Kreikkalaiset, samoin kuin pelasgit ja muut sukulaiskansat, olivat järjestäytyneet jo esihistoriallisina aikoina saman elimellisen sarjan mukaisesti kuin amerikkalaiset: suku, fratria, heimo ja heimoliitto. Fratria saattoi puuttua, kuten doorilaisilta, ja heimoliittojen muodostuminen ei ehkä ollut vielä yleistä, mutta perusyksikkönä oli kaikissa tapauksissa suku. Astuessaan historian näyttämölle kreikkalaiset olivat sivistyskauden kynnyksellä; heidän ja edellä mainittujen amerikkalaisten heimojen välillä oli miltei kaksi suurta kehitysjaksoa, sen verran sankariajan kreikkalaiset olivat irokeeseja edellä. Kreikkalaisten suku ei siis ollut enää suinkaan sama kuin irokeesien arkaistinen suku, siitä alkoi hävitä ilmeisesti ryhmäavioliiton leima. Äidinoikeus oli väistynyt isänoikeuden tieltä; samalla alkunsa saanut yksityisomaisuus oli murtanut ensimmäisen aukon sukulaitokseen. Toinen aukko oli luonnollinen seuraus ensimmäisestä; koska isänoikeuden vakiinnuttua rikkaan perijättären omaisuus oli joutuva avioliiton kautta hänen miehelleen, siis toiseen sukuun, murskattiin koko sukuoikeuden perusta ja tytön ei tällöin vain sallittu avioitua, vaan hänet pakotettiin avioitumaan suvussa, jotta omaisuus pysyisi siinä.
Groten[1] Kreikan historian mukaan pitivät mm. ateenalaista sukua koossa:
1. Yhteiset uskonnolliset juhlat ja papiston yksinomainen oikeus kunnioittaa palvontamenoin tiettyä jumalaa, suvun otaksuttua kantaisää, jolle kantaisän ominaisuudessa annettiin erikoinen lisänimi.
2. Yhteinen hautauspaikka (vrt. Demostheneen »Eubulides»).
3. Oikeus periä toisensa.
4. Velvollisuus auttaa, suojella ja tukea toisiaan väkivallan tapauksissa.
5. Oikeus ja velvollisuus avioitua toistensa kanssa suvun keskuudessa tietyissä tapauksissa, varsinkin silloin kun kysymyksessä olivat orpotytöt tai perijättäret.
6. Ainakin muutamissa tapauksissa omaisuuden yhteisomistus, jolloin oli olemassa erikoinen arkhon (esimies) ja rahastonhoitaja.
Sitten yhdistyminen fratriaksi sitoi useampia sukuja yhteen, vaikkakin vähemmän lujasti; mutta senkin puitteissa havaitsemme samanlaisia keskinäisiä oikeuksia ja velvollisuuksia, mm. tiettyjä yhteisiä uskonnollisia menoja ja kosto-oikeuden, kun joku fratrian jäsen oli surmattu. Heimon kaikilla fratrioilla oli vuorostaan yhteisiä säännöllisesti toistuvia pyhiä juhlia, joita johti joku jalosukuisista (eupatrideista) valittu phylobasileus (heimon esimies).
Näin sanoo Grote. Ja Marx lisää: »Mutta kreikkalaisestakin suvusta pilkistää selvästi esiin villi-ihminen (esim. irokeesi).» Erotamme hänet vielä selvemmin, kun tutkimme asiaa hiukan pitemmälle.
Kreikkalaiselle suvulle on nimittäin ominaista vielä:
7. Isänoikeuden mukainen syntyperä.
8. Suvunsisäinen avioitumiskielto paitsi kun kysymyksessä oli perijätär. Tämä poikkeus ja sen muodostaminen laiksi osoittaa, että vanha sääntö oli vielä voimassa. Sitä todistaa myös se yleisesti noudatettu tapa, että vaimo lakkasi naimisiin mentyään osallistumasta sukunsa uskonnollisiin menoihin ja alkoi noudattaa samoja menoja kuin miehensä, jonka fratriaan hänet myös merkittiin. Tästä ja Dikaiarkhoksen eräässä kirjoituksessa olevasta tunnetusta kohdasta päätellen sääntönä oli siis naiminen suvun ulkopuolelta, ja Becker otaksuu »Charikleessa» ilman muuta, ettei kukaan saanut naida omasta suvustaan.
9. Suvun adoptio-oikeus; sukuun ottaminen tapahtui adoptoimalla perheeseen, mutta julkisia muodollisuuksia noudattaen ja vain poikkeuksena.
10. Oikeus valita ja erottaa esimies. Tiedämme, että kullakin suvulla oli oma arkhoninsa, mutta missään ei sanota, että virka olisi ollut perinnöllinen jossakin tietyssä perheessä. Otaksuttavampaa on, että aina barbaariajan loppupuolelle asti ei ollut varmaa viran periytymistä, sillä se ei sovi lainkaan sellaisiin oloihin, missä rikkailla ja köyhillä oli suvun keskuudessa täysin samanlaiset oikeudet.
Suku on ollut paitsi Groten myös Niebuhrin, Mommsenin ja kaikkien muiden tähänastisten klassisen muinaisajan historioitsijain kompastuskivenä. Vaikka he osoittivat oikein sen monia tunnusomaisia piirteitä, he ovat kuitenkin pitäneet sitä aina perheryhmänä eivätkä sen vuoksi voineet ymmärtää suvun luonnetta ja alkuperää. Sukulaitoksen vallitessa perhe ei ole koskaan ollut eikä ole voinutkaan olla järjestöyksikkö, koska mies ja vaimo ovat kuuluneet välttämättömästi kahteen eri sukuun. Suku kuului kokonaan fratriaan, fratria heimoon; perhe kuului puoleksi miehen, puoleksi vaimon sukuun. Valtiokaan ei tunnusta julkisoikeudellisesti mitään perhettä; se on vielä tänäkin päivänä olemassa vain yksityisoikeudellisesti. Ja kuitenkin koko tähänastinen historiatiede pitää lähtökohtana sitä varsinkin 1700-luvulla järkkymättömäksi tullutta järjetöntä otaksumaa, että erillinen yksiavioinen perhe, joka tuskin on sivistyskautta vanhempi, olisi se ydin, jonka ympärille yhteiskunta ja valtio ovat vähitellen kiteytyneet.
»Herra Groten tulee edelleen huomata», Marx jatkaa, »että vaikka kreikkalaiset johtivatkin sukunsa mytologiasta, nuo suvut ovat vanhemmat kuin niiden itsensä luoma mytologia jumalineen ja puolijumalineen.»
Morgan vetoaa mielellään Groteen, koska tämä on arvossa pidetty ja toki täysin luotettava todistaja. Grote kertoo edelleen, että kullakin ateenalaisella suvulla oli sen otaksutulta kantaisältä peritty nimi, että yleensä ennen Solonia ja vielä Solonin jälkeenkin vainajan omaisuuden perivät testamentin puuttuessa hänen sukulaisensa (gennêtes) ja että murhatapauksissa rikollisen saattaminen oikeuden eteen oli ennen kaikkea murhatun lähimpien sukulaisten, sitten suvun muiden jäsenten ja vihdoin fratrian jäsenten oikeus ja velvollisuus:
»Kaikki, mitä tiedämme Ateenan vanhimmista laeista, perustuu suku- ja fratrialuokitteluun.»
Sukujen polveutuminen yhteisistä esivanhemmista on antanut »koulunoppineille poroporvareille» (Marx) suurta päänvaivaa. Noita esivanhempia he pitävät luonnollisesti puhtaasti myytillisinä, joskaan eivät pysty lainkaan selittämään itselleen, miten suku voisi syntyä rinnatusten elävistä yksityisistä, alkujaan vallan eri sukua olevista perheistä, mutta täytyyhän heidän saada siihen selitys voidakseen selittää edes sukujen olemassaolon. Siinä tarkoituksessa »koulunoppineet poroporvarit» jauhavat yhtä ja samaa ja pääsemättä pitemmälle päätyvät väitteeseen: sukupuu on kylläkin tarua, mutta suku on todellisuutta, ja sitten lopulta Grote sanoo näin (sanat sulkumerkeissä ovat Marxin):
»Tästä sukupuusta saamme kuulla vain harvoin, koska se tuodaan julkisuuteen vain tietyissä, sangen juhlallisissa tapauksissa. Mutta vähäpätöisemmilläkin suvuilla oli yhteiset uskonnolliset menonsa» (tämäpä merkillisiä, herra Grote!) »ja yhteinen yli-inhimillinen kantaisänsä ja sukupuunsa niin kuin kuuluisammillakin suvuilla» (miten merkillistä tämä onkaan, herra Grote, vähäpätöisemmillä suvuilla!); »peruspohja ja aatteellinen perusta» (arvon herra, ei ideal, vaan carnal, tai meidän kielellämme lihallinen!) »oli kaikilla suvuilla sama».
Morganin tähän antaman vastauksen Marx esittää seuraavasti: »Verisukulaisjärjestelmä, joka vastasi suvun alkumuotoa — ja sellainen muoto oli kerran niin kreikkalaisilla kuin muillakin kuolevaisilla — takasi sen, että suvun jäsenet tunsivat toistensa sukulaisuussuhteet. Nämä asiat, jotka olivat heille ratkaisevan tärkeitä, he oppivat tuntemaan lapsuudesta pitäen käytännössä. Ne unohdettiin, kun ilmaantui yksiavioinen perhe. Suvun nimi loi sukupuun, jonka rinnalla yksityisen perheen sukupuu näytti merkityksettömältä. Nyt oli tämän nimen osoitettava, että sen kantajat todella olivat samaa syntyperää; suvun sukupuu ulottui kuitenkin niin kauas ajassa taaksepäin, että suvun jäsenet eivät voineet enää todistaa olevansa keskenään todella sukulaisia, paitsi niissä muutamissa harvoissa tapauksissa, jolloin yhteiset esivanhemmat olivat nuorempaa polvea. Nimi itse oli todistus yhteisestä polveutumisesta ja pätevä todistus adoptoimistapauksia lukuunottamatta. Groten[2] ja Niebuhrin tapainen suvun jäsenten kaikkinaisen sukulaisuuden tosiasiallinen kiistäminen, mikä muuttaa suvun pelkäksi mietiskelyn ja sepustelun luomukseksi, sopii sitä vastoin 'ideaalisille', ts. kamarioppineille. Koska sukupolvien yhteys, varsinkin yksiavioisuuden alkaessa, siirtyy menneisyyteen ja tuo mennyt todellisuus heijastuu myytillisinä mielikuvitelmina, niin nämä kunnon poroporvarit päättelivät ja päättelevät, että todelliset suvut on luonut mielikuvituksellinen sukupuu!»
Fratria oli, kuten Amerikassakin, useaksi tytärsuvuksi jakautunut ja näitä yhdistävä kantasuku, joka osoitti usein niiden kaikkien polveutuvan vielä yhteisestä kantaisästä. Niinpä Groten mukaan
»Hekataios-fratrian kaikki aikalaisjäsenet, pitivät samaa jumalaa kantaisänään kuudennessatoista polvessa».
Tämän fratrian kaikki suvut olivat siis kirjaimellisesti veljessukuja. Fratria esiintyy lisäksi Homeroksella sotilasyksikkönä siinä kuuluisassa kohdassa, missä Nestor neuvoo Agamemnonia: järjestä miehet heimoittain ja fratrioittain niin, että fratria auttaa fratriaa ja heimo heimoa.[3] — Sitä paitsi fratrian oikeutena ja velvollisuutena oli ajaa kannetta fratrian jäseneen kohdistuneesta veriteosta, siis aikaisempina aikoina suorittaa myös verikosto. Fratrialla oli edelleen yhteisiä pyhättöjä ja juhlia; ja yleensä kreikkalaisten koko jumalaistarusto kehittyi periytyneestä muinaisarjalaisesta luonnon palvonnasta oikeastaan sukujen ja fratrioiden ansiosta ja näiden keskuudessa. Fratrialla oli niin ikään oma johtajansa (phratriarchos) ja de Coulangesin mukaan myös omat yleiset kokouksensa ja sitovat päätöksensä, tuomiovaltansa ja hallintonsa. Jopa valtiokin, joka syntyi myönemmin ja syrjäytti suvun, jätti fratrialle tiettyjä julkisia hallinnollisia tehtäviä.
Useammasta sukua olevasta fratriasta muodostui heimo. Attikassa oli neljä heimoa, kussakin kolme fratriaa ja näissä jokaisessa 30 sukua. Tällainen tarkka ryhmittely edellyttää tietoista ja suunnitelmallista puuttumista alkuvoimaisesti muodostuneeseen järjestykseen. Miten, milloin ja miksi tämä on tapahtunut, siitä ei puhu mitään Kreikan historia, josta kreikkalaiset itse ovat säilyttäneet muistoja vain sankarikaudesta alkaen.
Verraten pienelle alueelle ahtautuneilla kreikkalaisilla murre-eroavuudet olivat kehittyneet vähemmän kuin laajoissa Amerikan metsissä; mutta heilläkin huomaamme, että vain samaa päämurretta puhuvat heimot olivat yhtyneet suuremmaksi kokonaisuudeksi, ja yksinpä pienessä Attikassakin havaitsemme erikoisen murteen, joka yleisenä proosakielenä tuli myöhemmin vallitsevaksi.
Homeroksen runoista havaitsemme, että kreikkalaiset heimot olivat enimmäkseen jo yhtyneet pieniksi kansakunniksi, joiden keskuudessa suvut, fratriat ja heimot säilyivät kuitenkin vielä täysin itsenäisinä. Ne asuivat jo muurien suojaamissa kaupungeissa; väestön lukumäärä kasvoi samalla, kun karjalaumat kasvoivat, peltoviljelys laajeni ja käsityö pääsi alkuun; sen ohessa lisääntyivät omaisuuseroavuudet samoin kuin aristokraattiset ainekset entisen alkukantaisen demokratian sisällä. Erilliset pienet kansakunnat kävivät lakkaamatta sotaa parhaiden maa-alueiden omistamisesta ja tietysti myös sotasaaliin takia; sotavankien orjuus oli jo tunnustettu instituutio.
Näiden heimojen ja pienten kansakuntien yhteiskuntajärjestys oli seuraava:
1. Vakituisena vallan elimenä oli neuvosto, bulê, johon alussa kuuluivat nähtävästi sukujen esimiehet, myöhemmin, kun heidän lukumääränsä kasvoi liian suureksi, joukko valittuja, mikä teki mahdolliseksi aristokraattisen aineksen kehittymisen ja voimistumisen; Dionysoshan sanoo nimenomaan, että neuvosto oli sankarikaudella pantu kokoon ylhäisistä (kratistoi). Neuvosto ratkaisi tärkeät asiat lopullisesti; niinpä Aiskhyloksen mukaan Theban neuvosto teki silloisesta asiaintilasta sellaisen ratkaisevan päätöksen, että Eteokles on haudattava kunniakkaasti, mutta Polyneikkeen ruumis heitettävä koirien saaliiksi.[4] Tämä neuvosto muuttui myöhemmin valtion synnyttyä senaatiksi.
2. Kansankokous (agora). Irokeeseilla havaitsimme, että kansa, miehet ja naiset, kokoontuivat neuvoston istuessa sen ympärille ja osallistuivat säädetyssä järjestyksessä keskusteluun sekä vaikuttivat siten neuvoston päätöksiin. Homeroksen kreikkalaisilla tämä »ympärillä seisominen» [Umstand], muinaissaksalaista oikeustermiä käyttääksemme, on jo kehittynyt todelliseksi kansankokoukseksi, kuten oli asianlaita muinaisgermaaneillakin. Kansankokous kokoontui neuvoston toimesta ratkaisemaan tärkeitä asioita; joka miehellä oli oikeus puheenvuoroon. Ratkaisu tapahtui käsiä nostamalla (Aiskhylos, »Turvaa anovat») tai huutoäänestyksellä. Kokous oli viime kädessä korkein valta, sillä, kuten Schömann sanoo (»Kreikan muinaismuistot»),
»kun kysymyksessä on jokin asia, jonka suorittaminen vaatii kansan myötävaikutusta, Homeros ei osoita meille mitään keinoa, jolla kansaa olisi voitu pakottaa siihen vasten tahtoaan».
Niihin aikoihin, kun heimon jokainen täysikasvuinen miespuolinen jäsen oli sotilas, ei ollut vielä minkäänlaista kansasta irronnutta julkista valtaa, joka olisi voinut asettua kansaa vastaan. Alkukantainen demokratia oli vielä täydessä kukoistuksessaan, ja tämän täytyy olla lähtökohtana arvosteltaessa niin neuvoston kuin basileuksenkin valtaa ja asemaa.
3. Sotapäällikkö (basileus). Tähän Marx huomauttaa:
»Eurooppalaiset oppineet, joista useimmat ovat ruhtinaitten synnynnäisiä palvelijoita, tekevät basileuksesta hallitsijan tämän sanan nykyisessä mielessä. Sitä vastustaa tasavaltalainen jenkki Morgan. Imeläsanaisesta Gladstonesta ja tämän kirjasta 'Juventus Mundi' hän sanoo sangen ironisesti, mutta oikein:
'Herra Gladstone esittää sankarikauden kreikkalaiset päälliköt kuninkaiksi ja ruhtinaiksi kuvaten heidät myös gentlemanneiksi; mutta hänen itsensäkin täytyy myöntää, että ylipäänsä esikoisoikeus tuntuu meistä olevan havaittavissa tapana tai lakina kylliksi, muttei liian silmiinpistävän varmasti.'»
Tällaisin verukkein esikoisoikeus tuntunee herra Gladstonesta itsestäänkin kylliksi, joskaan ei liian silmiinpistävästi olemattomalta.
Olemme jo nähneet, miten oli päällikkyyden periytymisen laita irokeesien ja muiden intiaanien keskuudessa. Kaikki virat täytettiin valitsemalla niihin henkilöt useimmiten saman suvun keskuudesta ja siinä mielessä nuo virat olivat perinnöllisiä suvussa. Viran tultua avoimeksi alettiin vähitellen asettaa etutilalle lähin sukulainen — veli tai sisarenpoika — ellei ollut syytä sivuuttaa häntä. Kun siis kreikkalaisilla isänoikeuden vallitessa basileuksen virka siirtyi tavallisesti pojalle tai jollekin pojista, niin se todistaa vain, että pojat saattoivat todennäköisesti odottaa tulevansa huomioonotetuiksi kansan suorittaessa vaalia, muttei suinkaan sitä, että heillä olisi ollut laillinen oikeus periä virka ilman kansan vaalia. Tämä on irokeeseilla ja kreikkalaisilla vasta alkuna erikoisten ylhäisten perheiden muodostumiselle suvun keskuudessa ja kreikkalaisilla lisäksi alkuna tulevalle perinnölliselle päällikkyydelle tai yksinvallalle. On siis oletettava, että kreikkalaisilla basileuksen täytyi olla joko kansan valitsema tai ainakin kansan tunnustamien elinten — neuvoston tai agoran — vahvistama niin kuin oli asianlaita roomalaisen »kuninkaan» (rex) suhteen.
»Iliaassa» miesten hallitsija Agamemnon ei esiinny kreikkalaisten ylimpänä kuninkaana, vaan liittolaisjoukkojen ylipäällikkönä piiritetyn kaupungin edustalla. Ja tähän hänen asemaansa, kun kreikkalaisten kesken oli syntynyt riita, viittaa Odysseus tunnetussa kohdassa: ei kelpaa monen käskyvalta, yksi päällikkönä olkoon jne. (johon sittemmin on liitetty suosittu säe valtikasta).[5]
»Odysseus ei pidä tässä luentoa hallitusmuodosta, vaan vaatii tottelemaan ylipäällikköä sodassa. Kreikkalaisilla, jotka Troijan edustalla esiintyvät vain sotajoukkona, vallitsee agorassa aika demokraattinen järjestys. Puhuessaan lahjoista, ts. saaliin jaosta, Akhilleus vaatii aina jakajaksi 'Akhaian pojat', siis kansan, eikä Agamemnonia enempää kuin ketään muutakaan basileusta. Epiteetit 'Zeusista polveutuva', 'Zeusin elättämä' eivät todista mitään, koska joka suku polveutuu jostakin jumalasta, heimon päämiehen suku jostakin 'ylhäisemmästä' jumalasta, tässä tapauksessa Zeusista. Vieläpä nekin, joilla ei ole persoonallista vapautta, kuten sikopaimen Eumaios ym., ovat 'jumalaisia' (dioi ja theioi), ja näin sanotaan 'Odysseiassa', jossa kuvataan paljon myöhempää aikaa kuin 'Iliaassa'; samassa 'Odysseiassa' annetaan sankarin nimi Muliokselle, sanansaattajalle, samoin kuin Demodokokselle, sokealle laulajalle. Lyhyesti sanoen, sana basileia, jota kreikkalaiset kirjailijat käyttävät Homeroksen ns. kuningasvallasta (koska sotapäällikkyys on sen päätunnusmerkkejä), jonka rinnalla on olemassa johtajien neuvosto ja kansankokous, merkitsee vain sotilaallista demokratiaa.» (Marx.)
Basileuksella oli paitsi sotilaallisia myös papin ja tuomarin valtuuksia: viimeksi mainittuja ei ollut lähemmin määritelty, sotilaalliset kuuluivat hänelle heimon tai heimoliiton ylimpänä edustajana. Siviilielämää, hallintotoimia koskevista valtuuksista ei puhuta missään, mutta virkansa vuoksi basileus oli nähtävästi neuvoston jäsen. »Basileus»-sanan kääntäminen saksalaisella »König» sanalla on siis etymologisesti aivan oikein, koska »König» (Kuning) johtuu sanoista »kuni», »künne» ja merkitsee suvun esimiestä. Mutta nykyisen »König» (kuningas) -sanan merkitystä ei muinaiskreikkalaisella »basileus»-sanalla suinkaan ole. Thukydides käyttää vanhasta basileiasta nimenomaan nimitystä patrike, ts. suvuista johtunut, ja sanoo, että sillä on ollut tarkoin määrätyt, siis rajoitetut valtuudet. Ja Aristoteles sanoo, että sankariajan basileia oli vapaiden miesten sotilaallista johtamista ja basileus oli sotapäällikkö, tuomari ja ylimmäinen pappi; hallintovaltaa myöhemmässä merkityksessä hänellä ei siis ollut.[1*]
Sankariajan kreikkalaisessa yhteiskuntajärjestyksessä näemme siis vanhan sukuorganisaation vielä voimakkaana, mutta myös jo sen heikkenemisen alun: näemme siinä isänoikeuden ja lasten perintöoikeuden, minkä ansiosta perheelle kasautui rikkauksia ja perhe voimistui sekä muuttui suvun vastapainoksi; näemme, miten omaisuusero vaikuttaa vuorostaan hallintojärjestykseen antaen alun perinnöllisen ylimystön ja kuninkuuden muodostumiselle; näemme orjuuden, joka alussa ulottuu vain sotavankeihin mutta tarjoaa kuitenkin jo mahdollisuuden oman heimon, jopa oman suvunkin jäsenten orjuuttamiseen; näemme entisaikojen heimosodan turmeltuvan järjestelmälliseksi rosvoukseksi, jota harjoitetaan maalla ja merellä ja jonka tarkoituksena on karjan, orjien ja aarteiden anastaminen, näemme sodan muuttumisen säännölliseksi elinkeinoksi; sanalla sanoen näemme ylistettävän ja kunnioitettavan rikkautta korkeimpana hyvänä ja käytettävän väärin vanhaa sukujärjestystä rikkauksien väkivaltaisen ryöstämisen oikeuttamiseksi. Puuttui vielä vain laitosta, joka olisi ollut yksityisten kasaamien rikkauksien turvana sukujärjestyksen kommunistisia perinnäistapoja vastaan ja tehnyt pyhäksi ennen niin ylenkatsotun yksityisomaisuuden sekä julistanut, että sen kunnioittaminen pyhänä on jokaisen ihmisyhteiskunnan korkein tarkoitus, ja joka lisäksi olisi lyönyt yleisen tunnustuksen leiman uusiin toinen toistaan seuraaviin omaisuuden hankkimismuotoihin, siis rikkauden alati kiihtyvän lisäämisen muotoihin; puuttui laitosta, joka olisi ikuistanut paitsi yhteiskunnan vasta alkamassa ollutta luokkajakoa myös omistavan luokan oikeuden riistää omistamattomia ja hallita näitä.
Ja tuo laitos syntyi. Keksittiin valtio.
[1*] Niin kuin kreikkalaisten basileus, niin myös atsteekkien sotapäällikkö on väännetty nykyaikaiseksi ruhtinaaksi. Morgan on ensimmäinen, joka arvostelee historian kannalta espanjalaisten ensin väärinkäsityksiin perustuvia ja liioiteltuja, myöhemmin suorastaan valheellisia tietoja ja osoittaa, että meksikolaiset olivat barbaarisuuden keskiasteella, mutta korkeammalla kuin uusmeksikolaiset pueblo-intiaanit, ja että sikäli kuin vääristellyistä tiedoista saa selville, heidän yhteiskuntajärjestyksensä oli seuraavanlainen: kolmen heimon liitto, joka oli alistanut muutamia toisia heimoja verovelvollisikseen ja jota hallitsi liittoneuvosto sekä liiton sotapäällikkö, josta espanjalaiset tekivät »keisarin».
[1] G. Grote. A History of Greece (Kreikan historia), I–XII osat; tämän tutkimuksen ensimmäinen painos ilmestyi Lontoossa 1846–1856; tässä esitettyä kohtaa katso Lontoossa 1869 ilmestyneen III osan s. 54–55. Toim.
[2] Marxin käsikirjoituksessa on Groten asemesta osoitettu 100-luvun muinaiskreikkalainen oppinut Pollux, johon Grote usein viittaa. Toim.
[3] Homeros. Ilias, toinen laulu. Toim.
[4] Aiskhylos. Seitsemän Thebaa vastaan. Toim.
[5] Homeros. Ilias, toinen laulu. Toim.