. Kekäläisen puheet päättyivät uhkauksiin: »Tuollaiset mielipiteet ja uhma näin sotatoimialueella voivat käydä teille kalliiksi, niin että parempi olisi jo ruveta niitä muuttamaan!»
Kekäläisen käynnin jälkeen ruokailumme komppanian yhteisruokalassa lopetettiin, siitä lähtien muona kuljetettiin erikseen meidän asunnollemme. Tuo ei suurestikaan häirinnyt yhteyksiämme, ja keittiöhenkilökunta piti nyt niin hyvää huolta ruoastamme, että meille tuli miltei parempi muona kuin muille. Täydennyksiä saimme käymällä salaa kalassa, pyydystämällä pauloilla jäniksiä ja vierailemalla paikkakuntalaisten luona. Pakettejakin oli alkanut tulla omaisilta, vaikka emme oikeastaan toivoneet niitä. Tiesimmehän, miten vaikea omaisten ja tovereitten oli säästää sota-ajan annoksista niitäkään vähäisiä määriä, jotka sai lähettää turvasäilöläiselle.
Takaisin sisällysluetteloon
Sitä mukaa kuin yhteytemme siviiliin parantuivat, olin pyrkinyt saamaan selville, mille rintamalle nuorimmat veljeni Lasse ja Reino olivat joutuneet. Kun tuli tieto, että Lasse oli tykistössä Kannaksella ja Reino Syvärillä, päätimme Jaakko-veljeni kanssa saada nopeasti selville Lassen olinpaikan ja ottaa yhteyden häneen. Tämä onnistui jo alkuaikoina Riihisyrjässä, kun rintamajoukoista tuli miehiä selustaan lepäilemään. Eräs sotilas sattui olemaan juuri velipojan joukko-osastosta. Hänen mukanaan meni Lasselle tiedot olinpaikastamme ja asemastamme. Niinpä sitten eräänä iltana kaksi vaasalaista tykkimiestä ajaa karautti hämärissä pihaamme kieseillä kuin isäntämiehet ja kysyi Parkkarin veljeksiä.
Olipa onni matkassa, kun kukaan päällystöstä ei ollut näkemässä ja Aatelmakin oli omilla teillään. Kuljetimme hevosen kieseineen ulkorakennuksen taakse, missä ne olivatkin melko näkymättömissä, ja veimme vieraat sisään. Huoneessamme »palamisen» vaara ei ollut niin suuri, viime aikoina iltatarkastuksiakaan ei enää suoritettu, vaan miehet laskettiin aamulla työpaikalla.
Veljeni olivat sopineet huviajelustaan korsutovereittensa kanssa eikä »palaminen» meidänkään keskuudestamme tuntunut heitä erikoisesti pelottavan. Ei se kuulemma pahempaan paikkaan heittäisi. Yleensä rintamajoukoissa alkoi jo vallita melko kyllästynyt mieliala, pojat kertoivat, ja yhä useammin miehiä hävisi omille teilleen, joko vain kotiseuduilleen tai metsäkaartiin. Ohranalaitos ja selustan suojeluskuntalaiset kävivät metsäkaartilaisten kanssa suoranaisia tulitaistelulta eri puolilla maata. Useimmassa tapauksessa karkulaiset joutuivat kiinni ja saivat ankaria tuomioita. Kannaksellakin oli monessa paikassa tilapäisvankiloita piikkilanka-aitauksineen tällaista sotilasainesta varten. Vankeja pakotettiin nälällä ja kovalla terrorilla palaamaan rintamalle, kuten siviilivankiloissa olevia kriminaalejakin.
Sinä yönä keskustelu jatkui tuvallamme myöhään. Meille selvisi yksityiskohtia rintamatilanteesta ja veljilleni meidän kantamme sotaan nähden. Kun vieraat olivat häipyneet rintamalle päin, tiesimme, että kehitys sielläkin kävi oikeaan suuntaan. Ja nyt meillä oli välitön kosketus rintamajoukkoihin. Vierailu oli onnistunut hyvin, siitä ei tullut tietämään yksikään sivullinen.
Paljon jännittävämmältä ja vaarallisemmalta näytti toinen vierailu, joka suoritettiin seuraavaan olinpaikkaamme Metsäkylään Lahdesta saakka. Ryhmämme kuopuksella oli Lahdessa morsian, häneen oli hoidettu yhteyttä työvelvollisten välityksellä. Kun ero alkoi tuntua liian pitkältä ja oli kertynyt monenlaista asiaakin, jota ei voitu toimittaa välikäsien kautta, sovittiin ryhmässämme, että tyttö toimitetaan Metsäkylään. Tällöin olivat suhteemme automiehiin hyvällä tolalla. Kun nämä tekivät matkoja aina Viipuriin asti, sovittiin, että tyttö tulee sukulaistensa luokse Viipurin seutuville ja sieltä passitta sotatoimialueelle Riihisyrjään automiesten »pakaasina». Eräänä yönä ilmestyi kuopuksemme morsian ja tuleva vaimo asuntoomme Metsäkylän parakille. Leskisen talo Riihisyrjässä kuten parakkimme Metsäkylässäkin sijaitsivat syrjässä, muista taloista erillään olevina ne oli järjestetty meille eristämispaikaksi. Tämä kääntyi eduksemme, kun taloihin pääsivät huomaamatta vieraatkin. Metsäkylän parakin yhteyteen rakennetussa työkaluputkassa oli etukäteen varattu piilopaikka kuopuksemme morsiamelle. Kun uutiset ja puolueasiat oli selvitelty, jätimme nuoren parin omiin oloihinsa, sillä tällaisia kohtaamisia ei sentään järjestetä kovinkaan usein.
Paluumatkalle tyttö pääsi automiesten mukana vasta seuraavana yönä, joten häntä oli piiloteltava kämpällämme kokonainen päivä. Lähtö yöllä sujui ilman kommelluksia, mutta vasta automiesten palattua huokasimme helpotuksesta. Naureskellen he kertoivat, miten olivat tyttöä piilotelleet ja keksineet selityksiä matkanvarren huoltopaikoissa ja toisille sotilaille.
Takaisin sisällysluetteloon
Herra Veikko Puskala, joka tätä kirjoitettaessa vuonna 1954 oli sosialidemokraattisen puolueen järjestösihteeri, oli sotavuosina virallisesti paljon vaatimattomammassa tehtävässä: metalliliiton järjestäjänä. Mutta hänellä oli merkittäviä sivutehtäviä. Näissä asioissa hän ilmestyi komppaniaamme elokuussa 1942.
Kannaksella kuten muuallakin maassa oli alkanut levitä tyytymättömyyttä ja työkurin höltymistä työvelvollisten keskuudessa, kun heidän palkka- ja huolto-olojaan oli huononnettu. Toisaalta oli havaittavissa entistä suurempaa tyytymättömyyttä koko sotaan. Armeijan valvontaosasto eli armeijan sisäinen ohranajärjestö päätti senvuoksi lähettää komennuskuntia suorittamaan rauhoitus- ja urkintatehtäviä tällaisiin työpataljooniin. Päämajan nimissä esiintyviin komennuskuntiin oli yleensä otettu ammattiyhdistysliikkeen ja sosialidemokraattisen puolueen oikeistolaisia, joiden katsottiin saavan paremman otteen työvelvollisiin kuin varsinaisten porvarillisten valistajain. Veikko Puskala oli tämänlaiseen komennuskuntaan ammattimies. Niinpä hän eräänä elokuun päivänä saapui toisen ammattiyhdistysjohtajan kanssa pataljoonan komentajan autolla Riihisyrjään.
Työvelvolliset kutsuttiin I komppanian ruokailuparakkiin nuhdeltavaksi mutinoiden vuoksi ja kuuntelemaan Puskalan puhetta. Se sisälsi jyrkän vaatimuksen sotaponnistuksien lisäämisestä. Olojen huononnukset oli hyväksyttävä ja ehdottomasti alistuttava kuriin sodan voittoon saattamiseksi. Kun eräät työvelvolliset rohkenivat kysyä häneltä, onko asia nyt niin, että sota voitetaan vain huonontamalla työvelvollisten ennestäänkin huonoja oloja, Puskala löi nyrkkiä pöytään ja vaati »sotalakien» noudattamista. Työvelvolliset kertoivat meille seuraavana päivänä, että ammattiyhdistvstoveri Puskalahan on julmetumpi kiristäjä kuin komppanian pahimmat mestarit. Puskalan käynnin jälkeen siirrettiin eräitä työvelvollisia varsinaisiin kurikomppanioihin.
Toiselle ammattiyhdistystoverille riitti käynti työvelvollisten luona, mutta Puskalalle ei. Seuraavana päivänä hän asteli johtajan elein meidän asuntoomme pataljoonankomentaja Salosen seurassa. Komentaja Salonen oli kaiketi jo sisimmässään lakannut luottamasta Hitlerin voittoon ja etsi yhä useammin rohkaisua alkoholista. Nytkin hän oli aika tuiterissa. Puskala näytti myös saaneen osuutensa, mutta oli vielä »taistelukunnossa». Heti sisääntultuaan hän tiedusteli mahtipontisesti:
»Joko te lopultakin olette muuttaneet mielipiteenne sotaan nähden? Kyllä kai tapahtumat ovat selventäneet teille, miten perinpohjin väärässä te olette olleet?»
Puskala huokui itsetyytyväisyyttä: kai pataljoonankomentaja huomaa, kuinka asiat pannaan paikalleen tällaistenkin ainesten kanssa, saati sitten työvelvollisten porukassa! Taisi mies luulla, että me nieleksimme piikit ilman purinoita, koska kerran olemme vankeja ja sotatoimialueella itsensä pataljoonankomentajan ja päämajan miehen edessä. Vikaanpa luuli. Hän sai kuulla yksimielisen kantamme: päinvastoin, juuri tapahtumat ovat todistaneet, että me olemme olleet oikeassa asettuessamme taisteluun sodanvalmisteluja vastaan, täysin oikeassa, kun vastustimme fasistikomentoa ja Suomen alistamista Saksan vasalliksi. Hänenlaistensa tässä olisi korkea aika todeta, kuinka perinpohjin väärässä olivat heikäläiset, kun pettivät työväen asian ruvetessaan yhteistyöhön vallanpitäjien kanssa työväenluokkaa, omaa kansaansa ja maailman ensimmäistä sosialistista valtiota vastaan.
Puskala ja komentaja Salonen kuuntelivat ihmeissään näin suoria sanoja. Puskalan sisu ei antanut periksi jäädä alakynteen, ja siksi hän ryhtyi oikein teoreettisesti puolustamaan kantaansa. Väittely päättyi Puskalan häviöön, sillä tiedot, joilla väärää asiaa olisi voinut puolustaa, loppuivat eikä nyrkkiä pöytään lyömällä olisi tämän joukon edessä päässyt puusta pitkään.
Väittelyn tiimellyksessä Puskala vetosi myös »marxilaiseen» auktoriteettiinsa Karl Kautskyyn ja erikoisesti hänen kirjaansa »Köyhälistön vallankumous».[1] Sanoimme Puskalalle, että olemme mekin tuon kirjan lukeneet, mutta Kautskyhan on luopio, joka väärensi marxilaisuutta porvariston hyväksi.
Komentaja Salonen oli jo niin juovuksissa, ettei ymmärtänyt keskustelusta mitään. Mutta osui hänen korviinsa sentään huomautus, että me olemme lukeneet kirjan »Köyhälistön vallankumous». Kapteeni tahtoi antaa sivustatukea Puskalalle ja puuttui keskusteluun:
»Mitä sanoitte? Sanoitteko te, että olette lukeneet Köyhälistön vallankumousta?»
Myönsimme lukeneemme. Saloselta tuli nopea sotilaallinen vastaus:
»Älkää helvetissä, kaikkea paskaa tekin lueskelette!»
Puskala taisi saada tarpeekseen, kun oma tukimieskin näin murskaavalla tavalla kumosi hänen auktoriteettinsa, ja niin kaverukset poistuivat areenalta. Puskalan menomutina kuulosti samansisältöiseltä kuin ohranoitten kiroilu Heinjoen kuulustelujen jälkeen: »Eivät ne pirut ole yhtään muuttuneet!»
Vajaat kaksi kuukautta Puskalan käynnin jälkeen meidät siirrettiin todelliseen keskitysleiriin. Miten paljon siihen oli vaikuttanut Puskalan käynti, on vaikea sanoa. Mutta suurimmassa arvossa Puskalaa näyttävät nykyisin pitävän juuri ne piirit, joiden asioilla hän silloin liikkui.
Takaisin sisällysluetteloon
Usealla meistä — niin minullakin — oli vaimo vankilassa. Toiset heistä kärsivät poliittista kuritushuonetuomiota, toiset olivat telkien takana turvasäilölain perusteella. Ainoa viesti oli silloin tällöin kaksinkertaisen sensuurin kautta saapunut töhritty ja leikelty kirjelappu. Monelta oli aviosuhde ohranan vainojen, talvisodan aikaisen maanalaisuuden tai muiden seikkojen takia jäänyt virallistamatta ja kuulutukset vanhentuneet. Siitä virasto- ja vankilabyrokraatit saivat aiheen kirjeenvaihdon kieltämiseen, avustuksia ja sotakuukausipalkkojakaan ei maksettu vapaudessa oleville, vaikka asianomaisilla saattoi olla jo lapsiakin, kuten Matti Janhusella, Erkki Lojanderilla ja Arvi Pekkalinilla.
Omaisten taistelu puolestamme sai lopulta aikaan, että oli pakko tunnustaa armeijassa olomme. Sen jälkeen ryhdyttiin maksamaan vaimoille sotakuukausipalkkaa kuten muidenkin työvelvollisten vaimoille. Neljän toverimme, Arvi Pekkalinin, Eero Hautojärven, Matti Janhusen ja Erkki Lojanderin kohdalla ratkaisimme asian siten, että heidän tulee pyrkiä vihille. Avioliiton virallinen vahvistaminen toisi helpotusta vaimoille, ja ehkäpä häämatkalla voisi toimittaa luotettavaa tietä asioita tovereille Helsinkiin.
Toimeen tartuttiin, ja pian Pekkalinin, Hautojärven ja Lojanderin vaimot Helsingissä sekä Janhusen vaimo Hämeenlinnan naisvankilan turvasäilöosastolla alkoivat hankkia lupaa viranomaisilta ja uusia kuulutustodistuksia vihkimistä varten. Siitä tuli monimutkainen juttu, kun ohranalaitos ja muut virastot jarruttivat minkä kerkisivät. Kului toinenkin kuukausi paperisodassa, kunnes viimein huhtikuun lopulla 1942 ensimmäiset paperit saapuivat komppaniaan. Ohranalaitos oli antanut luvan vihkimiseen määräpäivänä Viipurin maistraatissa ja tarkat matkaohjeet. Ainoastaan vihkimätilaisuudessa ja viranomaisten läsnäollessa oli lupa tavata »morsiamia». Muut ajat oli oltava päävahdissa.
Pekkalinia, jolle matka tuli yllättäen ensimmäisenä, käytettiin Viipurissa ennen kuin ehdimme asiaa paremmin valmistella. Toisten kohdalla pidimme varamme, kun saatiin tietää, että Hautojärvi ja Lojander viedään vihille heinäkuussa ja toimitus tapahtuu kello kymmenen aamupäivällä. Kun komppaniasta oli lähdettävä Viipuriin jo edellisenä iltana, toverukset toimittivat yhteystietämme myöten sanan Helsinkiin. Naisten tuli järjestää matkansa Viipuriin niin että voitaisiin yrittää tavata jo illalla aseman läheisyydessä.
Koko ryhmämme osallistui häämatkan valmisteluihin. Ne olivat perusteelliset ja johtivat myös tulokseen. Kerättiin matkarahoja ja eväitä tovereillemme sekä viemisiä molemmille vaimoille, Sylville ja Impille.
Lojanderin ja Hautojärven matka komppaniasta tapahtui autolla Raivolan asemalle ja sieltä junalla Viipuriin alikersantti Aatelman toimiessa vartijana. Ohranan määräysten takeeksi vartijalle ja vangeille oli annettu yhteinen komennustodistus, jonka ankarat matkaohjeet tulivat junassa kuin itsestään puheeksi vartijan kanssa. Kävi ilmi, että kullekin heistä, mutta varsinkin vanhoille viipurilaisille Aatelmalle ja Lojanderille olisi tarpeen pieni ylimääräinen loma omien asioiden järjestämistä varten. Loma voitiinkin saada, kunhan hiukan harkittiin, miten ohranan matkaohjeita asianmukaisimmin »sovellettaisiin». Toverimme lupasivat olla karkaamatta ja saapua seuraavana päivänä määräaikaan maistraatin lähettyville, ja niin oli asia sovittu. Aatelmakin oli kokenut, että poliittisten vankien sanaan voi luottaa.
Viipuriin saavuttua vartija lähti komennustodistuksineen omille teilleen, ja toverimme ilman minkäänlaisia papereita etsimään vaimojaan sovitulta kohtauspaikalta. Paikkaa ei ollut vaikea löytää, olihan Sylvikin entisiä viipurilaisia.
Tapaaminen oli riemastuttava, ja mukana oli vielä kolmaskin tyttö, Lojanderin pikku Pirkko, joka syntyi talvisodan aikana äidin ollessa poliittisella tuomiolla Hämeenlinnan naisvankilassa. Pirkko ei tuntenut isäänsä ja oli kovin ihmeissään uudesta tuttavuudesta. Pian Sylvi johdatti joukon Kullervonkadulle, keskelle Viipuria. Kaupunki ei ollut paljonkaan kohentunut siitä, millainen se oli ryhmämme matkatessa sen halki vajaa vuosi sitten. Itäinen kaupunginosa oli edelleen melkein raunioina. Asunto oli pieni, ja Sylvin ja Eeron jäädessä siihen Erkki lähti ohjaamaan Impiään ja Pirkkoaan omiin tuttaviinsa, joita olisi ollut paljonkin.
Yöpymispaikan lisäksi Lojanderin oli etsittävä myös varmoja omia ihmisiä ja järjesteltävä asioita. Passittomana liikkumisen vaaraa vähensi äidin ja tyttären mukanaolo, vastaantulevia sotapoliiseja ja patrulleja eivät näyttäneet kiinnostavan tällaiset »lapselliset» perheet. Kun lopulta päädyttiin yöpuulle tuttaviin Kangasrannassa, Pirkko oli jo niin ystävystynyt isänsä kanssa, että kyseli huolestuneena äidiltään: »Mihinkäs tuo setä nyt menee nukkumaan?» Asiat olivat järjestyneet kommelluksitta vartijan viettäessä ylimääräistä lomaa omaisten luona Sorvalissa, noin kolmen kilometrin päässä Kangasrannasta.
Seuraavana aamuna kello 9.45 tavattiin, kuten oli sovittu, lähellä maistraattia ja marssittiin virallisessa järjestyksessä määräaikana pormestarin puheille. Vihkiminen Eeron ja Sylvin kohdalla kävi nopeasti vartiomiehen ja vahtimestarin toimiessa todistajina, vaikkei sormuksia ollutkaan pormestarin niitä tiedustellessa. Impin ja Erkin eteen sitävastoin kohosi vaikeuksia: pormestari ei hyväksynyt mukana olevaa kuulutustodistusta! Se oli otettu vain sotakuukausipalkkaa varten eikä pätenyt täällä Viipurissa. No, mikäpä auttoi. Vihkiminen oli lykättävä. Asialla oli ainakin yksi hyvä puoli — mahdollisuus päästä uudelleen Viipuriin ja tapaamaan vaimoa.
Vihkimistoimituksen jälkeen oli vielä aikaa junanlähtöön. Niinpä hajaannuttiin uudelleen asioille Sylvin ja Eeron pistäytyessä valokuvaajallekin. Sylvi oli hääkuvaa varten tuonut Helsingistä Eerolle ihan siviilitakin. Illalla vangit ja vartija palasivat komppaniaan kuten pitikin, ja poikien elämyksistä »vapaudessa» riitti keskustelua myöhään yöhön.
Lojanderin seuraava häämatka tuli elokuun 9 päivänä, ja silloin olivat jo kunnossa Matti Janhusenkin paperit. Hänen oli matkustettava vihille Hämeenlinnan vankilaan, jossa vaimoa säilytettiin, ja siksi hänelle oli pantava mukaan oma vartiomies. Lojander sai jälleen yhteisen passituksen Aatelman kanssa. Janhusen vartiomies oli sitä laatua, ettei hänen kuultensa voinut hiiskahtaakaan »ohjeiden soveltamisesta». Vasta Viipurin asemalla Lojander ja Aatelma sopivat entisen menettelytavan uusimisesta, ja vartija hävisi omille teilleen.
Impi oli taas entisellä kohtauspaikalla. Kommelluksitta meni ilta, yö ja vihkiminen seuraavana aamuna kello 10. Hyvästeltyään vaimonsa Lojander lähti iltapäivällä etsimään vartijaansa alikersantti Aatelmaa sovitulta kohtauspaikalta. Aatelma olikin jo siellä, mutta täytenä »kapteenina». Mitenkähän päästään Riihisyrjään saakka? välähti Lojanderin mielessä. Junaan kuitenkin selvittiin ja Raivotaan asti, mutta siellä oli käydä hullusti. Raivolasta on 18 km Riihisyrjään, ja kun oli mentävä lomalta tulevien parakille odottamaan Riihisyrjään menevää autoa, iskivät sotapoliisit kyntensä hoippuvaan Aatelmaan aikoen korjata hänet talteen. Lojanderilla oli pulmallinen tilanne, eihän vanki voi jättää »mukiin menevää» vartijaansa pulaan. Kovan selvittelyn jälkeen: »Mehän ollaan samasta työkomppaniasta ja varmasti minä hoitelen alikersantin kunnialla perille», hän sai lopulta Aatelman pois sotapoliiseilta, jotka onneksi eivät vaatineet papereita. Aatelma osasi toki pitää suunsa kiinni, ja pian tuli kuorma-auto, johon toverukset kiireesti nousivat, vaikkei sillä päässyt kuin Kivennavan kirkolle asti. Oli vielä käveltävä 4 kilometriä, ja loppumatka kävi vangille raskaaksi: vartija oli viimein reppuineen kannettava asuntoonsa. Vasta seuraavana aamuna Aatelma kävi ilmoittamassa komppanianpäällikölle, että matka oli tehty ja kaikki oli kunnossa.
Janhusen, joka Viipurista jatkoi Hämeenlinnaan, oli elettävä säädösten mukaan ja niinpä häämatkasta tuli melko kuiva. Nuori vartiomies ei käsittänyt politiikasta hivenen vertaa ja pelkäsi kovin joutuvansa vaikeuksiin Janhusen takia. Siksi hän piti vankia herkeämättä silmällä. Kun tuomari ja sulhanen vartijoineen määräaikana saapuivat vankilan kansliaan, siellä olivat todistajat odottamassa ja vain morsian enää puuttui. Hänet tuotiin pian vanginpuvussaan vartijan saattamana. Kun tuomari oli seremoniansa suorittanut vankilan johtajan ja vartijoiden vahtiessa, ettei vain mitään laitonta tapahdu, ero olikin edessä. Tällöin vankilan johtaja ilmoitti virallisella äänellä: »Kyllä te nyt voitte ottaa toisianne kädestä kiinni».
Ennen lähtöään Janhunen esitti, että hänellä on Kannaksen rintaman työjoukoissa palvelevilta miehiltä pienet paketit täällä vankilassa oleville vaimoille ja tuttaville. Paketteja on vain muutamia, kukin sisältää litran verran marjoja tuohiropposissa. Ne olisi saatava vastaanottajille mahdollisimman pian, muuten pilaantuvat suljetussa paketissa.
»Ei tule kysymykseenkään!» oli johtajan lyhyt vastaus, vaikka paketit olivat Janhusella mukana. »Emme voi ottaa vastaan paketteja tapaajilta, ne on lähetettävä postitse. Sitten ne tarkastetaan ja luovutetaan vangeille, jos ovat asetuksien mukaiset.» Selittelyt eivät auttaneet, ja niin Janhusen oli vietävä mennessään paketit ulos vankilasta. Vielä oli aikaa junanlähtöön. Hän sai vartiomiehen mukaansa postiin, ja siellä tehtiin jokaiselle vastaanottajalle erillinen paketti. Janhusen vähillä rahoilla paketit sitten postitettiin takaisin vankilaan.
Vaimoni oli yksi paketinsaajista. Hän kertoi myöhemmin, että vasta pari päivää Janhusen käynnin jälkeen marjaropposet tuotiin selleihin yhtenäiseksi homekimpaleeksi pilaantuneina. Silti paketista oli tullut suuri ilon aihe. Olivathan marjat tervehdys »sieltä jostakin», ja lisäksi rakkaimman tekemässä ropposessa, jonka nimikirjoituksesta tunsi käsialan, vaikka lähettäjän nimi ja tervehdys olikin leikattu pois.
Janhusen palattua komppaniaan olimme vilpittömän iloisia, että hän oli sentään saanut »ottaa kädestä kiinni» vaimoaan ja ajanut sisukkaasti pakettiasiaa toimittaakseen tervehdyksemme perille. Hauskimpia muistoja vihillä käynneistä olivat koko ryhmällämme kuitenkin »häät», jotka pidettiin illalla kämpässämme tovereillemme heidän palattuaan. Ohjelma oli valmistettu huolella, oli »papit», kuorot ja orkesterit, oli toverillista riemua, jonka aikana palautettiin mieleen kauniit muistot kodista ja lapsista sekä unelmoitiin ajasta, jolloin ollaan taas omaisten parissa.
Takaisin sisällysluetteloon
Eräänä sateisena sunnuntaipäivänä astui asuntoomme linnoituspataljoonan komentaja majuri Salonen. Kun majuri arkipäivisin esikuntansa kanssa kulki tarkastuskierroksella linnoitusalueella, se oli »komeaa» nähtävää, ja tavallisesti kuului asiaan, että poliittisten vankien lohkolla aina rähistiin jostain. Nyt majurin ilme ja sävy oli aivan toisenlainen. Hänen työntyessään sisään ei viereisessä huoneessa oleva vartijamme alikersantti Aatelma lauantai-illan rasituksista uupuneena huomannut mitään. Niin herra majuri käveli tervehtien tupaan, jossa me vangit askartelimme vapaa-ajan puuhissamme kuka kirjoitellen, kuka kursien tamineitaan.
Pataljoonankomentaja, helsinkiläinen rakennusmestariluutnantti, oli sotatoimissa vastikään ehtinyt kohota majuriksi. Hän oli tänään hyvällä tuulella eikä nostanut rähäkkää, vaikka kukaan ei tehnytkään ohjesäännön mukaista ilmoitusta saati sitten muuten hypähtänyt asentoon. Majuri alkoi hieroa keskustelua »ajankohtaisista kysymyksistä». Vaikka emme olleet koskaan salanneet edes Saloselta poliittisia mielipiteitämme ja suhdettamme sotaan, oli turhaa ja vaarallistakin aloittaa poliittista keskustelua näin epävarman kumppanin kanssa. Ajankohtaisista vastauksista meillä kyllä ei olisi ollut puutetta tietolähteittemme melkoisesti parannuttua viime aikoina.
![[No, kommunistit]](img/no.jpg)
Kun puhe ei ottanut luistaakseen, majuri turvautui yllätysoperaatioon: veti taskustaan viinapullon, löi sen pöytään ja kajautti päättävällä komentajan äänellä:
»No kommunistit — ottakaa ryypyt, pataljoonankomentaja tarjoaa!»
Puolikkaan sisällöstä oli kolmannes jo komentajan päässä, ja lopusta olisi 25 miehen vankiryhmälle liiennyt vähänlaisesti — mutta sekään ei näyttänyt kelpaavan. Muutamat lähinnä istuvat vangit vain vastasivat hymyillen ja touhu jaan keskeyttämättä: kiitoksia, herra majuri, eipä ole väliksi, kun tässä tullaan toimeen ilmankin.
Majurin yllätys oli menossa myttyyn. Hän korotti jo hiukan tuohtuneena ääntään:
»Jo nyt on perkele, että kommunisteille ei kelpaa viina, vaikka pataljoonankomentaja tarjoaa.»
Äänen voimallinen jylinä herätti viereisessä huoneessa krapulassa torkkuvan alikersantti Aatelman. Viina-sanan kuultuaan hän ilmestyi hoippuen huoneestaan, yritti asentoa keskellä lattiaa ja tolkutti:
»Ky-kyllä... mulle kelpaa, he-herra majuri!»
Tällainen alttius ja sekaantuminen alikersantin taholta herra majurin yksityiskeskusteluun oli sentään liikaa, vaikka oltiinkin samalla puolen barrikaadia. Alikersantti sai äkkilähdön majurin karjuessa:
»Ulos! Sen kyllä arvaa, että sulle kelpaa, senkin sika, mutta sinunlaisillesi sitä ei anneta!»
Majurin kiukku oli löytänyt purkautumistien, mutta mahtoi vankijoukon edessä tonttuilevan alikersantin hahmo jäädä hänen mieleensä harmittavana vertauskuvana. Hän tunki viinapullon taskuunsa ja puhkesi puhumaan:
»Kyllä te kommunistit olette pirun sliipattua väkeä. Te vain hymyilette ettekä puhu liikoja. Kai te kumminkin nyt juuri ajattelette sitä, mitä tuolle majurillekin tehdään, kun sota päättyy meille tappioon ja te pääsette valtaan tässä maassa. Eikös olekin niin, espanjanpoika, että te sitten minut ammuttekin? Tähdätkää piru vie tarkkaan. Kuulkaas, puuseppä, te teette minulle ruumisarkun. Mitä? Muistakaa jumalauta, että se täytyy tervata kunnollisesti. Kyllä kannattaa pataljoonankomentajan arkku tervata, vai mitä?»
»Selvä on, kyllä se tervata kannattaa», myönsi puhuteltu ja jatkoi sitten vankien levolliseen tapaan: »Mutta mitäpäs siitä komentajasta ampumaan, tarvitaan niitä rakennusmestareita silloinkin, jos vain työ maistaa!»
»Jaha, vai tarvitaan?» Toivon kipinä näytti välähtävän majurin sumeassa silmäkulmassa. Hän jankutti yhä, vaikka jo leikkisämmällä äänellä:
»Se on sitten kumminkin selvä, että arkku on kunnollisesti tervattava.»
Sitten hän hoippui tuvastamme taakseen katsomatta.
Takaisin sisällysluetteloon
Jo silloin kun meidät Puhtulan metsässä eristettiin telttaamme ja meiltä kiellettiin kaikki liikkuminen iltaisin, aloimme suunnitella ajanvietettä. Samoin harkitsimme keinoja, joilla pystyisimme eristyksestä huolimatta vaikuttamaan myös ulkopuolisiin.
Laulua ja muuta ohjelmansuoritusta omassa keskuudessamme ei ollut kielletty. Vähäinenkin ohjelmatoiminta varmaan herättäisi kiinnostusta, eihän pataljoonan alueella ollut juuri nimeksikään kulttuuriharrastuksia johdon välinpitämättömyyden ja työvelvollisten passiivisuuden vuoksi. Ryhmässämme oli paljon kokeneita järjestöihmisiä, useimmat oiivat tottuneet suorittamaan iltamaohjelmaakin, kuka laulajana tai soittajana, kuka jonkin muun alan harrastelijana.
Laulusta me aloitimme, Kivilahdesta ja minusta tehtiin »solisteja». Olimme jo aikaisemmin harjoitelleet yhdessä duettoja. Kajautellessamme niitä illan hiljaisuudessa teltoillamme ja asunnoissamme kerääntyivät työvelvolliset ja keittiölotat ympäristöön tai lähiparakkeihin kuuntelemaan. Yhä useammin he pyytelivät meitä järjestämään tällaisia ohjelmailtoja. Kivilahden kaunis barytoni lisäsi yhä yleisömenestystä, ja hän rupesi harjoittamaan meille oikein kuoroa, jonka rinnalle syntyi melkoinen orkesteri. Se puolestaan sai alkunsa veljeni huuliharpusta. Balalaikka, kitara ja haitari ostettiin työvelvollisilta kohtuuhinnoilla.
Huhu hyvistä ohjelmansuorituksistamme kulkeutui pataljoonan propagandamestarien korville, ja kerran meitä jo kosiskeltiin esiintyjiksi herrojen suunnittelemaan propagandajuhlaan. Kieltäydyimme ja koko juhlat jäivät pitämättä, kun heillä ei omasta takaa ollut ohjelmaa. Perin harvoin he saivat aikaan elokuvanäytäntöjä tai muualta tulleiden viihdyttäjien avulla järjestettyjä iltoja pataljoonan keskuspaikalla. Helpommin he näyttivät pystyvän järjestämään upseerien ja esikuntalottien yöllisiä kemuja, joista aina seuraavana päivänä kuki kummia kuiskeita työkomppanioissa. Työvelvollisten ajanvietteenä oli kortinpeluu asuntoparakeilla.
Oli ankara puute erilaisista ammattimiehistä. Niinpä ryhmämme suutarit ja räätälit pantiin varsinkin loppuaikana vakituisesti korjaustöihin, koska työvelvollisilla ei ollut mahdollisuutta missään korjauttaa varusteitaan. Asunnollemme järjestettiin iltaisin kahden tunnin vastaanottoaika. Erikoisvartijan läsnäollessa työvelvolliset saivat silloin tuoda varusteitaan korjattavaksi. Samana aikana saimme pitää »parturinliikettä», koska meillä oli tukanleikkuukone ja komppaniassa tätä tehtävää hoitanut työvelvollinen oli kuollut. Miesten tukka olikin jo kasvanut korvien päälle, lomallekaan ei kehdattu lähettää tällaisia metsäläisiä. Työvelvolliset itse hankkivat luvan käydä luonamme parturissa. Minäkin olin parturina parin toverini kanssa vuorotellen. Asiakkaita tuli toisinaan niin paljon, ettei kaikkia voitu ottaa vastaan. Taksa oli vain 5 mk mieheltä, mutta olihan siinä tilaisuus vaihtaa ajatuksia, ja mikä tärkeintä: tällainen toverien auttaminen rakensi meille parhaiten suhteita ympäristöömme.
»Kommunistisen kiihotustyön» estämiseksi vastaanottotunneillemme oli komennettu valvojaksi työvelvollisvartiomies Papu. Hän oli pienviljelijä, yksinkertainen kansanmies ja hyvin hiljainen luonteeltaan. Nyt hän joutui vartioimaan omia työtovereitaan ja työväenasian takia linnaan pantuja kunnon ihmisiä. Tämän hän vaistomaisesti tajusi eikä jaksanut oikein käsittää tehtäväänsä. Hämmennys näkyi hänen ilmeistään, kun hän puhumatta seisoi kiväärinsä kanssa ovensuussa määrätyt kaksi tuntia. Hänen kroonillista nuhaa potevasta nenästään oli aina putoamaisillaan tippa, ja hän katseli syyllisen näköisenä lattianrakoihin. Tuntui kuin Papu ei olisi uskaltanut edes kuunnella, ettei vain joutuisi kantelemaan päällemme, eikä hän myöskään uskaltanut osallistua keskusteluun, koska velvollisuudentunne pakotti täyttämään käskyt ainakin muodollisesti. Papu-paran asema oli vaikea, eihän mies pystynyt edes omassa itsessään ratkaisemaan »velvollisuuden» ja oikeudentunnon ristiriitaa. Me ymmärsimme Papuamme emmekä halunneet tehdä hänen asemaansa enää kiusallisemmaksi. Eihän hänen läsnäolonsa pahastikaan haitannut omien suunnitelmiemme toteuttamista. Monet hänen kaltaisistaan saivat myöhemmin niin paljon rohkeutta, että pystyivät ratkaisemaan kantansa oman oikeudentuntonsa mukaan.
Vasta Riihisyrjässä saimme säännöllisen kosketuksen venäläisiin vankeihin. Nyt jouduimme näet usein samoihin töihin, ja lisäksi hillitön ja avoin vankien murhaaminen oli kesällä 1942 vähenemässä pataljoonamme alueella. Sotavangeista tulimme parhaiten tuntemaan Borisovin, ukrainalaisen opettajan. Vähitellen pääsimme selville, että hän oli kommunistisen puolueen jäsen. Borisov oli onnistunut salaamaan puoluejäsenyytensä ja säilyttänyt siten henkensä, sillä yleensä vankien joukossa olevat kommunistisen puolueen jäsenet oli rintama-alueella ilman muuta ammuttu. Saatuaan varmuuden, että me todella olimme kommunisteja, hänkin uskoutui meille. Heilläkin oli keskuudessaan puolueryhmä, joka pyrki ohjaamaan vankien puolustautumista ja sisäistä elämää. Tämän puolueryhmän välityksellä toimitimme heille Riihisyrjässä ja Metsäkylässä säännöllisesti ruokaa ja tupakkaa. Välitystehtävää hoiti reippaasti ja rohkeasti kieviläinen traktorinkuljettaja Nikitin. Hänen isossa telaketjutraktorissaan oli hyviä piilopaikkoja ruokapaketeille, ja hän voi kuljettaa näitä paketteja joutuessaan usein yksinkin ajamaan pieniä matkoja. Muistan ajon, jonka jouduin suorittamaan hänen kanssaan, kun minut oli määrätty apumieheksi erästä kuormaa siirrettäessä. Istuimme vierekkäin traktorin hytissä ja koneen ja telaketjujen jyristessä lauloimme kumpikin omalla kielellämme partisaanimarssia. Kun hyvästellessäni sanoin hänelle, että kerran vielä vallitsee rauha ja molempien maiden kansat luovat ystävinä onnellista tulevaisuutta, kyynel ei tuntunut olevan kaukana toveri Nikitinin silmästä.
Emme tiedä, kuinka moni näistä miehistä eli rauhantekoon asti ja pääsi takaisin synnyinmaahansa, mutta sen ehdimme kuulla, että opettaja Borisov ammuttiin ennen meidän siirtoamme Kannakselta. Monet sotavangit pakenivat vankileirien nälkää ja terroria ja yrittivät päästä yli linjojen. Todennäköisesti useimmat heistä ammuttiin ennen toiveen toteutumista. Näin kävi sillekin vangille joka Viipurin vankikeskuksesta karattuaan yritti linjoille päin ja pääsi jo Riihisyrjän lohkolle asti. Vanki oli nähty edellisenä yönä jossain kauempana ja takaa-ajossa häntä oli ammuttu jalkaan. Haavoittuneena hän oli kuitenkin vielä päässyt pakoon ja tavattu nyt uupuneena metsiköstä Riihisyrjän kylän laidalla. Siinä hän antautui. Toinen pidättäjistä toi sanan komppanian johdolle. Vankia ei tarvitse kuljetella minnekään, ampukaa hänet siihen paikkaan, oli johdon määräys. Pidättäjät kuitenkin kieltäytyivät teloittajan tehtävästä ja siihen lähetettiin eräs paikallinen asukas, joka innolla suoritti tällaisia tehtäviä.
Pari toveriamme joutui seuraavana päivänä hautaamaan miehen, joka melkein luurangoksi nälkiintyneenä ja haavoittuneena oli pyrkinyt kohti isänmaataan ja kuollut rohkeasti, kuten pidättäjät kertoivat. Teloitus nostatti työvelvollisten keskuudessa yleisen inhon komppanian johtoa ja teloittajaa vastaan.
Takaisin sisällysluetteloon
Muutto 26. 8. 1942 Riihisyrjästä Metsäkylään ei ollut muuttanut riihisyrjäläistä elämäntyyliämme, pikemminkin tilanne kohdallamme silloin parani. Yhä selvemmin tuli näkyviin, että vankiryhmämme mielipiteet valtasivat alaa ympäristössä.
Tärkeitä muutoksia elämäämme oli kuitenkin suunnitteilla. Joitakin viitteitä asiasta vuoti silloin tällöin pataljoonan esikunnastakin yhteyksiemme kautta. Ohranalaitosta huoletti lisääntynyt vaikutuksemme ympäristöön, ja meillä oli sen mielestä muutenkin liian »hyvät päivät». Tätä pelkoa kuvastivat myös kuulustelut, joita suoritettiin vielä pari kertaa ennen Kannakselta lähtöämme. Tiesimme, että ohranassa oli jo parin kuukauden ajan suunniteltu siirtämistämme Salosen pataljoonasta ja että Salonen pyrki säilyttämään ryhmämme alaisenaan joko henkilökohtaisista syistä tai työvoiman tarpeen takia. Loppujen lopuksi meitä oli onnestanut joutuessamme Salosen kaltaisen komentajan alaisiksi. Joku todellinen fasisti olisi hänen asemassaan noudattanut kirjaimellisesti ohranan ohjeita, jolloin meitä tuskin enää olisi ollutkaan tätä muuttoa tekemässä.
Metsäkylän vaihe päättyi 27. 9. 1942. Aamulla ilmoitettiin, että iltapäivällä tulee muutto, jolloin tavaroitten on oltava koottuna. Käsky tuli vain meidän ryhmällemme, palveluksemme Salosen pataljoonassa oli siis päättynyt. Kaksi toveriamme oli sairaanhoitajattaren määrääminä sairastuvalla. Toinen tuotiin nopeasti ryhmään, toisen, vatsahaavaa sairastavan Matti Janhusen hoitajatar sai kovan riidan jälkeen jätetyksi sairastuvalle. Hän oli lopulta uhannut, että asianomaiset saavat vastata potilaan hengestä, jos ryhtyvät häntä nyt siirtämään. Janhunen tuotiin perässämme parin viikon kuluttua.
Tavaramme olivat nopeasti koossa, joten jäi aikaa hyvästijättötilaisuuden järjestämiseen. Kun komppaniassa levisi tieto, että ryhmämme siirretään pois, alkoi hyvästelijöitä ilmaantua parakillemme. Lopulta oli paikalla suuri joukko työvelvollisia ja kaikki keittiölotat. Lausuimme heille kiitokset kaikesta, millä he olivat helpottaneet asemaamme ja ilomme siitä ymmärtämyksestä ja toveruudesta, joka oli ehtinyt välillämme syntyä. Paikalla ei ollut komppanian johtohenkilöitä, joten hyvästely keskusteluineen, lauluineen ja soittoesityksineen oli hyvin sydämellistä ja välitöntä. Väkisinkin muistui mieleen tulomme Puhtulaan vuosi ja 17 päivää sitten. Miten toisenlaista olikaan nyt lähtiessämme, miten monta mielenkiintoista kokemusta ja muistoa sisältyikään tähän aikaan! Olimme sen kuluessa murtaneet ennakkoluuloja, saaneet ystäviä itsellemme ja asiallemme. Siksi kajautimme lopuksi reippaasti laulun »Iloinen tuuli»:
Oi laula meille iloisesti tuuli,
iloinen tuuli, iloinen tuuli.
Jo maat ja metsät, vuoret kaikki laulus kuuli,
ne kuuli sun laulus vapahan.
Kerro tuulonen vuorista meille,
pedon jälkiä missään ei näy.
Kerro linnun lauleloista ja kulta-auringoista
ja töistä suurten ihmisten.
Ken on tottunut voittoja lyömään
hän nyt kanssamme laulakohon.
Ken iloitsee, hän nauraa — ken haluaa hän voittaa
ken etsiä hän löytävä on...
Monet työvelvolliset olivat jo oppineet meiltä tämän laulun, he yhtyivät siihen, ja lotat kuten muutkin valittivat meitä hyvästellessään, että saaneeko enää kuullakaan kauniita lauluja, kun me lähdemme pois. Yhteisesti toivottiin, että pian tavattaisiin ja paremmissa olosuhteissa. Matkaeväiksi hyvästelijämme antoivat ylimääräistä muonaa, tupakkaa ja makeisia, joita he olivat meille tätä varten hankkineet.
Kello 19.40 meidät komennettiin kahteen autoon, Raivolan asemalle oli määrä ajaa. Kun käännyttiin Metsäkylän tienmutkasta valtatielle, näimme metsän reunassa naisen vilkuttavan liinallaan. Siellä oli pataljoonan sairaanhoitajatar, joka ei voinut saapua jäähyväistilaisuuteemme, mutta halusi näin osoittaa myötätuntoaan.
Raivolan asemalla olivat sotapoliisit vastassa. He sulloivat meidät vankivaunuun ja juna alkoi jyrrätä pohjoiseen päin. Jälleen oltiin matkalla tietämättä päämäärää. Ehkä joutuisimme taas tavalliseen vankilakomentoon? Vai vietiinkö meitä nyt Pärmin pataljoonaan tovereittemme joukkoon? Olimme suurin piirtein selvillä heidän kohtaloistaan vaikka emme tienneetkään, missä he sillä hetkellä majailivat.
Yötä myöten matkattiin vankivaunun ahtaissa kopeissa istuen ja Lappeenrannasta käännyttiin itään päin. Tuntui yhä todennäköisemmältä, että kohta tapaamme toverit, joista erosimme Riihimäen kasarmin edustalla. Uuksussa noustiin pois junasta. Meidät ahdettiin tavaroinemme yhteen pieneen kuorma-autoon. Tilaa oli todella vähän, sillä meille oli Kannaksella kertynyt omaisuutta aina soittopelejä myöten. Auton kopin kaikki näkö- ja valoaukot oli täysin pimennetty, saattajanamme oli konepistoolein aseistettu vahva sotapoliisipartio.
Aunuksen kautta ajettiin Koverin keskitysleirille, jonne saavuimme 29. 9. 1942 kello 16. Vahva vartiointi ja tyly kohtelu Raivolan asemalta saakka osoitti, että olimme jälleen välittömästi ohranan hoivassa. Ankaria aikoja saattoi vielä olla edessä, vaikka tilanteen kehitys itärintamalla jo loikin parempia edellytyksiä rauhanvoimien toiminnalle mvös meidän maassamme.
Takaisin sisällysluetteloon
Vaikka kuljetuksemme tapahtui pimennetyssä vaunussa, sikäläistä maastoa tunteva Erkki Gustafsson arveli, että sivuutettiin Aunuksen kaupunki ja ajettiin pohjoiseen. Iltapäivällä poikettiin valtatieltä, ja viitisen kilometriä töyssytettyään auto pysähtyi Koverin harjulle. Meidät komennettiin ulos kopistamme. Ensimmäisenä osui silmiimme kapteeni Kartanon gorillanolemus hänen seisoessaan ohrana- ja vartijakomennuskunnan kärjessä aukeamalla, johon laskeuduimme.
Vaikea on kuvailla kyllin ytimekkäästi tuota »Tarsuksi» nimitettyä kapteenia. Heti päältä päinkin näkee, että mies on kaikkea muuta kuin normaali ja että häntä hallitsevat suuruudenhulluuden ja naiivin yksinkertaisuuden äkilliset vaihtelut. »Tarsun» tuntevat hyvin Suomenlinnan kurikomppaniassa aikoinaan palvelleet sotilaat, jotka hänelle »Tarsu»-nimenkin antoivat, ja myös poliittiset vangit, kuten edellä kerrottiin. Kartanon älyllä varustettu mies oli varmaan päässyt Suomen armeijan kapteeniksi vain siksi, että tuollaiset tyypit olivat kuin luotuja määrätynlaisiin tehtäviin. Koiramaisella uskollisuudella Kartano pyrki täyttämään päällystön raaimmatkin käskyt, mutta älynsä yksinkertaisuuden takia hän ei aina keksinyt kyllin tehokkaita keinoja suunnitelmiensa toteuttamiseen, joten työ silloin jäi kesken.
![[Valokuva]](img/valokuva.jpg)
Runsas vuosi takaperin oli Kartano komentanut meidät takaisin vaunuun Riihimäen kasarmien edustalla, ja nyt hän siis oli ottamassa meitä vastaan. Kartanon ilmeet, elehtiminen ja karjunta osoittivat, että hänellä oli juuri suuruudenhulluuden puuska. Näytti kuin hän hyökkäisi suin päin kimppuumme. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kartano oli sittenkin suuri pelkuri, joka antoi apuriensa suorittaa pahoinpitelyt. Hän tyytyi itse näyttämään julmaa naamaa ja laskettelemaan kamalia uhkauksia.
Meidät komennettiin riviin ja nyt voimme jo silmäillä lähellä olevaa taloryhmää. Osaa siitä ympäröi moninkertainen piikkilanka-aitaus. Aitauksen portilla seisoi vartiomies konepistooleineen. Siellä siis tulisi olemaan majapaikkamme. Rakennukset aitauksen ulkopuolella näyttivät leirin päällikön ja vartiomiehistön asunnoilta sekä varasto- ja ulkorakennuksilta.
Kartanon komennuksesta hyökkäsi samassa ohranaryhmä tavaroittemme kimppuun. Ensimmäiseksi otettiin pois Kannaksella saamamme manttelit, paremmat vaatteet vaihdettiin huonompiin, omia tavaroitamme siirrettiin »valtiolle luovutettavaan» kasaan, koska »sellaisia ei täällä tarvita» ja »ei ne voi olla teidän omianne». Rosvouksen päätyttyä meidät ajettiin piikkilanka-aitaukseen ja vietiin takimmaiseen rakennukseen. Siellä oli varattu 25 miehen asunnoksi pieni huone, jossa oli tyhjät makuulavat.
Meiltä otettuja omia tavaroitamme ei millään tavoin luetteloitu, ja suurin osa niistä hävisi sen tien. Sinne upposivat »varastoon» haitarimme ja muut soittopelimme. Ainoastaan Pekkarinen onnistui loppuhälinässä sieppaamaan kitaransa takavarikoitujen kasasta, kietaisi sen vaatteisiinsa ja salakuljetti selkänsä takana piikkilanka-aitauksen sisäpuolelle. Piilottelusta ja varovaisesta soittelusta huolimatta soitin lopulta löydettiin eräässä ratsiassa ja vietiin vartijoiden käyttöön.
Nyt olimme todellisessa keskitysleirissä. Se sijaitsi noin 20 kilometriä pohjoiseen Aunuksen kaupungista ja oli venäläisestä metsätyökeskuksesta muutettu tähän tarkoitukseen. Vaikkei lähialueilla liikkunut juuri muita kuin sotilasosastoja silloin tällöin, kaikille teille oli muutaman sadan metrin päähän leiristä asetettu kieltotaulut: »Leiriä lähestyminen kielletty. Yön aikana ammutaan varoituksetta.»
Leirillä oli perinteitä, sillä ennen meidän tuloamme siitä siirrettiin venäläiset sotavangit Suomeen. Edeltäjiemme kohtaloista puhui kolkkoa kieltään aitauksen ulkopuolella oleva hautausmaa kvmmenine risteineen. Jo tarkastuksen aikana näimme aitauksessa liikkuvista keittiömiehistä ja vartijoista, että leirillä oli muitakin poliittisia vankeja. Vartijoiden mentyä aitauksen ulkopuolelle tapasimme heti kaksi tuttua. Keittiömiehinä hääräsivät satakuntalainen Jalmari Kulmala ja helsinkiläinen Viljo Suutari, joista olimme eronneet Riihimäen kasarmien edustalla. Heiltä kuulimme häthätää ensimmäiset uutiset: toverimme saapuivat leirille edellisinä päivinä ja olivat jo metsässä halkotöissä.
Ilta hämärsi, kun aitaukseen alkoi metsästä saapua laahustavin askelin vankityöryhmiä konepistoolimiesten saattamina. Portti suljettiin viimeisen ryhmän jälkeen, vartijat koirineen alkoivat kiertää aitausta, ja me riensimme tapaamaan tovereitamme.
Vähän yli vuosi sitten tiemme vasta erosivat, mutta nämä miehet olivat nyt kuin haamuja entisestään. He olivat luurangoiksi laihtuneita ja ryysyissä, joita oli kurottu kokoon säkinkappaleilla ja erivärisillä tilkuilla, kenellä minkinmoiset kengänropposet jaloissaan. Nyt ymmärsimme, miksi meiltäkin rosvottiin vaatteet. Vaatepartemme oli vastattava leirin »formua».
Kätellessämme ja syleilyssämme heitä tunsimme, että taistelijan liekki heissä paloi, sitä ei ollut sammuttanut vilu eikä nälkä. Tapaamisen riemussa useat olivat unohtaa fyysillisen heikkoutensa. Siinä oli tovereita eri puolilta maatamme: luurankomainen ja pitkä Toivo Friman Kittilästä, Väinö Isojärvi Sallasta, Eino Tainio, Iikka Mylly ja Antero Timonen, pohjolan poikia hekin, Tatu Pykäläinen Kotkasta, Jussi Piiparinen Viinijärveltä, Reino Eero ja Urho Harjunpää Vaasasta, Antto Prunnila Porista, Arvi Laakso Tampereelta, Niilo Nikkilä Oulusta, Johannes Mustonen Kajaanista, Oiva Lehto Turusta, Väinö Tattari ja Toivo Torvi Helsingistä jne. Tuttuja ja tuntemattomia miehiä, kaikki kuin suoraan Saksan keskitysleireiltä tuotuja.
Takaisin sisällysluetteloon
Vaikka olimme matkasta lopen uupuneita ja toverimme työpäivänsä jälkeen perin juurin näännyksissä, valvoimme sinä yönä aamupuolelle. Kaikissa leirin huoneissa istuivat ryhmät syysyön hämärässä, ja kuluneen vuoden tapahtumat palautettiin mieliin. Väsyneimmät nukahtivat työvaatteissaan lavereille kesken keskustelun, eikä sen kummempaa tilan tekoa muulloinkaan tarvittu, vuodevaatteitahan ei ollut.
Meidän ryhmämme oli lähetetty Riihimäen keskusvankilasta 8. 9. 1941 ohrana Iso-Mäkelän johdolla kohti Kannasta, ja Pärmin pataljoona aloitti jo seuraavana päivänä matkansa rintamalle. Suurin osa pataljoonan miehiä oli täysin vailla sotakoulutusta ja turvasäilöläisille annetut kiväärit romutavaraa. Matka tapahtui Joensuun, Matkaselän ja Suojärven kautta Suojoelle, jossa miehille annettiin kiväärinpanoksiakin. Suojoelta siirryttiin Onkamukseen, josta oli linjoille enää 18 kilometriä. Onkamuksessa kenraali Oinonen antoi Pärmin avustamana »viimeisen voitelun» 14. 9. selittäen, että pataljoonan tehtävänä on auttaa saksalaisia, jotka täällä suorittavat sotatoimia. Marssi tulilinjoille tapahtui jo seuraavana päivänä, ampumakaivannot sijaitsivat noin 200 metrin päässä neuvostoarmeijan osastojen kaivannoista. Edellisten päivien taistelujen jäljiltä oli eräälläkin pienellä lohkolla kahdeksan ruumista.
Kauan eivät toverimme noissa asemissa »sotineet». Muutamien päivien jälkeen alkoi venäläisten hyökkäys ja pataljoona komennettiin perääntymään, ettei jouduttaisi mottiin. Onkamukseen saakka peräännyttiin. Sinne ehti ensimmäisenä kapteeni Kartano, joka Pärmin apurina oli tämän erikoislaatuisen pataljoonan hakamiehiä, sen muita päälliköitä olivat kapteeni Mure, luutnantit Malmivaara, Svinhufvud, Niemi, Jouko ja Peltonen sekä vänrikit Nuorteva, Lehikoinen, Aarnio, Englund ja Ämmälä.
Etulinjoilla ja perääntymisen aikana kaatui 12 turvasäilöläistä, useita haavoittui sekä noin 40 heistä ja joitakin kriminaalivankeja katosi tai siirtyi linjojen yli. Majuri Pärmistä ja ohranalaitoksesta alkoi jo tällöin tuntua, että pataljoonaa on tässä kokoonpanossa mahdoton saada siirtämään rajaa Uralille. Taistelut Onkamuksen seuduilla vahvistivat tätä käsitystä. Niinpä jo 25. ja 26. 9. kaikki turvasäilöläiset riisuttiin aseista konekivääreillä varustettujen vartioryhmien turvin, heiltä revittiin kokardit ja heille jätettiin varusteiksi sotilaspuku ilman manttelia ja yksi alusvaatekerta, vaikka syyskuu oli jo lopullaan. Aseistariisunnan suoritti Kartano. Kiroillen ja uhkaillen kapteeni osoitti silloin rohkeutta, joka koko rintamallaoloajan oli ollut tipotiessään.
»Tarsun» komentoon joutuneessa vankiryhmässä oli nyt jäljellä 180 miestä. Heidät siirrettiin Kangasjärven kylään. Alkoi nälkävaelluksen ensivaihe Karjalan erämaissa ja sodan autioittamissa kylissä ennen Koverin leirille saapumista.
![[Leirin päällikkö]](img/leirin.jpg)
Kangasjärven kylässä viivyttiin vain tammikuuhun asti, mutta vangit ehtivät jo siellä todeta, että heidät aiottiin tappaa nälällä ja kylmyydellä. Ei annettu lisävarusteita eikä makuuvaatteita, vaikka talvi oli erikoisen ankara. Kylässä sijaitsi myös venäläisten sotavankien leiri, jossa kohtelu oli samanlaista kuin Jalkalassa Kannaksella. Sitten tuli siirto Säämäjärven helvettiin, kuten toverimme sitä nimittivät. Ensin lähetettiin pienempi ryhmä paikkoja kunnostamaan. Tammikuun alkupäivinä, kun pakkasta oli 30–40 astetta, kesävarusteissa värjöttelevä vankijoukko komennettiin rekien eteen, joihin oli lastattu leirin kalustoa ja päällystön rosvoamaa tavaraa. Heidän oli kiskottava raskaat kuormat ummessa olevaa tietä Suojoen asemalle. Matkaa oli noin 12 kilometriä. Sitten heitä kuljetettiin härkävaunuissa pari vuorokautta ilman ruokaa. Kun tultiin Jessoilan asemalle, vangit komennettiin uudelleen vetojuhdiksi. Kuormia oli nyt vedettävä kymmenen kilometriä korpitaipaleita Säämäjärven keskitysleiriksi muodostettuun metsätyökeskukseen. Leirille saavuttiin tammikuun 10 päivänä. Vangit majoitettiin rakennuksiin, joita suomalainen sotaväki oli käyttänyt hevostalleina.
Tammikuun 12 päivänä aloitettiin halkotyöt. Työkalut olivat perin kehnot, suurimmalta osalta venäläisten romuttamia justeereja, lihakirveitä jne. »Tarsu» asteli pakkasessa palelevan »komppanian» eteen ja piti ensimmäisen suuren ja pitkän puheensa tähän tapaan:
»Ilmoitan virallisesti, että armeijakunnan pikaoikeus on tuominnut kolme vankia kuolemaan siitä syystä, että he ovat vastustaneet esimiestään. Tuomiot on pantu heti täytäntöön... Te olette sellaisia roistoja, joista miehet siellä rintamalla eivät yhtään tykkää, sen vuoksi teitä ei voi pitää muuta kuin täällä korvessa. Te olette niin kieroa, niin pirullista, mitätöntä, kelvotonta ja kunnotonta joukkoa, että on ihme, kun vielä saatte elää ja hengittää. Te olette niin kieroon ja vinoon kasvaneita, että ette minua uskoneet. Mutta jos menisimme Tarton rauhan rajan tai Moskovan rauhan rajan tuolle puolen, sanon, jos menisimme, mikä ei ole varmaa, niin voi käydä niin, että te ette sinne pääsekään, te voitte jäädä tänne tien viereen haisemaan. Sillä nyt olemme täällä korvessa ja saatte uskoa, että täällä ei ole voimassa Suomen valtakunnan lait, vaan täällä on voimassa vallatun alueen laki, kenttäoikeudet ja pikaoikeudet, minä sanon teille. Silmänräpäyksessä se käy eikä auta vetisteleminen. Ei tarvita muuta kuin pari aliupseeria oikeutta istumaan ja kynännapsahdus pöytään, kun miehestä lasketaan ilma pois, ja jos kapteeni on oikeutta istumassa, niin se käy vielä nopeammin. Sen minä sanon teille, tehkää työtä, sillä siellä kotona tottumattomat naisetkin hakkaavat kymmenenkin mottia päivässä ja teidänkin on saatava jotakin aikaan, koska teillä on niin hyvät työkalutkin.»
Jo 19 päivänä nälkäpiinausta alettiin tehostaa alenta maila muona-annokset aivan mitättömiin. Koko päivän muona: leipää, hevosenlihaa ja 3 sokeripalaa jäi alle 200 gramman, eikä lumien aikana voitu keräillä lisämuonaa, kuten vielä toisinaan Kangasjärvellä.
Sota-ajan kalorialaskelmien mukaan raskasta työtä tekevän miehen päivittäinen kaloriantarve on vähintään 4.500–5.000 kaloriaa. Säämäjärven leirin virallinen kaloriamäärä oli noin 1.800 (se olisi edellyttänyt 300 gr. kuivaa leipää, 200 gr. jauhoja, 50 gr. hevosenlihaa, 10 gr. sokeria ja 10 gr. suolaa). Kun päivän muona-annos jäi alle 200 gramman, ei ollut ihme, että miehistä tuli pian luurankoihmisiä. Sairaudet ja vesipöhö lisääntyivät arveluttavasti. Mutta Kartano julisti: »sairaita ei saa olla». Joka-aamuisissa manauksissaan hän vakuutti, että »korpit tuolla korvessa odottavat saadakseen nokkia teidän kurjia raatojanne».
Pojat päättivät elää »Tarsun» ja fasistien kiusallakin. Säämäjärven leirillä ei ollut piikkilanka-aitoja, vartijoilta salaa ja etupäässä öisin siellä voi liikkua vähän ympäristössäkin. Kerättiin ruoan jätteet vartijoiden likakaivosta ja syötiin pettua valtavat määrät.
Leirin johto koetti estää lisämuonan saannin suorastaan pirullisin keinoin. Niinpä vartijakeittiön ruoanjätteitä varten kaivettiin kuoppa, jolla käyminen oli kielletty vangeilta ampumisen uhalla. Kuopan täytyttyä se luotiin umpeen. Erään tällaisen kuopan vangit saivat salaa kaivettua auki. He kantoivat koko sen jäätyneen sisustan kämppäänsä, jossa puolimädät perunankuoret, luut ja muut jätteet eroteltiin roskista, kiehautettiin ja syötiin. Jonkin aikaa vartijat heittivät ruoantähteitään läheiseltä joentöyräältä jokeen. Vangit ryömivät salaa töyräälle jääneitä jätteitä ottamaan. Kerran kapteeni Kartano näki Esko Kokkosen töyrään takana ryömimässä ja komensi vartijan ampumaan. Kuula suhahti Kokkosen pään ohi. Lyöntien ja potkujen saattamana Kokkonen sitten vietiin metsään »santsi»-työhön.
Nälkä ja voimakas elämisen tahto ajoi vankeja suorastaan uhkarohkeisiin yrityksiin. Niitä olivat yölliset metsästysretket, aseina — metsästä löydetyt kiväärit! Ensimmäisen kiväärin löysi Jussi Piiparinen, hän näki sen ampumahaudan pohjalla hakkuupaikkansa lähellä. Jussi kaatoi haudan päälle suuren kuusen ja vartiomiehen silmän välttäessä kuljetti aseen karsimiensa oksien seassa syrjempään. Yöllä kivääri käytiin siirtämässä varmempaan piilopaikkaan. Aseita löytyi kaikkiaan kolme kappaletta ja monien yrityksien jälkeen saatiin lopulta kaadettua hirvi. Seuraavana yönä hirven ruho paloteltiin ja kuljetettiin yhdentoista miehen voimalla salaa parakille. Kuljetus oli suoritettava pienissä erissä ikkunan kautta vartiomiehen kierrosten välillä. Hirvi syötiin suolineen ja nahkoineen, mutta ei se 180 miestä pitkälle auttanut. Yrityksiä oli jatkettava, vaikkei toista niin suurta otusta enää saatukaan. Jussi Pohjola ja Antero Timonen huokaavat vieläkin syvään muistellessaan tappiota, mikä ryhmälle tuli, kun heiltä eräänä yönä pääsi karhu pakoon. Se tuli yllättäen metsämiehiä vastaan pienen puron toisella puolen. Toverimme olivat jo ampumaetäisyydellä, mutta päättivät vielä odottaa pensaiden takana karhua varmistaakseen osumisen, koska epäilivät käsiensä vapisevan. Karhu tulla löntystelikin heitä kohden, mutta kääntyi äkkiä erään töyryn taakse ja livahti metsään. Vangin voimilla ei ollut perään lähtemistä.
![[Säämäjärven]](img/saamajarven.jpg)
Kevät toi monenlaista apua, kun metsästä ruvettiin saamaan edellisen kesän marjoja, mahlaa, nokkosia, etanoita, sammakoita ja kun Kartanon moneen kertaan esittelemät korpit paljastivat lopulta parveilullaan leirialueen lähellä olevat hevosten hautapaikat. Edellisen kesän sotavaiheen aikana sinne oli kuopattu toistakymmentä hevosenraatoa, kavioita näkyi vielä maanpinnallakin. Korppien kanssa tapellen näitä pitkälle mädäntyneitä hevosia sitten jaettiin pala palalta, pestiin ja perusteellisesti keitettiin läheisen joen rannalla. Haju oli näet niin sietämätön, että asunnolle ei voinut lihoja tuoda. Hevosenlihahankinnat oli hoidettava sellaisten vartijoiden aikana, jotka katselivat puuhiamme hiukan sormiensa lomitse noudattamatta kirjaimellisesti »Tarsun» määräyksiä.
Tuollainen elämä vaati jokaiselta todellista sisua ja luottamusta parempaan tulevaisuuteen sekä erinomaisen hyvää toverihenkeä. Henkisen vireyden ja taistelumielen säilymiseen niissäkin oloissa vaikuttivat suuresti Erkki Salomaan ja Antero Timosen kaltaiset toverit. Heiltä ei hetkeksikään loppunut tarmo pitää vireillä opiskelua ja pohtia periaatteellisiakin kysymyksiä. Kirjallisuutta, sekä suomen- että venäjänkielistä, keräiltiin huolellisesti talteen vajoista ja metsistä, jonne sitä taisteluvaiheen aikana oli joutunut. Voittamattomat optimistit ja huumorin viljelijät kuten Einari Mäkinen ja Onni Hukkinen auttoivat tovereitaan yli monen synkän tilanteen ja saivat mielialan pysymään reippaana. Taideharrastuksiakaan ei jätetty kesannolle, niistä piti huolta Sulo Muuri, jonka monet pilakuvat vartijoista ja tilanteista piristivät mieltä.
Kun minkäänlaista sairashoitoa ei ollut, useimpien terveys alkoi horjua. Niinpä Aro rupesi saamaan verensyöksyjä, mutta silti hänet ajettiin työhön. Vasta keväällä hänet vietiin Petroskoihin, jossa kuoli. Samoin kävi Vilho Pirran. Veikko Peuhkurilta halvaantui turvotustaudin jälkeen koko alaruumis ja hän menetti liikuntakykynsä. Kevättalvella sotilaslääkärit suorittivat leirillä tarkastuksen — ilmeisesti ulkopuolisten painostuksesta — ja totesivat, että kaikki vangit pitäisi puutostautisina toimittaa sairaalaan. Ainoastaan vähän toistakymmentä miestä siirrettiin Petroskoihin tutkittavaksi, ja komento jatkui entisellään.
Hyvin harvoin jouduttiin tällaisille lääkärissä käynneille, ja usein Kartano meni itse mukaan sekaantuen lääkärintarkastukseen. Tyypillinen on Hannes Valtosen tapaus Kangasjärvellä marraskuussa 1941. Kun Valtonen oli saanut useita verensyöksyjä pitkällä olevan keuhkovian takia, häntä lähdettiin lopulta viemään Suojärven sotilassairaalaan tutkittavaksi. Kartano tunkeutui vastaanottohuoneeseen ja ryhtyi esittelemään potilasta lääkärille: »Tässä on yksi ryömäläinen, väittää saaneensa verensyöksyjä, mutta kukaan luotettava henkilö ei ole tapausta nähnyt. Tohtori tarkastaa ensin sen hampaat, sieltä se sitä verta sylkee. Mitä tohtori arvelee, viedäänkö pois? Jos se jää tänne, niin sitä on vartioitava tarkasti, ettei pääse ryssäläisten vankien kanssa kosketukseen. Tohtori panee nämä sanat tarkasti paperille, että ne muistetaan vielä jälkeenkin päin.»
![[Vankeja metsätöissä]](img/vankeja.jpg)
Kun lääkäri kysyi potilaan sotilasarvoa, Kartano kiirehti selittämään: »Ei mikään sotilas, se on vanki» ja määräsi merkitsemään tämänkin kirjoihin. Ei ihme, että asia järjestettiin kapteenin vaatimalla tavalla ja hoito jäi määräämättä. Vaikka lääkäri oli todennut pahan keuhkovian, Valtonen palautettiin neljän päivän sairaalassa olon jälkeen 38 asteen kuumeessa leirille.
Helmikuussa 1942 Säämäjärven leiriltä lähetettiin 25 vankia, mm. Toivo Friman, Esko Kokkonen, Erkki Pajunen, Jallu Kulmala ja Matti Hietala komennukselle Kinnasvaaraan muuttamaan siellä olleen suuren neuvostotilan rakennuksia »Itä-Karjalan keskusvankilaksi». Kun keskitysleiri alkoi valmistua, sinne raahattiin Neuvosto-Karjalan asukkaita aina alaikäisiä myöten. Heitä oli syytetty »vakoilusta», »elintarvikkeiden piilottamisesta» ynnä muusta samantapaisesta ja tuomittu vuosiksi pakkotyöhön. Alituisin pahoinpitelyin heidät pakotettiin suorittamaan ylivoimaisia työurakoita. Eräänäkin päivänä, kun Kokkonen oli muuraamassa savupiippua, hän näki, miten läheisellä pellolla karjalaista nuorukaista piestiin niin, että poika kuoli vammoihinsa. Sellaista oli »heimorakkaus».
Kinnasvaarassa ryhmämme sai potea samanlaista nälkää kuin Säämäjärvelläkin. Kun sielläkään ei ollut piikkilanka-aitausta, vangit hiipivät salaa muonanhankintaretkille. Keväällä he löysivät sulavan lumen alta sotavaiheen aikana ammuttujen koirien ja kissojen raatoja ja pelloille jääneitä kaalinlehtiä. Kaikki ne kelpasivat ruoanjatkoksi. Syksyllä viljan kypsyessä keskusvankilan pellolla miehet ryömivät peltoon, katkoivat tähkäpäitä pussiinsa ja jauhoivat niistä omilla myllynkivillään vellijauhoja.
Vaikka toverimme Säämäjärvellä samoin kuin me Kannaksella toimimme varovasti välttääksemme provokaatiota, leirin johto keksi alinomaan aihetta rankaisemiseen. Tässä tyypillinen esimerkki.
Vappuaamuna vuonna 1942 toverit ennen työhön menoaan pitivät aivan lyhyen juhlahetken, jossa yksi lausui muutaman sanan vapusta ja toiset esittivät hieman ohjelmaa. Vappuillallista oli valmisteltu useana päivänä oikein joukolla ja saatukin pyydystettyä talon illallisliemen saosteeksi 212 sammakkoa, 6 käärmettä, 2 piisamirottaa ja vartijain jätekasalta lantun ja perunan kuoria. Ruoka oli kaikkien aikojen juhlakeitto. Mutta päällystö sai tiedon vapunvietosta erään joukossa olleen lurjuksen kautta. Kartano tilasi lauman ohranoita kuulustelemaan vankiryhmää. Kuulustelut uusittiin vielä heinäkuussa, jolloin syyllisiksi katsottuja kahdeksaa miestä U. Laurikaista, P. Valkamaa, V. Koskista, F. Ollanketoa, E. Leinosta, J. Hukaria, E. Saaristoa ja A. Honkasta seisotettiin pihalla 9 tuntia ja vietiin sitten Jessoilaan kenttäoikeuteen. Kukin tuomittiin vuodeksi vankeuteen ja sai passituksen vankilaan. Sotaylioikeus lisäsi tuomiota toisille kahdella, toisille kolmella vuodella. Olivatpa tuomitut kerrankin tyytyväisiä tuomioonsa ja sen lisäykseenkin: siirto muualle tiesi varmaa helpotusta. He kärsivät tuomionsa mm. Pelson varavankilassa, josta lyhyemmän tuomion saaneet ehdittiin passittaa vielä takaisin Koverin leirille.
Kesä–heinäkuussa 1942 suurin osa vankeja siirrettiin ryhmittäin uuteen paikkaan »Puropunktille» lähelle Hyrsylän mutkaa. Sinne joutuivat mm. Jussi Mehto, Viljo Sironen, Viljo Suutari, Nestori Nurminen, Väinö Isojärvi, Antero Timonen ja Erkki Salomaa. Säämäjärveläinen nälkäkomento ja metsätyöt jatkuivat samanlaisina Puropunktilla, josta Allan Asplund ja Birger Dahl yrittivät karkumatkallekin.
Heinäkuun aikana kaikille Säämäjärven ryhmän vangeille annettiin nimitys II luokan työpalveluvelvollinen ja heille alettiin maksaa 5 markan päivärahaa. Tämä oli tulosta omaisten ja muidenkin sisukkaasti vankien puolesta ponnistelleiden työstä. Säämäjärveläisten asemasta oli vuotanut tietoja myös julkisuuteen, siksi kai leiri olikin hajotettu kolmeen paikkaan.
![[Säämäjärven leirin]](img/saamajarven2.jpg)
Meidän kannakselaisten siirron aikoihin näitä ryhmiä alettiin kerätä Koverissa tyhjennettyyn sotavankileiriin. Syyskuun 15 pnä tuotiin Puropunktilta 104 miestä, 16 pnä Kinnasvaarasta 10 miestä, Säämäjärvelle jätetyt 26 miestä ja muutamia sairaalassa olleita. Kannaksen ryhmämme saapui 29 pnä, joten nyt oli paikalla 170 miestä siitä 288 vangin joukosta, joka lähti Köyliöstä 1. 9. 1941.
Ensimmäisenä yönä Koverin leirillä elimme uudelleen kuluneen vuoden tapahtumat rintamalla, Säämäjärvellä ja Kannaksella. Muistelimme kunnioittaen tovereita jotka olivat tänä aikana uhranneet henkensä. Mutta ryhmämme tuhoaminen ei sittenkään ollut onnistunut — eikä onnistuisi, me emme aikoneet lannistua, tuli mitä tuli.
Jaoimme tovereillemme tarkastuksessa meille jääneet Kannaksen tupakat ja ruokatavarat, kerroimme omia kokemuksiamme ja hajaannuimme lopulta kämppiin odottamaan uutta keskitysleiripäivää.
Karjalan yö oli vaihtumassa aamuksi, mutta yhä valvoin kovalla laverilla katsellen ikkunasta rintamalle päin. Siellä oli Reino-veljeni monen muun kanssa vastoin tahtoaan tulilinjoilla. Kannakselle jääneet työvelvolliset, sotilaat ja veljeni Lauri odottivat kiihkeästi rauhaa. Ympäri maata kitui vankileireillä ihmisiä, jotka eivät hyväksyneet tätä sotaa.
Mieleen palautuivat monet vuodet lääninvankiloissa ja Tammisaaren pakkotyölaitoksella ennen sotaa. Tätä oli jat-kurnit vuodesta 1918 saakka, kohta oli kymmenes vuosi minunkin elämästäni kulumassa kalterien ja piikkilangan takana. Suuri osa leirillä olevia oli monet vankilamatkat kokeneita tovereita, vaikka paljon oli myös vasta sodan edellä ensi kerran pidätettyjä. Vaikeaa oli ollut, vaikeampaa näytti olevan luvassa, siitä Säämäjärven toverien kertomukset puhuivat selvää kieltä. Mutta edessä olevakaan ei pelottanut. Ihmisyyden aate on valtava kestävyyden ja voiman lähde. Sen puolesta taistellessa karisee heikkous yksilöistä kuten joukostakin. Ken ei ole valmis uhraamaan aatteelleen henkilökohtaista mukavuuttaan ja henkeäänkin jos on tarvis, hän ei kestä.
Olihan joukossamme muutamia, jotka eivät kestäneet. Itseään säästääkseen he pettivät aatteensa ja toverinsa. Heti kun vainoojamme näkivät jonkun väsyvän tai horjuvan vakaumuksessaan, he iskivät häneen kiinni ja kiristivät otettaan. Rohkeista ja tinkimättömistä he pitivät kyntensä erillään. Yhdessä oli kestettävä vaikeudet, olivatpa ne kuinka suuret tahansa. Puolueemme, jonka jäseniä useimmat olivat, tulisi tekemään parhaansa pitääkseen yllä taistelumielen ja auttaakseen jokaista toveria. Puolueessa oli voima, jota minkäänlainen terrori ei voinut murtaa. Yksityiset saattoivat sortua, mutta aate ja puolue eivät milloinkaan.
Takaisin sisällysluetteloon
Aamulla meidät komennettiin riviin aitauksen pihamaalle ja saimme kuulla toisinnon »Tarsun» säämäjärveläisille pitämästä puheesta. Senjälkeen jaettiin venäläisiltä jääneitä vanhoja justeeri- ja pokasahoja, joiden teriä oli nyt jatkettu vanteen kappaleilla. Näin varustettuna lähdettiin metsään pieninä ryhminä, jokaisella ryhmällä konepistoolimies vahtina. Urakat määrättiin ja työtä sai tehdä yksin tai toverin kanssa. Työkalujen kehnouden takia ja justeeria käyttäessä oli pakkokin tehdä työtä kahteen mieheen. Vartija osoitti hakkuupaikat, »senssit» lähellä toisiaan ja kierteli sitten »senssiltä» toiselle tutkimassa pinojen tiiviyttä, hajotti niitä uudelleen tehtäväksi ja vartioi, etteivät vangit livahda soille marjaan tai sienestämään. Karkaamisesta ei ollut pelkoa. Liikuttaessa sotatoimialueella ilman papereita voi milloin tahansa saada kuulan kalloonsa. Ja näillä korpimailla oli runsaasti soita, ei siellä nälässä hoippuva mies pitkällekään tarponut.
![[Tarsu]](img/tarsu.jpg)
Komeaa oli Karjalan metsä. Ei ihme, että Suomen tukkikapitalistit olivat himoinneet sitä vuosikymmeniä ja hakkuuyhtiöt olleet perustettuna sodan alkaessa jo ennen kuin rajaakaan ylitettiin. Me emme olleet välittömästi näiden yhtiöiden palveluksessa, vaan hakkasimme halkoja rintaman käyttöön ja Suomeenkin vietäväksi. Niinpä aluksi hakkautettiin vain huonompia puita, tukkipuut jätettiin pystyyn yhtiöitä varten. Leimaamista kesti kuitenkin vain vähän aikaa, helpompi oli hakkauttaa vangeilla metsä puhtaaksi. Kun varmuus Karjalaan jäämisestä alkoi horjua, hakkautettiin parhaat tukkipuut haloiksi ja mieluimmin vain teitten varsilta.
Satuin samalle hakkuupaikalle Toivo Långin kanssa ja niin meistä tuli pari. Hän lähes kaksimetrinen — nimensä mukainen[1*] — ja tasainen liikkeissään, minä taas pienenlainen, aina vikkelästi kääntelehtivä. Hyvinhän työ sujui vaikka seisoinkin silloin ensi kertaa elämässäni puun juurella justeeri kourassa. Oli sahaamista, oksimista, halkomista ja pinoamista — työtä niin pitkälle kuin pätkällekin, ja kun vartijan kierros oli ohi, piti livahtaa metsään etsimään muonanlisää.
Jo ensimmäisinä viikkoina tuntui, että muona-annoksemme oli näin raskaaseen työhön liian heikko, vaikka se säämäjärveläisille oli tällä leirillä hieman parantunut. Virallisesti sen piti olla ns. armeijan vankien heikonnettu muona, ja se tuotiin kyllä leirialueelle, mutta vartijat varastivat huomattavan osan. Muona annettiin laatikossa aitauksen sisään muonamestari kersantti Tapperin valmiiksi punnitsemana, joten emme ilman vaakaa pystyneet tarkistamaan määriä muuten kuin arviokaupalla. Omat keittiömiehet, joita oli kaksi, suorittivat jaon tieteellisen tarkasti, ja keitettäessä lisättiin kattilaan sen verran vettä, että jokainen sai kauhallisen keittoruokaa tai velliä.
Vaikka koetimme kaikin tavoin hankkia metsänantimia lisäruoaksi, ryhmämme oli kolmen kuukauden kuluttua yhtä huonossa kunnossa kuin säämäjärveläiset toverimme. Talven tultua aloimme käydä heitä heikommiksikin. Ensimmäisenä murtui terveys kookkaimmilta ja vahvimmilta, jotka olisivat tarvinneet eniten ruokaa. Minunkin hakkuutoverini sairastui vesipöhöön ja valtaviin paiseisiin, kaatuili ja putoili lumihankeen kuin haudanpartaalla oleva vanhus. Kevättalvella 1943 olimme kaikki järjestään luurankoihmisiä, iho oli ryppyinen ja kellertävän harmaa. Istumalihakset hävisivät melkein olemattomiin, nukkuminen patjattomilla lavereilla työrytkyissä, jotka olivat niin pito- kuin makuuvaatteina, oli työlästä jäsenten puutuessa yhtenään. Luteet lisääntyivät talven aikana niin, että nukkuminen pimeän tullen alkoi käydä mahdottomaksi. Siivousvälineinä meillä oli ainoastaan omatekoiset luudat. Saippuaa, riepuja ja sen sellaista ei ollut, joten siivoaminen ja siisteys oli puutteellista. Keittämällä tuhkasta lipeää saimme pestyä välttämättömän alusvaatepyykkimme.
Yhä useampi sairastui vatsa- tai kuumetautiin, ja konepistooleilla varustetut, hyvin syötetyt vartijat potkivat aamuisin laverille jääneet sairaat riviin. Työhön oli mentävä vaikka konttaamalla. Ainoan kerran, jolloin vilustuttuani ilmoitin itseni kuumesairaaksi, tunsin heti nahoissani »Tarsun» määräyksen »sairaita ei saa olla». Maatessani laverilla tuli kaksi kersanttia ja mitään kysymättä vetäisivät minut jaloista selälleni lattialle, sitten heittivät potkujen saattamana ulos.
Vartijat olivat suojeluskuntalaisia ja Lapuan liikkeen väkeä. Tehtävää pidettiin niin tärkeänä, että vartijat olivat enimmäkseen kersantteja ja alikersantteja. Lisäksi oli vääpeli, pari luutnanttia ja kapteeni päällikkönä. Vartijoita oli noin kolmasosa vankien lukumäärästä, vankien vähennyttyä melkein puolet. Kilvan he harrastivat »kommunistien kurittamista» ja ruoka-annosten verottamista, niin että olimme todella »lain ulkopuolella», kuten »Tarsu» sanoi.
Takaisin sisällysluetteloon
Aitauksen perimmäisessä rakennuksessa, kannakselaisten tuvan ja ns. »punanurkka»-huoneen välissä oli kapea, pimeä komero. Siihen oli kyhätty kaksi kaksikerroksista laveria ja määrätty asukkaiksi Allan Asplund ja Birger Dahl, jotka Puropunktilta karattuaan oli palautettu leirille. Toisen kerroslaverin alaosassa majaili kolmantena Veikko Peuhkuri. Hän oli puutostaudin takia menettänyt liikuntakykynsä Säämäjärvellä.
Eräänä iltana Pekkarinen, Kivilahti ja minä lähdimme Peuhkuria tervehtimään. Aukaistuamme komeron oven tuo aikoinaan komea urheilija raahasi itseään ovelle sänkyjen välistä käytävää pitkin jalat hervottomina perässään, tuskainen ilme laihoilla, ryppyisillä kasvoilla. Mutta katse ja käsi, jotka meitä tervehtivät, osoittivat, että sisu ja taistelija olivat jäljellä. Yläruumis vielä toimi ja aatteellinen lujuus oli kasvanut koettelemuksissa.
Nostimme toverimme laverille, jonka ääreen hän itse vaivoin sai itsensä keinoteltua. Hän oli ollut TULn aktiivisimpia urheilijoita ja täysin terve kaikilta jäseniltään, kunnes Säämäjärvellä meni liikuntakyky jaloista. Ainoa hoito oli potkiminen ja uhkailu sekä alaraajojen pisteleminen neuloilla. Lopulta lääkäri totesi, että ei niillä jaloilla liikuta. Sama haukkuminen ja töihin ajaminen jatkui Koverissakin »Tarsun» selittäessä, että »ei sitä miestä mikään vaivaa, se on puhdasta pinnausta, makaa päivät ja kävelee öisin». Me olimme jo lakanneet uskomasta, että hän vielä voisi kävellä. Kivilahti, joka Kannaksellakin harrasti hierontaa, kävi iltaisin työn päätyttyä hieromassa Peuhkurin jalkoja. Sitten koetettiin monen miehen voimalla nostaa hänet seisomaan. Hikipisarat puristuivat Peuhkurin otsalle tuskan viiltäessä jäseniä, kun hän keskitti koko tahdonvoimansa ja fyysillisen energiansa ponnistukseen. Mutta jalat eivät silti kannattaneet. Ja siinä hän yhä makasi halvaantuneine jalkoineen kovalla puulaverilla pimeässä kopissa saamatta minkäänlaista lääkärinhoitoa.
Tuona iltana unohdimme nälän, vilun, sairautemme ja ympäristön. Siitä tuli Peuhkurille kuten muillekin unohtumaton elämys. Meillä kannakselaisilla oli silloin vielä jäljellä huumorintajuakin, joka osalta säämäjärveläisiä oli jo miltei kuollut. Kun Kivilahti ja minä kerroimme hauskoja kokemuksiamme Kannakselta, muistelimme menneitä ja välillä aloitimme laulun Pekkarisen säestäessä hiljaa kitarallaan, Peuhkurikin unohti jalattomuutensa. Tunnit vierivät ja joukkoa kerääntyi ahdas komero täyteen. Aloimme hyräillä Saksan keskitysleiriläisten laulua, ja toisetkin yhtyivät siihen. Tuntui kuin fasismin uhrit kaikissa maissa olisivat ojentaneet toisilleen kätensä yli piikkilanka-aitojen ja rajojen.
Suot ja nummet ympärillä,
loputtomat leviää.
Tääll' ei kuulu lintuin laulu,
puut vain paljaat törröttää.
Ain' kantain lapioita,
päin nummia ja soita käy tie.
Vaimo, lapset jossain vuottaa,
pako päättyis kuolemaan.
Nelin kerroin piikkiesteet,
kiertää vankikolonnaa.
Ain' kantain lapioita,
päin nummia ja soita käy tie.
Mutta usko elää meissä,
näin ei aina olla voi.
Kerran halki soitten nummein
riemukkaana laulu soi:
Nyt kohti päivää uutta
ja kohti vapautta käy tie...
Kun Peuhkuri lopulta muutamaa kuukautta ennen vuoden 1944 yleistä vapauttamista päästettiin leiriltä sairaalaan, hänen jalkojensa liikuntakyky palautui ruoan ja aivan tavallisen sairaalahoidon avulla. Tosin hänen piti vuosia jälkeenpäinkin käyttää keppiä tukenaan.
Ryhmiemme joutuminen yhteen antoi uusia virikkeitä leirin sisäiseen elämään. Kämpissä ruvettiin pitämään pieniä keskustelu- ja ohjelmatilaisuuksia, joita Koverissa oli helpompi järjestää kuin Säämäjärvellä tai muissa paikoissa. Puoluetyö sai uutta voimaa, opiskelua järjestettiin entistä enemmän, joskin puolittain salaisesti parin joukossa olevan lurjuksen takia. Opiskelua auttoi kohtalainen »kirjastomme». Toverit olivat salaa kantaneet Säämäjärveltä ja Puropunktilta kirjoja ja kätkeneet ne leirille.
Aika syyskuusta jouluun ei ole pitkä, mutta nälän kanssa kamppaillessa se tuntuu monin verroin pitemmältä. Joulun lähestyessä virisivät haaveet lisäannoksista. Ankarasta eristyksestä huolimatta oli leirille näet vuotanut tietoja omaisten ja muidenkin sisukkaasta uurastuksesta olojemme parantamiseksi. Eniten tietenkin vaikutti uutinen, että Hitlerin joukkojen eteneminen Neuvostoliitossa oli pysähtymässä ja että käännettä odotettiin sodan kulussa. Jotkut perin juurin nälkiintyneet eivät juuri muusta puhuneetkaan kuin ruoasta. Nyt he jo laskivat puuroannoksia ja lisä perunoita, joilla kerrankin — kun koko annoksen syö yhdellä istumisella — saisi vatsansa täyteen. Kuka ties ei tarvitse lähteä joulunpyhinä edes töihin, sen kuin makailee laverilla täysinäistä maaruaan silitellen. Ihan siinä tuntee, miten ruoka sulaa ja voimaa valuu jäseniin! Tähän asti ei ollut saatu yhtään ainoaa lepopäivää, metsässä heiluttiin niin pyhät kuin arjetkin.
Joulunalusviikolla vangit seurasivat silmä kovana ruokakuormauksia leirin aitauksen ulkopuolella olevaan varastoon nähdäkseen, tapahtuuko muutoksia.
Ja tapahtuihan niitä. Uudentyyppisiä laatikoita tuotiin Aunuksessa olevasta armeijan keskuksesta, ja pian levisi huhu, että vangit saavat jouluksi viina-annoksen.
Tosiaankin, olihan meillä II luokan työvelvollisina lakien ja pykälien mukaan oikeus saada sellaistakin lientä suurina juhlapäivinä, kuten tavallisina selkäviikkoina kaikenlaista, mitä emme koskaan ehtineet edes haistaa, ennen kuin se meni varkaiden suuhun!
Vihdoin vaikeni jouluaatto, jota tosiaankin saatiin viettää kämpässä eikä töissä. Jotakin juhlavaa oli tulossa, sitä ennusti touhu aitauksen ulkopuolella, kun viinalaatikoita kannettiin varastosta päällystön kasarmiin. Kaivolta kuljetettiin vettä. Vartijat olivat paraativormuissa kunniamerkit rinnassa, vankeja oli kehotettu pitämään tuvat kunnossa, asettumaan rivistöön suurimpaan tupaan ja ottamaan mukaan juomamukinsa.
Pitkän odotuksen jälkeen ikkunasta tähystävä vanki antoi merkin. Itse leirin johtaja kapteeni Kartano asteli arvokkaana ulos päällystöparakista ja hänen perässään koko vartijakunnan kerma, luutnantit, ylikersantit ja kersantit. Johtajan perässä kulkeva pari kantoi korennossa keskellään suurta peltiastiaa. Heitä seurasi ylikersantti pitkävartinen vellikauha kädessään, hänen perässään rivi miehiä viinapulloja kantaen. Pian juhlava kulkue ehti aitauksen sisälle ja saapui parakin ovelle. Vangit seisoivat asennossa huoneen perällä järjestyneinä neljään riviin muki tai jokin muu astia tanakasti eteenpäin taivutetussa oikeassa kädessä. Kun asianmukaiset ilmoitukset oli tehty asettui »Tarsu» esikuntineen vankien eteen ja aloitti:
»Öhöm, kun sotatoimet ovat menestyneet hyvin, otetaan heinämatoryyppy!» Sitten hän selitti ankaralla paatoksella, että viina-annos, joka nyt jaetaan, on henkilökohtainen. Joka ei sitä nauti, on velvollinen luovuttamaan viinansa takaisin valtiolle. Mikäli se nautitaan, on nautittava varovasti, ettei tulla humalaan. Jos häiriöitä sattuu, siitä rangaistaan ankarasti koko vankiryhmää.
![[Öhöm]](img/ohom.jpg)
Nyt alkoi jakotoimitus. Ensin annettiin asian »teknillisestä» puolesta selitys: pulloja ei sovi vangeille luovuttaa, koska heidän olisi vaikea jakaa yhtä pulloa kolmeen mieheen. Viina siis kaadetaan valmiiksi avatuista pulloista vankien nähden peltiastiassa olevaan veteen, sillä viinaa en vaarallista nauttia raakana. Astiasta annetaan kauhalla kullekin annos, joka sisältää grammalleen hänelle kuuluvan määrän viinaa.
Pullot tyhjennettiin komein pulputuksin. Vangit astuivat yksitellen esiin, saivat kauhallisensa ja palasivat riviin. Maistaa oli lupa vasta sitten, kun jakajat olivat poistuneet. Haistaa toki saattoi jo rivissäkin, mutta mitä kummaa... Vangit katsoivat toisiinsa. Miksei kukaan tuntenut juuri mitään hajua?
Kun »Tarsu» joukkoineen oli poistunut piikkilanka-aidan toiselle puolen, ei naurunrähäkkää enää tarvinnut pidätellä, ja harvoin kuolemanleirillä naurettiinkin. Mutta nyt oli lavastus ja komedia ollut yliveto. Annosta haisteltaessa ja maisteltaessa todettiin, että avatut pullotkin oli jo valmiiksi sekoitettu. Eipä viina-annoksen menetys meitä surettanut, likaämpäriin useimmat kaatoivat sen viinapullojen pesuvedenkin tai hieroivat sillä reumatismisia jalkojaan.
Illalla alkoi piikkilanka-aitauksen ulkopuolelta kuulua ja näkyäkin, missä »heinämatoryypyt» vaikuttivat. Vartijain ja päällystön parakeissa kesti jouluilon mäiske aamupuolelle saakka ja häiritsi vankien yörauhaa kilpaa lutikoitten kanssa.
Takaisin sisällysluetteloon
Kevättalvesta 1943 tuli koko keskitysleiriajan raskain vaihe ainakin Kannaksen ryhmälle. Sen fyysillinen kunto oli nyt huonompi kuin säämäjärveläisten, sillä näiden ryhmästä olivat heikoimmat sortuneet jo aikaisemmin.
Sairaustapauksia ja potilaiden julmaa pahoinpitelyä niiden yhteydessä sattui yhä useammin. Lääkäri tuli käymään Koverin leirille ensi kerran vasta syystalvella, jonka jälkeen vastaanottoja piti olla kerran kuukaudessa. Käynnit jäivät aivan muodollisiksi ja sairashoito järjestettiin »Tarsun» ohjeen »sairaita ei saa olla» mukaan. Niinpä pahaa jalkasairautta poteva Dunder ajettiin kainalosauvojen varassa metsään viiden kilometrin päässä olevalle työmaalle. Siellä hänen oli pakko polvillaan hangessa kontaten kaataa puita ja tehdä täysi urakka.
![[Kanssa]](img/kanssa.jpg)
Eräänä aamuna Ville Aitto-oja oli ilmoittanut vartiostolle, että hän oli kovassa kuumeessa eikä jaksanut lähteä työhön. Hän oli silloin sairaslistalla ensimmäisen kerran koko leiriaikana. Vänrikki Lauri Oikari, jonka piti olla lääkintävänrikki, saapui tarkastamaan potilasta mukanaan kersantit Hahtokari ja Hanhimäki sekä alikersantti Linnanen. Tuloksena oli, että Oikarin poistuttua potilaalle luvattiin »reikiä nahkaan». Hanhimäki tarttui häntä jaloista ja kiskaisi alas puolitoista metriä korkealta ylälaverilta, jolloin Aitto-oja putosi päälleen lattialle. Vaikka sairas meni tästä puolittain tajuttomaksi, kersantit raahasivat hänet ulos lyöden ja kolhien niin, että mies oli täynnä ruhjevammoja ja kasvot yltä päältä veressä. Kun sanitäärin tehtäviin komennettu vanki oli antanut Aitto-ojalle ensiavun, tämän oli yhä vertavuotavana ja kuumeessa täristen mentävä töihin. Hän tointui kuumeesta ja parani vammoistaan vasta viikkojen jälkeen, mutta monet vastaavanlaiset tapaukset päättyivät kuolemaan.
Niin kävi Viljam Altiksen, joka pitkän aikaa oli sairastanut vatsaansa saamatta minkäänlaista lääkärinhoitoa. Yritettyään jäädä sairaslevolle hänet ajettiin työriviin. Tällöin hän sai kauheita kouristuksia vatsaansa ja kiemurteli tuskissaan maassa, kunnes pyörtyi. Silloin vasta vartijat lakkasivat karjumasta hänelle ja sairas vietiin Aunukseen, missä lääkärit heti suorittivat leikkauksen. Ennen Pälksaaren vankisairaalaan vientiä hänet pantiin vielä putkaan tätä lähtöä odottamaan. Ei ihme, että potilas Pälksaareen saavuttuaan kuoli. Suunnilleen samalla tavoin kuolivat vankitoverimme Urho Kulju, Lauri Behm, Toivo Arola, Vilho Pirta, Ernst Saikkonen ja monet muut. Useimmat meistä saivat keuhko-, vatsa- ym. vikoja, jotka yhä vieläkin muistuttavat näistä vuosista.
Luonteenomainen oli Arolan tapaus. Arola oli heikossa tilassa päässyt sotilassairaalaan ja esittänyt lääkäreille pyyntöjä, että hänet siirrettäisiin johonkin kotiseudun sairaalaan, jossa hänellä ehkä olisi vielä mahdollisuus pelastua. Lääkärit olivat samaa mieltä, mutta tunnustivat, että he eivät voi vaikuttaa siirtoon. Arola lähetti sairaalasta kirjeen presidentti Rytille ja anoi tältä siirtomääräystä päästäkseen edes kuolemaan kotiseudulleen. Presidentti palautti kirjeen Kartanolle ilmoittaen, että Kartanolla on valta päättää tällaisista asioista. Arola kuoli sotilassairaalaan.
Yleinen nälkätauti vesipöhö, jonka monet säämäjärveläiset olivat jo kokeneet, jatkui Koverissa ja iskeytyi useaan Kannaksen ryhmän mieheenkin. Ensin alkoi alaruumis turvota niin, että kenkiä oli vaikea saada jalkaan. Kun tauti levisi koko ruumiiseen, tilanne oli jo vakava. Pää ja kaula pöhöttyivät, silmiäkään ei tahtonut eroittaa, sylkirauhaset tulivat aroiksi, nivelet kankeiksi ja liikkuminen vaikeaksi. Milloin pöhötys oli osittainen, se valui maatessa alapuolella oleviin ruumiinosiin. Aamulla ylösnoustessa saattoi vesipöhöä sairastava olla aivan muotopuoli, toinen puoli ruumiista oli luurankomaisen laiha, toinen kuin pullistunut ilmapallo. Kun sormella painoi pöhöttyneeseen kohtaan, siihen jäi syvä kolo, joka vain vähitellen tasoittui ennalleen.
Vesipöhön ohella puutostaudit, etenkin keripukki ja valtavan suuret paiseet, tekivät elämän perin vaikeaksi. Toisilta vuoti sisälmyksistä verta ulostaessa, ikenet tulivat kipeiksi, hampaat irtaantuivat ja virtsahäiriöitä esiintyi joskus niin paljon, että oli yhtenään käytävä virtsaa laskemassa, tai se tuli omin lupinsa.
Tällaisessa kunnossa oleville miehille, jotka aamuisin oli potkien ajettu työriviin, vänrikki Oikari muun haukkumisensa ohella huomautteli pirullisesti: »Tässä poppoossa ei osata edes kuolla kyllin suuressa mittakaavassa. Tämä on ainoa armeijan yksikkö, jossa kuolleisuus on vaivaiset kymmenen prosenttia. Edellisessä yksikössäni (sotavankileirillä) osasivat kuolla, siellä nousi prosentti 30–40:een. Jo on piru, ettei tahtia täälläkin saada paranemaan.»
![[Koverin]](img/koverin.jpg)
Vuosia kestänyt nälkä kalvoi jäseniä yhä pakottavampana, ruumis tuntui huutavan ruokaa joka solullaan. Nälkiintyneinä useat tylsistyivät henkisestikin, laahustivat mekaanisesti työhön, sieltä illalla aitaukseen ja paiskautuivat laverille odottamaan seuraavaa aamua. Monet säännöstelivät suorastaan sairaalloisesti ruoka-annostaan käyttääkseen sen mahdollisimman edullisesti. Toiset jatkoivat vedellä keittoa, joka jo annettaessa oli miltei pelkkää vettä. Toiset tekivät keitosta »jankkia» sekoittaen siihen pettua tai leipäannoksensa. Toiset istuivat koko illan leipä- ja margariiniannoksensa ääressä syöden sitä pieninä hitusina. Talvella ei metsästä saatu muuta lisäruokaa kuin pettua ja havunneulasteetä, josta piti siunautua vitamiineja. Suuret määrät kuivattua ja hienonnettua pettua sekoitettiin velliin tai pureskeltiin hellalla ruskeutettuina »korppuina».
Vaikka kaikki lisäruoan hankinta oli ankarasti kielletty, yritimme aitauksen ulkopuolella ollessamme kaapata sianruokaa ja vartiokoiran kaluamia luita tai koiranruokaa, jota esikuntatalon nurkalla oli pesuvadissa ikään kuin vankien härnäämiseksi heidän kulkiessaan sen ohi työmatkalla mennen tullen. Joskus onnistuimme nappaamaan rotan, jonka vartijat olivat varastoista tappaneet ja heittäneet tunkiolle aitauksemme viereen. Pitkäaikainen nälkä hävittää kaikenlaiset estot ja ennakkoluuulot siitä, mitä ihminen voi syödä, pääasiaksi tulee elämän säilyttäminen. Makuaistin muuttuminen tai »kehittyminen» tapahtui sitä mukaa kuin nälkä lisääntyi. Mitä kitkerin rehulantun kuorista ja naateista keitetty liemi esimerkiksi maistui niin hyvältä, että jotkut aivan ihmettelivät, miksei tällaista osattu keittää siviilissäkin.
Säämäjärvellä opin käyneet olivat lisäruokien hankinnoissa jo asiantuntijoita, ja koulumestari nälkä piti meidän kannakselaisten kohdalla huolen taidon kehittymisestä. Sivulta päin hankittu lisäruoka, joka kesällä oli runsaampaa, ja toveripiirin keskinäinen apu teki tyhjäksi vänrikki Oikarin toiveet: kuolleisuus ei päässyt kohoamaan 30–40 prosenttiin. Terveempänä säilyneet tukivat heikoimpia auttaen minkä ikinä voivat sivulta hankituin ylimääräisin annoksin. Jotkut vartijatkin ostivat »Tarsun» kiellosta huolimatta vangeilta ruokatavaralla puhdetöinä tehtyjä koriste-esineitä. Hinnan he kyllä tinkivät melko olemattomaksi, joskus jättivät kokonaan maksamattakin.
Toverikurin avulla oli usein puututtava ruokajärjestykseen, estettävä nälkiintynyttä toveria syömästä luunsiruja ja muita suolistolle vaarallisia aineita. Perunakeittoa varten saatiin silloin tällöin luinen liha-annos. Kalvoimme siitä tarkkaan lihat, sitten käytimme luut halottuina vielä toisen kerran yhteiseen keittoon. Nämä jo kahdesti käytetyt luut annettiin sitten nimilistan mukaan vuoron perään kymmenen miehen »luuporukalle», joka hakkasi ne palasiksi ja keitti niistä liemen. Nyt ryhmä jakoi luut keskenään. Jokainen vielä keitteli, pureskeli ja jauhoi luita monta päivää, ainoastaan lasinkova pintaluu jäi lopulta syömättä. Näiden kovien luunsirujen syöminen meidän oli pakko kieltää hengenvaarallisena.
Samanlaisen järjestelmän mukaan jaettiin kerran viikossa annetun korvikkeen porot, jotka luovutimme jaossa aina määrättyyn tupaan. Siellä poroja keiteltiin juomaksi niin monena päivänä kuin niistä väriä lähti. Sen jälkeen nälkäisimmät saivat pistellä porot poskeensa. Poroissa ei varmasti ollut enää tippaakaan ravintoa, mutta ei niistä mahtanut vahinkoakaan tulla mahantäytteenä.
Kevät ja kesä toi monenlaista lisäravintoa, vaikka poistuminen työpaikalta tai sivuille hamuileminen työmatkoilla oli kielletty ampumisen uhalla. Kevät kasvatti nokkosia, suolaheinää, horsmia. Soilla sikisivät sammakot ja etanat, löytyipä jokunen kyykäärmekin kankailta ja linnunpesä, jonka munat tai poikaset — tosin lievin itsesyytöksin — kiireesti syötiin.
Vangin aistit yleensä heikkenivät nälän mukana, mutta tuntui kuitenkin kuin sammakon kurnutus suolta tai loikkiminen ojassa olisi kuulunut korvaan hyvin herkästi. Heti oli vanki hiipimässä silmä kovana ääntä kohden. Tavallisesta sammakosta poistettiin ainoastaan sappi aukaisemalla vatsa. Useimmiten sammakko käristettiin tulella ja syötiin nahkoineen, päineen ja räpylöineen tai paloiteltiin keiton sekaan. Rupisammakko oli nylettävä, sillä sen nahka saattoi aiheuttaa vatsanvaivoja. Käärmeeltä oli viisainta nitistää pää ja nylkeä otus, jolloin rasvan sai kaapia nahan sisäpuolelta vellin sekaan. Luuranko keitettiin, eikä käärmeessä paljon muuta ollutkaan kuin luita, paitsi jos onnistui löytämään käärmeen, jolla oli poikasiksi kehittyvät munat vatsassaan.
Vaikka kuljeskelu työpaikalta lisäruoan etsintään oli perin vaarallista, tehtiin usein pieniä retkiä ympäristöön, kun tiedettiin vartijan viipyvän kierroksellaan. Kerrankin ollessamme halkotöissä viiden kilometrin päässä leiriltä sijaitsevan Uuskosken autiokylän lähellä Hautojärvi ja Ilvesviita kävivät kylässä tutkimusmatkalla ja toivat kantamuksen nokkosia. Nokkoset tasattiin ja salakuljetettiin vaatteiden alla leirille. Siellä ne kelpasivat makeina »pinaatteina» nälkäisiin suihin. Päätimme nyt käydä kylässä joka päivä nokkosmetsästyksellä siten, että aina toinen edellisen matkan miehistä on oppaana. Ilvesviidan ja Pohjolan pyrkiessä seuraavana päivänä kylään he joutuivat kiinni aivan kylän laidassa: siellä oli vartijoita vaanimassa. Leirin päällikkö uhkasi syyttää miehiä kenttäoikeudessa karkausyrityksestä. Tuomio ei ollut sen hirveämpi kuin »seitsemän vuorokautta pimeää putkaa kovalla petillä».
Vartijat olivat ikuisena kiusana lisämuona-asioissa. Kerrankin kun työryhmämme oli palaamassa metsästä, vartija Kekäläinen huomasi Pauli Puolakan taskun pullottavan ja käski tyhjentää sen sisällön tielle tallatakseen saaliin tiehen. Puolakka purki sienet taskustaan heittäen ne ojan ruohikkoon, hän aikoi siepata ne sieltä talteen seuraavana päivänä. Mutta Kekäläinenpä otatti sienet ojasta, määräsi Puolakan vielä kaivamaan kuopankin kovaan tiehen ja survomaan sienet kuoppaan hiekan sekaan!
![[Helpotusta]](img/helpotusta.jpg)
Harvoin osui todellista »suurriistaa» vangin ulottuville, linnut ja suuremmat eläimet olivat niin nopeita, ettei nääntynyt vanki pystynyt niitä tavoittamaan. Kevättalvella sattui sentään yllätys. Eino Pekkarinen, joka jo Kannaksella oltaessa kokeili jänispauloilla, asetti niitä täälläkin työpaikkansa vieressä olevaan pensaikkoon, missä oli nähnyt jäniksen jälkiä hangella. Kun vartiomies eräänä aamuna oli jättänyt meidät ja lähtenyt tulilleen, kuulin kamalan parahduksen naapurilohkolta, jossa Pekkarinen oli töissä. Matkaa oli vain muutamia kymmeniä metrejä, kirves kourassa riensin paikalle, saattoihan täällä tapahtua mitä tahansa. Ihmeekseni näin, että Pekkarinen makasi hangella jänis vemmelsäären takajalkojen päällä ja puristi kaikin voimin sitä kurkusta, jottei otus voisi uudelleen parkaista. Pekkarisen tullessa pauloilleen vemmelsääri oli ollut kiinni mahan kohdalta ja riuhtonut vimmatusti. Pelastaakseen saaliinsa Pekkarisen oli syöksyttävä sen päälle.
Kun vemmelsääri oli kalautettu kirveenhamaralla kuoliaaksi, Pekkarinen istui ponnistuksista ja onnesta lamaantuneena pitkän aikaa hangella ja silitteli otuksen turkkia hellyydellä, jossa vaihteli surku pupujussin kohtalosta ja ajatus ihanasta illallisesta.
Illallinen ei ollut vielä kovinkaan varma. Jos jänis joutuu vartijan näköpiiriin, se varmasti syödään vieraassa pöydässä ja Pekkarinen saa pahanlaiset rapsut paistikseen. Kiireesti pantiin jänis piiloon ja laadittiin salakuljetussuunnitelma. Työstä lähdettäessä Pekkarinen alkoi jutella vartijalle, että parakkien eteisiin pitäisi viedä havuja, kun entiset ovat kelvottomiksi kuivuneet. Ja niin matkasi vemmelsääri havunipussa portista sisään. Illalla pidettiin kämpässämme kestit 25 miehen kalvaessa jäniksen niin tyystin, ettei jäänyt jäljelle luunsiruakaan. Nahkasta Pekkarinen muokkasi itselleen turkisliivin seuraavaa talvea varten.
Kun kevätaurinko alkoi lämmittää ja mahla virrata, valui hakkuulohkojen lähellä olevista koivuista tuohiropposiin tuota virkistävää juomaa, joka sai korvata talvella käytetyn havunneulas- ja pakkulateen.[2*] Aurinko on ihmeellinen elämän lähde, mutta milloinkaan ennen en ollut tuntenut sen voimaa niin tehokkaaksi ja suloiseksi kuin keskitysleirillä. Se hyväili nälän ja pakkasen puremaa vangin ruumista, synnytti elämää maassa, lammikoissa, ojissa. Se lupasi helpotusta ja antoi mielen reippautta, valaisi tulevaisuuttakin.
Takaisin sisällysluetteloon
Yhä useammin kohosi pohdittavaksemme kysymys: tuhotaanko meidät nyt vähitellen, yksi kerrallaan? Enää ei ollut samoja mahdollisuuksia pitää yhteyttä omaisiin ja puolueeseen kuin Kannaksella. Yhteydet olivat itse asiassa poikki, mahtoivatko omaiset edes tietää leirimme sijaintipaikkaa, olivatko he kuulleet nykyisestä tilastamme? Kunkin virallinen oikeus kirjoittaa omaisille kortti kuukaudessa ja ottaa vastaan yksi kortti oli miltei täysin muodollinen, vain harva kortti meni perille »Tarsun» ja ohranan tarkastuksen läpi. Niissä ei voinut kirjoittaa sanaakaan elämästä leirillä, ei paikasta eikä yleensä asioista. Kun »Tarsu» sitten joskus antoi jollekin monen kuukauden vanhan tuhritun kortin, hän piti pitkät haukkujaiset viheliäisistä omaisistamme ja meistä, vain korppien ruoaksi kelpaavista maanpettureista, joille kirjeenvaihto on aivan tarpeetonta.
»Mutta ettei olisi syytä valituksiin, minä annan nyt taas tämänkin kortin, ja nämä kersantit on kutsuttu tähän sitä varten, että valaehtoisesti todistavat, että näitä kortteja on teille annettu.»
Seurasi uusi ryöppy meille, jotka sulasta pirullisuudesta ja kieroilun halusta kirjoitimme kaikkea »sontaa ja valhetta» omiin kortteihimme. Niitä ei ikinä tulla lähettämään leiriltä, ja kirjoittajat joutuvat armotta vastaamaan jokaisesta sanasta, joka kortissa on valtiota ja häntä, Kartanoa, vastaan. Ryöppy jatkui:
»Vaikka te luulette selviävänne vastuusta kirjoittamalla niin pientä, että tarkastajat eivät sitä näkisi lukea, niin minä sanon teille, te viheliäiset kieroilijat, että valtiolla on kyllä varaa ostaa sellainen suurennuslasi, jolla saadaan selville vaikka kuinka pieni ja kuinka kiero kirjoitus.»
Omaisille oli saatava tietoja, ja puoluejärjestömme päättikin lähettää viestinviejät leiriltä Helsinkiin niin kauan kuin siihen oli edes vähäisiä mahdollisuuksia.
Suunnitelman toteuttaminen ei ollut suinkaan helppo tehtävä matkan pituuden, soitten, passittomuuden ja ennen kaikkea miesten heikon fyysillisen kunnon vuoksi. Allan Asplund ja Birger Dahl olivat karanneet syyskesällä 1942 Puropunktilta ja joutuneet kiinni jo parin päivämatkan päässä. Karkurit saivat Aunuksen kenttäoikeudessa neljän vuoden tuomiot, mutta heidän oli ensin palattava Kartanon leirille ja kärsittävä tuomionsa vasta sodan jälkeen! Vankilassa he olisivat päässeet parempiin oloihin kuin Kartanon leirissä.
Puoluejärjestömme johto valitsi leirin lähettiläiksi vapauteen Matti Janhusen ja Kaarlo Kivilahden, joille uskottiin tärkeä ja vaarallinen tehtävä: oli pyrittävä Suomeen ja yritettävä siellä yhteyttä puolueeseen ja omaisiin. Valmistelu tapahtui täysin salassa, vain pieni ryhmä tiesi asiasta. Muutaman viikon aikana määrätyt toverit luovuttivat osan ruoka-annoksiaan karkureille lisämuonaksi ja matkaeväiksi, olihan miehillä edessään satojen kilometrien suotaipaleet. Oli täydennettävä sotilasvaatetusta, hankittava tulitikkuja, puukot, pieni kirves sekä matkalla välttämättömiä lääke- ym. tarpeita. Sotilaan suunnistuskompassi oli aikoinaan löytynyt metsästä ja talletettu, kartta valmistettiin tavallisesta karjalaisen koululaisen kartasta.
Kevätkesällä 1943 matkavarusteita oli alettu kerätä piilopaikoista parakkimme ullakolle. Lähtöpäivän iltana, kun toverimme olivat juuri pakkaamassa varusteitaan, tapahtui jännittävä vierailu. Tarsu oli päättänyt panna toimeen tavanmukaisen yllätystarkastuksen. Hän törmäsi paikalle joukkoineen ja miehet komennettiin rivistäytymään pihamaalle. Tovereittemme puuhia suojaamaan asetetut tähystäjät hälyttivät kuitenkin ajoissa, Janhunen ja Kivilahti ehtivät riviin varusteiden jäädessä ullakolle. Onni oli tällä kertaa vankien puolella: »Tarsun» tarkastus rajoittui miehiin ja asuntoihin — ullakolle ei noustu. Kyllä oli miehillä kuumat oltavat koko tarkastuksen ajan, kun monien viikkojen valmistelut uhkasivat mennä hukkaan.
Kun vartiosto »Tarsuineen» oli poistunut, varusteet pakattiin. Illan hämärtyessä ja leiriläisten asettuessa lavereilleen Janhunen ja Kivilahti menivät reppuineen parakkimme takana olevaan käymälään, pujahtivat sen luukkujen kautta piikkilanka-aitauksen väliin ja tuon hökkelin varjossa läheiseen metsään vartijan ja koiran ollessa toisessa päässä.
Alku oli onnistunut. Sydän jyskyttäen ilosta ja jännityksestä he lähtivät retkelle, josta kerron lyhyesti matkalaisten oman selostuksen mukaan.
Ensimmäisen yön tehtävä oli rankka, juoksujalkaa he taivalsivat noin 30 km soita ja kankaita saadakseen etumatkaa ja hävittääkseen jäljet. Tällainen ponnistus olisi ollut mahdoton, elleivät toverit olisi heitä varta vasten syöttäneet ja he itse harjoitelleet salaa kyykkyhyppyä ja hengitysliikkeitä. Nythän oli pantava kaikki voimat liikkeelle jos mieli selviytyä. Piti välttää kyliä ja asuttuja paikkoja. Matkaa oli tehtävä yöllä, päivä maattava metsässä. Vaikka eväsreppu painoi, koska siinä oli useamman päivän muona, he keräsivät jo ensimmäisen autiokylän laidassa kantamuksen nokkosia. Tuntui mahdottomalta jättää niin hyviä pinaatteja sinne pilaantumaan.
Kolmantena vuorokautena miehet tulivat autiolta näyttävän kylän laitaan. Pidettyään silmällä metsän lähellä olevaa karjalaistaloa he näkivät, että talossa eleli vanha mummo kahden lapsen kanssa. Illan hämärässä he uskaltautuivat taloon ja pyysivät mummolta ruokaa, halusivat ostaa evästä mukaansakin. Mummo piti miehiä armeijan sotilaina, mutta oli kohtelias, laittoi ruokaa ja tarjosi yösijaakin, mitenpä vieraat näin yötä myöten matkaansa jatkaisivat. Syödessään mummon hyviä piirakoita he näkivät seinällä kolme neuvostoupseerin kuvaa ja kysäisivät, mitä miehiä nämä olivat. Mummo katsoi ylpeänä kuviin ja vastasi: »Ne ovat minun poikiani ja taistelevat puna-armeijassa.» »Mitäs mamma arvelee, vieläkö poikanne palaavat näille main?» Vastaus tuli varmalla äänellä ja karjalaisella välittömyydellä: »Varmasti tulevat minun poikani takaisin, ja silloin te suomalaiset ette enää ole täällä!» Toveriemme teki mieli puristaa rohkean äidin kättä ja ilmaista, mitä mieltä he itsekin olivat tästä sodasta. Viisainta oli sentään pistää eväät reppuun, kiittää mummoa, toivottaa hänelle onnea ja suoria metsään.
Kahdeksan vuorokautta soita ja rämeitä rämmittyään, väliin suunnasta harhautuneina ja kiertäen eteen sattuneita sotilaspartioita miehet saapuivat Tulemajoelle. Sen ylittäminen näytti hankalalta, minkäänlaisia veneitä tai lauttoja ei ollut.
Rantametsiköstä he havaitsivat, että joen kapeassa kohdassa oli silta. Piilopaikastaan he pitivät sitä silmällä. Koko aikana sillalla ei ollut pienintäkään liikettä. Niinpä he luopuivat suunnittelemansa lautan valmistamisesta ja päättivät yöllä mennä joen yli siltaa pitkin.
Yön hämärtyessä he hivuttautuivat sillalle. Sen toisesta päästä kuului samassa huuto: »Kädet ylös, ketäs te olette?» Kaksi sotilasta lähestyi konepistoolit ampumavalmiina. Miehet huusivat vastaan: »Älkää helvetissä ampuko, suomalaisia sotilaita täällä on!» ja astuivat esiin. Saman tien he selittivät olevansa omavaltaisella lomalla, ei ole siis syytä heidän takiaan hermoilla. Mutta sotilailla oli ankarat määräykset, ja miehiä lähdettiin viemään kädet ylhäällä tietä pitkin vartiostoon. Silloin he päättivät sanoa sotilaille asiat suoraan: juttu omavaltaisesta lomasta olikin hätävalhe, he olivat keskitysleiriltä karanneita sodanvastustajia, lähtivät nälkäkuolemaa pakoon. Sotilaiden silmät rävähtivät selälleen. He pysähtyivät, toinen tokaisi: »No voi piru! Pitipä käydä huonosti, kun jouduitte meidän käsiimme.» Sotilaat oli lähetetty ottamaan kiinni desantteja: sen takia he olivat vartioineet siltaa omasta piilopaikastaan. Toverimme sanoivat, että pakkokos heitä on viedä perille, heidät voi laskea metsään! »Saatte olla varmat, että koskaan ei olla tavattu, vaikka miten kävisi». Toinen sotilaista tuntui jo taipuvaiselta kysäisten toveriltaan, mitä tehdään. Toveria näytti pelottavan. Ehkä heidät oli nähty, ja jos he laskevat pidätetyt karkuun, käy heille itselleen hullusti.
Sotilaat eivät suotta pelänneetkään. Heidän palopäällikkönsä lähellä sijaitsevassa sotapoliisipesässä olivat oikeita selustasankareita. Juopunut kuulustelijakersantti tahtoi välttämättä tehdä tovereistamme desantteja, ammuskeli pistoolillaan heidän päittensä yli ja vaati »totuutta julki», vaikka toverimme heti selittivät, keitä olivat.
Parin päivän kuluttua tuli tieto, että tällaisia karkureita todella oli liikkeellä, ja niin heitä lähdettiin viemään Aunukseen. Kuulustelujen jälkeen miehet siirrettiin lähellä olevalle venäläisten sotavankien leirille ja pantiin parakkiin, jossa kuolemaan tuomitut sotavangit odottivat teloitustaan. Siellä oli venäläisiä ja karjalaisia, sisseinä tavattuja tai vastarintaa tehneitä paikallisia asukkaita, oli kenttäoikeudessa kuolemaan tuomittuja naisiakin. Kaksi viikkoa toverimme joutuivat viettämään tässä kuolemantalossa, ja sinä aikana useita kymmeniä tuomittuja vietiin teloitettavaksi läheiseen metsään, josta laukaukset kuuluivat parakkiin. Kuolemantalon vangit kertoivat, että satoja heikäläisiä oli jo sillä tavoin ammuttu sinäkin lyhyenä aikana, minkä he itse olivat olleet leirillä.
Pelkoa ei näissä ihmisissä näkynyt. He kävivät rohkeasti kuolemaan, käyttäytyivät sitä odottaessaankin aivan toisin kuin Suomen armeijan propagandamiehet kuvailivat. Vangit olivat vakaumuksen ihmisiä, jotka jakoivat keskenään ruoan ja henkilökohtaiset ilot ja surut kaikin tavoin rohkaisten toisiaan. Kuultuaan mistä Janhunen ja Kivilahti tulivat, karjalaiset ja venäläiset osoittivat heille todella liikuttavaa toverillisuutta jakaen myös heille ruokaansa ja tupakkaansa. Erikoisesti toverimme muistavat nuorta karjalaista opettajatarta. Hän tahtoi rohkaista »nälkäkuolemaan tuomittujen leiriltä» karanneita ja vielä teloituksensa edellisenä päivänä puhui ajasta, jolloin sota on päättyvä rauhaan ja ystävyyttä saa vapaasti rakentaa naapurikansojen kesken.
Hirveää oli »Karjalan vapauttaminen» karjalaisillekin eikä yksin venäläisille. Mannerheimin päiväkäskyssä 11. 7. 1941 sanottiin: »Se kamara, jolle astutte, on heimomme veren ja kärsimysten kyllästämää pyhää maata.» Sellaista siitä nyt tuli.
Aunuksen kenttäoikeudessa toveriemme karkausjuttu ratkesi nopeasti samalla tavoin kuin aikaisemmin Asplundin ja Dahlin asia. Kumpikin sai neljän ja puolen vuoden vankeustuomion, Kivilahti vielä kahden kuukauden lisätuomion »Suomen valtion omaisuuden anastamisesta»: hänellä oli metsästä löydetty pieni neuvostolainen leimauskirves. Oikeus määräsi miehet takaisin Kartanon leirille, tuomion kärsiminen alkaisi vasta sodan päätyttyä.
Rivistäytyessämme työhönlähtöön Janhusen ja Kivilahden karkausyrityksen jälkeisenä aamuna luku ei ollutkaan täysi, ja silloinkos hälinä syntyi. Kartano kutsuttiin paikalle, hän karjui kuin mielipuoli. Luutnantit ja kersantit juoksivat huoneissa, tutkivat sängynalustat ja ullakot. Jokaista kuulusteltiin ja erikoisesti meitä kannakselaisia, joiden vierestä lavereilta miehet olivat hävinneet. Kukaan ei tiennyt mitään. Illalla miehet oikaisivat lavereilleen kuten toisetkin, aamulla luultiin, että ulkohuoneessa mahtavat olla...
Pariin päivään meitä ei viety metsälle, kun miltei koko vartiosto lähti takaa-ajoon. Kartano kävi yhtenään pitämässä meille voimallisia puheita: »Älkää luulko, te viheliäiset kurjimukset, että maailmasta mihinkään pihalle pääsee. Minä takaan sen, että teidän luunne vielä valkenevat täällä Karjalan korvessa. Seuraavan karkaamisen jälkeen onkin kenttätuomio lyhyt ja selvä.»
Kartano muutti nyt ulkovartiointia siten, että vahtikoira, joka aikaisemmin kiersi aitauksen ulkopuolella, laskettiin yöksi »katiskan» pihamaalle. Yöaikaan ei siis ollut menemistä käymälään, viisainta oli käyttää asuntoparakkien eteisiin tuotuja tynnyrinpuolikkaita.
Suurta susikoiraa, jonka vahtipaikka päivisin oli esikuntatalon nurkalla, ärsytettiin joka päivä vankien kimppuun heidän kulkiessaan siitä ohi työmaille. Kerran tätä usutusta hoitava kersantti päästi koiran irti »kokeillakseen». Se syöksyi erään toverimme kimppuun raadellen hänen sukupuolielimiään. Kun vartijalle huomautettiin asiasta, usuttaja vastasi: »Mitäs kommunisti munilla tekee!»
Takaisin sisällysluetteloon
Aamulla Janhusen ja Kivilahden karkaamisen jälkeen joutuivat yöllä vartiovuorossa olleet kolme sotilasta kovaan kuulusteluun. Iltapäivällä Aunuksesta saapunut sotapoliisikomennuskunta pidätti heidät ja kuljetti Aunuksen sotilasvankilaan presidentti Ståhlbergin muiluttajan Kosti Paavo Eerolaisen tutkittavaksi.
Vartiomies Taisto Kuhmoinen ei palannut takaisin. Eerolaisen kenttäoikeus tuomitsi hänet yhteydenpidosta vankeihin 2 kuukauden kovennettuun arestiin ja sen jälkeen etulinjoille. Hänen tavaroistaan oli löydetty erään vangin omaisilleen tarkoittama kirje.
Kuhmoinen joutui vartiomiehistöön sattumalta. Sotatouhuihin kyllästynyt viipurilainen työläispoika oli lähtenyt metsäkaartiin joulukuussa 1941. Kesäkuussa 1942 hän joutui Virolahdella kiinni ja sai kenttäoikeudessa 1 v. 5 kk. kuritushuonetuomion. Nälkä ja vankilaterrori saivat hänet lupautumaan jälleen rintamalle. Hän sattui joutumaan Nurmohan henkilötäydennyskeskukseen kahta päivää ennen meidän kannakselaisten saapumista. Juuri silloin tarvittiin Koverin keskitysleiriin vartijatäydennystä. Kuhmoisen rikosrekisteri saapui vasta jälkeenpäin Aunukseen, joten hän kävi vanhasta rintamajermusta ja liitettiin Koveriin lähetettävien, erikoisesti valikoitujen, alipäällystöön kuuluvien vartiomiesten joukkoon.
Komennus ei heittänytkään miestä etulinjaan! Se tuntui miellyttävältä. Mutta Koveriin saavuttuaan hän joutui heti Kartanon puhutteluun. Haukuttuaan aikansa vankeja »Tarsu» esitti ankaran kieltonsa: vankien kanssa ei saa seurustella eikä olla hempeämielinen heitä käsiteltäessä, »aseet on annettu vartijoille sitä varten, että niitä käytetään säälimättä».
Heti ensimmäisellä vartiovuorollaan Kuhmoinen näki viipurilaisen tuttavansa Hannes Lehtomaan vankien joukossa. Hän älysi, että tässä on meneteltävä viisaasti, jos mieli kysellä tuttavalta, mikä ryhmä tämä oikein on, ja selittää, miksi hän itse on täällä vartiomiehenä.
Monta päivää ei kulunutkaan, kun asia oli selvä, olipa ehditty sopia menettelytavoistakin vankien ja Kuhmoisen kesken. Aitauksessa hän ärhenteli ja karjui kuten muutkin, mutta metsään saavuttua pidettiin tulilla neuvotteluja, järjestettiin urakoihin helpotuksia ja ylimääräistä muonaa milloin siihen oli mahdollisuuksia. Kaikki oli kehittymässä hyvään suuntaan, kunnes karkuruutta ja tuomiota koskevat paperit tulivat suojeluskuntapiiristä kapteeni Kartanolle. Kartano kutsui heti Kuhmoisen kuulusteluun. Hän oli ihmetellyt, mikä mies tämä oikein oli, ja uhannut lopulta: »pankaa mieleenne, ette te lähdette tältä mäeltä hilut kintuissa, jos ilmenee määräyksien rikkomista.» Vartija sai jäädä tehtäviinsä, mutta häntä alettiin pitää silmällä.
Kaikesta varovaisuudesta huolimatta vartiotarkastuksella kiertävä luutnantti Golovin näki Kuhmoisen kerran vankien kanssa samoilla tulilla. Silloin hänet siirrettiin työryhmästä aitavahdiksi. Ja niin häntä sitten Janhusen ja Kivilahden karattua ilman muuta syytettiin näiden auttamisesta. Vaikka asiaa ei voitu todistaa, loppui tämän ainoan rehdin miehen vartiopalvelu leirillämme kestettyään noin 8 kuukautta.
Muut vartiomiehet olivat aivan toista tyyppiä, kuten esimerkiksi oman ryhmäni vartiomies alikersantti Kekäläinen. Hänen pääharrastuksensa oli estää tulien teko metsissä kaikkein kovimmallakin pakkasella, hajotella pinoja tiiviimmin kasattaviksi, järjestää ylimääräisiä rangaistustöitä ja suorittaa pahoinpitelyjä. Pari tapausta on jäänyt mieleen.
Pari kuukautta Koverissa oltuamme leirille tuotiin armeijasta ylioppilasnuorukainen, tilastotoimistossa työskennellyt Pauli Puolakka. Pidätyksen oli aiheuttanut jokin keskustelu sotatapahtumista. Kun ohrana sitten huomasi, että pojan tuttaviakin oli pidätetty, siirto leirille oli selvä. Tälle henkistä työtä tehneelle pojalle suuret halkourakat olivat alun alkaen fyysillisesti mahdottomia. Näin vartijat, joiden omassa lukutaidossa ei ollut kehumista, pääsivät »näyttämään kirjatoukalle».
Kerrankin kun Puolakan urakka ei vielä ollut valmis, vaikka ilta alkoi pimetä, pantiin vankiryhmät jonkin matkan päähän odottamaan, ja Kekäläinen parin vartiomiehen avustamana aina työn välillä »santsautti» Puolakkaa »ylös-maahan», potki ja uhkaili. Halusimme auttaa toveriamme lopettamaan urakkansa, mutta sitä ei sallittu. Lopulta pinot olivat valmiit, mutta Puolakan voimat myös täysin lopussa. Siitä huolimatta Kekäläinen määräsi hänet paluumatkalla kantamaan vartijan suksipuuksi kaataman, monta metriä pitkän tuoreen koivunrungon leirille. Pitkällä metsätaipaleella Puolakka moneen kertaan vaipui taakkansa alla maahan, ja ryhmän oli katseltava, miten Kekäläinen konepistooli kourassa potki Puolakkaa jatkamaan tehtäväänsä. Kävellessäni ryhmän viimeisenä miehenä pyysin, että saisimme auttaa toveriamme, koska hän on jo aivan sairas ja lopussa. Kekäläinen karjaisi: »Turpa kiinni, se on Puolakka, joka sen kantaa, vaikka henki menis!» Minä pamautin vastaan: »Kyllä olette kurja raukka». Koko ryhmämme katsoi Kekäläistä vihaa ja halveksuntaa leiskuvin silmin. Kekäläinen astui pari askelta taaksepäin, veti konepistoolinsa asentoon ja sähisi: »Kita kiinni! Jos Parkkari vielä puuttuu asiaan, niin paukkuu!» Puolakan katseesta näimme toivomuksen »antaa olla pojat», ja niin golgatantietä jatkettiin, kunnes vasta aitauksen sisällä saimme kantaa toverimme laverille.
Kekäläinen oli loppujen lopuksi pelkuri usean muun raakimuksen tapaan. Tällaista tapahtui eräänä lokakuun päivänä 1943 omalla pinollani. Edellisenä päivänä ryhmän johtaja alikersantti Hasu oli käynyt Pasurin kimppuun hänen pinojensa luona kolhien tätä kiväärinperällä. Kun Pasuri yritti suojella itseään, Hasu oli hakenut Kekäläisen avukseen. Yhteisvoimin he sitten hakkasivat Pasurin nyrkeillä ja kiväärinperillä niin, että vanki oli täynnä ruhjevammoja ja nenästä ja suusta vuoti verta. Vaikka pahoinpitelyjä sattui tuhka tiheään, tämä kuohutti erikoisesti mieliämme. Keskustelimme jo ryhmässä vastatoimenpiteistä, mutta totesimme ne silloisissa oloissa tehottomiksi. Päätettiin että Pasuri sentään valittaa asiasta päällikölle.
Seuraavana päivänä Kekäläinen kierteli hakkuulohkoilla ilkkuen ja piruillen, ilmeisesti hiukan ryypyksissä. Saapuessaan minun pinolleni hän karjaisi heti: »Tuo pino on hajotettava, siitähän heittää karvalakin lävitse.» En vastannut, jatkoin vain halkomista. Olin päättänyt itsekseni, että nyt on pantava vastaan, tuli mitä tuli. »Eikö kuulu?» kajahti Kekäläisen uusi komennus. Hän lähestyi uhkaavasti konepistooleineen jatkaen samaan sävyyn: »Se on parasta totella, tai käy kuin Pasurin!» Katsoin Kekäläiseen ja sanoin rauhallisella äänellä vitkaan ja selvästi: »Hajottakaa itse jos haluatte, minä en hajota. Olen päättänyt, että minua ette hakkaa, saatte olla siitä varma. Paras pysyä riittävän matkan päässä, niin kauan kuin minulla on tämä kirves.» Kekäläisen silmistä näin, ettei hän ollut odottanut tällaista. Hän pysähtyi. Pelkuruudestako lie johtunut vai mistä — mutta pois hän lähti uhkaillen pamauttaa minuun reikiä. Äänessä oli kuitenkin jotain epävarmaa, ja vaikka luulin hänen vuorostaan hakevan Hasun avukseen, ei tapauksesta kuulunut jälkeenpäin mitään. Kekäläinen oli itserakas ja oli harrastanut nyrkkeilyäkin. Kai hän piti parempana vaieta asiasta kuin turvautua apuun.
Pasuri teki päällikölle valituksen seuraavana päivänä — ja tuomittiin kovennettuun vesileipärangaistukseen »sopimattomasta käyttäytymisestä ryhmänjohtajaa kohtaan».
Takaisin sisällysluetteloon
Stalingradin saksalaismotin purkaminen helmikuussa 1943 oli todellinen tapaus vankileirin elämässä. Noin 300.000 miestä vangittu ja 147.200 kaatunut saksalaisten valiojoukoista! Merkitsikö tämä jo lopullista käännettä sodan kulussa? Joko Suomen sodanjohto nyt älyää irrottaa kansamme Hitlerin ristiretkestä? Niin kyselimme, kun saksalaisten Stalingradissa kärsimä tappio tuli tietoomme.
Huolimatta rangaistuksista, eristämisistä ja alituisista yllätystarkastuksista parakeissa seurasi leirimme »rintamatilannetoimikunta» tarkoin sotatapahtumien kehitystä suurilla rintamilla. Käsitimme hyvin, että niistä riippuu meidänkin kohtalomme. Tietojen saanti oli perin vaikeaa, jopa siinä määrin, että yhteen aikaan oli ainoana »ikkunana maailmaan» vartijoiden »hyyssikän» alusta. Sieltä voi löytää — tosin käytettyjä — sanomalehden kappaleita. Näidenkin passipaperien suhteen »Tarsu» oli antanut vartijoille ohjeita: sanomalehtiä ei saa käyttää huusipaperina, mutta jos niitä käytetään, palaset pantakoon niin hyvään talteen, etteivät joudu vankien ulottuville. Tällaista »uutisaittaa» saattoivat käväistä tutkimassa vain ne vangit, jotka oli määrätty pihatöihin tai päällystön asuntoja korjailemaan. Niinpä helsinkiläinen muurari Esko Kokkonen hoiteli pitkän aikaa uutisvälitystä, koska hän sai kulkea ruukkiämpäreineen alueella. Kerran eräs kersantti tapasi hänet käymälästä ja kävi kiroillen kimppuun. Kokkoselle sateli nyrkiniskuja ja potkuja, vaikka hän kuinka selitti, että oli vain tupakan natsoja etsimässä.
Ajoittain avautui muitakin rakoja maailmaan, ja tiedotustoimikunta järjesti silloin tällöin selostuksia rintamatilanteesta sekä uutisia aamuisin. Se oli Saksan etenemisen aikanakin osannut oikealla tavalla selittää tällaisen vaiheen ja hahmotellut suurestikaan erehtymättä tulevaisuuden todennäköisiä tilanteita.
Tässä suhteessa optimistinen mieliala yleensä säilyikin. Mutta sodan pitkittyminen, fasistiarmeijan eteneminen Stalingradiin ja Moskovan edustalle sekä Leningradin piiritys koetteli sentään ankarasti muutamia, jotka luulivat jo kaiken menetetyksi ja vuosikymmenien yön alkavan Euroopan työväenliikkeelle. Näiden tovereiden painiskelu itsensä kanssa oli avointa ja katkeraa. Se osoitti, ettei lujalla ollut vain fysiikkamme, vaan myös henkinen olemuksemme. Koetimme auttaa näitä tovereitamme, ja useimmille heistä palautuikin luottamus asiamme voittoon. Itsekkäät tyypit ja todelliset pelkurit, joita ei ollut eksynyt joukkoomme montakaan, olivat jo alkuvaiheessa antautuneet ohranan asiamiehiksi. Heiltä ohrana kiristi palveluksia leirilläkin, mutta nälässä he silti saivat olla kuten muutkin.
Stalingradin tapahtumat lisäsivät optimismia. Sotatilannetoimikunta ennusti suurta käännettä sodan kulussa. Se valmisti todellisen sotakartankin suuresta paperisäkistä, jota jatkuvasti täydennettiin merkinnöillä ja uusilla rintamalinjoilla. Kesän 1943 koittaessa saimme ruveta siirtelemään linjoja länteen päin: neuvostoarmeija heittänyt saksalaiset 500 kilomeriä länteen, vapauttanut Dnjeprin rannat, Donetsin laakion, Kievin! Hitlerin armeija menettänyt yli 4 miljoonaa miestä...
Entä meillä? Pitkittävätkö herrat sotaa, kunnes vyöry alkaa meidänkin maamme ylitse? Sodasta irtautumisesta ei näkynyt merkkiäkään. Entinen komento leirillä jatkui, vieläpä pahenikin, tuntui kuin kotifasistien halu kostaa Hitlerin tappiot olisi purkautunut meihinkin.
Meille saakka olivat kulkeutuneet monimutkaisia teitä Stalinin sanat: »Emme halua tuhota Saksan kansaa, vaan sen fasistisen komennon. Olisi naurettavaa samaistaa Hitlerin joukkio Saksan kansan kanssa, Saksan valtion kanssa. Historian kokemus osoittaa, että hitlerit tulevat ja menevät, mutta Saksan kansa ja Saksan valtio jäävät.» Tulee siis jäämään myös Suomen kansa ja Suomen valtio, mutta minkälaisena? Olemmeko me mukana tuon uuden rakentamisessa? Näitä seikkoja oli punnittu monesti, mutta nyt kysymykset työntyivät esiin entistä voimallisemmin.
Sen verran ainakin oli tapahtunut muutosta Suomessa, että vankien omaiset olivat lopultakin saaneet keskitysleiriemme asioita edes osittain yleisön tietoon.
Jo Säämäjärven ryhmän olosuhteista vähän ennen Koveriin siirtoa oli päässyt tietoja julkisuuteen aina Ruotsin työväenlehtiä myöten. Kannaksen ryhmän vankien omaiset tekivät Koveriin siirron yhteydessä entistä pontevammin valituksia armeijan päämajaan. Heikki Ilvesviidan vaimo vetosi kirjelmin sosialidemokraattiseen eduskuntaryhmään, jonka keskuudessa muutamat edustajat jo alkoivat esittää avoimesti rauhanvaatimuksia ja vastustaa vankilaterroria. Näiden edustajien lähetystökin oli käynyt sisäministerin puheilla, vaikkei siitä tuloksia ollut — annettuja lupauksia lukuunottamatta.
Pimennys näissä asioissa oli melko täydellinen, sensuuri, painostus ja vaino siksi ankara, että ne jotka asiasta tiesivät, eivät hevillä päässeet siitä puhumaan, vaikka olisivat uskaltaneetkin. Asian esilletuloa eduskunnassa auttoi myös se, että eräs sosialidemokraatti, jonka poika oli leirillämme, oli lähettänyt hänelle paketin jouluksi, koska siihen piti olla oikeus. Paketti oli palautettu. Kun viranomaisilta vaadittiin selitystä, tuli lopulta vastaus: »Pakettia ei voitu antaa, koska siinä oli teräaseita.» Väitettä tutkittaessa »teräase» osoittautui parsinneulaksi. Tämä sosialidemokraatti oli kertonut asiasta sosialidemokraattiselle kansanedustajalle Aino Lehtokoskelle, hän puolestaan ryhmätoverilleen Sylvi-Kyllikki Kilvelle, joka uskalsi ottaa asian esille jossain eduskunnan valiokunnassa ja syksyllä täysistunnossa hallituksen toimintakertomuksen yhteydessä, jolloin hän lausui mm. seuraavaa:
»Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan puhunut myöskin turvasäilössä olevista, joiden asioita olisi ryhdyttävä vihdoin tutkimaan. Meidän maassammehan on sodan aikana ollut sotaoikeuksia lukuunottamatta kahdenlaisia tuomioistuimia, joilla on oikeus saattaa ihmisiä vankilaan, toiset tavallisia oikeuslaitoksia, ja toiseen kuuluu valtiollinen poliisi. Harkintansa mukaan se saa lähettää epäilyttäviksi katsomiaan henkilöitä vankilaan. Kolmatta vuotta istuu nyt turvasäilössä miehiä ja naisia, joista monet eivät itse tiedä, miksi heidät on pantu vankilaan. Kun turvasäilössä on kokonaisia perheitä, ovat varsinkin lapset joutuneet vaikeaan asemaan. Monta kertaa tuntuu siltä, niinkuin meillä olisi otettu käytäntöön diktatuurimaiden systeemit ja hylätty kauniit käsitykset siitä, että se, joka rikkoo, vastaa yksin rikkomuksestaan. Valtiollinen poliisi tuntuu ajattelevan, että jos esimerkiksi mies on tuomittu vankeuteen, on syytä panna hänen vaimonsa ja sisarensa turvasäilöön. Kesällä 1941 tuomitsi Turun hovioikeus erään nuoren äidin, jolla oli mukanaan parin kuukauden ikäinen lapsensa, yhden vuoden ehdolliseen rangaistukseen sen johdosta, että hän oli kuulunut Neuvostoliiton rauhan ja ystävien seuraan. Korkein oikeus muutti rangaistuksen pakolliseksi yhden vuoden rangaistukseksi.
»Ankarimman kohtelun alaisiksi ovat kuitenkin joutuneet ne turvasäilöläiset, jotka samalla kuuluivat sotapalvelukseen kutsuttuihin ikäluokkiin... Heistä muodostettiin yhtenäinen työkomppania, joka siirrettiin Aunukseen metsätöihin. Heidän päällikökseen määrättiin eräs kapteeni Kartano, jonka omalaatuinen menneisyys Tammisaaren vankileirin vartiopäällikkönä jo osoitti, että hänellä täytyi olla henkilökohtaista harrastusta esiintyä mahdollisimman julmasti alaisiansa ns. 'toisen luokan työvelvollisia' kohtaan. Nälkä, syöpäläiset ja kylmyys ovat heikentäneet jatkuvasti näiden työvelvollisten fyysillistä kuntoisuutta, ja kun eivät ole kyenneet tekemään kylliksi työtä, on heidän asemansa jatkuvasti pahentunut.» (Eduskunnan pöytäkirja vuodelta 1943).
Jo keväällä oli myös sosialidemokraattinen kansanedustaja Kauko Andersson saanut kortin eräältä koverilaiselta, joka onnistui siinä kertomaan sammakoiden ja käärmeiden syönnistä. Julkitulleet seikat alkoivat hermostuttaa viranomaisia ja nämä lupailivat, että leirin oloja korjataan.
Huhtikuussa saapuikin eversti Pipping tarkastamaan leiriämme kuulemma päämajan lähettämänä. Meidät oli varmuuden vuoksi passitettu pitkälle metsiin. Tarkastajan tielle osui vain kaksi parakeissa ollutta sairasta, Lauri Myllymäki ja Heikki Ilvesviita. Kuultuaan näiltä, että leirillä on syöty käärmeitä ja muuta samanlaista, tarkastaja oli heti sanonut, että sellainen ei ole mahdollista, vangit valehtelevat. Samanaikaisesti tiukkeni kuri ja sensuuri. Jotain kuitenkin oli pakko tehdä edes muodollisesti. Huhtikuun loppupuolella Kartanon ollessa komennuksella ilmoitti sijaispäällikkö luutnantti Saarlahti, että meille tullaan antamaan sotilasmuona ja sanomalehdet: Suomen Sosialidemokraatti, Aseveli ja Karjalan viesti, mutta vain sillä ehdolla, että teemme korotetut pakkourakat ilmoituspäivästä lukien. Tiesimme, että emme pysty siihen, koska tavallistenkin urakoittemme täyttäminen oli jo ylivoimaista. Esitimme puolestamme vaatimuksen, että ruokaolot on ensin parannettava sellaisiksi, että pääsemme kuntoon.
![[Kapteeni2]](img/kapteeni2.jpg)
Ruoka säilyi ennallaan, mutta Suomen Sosialidemokraatti saatiin. Muistui mieleen sosialidemokraattijohtaja Puskalan käynti Kannaksella ja hänen tehtävänsä silmäillessämme tuon »työväenlehden» sotapropagandaa. Eipä ihme, että se oli hyväksytty meille annettavaksi.
Tuli muitakin muutoksia. Kartanon komennuksella olo huhtikuussa ennakoi sitä, että hän kesäkuussa kokosi tavaransa ja lähti hyvästejä heittämättä. Hänen tilalleen saapui Aunuksesta pitkät ajat ohranan palveluksessa ollut määrätietoinen fasisti Kosti Paavo Eerolainen, joka lapualaisaikana oli jo ansioitunut kansanedustajien Pekkalan ja Rotkon muiluttajana ennen kuin lähti kyyditsemään presidentti Ståhlbergia.
»Tarsu» ei toki joutunut lähtemään senvuoksi, ettei ollut tunnollisesti täyttänyt ohranan määräyksiä. Uudessa tilanteessa vain tarvittiin taitavampaa miestä harjoittamaan terroria vähän peitetymmin eikä niin avoimesti kuin Kartano. Luutnantti Eerolainen oli kuin luotu tähän tehtävään. Mies oli ehkä Kartanoakin raaempi, mutta osasi kyynillisesti järjestää terrorinsa »laillisen» rangaistuksen muotoon ja soveltaa siinä Saksan gestapon vereksiä menetelmiä.
Kartanonkaan suorituksia ei aliarvioitu: hänestä tehtiin Aunuksen komendantti. »Tarsu» komendanttina, mahtoipa olla näkemisen arvoinen »pelleily» hänen omaa lempisanaansa lainatakseni.
Eerolainen saapui kesäkuun lopulla ja piti heti puhuttelun, jossa lupasi »uudistuksia» leirillä ja järjestyksen tehostamista. Ehkä Eerolaiselle tulivat mieleen aikaisemmat vuodet ohranassa hänen katsellessaan tätä lannistumatonta joukkoa, jota edes Kartano ei saanut murenemaan. Hän päättikin puheensa uhkaavanlaisesti: »Moni teistä tuntee minut, ja minä tunnen teidät!»
Hänet tunnettiin todella yhtenä pahimpana pidätettyjen kiduttajana.
Heinäkuun 17 pnä meille ilmoitettiin, että alamme saada suurennettua muona-annosta, johon kuului vieläpä kolme tupakkaa päivässä miestä kohti. Ruoka-annoksen piti nyt olla virallinen sotilasmuona. Käytännössä se supistui jokseenkin samaksi kuin aikaisemmat annokset, sillä aitauksen ulkopuolella olevien erikoistarpeet kasvoivat jatkuvasti. Eerolainen oli »hieno» mies ja järjesti tavan takaa yökemuja, joihin tuli »seurustelulottia» ja muita vieraita Aunuksesta. Kemuissa hupenivat vankien juustot, sokerit ja rasvat. Ruokatavaralla eli myös hyvä hinta mustassa pörssissä, ja jokainen vartiomies lähti lomalle paketti kainalossaan. Millä vangit saattoivat sitäpaitsi korvessa todistaa, että he eivät saaneet heille kuuluvia annoksia, kun ne kerran oli merkitty kersantti Tapperin luovutuskirjoihin.
Jotain lisää taisi annoksiin sentään tulla kesän antimien ohella, koska voimammekin vähän lisääntyivät. Urakoita korotettiin heti lähes kolmanneksella ja monenlaiset rangaistustyöt otettiin käytäntöön. »Tarsun» aikana halkourakka oli kaksi kuutiometriä miestä kohden päivässä, nyt se korotettiin kahteen ja puoleen kuutiometriin ja entistä tiukemmin vaadittiin 10 senttimetrin lisämittaa joka motille. Aikaisemmin oli myös tapana, että pari miestä teroitti sahoja ja teki kirveisiin varsia leirin työkaluvajalla. Sahan viilaaminen on ammattityötä, samoin kirvesvarsien ja sahapokien teko. Nyt nämä miehet pantiin metsälle ja jokainen sai iltaisin itse viilata sahansa ja tehdä kirvesvartensa, joita varten piti hankkia metsästä tarveaineetkin. Tällainen »rationalisointi» pidensi pitkää työpäiväämme ja vaikeutti työtä, sillä harvat osasivat teroittaa sahansa oikein. Minulla oli sikäli apua puusepän ammatistani, että edes jonkinlaisia sahoja oli tullut teroitettua ennenkin. Lisäksi sain mottitoverikseni Reino Vaskurin, Ruukin pojan, jolla oli kokemusta halkotöistäkin.
Entistä ankarammin yritettiin estää sammakoiden ja muun lisämuonan pyydystäminen. Nälkä ei hellittänyt. Jännittyneinä odottelimme talvea, sodan jatkuessa saattoi vielä olla kovat ajat edessä.
Eerolainen harrasti »sotilaallista järjestystä» ja otti heti käytäntöön sotilaalliset rangaistuksetkin, tuomitsi viisi vuorokautta putkaa jne. Kun leirillä ei ollut tällaista laitosta, lähetettiin miehet Aunuksen päävartion putkaan. Vain muutamat onnelliset pääsivät osalliseksi Aunuksen putkaretkistä. Sikäläiset vartiosotilaat kantoivat leirimme luurankomiehille puuroa niin, että Lojanderkin oli pistellyt sitä poskeensa kuusi litran pakillista yhteen menoon. Lojander oli valmis istumaan tällaisessa putkassa vaikka sodan loppuun saakka. Jotenkin tieto Aunuksen putkaparatiisista tuli Eerolaisen korviin, ja nopeasti kyhättiin oma putka vartiomiesten rakennukseen. Mutta sielläkin oli helpompi elellä kuin raskaassa metsätyössä, ja niin lopetettiin koko putkatuomiot. Tämän jälkeen rangaistukset olivat järjestään ylitöitä ja santsauksia. Putkaa käytettiin vain silloin, kun vanki oli hakattu verille ja ruhjottu niin, että hänet oli vietävä putkaan odottamaan vammojen parantumista.
Kouliintunut ohrana Eerolainen oli paljon taitavampi kuin typerä Kartano huomaamaan heikkouksia keskitysleirikomennossa ja sen täytäntöönpanijoissa. Niinpä hän keksi heikon kohdan itse kansliahenkilökunnassakin. Kapteeni Kartanon aikana oli kanslia-asioita ja päällikön palvelua varten siirretty leirille eräs helsinkiläinen rikkaan papan poika, jolla ei ollut haluja tulilinjoille. Tämä korpraalin arvoinen päällikön »pikentti» osoittautui sivistyneeksi mieheksi. Korpraalin oli hankittava erikoismuonaa päällikölleen, käytävä milloin kalassa, milloin missäkin, ja tällaisille retkille hän sai ottaa mukaansa vanki Jussi Pohjolan. Niin syntyi vähitellen sopimus meidän auttamisestamme. Korpraali oli sanonut, että hänelle valkeni paljon vain sen perusteella, kun hän vertaili apulaisekseen annetun vangin ja päällikkönsä henkisiä ominaisuuksia. Myötätunto oli kallistunut vangin puolelle, eikä hän mitenkään voinut hyväksyä, että noin kunnon ihmisiä piinataan nälällä.
Jonkin aikaa matkasi nyt ruokapaketteja päällystön kellarista aitaukseen. Vesitiinussa tuli perunoita, muita teitä leipää ja pienempiä ruokaeriä. Vaikkei Eerolainen näistä ruoka-asioista tiennytkään, hän pani merkille kanslistissaan tapahtuvan muutoksen. Vankitarkastuksissa ja muulloinkaan korpraali ei enää osannut esiintyä tarpeeksi tylysti. Eräänä päivänä Eerolainen otti hänet puhutteluun ja sanoi:
»Minä olen pannut merkille, että te alatte pehmetä noihin vankeihin nähden. Sopisitte hyvin niiden kanssa tuonne katiskan sisäpuolelle.»
Vaikka mies olikin »pehmennyt», ei häneltä selkärankaa puuttunut. Eerolaisen suureksi kummaksi korpraali pamautti vastaan:
»Miten vain, siellä onkin paljon reilumpaa väkeä kuin täällä ulkopuolella.»
Seuraavana päivänä korpraalilla oli passitus tulilinjoille. Ei auttanut enää papan rahapussi, kun ohrana oli sanonut sanansa.
Takaisin sisällysluetteloon
Eerolaisen taktiikkaan kuului myös salaisen ja avoimen urkinnan järjestäminen vankien keskuuteen. Syksyllä 1943 hän hankki sillä kertaa Aunuksessa oleskelleen provokaattori Urho Palon muutamiksi päiviksi »vaikuttamaan» leirillemme.
Kun kuulin, että Palo on nähty aitauksen ulkopuolella, tunsin sävähtäväni — jokohan lopultakin joudumme vastakkain? Olimme kasvaneet yhdessä lapsuusvuotemme Vaasan työläiskorttelissa Sandviikinmäellä. Molemmat olimme lapsekkaasta työläisperheestä. Vanhempamme kuuluivat järjestyneisiin työläisiin. Heidän askeleitaan seuraten me liityimme vuonna 1919 sosialidemokraattiseen nuorisojärjestöön. Isänsä ja veljiensä hiljaisesta luonteen laadusta poiketen Urho oli suulas ja rehentelevä. Nuorisojärjestöissäkään hän ei kehittynyt muuta kuin jyrkkien fraasien viljelijäksi.
Muistan aina hänen sotaväkeen joutumisensa. Puolen vuoden kuluttua minunkin oli mentävä väkeen, joten kyselin häneltä oloista ja sotilaiden mielialoista. Hän laverteli salaperäisenä, kuinka hän levittää siellä suuret määrät puolueen maanalaista kirjallisuutta. Tiesin tuon täysin perättömäksi ja älysin heti, että tuollainen mies olisi niissä tehtävissä hyvin vaarallinen asiallemme.
Niin kävikin. Nuorisotoiminnassa mukana ollessaan Palo oli heti ensimmäisen pidätyksen yhteydessä ryhtynyt pelkuruudesta ohranan asiamieheksi. Hän alkoi tehdä ilmiantoja ja toimittaa tovereitaan ohranan kynsiin. Pian hän siirtyi avoimesti Vaasan ohranapäällikkö Torkkelin apulaiseksi, ja hänestä tuli entisten järjestötovereittensa pahimpia rääkkääjiä Vaasan ohranan putkissa. Tiemme olivat eronneet jo noina nuorisotoiminnan vuosina. Emme kertaakaan osuneet vastakkain, vaikka Palo Helsingin ohranan lähettämänä talvisodan aikanakin etsiskeli minua vaasalaisten tuttavien luota uhkaillen heitä rangaistuksilla, ellei minua löydy.
Mille asialle konna nyt oli saapunut keskitysleirille? Kuulustelijaksiko? Silloin tällöin ohrana pani toimeen kuulusteluja täälläkin. Pian asia selvisi. Palo ilmestyi työryhmiin »keskustelemaan», tekeytyi vankien asemaa ymmärtäväksi, lupasi auttaa vapauteenkin, jos asioista sovitaan. Erikoisesti hän oli kosiskellut vaasalaisia, ja niinpä mies laittautui eräänä päivänä minunkin hakkuulohkolleni.
Kun Palo virkailijaluutnantin asuun sonnustautuneena lähestyi erään vakinaisen luutnantin mukana, minussa kuohahti monivuotinen viha tuota luokkansa kavaltajaa kohtaan. Oli vaikeaa pidätellä itseään niin kauan, että tulijat aloittaisivat keskustelun.
Ällistyttävän iloisin ja hymyilevin kasvoin Palo lähestyi minua käsi ojossa lasketellen jo monen metrin päästä:
»Katos Nestori, terve, vanha toveri! Enpä olisi uskonut, että vielä tavataan.»
Vähältä piti, etten sylkäissyt. Hillitsin kuitenkin itseni.
Vastasin katseella, jossa ei taatusti ollut epäselvyyttä mielialoista, ja sanoin:
»Kukas teille on antanut luvan sinutella minua? Minulla ei ole mitään henkilökohtaisia tuttavuuksia työväenluokan kavaltajan kanssa.»
Vastaanotto oli yllättävä Palollekin, joka oli sentään muilla lohkoilla päässyt keskusteluun, tosin huonoin tuloksin. Toista luutnanttia, joka oli jäänyt taaemmaksi, hymyilytti. Palo tuijotti kotvan häkeltyneenä eteensä, yritti sitten parantaa asemaansa vastaten nyt jo röyhkeällä äänellä:
»Minäkö kavaltaja? Kyllä ne ovat teidän leirissänne ne kavaltajat. Te olette johtaneet työväenliikkeen väärälle tielle, mutta minä olen pyrkinyt tekemään kaikkeni työväenluokan auttamiseksi.»
»Auttamiseksi tosiaankin! Kiduttamalla työläisiä ohrananluolissa ja tällaisilla kuolemanleireillä! Vielä kehtaatte tulla näyttämään roistonnaamaanne minulle senjälkeen kun olette pettänyt kaikki nuoruutenne ystävät ja työväenliikkeessä harmaantuneen isännekin.»
Palo kääntyi vihasta sähisten lähtöön tiuskaisten mennessään:
»Et ole näköjään vielä saanut tarpeeksesi, koska paha sisu on jäljellä. Mutta takaan, että vielä se tulee toinenkin ääni kelloon.»
Palon puuhat menivät myttyyn koko leirillä, sopimuksia ei syntynyt. Mies hävisi leiriltä ja myös näkyvistämme lopullisesti. Rauhanteon jälkeen hän katsoi parhaaksi puhdistaa isänmaan tomut jaloistaan.
Takaisin sisällysluetteloon
Vankilan johdon pyrkimys uittaa nuuskijoitaan vankien keskuuteen oli terrorista ja houkutteluista huolimatta menestynyt suhteellisen huonosti. Perin harvoin ohrana oli saanut otteen. Julkeimmiksi näistä kehittyi pari etuilijaa, joiden nimiä ei kannata mainita tämän kirjan lehdillä. Heidän provokaationsa ja ilmiantonsa paljastuivat pian, ja he joutuivat joukossamme aivan eristettyyn asemaan. Saadakseen kätyrinsä paremmalle paikalle vankilan johto siirsi vankien luottamusta nauttivan, tottuneen keittiömiehen metsätöihin ja asetti lurjuksen tilalle, vaikka vangit selittivät, ettei niin likainen ja epäluotettava mies sopinut käsittelemään yhteistä muonaa.
Eräänä iltana tämän siirron jälkeen sattui tapaus, joka lopetti uuden kokin virkauran.
Kello oli yhdeksän seutuvilla, useimmat vangit makasivat jo lavereillaan joidenkin vielä korjaillessa ryysyjään päretikun valossa. Äkkiä kuulimme huutoa ja kiroilua ulkopuolelta. Samassa syöksyi sisään joukko vartiomiehiä vänrikki Oikarin johdolla, joka ensi työkseen pamautti pistoolillaan pari laukausta päittemme yli. Tätä tervehdystä seurasi kirotulva ja tiedustelu, kuka täältä on ulkona. Vaikka selitimme, ettei kukaan ole ollut ulkona, jatkui rähinä tuuppiminen ja ampuma-aseilla uhkailu vielä pitkän aikaa, samalla kun tarkastettiin, ovatko kaikki Kannaksen miehet paikalla. Oikarin sadattelusta sai sen käsityksen, että me olemme järjestäneet kapinaa ja terroritekoja. Tästä seuraa nyt ankarat rangaistukset, ja ellei syyllisiä löydetä, koko ryhmä on vastuussa. Vartiomiehet jäivät yöksi joka kämpän ovelle, ei ollut lupa liikkua edes tositarpeilleen.
Seuraavana päivänä saapuivat ohranat Aunuksesta pitämään kuulusteluja. Koko päivän ja useita päiviä jälkeenkinpäin jatkui leirillä mekastus, pelottelu ja vankien pahoinpitely. Sillekin paikalle, jossa olin toverini kanssa halkotöissä, saapui vänrikki Oikari erään kuulustelijaluutnantin kanssa ja laski pitkän konepistoolisarjan päittemme yli ja lähelle hankeen. Olimme sopineet, että emme kiinnitä provokaatioihin huomiota. Niin mekin, toverini ja minä vain nostelimme halkoja pinoon aivan kun ampujia ja ampumista ei olisikaan. Kun Oikari aikansa kiroili »kyllä teille perkeleille kuri saadaan», hän siirtyi läheiselle aukealle, jossa muutamat vangit tekivät hankeen ajotietä. Siellä hän lasketteli konepistoolisarjojaan pitkin hankea, niin että lumi pöllysi miesten ympärillä. Tuntui kuin nuo raivopäät olisivat valmistelleet provokaatiota päästäkseen suorittamaan teloituksia.
Aika oli kuitenkin jo muuttumassa. Kuulustelut loppuivat muutaman päivän kuluttua, kun mitään ei selvinnyt ja vimma tasaantui. Selvisi sentään, että kokiksi korotettu lurjus oli mainittuna iltana syöksynyt etumaisen parakin pimeästä eteisestä kauheasti huutaen portille vaatimaan apua, koska häntä on hakattu. Kovasti oli mies pelästynyt, koska oli tullut vetelät housuihin, niitä sitten tarkasteltiin vartiotuvan lattialla, kun oli katsottava, missä hakkaamisen jälkiä näkyy.
Lurjus ei uskaltanut enää astua aitauksen sisälle ja saikin jäädä vartijoitten rakennukseen. Muutaman päivän kuluttua muutti sinne toinenkin, joka oli käynyt muuttoa pyytämässä, koska pelkäsi myös tulevansa hakatuksi. Kauan näiden kahden ei tarvinnut elellä piikkilanka-aidan ulkopuolella, eihän heistä siellä ollut minkäänlaista hyötyä ohranalle. Siksi heidät lihotettiin hyvin ja lähetettiin helppoihin sotatehtäviin näytteeksi siitä, miten keskitysleiriltäkin voi vapautua ja vielä noin pulskassa kunnossa.
Takaisin sisällysluetteloon
Lurjusten muutto aitauksen ulkopuolelle helpotti huomattavasti sisäistä tilannetta leirillä. Monet ankarasti kielletyt puuhat kehittyivät nyt entistä vapaammin. Tärkein näistä, opiskelu, oli leirin johdolle kauhistus. Sitä yritettiin estää järjestelmällisesti, pidettiin yllätystarkastuksia ja kiellettiin vangeilta kokonaan kirjallisuuden ja opintovälineiden saanti. Opiskelua kuten muitakin ilta-askareita haittasi suuresti valaistuksen puute pimeänä vuodenaikana. Ainoastaan keittiössä oli karbidilamppu, ja siihenkin saatiin karbidia vain silloin tällöin. Koko leiriajan saimme tyytyä esi-isien pärevaloon. Jokaisella kämpällä olikin omat päreitten valmistajansa ja valaistusmestarinsa, koska se vaati ammattitaitoa ja huolellisuutta. Nämä valaistusmiehet hankkivat halkourakkansa ohella metsästä pärepuut ja valmistivat päreet iltaisin. Siitä hyvästä heidät vapautettiin siivoustöistä. »25 watin» yleispäreiden ohella yksinopiskelija saattoi käyttää nurkassaan kapeita »5 watin» lukupäreitä.
Kuten jo olen kertonutkin, opiskeluvälineitä oli kuitenkin olemassa. Oli Säämäjärveltä ja muualta salakuljetettua kirjallisuutta, jota säilytettiin huolellisesti valmistetuissa piilopaikoissa. Oli paperisäkkipaperille tehtyjä käännöksiä venäläisistä taloustieteen ja historian oppikirjoista sekä pahvilevyille kirjoitettuja suomen ja venäjän kielen taivutuskaavoja ja sääntöjä. Opiskeltiin ryhmittäin ja esimerkiksi kieliryhmiin kutsuttiin määräiltoina »eläviä sanakirjoja», eli vieraita kieliä taitavia tovereita. Näiden avulla sanoja sitten kirjoitettiin muistiin ja taivuteltiin.
Tällaisissa ryhmissä, jotka opiskelivat monia eri aineita, pidettiin myös alustuksia ja esitelmiä. Tarvittavat tiedot ohjaaja tai alustaja hankki käsillä olevasta kirjallisuudesta ja haastattelemalla alan asiantuntijoita. Näitä olikin siinä työväenliikkeen eturivin joukossa paljon, sillä hyvin moni oli aikaisempina vankilavuosinaan sekä itseopiskelijana ja myös oppilaitoksissa hankkinut huomattavan tietomäärän.
Oli todella ihmeellistä ja vain aatteellisesti vahvoille ihmisille mahdollista, että niissä olosuhteissa jaksettiin opiskella. Vuosikausia vankiloissa istuneet toverit tiesivät, että opiskelu on välttämättömyys. Sen avulla parhaiten säilyy mielen lujuus ja aatteellisuus sekä kohoaa vankien vastustuskyky terroria ja nälkää vastaan. Ne toverit, jotka eivät harrastaneet opiskelua tai muuta yhteistä puuhaa, vajosivat pian tylsyyteen ja sitä tietä henkiseen ja fyysilliseen heikkouden tilaan, jossa sairaudet ja aatteellinen rappiokin olivat hyvin lähellä. Kuvittelu, että luopumalla kaikista ilta-askareista ja ajatustyöstä voisi säästää energiaa ja siten säilyttää fyysillistä kuntoa, osoittautui vääräksi. Ilta-askareissa mukana olleet kestivät samoilla ruuilla parhaiten myös fyysillisesti.
Opintoryhmä saattoi kokoontua melko huomaamatta jossain asuinhuoneen nurkassa. Vaaran uhatessa oli vain välineet saatava piiloon, miehet istuivat rauhassa paikoillaan. Dialektisen materialismin luentoja syyspuolella 1943 ei ollut yhtä helppo järjestää, sillä ne aiottiin pitää noin 50 miehelle. Kunkin neljästä luennoitsijasta tuli luennoida kahdessa 25 henkilön tilaisuudessa. Luennot pidettiin kannakselaisten kämpän viereisessä tyhjässä muonanjakohuoneessa siten, että henkilökohtaisesti kutsutut toverit saapuivat yksitellen huoneeseen ja tähystäjät olivat valmiina paikoillaan. Vaaran uhatessa osanottajien oli määrä hajaantua muihin huoneisiin tavallisiin ilta-askareihinsa. Luento-ohjelma, joka niissä oloissa oli melko vaativa, muodostui tällaiseksi:
Matti Janhunen: Johdatus työväenluokan maailmankatsomukseen; Kaarlo Kivilahti: Klassillinen porvarillinen filosofia; Nestori Parkkari: Idealismi ja materialismi; Antero Timonen: Työväenliike ja marxilainen maailmankatsomus.
Luentojen valmistaminen vaati huomattavan työmäärän ja monta keskustelua aiheeseen perehtyneiden toverien kanssa. Valmistautuminen antoi paljon luennon pitäjällekin, sillä luento oli todella valmistettava »omasta päästä» kirjallisuuden puuttuessa.
Nuo kahdeksan luentoa pidettiin täsmälleen suunnitelmien mukaan ilman kommelluksia, vaikka jotkut kuulijat saattoivatkin luennon aikana päivän työstä uupuneina nukahtaa istuvilleen lattialle. Luentojen jälkeen käsikirjoitukset kiersivät vielä pitkän aikaa opiskelijoilla ja yksityiskohdista käytiin laajaa keskustelua, joka suuresti selvensi peruskysymyksiä.
Takaisin sisällysluetteloon
Tammikuussa 1944 Suomen rintamalinjat seistä jököttivät yhä paikoillaan Syvärillä ja Kannaksella, mutta muualla Euroopassa ne jo siirtyivät nopeasti länteen päin. Arvelimme että oli jo aika järjestää edes jonkinlaista vaihtelua ilottomiin päiviimme. Helmikuun 28 päivä lähestyi. Entäpä jos pitäisimme leirillä Kalevalan päivän juhlat! Ehkä saataisiin jo lupakin.
Valittiin lähetystö esittämään asiaa päällikkö Eerolaiselle, vaikka aavisteltiin, että vastaus on kielteinen kuten aikaisemminkin. Lähetystön kummastukseksi Eerolainen ottikin tyypillisen Napoleon-asentonsa ja alkoi miettiä asiaa. Hän tuntui olevan ällistynyt vangeissa näin ilmenevästä kansallistunteesta ja koetti arvata mielessään, ovatko kommunisti roistot tosissaan, vai onko heillä kavala juoni pyyntönsä takana.
Pyysimme vain lupaa harjoitella vähän ohjelmaa ja lainata herra luutnantilta Kalevalaa, josta ohjelmaa saataisiin. Eerolainen taisi tuntea itsensä arvostetuksi ja haluten vaikuttaa suurelta humanistilta antoi luvan juhlan pitämiseen. Ohjelma oli esiteltävä hänelle ennen juhlaa eikä mitään sopimatonta saanut tapahtua. Eihän toki, kun kyseessä oli Kalevala-aiheinen kansallinen ohjelma! Pyydettiin myös lainaksi jotakin meiltä takavarikoitua soittovälinettä, jolla voisi ottaa äänet lauluharjoituksissa, ja aivan pientä apua lavastukseen. Kalevala, soittoväline ja pientä apua lavastukseen luvattiin.
Kului viikko, kului kaksi, käytiin kyselemässä Kalevalaa ja soittovälineitä. Kyllä! Kyllä! Älkää hätäilkö! vastattiin. Iltaisin Eerolainen pani toimeen yllätystärkastuksia, pyhisin vaatetarkastuksia. Hän järjesteli ylimääräisiä lumi- ja tietöitä niin, että iltaylityösantsit lisääntyivät. Tuntui siltä, että juhlan kaikki valmistelumahdollisuudet pyritään estämään.
Tammikuun lopulla vangit käsittivät, että Kalevalaa ei tule eikä muitakaan apuvälineitä. Lupa oli kuitenkin saatu ja joka viikko uudistettiin tiedustelu päällikölle. Ohjelma oli valmistumassa vankien perusteelliseen tapaan, vaikka tehtävä olikin vaativa nälän ja halkourakoiden näännyttämille. Pari päivää ennen juhlaa kävi ohjelman esittelijä päällikön luona, joka ällistyneenä kysyi: »Onko teillä sittenkin ne juhlat?» Hän ei osannut sanoa mitään ohjelmasta, mutta lupasi itse tulla seuraamaan sen suoritusta.
Juhla oli järjestetty »punanurkka»-huoneeseen, parakkiemme suurimpaan. Se oli taiteellisesti koristeltu ja loisti kahden keittiöstä tuodun karbidilampun ja päreiden valossa. Nurkassa korokkeella oli nyt näyttämö, esirippuna pari risaista huopaa, jotka olivat jääneet vangeille omina makuuvaatteina. Näyttämön kummallekin sivulle oli maalattu katosta lattiaan ulottuvat Kalevala-aiheiset kuvat, seinillä oli Kalevala-aiheisia säkeitä. Pahvi saatiin roskaläjään heitetyistä selluloosapaalien päällyksistä, »kemistimme» loihtivat omatekoisia värejä.
Määräaikana saapui leirin päällikkö henkivartiokaartinsa kanssa kainalossaan hermojenlepuuttaja-lotta, joka melkein vakituisesti vieraili leirillä Aunuksesta. Seurue asettui etupenkkiin, vangit lopuille istuimille ja seinänvierustoille.
Ohjelma alkoi — tervehdyssanat, yksinlaulua, lausuntaa (Kalevalaa ja Kanteletarta), Matti Janhusen juhlaesitelmä Kalevalasta ja sen synnystä, Kalevalan runomittaan tehty vangin uni, mieskuorolaulua, kalevalainen tietokilpailu, lopuksi lukkarinkoulun kohtaus Aleksis Kiven »Seitsemästä veljeksestä». Ohjelma suoritettiin moitteettomasti, ilman kuiskaajia. Kersantit supisivatkin: »Ovat pirut aika matoja». Hermojenlepuuttajakaan ei malttanut olla useaan otteeseen ihastelematta ohjelmaa. Vain päällikkö istui Napoleon-asennossaan, näytti pikemminkin vaivautuneelta ja taisi hautoa piruja mielessään. Toinen luutnantti erehtyi myös ääneensä ihmettelemään ohjelman hyvää suoritusta, mutta huomasi heti, ettei se ollut päällikön mieleen. Lotta ei huomannut mitään, laverteli vain koko ajan samaan tyyliin.
Esiripun avauduttua aukeni muutamilta ihmetyksestä suukin. Näyttämöllä istui todella seitsemän veljestä aapeluksiensa ääressä, täydelliset pellavaperuukit päässä, virsut jaloissa ja ankara kanttori kurittamassa ja tukasta pöllyttämässä poikia, joille pakolla päähän päntättävä oppi ei maistunut. Kaksi seisoi jo nurkassa häpeämässä, kun kanttori lopulta määräsi väliajan, antoi pojille eväspussit ja telkesi heidät arestiin. Veljesten sappi alkoi kiehua kanttorin palkkovaltaa vastaan ja Tuomaan ehdotuksesta päätettiin karata. Näyttämöltä kajahti Juhanin ääni: »Vankeudesta pois!» Sonninmäen vapaa nummi veti veljeksiä puoleensa, kaikki yhtyivät riemuisasti Juhaniin. Jääköön kanttori tällä kertaa rankaisematta, vaikka hän ansaitsikin aika pöllytyksen. Ja taas kajahti Juhanin ääni: »Akkuna säpäleiksi ja vankeudesta pois!» — »Ulos koko pataljoona». Ovi pantiin hakaan, sitten »ikkuna sälähti ja taivas välähti, kun kerran vain keikahti Jussin pussi». Ikkunaan asetellut lasinpalaset todella helähtivät näyttämöllä, kun veljekset ryntäsivät ulos vankeudesta kanttorin jäädessä kyhmysauvoineen karjumaan poikien perään.
Esirippu sulkeutui, vangit taputtivat valtavasti luisia käsiään, mutta päällikkö nousi synkkänä ja lähti seurueineen ulos sanaakaan puhumatta. Näyttämöltä olin Eeron peruukin alta vilkuillut jo kuvaelman aikana etupenkissä istuvaa Eerolaista ja ajatellut juhlan jälkiseurauksia, sillä päällikön ilmeet eivät luvanneet hyvää.
Vangeilla oli ylen hauska ilta, mutta päällikön mieltä kaiveli. Että nuo kirotut vangit jaksavat vielä järjestää juhliakin ja pystyvät sellaiseen, mihin hänen kersanttinsa eivät kykenisi! Ja osaavat ulkoa Kalevalaa ja pitävät siitä esitelmiä, vaikka eivät saaneet aineistoakaan!
Seuraavana päivänä juhlan järjestäjiä vietiin päällikön puheille. Vuolaana purkautui kiukku:
»Johan minä arvelin, että te tulette väärinkäyttämään sitä juhlaa omaan propagandaanne. Olkoon viimeinen kerta, kun minä annan teidän järjestää mitään.»
Eivät auttaneet selitykset, että ohjelmahan oli puhtaasti kansallinen, runot Kalevalasta, kuvaelma sanasta sanaan Kiven »Seitsemästä veljeksestä». Erikoisesti tuntui päällikköä kismittävän kuvaelma: »Osasittepas siitä Seitsemästä veljeksestä valita juuri sen kohtauksen» — jossa heilahti Jussin pussi ja pojille koitti vapaus.
Takaisin sisällysluetteloon
Kevättalvella 1944 nälkä jatkui entisenlaisena. Annoksien suurentaminen oli jäänyt kovin mitättömäksi eikä lisämuonaa saatu luonnostakaan, sillä Eerolaisen pirullisuus kehitti vartiomiehistössä suoranaista vankien rääkkäämiskilpailua. Koko komennossa oli kuitenkin jo jotain hysteeristä ja puuskittaista, toisia kiduttajia alkoi selvästi arveluttaa moinen menettely. Neuvostoarmeija saattoi milloin hyvänsä aloittaa rynnistyksen Suomenkin rintamilla, ja maassamme vaadittiin yhä rohkeammin sodan lopettamista.
Muutoksen merkkejä oli kenraali Oeschin vierailu leirillä keväällä 1944. Kenraalin asenteessa meihin ei kyllä muutosta havainnut, vartijoille hän oli viittaillut meikäläisten »jättämisestä jäljelle» siinä tapauksessa, että Suomen armeija joutuu perääntymään Karjalasta. Mutta kaiken varalta oli tehtävä parannuksia vankien olosuhteisiin. Kevätauringon jo lämmittäessä meille annettiin manttelit ja patjoiksi tyhjät paperipussit, joihin lukuisista pyynnöistä huolimatta ei muka ehditty hakea olkia koko loppuaikana. Vähän ennen leiriltä lähtöämme saimme kolme paria silla-alusvaatteita ja toiset jalkineet. Tämä oli totisesti enne, joka viittasi suuriin muutoksiin! Yhä useammin keskusteltiin lähiajan näköaloista ja arvailtiin, miten sota päättyy maamme osalta. Omasta kohtalostamme ei liikoja riemastuttu. Oeschin uhkaus ja tiedot fasistien menettelystä Saksan keskitysleireillä vastaavissa tapauksissa enteilivät ehkä raskaita kokemuksia, jopa tuhoakin. Vänrikki Oikari oli jo taannoin sanonut vartija Kuhmoiselle saunamatkalla, että jos täältä joudutaan lähtemään, niin vangit jäävät, sitä varten konekiväärit ovat esikunnassa.
Kesäkuun 9 pnä neuvostoarmeijan hyökkäys alkoi Kannaksella juuri niillä lohkoilla, joilla me olimme olleet linnoitustöissä. Muutamassa tunnissa neuvostojoukot ylittivät nuo linjat ja Suomen armeijan perääntyminen Viipuria kohti alkoi. Yhdeksän päivää myöhemmin, sunnuntaina kesäkuun 18 pnä alkoi leirillämme piikkilanka-aitauksen ulkopuolella tavallisuudesta poikkeava kiire.
Kello 9–10 tienoissa vartijat rupesivat juoksemaan vartiotupien ja varastojen väliä. Laatikoita tehtiin, tavaroita kannettiin. Varmasti tämä oli lopun alkua — hurtille oli tullut kiire. Noin 5 kilometrin päässä olevalta sotavankileiriltä Koveri II:sta kuului voimakkaita räjähdyksiä. Muutaman tunnin kuluttua hälytettiin autokuormallinen meidän miehiämme sinne sammuttamaan tulipaloa. Heidän saapuessaan paikalle tervanpolttolaitos paloi ja tuli oli leviämässä vankileirin päärakennuksiinkin. Tulessa oli myös toimistorakennus, jossa olivat kaikki leirin asiakirjat. Vangit oli edellisenä päivänä viety Suomeen. Miehillä ei ollut mahdollisuuksia palon sammuttamiseen, ja vaikutti siltä kuin leirin johto olisi suorittanut räjäyttämiset perääntymisen edellä.
Palokomennuskunnan palattua aitaukseen tiesimme, että lähtö oli nyt edessä millä hetkellä hyvänsä.
Kello 20 illalla meidät komennettiin pihalle rivistöön ja ilmoitettiin: 20 minuutin sisällä tavarat marssipakkaukseen! Olipa pakattavaakin, kun vastikään saimme varusteita, joita vailla oltiin vuosikausia. Lisäksi löytyi yhtä ja toista omaakin tavaraa. Seisoessamme pihalla rivistäytyneinä kullakin oli aikamoinen kantamus selässä. Kun eräs vartiomies ilmoitti, että kellariin jää perunoita, joita saa ottaa mukaan, ryntäsimme täyttämään reput ja taskut tällä ylimääräisellä muonalla.
Marssi alkoi ja taakka painoi, mutta mieleen tuli ajatus, ettei miehiä tällaisessa kunnossa kovin pitkälle marssiteta, korkeintaan Aunukseen ja siellä junaan. Kolonnamme edellä vetivät leirin kaikki hevoset upseerien ja vartiomiesten tavaroita. Ensimmäisessä kuormassa istui itse Kosti Paavo Eerolainen kummallisessa lautalaatikossa hermojenlepuuttaja-lottansa kanssa. Vartiomiehet ajelivat kolonnan sivuilla ratsuilla tai polkupyörillä konepistoolit valmiina. Merkillisen näköinen joukko-osasto siinä laahusti öistä taivaltaan, miehistö mitä erilaisimpiin risaisiin sotilaskamppeisiin pukeutuneena.
Marssimme suuntautuikin Nurmoilaan päin. Aloimme aavistella, että rautatievaunut ovat toisia varten ja meitä odottaa raskas matka syrjäteitä pitkin ties minne asti. Heti alkumatkasta huomattiin, että jalat eivät kestä tätä leikkiä. Jalkineet olivat sopimattomia, huonot jalkarätit hiersivät laihoja, tottumattomia jalkoja. Monelta olivat jo jalat verillä ennen kuin oltiin Säntämässä kello 6 aamulla 27 kilometrin marssin jälkeen. Kaikki olivat lopen väsyksissä. Puolivälissä oli perunat pudotettu tienoheen, vähitellen heitettiin menemään myös omat tavarat, sillä jokainen grammankin kevennys tuntui tarpeelliselta. Armeijan varusteita ei ampumisen uhalla saanut heittää pois, siitä pitivät pistoolimiehet huolen hakaten ja potkien niitä, jotka sitä yrittivät.
Teimme matkaa öisin, päivät makailimme metsissä. Päiväsaikaan saimme niukat muona-annoksemme ja hotelimme mätää pursuvia jalkojamme. Tuntui hirvittävältä nousta pystyyn uuden marssin alkaessa, kun oli astuttava märkiville rakoille ja vedettävä sopimaton saapas jalkaan, jonka varpaista ja kantapäistä nahka oli hankaantunut pois.
Säntämästä läksimme sateisen päivätauon jälkeen märkinä laahustamaan Kiimasselän kautta pitkin Vitelejoen vartta ja saavuimme Viteleeseen kello 6 taivallettuamme 25 kilometriä. Pysähdyimme tyhjennetylle vankileirille, jossa makailimme lopen uupuneina uutta kärsimysten taivalta odotellessamme.
Täältä Viteleestä Suomen Aunuksen retkikunnan päällikkö Hertzen aikoinaan sai äkkilähdön ja joutui paitasillaan pinkaisemaan Suomeen. Tätä kai karjalaisnaiset muistelivat huutaessaan meille Viteleen tienvarrella talon ikkunasta: »Jokos tuli taas lähtö Suomen miehille Karjalan maasta!» He luulivat matkuettamme armeijan joukko-osastoksi.
Jälleen lähtö illalla. Marssi Rajakonnun kautta. 21. 6. kello 2.45 ylitimme vanhan valtakunnan rajan, jolla kolonna pysäytettiin ja vänrikki Oikari piti oikein puheen:
»Tässä te roistot nyt marssitte takaisin kotimaan kamaralle, mutta mitään oikeutta ei teillä siihen olisi. Tämä on kuitenkin väliaikaista, älkääkä kuvitelko, että tulette saamaan mitään oikeuksia. Teidän tilinne voi muodostua vielä hyvin lyhyeksi.»
Saavuttiin Mantsilaan, josta tauon jälkeen marssittiin Uuksun kautta Salmiin. Sieltä lähdettiin illalla Pitkärantaan päin. Tällä matkalla olin vuorostani parin muun heikomman toverin kanssa kolonnan kärjessä. Vauhti ei tyydyttänyt vartijoita, jotka alituisesti hoputtivat ja hätyyttivät varsinkin jälkipäätä susikoiran avulla. Ärsytetty koira iski mielellään hampaansa vankien sääriin ja takamuksiin. Lähestyttäessä Pitkärantaa komennettiin lisäämään vauhtia. Kun se ei parantunut, kersantti siirsi minut kolonnan perään, jolloin aloin jäädä jälkeen. Välimatka piteni minun ja viimeisen rivin välillä, alkoi sadella potkuja ja töytäisyjä kiväärinperästä, ja susikoiran murina kuului uhkaavana selkäni takaa toisen kersantin pidellessä sitä hädin tuskin irrallaan takamuksistani. Muutaman kerran tuuperruin jo kasvoilleni tiehen. Taas kiroilujen ja potkujen voimalla ylös, kunnes lopulta Pitkärannan lepopaikkaan saavuttaessa kaaduin tajuttomana tielle, josta Hautojärvi ja pari muuta toveria kantoivat minut hiekkakuopan reunalle ja riisuivat saappaat verisistä jaloistani.
Marssi jatkui noin 30 kilometrin yötaipaleina: Impilahden kautta Leppäsyrjään ja sieltä Suistamoon, Laitiaisen ja Soanlahden kautta monta yötä sateessa, kunnes Kiekuan seudun mäkinen maasto ja yhtämittainen 32 km marssi vei monelta viimeisetkin voimat. Näitä mäkiä noustessa vartijat tuuppivat ja kolhivat toisia eteenpäin joidenkin vahvempien vankien koettaessa auttaa heikompia vetämällä remmistä tai kantamalla heidän reppuaan. Sain joksikin aikaa reppuni Hautojärven repun päälle ja niin laahasin itseni toisten mukana viimeisellekin Kiekuan mäelle. Mäen päälle päästyämme näimme Eerolaisen majoittuneen lottansa kanssa taloon, jonka ikkunasta hän katseli tuloamme pirullinen hymy huulillaan. Sade jatkui. Jouduimme viettämään päivän likomärkinä erääseen latoon sullottuina. Ja yhtä märkinä läksimme illalla kello 20 taivaltamaan kohti Värtsilää, jonne saavuttiin 2.45 20 km marssin jälkeen. Taas olimme tyhjennetyssä vankileirissä. Löytyi matoja kihisevä kaalitynnyri, josta siilasimme kaalit suuhumme muona-annoksia vahvistamaan.
Vielä oli marssittava 4 km Värtsilän asemalle — komeasti kauppalan halki Eerolaisen ratsastaessa edellä. Hän oli jo luopunut puulaatikkokärryistä lottineen, emmehän olleet enää korvessa, vaan asutuilla seuduilla.
Värtsilän asemalle saavuimme 28. 6. kello 22.50 marssittuamme kymmenen yön aikana noin 260 kilometriä. Ajattelimme, että mitta on nyt täysi, mutta eipä ollutkaan, sillä fasistin raakuudella ei ole rajaa.
Takaisin sisällysluetteloon
Värtsilän asemalla meidät sullottiin härkävaunuihin, noin 40–50 miestä vaunuun, vaikka tilaa olisi ollut vain puolelle siitä määrästä. Vaunun katonrajassa olevat ilmanvaihtoluukut lyötiin laudoilla ja nauloilla täysin tukkoon, oviin pantiin munalukot. Oli kesähelle ja ilma vaihtui ainoastaan katossa olevan pienen katetun torven kautta. Valoa vaunuun kajasti oven rakosista.
Rautatiematka Värtsilästä Parkanoon kesti viitisen vuorokautta. Siitä tuli yhtä hirvittävä kuin marssistamme, joskin toisella tavalla. Vaunuja seisotettiin ratapihoilla ja matkaa tehtiin vain »tärkeämpien» kuljetuksien välillä, mutta meitä ei päästetty vaunuista ulos. Ovia avattiin ainoastaan ruoanjakelun aikana, joten tukahduttavan kuuma ilma ei päässyt koskaan kunnolleen vaihtumaan. Kun 50 miehen piti tehdä tarpeensa keskellä vaunua seisovaan avonaiseen tynnyrinpuolikkaaseen, oli suorastaan vaikea hengittää. Monet pyörtyivät matkan aikana. Ilman huonontuessa sietämättömäksi maattiin vuoronperään lattialla ja hengitettiin työntöoven alareunan rakosesta virtaavaa ilmaa.
Emme saaneet keittoruokaa koko aikana, joten meille olisi kuulunut kuivaa muonaa puolta suuremmat annokset. Vartijat tiesivät, että he joutuvat luovuttamaan meidät toisille ja olivat päättäneet parhaansa mukaan kiduttaa meitä loppuun saakka. Annoksemme olivat entisiäkin pienemmät, ja vartiomiehet myyskentelivät asemilla avoimesti meiltä varastettua ruokaa. Vettä annettiin kuin lääkettä, ja jano yltyi hirvittäväksi tuossa hiostavassa kuumuudessa. Kun asemilla pyysimme vettä ja lopulta hakkasimme oviin saadaksemme vettä, raikasta ilmaa tai ruokaa, vartijat uhkasivat ampua vaunun läpi. Kuulimme heidän selittelevän uteliaille ihmisille, että vaunussa on ryssiä, rikollisia jne.
Tämä todella eerolaismaisen pirullisesti järjestetty junamatka tehtiin reittiä Joensuu — Varkaus — Huutokoski — Pieksämäki — Jyväskylä — Haapamäki. Se päättyi 3. 7. Parkanon asemalla kello 14.10. Astuessamme valoon emme olleet tuntea toisiamme, niin likaisia ja pölyisiä olimme, toisilla olivat silmätkin aivan turvoksissa.
Kun miehet sairaina matkasta ja jalat märkivinä marssin jäljiltä eivät kyllin nopeasti päässeet radan varteen tehtyyn lehmiaitaukseen, pahoinpideltiin jälleen useita. Tuossa puuhassa heilui erikoisen toimeliaana luutnantti Maaranen keppeineen. Lopulta saimme ruokaa, ihmeeksemme oikein paksua kaurapuuroa! Mutta puuroaineet oli pilattu petrolilla, useat vangit saivat siitä kovan ripulin.
Vielä oli jäljellä 30 kilometrin matka määränpäähän, Karvian varavankilaan, josta unelmoimme nyt kuin keitaasta erämaassa. Viimeisestä taipaleesta ei tullut entisiä helpompi. Marssille lähdettiin kello 18.50 ja alkutaival oli tavallista, joskin raskasta menoa. Mutta sivuutettuamme asutut seudut alkoivat noin 8 kilometrin päässä vankilasta metsäisellä tiellä suorastaan eläimelliset pieksäjäiset. Tämä näytelmä oli varmaan suunniteltu etukäteen välineistöä myöten, sillä vartijoitten käsiin ilmestyi vahvoja keppejä, joilla säälittä piestiin meitä koko loppumatka. Ensin komennettiin juoksuun ja samalla sateli komennuksia »maahan, ylös» ja potkuja ja kepiniskuja päähän, selkään, kasvoihin, kaikkialle ja jokaiselle, kenen kimppuun vartijat vain ehtivät, ja erikoisesti niille, jotka sairaina jäivät jälkeen. Vänrikki Oikari johti tätä riehuntaa. Hän huusi milloin »ilmavaaraa», milloin »tankkivaaraa» ja ampui tietä pitkin konepistoolillaan, jolloin meidän oli heittäydyttävä ojaan, sieltä taas juoksuun vartijoiden keppien ja potkujen säestyksellä. Usealta vuoti verta kasvoista, monet saivat ruhjevammoja. Tätä helvettiä kesti Karvian vankilan portille saakka, jonne saavuimme kolmen maissa aamulla. Vankilan asukkaat olivat kaikki hereillä jo kaukaa kuuluneen ammuskelun ja huudon takia. Useita miehiä oli uupunut tielle, vasta tuntia myöhemmin he laahautuivat vankilaan ilkkuvien vartijoiden saattamina.
Luulimme nyt pääsevämme eroon tuosta pyövelijoukosta ja tuntui helpottavalta astua Karvian keskitysleirin piikkilanka-aitaukseen, jossa tavalliset vanginvartijat olivat vastassa. Vanhat vartijatkin, jotka yleensä ovat melko kivettyneitä, näyttivät hämmästyvän tilaamme. Meille annettiin heti vettä ja kehotettiin peseytymään. Sen jälkeen pääsimme levolle. Aamupäivällä johtaja Paasi ilmoitti, että meidät on sisäministeriön määräyksestä siirretty »pois armeijasta», olemme jälleen turvasäilöläisiä ja tämän keskitysleirin kirjoissa. Saisimme nyt levätä jonkin aikaa vahvistuaksemme, koska olimme noin huonossa kunnossa.
Mutta Koverin kalkkia ei ollut vieläkään juotu pohjaan, sen saimme kokea heti tämän ilmoituksen jälkeen. Kosti Paavo Eerolainen työntyi iltapäivällä komennuskuntansa kanssa leirille vaatien meitä mukaansa. Vastoin vankila-asetuksia — meidäthän oli jo luovutettu tälle laitokselle — hän marssitti joukkomme läheiselle suolle, komensi rivistöön ja piti puheen. Pirullisuuttaan ja raivoaan siinä purki tuo ohrana ja täysverinen fasisti, kun ei sittenkään ollut saanut meitä hengiltä. Tähän tapaan:
»Minulla ei ole ollut tilaisuutta opettaa teille tarpeeksi sotilaallisuutta. Ette te vielä ole oppineet tarpeeksi antamaan arvoa isänmaalle ja kunnioittamaan esimiehiä ja päällikköänne. Te olette päässeet siinä suhteessa liian helpolla, mutta tässä on vielä mahdollisuus ottaa vahinkoa takaisin. Teille on vielä järjestetty vaatimaton tilaisuus oppia sotilaallisuutta ja tuntea, mitä on kuri ja järjestys.»
Komppania jaettiin 10-miehisiin ryhmiin. Kutakin ryhmää kohti tuli pari aliupseeria, ja niin alkoi »santsaus». Tunnin verran meitä lyötettiin maahan ja ojiin, juoksutettiin vetisellä suolla, piestiin kepeillä ja pyssynperillä. Innokkaimmat »opettajat» hyppivät saappaineen vankien selän päällä, milloin mies muka ei ollut tarpeeksi matalana. Koverin leirin toimeliaimmat pahoinpitelijät vänrikki Oikari, luutnantti Maaranen ja alikersantit Kekäläinen ja Hahtokari osoittivat suurinta kekseliäisyyttä ikuistaen näin mainettaan vielä viimeisen kerran. Palattuamme oli Karvian vartijoilla yhä enemmän ihmeteltävää: olimme yltä päältä kurassa ja märkinä, toiset suorastaan liikuntakyvyttöminä. Vielä samana iltana saimme kuulla, että Eerolaisen joukko oli lähtenyt pois Karvialta. Ei tullut ikävä!
Vankilan johto näki, että meitä oli mahdoton ajaa heti työhön. Niin saimme parin viikon loman, jonka aikana hoitelimme haavojamme. Pääsimme saunaan ja meidät punnittiin, kuten kuuluukin taloon tullessa. Minä painoin 47 kiloa, joten luitten päällä ei liikoja lihoja ollut. Surkeimman näköisiä ja vieläkin huonommassa kunnossa olivat suuriluiset miehet. Heidän painonsa ei ollut paljoa suurempi kuin minun.
Takaisin sisällysluetteloon
Tilanne Suomen rintamalla oli kehittymässä samanlaiseksi kuin saksalaisilla »aseveljillä» etelämpänä. Romahduksen lähetessä myös olosuhteet Karvian keskitysleirissä alkoivat muuttua. Tapasimme jälleen ne toverit, jotka pitkälle matkalle lähtiessämme jäivät Köyliöön. Täällä olivat myös Koverista aikaisemmin tuodut toverimme.
Vankilanjohtaja Paasi oli takavuosina Tammisaaren pakkotyölaitoksen pahimpia poliittisten vankien piiskureita. Nyt hän yritteli muodonvaihdosta kuten monet vartijatkin, jotka vielä muutamia kuukausia sitten pahoinpitelivät vankeja. Tällaiset kameleontit alkoivat selitellä: »Enhän minä muuten olisi, mutta kun johto vaati».
Saimme viimeinkin lääkärinhoitoa, omaisilta tuli paketteja ja heti ensimmäisenä sunnuntaina kävi tapaajiakin. Nopeasti oli levinnyt tieto, että Koverin miehet ovat saapuneet. Minuakin kävi tapaamassa omaisia ja tuttavia, mutta vaimoni istui edelleen turvasäilössä.
Levon, pakettien ja parantuneen ruoan ansiosta alkoi terveys palata, ruumis vahvistua ja henkinen toiminta vilkastua. Nyt olimme koolla entistä suurempana ryhmänä asioista keskustelemassa. Maassa vallitseva komento oli pystyssä viimeisiä aikojaan, sen vahvistivat tapaajat ja muut ulkoa tulevat tiedot. Kautta maan oli toiminnassa laaja rauhanoppositio, joka käsitti jo huomattavan määrän porvarillistakin väkeä.
Tie vapauteen saattoi avautua milloin tahansa, siihen oli valmistauduttava suunnitelmallisesti jo etukäteen. Kokemuksemme olivat olleet niin raskaat, että ne velvoittivat ajattelemaan kansamme tulevaisuutta vielä huolellisemmin kuin aikaisemmin. Fasismi ja taantumus tulisivat kynsin hampain taistelemaan asemastaan sodan loputtuakin. Tämä oli otettava huomioon. Oli päästävä toimimaan ja kokoamaan joukkoja heti vapauden koittaessa.
Puoluejärjestöt olivat hajallaan tai heikossa kunnossa, asevelijuntta oli kaapannut käsiinsä ammatillisten järjestöjen johdon. Koko edistyksellisen liikkeen ja rauhanvoimien koneisto oli lamaannutettu, toimipaikat ja kirjapainot ryöstetty tai suljettu. Miten aloittaa työ, millä järjestöillä, missä muodossa? Käsitimme, että kansan syvien rivien on yhdistyttävä, on saatava syntymään kaikkien työtätekevien ryhmien mahdollisimman laaja yhteisrintama fasismia ja sotaa vastaan. Omalla kohdallamme se oli jo syntynyt tällä kärsimyksen ja kuoleman tiellä puolueettomien, sosialidemokraattien ja kommunistien kesken, sillä kaikkia näitä oli vankileireissä kautta maan.
Mutta ei vapauteen niin vain päästetä edes rauhan kynnyksellä. Vielä elokuun 7 pnä saapuivat ohranat vankilaan kuulustelemaan meitä. Sitä kesti kolme päivää. Kuulustelijat halusivat päästä selville etenkin mielialoistamme ja suhtautumisestamme tilanteeseen. He lupailivat, että pääsemme vapaaksi, jos sitoudumme jäämään syrjään politiikasta. Eihän tällaisia »orjakontrahteja» syntynyt. Me vaadimme jyrkästi pikaista vapauttamista ilman ehtoja. Aika tavalla oli röyhkeys jo laskenut ohranankin miehiltä, koska he vaikenivat. Vielä muutama kuukausi sitten olisi vangin tällainen vaatimus päättynyt pahoinpitelyyn.
Aselepo solmittiin syyskuun 4 päivänä ja välirauhansopimus 19 päivänä. Sopimuksen mukaisesti Suomen hallituksen oli vapautettava kaikki vangit, joiden pidätyksen syynä oli toiminta fasismia ja sotaa vastaan. Vielä tätäkin määräystä viranomaiset koettivat jarruttaa, sillä vasta 23 päivänä vapautettiin leiriltämme ensimmäinen 41 miehen ryhmä.
Vaikea on kuvata riemua, joka valtasi mielen tovereiden noustessa leirin portilla kuorma-autoon ja vilkuttaessa meille, jotka jäimme odottamaan vuoroamme. Kansainvälinen työväenmarssi kajahti komeasti niin lähtevien kuin jäävienkin joukosta. Vartijat eivät oikein tienneet, minne olisivat kasvonsa kätkeneet, mutta sotilaat, joita viimeisinä viikkoina oli komennettu apuvartijoiksi, iloitsivat vilpittömästi kanssamme tämänkin »sodan» loppumisesta. Vapauttamista vitkutettiin jyrkistä vastalauseistamme huolimatta 29 päivään asti. Silloin minäkin pääsin lähtemään viimeisen ryhmän mukana.
Vähän ennen tämän ryhmän lähtöä leirin johtaja Paasi saapui parakkiimme muutamien vahtimestarien kanssa kutsuen meidät riviin. Ehkä oli vielä jotain virallista ilmoitettavaa. Mutta suuresti ällistyimme, kun hän asettuikin eteemme nöyrä ilme kasvoillaan vahtimestarien seistessä takana asennossa ja alkoi puhua: »Nyt teille koittaa vapaus ja pääsette rakkaitten omaistenne luo. Tämä matka ei varmaankaan ole ollut kevyt, siihen on sisältynyt paljon vaikeuksia. Haluaisin teille kaikkea menestystä ja toivon, ettei muistettaisi pahalla, vaikka menneinä vuosina on saattanut sattuakin yhtä ja toista. Nyt kun pääsette taas mukaan poliittiseen elämäänkin, niin ei ole enää syytä muistella näitä aikoja.»
Hän ojensi kätensä lähestyen rivin päässä olevaa vankia: »Minä toivon...»
![[Keskitysleireiltä]](img/keskitysleireilta.jpg)
Vangin käsi ei liikahtanutkaan, mutta sanat sinkoilivat terävinä vasten Paasin kasvoja:
»Kehtaattekin tulla tarjoamaan veristä kättänne! Emme koskaan purista tuollaisen miehen kättä, teillä on liian likainen menneisyys yksin Tammisaarenkin ajoilta. Me emme hyvästele piinaajaamme.»
Paasin käsi painui alas ja väri muuttui kasvoilla. Mies suorastaan vapisi pelosta. Silmistä näki selvästi, että hän ajatteli, miten me tulemme vaatimaan hänet vastuuseen kaikista konnuuksistaan. Mutta vielä hän yritti, nyt jo änkyttäen:
»Niin, niin, se voi olla teidän henkilökohtainen mielipiteenne, mutta varmaan toiset...» ja nyt hän ojensi kätensä seuraavalle. Tämä miltei sylkäisi siihen ja sanoi vielä selvemmät sanat. Toisen toverin esitystä säesti jo koko ryhmä. Paasi ei enää saanut kunnolla sanoja suustaan, vetäytyi takaperin ovelle ja hävisi näkyvistämme.
Meidän ryhmämme lauluun ei enää vastattu leiriltä, vartiosotilaat vain heiluttivat kättään hyvästiksi. Niin me laulaen huristimme autolla asemalle samaa tietä, jota pitkin meitä heinäkuussa ajettiin leirille pyssynperien ja kepinlyöntien kolhimina.
Juna tuntui matelevan eteenpäin, vaikka meillä oli tulinen kiire: omaiset ja toverit varmaan jo odottivat Helsingin asemalaiturilla kuten monilla muillakin asemilla! Ihmiset junissa olivat iloisia ja vapautuneita. Olihan sota loppunut, päästiin taas tavalliseen elämänmenoon. Mutta paljon näytti olevan kyräilijöitäkin, pelon ja pahan omantunnon ahdistamia. Moni myös ihmetteli silmät levällään, että meillä Suomessa on ollut keskitysleirejäkin. Hyvänen aika! Ei niistä lehdissä kirjoitettu! — Eipä ei.
Monta päivää oli Helsingin asemalla jo jatkunut vapautettujen sodanvastustajien tuloa vankiloista ja keskitysleireistä. Asemalaiturit olivat täynnä väkeä, kun laskeuduimme vaunuista kummallisissa armeijan ryysyissämme. Kyllä siinä hurrattiin, laulettiin Kansainvälistä, tervehdittiin ja syleiltiin! Jokainen tähyili eteensä ja pian yksi toisensa jälkeen löysi omansa.
Niin koitti minullekin hetki, jolloin tungoksen keskellä tunsin sylissäni omani. Kuusi vuotta jouduimme olemaan erossa vaimoni vangitsemisesta lähtien. Hän oli vapautunut edellisenä päivänä Hämeenlinnan turvasäilöstä. Nyt alkaisi elämä uudelleen.
Vaikeudet eivät vielä loppuneet, sillä vankilapassituksessa oli määräys ilmoittautua suojeluskuntapiiriin. Käydessämme siellä seuraavana päivänä ilmeni, että useimmat meistä oli määrätty suorittamaan asevelvollisuutta kuka minnekin eri puolille maata, aivan kuin palvelusta ei olisi jo ollut tarpeeksi. Ohrana aikoi hajottaa meidät keskuksista pitkin maaseutua ja estää meitä siten puuttumasta yhteiskunnalliseen elämään. Panimme asiasta virastoihin ankaran vastalauseen ja luovutimme »varusteemme» sotilaspiiriin. Siihen katkesi viranomaisten juonittelu meidän kohdallamme. Mutta koverilaisten Janhusen, Kivilahden, Asplundin ja Dahlin piina jatkui vielä. Heidät siirrettiin karkaustuomion perusteella kuokkimaan suota neljäksi vuodeksi! Turhaan vetosimme virastoihin ja oikeusministeri von Borniin. Heitä ei vapautettu ennen kuin marraskuussa ja silloinkin vasta yhdistyneitten kansakuntien valvontakomission vaatimuksesta.
Hitaasti sai oikeus jalansijaa. Se ei ollut ihme, kun sodanaikaiset herrat yhä istuivat monessa virastossa, jossa jouduimme järjestämään siviiliasioitamme. He katselivat luimistellen meitä ja keskitysleiritodistuksiamme ja täyttivät tehtävänsä karvain mielin. Mutta varsinaisen kansan keskuudessa puhalsivat uudet tuulet, ja siellä keskitysleiripassiamme katsottiin suurella kunnioituksella.
Helsinkiläiset työläiset ja edistyksellisen sivistyneistön edustajat pitivät telkien takaa vapautuneille sodan ja fasismin vastustajille tervetuliaisjuhlat Helsingin työväentalossa. Ihmeellisellä tavalla sinä iltana kirkastui mennyt ja tuleva, pimeinä vuosina koetut kärsimykset ja uudet näköalat. Taistelussa kansamme paremman huomispäivän puolesta yksi vaihe oli päättynyt, toinen alkamassa — toisenlainen, omine pulmineen. Olimme valmiit.
*
»Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940–1944» ei ole matkamme täydellinen kuvaus eikä pyri yksityiskohtaisesti selvittelemään kohtaloihimme liittyviä tapahtumia ja silloista aikaa. Siinä on vain välähdyksiä omista ja toverieni kokemuksista. Monta tärkeääkin tapausta jää esittämättä, ja kaikkea mielivaltaa ja kurjuutta, mitä keskitysleireihin teljetyt saivat kokea, olisi mahdoton sisällyttää tällaiseen lyhyeen kuvaukseen. Olen koettanut valita vain tyypillisimpiä tapauksia vaiheistamme niin valo- kuin varjopuoleltakin. Toivoisin kertomukseni valaisevan tapahtunutta niille, jotka tähän asti eivät ole siitä paljoakaan kuulleet. Ehkä näin voin osaltani myös auttaa laajempien ja perusteellisempien kuvauksien syntymistä asioista, joita ei voi eikä saa unohtaa.
Kirjoittajan huomautukset:
[1*] Lång = pitkä.
[2*] Pakkulaksi sanottiin koivun mahlasta puunkylkeen saostunutta paakkua, josta keitettiin »teetä».
Toimituksen viitteet:
[1] Ks. Karl Kautsky, »Köyhälistön vallankumous ja sen ohjelma». MIA huom.