Niiden yhteiskuntien varallisuus, joissa kapitalistinen tuotantotapa on vallalla, koostuu tavaroista. Tavara on esine, olio, jolla on käyttöarvo; tämä on olemassa kaikissa yhteiskuntamuodoissa, mutta kapitalistisessa yhteiskunnassa käyttöarvo on samalla vaihtoarvon aineellinen edustaja.
Vaihtoarvo edellyttää tertium comparationis,[2] jolla sitä mitataan: työtä, vaihtoarvojen yleistä yhteiskunnallista substanssia, nimittäin yhteiskunnallisesti välttämätöntä työaikaa, joka on siinä esineellistynyt.
Kuten tavara on kaksinaisuus: käyttöarvo ja vaihtoarvo, niin myös siihen sisältyvä työ on kaksimääritteinen: se on toisaalta tiettyä tuottavaa toimintaa, kutomista, ompelemista jne., »hyödyllistä työtä», toisaalta pelkästään ihmisen työvoiman kuluttamista, pelkistynyttä abstraktista työtä. Edellinen tuottaa käyttöarvon, jälkimmäinen vaihtoarvon, ja vain tämä [vaihtoarvo] on määrällisesti vertailukelpoinen (ammatti- ja ei-ammattityön, monipuolisen ja yksinkertaisen työn eroavuudet vahvistavat tämän).
Vaihtoarvon substanssina on siis abstraktinen työ, edellisen suuruus on jälkimmäisen aikamitta. Tarkastellaanpa vielä vaihtoarvon muotoa.
1. x tavaraa a = y tavaraa b\ jonkin tavaran arvo ilmaistuna jonkin toisen tavaran käyttöarvona on tavaran suhteellinen arvo. Kahden tavaran samanarvoisuus on suhteellisen arvon yksinkertainen muoto. Edellä esitetys-
sä yhtälössä y tavaraa b on vasta-arvo. Siinä x tavaraa a saa arvomuotonsa erotukseksi luontoismuodostaan, kun sitä vastoin y tavaraa b saa samalla ominaisuuden olla vaihtokelpoinen luontoismuodossaankin. Vaihtoarvo on tiettyjen historiallisten olojen vaikutuksesta painanut leimansa tavaran käyttöarvoon. Sen vuoksi tavara ei voi ilmaista vaihtoarvoaan omassa käyttöarvossaan, vaan ainoastaan jonkin toisen tavaran käyttöarvossa. Vasta kahden konkreettisen työn tuotteen rinnastuksessa tulee näkyviin niihin kumpaankin sisältyvän konkreettisen työn ominaisuus olla abstraktista ihmistyötä, ts. tavara ei voi suhtautua siinä itsessään olevaan konkreettiseen työhön kuten pelkkään abstraktisen työn toteutumismuotoon, mutta voi suhtautua niin toisenlaatuisissa tavaroissa olevaan konkreettiseen työhön.
Yhtälö x tavaraa a — y tavaraa b edellyttää välttämättömäsi, että x tavaraa a voidaan ilmaista myös muissa tavaroissa, siis
2. x tavaraa a = y tavaraa b = z tavaraa c = v tavaraa d = u tavaraa e = jne. jne. jne. Tämä on kehkeytynyt suhteellinen arvomuoto. Tässä x tavaraa a suhtautuu ei enää yhteen, vaan kaikkiin tavaroihin kuten siinä itsessään esiintyvän työn pelkkiin ilmenemismuotoihin. Se johtaa kuitenkin pelkän kääntämisen tietä.
3. suhteellisen arvon toiseen vastamuotoon:
y tavaraa b — x tavaraa a u tavaraa d — x tavaraa a
v tavaraa c — x tavaraa a t tavaraa e — x tavaraa a
jne. jne.
Tavarat saavat täten yleisen suhteellisen arvomuodon, jossa ne kaikki abstrahoituvat käyttöarvostaan ja yhtäläistyvät abstraktisen työn aineellistumina x:ssä tavaraa a. Kaikkien muiden tavaroiden suhteen x tavaraa a on vastikkeen lajimuoto, se on niiden yleinen vastike, joka on aineellistuneena työnä ilman muuta abstraktisen työn toteutuma, yleensä työtä. Nyt voi kuitenkin
4. jokainen tähän sarjaan kuuluva tavara ottaa esitettäväkseen yleisen vastikkeen osaa, mutta samanaikaisesti vain yksi kerrallaan, sillä jokainen niistä eliminoisi toisensa, jos kaikki tavarat olisivat yleisiä vastikkeita. Kolmatta muotoa ei ole synnyttänyt x tavaraa a, vaan muut tavarat, se on syntynyt objektiivisesti. Tietyn tavaran — tämä voi aikaa myöten vaihdella — täytyy siis ottaa suoritettavakseen tämä osa, ja vasta siten tavara tulee täysin tavaraksi. Sellainen erikoistavara, jonka luontoismuotoon liittyy kiinteästi yleinen vastikemuoto, on raha.
Tavarassa on pulmallista se, että siinä kuten kaikissa kapitalistisen tuotantotavan kategorioissa henkilösuhde esiintyy esineellistyneenä. Vertaillessaan tuotteitaan tavaroina toisiinsa tuottajat vertailevat erilaista työtään yleensä inhimillisenä työnä — he eivät voi suorittaa sitä ilman tätä esineiden välitystä. Henkilösuhde näyttää siis esineiden suhteelta.
Kristinusko, varsinkin protestanttisuus on sopiva uskonto yhteiskunnalle, jossa vallitsee tavarantuotanto.
Se että tavara on tavaraa, todistetaan vaihdossa. Kahdella tavaranomistajalla täytyy olla halua vaihtaa tavaransa ja siis tunnustaa toisensa yksityisomistajaksi. Tämä oikeussuhde, jonka muotona on sopimus, on tahtojen suhde, jossa taloudellinen suhde kuvastuu. Tämä taloudellinen suhde itse määrää sen sisällön (s. 45).
Tavara on käyttöarvo ei-omistajalle, ei-käyttöarvo omistajalleen. Siitä johtuu vaihdon tarpeellisuus. Jokainen tavaranomistaja tahtoo kuitenkin saada vaihdossa erityisiä tarvitsemiaan käyttöarvoja — sikäli vaihto on yksilöllinen prosessi. Toisaalta hän tahtoo realisoida tavaransa arvona, siis vaihtaa sen johonkin mieleiseensä tavaraan siitä huolimatta, onko hänen omalla tavarallaan toisen tavaran omistajalle käyttöarvoa vai ei. Sikäli vaihto on hänen kannaltaan yleinen yhteiskunnallinen prosessi. Tämä prosessi ei voi kuitenkaan kaikkien tavaranomistajien osalta olla samalla sekä yksilöllinen että yleinen yhteiskunnallinen. Jokaisesta tavaranomistajasta hänen tavaransa on yleinen vastike ja kaikki muut tavarat ovat sikäli sen erikoisvastikkeita. Koska kaikkien tavaranomistajien laita on samoin, niin mikään tavara ei ole yleinen vastike, ja siksi millään tavaralla ei ole myöskään yleistä suhteellista arvomuotoa, jossa ne yhtäläistyisivät arvoina ja samanlaistuisivat arvosuureina. Siksi ne eivät olekaan toistensa suhteen yleensä tavaroita, vaan ainoastaan tuotteita (s. 47).
Tavarat voivat olla toistensa suhteen arvoja ja siis tavaroita vain vertailtuina johonkin toiseen, yleisenä vastikkeena olevaan tavaraan. Mutta ainoastaan yhteiskunnallinen teko voi tehdä jonkin tietyn tavaran yleiseksi vastikkeeksi: rahaksi.
Tavaran sisäinen ristiriita — tavara käyttöarvon ja vaihtoarvon suoranaisena ykseytenä, hyödyllisen yksityistyön tuotteena... ja suoranaisena abstraktisen ihmistyön yhteiskunnallisena aineellistumana — tämä ristiriita ei lievene eikä laimene, ennen kuin se on muodostunut tavaran kaksinaistumiseksi tavaraksi ja rahaksi (s. 48).
Koska kaikki muut tavarat ovat vain rahan erikoisvastikkeita ja raha on niiden yleinen vastike, niin erikoisina tavaroina ne suhtautuvat rahaan kuten yleiseen tavaraan (s. 51). Vaihtoprosessi ei anna tavaralle, jonka se muuttaa rahaksi, sen arvoa vaan arvo muodon (s. 51). Fetisismiä: tavara ei näytä tulevan rahaksi sen tähden, että muut tavarat ilmaisevat siinä kaikin puolin arvonsa, vaan ne näyttävät päinvastoin ilmaisevan arvonsa siinä sen tähden, että se on rahaa.
Arvonmittana raha on tavaroiden sisäisen arvonmitan, työajan, välttämätön ilmenemismuoto. Tavaroiden yksinkertainen suhteellinen arvon ilmaisu rahassa — x tavaraa a = y rahaa — on niiden hinta (s. 55).
Tavaran hinta, rahamuoto, ilmaistaan kuviteltuna rahana; arvonmittana ollessaan raha on siis vain kuviteltua rahaa (s. 57).
Koska kerran on suoritettu arvon muuttaminen hinnaksi, käy teknisesti välttämättömäksi kehittää arvonmitta hinta-asteikoksi; ts. vahvistetaan jokin kultamäärä, jolla mitataan erilaisia kultamääriä. Tämä on kokonaan toista kuin arvonmitta, joka itsekin on riippuvainen kullan hinnasta, mutta joka on täysin välinpitämätön hinta-asteikon suhteen (s. 59).
Raha toimii laskurahana, kun hinnat osoitetaan kullan laskunimillä.
Joskin hinta tavaran arvon suuruuden osoittajana on tavaran ja rahan vaihtosuhteen osoittaja, niin tästä ei seuraa käänteisesti, että tavaran ja rahan vaihtosuhteen osoittajan on välttämättömästi oltava tavaran arvon suuruuden osoittaja. Jos oletetaan olosuhteiden sallivan tai pakottavan myymään tavaran yli tai alle sen arvon, silloin nämä myyntihinnat eivät vastaa tavaroiden arvoa, mutta ovat kuitenkin tavaran hintoja, koska ne ovat 1. tavaran arvomuoto, rahaa ja 2. tavaran ja rahan vaihtosuhteen osoittajia.
Itse hintamuotoon sisältyy siis mahdollisuus, etteivät hinta ja arvon suuruus vastaa määrällisesti toisiaan. Tämä ei ole kyseisen muodon puutteellisuus, vaan päinvastoin tekee sen sellaista tuotantotapaa vastaavaksi, jonka vallitessa sääntö toteutuu ainoastaan sokeasti vaikuttavana säännöttömyyden keskimääräislakina. Hintamuoto voi kuitenkin sisältää myös laadullisen ristiriidan, niin että hinta kokonaan lakkaa olemasta arvon ilmaisu... Omatunto, kunnia jne. voivat... hintansa kautta saada tavaran muodon (s. 61).
Arvon mittaaminen rahalla, hintamuoto, edellyttää luovuttamisen välttämättömyyttä, ajatuksellinen hinnanmuodostus todellista. Siitä kiertokulku.
Yksinkertainen muoto: T — R — T, jonka asiallinen sisältö = T — T. Luovutaan ja saadaan käyttöarvo.
a) Ensimmäinen vaihe: T — R = myynti, jossa on kaksi osapuolta; epäonnistuminen eli myynti alle arvon ja jopa alle tuotantokustannusten on siis mahdollista, jos tavaran yhteiskunnallinen arvo muuttuu. »Työnjako muuttaa työn tuotteen tavaraksi ja tekee siten välttämättömäksi sen muuttamisen rahaksi.» Se jättää samalla sattuman varaan, onnistuuko tämä transsubstantiaatio (s. 67). Tässä on kuitenkin tarkasteltava ilmiötä sen puhtaassa muodossa. T — R edellyttää R:n omistajaan nähden (ellei hän satu olemaan kullan tuottaja), että hän on saanut R:nsä vaihtamalla siihen aikaisemmin toisen T:n; tämä ei siis ole ostajaan nähden käänteisesti vain = R — T, vaan edellyttää häneltä aikaisempaa myyntiä jne., joten edessämme on loputon ostajien ja myyjien sarja.
β) Samoin on laita toisessa vaiheessa, R — T, ostettaessa, jolloin osto on samalla toisen osapuolen taholta myyntiä.
γ) Kokonaisuudessaan prosessi on siis ostamisen ja myymisen kehäkiertoa. Tavaran kiertokulku. Tämä eroaa täysin välittömästä tuotteiden vaihdosta; ensiksikin välittömän tuotteiden vaihdon yksilölliset ja paikalliset rajat murtuvat ja ihmistyötä sisältävien esineiden vaihto välillistyy ja toisaalta ilmenee jo tässä vaiheessa, että koko prosessia vaativat yhteiskunnalliset luontaiset yhteydet, jotka ovat riippumattomia toimivista henkilöistä (s. 72). Yksinkertainen vaihto päättyy vaihtotoimeen, jossa jokainen ei-käyttöarvo vaihdetaan käyttöarvoon; kierto jatkuu loputtomiin (s. 73).
Väärä taloudellinen dogmi: tavaran kiertokulku edellyttää välttämättömästi ostojen ja myyntien välistä tasapainoa, koska jokainen myynti on ostamista ja vice versa,[3] minkä pitäisi tarkoittaa, että jokainen myyjä tuo myös ostajansa markkinoille. 1. Osto ja myynti ovat yhtäältä sama kahden kohtiomaisesti vastakkaisen henkilön toimitus, toisaalta yhden henkilön kaksi kohtiomaisesti vastakkaista toimitusta. Oston ja myynnin samuuteen sisältyy, että tavara on hyödytön, ellei se tule myydyksi, ja samoin että sellainen tapaus on mahdollinen. 2. Osaprosessina T — R on samalla itsenäinen prosessi ja siihen sisältyy, että R:n omistaja voi valita ajankohdan, jolloin hän muuttaa tämän R:n jälleen T:ksi. Hän voi odottaa. Itsenäisten T — R ja R — T -prosessien sisäinen ykseys liikkuu juuri niiden itsenäistymisen vuoksi ulkoisissa vastakohdissa, ja kun näiden itsenäisten prosessien itsenäistyminen saavuttaa tietyn rajansa, tuo ykseys toteutuu pulan kautta. Pulan mahdollisuus on siis jo siinä.
Tavaran kiertokulun välittäjänä raha on kiertokulkuväline.
Jokainen yksilöllinen tavara joutuu kiertokulkuun ja irrottuu siitä rahan välityksellä; raha itse jää aina kiertämään. Vaikka tämä onkin pelkästään tavaran kiertokulun ilmenemistä, tavaran kiertokulku näyttää rahan kiertokulun tulokselta. Koska raha jää aina kiertokulun piiriin, herää kysymys, paljonko siinä on rahaa.
Kiertävän rahan paljouden määrää tavaroiden hintasumma (rahan arvon pysyessä samana), ja tämän määrää kiertokulussa olevien tavaroiden paljous. Mikäli tavaroiden paljous oletetaan tietynlaiseksi, kiertävän rahan määrä vaihtelee tavaroiden hinnan vaihtelujen mukaan. Kun nyt aina yksi ja sama rahakappale välittää tietyssä ajassa joukon kauppatoimia toinen toisensa jälkeen, niin tiettynä ajanjaksona (tavaroiden hintasumma / rahakappaleen kierrosluku) = kiertokulkuvälineenä toimivan rahan määrä (s. 80).
Siitä syystä paperiraha voi syrjäyttää kultarahan, jos sitä toimitetaan ylettömästi kiertokulkuun.
Koska rahan kierrossa ilmenee vain tavaroiden kiertokulkuprosessi, niin myös rahan kiertonopeudessa ilmenee niiden muodonvaihtelujen nopeus ja rahan pysähtymisessä oston erottuminen myynnistä, yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan pysähtyminen. Itse kiertokulusta ei tietenkään voi nähdä, mistä tämä pysähtyminen johtuu, se osoittaa vain itse ilmiön. Poroporvari selittää sen johtuvan kiertokulkuvälineiden puutteesta (s. 81).
Siis: 1. Tavaranhintojen pysyessä ennallaan kiertävä rahamäärä kasvaa, jos kiertävä tavaramäärä kasvaa tai rahankierto hidastuu; ja pienenee vice versa.
2. Tavaranhintojen yleisesti kasvaessa pysyy kiertokulussa oleva rahamäärä samana, jos tavaramäärä vähenee tai kiertonopeus suurenee samassa suhteessa.
3. Tavaranhintojen yleisesti laskiessa käy päinvastoin kuin kohdassa 2.
Yleensä vakiintuu melko pysyvä keskitaso, jossa miltei ainoastaan pula aiheuttaa merkittäviä poikkeuksia.
Valtio säätää hintojen mitta-asteikon, samoin tietyn kultakappaleen — lyödyn rahan — nimen ja valmistuksen. Vastaava kansallispuku riisutaan jälleen maailmanmarkkinoilla (abstrahoimme tässä rahanlyöntiveron), niin että lyödyt rahat ja harkot eroavat vain muotonsa puolesta. Lyöty raha kuluu kuitenkin kiertokulussa, kiertokulkuvälineenä oleva kulta eroaa hintojen mitta-asteikkona olevasta kullasta, lyöty raha muuttuu yhä enemmän virallisen sisältönsä vertauskuvaksi.
Tähän sisältyy latentti mahdollisuus korvata metalliraha merkeillä eli symboleilla. Tästä johtuu 1. vaihtoraha: kupari- ja hopeamerkit, joiden vakiintuminen todellisen kultarahan sijaisiksi estetään rajoittamalla määrää, jossa ne ovat legal tender.[4] Laki määrää täysin mielivaltaisesti niiden metallipitoisuuden, ja sen vuoksi ne lyödyn rahan tehtävässään ovat arvostaan riippumattomia. Täten mahdollistuu siirtyminen aivan arvottomiin rahamerkkeihin. — 2. Paperiraha, ts. valtion paperiraha, jolla on pakkokurssi (luottorahaa ei tässä vielä käsitellä). Mikäli tämä paperiraha kiertää todella kultarahan sijaisena, sikäli se on kullan kiertokulun lakien alainen. Vain suhde, jossa paperi korvaa kullan, voi olla erityisen lain kohteena, ja tänä lakina on se, että paperirahan liikkeeseenlasku on rajoitettava määrään, jonka verran todellakin pitäisi olla paperirahan edustamaa kultaa liikkeessä. Kiertokulun tarvitsema rahamäärä tosin vaihtelee, mutta kaikkialla muodostuu silti kokemusperäisesti vähimmäismäärä, jota pienemmäksi se ei voi koskaan vähetä. Liikkeeseen voidaan laskea tämä vähimmäismäärä. Jos se ylitetään tarvittavan rahamäärän laskiessa minimiin, osa paperirahasta on heti liikanaista. Sellaisessa tapauksessa paperirahan yhteismäärä edustaa tavaramaailmassa kuitenkin vain tämän maailman sisäisten lakien määräämää, siis yksinomaan edustettavissa olevaa kullan paljoutta.
Jos siis paperirahan määrä on tarvittavaa kultamäärää kaksi kertaa suurempi, niin jokainen paperirahayksikkö lialpenee puoleen nimellisarvostaan. Aivan kuin kulta olisi muuttanut arvoaan toimiessaan hinnan mittana (s. 89).
Jo kohta tavaran kiertokulun alkaessa kehittyä kehittyy välttämättömyys ja kiihkeä halu pitää kiinni tuloksesta T—R = R; pelkästä aineenvaihdon välityksestä tämä muodonvaihdos muuttuu itsetarkoitukseksi. Raha kivettyy siten aarteeksi, tavaran myyjästä tulee aarteen muodostaja (s. 91).
Tämä muoto on vallitsevana juuri tavaran kiertokulun alkuasteella. Aasia. Tavaran kiertokulun kehittyessä edelleen jokaisen tavarantuottajan täytyy varata itselleen nexus rerum, yhteiskunnallinen käteispantti R. Näin muodostuvat kaikkialla hoards.[5] Tavaran kiertokulun laajetessa lisääntyy rahan, tämän rikkauden alati iskuvalmiin, ehdottoman yhteiskunnallisen muodon, valta (s. 92). Aarteenmuodostamishimo on luonnostaan rajaton. Laadullisesti eli muotonsa puolesta raha on aineellisen rikkauden rajaton, ts. yleinen edustaja, koska se voidaan muuttaa välittömästi miksi tavaraksi tahansa. Jokainen todellinen rahasumma on kuitenkin määrällisesti rajallinen ja siitä syystä pelkkänä ostovälineenäkin teholtaan rajallinen. Tämä ristiriita pakottaa aarteen muodostajan yhä uudelleen jatkamaan Sisyfoksen työtä, kasaamista.
Kasaamalla kultaa ja hopeaa in plate[6] luodaan sitä paitsi uusia markkinoita näille metalleille ja samalla piilevä rahalähde.
Aarteen muodostaminen toimii liikkeellä olevan rahan poistokanavana tai täyttöjohtona kiertokulussa tarvittavan rahamäärän alituisesti vaihdellessa (s. 95).
Tavaran kiertokulun kehittyessä syntyy uusia suhteita: tavaran luovuttaminen voi olla ajallisesti erotettu tavaran hinnan realisoimisesta. Tavarat vaativat eripituisia tuotantoaikoja, niitä valmistetaan eri vuodenaikoina, monet on kuljetettava kaukaisille markkinoille jne. Siitä syystä A voi olla myyjänä ennen kuin ostaja B on maksukykyinen. Käytäntö säännöstelee maksuehdot siten, että A:sta tulee velkoja, B:stä velallinen ja rahasta tulee maksuväline. Velkojan ja velallisen suhde muodostuu jo vastakohtaiseksi (tätä voi esiintyä tavaran kiertokulusta riippumattakin, esim. muinais- ja keskiajalla) (s. 97).
Tässä suhteessa raha toimii 1. arvonmittana myytävän tavaran hinnan määrittelyssä, 2. kuvaannollisena ostovälineenä. Aarteeksi muuttuessaan R tuli poistetuksi kiertokulusta, nyt maksuvälineeksi muuttuessaan R joutuu kiertokulkuun, mutta vasta sitten kun T on siitä poistunut. Velallinen ostaja myy voidakseen maksaa, muutoin hänen omaisuutensa myydään julkisella pakkohuutokaupalla. R tulee siis nyt itse kiertokulkuprosessin suhteita vastaavan yhteiskunnallisen välttämättömyyden pakosta myynnin itsetarkoitukseksi (s. 97, 98).
Ostamisen ja myymisen eriaikaisuus, joka saa rahan toimimaan maksuvälineenä, johtaa samalla kiertokulkuvälineiden säästymiseen, maksujen keskittymiseen tiettyyn paikkaan. Virements Lyonissa keskiajalla oli eräänlainen clearing house, missä maksettiin vain molempien puolien saamisten erotus (s. 98).
Sikäli kuin maksut tasoittavat toisensa, raha toimii vain kuvaannollisesti laskurahana eli arvon mittana. Sikäli kuin maksut on todella suoritettava, raha ei esiinny kiertokulkuvälineenä eikä vain aineenvaihdon häviävänä ja välittävänä muotona, vaan yhteiskunnallisen työn yksilöllisenä ruumiillistumana, vaihtoarvon itsenäisenä olemuksena, absoluuttisena tavarana. Tämä välitön ristiriita pistää silmään siinä tuotanto- ja kauppapulien vaiheessa, jota sanotaan rahapulaksi. Tämä syntyy vain siellä, missä maksujen keskeytymätön ketju ja niiden keinotekoinen tasoittamisjärjestelmä ovat täysin kehittyneet. Kun tässä koneistossa tapahtuu yleisiä häiriöitä, johtukoot ne mistä hyvänsä, raha muuttuu äkillisesti ja välittömästi pelkästä kuvaannollisesta taskurahasta kovaksi rahaksi eikä ole tavallisilla tavaroilla korvattavissa (s. 99).
Luottoraha saa alkunsa siitä, että raha toimii maksuvälineenä; velkasitoumukset itse kiertävät siirtäen velkasaatavat henkilöltä toiselle. Luotto-olojen kehittyessä laajenee myös maksuvälineenä olevan rahan toiminta; sellaisena raha saa erikoisia olomuotoja, joissa se esiintyy suurten kauppatoimien piirissä, jota vastoin lyöty raha tulee tungetuksi pääasiallisesti vähittäiskaupan alalle (s. 101).
Kun tavaratuotanto on saavuttanut tietyn tason ja laajuuden, maksuvälineenä olevan rahan toiminta ylittää tavaran kiertokulkupiirin. Rahasta tulee yleinen kontrahtitavara. Korot, verot yms. muuttuvat luontoissuorituksista rahamaksuiksi. Vrt. Ranska Ludvig XIV aikana (Boisguillebert ja Vauban), toiselta puolen Aasia, Turkki, Japani jne. (s. 102).
Rahan kehittyminen maksuvälineeksi panee kasaamaan rahaa maksupäiviksi. Yhteiskunnan kehittyessä aarteiden muodostaminen itsenäisenä rikastumismuotona lakkaa ilmaantuakseen jälleen maksuvälineiden varannon muodostamisena (s. 103).
Yleismaailmallisessa liiketoiminnassa eliminoituvat lyödyn rahan, vaihtorahan, arvomerkkien paikalliset muodot ja raha esiintyy vain harkkojen muodossa maailmanrahana. Vasta maailmanmarkkinoilla raha toimii kaikessa laajuudessaan tavarana, jonka luontoismuoto on samalla ihmistyön välitön yhteiskunnallinen toteutumismuoto in abstracto.[7] Rahan olemassaolotapa tulee sen käsitettä vastaavaksi (s. 104; yksityiskohdat s. 105).
[1] Pääoman ensimmäisen osan ensimmäisen painoksen ilmestyttyä Marx muokkasi ja täydensi huomattavasti kirjan eräitä jaksoja ja teki muutoksia sen rakenteeseen. Tämän ansiosta kuuden luvun ja ensimmäisen luvun liitteen asemesta toisessa ja seuraavissa saksankielisissä painoksissa on ollut 25 lukua käsittävät seitsemän osastoa.
Tässä teoksessa Engels osoittaa kaarisuluissa Pääoman ensimmäisen osan ensimmäisen saksankielisen painoksen (1867) sivut. Toim.
[2] — vertailun kolmatta jäsentä. Toim.
[3] — päinvastoin. Toim.
[4] — laillinen maksuväline. Toim.
[5] — aarteet. Toim.
[6] — esineinä. Toim.
[7] — abstraktisesti. Toim.