Työpäivän ollessa määrätyn pituinen voidaan lisätyötä enentää vain vähentämällä välttämätöntä työtä, mutta tämä käy päinsä — ottamatta lukuun arvon alittavaa palkanalennusta — vain alentamalla työ[voima]n arvoa, siis alentamalla välttämättömien elämäntarvikkeiden hintaa (s. 291–293). Tämä taas käy päinsä vain työn tuotantovoiman kohottamisen ja itse tuotantotavan mullistamisen tietä.
Työpäivää pidentämällä tuotettu lisäarvo on absoluuttista lisäarvoa ja välttämätöntä työaikaa lyhentämällä tuotettu lisäarvo on suhteellista lisäarvoa (s. 295).
Työ[voima]n arvon alentamiseksi on kohotettava tuotantovoimaa niillä teollisuusaloilla, joiden tuotteet — tavalliset elämäntarvikkeet ja niiden korvikkeet sekä niiden raaka-aineet jne. — määräävät työvoiman arvon. Todistetaan, miten kilpailu tuo tuotantovoiman kohoamisen näkyviin tavaranhintojen alenemisessa (s. 296– 299).
Tavaran arvo on kääntäen verrannollinen työn tuotantovoimaan ja samoin työvoiman arvo, koska tavaran arvot sen määräävät. Sitä vastoin suhteellinen lisäarvo on suoraan verrannollinen työn tuotantovoimaan (s. 299).
Kapitalistia ei kiinnosta tavaran absoluuttinen arvo, vaan ainoastaan tavarassa oleva lisäarvo. Lisäarvon realisointiin sisältyy sijoitetun arvon korvaaminen. Koska sivun 299 mukaan sama tuotantovoiman kohottamisprosessi alentaa tavaran arvoa ja suurentaa tavaraan sisältyvää lisäarvoa, niin on selvää, miksi kapitalisti, josta on tärkeää vain vaihtoarvon tuottaminen, koettaa alituisesti alentaa tavaroiden vaihtoarvoa (vrt. Quesnay, s. 300).
Tuotantovoimia kehittämällä saavutettu työn säästö ei kapitalistisessa tuotannossa tarkoita suinkaan työpäivän lyhentämistä — työpäivää voidaan jopa pidentääkin. Siksi sellaisten taloustieteilijäin kuin McCullochin, Uren, Seniorin ja tutti quanti[1] teoksista saa lukea yhdeltä sivulta, että työmies on kiitollisuuden velassa pääomalle tuotantovoimien kehittämisestä, ja toiselta sivulta, että hänen on kiitollisuutensa todisteeksi tehtävä työtä vastaisuudessa 15 tuntia 10 asemesta. Tämän tuotantovoimien kehityksen tarkoituksena on vain välttämättömän työn lyhentäminen ja kapitalistin hyväksi koituvan työn pidentäminen (s. 301).
Sivun 288 mukaan kapitalistiseen tuotantoon tarvitaan yksilöllinen pääoma, joka on kyllin suuri pitämään työssä samanaikaisesti suuren määrän työläisiä; työtä käyttäväksi täyskapitalistiksi tulee vasta kun itse on irrottunut kokonaan työstä. Suuren työläismäärän toiminta, joka tapahtuu samaan aikaan, samalla työmaalla, saman kapitalistin käskyjen mukaan ja saman tavaralajikkeen tuottamiseksi, on historiallisesti ja käsitteellisesti kapitalistisen tuotannon lähtökohta (s. 302).
Ero on siis aluksi vain määrällinen verrattuna varhaisempaan aikaan, jolloin työnantaja käytti vähemmän työläisiä. Mutta sekin on samalla muuttumista. Jo työläisten lukuisuus takaa, että työtä käyttävä saa todella keskimääräistyön, mitä ei saa pikkumestari, jonka silti täytyy maksaa työ[voima]n keskiarvo; pientuotannossa tämä erilaisuus tasoittuu koko yhteiskunnan mitassa, mutta ei yksityisen mestarin osalta. Arvonlisäyslaki toteutuu siis yleensä yksityiseen tuottajaan nähden täydellisesti vasta silloin kun hän tuottaa kapitalistina, käyttää samanaikaisesti paljon työläisiä, siis panee jo alun pitäen toimintaan yhteiskunnallisen keskimääräistyön (s. 303, 304).
Mutta edelleen: yksinomaan suurtuotantoa harjoittamalla, tuotteeseen siirtyvää pysyvän pääoman arvonosaa pienentämällä saadaan tuotantovälineiden osalta säästöä, mikä johtuu vain niiden yhteisestä kuluttamisesta monien henkilöiden työprosessissa. Työvälineet saavat siten yhteiskunnallisen luonteen jo ennen kuin itse työprosessi sen saa (tähän asti pelkkä samanlaatuisten prosessien rinnakkaisuus) (s. 305).
Tässä tarkasteltakoon tuotantovälineiden säästöä vain sikäli kuin se huojistaa tavaroita ja alentaa siten työ[voima]n arvoa. Vasta III osassa[2] tarkastellaan, missä määrin se muuttaa lisäarvon suhdetta koko sijoitettuun pääomaan (c + v). Tämä jako on täysin kapitalistisen tuotannon hengen mukainen; koska se [kapitalistinen tuotanto] asettaa työehdot itsenäisinä työmiehen vastakohdaksi, näyttää niiden säästäminenkin erikoiselta toimitukselta, joka ei liikuta häntä ja on siis erillään niistä menettelytavoista, joiden avulla kohotetaan pääoman kulutettavana olevan työvoiman tuottavuutta.
Työmuotoa, jolloin monet henkilöt tekevät suunnitelmallisesti työtä rinnakkain ja yhdessä samassa tuotantoprosessissa tai toisiinsa liittyvissä tuotantoprosesseissa, sanotaan kooperaatioksi, yhteistoiminnaksi (s. 306). (Concours de forces.[3] Destutt de Tracy.)
Yksityisten työläisten yhteinen mekaaninen voima eroaa oleellisesti siitä mekaanisesta voimasta, joka syntyy kun monet kädet vaikuttavat yhdessä samanaikaisesti samaan jakamattomaan toimitukseen (kuorman nosto jne.). Yhteistoiminta luo alun alkaen tuotantovoiman, joka on jo sinänsä joukkovoimaa.
Edelleen pelkkä yhteiskunnallinen kosketus synnyttää useimmissa tuottavissa töissä kilvoittelua, joka kohottaa yksityisen työmiehen yksilöllistä suorituskykyä, niin että 12 työmiestä valmistavat yhden yhteisen 144 tunnin työpäivän kuluessa tuotteita enemmän kuin 12 työmiestä 12 eri työpäivässä tai yksi työmies 12 peräkkäisessä työpäivässä (s. 308).
Vaikka monet tekevätkin samaa tai samanlaatuista työtä, silti jokaisen yksilöllinen työ voi edustaa yhtä erilaatuista työprosessin vaihetta (ihmisketju, jota myöten jokin esine siirtyy henkilöitä toiselle), jolloin yhteistoiminta taaskin säästää työtä. Samoin on laita, jos rakennustyö aloitetaan yhtaikaa eri puolilta. Yhdistetyllä eli kokonaistyömiehellä on silmiä ja käsiä edessä ja takana, ja hän on jossain määrin läsnä kaikkialla (s. 308).
Yhteistoiminta antaa mahdollisuuden jaotella monimutkaiset työprosessit erillisiksi, samaan aikaan suoritettaviksi työprosesseiksi ja lyhentää siten koko tuotteen valmistamiseen tarvittavaa työaikaa (s. 308).
Monilla tuotannonaloilla on kriittisiä hetkiä, jolloin tarvitaan paljon työläisiä (elonkorjuu, sillinpyynti jne.). Silloin auttaa vain yhteistoiminta (s. 309).
Toisaalta yhteistoiminta laajentaa tuotantotilaa ja käy sen tähden tarpeelliseksi niissä töissä, joissa työkenttä on alueellisesti laaja (soiden kuivaus, teiden ja patojen rakentaminen jne.), toisaalta se supistaa tuotantotilaa keskittämällä työläiset yhteen paikkaan ja pienentää siten kustannuksia (s. 310).
Yhteistoiminta, yhdistetyn työpäivän erikoinen tuotantovoima, on kaikissa näissä muodoissa työn yhteiskunnallista tuotantovoimaa. Tämä johtuu itse yhteistoiminnasta. Ollessaan toisten kanssa suunnitelmallisessa yhteistyössä työmies menettää yksilölliset puitteensa ja kehittää lajiominaisuuksiaan.
Palkkatyöläiset eivät voi toimia yhdessä, ellei sama kapitalisti käytä heitä yhtaikaa, maksa heille ja varusta heitä työvälineillä. Yhteistoiminnan mittavuus riippuu siis siitä, paljonko kapitalistilla on pääomaa. Ehto, että omistajan muuttamiseen kapitalistiksi tarvitaan tietty määrä pääomaa, tulee nyt olemaan aineellisena ehtona lukuisten erillisten ja itsenäisten yksilöllisten töiden muuttumiselle yhdistetyksi yhteiskunnalliseksi työprosessiksi.
Samoin myös työn oleminen pääoman käskyvallassa, joka aikaisemmin oli vain muodollinen seuraus kapitalistin ja työläisen suhteesta, on nyt itse työprosessin välttämätön ehto; juuri kapitalisti edustaa työprosessissa yhdistämistä. Työprosessin johto tulee yhteistoiminnassa pääoman tehtäväksi ja saa sellaisena erityisiä luonteenpiirteitä (s. 312).
Kapitalistisen tuotannon tarkoitusta (pääoman mahdollisimman suurta arvonlisäystä) vastaavasti tämä johtaminen on samalla yhteiskunnallisen työprosessin käyttämistä mahdollisimman ankaraan riistoon ja edellyttää siis riistäjien ja riistonalaisten välistä väistämätöntä antagonismia. Edelleen työvälineiden käytön valvonta. Vihdoin yksityisten työläisten tehtävien yhteys ei riipu itsestään työläisestä, vaan pääomasta, joten tuo yhteys nousee vastustamaan heitä kapitalistin arvovaltana, vieraana tahtona. Näin ollen kapitalistinen johto on kaksinaista (1. yhteiskunnallinen työprosessi tuotteen valmistamiseksi, 2. pääoman arvonlisäysprosessi) ja muodoltaan itsevaltaista. Tämä itsevaltaisuus kehittää omalaatuiset muotonsa: kapitalisti, joka vastikään vapautui työstä, luovuttaa valvonnan järjestyneelle joukkiolle upseereita ja aliupseereita, jotka itsekin ovat pääoman palkkatyöläisiä. Kansantaloustieteilijät katsovat näiden valvontamenojen olevan orjuuden aikana faux frais,[4] mutta kapitalistisen tuotantotavan vallitessa he samastavat johdon, sikäli kuin riisto sitä edellyttää, suoranaisesti saman tehtävän kanssa, mikäli se johtuu yhteiskunnallisen työprosessin luonteesta (s. 313, 314).
Ylipäällikkyys teollisuudessa tulee pääoman oikeudeksi samoin kuin feodaaliajalla ylipäällikkyys sodassa ja ylin tuomiovalta olivat maaomaisuuden oikeutena (s. 314).
Kapitalisti ostaa 100 erillistä työvoimaa ja saa siten 100 hengen yhdistetyn työvoiman. Hän ei maksa 100 hengen yhdistetystä työvoimasta. Aloittaessaan yhdistetyn työprosessin työläiset ovat lakanneet kuulumasta itselleen, heidät on yhdistetty pääomaan. Työn yhteiskunnallinen tuotantovoima ilmenee siis pääoman sisäisenä tuotantovoimana (s. 315).
Esimerkkejä muinaisten egyptiläisten ym. yhteistoiminnasta (s. 316).
Sivistyksen alkuasteilla metsästäjäkansojen, paimentolaisten ja intialaisyhteisön alkukantaisen yhteistoiminnan perustana oli 1. tuotantovälineiden yhteisomistus, 2. yksilön luonnonomainen kiinteä kytkeytyminen heimoon ja alkukantaiseen yhteisöön. — Ajoittainen yhteistoiminta antiikin maailmassa, keskiajalla ja uuden ajan siirtomaissa perustuu suoranaiseen herruuteen ja väkivaltaan, useimmiten orjuuteen. — Kapitalistinen yhteistoiminta edellyttää sitä vastoin vapaata palkkatyöläistä. Historiallisesti se esiintyy talonpoikaistalouden ja itsenäisen käsityön (ammattikunnallisen tai muun) suoranaisena vastakohtana ja lisäksi kapitalistiselle tuotantoprosessille ominaisena ja muista erottavana historiallisena muotona. Se on ensimmäinen muutos, minkä työprosessi kokee saatettuna pääoman valtaan. Tässä ilmenee siis samalla, että 1. kapitalistinen tuotantotapa on historiallisesti välttämätön työprosessin muuttamiseksi yhteiskunnalliseksi prosessiksi ja 2. tämä työprosessin yhteiskunnallinen muoto on pääoman tapa käyttää mahdollisimman edullisesti hyödykseen työprosessia lisäämällä tämän tuotantovoimaa (s. 317).
Tähän asti tarkastelemassamme yksinkertaisessa muodossaan yhteistoiminta käy yhteen laajamittaisen tuotannon kanssa, mutta ei ole mikään kapitalistisen tuotantotavan pysyvä, erikoiselle kaudelle luonteenomainen muoto, ja se on olemassa nykyäänkin siellä, missä pääoma toimii suuressa mitassa, mutta missä työnjako ja koneet eivät esitä vielä merkittävää osaa. Vaikka siis yhteistoiminta on kapitalistisen tuotannon perusmuoto, sen yksinkertainen muoto sinänsä tai erikoisena muotona esiintyy rinnan yhteistoiminnan kehittyneimpien muotojen kanssa (s. 318).
Manufaktuuri, työnjakoon perustuvan yhteistoiminnan klassinen muoto, on vallitsevana 1550–1770. Se saa alkunsa:
1. Joko siitä, että yhdistetään erilaisia käsityöaloja, joista jokainen suorittaa osatoimituksen (esim. vaunumanufaktuuri), jolloin vastaava yksityinen käsityöläinen menettää varsin pian kykynsä tehdä entistä käsityötään alusta loppuun, mutta harjaantuu sitä taitavammaksi osatehtävässään; tällöin siis prosessi muuttuu sellaiseksi, jossa kokonaisoperaatio on jaettu osiinsa (s. 318, 319.)
2. Taikka siitä, että monia samaa tai samanlaatuista työtä tekeviä käsityöläisiä kootaan yhteen samaan tehtaaseen ja eri toimitukset jaotellaan eri työläisten samanaikaisesti suoritettavaksi sen sijaan, että yksi työmies suorittaisi ne vähitellen perättäisesti (neulat jne.). Tuotetta ei valmista enää yksi käsityöläinen, vaan ryhmä käsityöläisiä, joista kukin suorittaa yhden osatoimituksen (s. 319, 320).
Kummassakin tapauksessa on tuloksena tuotantokoneisto, jonka elimiä ovat ihmiset. Toimitus jää käsityömäiseksi; jokainen osatoimitus, jonka läpi tuote käy, täytyy suorittaa käsityönä, mitään todella tieteellistä tuotantoprosessin jäsentelyä ei siis ole. Juuri tämän käsityömäisyyden vuoksi jokainen yksityinen työläinen on kytketty täydellisesti osatehtävään (s. 322).
Käsityöläiseen verrattuna täten saadaan työnsäästö, ja tätä lisää entisestään taidon siirtyminen seuraaville sukupolville. Manufaktuurille ominainen työnjako vastaa siten aikaisempien yhteiskuntien pyrkimyksiä tehdä ammatit perinnöllisiksi — kastit, ammattikunnat (s. 322).
Työkalujen moninaistuminen, mikä johtuu niiden soveltamisesta erikoistehtäviin — 500 eri vasaratyyppiä Birminghamissa (s. 323, 324).
Koko koneiston kannalta tarkasteltuna manufaktuurissa on kaksi puolta: se on joko pelkkää itsenäisten osatuotteiden mekaanista yhdistämistä (kello) tai joukko toisiinsa liittyviä samassa työpajassa tapahtuvia prosesseja (neula).
Manufaktuurissa kukin työläisryhmä toimittaa toiselle raaka-aineen. Sen vuoksi perusedellytyksenä on, että joka ryhmä tuottaa tietyssä ajassa tietyn määrän, joten syntyy aivan toisenlainen työn yhtäjaksoisuus, säännöllisyys, yhdenmukaisuus ja tehokkuus kuin varsinaisessa yhteistoiminnassa. Tässä siis jo tulee tuotantoprosessin teknologiseksi laiksi se, että työn on oltava yhteiskunnallisesti välttämätöntä työtä (s. 329).
Eri toimituksiin tarvittavan ajan eriävyys vaatii eri työläisryhmien erilaista vahvuutta ja lukumäärää (kirjakevalimossa 4 valajaa ja 2 katkaisijaa yhtä hankaajaa kohden). Manufaktuuri luo siis kokonaistyöläisen eri elinten matemaattisen pätevän suuruussuhteen, jia tuotantoa voidaan laajentaa vain ottamalla uusia työmiehiä samassa suhteessa kaikkiin ryhmiin. Lisäksi tiettyjen tehtävien — valvonta, tuotteiden kuljetus paikasta toiseen jne. — itsenäistyminen on kannattavaa vasta sitten kun tuotanto on saavuttanut tietyn tason (s. 329, 330).
Mahdollista on myös erilaisten manufaktuurien yhdistyminen yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta siitäkin puuttuu aina todellinen teknologinen yhtenäisyys, joka muodostuu vasta koneiden tultua käytäntöön (s. 331).
Koneita — jauho- ja survinmyllyjä yms. — on jo varhain manufaktuurissa, mutta sellainen on harvinaista ja vain toisarvoista. Manufaktuuri tärkein kone on yhdistetty kokonaistyöläinen, joka on paljon lähempänä täydellisyyttä kuin entinen yksityinen käsityöläinen ja jossa kaikki usein väistämättömästi kehittyvät osatyöläisen vajavaisuudetkin esiintyvät täydellisyytenä (s. 333). Manufaktuuri kehittää osatyöläisten kesken eroavuutta, ammattitaitoisten ja ammattitaidottomien, ja jopa täydellisen työläisten hierarkian (s. 334).
Työnjako: 1. yleinen (jako maatalouteen, teollisuuteen, laivaliikenteeseen jne.), 2. erikoinen (jako lajeihin ja alalajeihin), 3. yksityinen (työpajassa). Yhteiskunnallinenkin työnjako kehittyy eri lähtökohdista. 1. Perheen ja heimon piirissä jako on luontainen, sukupuolen ja iän mukainen, minkä lisäksi sitä laajentaa naapuriheimojen väkivaltainen orjuutus (s. 335). 2. Paikasta, ilmastosta ja sivistysasteesta johtuu, että eri yhteisöt valmistavat erilaisia tuotteita, ja näitä vaihdetaan siellä, missä yhteisöt joutuvat kosketuksiin toistensa kanssa (s. 49). Vieraiden yhteisöjen kanssa tapahtuva vaihto on siten yhtenä päätekijänä, jonka vuoksi luontaisen työnjaon kehittyminen rikkoo oman yhteisön luontaisia keskinäisiä yhteyksiä (s. 336).
Manufaktuurille ominainen työnjako edellyttää siis toisaalta tiettyä yhteiskunnallisen työnjaon kehitysastetta ja toisaalta se kehittää tätä työnjakoa edelleen tämä on alueellista työnjakoa (s. 337, 338).
Yhteiskunnallisen työnjaon ja manufaktuurille ominaisen työnjaon välillä on kuitenkin aina se ero, että ensiksi mainittu edellyttää välttämättä tavaroiden valmistamista, kun taas viimeksi mainitussa tapauksessa osatyöläinen ei tuota mitään tavaraa. Siitä syystä jälkimmäisessä — keskittyminen ja järjestyneisyys, edellisessä — pirstoutuneisuus ja kilpailun sekasortoisuus (s. 339-341).
Intialaisten yhteisöjen varhaisesta organisaatiosta (s. 341, 342). Ammattikunta (s. 343, 344). Kaikissa niissä työnjako on yhteiskunnan sisäinen, kun taas manufaktuurille ominainen työnjako on kapitalistisen tuotantotavan erikoinen luomus.
Toimiva työkunta (Arbeitskörper) on manufaktuurissa kuten yhteistoiminnassakin (Kooperation) pääoman olomuoto. Töiden yhdistämisestä aiheutuva tuotantovoima esiintyy sen johdosta pääoman tuotantovoimana. Yhteistoiminta jättää kuitenkin yksilöiden työtavan yleensä muuttumattomaksi, kun taas manufaktuuri mullistaa sen, tekee työmiehestä rujon; kykenemättömänä valmistamaan itsenäisesti tuotteita hän on enää ainoastaan kapitalistin työpajan tarvekalu. Kyvyt henkiseen työhön katoavat monilta ilmetäkseen sitä laajemmassa mitassa muutamilla. Manufaktuurille ominaisesta työnjaosta seuraa, että työprosessiin osallistuvien henkiset kyvyt muodostuvat työläisten vastakohdaksi vieraana omaisuutena ja heitä hallitsevana mahtina. Tämä erottumisprosessi, mikä alkaa jo yhteistoiminnan piirissä ja kehittyy edelleen manufaktuurissa, täydellistyy suurteollisuudessa, joka erottaa tieteen itsenäiseksi tuotantokyvyksi työstä ja pakottaa sen pääoman palvelukseen (s. 346).
Lainaukset[5] (s. 347).
Manufaktuuri on yhtäältä tiettyä yhteiskunnallisen työn järjestelyä, toisaalta vain erikoinen suhteellisen lisäarvon tuottamismenetelmä (s. 350). Juuri siinä on sen historiallinen merkitys.
Manufaktuurin kehityksen esteitä sen kukoistuskaudellakin: ammattitaidottomien työläisten määrää rajoittaa ammattitaitoisten enemmyys, naisten ja lasten työtä — miesten vastarinta; laws of apprenticeship[6] voimassa viimeiseen asti sielläkin, missä se on tarpeetonta; työläisten jatkuva tottelemattomuus, koska kokonaistyöläisellä ei vielä ole työläisistä riippumatonta luustoa; työläisten maastamuutto (s. 353, 354).
Sitä paitsi manufaktuuri ei kyennyt mullistamaan tai edes valtaamaan koko yhteiskunnallista tuotantoa. Sen ahdas tekninen pohja joutui ristiriitaan sen luomien tuotantotarpeiden kanssa. Tarvittiin koneita, ja manufaktuuri olikin jo oppinut niitä valmistamaan (s. 355).
Tuotantotavan mullistus, joka manufaktuurissa alkaa työvoimasta, alkaa suurteollisuudessa työvälineestä.
Jokainen kehittynyt koneisto koostuu 1. voimakoneesta, 2. voimansiirtolaitteesta ja 3. työkoneesta (s. 357).
1700-luvun teollinen vallankumous alkoi työkoneesta. Sille on kuvaavaa, että muodoltaan enemmän tai vähemmän muuttunut työkalu siirtyy ihmiseltä koneelle ja toimii tämänl käyttämänä. Toistaiseksi on samantekevää, onko tällöin käyttövoimana ihmis- tai luonnonvoima. Spesifinen eroavuus on siinä, että ihminen käyttää vain omia elimiään, kone voi käyttää tietyissä rajoissa niin monta työkalua kuin tarvitaan. (Rukki yhtä, jennykone 12–18 värttinää.) Sikäli kuin kumouksellinen muutos rukissa ei koske poljinta eikä voimaa, vaan värttinää, ihminen on alussa vielä kaikkialla samalla sekä käyttövoimana että valvojana. Sitä vastoin työkoneiden kumouksellinen muuttuminen teki ensin välttämättömäksi höyrykoneen parantamisen ja sittemmin sai sen myös aikaan (s. 359, 360, edelleen s. 361, 362).
Suurteollisuudessa kahdenlainen koneistus: joko 1. samanlaatuisten koneiden yhteistoiminta (kutomakone, kirjekuorikone, joka erilaisten työkalujen yhdistelmänä suorittaa monien osatyöläisten työn), jo tässä koneisto ja käyttövoima toimii teknologisena ykseytenä, tai 2. konejärjestelmä, erilaisten osatyökoneiden yhdistelmä (kehruu). Tällä on luonnollinen perustansa manufaktuurille ominaisessa työnjaossa. On kuitenkin olemassa oleellinen ero. Manufaktuurissa täytyi jokainen osaprosessi mukauttaa työmiestä vastaavaksi, tässä se ei ole enää tarpeen, objektiivisesti työprosessi voidaan jaotella vaiheisiinsa, joiden koneellistaminen tulee sitten tieteen tai siihen perustuvan kokemuksen osaksi. Yksityisen työläisryhmän määräsuhde toistuu yksityisen koneryhmän suhteena (s. 363–366).
Kummassakin tapauksessa tehdas muodostuu suureksi automaatiksi (mikä muuten on vasta viime aikoina ollut täydellistymässä siihen suuntaan) ja tämä on sen adekvaattinen muoto (s. 367), ja sen täydellisin muoto on koneita rakentava automaatti, joka on hävittänyt suurteollisuuden käsityö- ja manufaktuuriperustan ja siten vasta tehnyt koneistuksen muodoltaan täydelliseksi (s. 369– 372).
Yksityisten alojen kumouksellistumisen yhteys aina liikennevälineitä myöten (s. 371).
Manufaktuurissa työläisten yhdistely on subjektiivista, tässä on objektiivinen koneellinen tuotantoelimistö, jonka työläinen tapaa valmiina ja joka voi toimia vain yhteen kuuluvien työläisten käsissä; työprosessin yhteistoiminnallinen luonne on nyt teknologinen välttämättömyys (s. 372).
Yhteistoiminnasta ja työnjaosta johtuvat tuotantovoimat eivät maksa mitään pääomalle; eivät myöskään luonnonvoimat, höyry, vesi. Samoin on tieteen keksimien voimien laita. Mutta näitä voidaan käyttää vain vastaavan koneiston avulla, joka on valmistettavissa vain suurin kustannuksin, ja samoin työkoneet maksavat paljon enemmän kuin entiset työkalut. Näiden koneiden elinikä on kuitenkin paljon pitempi ja tuotantokenttä paljon laajempi kuin työkalujen ja ne luovuttavat siis tuotteeseen suhteellisesti paljon pienemmän osan arvostaan kuin työkalu, ja siksi koneen suorittama ilmainen palvelus (joka ei esiinny toistamiseen tuotteen arvossa) on paljon suurempi kuin työkalun suorittama (s. 374, 375–376).
Tuotannon keskittymisestä johtuva tuotteen halpeneminen on suurtuotannossa paljon suurempi kuin manufaktuurissa (s. 375).
Valmiiden tavaroiden hinnat todistavat, että kone on halventanut tuotteita suuresti ja että niihin siirtyvä työvälineiden arvon osa suhteellisesti suurenee, mutta absoluuttisesti pienenee. Koneen tuottavuuden mittapuuna on se, missä määrin se korvaa ihmistyövoiman. Esimerkkejä s. 377–379.
Jos oletetaan höyryauran korvaavan 150 työläistä, joiden vuosipalkka on 3000 puntaa, niin tämä vuosipalkka ei edusta kaikkea heidän suorittamaansa työtä, vaan ainoastaan välttämätöntä työtä, jota paitsi he suorittavat vielä lisätyötä. Jos sitä vastoin höyryaura maksaa 3000 puntaa, niin se ilmaisee kaiken siihen sisältyvän työn raha-arvon, ja jos kone siis maksaa yhtä paljon kuin sen korvaama työvoima, niin siinä esineellistynyt inhimillinen työ on aina paljon pienempi kuin sen korvaama työ (s. 380).
Tuotannon halventamisen välineenä koneen täytyy maksaa vähemmän kuin mitä maksaa sen korvaama työ. Pääomalle kuitenkin koneen arvon tulee olla pienempi kuin on sen korvaaman työvoiman arvo. Siitä syystä Amerikassa saattavat olla edullisia koneet, jotka eivät ole edullisia Englannissa (esim. kivenhakkuukoneet). Tietyt lainsäädännölliset rajoitukset voivat sen tähden johtaa siihen, että käyttöön tulevat yhtäkkiä koneet, jotka aikaisemmin olivat pääomalle epäedullisia (s. 380– 381).
Lihasvoiman arvo alenee, koska itse koneissa on voimaa, joka niitä käyttää. Naisten ja lasten työ, palkkatyöläisten lukumäärän pikainen kasvu sen seurauksena, että työhön otetaan perheen jäseniä, jotka eivät aikaisemmin tehneet palkkatyötä. Näin ollen miehen työ[voima]n arvo osittuu koko perheen työvoiman vuoksi, siis alenee. Jos aikaisemmin oli vain yhden, niin nyt on neljän toimitettava paitsi työtä, myös lisätyötä pääomalle, jotta perhe voisi elää. Riistettävän aineksen lisääntyessä kohoaa siis heti myös riistoaste (s. 383).
Työvoiman myynti ja osto oli aikaisemmin vapaiden henkilöiden suhde, nyt ostetaan alaikäisiä tai puolittain alaikäisiä, työläinen myy nyt vaimonsa ja lapsensa, muuttuu orjakauppiaaksi. Esimerkkejä s. 384, 385.
Ruumiillinen rappeutuminen, työläislasten kuolleisuus (s. 386), samoin teollisesti harjoitetussa maataloudessa. (Gang system[7]) (s. 387).
Moraalinen rappeutuminen (s. 389). Kasvatuspykälät ja tehtailijoiden vastarinta niihin nähden (s. 390).
Naisten ja lasten tulo tehtaaseen murtaa lopulta pääoman hirmuvaltaan kohdistuneen miestyöläisten vastarinnan (s. 391).
Joskin kone lyhentävä jonkin esineen tuottamiseen tarvittavaa työaikaa, niin pääoman käsissä se muuttuu tehokkaaksi välikappaleeksi, jolla pidennetään työpäivää yli kaikkien normaalirajojen. Kone luo toisaalta pääomalle uusia mahdollisuuksia siihen ja antaa toisaalta uutta aihetta sellaiseen.
Kone kykenee olemaan aina liikkeessä ja tässä suhteessa sitä rajoittaa vain apuna olevan inhimillisen työvoiman heikkous ja rajoittuneisuus. Kone, joka käy 20 tuntia päivässä ja kuluu 7 ½ vuodessa, nielee kapitalistin hyväksi lisätyötä yhtä paljon, mutta puolta lyhyemmässä ajassa kuin kone, joka käy 10 tuntia päivässä ja kuluu 15 vuodessa (s. 393).
Vaara, että kone kuluu moraalisesti — by superseding[8] —, on tällöin vähäisempi (s. 394).
Edelleen tulee imetyksi suurempi määrä työtä ilman lisäsijoituksia rakennuksiin ja koneisiin, siis työpäivän pidetessä ei ainoastaan kasva lisäarvo, vaan myös vähenevät suhteellisesti ne sijoitukset, jotka ovat välttämättömiä lisäarvon saamiseksi. Tämä on sitä tärkeämpää, mitä suurempi osa pääomasta on kiinteää, niin kuin on laita suurteollisuudessa (s. 395).
Alussa kun koneella on monopolin luonne, voitot ovat suunnattoman suuria, ja siitä johtuu himo pidentää työpäivää yhä enemmän, määrättömästi. Koneen tultua yleisesti käytäntöön tämä monopolivoiton saanti lakkaa ja alkaa vaikuttaa se laki, että lisäarvo syntyy ei koneen korvaamasta, vaan käyttämästä työstä, siis vaihtelevasti pääomasta, joka muuten koneteollisuuden aikana supistuu välttämättä suurten sijoitusten vuoksi. Koneiden kapitalistisessa käytössä on siis sisäinen ristiriita: pääoman ollessa tietynlainen kone suurentaa lisäarvon toista tekijää, lisäarvon suhdelukua, pienentämällä toista tekijää, työläisten lukumäärää. Heti kun koneella tuotetun tavaran arvo tulee tämän tavaran määrääväksi yhteiskunnalliseksi arvoksi, mainittu ristiriita tulee esiin ja pakottaa pidentämään jälleen työpäivää (s. 397).
Syrjäyttämällä työstä miestyöläisiä ja vetämällä työhön naisia ja lapsia kone aiheuttaa kuitenkin samalla liikatyöväestöä, jonka on pakko alistua pääoman sanelemiin lakeihin. Näin muodoin kone kaataa kaikki työpäivää rajoittavat moraaliset ja luonnolliset aidat. Siitä johtuu paradoksi, että työajan tehokkain lyhentämisväline muuttuu mitä varmimmaksi keinoksi, jolla työläisen ja hänen perheensä koko elämä muutetaan pääoman arvonlisäykseen käytettäväksi työajaksi (s. 398).
Näimme jo, miten yhteiskunnan vastavaikutus ilmenee tässä normaalityöpäivän säätämisenä ja sen pohjalta kehittyy nyt työn voimaperäistäminen (s. 399).
Koneiden käyntinopeuden kiihtyessä työn voimaperäistäminen ja työajan pidentäminen tapahtuu alussa samanaikaisesti. Mutta pian saavutetaan kohta, missä molemmat tekevät toisensa mahdottomiksi. Toisin on kuitenkin laita, jos työaikaa rajoitetaan. Voimaperäisyys voi nyt lisääntyä, 10 tunnissa voidaan suorittaa työtä yhtä paljon tai enemmän kuin aikaisemmin 12:ssa, ja voimaperäisempi työpäivä luetaan nyt potensoiduksi, työtä mitataan paitsi ajan pituuden, myös voimaperäisyyden mukaan (s. 400). Näin siis voidaan 5 tunnissa välttämätöntä työtä ja 5 tunnissa lisätyötä saada saman verran lisäarvoa kuin vähemmän voimaperäisellä 6 tunnin välttämättömällä ja 6 tunnin lisätyöllä (s. 400).
Miten työtä voimaperäistetään? Manufaktuurissa on todistettu (159. huomautus), esim. astiateollisuudessa jne., että työpäivän pelkkä lyhentäminen kohottaa tavattomasti tuottavuutta. Konetyössä tämä oli paljon epävarmempaa. Mutta R. Gardnerin todiste (s. 401 402).
Heti kun lakisääteisesti lyhennetään työpäivää, koneesta tulee välikappale, jolla työläinen pakotetaan työskentelemään voimaperäisemmin joko vauhtia lisäämällä tai supistamalla työläisten lukumäärää koneisiin verrattuna. Esimerkkejä s. 403–407. Että tämän ohella rikastuvat ja laajenevat tehtaat, todistetaan s. 407–409.
Tehtaassa kone pitää huolen työkalujen tarkoituksenmukaisesta käytöstä. Siellä siis poistetaan manufaktuurissa kehittyneet työn laadulliset eroavuudet, työ nivelloituu yhä enemmän, eroavuus on korkeintaan iästä ja sukupuolesta johtuvaa. Tehtaassa työnjako on työläisten jaottelua erikoiskoneiden kesken. Siellä työläiset jaetaan vain perustyöläisiin, jotka ovat varsinaisia työkalnkoneen käyttäjiä, ja feedereihin[9] (näin on vain selfaktorin, vähemmässä määrässä kehruukoneen ja vieläkin vähemmässä määrässä kutomakoneen laita); lisäksi työnvalvojat, insinöörit ja varastomiehet, mekaanikot, puusepät ym., vain ulkonaisesti tehtaaseen kuuluva luokka (s. (s. 411–412).
Työläisen välttämätön sopeuttaminen automaatin keskeytyksettömään liikkeeseen vaatii varhaista opiskelua, mutta ei suinkaan työläisen määräämistä koko elämän ajaksi samaan osatehtävään niin kuin manufaktuurissa. Henkilöitä voidaan saman koneen ääressä vaihtaa (vuorojärjestelmä) ja työläisiä voidaan siirtää jonkin koneen äärestä toisenlaisen koneen ääreen, koska oppivaikeudet ovat vähäiset. Apulaisten työ on joko varsin yksinkertaista tai muuttuu yhä laajemmassa mitassa konetyöksi. Manufaktuurille ominainen työnjako jatkuu silti alussa perinteellisenä ja muuttuu itsekin pääoman entistä tehokkaammaksi riistovälineeksi. Työläinen muuttuu elämänsä ajaksi osakoneen osaksi (s. 413).
Kaikelle kapitalistiselle tuotannolle, mikäli se ei ole vain työprosessi, vaan myös pääoman arvon lisäämistä, on yhteistä se, ettei työläinen käytä työvälinettä, vaan päinvastoin työväline käyttää työläistä, mutta vasta konejärjestelmässä tämä nurinkurisuus tulee teknologisesti kouraan tuntuvaksi todellisuudeksi. Automaatiksi muuttunut työväline esiintyy työprosessissa työläistä vastaan pääomana, kuolleena työnä, joka hallitsee elävää työvoimaa ja imee sitä itseensä. Samoin tuotantoprosessin henkiset potenssit muuttuvat työhön kohdistuvaksi pääoman vallaksi... Yksityisen, henkisesti köyhdytetyn konetyöläisen osittainen taituruus katoaa mitättömänä sivuseikkana tieteen, suunnattomien luonnonvoimien ja yhteiskunnallisen joukkotyön varjoon, jotka ovat ruumiillistuneet konejärjestelmässä (s. 414, 415). Tehtaan kasarmikuri, tehdaslakikirja (s. 416). Tehtaan fyysiset olosuhteet (s. 417, 418).
Tämä taistelu, joka alkaa pääomansuhteen syntymästä, ilmenee alussa kapinana koneita, kapitalistisen tuotantotavan aineellista perustaa, vastaan. Nauhakone (s. 419). Luddiitit[10] (s. 420). Työläiset oppivat vasta myöhemmin erottamaan aineelliset tuotantovälineet näiden yhteiskunnallisesta käyttömuodosta.
Manufaktuurikaudella työnjaon parantaminen on enimmäkseen keino mahdollistaa työläisen korvaaminen (s. 421). (Viittaukset maanviljelyyn, syrjäyttäminen, s. 422.) Koneellisessa tuotannossa työläinen tungetaan kuitenkin itse asiassa syrjään, kone kilpailee suoranaisesti hänen kanssaan. Käsinkutojat (s. 423). Samoin Intia (s. 424). Tämä vaikutus on pysyvä, koska kone valtaa alinomaa uutta alaa tuotannossa. Kapitalistisen tuotannon aiheuttama tuotantovälineiden itsenäistyminen ja vieraantuminen työläisestä kehittyy koneiden johdosta täydelliseksi vastakohtaisuudeksi — siksi työläiset nousevat vasta nyt kapinaan työvälinettä vastaan (s. 424).
Yksityiskohtia koneiden aiheuttamasta työläisten syrjäyttämisestä (s. 425, 426). Kone välikappaleena murtamassa syrjäyttämisen avulla pääomaan kohdistuvaa työläisten vastarintaa (s. 427, 428).
Liberaalinen kansantaloustiede väittää työläisiä syrjäyttävän koneen vapauttavan samalla pääomaa, joka voi työllistää nämä työläiset. Käy kuitenkin päinvastoin: koneen käyttöönotto sitoo pääomaa, pienentää sen vaihtelevaa ja suurentaa sen pysyvää osaa, voi siis vain rajoittaa pääoman työllistämiskykyä. Todellisuudessa — ja näin ajattelee myös jokainen apologeetta — tällä tavoin ei vapaudu pääomaa, vaan vapautetaan syrjäytettyjen työläisten elämäntarvikkeet, työläinen vapautetaan elämäntarvikkeista, mikä apologeetan lausumana on sitä, että kone vapauttaa elämäntarvikkeita työläisille (s. 429, 430).
Tätä kehitellään edelleen (erittäin hyvä »Fortnightlya»[11] varten) (s. 431, 432). Apologeetasta ei koneiden kapitalistiseen käyttöön erottamattomasti liittyviä vastakohtia olekaan, koska ne eivät johdu itse koneista, vaan näiden kapitalistisesta käytöstä (s. 432).
Koneet laajentavat joko välittömästi tai välillisesti tuotantoa ja mahdollistavat siten aikaisemman työläismäärän, vuorityöläisten, puuvillamaiden orjien yms. lukumäärän lisäämisen. Sitä vastoin villatehtaat syrjäyttivät skotlantilaiset ja irlantilaiset lampaiden avulla (s. 433, 434).
Koneteollisuus vie yhteiskunnallisen työnjaon paljon pitemmälle kuin manufaktuuri (s. 435).
Koneiden tuloksena on lähinnä se, että suurenevat lisäarvo ja tuotemäärä, jossa lisäarvo esiintyy ja josta kapitalistiluokka seuralaisineen kuluttaa osan — siis kapitalistien lukumäärän suureneminen; uudet ylellisyystarpeet ja samalla niiden tyydyttämisvälineet. Ylellisyystarvikkeiden tuotanto kasvaa, samoin kulkulaitos (kehittyneissä maissa ne nielevät kuitenkin vähän työvoimaa) (todisteita s. 436), kasvaa vihdoin palvelijoiden, uudenaikaisten kotiorjien luokka, jolle toimittaa ainesta työstä vapauttaminen (s. 437). Tilastoa.
Taloudellisia ristiriitoja (s. 437).
Koneista johtuva työn absoluuttisen lisääntymisen mahdollisuus jollakin tuotantoalalla ja tämän prosessin muunnokset (s. 439–440).
Korkealle kehittyneen suurteollisuuden tavaton joustavuus, kyky laajeta äkkiä, hyppäyksittäin (s. 441). Vaikutus raaka-aineita tuottaviin maihin. Työstä vapautumisesta johtuva työläisten maastamuutto. Teollisuus- ja maatalousmaiden kansainvälinen työnjako. Pulien ja kukoistuskausien jaksoittaisuus (s. 442). Työläisten siirtyminen sinne tänne tässä laajenemisprosessissa (s. 444).
Tämän historiikkia s. 445–449.
Sitten koneista johtuvasta yhteistoiminnan ja manufaktuurin (sekä välimuotojen) syrjäyttämisestä (s. 450, 451), samoin ei-tehdasmaisesti harjoitettujen teollisuusalojen muuttuminen suurteollisuuden hengessä. Kotiteollisuus tehtaan ulko-osastona (s. 452). Kotiteollisuudessa ja uudenaikaisessa manufaktuurissa riisto hävyttömämpää kuin varsinaisessa tehtaassa (s. 453). Esimerkiksi Lontoon kirjapainot (s. 453). Kirjansidonta, lumppujen lajittelu (s. 454), tiilenpoltto (s. 455). Uudenaikainen manufaktuuri yleensä (s. 456). Kotiteollisuus: pitsinnypläys (s. 457–459). Oljenpunonta (s. 460). Muuttuminen tehdastuotannoksi riiston saavutettua äärirajansa: pukimet ompelukoneella (s. 462–466). Tämän muutoksen jouduttaminen saattamalla laajemmalti voimaan pakolliset tehdaslait, jotka tekevät lopun tähänastisesta rajattomaan riistoon perustuvasta totunnaisuudesta (s. 466). Esimerkkejä: saviteollisuus (s. 467). Tulitikut (s. 468). Edelleen tehdaslakien vaikutus työläisten joutenolosta samoin kuin sesongeista ja muodista johtuvaan työn epäsäännöllisyyteen (s. 470). Ylettömän työnteon ohella joutilaisuutta sesonkimaisuuden vuoksi koti- ja manufaktuuriteollisuudessa (s. 471).
Terveysoloja koskevat tehdaslakien säännökset (s. 473). Kasvatuspykälät (s. 476).
Työläisten erottaminen työstä pelkästään iän vuoksi heti kun he ovat varttuneet ja eivät enää ole soveliaita työhön eivätkä voi enää elää lasten palkalla eivätkä myöskään ole oppineet tekemään muuta työtä (s. 477).
Manufaktuurin ja käsityön mysteerit ja perinteellisen luutuneisuuden poistaa suurteollisuus, joka muuttaa tuotantoprosessin tietoiseksi luonnonvoimien käytöksi. Yksin se on siitä syystä vallankumouksellinen verrattuna kaikkiin aikaisempiin muotoihin (s. 497). Mutta muodoltaan kapitalistisena se jättää työläisten osalta voimaan luutuneen työnjaon, ja koska se mullistelee yhtä mittaa tämän perustaa, työläinen joutuu turmioon. Toisaalta juuri tämä saman työläisen toiminnan välttämätön vaihtelu vaatii hänen mahdollisimman suurta monipuolisuuttaan ja yhteiskunnallisen vallankumouksen mahdollisuutta (s. 480, 481).
Tehdaslainsäädännön ulottaminen myös kaikkia ei-tehdasmaisia tuotantoaloja koskevaksi on välttämätöntä (s. 482 ja seur.). Vuoden 1867 laki (s. 485). Kaivokset, huomautus s. 486 ja seur.
Tehdaslakien keskittävä vaikutus, tehdasmaisen tuotannon ja samalla kapitalistisen tuotannon klassisten muotojen yleistyminen, niille ominaisten ristiriitojen kärjistyminen, vanhaa yhteiskuntaa kumoavien ja uutta muodostavien ainesten kypsyminen (s. 488–493).
Maanviljelys. Koneet syrjäyttävät tällä alalla työläisiä vieläkin nopeammin. Talonpojan korvaaminen palkkatyöläisellä. Maaseudun kotiteollisuuden hävittäminen. Kaupungin ja maaseudun vastakohtaisuuden kärjistyminen. Maatyöväestön hajanaisuus ja heikkous, samaan aikaan kuin kaupunkityöläiset keskittyvät, siksi maatyöläisten palkat ovat minimissä. Samalla maan ryöstökäyttö: kapitalistisen tuotantotavan huippuna on kaiken rikkauden alkulähteiden — maan ja työläisen — turmeleminen (s. 493–496).[12]
[1] — heidän kaltaisensa. Toim.
[2] Marx tarkastelee tätä kysymystä Pääoman kolmannen osan viidennessä luvussa, joka on otsikoitu 'Säästäminen pysyvän pääoman käytössä'. Toim.
[3] — Voimien yhdistäminen. Toim.
[4] — tuottamattomia kustannuksia. Toim.
[5] On puhe Adam Fergussonin, John Tuckettin ja Adam Smithin teoksista otetuista lainauksista. Toim.
[6] — oppipoikalait. Toim.
[7] — arttelijärjestelmä. Toim.
[8] — korvaamisen vuoksi. Toim.
[9] — aputyöläisiin. Toim.
[10] Luddiitit eli koneensärkijät olivat 1700-luvun jälkipuoliskolla — 1800-luvun alussa Englannin työläisten keskuudessa alkaneen liikkeen osanottajia. He kapinoivat koneita vastaan (liikkeen nimi johtuu kutoja Luddin nimestä; hän oli kuulemma ensimmäisenä rikkonut koneensa vastaukseksi isännän mielivaltaan). Koneensärkijäin liikkeessä ilmeni vaistonvaraisesti työväen protesti kapitalistista riistoa vastaan. Toim.
[11] Ks. Friedrich Engels: »The Fortnightly Review'lle» kirjoitettu arvostelu Karl Marxin »Pääoman» ensimmäisestä osasta. Toim.
[12] Käsikirjoituksessa seuraa edelleen 5. luvun otsikko; »Lisäarvon tuotannon edelleentarkastelua», ja tähän käsikirjoitus katkeaa. Toim.