[I–1] »Kaikki paha juontaa alkunsa siitä hallitsevasta asemasta, joka itsepintaisesti annetaan jalometalleille rahankierrossa ja vaihdossa» (Darimon Alfred. De la Réforme des Banques. Pariisi 1856, s. 1–2.)
Teos alkaa tarkastelemalla niitä toimenpiteitä, joihin Ranskan pankki ryhtyi lokakuussa 1855 pysäyttääkseen kassavarojensa kiihtyvän hupenemisen (s. 2). Darimon haluaa esittää tilastotaulukon pankin tilasta viideltä viimeiseltä kuukaudelta, jotka edelsivät Pankin lokakuussa toteuttamia toimia. Tässä tarkoituksessa Darimon vertaa Pankin metalliharkkovarastoja kunkin kyseisen viiden kuukauden aikana ja »salkussa tapahtuvia heilahteluja», ts. Pankin (salkussaan olevilla arvopapereilla, vekseleillä) tekemien diskonttausten määrää. Darimonin mukaan Pankin hallussa olevien arvopapereiden arvoa osoittava luku
»edustaa sitä suurempaa tai pienempää tarvetta, jota yleisö tuntee pankin palveluksia kohtaan, tai — mikä johtaa samaan — kierron asettamia vaatimuksia» (s. 2).
Johtaako samaan? Ei lainkaan. Jos diskontattavaksi esitettyjen vekseleiden määrä olisi identtinen »kierron asettamien vaatimusten», varsinaisen rahankierron kanssa, täytyisi diskontattujen vekseleiden paljouden määrätä pankkiseteleiden kierto. Paitsi että edellinen liike ei keskimääräisesti ole yhdensuuntainen jälkimmäisen kanssa, niin usein se on sille vastakkainenkin. Diskontattujen vekseleiden paljous ja siinä tapahtuneet heilahtelut ilmaisevat luoton tarpeita, kun taas aivan erilaiset vaikutukset määräävät kiertävän rahan paljouden. Jotta Darimon olisi jotenkin voinut päästä rahankiertoa koskeviin johtopäätöksiin, hänen olisi ennen kaikkea pitänyt ottaa metalliharkkovaraston ja diskontattujen vekseleiden sarakkeiden viereen kierrossa olevien pankkiseteleiden paljoutta esittävä sarake. Jotta olisi voinut puhua kierron tarpeista, ei olisi todellakaan tarvinnut kaukaa etsiä ensimmäistä edellytystä, todellisen kierron heilahtelujen toteamista. Kun tämä yhtälön välttämätön jäsen on jätetty pois, se paljastaa heti harrastelijamaisen tunaroinnin ja luoton tarpeiden tarkoituksellisen sekoittamisen rahankierron tarpeisiin, juuri tähän sekoittamiseen tosiasiassa kätkeytyy proudhonilaisen viisauden koko salaisuus. (Tämä muistuttaa kuolleisuustilastoa, jossa yhdessä sarakkeessa olisi esitetty sairaudet ja toisessa kuolemantapaukset, mutta syntyneet olisi unohdettu.)
Darimonin esittämät kaksi saraketta (ks. s. 3), Pankin metallivarasto huhtikuusta syyskuuhun toisella puolella ja Pankin salkussa tapahtuvat liikkeet toisella puolella, ilmaisevat vain sen tautologisen tosiasian, joka ei olisi kaivannut mitään tilastollista havaintoaineistoa, että samassa määrin kuin Pankille esitettiin vekseleitä metallin saamiseksi siltä, Pankin salkku täyttyi vekseleistä ja sen kellari tyhjeni metallista. Eikä edes tämä tautologia, jonka Darimon haluaa taulukollaan todistaa, tule puhtaasti sillä ilmaistuksi. Taulukko todistaa päinvastoin, että 12. huhtikuuta — 13. syyskuuta 1855 Pankin metallivarasto pieneni noin 144 miljoonaa frangia kun taas arvopaperit sen salkussa kasvoivat noin 101 miljoonaa. Metalliharkkovaraston pieneneminen ylitti siis 43 miljoonalla diskontattujen arvopapereiden kasvun. Kyseinen viiden kuukauden yhteistulos ei vahvista molempien liikkeiden identtisyyttä. Kun lukuja vertaillaan tarkemmin tulee esiin muitakin epäsuhtaisuuksia.
| Pankin metallivarasto | Pankin diskonttaamat arvopaperit |
| 12. huhtikuuta — 432 614 797 fr. | 12. huhtikuuta — 322 904 313 fr. |
| 10. toukokuuta — 420 914 028 fr. | 10. toukokuuta — 310 744 925 fr. |
Toisin sanoen huhtikuun 12. ja toukokuun 10. päivän välisenä aikana metallivarasto pieneni 11 700 769 frangilla, kun sitä vastoin arvopapereiden luku väheni 12 159 388 frangilla; arvopapereiden väheneminen ylitti siis noin ½ miljoonalla (458 619 fr.) metallivaraston pienenemisen. Kun vertaamme toukokuuta kesäkuuhun, tulee esiin sama seikka, mutta laajuudeltaan paljon yllättävämpänä:
| Pankin metallivarasto | Pankin diskonttaamat arvopaperit |
| 10. toukokuuta — 420 914 028 | 10. toukokuuta — 310 744 925 |
| 14. kesäkuuta — 407 769 813 | 14. kesäkuuta — 310 369 439 |
[I–2] Tämän mukaan metallivarasto pieneni toukokuun 10. ja kesäkuun 14. päivän välisenä aikana 13 144 215 frangilla. Kasvoivatko pankin arvopaperit samassa mitassa? Saman ajanjakson kuluessa ne päinvastoin pienenivät 375 486 frangilla. Näin ollen meillä ei tässä enää ole pelkästään määrällistä epäsuhtaa toisen puolen pienenemisen ja toisen kasvun muodossa. Molempien liikkeiden käänteinen suhdekin on hävinnyt. Valtavaan pienenemiseen toisella puolen liittyy suhteellisen vähäinen pieneneminen toisella puolen.
| Pankin metallivarasto | Pankin diskonttaamat arvopaperit |
| 14. kesäkuuta — 407 769 813 | 14. kesäkuuta — 310 369 439 |
| 12. heinäkuuta — 314 629 614 | 12. heinäkuuta — 381 699 256 |
Verrattaessa kesäkuuta ja heinäkuuta nähdään metallivaraston pienentyneen 93 140 199 frangilla ja arvopapereiden lisääntyneen 71 329 818 frangilla, ts. metallivaraston pieneneminen on 21 810 381 fr. suurempi kuin arvopaperisalkun kasvu.
| Pankin metallivarasto | Pankin diskonttaamat arvopaperit |
| 12. heinäkuuta — 314 629 614 | 12. heinäkuuta — 381 699 256 |
| 9. elokuuta — 338 784 444 | 9. elokuuta — 458 689 605 |
Näemme kasvua molemmilla puolilla, metallivaraston kohdalla 24 154 830 ja arvopaperisalkun kohdalla paljon merkittävämmän 66 990 349 frangin kasvun.
| Pankin metallivarasto | Pankin diskonttaamat arvopaperit |
| 9. elokuuta — 338 784 444 | 9. elokuuta — 458 689 605 |
| 13. syyskuuta — 288 645 333 | 13. syyskuuta — 431 390 562 |
Metallivaraston pienenemiseen 50 139 111 frangilla liittyy tässä arvopapereiden pieneneminen 27 299 043 frangilla. (Joulukuussa 1855 Ranskan pankin hillitsevistä toimenpiteistä huolimatta sen kassavarat pienenivät jälleen 24 miljoonalla.)
Mikä on soppaa uroshanhelle on soppaa naarashanhellekin. Niitä totuuksia, jotka saadaan esiin vertailtaessa peräjälkeen viisi kuukautta, voi väittää yhtä varmoiksi kuin niitä, joihin herra Darimonin tekemä sarjan alun ja lopun vertailu päätyy. Mitä tämä vertailu sitten antaa tulokseksi? Totuuksia, jotka kumoavat toisensa. Kaksi kertaa esiintyy kasvua arvopaperisalkussa metallivaraston pienentyessä, mutta niin, että jälkimmäisen pieneneminen ei ylitä edellisen kasvua (huhti–toukokuu ja kesä–heinäkuu). Kaksi kertaa liittyy metallivaraston pienenemiseen arvopaperisalkun pieneneminen, mutta niin, että jälkimmäisen pieneneminen ei ole yhtä nopeaa kuin edellisen (touko–kesäkuu ja elo–syyskuu); vihdoin yhdessä tapauksessa metallivarasto ja arvopaperisalkku kasvavat, mutta niin, että edellisen kasvu ei ole yhtä nopeata kuin jälkimmäisen [heinä–elokuu].
Siis yhtäällä pienenemistä ja toisaalla kasvua; pienenemistä molemmilla tahoilla; kasvua molemmilla tahoilla; siis kaikkea esiintyy, mutta ei samana pysyvää lakia, eikä ennen muuta mitään käänteistä suhdetta, ei edes vuorovaikutusta, koska arvopaperisalkussa tapahtuva pieneneminen ei voi olla metallivaraston pienenemisen syy eikä salkun kasvu metallivaraston kasvun syy. Käänteinen suhde ja vuorovaikutus eivät ole tulleet todetuiksi edes Darimonin ensimmäisen ja viimeisen kuukauden välillä tekemällä erillisellä vertailulla. Kun salkun kasvu 101 miljoonalla ei peitä metallivaraston pienenemistä 144 miljoonalla, jää se mahdollisuus, että yhtäällä tapahtuva kasvu [I–3] ja toisaalla tapahtuva pieneneminen eivät ole missään syysuhteessa toisiinsa. Kun Darimon on vastauksen sijasta antanut tilastollista havaintoaineistoa, hän on tullut päinvastoin heittäneeksi esiin koko joukon ristiriitaisuuksiin johtavia kysymyksiä, yhden arvoituksen sijaan kahmalollisen arvoituksia.
Tosiasiassa arvoitukset häviäisivät heti kun herra Darimon sijoittaisi metallivarastoa ja (diskontattujen arvopapereiden) salkkua esittävien sarakkeiden viereen pankkiseteleiden kierron ja talletusten sarakkeet. Jos pieneneminen metallivaraston kohdalla on vähäisempää kuin kasvu arvopaperisalkun kohdalla, tämä selittyisi sillä, että metallin talletukset olisivat samaan aikaan kasvaneet tai että osaa diskonttauksessa liikkeelle lasketuista pankkiseteleistä ei olisikaan vaihdettu metalliin, vaan ne olisivat jääneet kiertoon, tai vihdoin sillä, että liikkeelle lasketut pankkisetelit eivät olisikaan lisänneet kiertoa, vaan olisivat palanneet heti takaisin talletusten tai maksettavaksi langenneiden vekseleiden muodossa. Metallivaraston pieneneminen ja siihen liittyvä arvopaperisalkun vähäisempi pieneneminen selittyisi sillä, että talletuksia olisi otettu Pankista tai että Pankille olisi tuotu pankkiseteleitä vaihdettavaksi metalliin ja nostettujen talletusten tai hopeaan vaihdettujen pankkiseteleiden omistajat olisivat näin ehkäisseet pankin omaa diskonttotoimintaa. Vihdoin metallivaraston vähäisempi pieneneminen ja siihen liittyvä arvopaperisalkun sitäkin vähäisempi pieneneminen selittyisi samoilla syillä. (Jätämme kokonaan huomioon ottamatta metallin virtaamisen pois Pankista hopearahan korvaamiseksi maan sisällä, koska Darimon ei ole ottanut tätä tapausta tarkasteltavakseen.)
Mutta ne sarakkeet, jotka olisivat näin selittäneet vastavuoroisesti toinen toisensa, olisivat todistaneet myös sellaista mitä ei pitänytkään todistaa, nimittäin sen että Pankin tyydyttämien kaupallisten tarpeiden lisääntyminen ei välttämättä edellytä sen pankkisetelikierron kasvua, että tämän kierron väheneminen tai kasvu ei vastaa Pankin metallivaraston vähenemistä tai kasvua, että Pankki ei kontrolloi kiertovälineiden paljoutta jne. — saataisiin siis pelkästään sellaisia tuloksia, jotka eivät sopisi herra Darimonin piirustuksiin. Yrittäessään hätäisesti räikeässä muodossa esittää ennalta muodostamansa käsityksen siitä, että Pankin metalliperusta, jota edustaa sen metallivarasto, ja kierron tarpeet, joita hänen käsityksensä mukaan edustaa arvopaperisalkku, ovat vastakohtia, Darimon irrottaa kaksi saraketta välttämättömästä täydentävästä aineistostaan, jolloin ne tässä eristyksessään menettävät kaiken ajatussisällön ja todistavat korkeintaan häntä vastaan. Olemme viipyneet tämän tosiasian kohdalla selvittääksemme konkreettisen esimerkin avulla proudhonilaisten tilastollisten ja positiivisten havaintoesitysten koko arvon. Sen sijaan että taloudelliset tosiasiat vahvistaisivat proudhonilaisten teorian, ne todistavatkin, että he eivät hallitse tosiasioita eivätkä siten voi käyttää niitä hyväkseen. Heidän tapansa käyttää tosiasioita hyväkseen osoittaa päinvastoin miten heidän teoreettinen abstraktionsa on syntynyt.
Seuratkaamme Darimonia eteenpäin.
Kun Ranskan pankki havaitsi metallivarastonsa pienentyneen 144 miljoonalla ja arvopaperisalkkunsa kasvaneen 101 miljoonalla, se lokakuun 4. ja 18. päivänä 1855 ryhtyi puolustamaan kellariaan salkkuaan vastaan. Se korotti diskonttokorkoaan peräjälkeen neljästä viiteen ja viidestä kuuteen prosenttiin ja lyhensi diskontattavaksi esitetyn vekselin erääntymisaikaa 90 päivästä 75 päivään. Toisin sanoen Pankki kiristi niitä ehtoja, joilla se antoi metalliaan kaupan käytettäväksi. Mitä tämä sitten todistaa?
Darimon vastaa: »Sen että nykyisten periaatteiden mukaan organisoitu, ts. kullan ja hopean valta-asemaan perustuva, Pankki kieltäytyy antamasta palveluksiaan yleisölle juuri sillä hetkellä, jolloin yleisö niitä kipeimmin tarvitsisi.» (Sama, s. 3.)
Mahtoiko herra Darimon tarvita lukujaan todistaakseen, että kysyntä tekee pankin palvelukset samassa määrin kalliimmiksi kuin kysyntää kohdistetaan näihin palveluksiin (ja sitäkin kalliimmiksi)? Entä eivätkö ne herrat, jotka edustavat Pankkiin päin »yleisöä» sitten noudata samoja »elämän miellyttäviä tapoja»?[2] Lähtivätkö ne filantrooppiset viljakauppiaat, jotka esittivät vekselinsä Pankille saadakseen pankkiseteleitä ja vaihtaakseen ne Pankin kultaan vaihtaakseen vuorostaan Pankin kullan ulkomaiseen viljaan ja vaihtaakseen ulkomaisen viljan puolestaan ranskalaisen yleisön rahaan, lähtivätkö he ehkä siitä ajatuksesta, että koska yleisö tarvitsee nyt kipeimmin viljaa, heidän velvollisuutenaan on antaa sille viljaa huokeammilla ehdoilla? Eivätkö he tukeutuneet päinvastoin Pankkiin käyttääkseen hyväkseen viljan hintojen nousua, yleisön hätää ja viljan kysynnän ja tarjonnan epäsuhdetta? Entä pitäisikö Pankin olla poikkeuksena näille yleisille taloudellisille laeille? Quelle idée![3] Entäpä jos pankkien nykyinen organisaatio johtaa siihen, että kultaa on kasattava näin suuria määriä, jotta ostoväline tuomittaisiin joutilaisuuteen ja sitä voitaisiin viljapulan kohdatessa käyttää hyödyllisimmällä tavalla kansakunnan hyväksi, että ylipäätään pääoma, jonka piti käydä läpi [I–4] tuotannon tuottoisat muodonmuutokset, tehdäänkin kierron tuottamattomaksi ja toimettomaksi perustaksi? Tässä tapauksessa olisi siis kysymys siitä, että pankkien nykyisen järjestyksen vallitessa tuottamaton metallivarasto on yhä välttämättömän miniminsä yläpuolella, koska kierron puitteissa tapahtuvaa kullan ja hopean säästämistä ei ole vielä viety taloudellisesti mahdolliseen ääripisteeseensä. Kysymys olisi suuremmista tai pienemmistä paljouksista, mutta perusta pysyisi samana. Silloin kysymys kuitenkin romahtaisi sosialistisista korkeuksista sille porvarilliselle käytännön tasolle, jolla näemme sen liikkuvan Englannin pankin useimpien englantilaisten porvarillisten vastustajien kohdalla. Quelle chute![4]
Vai eikö kyseessä olekaan metallin suurempi tai vähäisempi säästäminen pankkiseteleiden ja muiden pankkikeinojen avulla, vaan koko metalliperustasta eli metallikannasta [Metallgrundlage] luopuminen? Mutta siinä tapauksessa tilastollinen sepitys ei taaskaan kelpaa eikä liioin sen moraalikaan. Jos Pankin on määrä kadon kohdattua lähettää millä ehdoilla hyvänsä jalometalleja ulkomaille, sen on täytynyt ensin kasata niitä, ja jos ulkomaiden on määrä ottaa niitä vaihdossa tavaroitaan vastaan, on jalometallien täytynyt säilyttää valta-asemansa.
Darimonin mukaan ne syyt, jotka veivät Pankilta sen jalometallin, olivat kato ja siitä johtuva ulkomaisen viljan tuontipakko. Hän unohtaa, että silkkisadossa syntyi vajaus ja että silkkiä oli ostettava runsain määrin Kiinasta. Edelleen Darimon mainitsee ne suuret ja lukuisat liiketoimet, jotka osuivat yhteen Pariisin teollisuusnäyttelyn[5] viime kuukausien kanssa. Hän unohtaa jälleen ne suuret ulkomailla tehdyt keinottelut ja muut liiketoimet, joihin Credit mobilier[6] ja sen kilpailijat ryhtyivät osoittaakseen, kuten Isaac Préreire asian ilmaisi, että ranskalaisella pääomalla on muihin pääomiin verrattuna etunaan kosmopoliittinen luonteensa, aivan kuin ranskan kielellä muihin kieliin verrattuna. Lisäksi tulevat itämaisen sodan[7] aiheuttamat tuottamattomat kulut: 750 miljoonan laina.
Yhtäältä syntyi siis Ranskan tuotannon kahdelle merkittävimmälle haaralle suuri ja äkillinen vajaus! Toisaalta ranskalaista pääomaa käytettiin tavallisuudesta poiketen ulkomaisilla markkinoilla sellaisiin liiketoimiin, jotka eivät suinkaan luoneet välitöntä vastiketta eivätkä ehkä koskaan peitä osaa tuotantokustannuksistaan! Jotta yhtäältä kotimaisen tuotannon väheneminen saatiin katetuksi tuonnilla ja toisaalta ulkomaisten teollisuushankkeiden kasvu peitetyksi, ei tarvittu kierron symboleja, jotka palvelevat vastikkeiden vaihdossa, ei rahaa, vaan pääomaa. Ranskan kotimaisen tuotannon vajaus ei missään tapauksessa ollut vastike ranskalaisen pääoman toiminnalle ulkomailla. Oletetaan nyt, että Ranskan pankki ei olisi nojautunut metalliperustaan ja että ulkomaat olisivat halunneet ottaa ranskalaisen vastikkeen eli pääoman vastaan sen kaikissa muodoissa eikä vain spesifisessä jalometallin muodossa. Eikö Pankki olisi joutunut samoin kiristämään diskonttoehtojaan juuri sillä hetkellä jolloin »yleisö» kipeimmin kaipasi sen palveluita? Ne pankkisetelit, joina Pankki diskonttaa kyseisten asiakkaiden vekselit, ovat nyt pelkkiä kultaan ja hopeaan kohdistettuja maksusitoumuksia. Meidän olettamuksessamme ne olisivat kansakunnan tuotevarastoon ja sen välittömästi käytettävissä olevaan työvoimaan kohdistettuja maksumääräyksiä: näistä edellistä voidaan lisätä vain rajoitetusti ja toista vain hyvin kiinteissä rajoissa ja tiettyjen ajanjaksojen puitteissa. Toisaalta paperipainokoneet toimivat herkeämättä ja kuin taikaiskusta. Samaan aikaan kun vilja- ja silkkikadot ovat valtavasti vähentäneet kansakunnan suoraan vaihdettavissa olevaa rikkautta, ovat ulkomaiset rautatie-, kaivos- ym. yritykset kiinnittäneet saman suoraan vaihdettavissa olevan rikkauden sellaiseen muotoon, joka ei luo mitään välitöntä vastiketta ja niin ollen nielaisee kyseisen rikkauden toistaiseksi ilman vastiketta! Kansakunnan suoraan vaihdettavissa oleva, kiertokykyinen, ulkomaille lähetettävissä oleva rikkaus on siis ehdottomasti pienentynyt! Toisaalla esiintyy pankkisitoumusten rajoittamatonta kasvua. Välitön seuraus: tuotteiden, raaka-aineiden ja työn hinnat nousevat. Toisaalta pankkisitoumusten hinnoissa tapahtuu laskua. Pankki ei olisi lisännyt kansallisrikkautta taikaiskulla, vaan olisi vain alentanut omien papereidensa arvoa hyvin tavanomaisella operaatiolla. Johtaako tämä arvon aleneminen äkilliseen tuotannon lamaantumiseen? Eihän toki! huudahtaa proudhonilainen. Meidän uusi pankkijärjestyksemme [I–5] ei tyytyisi siihen negatiiviseen palvelukseen, että se poistaisi metalliperustan ja jättäisi kaiken muun entiselleen. Se loisi aivan uusia tuotannon ja kaupankäynnin ehtoja, puuttuisi siis asioihin aivan uusien edellytysten vallitessa. Eikö myös nykyisten pankkien perustaminen aikoinaan mullistanut tuotantoehdot? Olisiko moderni suurteollisuus ollut mahdollinen ilman pankkien aiheuttamaa luoton keskittymistä, ilman niiden maankoron vastakohdaksi luomaa valtiollista korkoa ja siten ilman maaomaisuuden vastakohdaksi luotuja finansseja, ilman rahasta saatuja tuloja vastakohtana maasta saaduille tuloille — olisiko siis ilman näitä uusia kierron instituutioita moderni suurteollisuus ollut mahdollinen, tai osakeyritykset jne., tai kierrossa olevien arvopapereiden lukemattomat muodot, jotka ovat yhtä hyvin modernin kaupan ja modernin teollisuuden tuotteita kuin niiden tuotantoehtoja?
Olemme tässä tulleet peruskysymykseen, joka ei enää ole yhteydessä lähtökohtaan. Yleisesti muotoiltuna kysymys kuuluisi: voidaanko olemassa olevat tuotantosuhteet ja niitä vastaavat jakautumissuhteet muuttaa kiertokulkuvälineessä, kierron organisaatiossa tehdyllä muutoksella? Herää uusi kysymys: voidaanko tällaiseen kierron muuttamiseen ryhtyä koskematta olemassa oleviin tuotantosuhteisiin ja niille perustuviin yhteiskunnallisiin suhteisiin? Jos jokainen tällainen kierrossa tehty muutos itse edellyttäisi jälleen muiden tuotantoehtojen muutoksia ja yhteiskunnallisia mullistuksia, kumoutuisi luonnollisestikin siinä samassa oppi, jolla ehdotetaan kierrossa tehtäväksi joitakin temppuja, jotta yhtäältä vältettäisiin muutosten väkivaltainen luonne ja toisaalta saataisiin kyseiset muutokset tehdyksi edellytysten sijasta päinvastoin kierron muuttumisen vähittäiseksi tulokseksi. Tämän perusedellytyksen virheellisyys riittäisi todistamaan, että samanlainen väärinkäsitys on vallalla tuotanto-, jakautumis- ja kiertosuhteiden sisäisestä yhteydestä.
Se historiallinen esimerkki, johon edellä viitattiin, ei tietenkään voi ratkaista asiaa, koska nykyaikaiset luottolaitokset ovat olleet yhtä lailla pääoman keskittymisen syy kuin sen seuraus, koska ne muodostavat vain tämän keskittymisen yhden momentin ja koska omaisuuden keskittymistä nopeuttavat yhtä hyvin kierron puute (kuten antiikin Roomassa) kuin sen helpottuminenkin.
Edelleen olisi tutkittava — tai asia liittyisi pikemminkin osana yleiseen kysymykseen — täyttävätkö rahan erilaiset sivilisoidut muodot, metalliraha, paperiraha, luottoraha, työraha (viimeksi mainittu sosialistisena muotona), sen mitä niiltä vaaditaan kumoamatta rahan kategoriassa ilmaistua tuotantosuhdetta itseään ja toisaalta olisiko jälleen kyseessä itse itsensä kumoava vaatimus, jos halutaan vapautua suhteen olennaisista ehdoista kyseisen suhteen muotoa koskevalla muutoksella. Tämä tai tuo rahan muoto saattaa eri kehitysvaiheissa vastata yhteiskunnallista tuotantoa paremmin kuin muut muodot, yksi muoto saattaa selviytyä sellaisista epäkohdista, jotka ovat toisille muodoille ylivoimaisia; kuitenkaan mitkään muodot, niin kauan kuin ne pysyvät rahan muotoina ja niin kauan kuin raha pysyy olennaisena tuotantosuhteena, eivät voi kumota ristiriitoja, jotka ovat ominaisia rahan ilmaisemalle suhteelle, vaan ne voivat vain edustaa kyseisiä ristiriitoja muodossa tai toisessa. Vaikka jokin palkkatyön muoto voi selviytyä palkkatyön toisen muodon epäkohdista, ei yksikään muoto voi voittaa itse palkkatyön epäkohtia. Yhdellä vipusimella voidaan lepäävän materian vastus voittaa paremmin kuin toisella. Mutta kaikki vipusimet perustuvat siihen, että vastus pysyy voimassa.
Tämä yleinen kysymys kiertokulun suhteesta muihin tuotantosuhteisiin voidaan tietenkin asettaa vasta lopussa. On alun alkaen silti epäilyttävää, että Proudhon ja kumppanit eivät esitä kysymystä edes sen puhtaassa muodossa, vaan tyytyvät silloin tällöin deklamoimaan asiasta. Aina kun kysymystä sivutaan, on siihen kiinnitettävä tarkasti huomiota.
Heti Darimonin teoksen alussa käy selville, että hän samastaa täysin rahankierron ja luoton, mikä on taloustieteen kannalta virheellistä. (Ohimennen sanottuna koroton luotto on vain teeskentelevä poroporvarillinen ja arkaileva muoto sanonnalle: Omaisuus on varkautta.[8] Sen sijaan että työläiset ottavat pääomaa kapitalisteilta, on kapitalistit pakotettava antamaan pääoma heille.) Tähänkin on palattava myöhemmin.
Itse käsiteltävän aiheen osalta Darimon on päässyt vain niin pitkälle, että luottokauppaa harjoittavat pankit — samoin kuin tavaroilla kauppaa käyvät kauppiaat tai työllä kauppaa käyvät työläiset — myyvät kalliimmalla silloin kun kysyntä kasvaa suhteessa tarjontaan, ts. tekevät palvelustensa saannin yleisölle vaikeammaksi sillä hetkellä kun yleisö niitä kipeimmin tarvitsee. Olemme nähneet, että pankin on tehtävä näin laskeepa se liikkeelle sitten vaihdettavia tai ei-vaihdettavia pankkiseteleitä.
Ranskan pankin menettely lokakuussa 1855 aiheutti »valtavan kohun» (s. 4) ja »suuren keskustelun» Pankin ja yleisön edustajien välillä. Darimon esittää tai on esittävinään yhteenvedon tästä keskustelusta. Seuraamme häntä vain tuon tuostakin, sillä hänen yhteenvetonsa sisältää kummankin vastapuolen heikkouden, alituisen hajanaisen hyppimisen syrjään itse asiasta, hapuilun ulkoisten syiden parissa. Kumpikin taistelija heittää yhtä mittaa aseensa maahan etsiäkseen uuden. Kumpikaan ei pääse aloittamaan taistelua, eikä vain siksi, että he vaihtavat alituisesti aseita, vaan yhtä hyvin siksi, että päästyään tuskin yhdellä tantereella vastakkain he karkaavatkin saman tien toiselle.
(Vuosien 1806 ja 1855 välillä diskonttokorko ei Ranskassa kohonnut 6 prosenttiin; 50 vuotta oli kauppavekseleiden pisin erääntymisaika pysynyt muuttumatta 90 päivänä.)
Esim. seuraavasta Darimonin esittämästä fiktiivisestä dialogista käy selville, miten heikosti Darimon panee Pankin puolustautumaan ja millaisia ovat hänen omat väärät [I–6] käsityksensä:
Pankin vastustaja sanoo:
»Monopolinne ansiosta te olette luoton jakaja ja sääntelijä. Kun te ryhdytte tiukaksi, diskonttaajat eivät vain jäljittele teitä, vaan puolestaan liioittelevat teidän tiukkuuttanne... Teidän toimenpiteenne ovat saattaneet liiketoiminnan pysähdyksiin.» (S. 5.)
Pankki sanoo — ja nimenomaan »nöyrästi»:
»Mitä haluaisitte minun tekevän? Pankki kysyi nöyrästi... Puolustautuakseni ulkomaalaisia vastaan minun on puolustauduttava omia kansalaisia vastaan... Minun on ennen muuta estettävä metallirahan virtaaminen maasta, ilman sitä en ole mitään enkä voi tehdä mitään.» (S. 5.)
Pankin kontolle on pantu typeryyksiä. Sen annetaan sivuuttaa itse kysymys ja sotkeutua yleiseen fraasiin, jotta sille voidaan vastata yleisellä fraasilla. Tässä dialogissa Pankki jakaa Darimonin harhaluulon, että monopolinsa vuoksi se todella sääntelisi luottoa. Tosiasiassa Pankin valta alkaa vasta siitä mihin yksityisten »diskonttaajien» valta loppuu, se alkaa siis hetkenä jolloin Pankin oma mahti on jo tavattoman rajoitettua. Ajatelkaamme että rahamarkkinoiden ollessa löysät ja kaikkien diskontatessa 2 ½ prosentilla Pankki pysähtyykin 5 prosenttiin, niin sen sijaan että jäljittäisivät Pankkia, diskonttaajat vetävät kaikki liiketoimensa pois sen nenän alta. Mikään ei osoita tätä niin hyvin kuin Englannin pankin historia sitten vuoden 1844 lain,[9] joka teki Pankista diskonttaamisessa yms. liiketoiminnassa yksityispankkiirien todellisen kilpailijan. Varmistaakseen rahamarkkinoiden löysyyden kausina itselleen osuuden ja lisäksi kasvavan osuuden diskontoista, Englannin pankki joutui yhtenään alentamaan diskonttokorkoaan, eikä vain yksityispankkiirien ylläpitämälle tasolle, vaan useasti sen allekin. Sen harjoittama »luoton sääntely» on siis otettava cum grano salis,[10] kun taas Darimon tekee oman taikauskonsa Pankin harjoittamasta rahamarkkinoiden ja luoton ehdottomasta valvonnasta lähtökohdaksi.
Sen sijaan että Darimon tutkisi kriittisesti Pankin todellista valtaa rahamarkkinoihin, hän takertuu heti siihen fraasiin, että metalliraha merkitsee Pankille kaikkea ja että Pankin on estettävä sen virtaaminen ulkomaille. Eräs Collège de Francen[11] professori (Chevalier) on antanut vastauksen asiaan:
»Kulta ja hopea ovat tavaroita siinä missä kaikki muukin... Pankin metallireservi kelpaa vain siihen, että kriittisinä hetkinä metallia lähetetään ulkomaille ostoja varten.»
Pankki vastaa:
»Metalliraha ei ole muiden tavoin tavara; se on vaihtoväline ja tämän oikeusperusteensa ansiosta sillä on etuoikeus laatia kaikille muille tavaroille lakeja.»
Tässä Darimon hypähtää taistelijoiden väliin:
»Siis tämä kullan ja hopean etuoikeus olla kierron ja vaihdon ainoana autenttisena välineenä on nähtävä paitsi ajankohtaisen kriisin, myös jaksoittaisten kauppakriisien syyksi.»
Kriisien kaikkien ikävien puolien hoitamiseksi
»riittäisi, että kullasta ja hopeasta tulisi muiden kaltaisia tavaroita, tai täsmällisesti sanottuna, että kaikista tavaroista tulisi vaihtovälineitä, joilla olisi samat oikeudet (au même titre) (saman oikeusperusteen nojalla) kuin kullalla ja hopealla; että tuotteet todellakin vaihtuisivat tuotteisiin» (s. 5–7).
Miten latteasti kiistakysymys tässä esitetäänkään. Kun Pankki laskee liikkeelle rahaan kohdistettuja maksusitoumuksia (pankkiseteleitä) ja pääomaan kohdistettuja velkasitoumuksia, jotka ovat maksettavissa takaisin kullassa (hopeassa) (arvopapereita), niin on itsestään selvää, että Pankki voi katsella ja sietää metallivarastonsa pienenemistä vain tiettyyn rajaan asti reagoimatta sitä vastaan. Moisilla ajatuksilla ei ole mitään tekemistä metallirahan teorian kanssa. Palaamme myöhemmin Darimonin kriisioppiin.
Luvusta »Kierron kriisien lyhyt historia»[12] herra Darimon on jättänyt pois Englannissa vuosina 1809–1811 vallinneen kriisin ja vuoden 1810 osalta hän mainitsee vain metalliharkkokomitean nimittämisen ja vuoden 1811 osalta hän jättää jälleen todellisen (vuonna 1809 alkaneen) kriisin pois ja tyytyy mainitsemaan vain alahuoneen tekemän päätöksen, jonka mukaan
»pankkiseteleiden arvon aleneminen harkkoihin verrattuna ei johdu paperirahan arvon alenemisesta, vaan harkkojen hinnan kallistumisesta»,
sekä Ricardon pamfletin,[13] missä esitetään vastakkainen väite, josta Darimonin mukaan pitäisi vetää seuraava johtopäätös:
»Raha on täydellisimmässä tilassaan paperirahaa.» (S. 22–23.)
Vuosien 1809 ja 1811 kriisit olivat tässä yhteydessä tärkeitä, sillä Pankki laski silloin liikkeelle ei-vaihdettavia pankkiseteleitä eivätkä kriisit siis suinkaan johtuneet mahdollisuudesta vaihtaa pankkisetelit kullaksi (metalliksi) eikä niitä siis olisi myöskään missään tapauksessa ehkäisty poistamalla vaihdettavuus. Kuin näppärä räätäli Darimon harppaa yli näiden tosiasioiden, jotka kumoavat hänen kriisioppinsa. Hän takertuu Ricardon aforismiin [paperirahan etuisuuksista], jolla ei ole mitään tekemistä varsinaisen pamfletissa käsitellyn aiheen, pankkiseteleiden arvon alenemisen kanssa. Hän ei ota huomioon, että Ricardon rahaoppi on osoitettu täydellisesti paikkansapitämättömäksi virheellisine asettamuksineen, joiden mukaan Pankki kontrolloisi kierrossa olevien pankkiseteleiden lukumäärää ja kiertovälineiden paljous määräisi hinnat, vaikka päinvastoin hinnat määräävät kiertovälineiden paljouden jne. Ricardon aikoihin ei ollut vielä olemassa mitään rahankierron ilmiöitä koskevia yksityiskohtaisia tutkimuksia. Tämä mainittakoon ohimennen.
Kulta ja hopea ovat tavaroita niin kuin kaikki muutkin. Kulta ja hopea eivät ole tavaroita niin kuin kaikki muut: yleisenä vaihtovälineenä ne ovat etuoikeutettuja tavaroita ja alentavat muita tavaroita juuri tämän etuoikeutensa ansiosta. Tämä on se pohjimmainen analyysi, johon Darimon antagonismin palauttaa. Poistakaa kullan ja hopean etuoikeus, alentakaa ne kaikkien muiden tavaroiden arvoasemaan — näin Darimon ratkaisee viime kädessä asian. Silloin te ette poista vain kulta- ja hopearahan tai kultaan ja hopeaan vaihdettavien pankkiseteleiden ominaislaatuisia epäkohtia. Te poistatte kaikki epäkohdat. Tai korottakaa päinvastoin kaikki tavarat kullan ja hopean nyt yksinomaisesti hallussaan pitämään monopoliasemaan. Jättäkää paavi valtaan, mutta tehkää kaikki paaveiksi. Poistakaa raha tekemällä kaikki tavarat rahaksi ja antamalla niille rahan spesifiset ominaisuudet. Tässä herää kysymys nimenomaan siitä, eikö ongelma ilmaise omaa mielettömyyttään ja eikö näin ollen ratkaisun mahdottomuus sisälly jo tehtävän asettamiin ehtoihin. Vastaus voi usein sisältyä vain kysymyksen kritiikkiin ja kysymys voidaan usein ratkaista vain [I–7] sen itsensä kieltämisellä.
Todellinen kysymys kuuluu: eikö itse porvarillinen vaihtojärjestelmä tee spesifistä vaihtovälinettä välttämättömäksi? Eikö se luo väistämättä kaikille arvoille erityistä vastiketta? Tämän vaihtovälineen tai tämän vastikkeen yksi muoto saattaa olla kätevämpi, sopivampi, tuoda mukanaan vähemmän haittoja kuin muut. Mutta erityisen vaihtovälineen, erityisen ja kuitenkin yleisen vastikkeen olemassaolosta johtuvien haittojen olisi synnyttävä yhä uudelleen jokaisessa muodossa, joskin erilaisina. Darimon ohittaa tietysti innoissaan koko kysymyksen. Poistakaa raha älkääkä poistako sitä! Poistakaa se poikkeuksellinen etuoikeus, joka kullalla ja hopealla on niiden rahana saaman poikkeuksellisuuden nojalla, mutta tehkää kaikki tavarat rahaksi, ts. antakaa niille kaikille yhteisesti sellainen ominaisuus, jota ei enää ole poikkeuksellisuudesta irrallaan olemassakaan.
Jalometallien virratessa maasta tulee todella esiin eräs ristiriita, jonka Darimon ymmärtää ja ratkaisee yhtä latteasti. Tulee ilmi, että kulta ja hopea eivät olekaan tavaroita kuten kaikki muutkin, ja että moderni taloustiede joutuu yhä uudelleen havaitsemaan, että se on äkkiä kauhukseen päätynyt — joskin tilapäisesti — merkantiilijärjestelmän ennakkoluuloihin. Englantilaiset taloustieteilijät pyrkivät ratkaisemaan vaikeuden tekemällä erottelun. He sanovat, että tällaisten rahakriisien hetkinä ei vaadita kultaa ja hopeaa rahana, kultaa ja hopeaa metallirahana, vaan kultaa ja hopeaa pääomana. He unohtavat lisätä: vaaditaan pääomaa, mutta pääomaa kullan ja hopean määrätyssä muodossa. Jos pääomaa olisi vietävissä maasta kaikissa muodoissaan, niin mistä muutoin johtuisi, että juuri nämä tavarat virtaavat maasta samaan aikaan kun useimpien muiden tavaroiden arvo alenee maasta virtaamisen puutteessa?
Ottakaamme täsmällisiä esimerkkejä: jalometalleja virtaa maasta jonkin kotimaisen pääravintoaineen (esim. viljan) kadon vuoksi, jonkin maahan tuodun pääkulutustavaran (esim. teen) ulkomailla tapahtuneen kadon ja siitä johtuvan hinnan nousun vuoksi; jalometalleja virtaa maasta teollisuuden ratkaisevan tärkeiden raaka-aineiden (puuvillan, villan, silkin, pellavan) kadon seurauksena; jalometalleja virtaa maasta seurauksena liiallisesta tuonnista (syynä spekulaatio, sota jne.). Kun äkillinen tai pysyvä vajaus (viljassa, teessä, puuvillassa, pellavassa jne.) korvataan kotimaisen kadon aikana, se merkitsee kansakunnalle kaksinkertaista tappiota. Osa sen sijoitetusta pääomasta tai työstä ei tule uusinnetuksi — tuotannossa syntyy todellinen vajaus. Osa uusinnetusta pääomasta täytyy luovuttaa tämän aukon paikkaamiseksi, ja tarkemmin sanottuna tämä osa ei ole yksinkertaisessa aritmeettisessa suhteessa vajaukseen, koska puuttuvan tuotteen hinta nousee ja sen täytyy nousta maailmanmarkkinoilla pienentyneen tarjonnan ja kasvaneen kysynnän seurauksena.
On tutkittava tarkoin miltä tällaiset kriisit näyttäisivät ellei rahaa otettaisi huomioon ja millaisen määritteisyyden raha toisi tässä annettuihin olosuhteisiin. (Viljakadot ja liikatuonti ovat päätapaukset. Sota on itsestään selvä asia, sillä se merkitsee välittömiltä taloudellisilta seurauksiltaan samaa kuin jos kansakunta heittäisi osan pääomastaan kaivoon.)
Viljakadon tapaus: kun kansakuntaa verrataan toisiin kansakuntiin, on selvää, että sen pääoma (ei vain sen todellinen rikkaus) on pienentynyt — se on yhtä selvää kuin että talonpoika, joka polttaa leipätaikinansa ja joutuu sitten ostamaan leivän leipurilta, on köyhtynyt ostoksensa hinnan verran. Oman maan kannalta näyttää siltä, että sikäli kuin puhutaan arvosta, viljan hinnan nousu jättäisi kaiken ennalleen. Tällöin jätetään ottamatta huomioon, että pienentynyt viljamäärä kerrottuna todellisten katojen kohdatessa nousseella hinnalla ei ole milloinkaan sama kuin normaali määrä kerrottuna alennetulla hinnalla.
Oletetaan että Englannissa tuotettaisiin vain 1 quarter vehnää ja että tämä 1 quarter kohoaisi samaan hintaan kuin aikaisemmin 30 miljoonaa vehnäquarteria. Kansakunnan pitäisi tässä tapauksessa kun jätetään ottamatta huomioon, että siltä puuttuisivat välineet niin elämän kuin viljankin uusintamiseen ja kun 1 quarterin uusintamiseen tarvittavaa työpäivää merkitään a:lla — vaihtaa a × 30 000 000 työpäivää (tuotantokustannukset[14]) 1 × a työpäivään (tuote); sen pääoman tuotantovoima olisi pienentynyt miljoona kertaa ja maassa olevien arvojen summa olisi pienentynyt, koska jokainen työpäivä olisi vähentynyt arvoltaan 30 miljoonaa kertaa. Jokainen pääomayksikkö edustaisi enää 1⁄30 000 000 aikaisemmasta arvostaan, vastikkeestaan tuotantokustannuksissa, vaikkakaan nyt käsiteltävässä tapauksessa kansallisen pääoman nimellisarvo ei olisi pienentynyt (lukuun ottamatta maan arvon alenemista), sillä 1 vehnäquarterin kohonnut arvo korvaisi tarkasti muiden tuotteiden pienentyneen arvon. Vehnän hinnan kohoaminen 30 miljoonaa kertaa olisi ilmaus kaikkien muiden tuotteiden yhtä suurelle arvon vähenemiselle.
Muutoin tällainen kotimaan ja ulkomaiden markkinoiden erottaminen on täysin illusorista. Viljavajauksen kärsinyt kansakunta suhtautuu vieraaseen kansakuntaan, jolta se ostaa, aivan samoin kuin jokainen kansakuntaan kuuluva yksilö suhtautuu viljelijään tai viljakauppiaaseen. Se ylimääräinen summa, joka kansakunnan on käytettävä viljan ostoon, merkitsee suoraan vähennystä sen pääomaan, sen käytettävissä oleviin varoihin.
Jotta kysymystä ei sekoitettaisi epäoleellisilla seikoilla, on oletettava, että kyseinen kansakunta harjoittaa vapaakauppaa viljalla. Siinäkin tapauksessa, että maahan tuotu vilja olisi yhtä halpaa kuin kotimainen, kansakunta köyhtyisi sen pääoman verran, jota viljelijät eivät uusinna. Mutta tehdyn olettamuksen mukaan kansakunta toisi aina vain yhtä paljon ulkomaista viljaa kuin normaalilla hinnalla olisi tuotavissa. Tuonnin kasvu edellyttäisi siis hinnan nousua.
Viljan hinnan nousu merkitsee laskua kaikkien muiden tavaroiden hinnoissa. Ne (hinnoissa edustettuina olevat) kohonneet tuotantokustannukset, joilla viljaquarter saadaan, ovat samat kuin kaikissa muissa muodoissa olemassa olevan pääoman alentunut tuottavuus. Viljan ostoon käytettyä ylimäärää täytyy vastata vähennys kaikkien muiden tuotteiden ostossa ja jo tästä syystä aleneminen niiden hinnoissa. Onpa kansakunnalla sitten metalli- tai jotakin muuta rahaa tai ei, se joutuisi kriisiin, joka ei ulottuisi koskemaan vain viljaa, vaan myös kaikkia muita tuotantohaaroja, eikä vain siksi, että näiden alojen tuottavuus olisi alentunut tosiasiallisesti, niiden tuotannon hinta olisi vähentynyt arvovaltaan verrattuna normaaleiden tuotantokustannusten määräämään arvoon, vaan myös siksi, että kaikki sopimukset, velvoitteet jne. perustuvat tuotteiden keskimääräisille hinnoille. Esim. valtiovelan maksamiseen on pantava x vakkaa ruista, mutta näiden x vakan tuotantokustannukset ovat nousseet tietyssä suhteessa.
Kansakunta olisi siis joutunut yleiseen kriisiin [I–8] kokonaan rahasta riippumatta. Silloinkin jos rahan lisäksi jätetään ottamatta huomioon vaihtoarvokin, tuotteiden arvo olisi alentunut, kansakunnan tuottavuus olisi pienentynyt, koska sen kaikki taloudelliset suhteet perustuvat sen työn keskimääräiselle tuottavuudelle.
Viljakadon aiheuttama kriisi ei siis suinkaan johtuisi jalometallien virtaamisesta maasta, vaikkakin tätä virtaamista vastaan asetetut esteet voivat pahentaa kriisiä.
Liioin ei missään tapauksessa voida myöskään yhtyä siihen Proudhonin esitykseen, että kriisi syntyy, koska vain jalometalleilla vastakohtana kaikille muille tavaroille on autenttinen arvo; sillä viljan hinnan nousu merkitsee ennen muuta vain sitä, että tietystä viljaerästä on vaihdossa annettava enemmän kultaa ja hopeaa, ts. että kullan ja hopean hinta on alentunut suhteessa viljan hintaan. Kulta ja hopea jakavat siis kaikkien muiden tavaroiden kanssa suhteessa viljaan tapahtuneen arvon vähenemisen eikä mikään etuoikeus suojaa niitä tältä. Kullan ja hopean arvon väheneminen viljaan verrattuna on identtinen viljan hintojen nousun kanssa. {Tämä ei pidä aivan paikkaansa. Olettakaamme, että viljaquarter nousee 50 shillingistä 100 shillinkiin, siis 100 %, mutta puuvillatavarat alenevat 80 %. Hopea on alentunut viljaan verrattuna vain 50 %, puuvillatavarat ovat alentuneet hopeaan verrattuna — kysynnän pysähtymisen seurauksena — 80 %. Toisin sanoen muiden tavaroiden hinnat laskevat alemmaksi kuin viljan hinta nousee. Mutta päinvastaistakin tapahtuu. Kun viime vuosina esim. vilja nousi tilapäisesti 100 %, teollisuustuotteet eivät huomanneetkaan alentua samassa suhteessa kuin kulta siis oli alentunut viljaan nähden. Tämä seikka ei kuitenkaan koske välittömästi yleistä väittämää.} Kullan ei voi myöskään sanoa saavan mitään etuoikeutta siitä, että metallirahan ominaisuudessa sen paljous on täsmällisesti ja autenttisesti määritetty. Taaleri (hopeinen) pysyy kaikissa olosuhteissa taalerina. Samoin yksi vakka vehnää pysyy yhtenä vakkana ja yksi kyynärä liinakangasta pysyy yhtenä kyynäränä.
Huomattavan viljakadon sattuessa ei siis useimpien tavaroiden (työ mukaan luettuna) arvon vähenemistä ja siitä johtuvaa kriisiä voi panna primitiivisesti kullan maasta viennin syyksi, sillä arvon väheneminen ja kriisi seuraisivat, vaikka yhtään kotimaista kultaa ei vietäisikään ulkomaille eikä yhtään ulkomaista viljaa tuotaisikaan maahan. Kriisi supistuu yksinkertaisesti koskemaan kysynnän ja tarjonnan lakia, joka vaikuttaa tunnetusti — kansallisessa mittakaavassa katsottuna — verrattomasti jyrkemmin ja voimaperäisemmin perustarpeiden alueella kuin millään muulla alueella. Kullan vienti maasta ei ole viljakriisin syy, vaan viljarkriisi on kullan viennin syy.
Jos kultaa ja hopeaa tarkastellaan sellaisenaan, niiden voi väittää vaikuttavan kriisiin ja pahentavan sen oireita vain kahdelta kannalta: 1) mikäli kullan vientiä maasta vaikeutetaan niiden metallikatteen ehtojen vuoksi, joihin pankit on sidottu; mikäli ne toimet, joihin pankki tästä syystä ryhtyy hillitäkseen kullan vientiä, vaikuttavat puolestaan haitallisesti kotimaiseen kiertoon; 2) mikäli kullan vienti käy välttämättömäksi siitä syystä, että ulkomaat haluavat ottaa vastaan pääomaa vain kullan muodossa eikä missään muussa muodossa.
Vaikeus n:o 2 voi jäädä vaikuttamaan silloinkin kun n:o 1 on sivuutettu. Englannin pankki sai kokea tämän juuri sinä ajanjaksona, jolloin se oli saanut lailliset valtuudet laskea liikkeelle vaihtamattomia pankkiseteleitä. Pankkiseteleiden arvo laski verrattuna kultaharkkoihin, mutta kullan metallirahahinta laski samoin verrattuna sen harkkohintaan. Kullasta oli tullut suhteessa pankkiseteliin erityinen tavaralaji. Voidaan sanoa, että pankkiseteli pysyi sikäli vielä kullasta riippuvaisena, että se edusti nimellisesti tiettyä kultaerää, joka todellisuudessa ei ollut pankkisetelillä lunastettavissa. Kulta oli pysynyt pankkisetelin nimellisarvona, vaikka seteli ei enää lain mukaan ollut vaihdettavissa pankissa kyseiseen kultamäärään.
Ei kai ole epäilystäkään siitä (?) (asiaa on tutkittava myöhemmin eikä se kuulu suoraan käsiteltävään kysymykseen), että niin kauan kuin paperiraha saa nimellisarvonsa kullasta (siis esim. 5 punnan pankkiseteli on 5 sovereignin paperinen edustaja), säilyy pankkisetelin vaihdettavuus kultaan seteliä koskevana taloudellisena lakina, onpa tämä laki poliittisessa mielessä sitten olemassa tai ei. Myös vuosina 1799–1819[15] Englannin pankin pankkisetelit jatkoivat sen asian ilmaisemista, että ne esittivät tietyn kultaerän arvoa. Miten tätä väittämää voitaisiin muutoin koetella kuin sillä tosiasialla, että pankkiseteli määrää niin ja niin suurta kultaharkon erää? Siitä hetkestä alkaen jolloin 5 punnan pankkisetelillä ei ollut enää saatavissa harkkoarvoa, joka olisi ollut yhtä kuin 5 sovereignia, oli pankkisetelin arvo alentunut, vaikkakaan pankkiseteliä ei lain mukaan enää voinut vaihtaa. Pankkisetelin arvon ja sen nimellisarvon ilmaiseman tietyn kulta-arvon yhtäsuuruus joutui heti ristiriitaan pankki-setelin ja kullan tosiasiallisen erisuuruuden kanssa.
Kiistakysymyksenä niillä englantilaisilla, jotka pitävät kiinni kullasta pankkisetelin nimellisarvona, ei siis tosiasiassa ole pankkisetelin vaihdettavuus kultaan — tämä merkitsee vain käytännössä tapahtuvaa yhtäsuureksi asettamista, minkä pankkisetelin nimellisarvo ilmaisee teoriassa — vaan kiistakysymyksenä heillä on, miten vaihdettavuus on varmistettava, varmistavatko pankille lainsäädännöllä asetetut rajoitukset tämän vaihdettavuuden vai onko vaihdettavuus jätettävä oman itsensä varaan. Jälkimmäisen näkemyksen kannattajat väittävät, että setelipankki, joka antaa lainoja vekseleitä vastaan ja jonka pankkiseteleiden takaisinvirtaaminen on siis varmistettu, toteuttaa keskimäärin kyseisen vaihdettavuuden ja että heidän vastustajansa eivät kuitenkaan koskaan ylitä tätä keskimääräistä varmuutta. Viimeksi mainittu seikka on tosiasia. Sivumennen sanottuna keskimääräisyyttä ei pidä ylenkatsoa ja keskimääräiset laskelmat voivat ja niiden täytyykin muodostaa perusta niin hyvin pankeille kuin kaikille vakuutuslaitoksille yms. Tältä kannalta on oikeutetusti otettu malliesimerkiksi ennen kaikkea skotlantilaiset pankit.
Tiukat bullionistit[16] puolestaan sanovat, että he ottavat vaihdettavuuden [I–9] vakavasti, että itse pankkiseteleiden nimellisarvo tekee tämän vaihdettavuuden välttämättömäksi, että pankille asettuva vaihtamisvelvoite pitää pankkisetelit vaihdettavina ja muodostaa esteen liian suurelle emissiolle ja että heidän vastustajansa ovat ei-vaihdettavuuden valheellisia kannattajia. Näiden kahden osapuolen välillä on erilaisia vivahteita, kokonainen joukko »muunnoksia». Vihdoin ei-vaihdettavuuden puolustajat, jyrkät antibullionistit, ovat tietämättään yhtä valheellisia vaihdettavuuden kannattajia kuin heidän vastustajansa ovat ei-vaihdettavuuden kannattajia, sillä he säilyttävät pankkisetelin nimellisarvon, tekevät siis nimellisarvoltaan tietyn suuruisen pankkisetelin ja tietyn kultaerän asettamisen käytännössä yhtä suuriksi pankkiseteleidensä täysiarvoisuuden mitaksi.
Preussissa on paperiraha, jolla on pakkokurssi. (Sen takaisinvirtaaminen on varmistettu sikäli, että osa veroista on maksettava paperirahassa.) Nämä paperitaalerit eivät ole mitään hopeaan kohdistettuja maksusitoumuksia, ne eivät ole lakisääteisesti vaihdettavissa missään pankissa hopeaan jne. Yksikään kauppapankki ei diskonttaa niillä vekseliä, vaan hallitus maksaa niillä kulujaan. Kuitenkin niillä on hopean nimellisarvo. Paperitaaleri ilmaisee edustavansa samaa arvoa kuin hopeataaleri. Jos luottamus hallitukseen horjuisi perusteellisesti tai tätä paperirahaa laskettaisiin liikkeeseen suurempia määriä kuin kierron tarpeet vaativat, niin paperitaaleri lakkaisi käytännössä olemasta yhtä kuin hopeataaleri ja se menettäisi arvoaan, koska se olisi laskenut nimellisarvonsa osoittaman arvon alapuolelle. Se menettäisi arvoaan silloinkin kun mikään edellä mainituista seikoista ei olisi vaikuttamassa, vaan erityinen hopean tarve esim. vientiä varten loisi hopealle etuoikeutetun aseman paperitaaleriin nähden.
Vaihdettavuus kultaan ja hopeaan on siis arvon käytännön mittana jokaisella paperirahalla, joka saa nimellisarvonsa kullasta ja hopeasta, onpa paperiraha sitten lakisääteisesti vaihdettavissa tai ei. Nimellisarvo juoksee vain varjona ruumiinsa vierellä; jos nämä molemmat peittävät toisensa, rahan todellisen konvertibiliteetin (vaihdettavuuden) on osoitettava se. Rahan reaaliarvon lasku nimellisarvon alapuolelle on arvonmenetystä. Todellinen rinnakkainen liike, toisiinsa vaihtuminen on vaihdettavuutta. Vaihtamattomien pankkiseteleiden kohdalla vaihdettavuus ei tule esiin pankin kassassa, vaan jokapäiväisessä vaihdossa metallirahan nimellisarvoa kantavan paperirahan ja metallirahan välisessä vaihdossa. Itse asiassa vaihdettavien pankkiseteleiden vaihdettavuus on jo vaarantunut silloin kun se ei enää saa vahvistustaan jokapäiväisessä liikenteessä maan kaikissa osissa, vaan se on vahvistettava erityisillä pankin kassassa tehtävillä suurilla kokeilla.
Skotlannin maaseudulla pidetään paperirahaa jopa metallirahaa parempana. Ennen vuotta 1845, jolloin Skotlanti pakotettiin noudattamaan vuoden 1844 lakia,[17] maa joutui luonnollisestikin myös kokemaan kaikki Englannin yhteiskunnalliset kriisit ja monet niistä voimakkaampina, koska maan »puhdistaminen»[18] eteni täällä häikäilemättömämmin. Siitä huolimatta Skotlanti ei joutunut kokemaan mitään varsinaisia rahakriisejä (tähän yhteyteen eivät kuulu ne muutamat pankkien vararikot, jotka muodostivat poikkeuksen ja johtuivat kevytmielisestä luotonannosta), ei pankkiseteleiden arvon vähenemistä, siellä ei esitetty valituksia eikä jouduttu tutkimaan onko kiertävän rahan paljous riittävä vai ei jne.
Skotlanti on tässä tärkeä, koska se yhtäältä osoittaa miten rahajärjestelmää voidaan täydellisesti säännellä nykyisellä pohjalla — kaikki ne epäkohdat, joita Darimon valittelee, on poistettu luopumatta yhteiskunnan nykyisestä perustasta; samaan aikaan jopa tälle yhteiskuntaperustalle ominaiset ristiriidat, antagonismit, luokkavastakohdat jne. kehittyvät pitemmälle kuin missään muussa maailman maassa.
On kuvaavaa, että Darimon ja hänen suojelijansa ja teoksen esipuheen kirjoittaja Émile Girardin, joka liittää käytännön huijarimaisuuteensa teoreettisen utopismin, eivät löydä vastakohtaisuutta Englannin Pankin ja Ranskan Pankin kaltaisille monopolipankeille Skotlannista, vaan etsivät sitä Yhdysvalloista, missä pankkijärjestelmä on vaaditun valtion luvan vuoksi vain nimellisesti vapaa, missä ei ole vallalla pankkien vapaa kilpailu, vaan monopolipankkien liittoutumisjärjestelmä.
Skotlannin pankki- ja rahajärjestelmä on ollut epäilemättä vaarallisin karikko rahankierron taiteilijoiden illuusioille. Kultarahan tai hopearahan (siellä missä ei ole olemassa näiden molempien metallirahojen laillista kantaa) ei sanota menettävän arvoaan silloin, kun niiden suhteellinen arvo kaikkiin muihin tavaroihin nähden vaihtelee. Miksi ei? Koska ne itse muodostavat oman nimellisarvonsa, koska niiden nimitys ei ole arvon nimitys, ts. niiden arvoa ei ole mitattu kolmannella tavaralla, vaan ne ilmaisevat vain oman materiansa tasajakoisia osia: 1 sovereign on yhtä kuin sen ja sen suuruinen kultaerä, joka on painoltaan niin ja niin paljon.
Siis nimellisesti kullan arvo ei ole vähennettävissä, mikä ei johdu siitä, että kulta yksin ilmaisisi autenttista arvoa, vaan siitä, että kulta ei rahana ilmaise lainkaan arvoa, vaan oman materiansa tiettyä erää, kantaa otsallaan omaa kvantitatiivista määritteisyyttään. (Myöhemmin on tutkittava lähemmin, onko tämä kulta- ja hopearahan erottava tunnusmerkki viime kädessä kaiken rahan immanenttinen ominaisuus.) Pettyneinä tähän metallirahan nimelliseen kyvyttömyyteen menettää arvoaan Darimon ja kumppanit näkevät vain yhden kriiseissä esiin puhkeavan puolen: kullan ja hopean arvonnousun miltei kaikkiin muihin tavaroihin verrattuna; he eivät näe toista puolta, kullan ja hopean eli rahan arvon vähenemistä kaikkiin muihin tavaroihin verrattuna (poikkeuksena ehkä työ, joskaan ei aina) ns. kukoistuksen kausina, hintojen tilapäisen yleisen nousun kausina. Koska tämä metallirahan (ja kaikkien sille pohjautuvien rahan lajien) arvon väheneminen aina edeltää sen arvon nousua, Darimonin ja kumppanien olisi pitänyt asettaa ongelma päinvastaisesta on torjuttava jaksoittain uusiutuva rahan arvon väheneminen (heidän kielellään sanottuna: on poistettava tavaroiden etuoikeudet rahaan nähden). Jos tehtävä olisi muotoiltu viimeksi mainitulla tavalla, se olisi palautunut heti seuraavaksi tehtäväksi: on poistettava hintojen nouseminen ja laskeminen. Viimeksi mainittu olisi palautunut seuraavaksi: on poistettava hinnat. Ja tämä puolestaan: on poistettava vaihtoarvo. Tämä ongelma merkitsee: on poistettava vaihto sellaisena kuin se vastaa porvarillista [I–10] yhteiskuntajärjestystä. Tämä viimeinen ongelma merkitsee: porvarillinen yhteiskunta on mullistettava taloudellisesti. Alun alkaen olisi käynyt selväksi, että porvarillisen yhteiskunnan epäkohtia ei voida parantaa pankkien »muuttamisella» tai rationaalisen »rahajärjestelmän» perustamisella.
Vaihdettavuus — lakisääteinen tai ei — pysyy siis vaatimuksena kaikelle rahalle, jonka nimellisarvo tekee arvonmerkiksi, ts. asettaa yhtä suureksi jonkin kolmannen tavaran erän kanssa. Yhtä suureksi asettaminen sulkee jo sisäänsä vastakkainasettelun, mahdollisen erisuuruuden; vaihdettavuus sulkee sisäänsä vastakohtansa, ei-vaihdettavuuden; arvon nousu sulkee sisäänsä arvon vähenemisen δυνάμει, kuten Aristoteles sanoisi. Olettakaamme esimerkiksi, että sovereignin nimityksenä ei ole pelkästään sovereign, joka on pelkkä kunnianimi kultaunssin tietylle tasajakoiselle osalle (laskunimi), kuten metri on tietylle pituudelle, vaan sovereignin nimenä on vaikkapa x tuntia työaikaa. Mainittu kultaunssin osa ei tosiasiassa ole mitään muuta kuin x tuntia materialisoitunutta, esineellistynyttä työaikaa. Mutta kulta on mennyttä työaikaa, määrättyä työaikaa. Sen nimitys »2 tuntia työaikaa» tekisi ylipäätään tietyn työerän mittapuukseen. Naulan kultaa täytyisi silloin olla vaihdettavissa x tuntiin työaikaa, tämä olisi voitava milloin tahansa ostaa naulalla kultaa; heti kun sillä voisi ostaa enemmän tai vähemmän, naula kultaa olisi noussut tai laskenut arvoltaan; viimeksi mainitussa tapauksessa sen vaihdettavuus olisi lakannut.
Arvoa ei määrää tuotteissa ruumiillistuva työaika, vaan kullakin hetkellä tarvittava työaika. Otetaan naula kultaa sellaisenaan: olkoon se 20 tunnin työajan tuote. Oletetaan, että joidenkin seikkojen vaikutuksesta kultanaulan tuottamiseen tarvittaisiin myöhemmin 10 tuntia. Naula kultaa, jonka nimitys sanoi, että se on yhtä kuin 20 tuntia työaikaa, olisi nyt enää yhtä kuin 10 tuntia työaikaa, koska 20 tuntia työaikaa on yhtä kuin 2 naulaa kultaa. 10 tuntia työtä vaihtuu tosiasiallisesti 1 naulaan kultaa; siis 1 naula kultaa ei voi enää vaihtua 20 työtuntiin.
Se kultaraha, jolla olisi plebeijinen nimitys: x työtuntia, olisi suurempien heilahdusten alainen kuin mikään muu raha ja etenkin suurempien kuin nykyinen kultaraha, kulta ei näet voi nousta tai laskea kultaan nähden (se on yhtä kuin oma itsensä), mutta tiettyyn kultaerään sisältyvän menneen työajan täytyy kylläkin nousta ja laskea nykyiseen elolliseen työaikaan nähden. Jotta kyseinen kulta säilytettäisiin vaihdettavana, täytyisi työtunnin tuottavuus pitää muuttumattomana. Tämän kultaisen työrahan väistämättömänä kohtalona olisi alituinen arvon väheneminen sen yleisen taloudellisen lain nojalla, jonka mukaan tuotantokustannukset laskevat alituisesti ja elollinen työ tulee alituisesti tuottavammaksi, siis tuotteissa esineellistynyt työaika menettää alituisesti arvoaan. Voitaisiin sanoa, että tämän epäkohdan hallitsemiseksi kullan ei pidä saada työtuntinimitystä, vaan paperirahan, pelkän arvonmerkin on saatava tämä nimitys, kuten Weitling[19] ehdotti ja ennen häntä englantilaiset ja hänen jälkeensä ranskalaiset, muun muassa Proudhon ja kumppanit. Itse paperissa ruumiillistuva työaika tulisi tällöin yhtä vähän huomioiduksi kuin pankkiseteleiden paperin arvo. Edellinen olisi pelkkä työtuntien edustaja samoin kuin jälkimmäinen on pelkkä kullan ja hopean edustaja. Jos työtunti muuttuisi tuottavammaksi, nousisi sitä edustavan paperipalasen ostovoima ja päinvastoin, aivan samoin kuin 5 punnan setelillä voi nyt ostaa enemmän tai vähemmän aina sen mukaan miten kullan suhteellinen arvo nousee tai laskee muihin tavaroihin nähden.
Sen saman lain nojalla, jonka mukaan kultainen työraha kokisi alituista arvon vähenemistä, kokisi paperinen työraha alituista arvon nousua. Juuri sitähän me haluamme: työläinen saisi olla iloinen työnsä kasvavasta tuottavuudesta sen sijaan että hän nyt luo suhteessa tähän kasvuun rikkautta vieraalle ja arvon vähenemistä itselleen. Näin sanovat sosialistit. Kuitenkin asiassa ikävä kyllä tulee eteen pientä pohtimisen aihetta.
Ensiksikin: jos olemme kerran olettaneet rahan olemassaolon, vaikkapa kyseessä olisi vain tuntiseteli, niin meidän on myös oletettava tämän rahan kasaantuminen ja kyseisen rahan muodossa tehdyt sopimukset, obligaatiot, kiinteät rasitukset jne. Kasaantuneiden lappujen arvo nousisi alituisesti samoin kuin vasta liikkeeseen laskettujenkin ja siten yhtäältä työn kasvava tuottavuus tulisi työtätekemättömien hyväksi ja toisaalta aikaisemmin sovitut rasitukset liikkuisivat samaan tahtiin työn lisätuottavuuden kanssa. Kullan ja hopean arvon lasku tai nousu olisi aivan yhdentekevä jos maailma voitaisiin joka hetki aloittaa alusta eivätkä tehdyt sitoumukset maksaa tietty erä kultaa säilyisikään voimassa läpi kullan arvon heilahtelujen. Samoin on tässä tuntisetelin ja tunnin tuottavuuden laita.
Tässä tutkittavaksi asettuvana kysymyksenä on tuntisetelin vaihdettavuus. Tulemme samaan määränpäähän, vaikka lähtisimmekin tässä kulkemaan kiertotietä. Vaikka onkin vielä liian varhaista puuttua asiaan, voidaan jo sanoa jotakin niistä harhakuvitelmista, joille tuntiseteli perustuu; näin pääsemme näkemään sen syvimmän salaisuuden, joka yhdistää Proudhonin kiertoteorian hänen yleiseen teoriaansa, hänen teoriaansa arvon [I–11] määrityksestä. Tapaamme saman yhteyden esim. Brayllä ja Grayllä. Jää myöhemmin tutkittavaksi onko pohjana ehkä jotakin totta. (Ensin huomautettakoon vielä ohimennen; jos pankkiseteleitä tarkastellaan pelkästään kultaan kohdistettuina velkasitoumuksina, ei niitä saisi milloinkaan laskea liikkeeseen yli sen kultarahaerän, joka niiden pitäisi korvata, jotta niiden arvoa ei vähennettäisi. Jos annan 3 eri velkojalle kolme 15 punnan velkasitoumusta, jotka kohdistuvat samaan 15 punnan kultaerään, on jokainen niistä tosiasiassa vain 15 : 3 puntaan = 5 puntaan kohdistettu velkasitoumus. Kukin näistä pankkiseteleistä olisi siis alun alkaen alentunut 3 1⁄3 prosenttiin arvostaan.)
Kaikkien tavaroiden (työ mukaan luettuna) arvon (reaalisen vaihtoarvon) määräävät näiden tavaroiden tuotantokustannukset, toisin sanoen se työaika, joka tarvitaan niiden valmistamiseen. Hinta on tämä tavaroiden vaihtoarvo rahassa ilmaistuna. Jos metalliraha (ja siltä nimellisarvonsa saava paperi- tai luottoraha) korvattaisiin työrahalla, joka saa nimellisarvonsa itse työajasta, se asettaisi siis tavaroiden reaalisen arvon (vaihtoarvon) ja niiden nimellisen arvon, hinnan, raha-arvon yhtä suuriksi. Reaalinen arvo ja nimellinen arvo, arvo ja hinta asetettaisiin yhtäläisiksi. Tähän päästäisiin kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että arvo ja hinta eroavat vain nimellisesti toisistaan. Mutta näin ei tilanne suinkaan ole. Työajalla määrätty tavaroiden arvo on vain niiden keskimääräinen arvo. Tämä keskiarvo ilmenee ulkoisena abstraktiona, mikäli se lasketaan jonkin ajanjakson keskiarvolukuna (esim. 1 naula kahvia maksaa 1 shillinki laskettaessa kahvin hinnan keskiarvoa vaikkapa 25 vuodelta); kuitenkin tämä keskiarvo on hyvin reaalinen, jos se samalla tunnistetaan tavaroiden hintojen tiettynä ajanjaksona kokemien heilahtelujen käyttövoimaksi ja liikkeelle panevaksi prinsiipiksi.
Tämä reaalisuus ei ole tärkeä vain teorian kannalta: se muodostaa perustan kaupalliselle spekulaatiolle, jonka todennäköisyyslaskenta lähtee sekä heilahtelujen keskikohtana pidetyistä yleisistä keskihinnoista että keskikohdan yli ja alle menevien heilahtelujen keskimääräisistä huippu- ja pohja-arvoista. Tavaran markkina-arvo eroaa alituisesti tästä sen keskimääräisestä arvosta ja on aina joko jälkimmäisen ala- tai yläpuolella.
Alituiset heilahtelut tasoittavat markkina-arvon reaaliarvoksi, tämä tasoittuminen ei milloinkaan tapahdu asettamalla markkina-arvo yhtä suureksi kolmanneksi jäseneksi otetun reaaliarvon kanssa, vaan asettamalla se alituisesti erisuureksi itsensä kanssa (se ei tapahdu, kuten Hegel sanoisi, abstraktisen identiteetin nojalla, vaan alituisella kieltämisen kieltämisellä, ts. markkina-arvon kieltäessä itsensä reaaliarvon kieltämisenä). Proudhonia vastaan kirjoittamassani pamfletissa[20] olen osoittanut, että reaaliarvokin — riippumatta siitä, että se hallitsee markkinahinnan heilahteluja (riippumatta reaaliarvon toiminnasta kyseisten heilahtelujen lakina) — jälleen kieltää itsensä ja saattaa tavaroiden reaaliarvon alituisesti ristiriitaan oman määrityksensä kanssa nostamalla tai laskemalla olemassa olevien tavaroiden reaaliarvoa, eikä asiaan tarvitse tällä kohden puuttua yksityiskohtaisemmin.
Hinta eroaa siis arvosta eikä vain siten kuin nimellinen eroaa reaalisesta, ei vain kullassa ja hopeassa ilmaistun nimellisarvon nojalla, vaan siten, että arvo ilmenee niiden liikkeiden lakina, jotka hinta käy läpi. Ne ovat kuitenkin alituisesti toisistaan eroavat eivätkä käy yksiin koskaan tai tekevät sen vain aivan satunnaisesti ja poikkeuksellisesti. Tavaran hinta on alituisesti tavaran arvon ylä- tai alapuolella ja itse tavaran arvo on olemassa vain tavaroiden hintojen ylös ja alas suuntautuvassa liikkeessä. Kysyntä ja tarjonta määräävät alituisesti tavaroiden hinnat; ne eivät milloinkaan käy yksiin tai tekevät sen vain satunnaisesti; mutta tuotantokustannukset puolestaan määräävät kysynnän ja tarjonnan heilahtelut.
Kulta tai hopea, jossa tavaran hinta, sen markkina-arvo ilmaistaan, on itse tietty erä kasattua työtä, tietty mitallinen materialisoitunutta työaikaa. Sillä edellytyksellä, että tavaran tuotantokustannukset ja kullan ja hopean tuotantokustannukset pysyvät samoina, merkitsee tavaran markkinahinnan nousu tai lasku vain sitä, että tavara, joka on yhtä kuin x työaikaa, määrää alituisesti markkinoilla työaikaa, joka on suurempi tai pienempi kuin x, on työajan määräämän keskimääräisen arvonsa ylä- tai alapuolella.
Tuntisetelin kannattajien ensimmäisenä perusilluusiona on, että poistaessaan reaaliarvon ja markkina-arvon välisen, vaihtoarvon ja hinnan välisen nimellisen eroavuuden — ilmaistessaan siis arvon yhden määrätyn työajan esineellistymän, vaikkapa kullan ja hopean, sijasta itse työajassa — he kuvittelevat syrjäyttävänsä myös hinnan ja arvon välisen todellisen eron ja ristiriidan. Näin käy itsestään selväksi, miten pelkällä tuntisetelin käyttöönotolla päästäisiin porvarillisen tuotannon kaikista kriiseistä, kaikista sen epäkohdista. Tavaroiden rahahinta on sama kuin niiden reaaliarvo; kysyntä on sama kuin tarjonta; tuotanto on sama kuin kulutus; raha poistetaan ja säilytetään samanaikaisesti, tarvitsee vain todeta mikä on työaika, jonka tuote tavara on ja joka materialisoituu tavarassa, jotta luotaisiin sitä vastaava kaksoiskappale arvonmerkin, rahan, tuntisetelin muodossa. Jokainen tavara olisi muuttunut näin suoraan rahaksi, ja kulta ja hopea olisi puolestaan alennettu kaikkien muiden tavaroiden arvoasemaan.
Ei ole tarpeen selvittää yksityiskohtaisesti, että ristiriitaa vaihtoarvon ja hinnan välillä — keskimääräisen hinnan ja tämän keskiarvon muodostavien hintojen välillä —, eroa suureiden ja niiden keskimääräissuureen välillä [I–12] ei tehdä tyhjäksi sillä, että niiden molempien välinen nimitysero poistetaan, siis ei sanotakaan, että 1 naula leipää maksaa 8 shillinkiä, vaan että 1 naula leipää on 1⁄x työtuntia. Päinvastoin jos 8 shillinkiä on 1⁄x työtuntia, ja jos yhdessä leipänaulassa materialisoituva työaika on enemmän tai vähemmän kuin 1⁄x työtuntia, niin siitä syystä, että arvon mitta olisi samalla se elementti, missä hinta ilmaistaan, tulisi arvon ja hinnan välinen ero vain räikeästi esiin, kun taas kullassa ja hopeassa ilmaistujen hintojen kohdalla kyseinen ero on kätkettynä. Tulokseksi saataisiin päättymätön yhtälö. 1⁄x työtuntia (jotka sisältyvät 8 shillinkiin tai on ilmaistu tuntisetelillä) olisi enemmän tai vähemmän kuin 1⁄x työtuntia (jotka sisältyvät leipänaulaan).
Tuntiseteli, joka edustaa keskimääräistä työaikaa, ei vastaisi milloinkaan todellista työaikaa eikä olisi milloinkaan vaihdettavissa siihen; ts. tavarassa esineellistyvä työaika ei milloinkaan kykenisi määräämään sen kanssa yhtä suurta työrahan paljoutta eikä liioin päinvastainenkaan määrääminen olisi mahdollinen, vaan määrättäväksi tulisi suurempi tai pienempi paljous, aivan kuin nyt jokainen markkina-arvojen heilahdus tulee ilmaistuksi niiden kulta- ja hopeahintojen nousussa tai laskussa.
Tavaroiden alituinen — pitempinä ajanjaksoina tapahtuva — arvon väheneminen tuntiseteliin nähden, josta puhuimme aikaisemmin,[21] johtui työajan kasvavan tuottavuuden laista, itse suhteellisessa arvossa tapahtuvista häiriöistä, jotka luo arvon oma sisäinen prinsiippi: työaika. Tuntisetelin vaihtamattomuus, joka nyt on puheenamme, ei ole muuta kuin toinen ilmaus reaaliarvon ja markkina-arvon, vaihtoarvon ja hinnan väliselle vaihtamattomuudelle. Tuntiseteli edustaisi vastakohtana kaikille tavaroille ideaalista työaikaa, joka vaihtuisi milloin pitempään, milloin lyhyempään todelliseen työaikaan ja saisi setelissä erillisne, oman olemassaolon, joka vastaisi tätä todellista erisuuruutta. Yleinen vastike, kiertoväline ja tavaroiden mitta asettuisi jälleen tavaroita vastaan yksilöllistyneenä, omia lakejaan noudattavana, vieraantuneena, ts. varustettuna kaikilla nykyisen rahan ominaisuuksilla, mutta tekemättä sen palveluksia. Kuitenkin sekaannus yltäisi nyt aivan toiselle tasolle kun se väline, jossa tavaroita, näitä työajan esineellistyneitä eriä, verrataan, ei olisikaan kolmas tavara, vaan esineiden oma arvon mitta, työaika itse.
Tavara a, 3 tunnin työajan esineellistymä, on yhtä kuin 2 työtuntiseteliä, tavara b, joka samoin on 3 työtunnin esineellistymä, on yhtä kuin 4 työtuntiseteliä. Tämä ristiriita on todellisuudessa ilmaistuna rahahinnoissa, joskin ainoastaan verhottuna. Ero hinnan ja arvon välillä, ero tavaran tuottaneella työajalla mitatun tavaran ja sen työajan, johon sanottu tavara vaihtuu, tuotteen välillä — tämä ero tarvitsee kolmannen tavaran mitaksi, jossa tavaran todellinen vaihtoarvo tulee ilmaistuksi. Koska hinta ei ole yhtä kuin arvo, ei arvoa määräävä elementti — työaika — voi olla se elementti, jossa hinnat ilmaistaan, koska työaika olisi ilmaissut itsensä samalla sekä määräävänä että ei-määräävänä, sekä itsensä kanssa, yhtäsuurena että erisuurena. Koska työaika on olemassa arvon mitan ominaisuudessa ainoastaan ideaalisesti, ei se voi toimia hintojen vertailun aineksena. (Tässä saadaan samalla valaistusta siihen, miten ja miksi rahassa ilmaistu arvosuhde saa materiaalisen ja eriytyneen olemassaolon. Tätä asiaa on selvitettävä lähemmin tuonnempana.) Hinnan ja arvon ero vaatii, että hinnat arvojen ominaisuudessa mitataan jollakin toisella mittapuulla kuin niiden omalla. Hinta erotukseksi arvosta on väistämättä rahahinta. Tässä ilmenee, että hinnan ja arvon välinen nimellinen eroon riippuvainen todellisesta erosta.
Tavara a = 1 shillinki (ts. = 1⁄x hopeaa); tavara b = 2 shillinkiä (ts. 2⁄x hopeaa). Näin ollen tavara b on kaksi kertaa tavaran a arvoinen. Tavaroiden a ja b välinen arvosuhde on ilmaistu siinä määräsuhteessa, missä molemmat vaihtuvat kolmannen tavaran erään, hopeaan; ei siinä määräsuhteessa, missä ne olisivat arvosuhteeseen.
Jokainen tavara (tuote tai tuotantoväline) on yhtä kuin määrätyn työajan esineellistymä. Tavaran arvo, se suhde, missä tavara vaihtuu muihin tavaroihin tai muut tavarat vaihtuvat siihen, on yhtä kuin tavarassa realisoitu työajan erä. Jos tavara on esim. yhtä kuin 1 tunti työaikaa, niin se vaihtuu kaikkiin tavaroihin, jotka ovat 1 tunnin työajan tuote. (Koko tämä päättely perustuu sille olettamukselle, että vaihtoarvo on yhtä kuin markkina-arvo, reaaliarvo on yhtä kuin hinta.)
Tavaran arvo eroaa itse tavarasta. Tavara on arvo (vaihtoarvo) ainoastaan vaihdossa (todellisessa tai kuvitellussa); arvo ei ole vain kyseisen tavaran kyky tulla vaihdetuksi yleensä vaan sen spesifinen vaihdettavuus. Arvo on samalla sen suhteen ilmentäjä, missä tavara vaihtuu muihin tavaroihin, ja sen suhteen ilmentäjä, missä tavara on jo tuotannossa vaihtunut muihin tavaroihin (materialisoituneeseen työaikaan); arvo on kvantitatiivisesti määrätty (I– 13] vaihdettavuus. Tavarat, esim. kyynärä puuvillakangasta ja mitallinen öljyä, ovat puuvillana ja öljynä tarkasteltuina tietystikin erilaisia, niillä on erilaisia ominaisuuksia, niitä mitataan erilaisilla mitoilla, ne ovat yhteismitattomia. Arvoina kaikki tavarat ovat kvalitatiivisesti yhtäläisiä ja vain kvantitatiivisesti eroavia, ne siis ovat mittana toinen toisilleen ja korvaavat toisensa tietyissä määrällisissä suhteissa (vaihtuvat toisiinsa, ovat keskenään vaihdettavia).
Arvo on tavaroiden yhteiskunnallinen suhde, niiden taloudellinen kvaliteetti. Kirja, jolla on määrätty arvo, ja leipä, jolla on sama arvo, vaihtuvat toisiinsa, ovat sama arvo, jolla on vain eri materiaali. Arvona tavara on samalla kaikkien muiden tavaroiden vastike tietyssä määräsuhteessa. Arvona tavara on vastike; vastikkeena tavaran kaikki luonnolliset ominaisuudet on pyyhkäisty siitä pois; tavara ei ole enää missään laadullisessa erityissuhteessa toisiin tavaroihin, vaan tavara on sekä kaikkien muiden tavaroiden yleinen mitta että niiden yleinen edustaja ja niiden yleinen vaihtoväline. Arvona tavara on rahaa.
Mutta koska tavara tai pikemminkin tuote tai tuotantoväline eroaa omasta itsestään arvon ominaisuudessa, eroaa tavara arvon ominaisuudessa omasta itsestään tuotteen ominaisuudessa otettuna. Tavaran arvo-ominaisuus ei vain voi, vaan samalla sen täytyy saavuttaa luonnollisesta olemassaolostaan eroava olemassaolo. Miksi? Koska tavarat ovat arvoina vain kvantitatiivisesti toisistaan eroavia, täytyy jokaisen tavaran erota kvalitatiivisesti omasta arvostaan. Tavaran arvolla täytyy näin ollen olla myös tavarasta kvalitatiivisesti eroava olemassaolo ja todellisessa vaihdossa täytyy tämän erotettavuuden tulla todelliseksi erossa olemiseksi, koska tavaroiden luonnollisen erilaisuuden täytyy joutua ristiriitaan niiden taloudellisen vastikkeisuuden kanssa, ja nämä molemmat voivat olla olemassa rinnakkain vain siten, että tavara saa kaksinkertaisen olemassaolon, saa luonnollisen olemassaolonsa rinnalle puhtaasti taloudellisen olemassaolon, jossa tavara on pelkkä tuotantosuhteen merkki, kirjain, pelkkä oman arvonsa merkki.
Arvona jokainen tavara on yhtäläisesti jaettavissa, luonnollisessa olemassaolossaan tavara ei tätä ole. Arvona tavara pysyy samana, käypä se läpi miten monta metamorfoosia ja olemassaolomuotoa tahansa; todellisuudessa tavaroita vaihdetaan vain siksi, että ne ovat erilaisia ja vastaavat erilaisia tarpeiden järjestelmiä. Arvona tavara on yleinen, todellisena tavarana se on jotakin erityistä. Arvona tavara on aina vaihdettavissa; todellisessa vaihdossa tavara on sitä vain, jos se täyttää erityisiä ehtoja. Arvona määrää tavaran vaihdettavuuden mitan tavara itse: vaihtoarvo ilmaisee juuri sen suhteen, missä tavara korvaa muita tavaroita; todellisessa vaihdossa tavara on vaihdettavissa vain sellaisina määrinä, jotka liittyvät tavaran luonnollisiin ominaisuuksiin ja vastaavat vaihtajien tarpeita.
(Lyhyesti sanottuna kaikki rahan erityisiksi ominaisuuksiksi lasketut ominaisuudet ovat vaihtoarvona otetun tavaran ominaisuuksia — siis arvona otetun tuotteen erotukseksi tuotteena otetusta arvosta.) (Tavaran vaihtoarvo erityisenä olemassaolona itse tavaran rinnalla on raha; se on muoto, missä kaikki tavarat tulevat yhtäläisiksi, vertautuvat keskenään, missä ne mitataan, miksi kaikki tavarat liukenevat, mikä liukenee kaikiksi tavaroiksi, — yleinen vastike.)
Joka hetki, laskiessamme, pitäessämme kirjaa jne. muutamme tavarat arvomerkeiksi, määritämme ne pelkkinä vaihtoarvoina ja jätämme tällöin huomioon ottamatta niiden materiaalin ja kaikki luonnolliset ominaisuudet. Paperilla, päässä tämä metamorfoosi tapahtuu pelkällä huomiotta jättämisellä; mutta todellisessa vaihdossa on välttämätöntä todellinen välitys, väline tämän huomiotta jättämisen toteuttamiseksi. Luonnolliset ominaisuudet eivät tee tavaraa joka hetki vaihdettavissa olevaksi eikä jokaisen toisen tavaran kanssa vaihdettavaksi; tavara ei saa tätä vaihdettavuutta ollessaan luonnollisella tavalla yhtäläinen itsensä kanssa, vaan tavara saa sen ollessaan asetettuna[22] itsensä kanssa erilaiseksi, joksikin itsestään eroavaksi, ollessaan asetettuna vaihtoarvon ominaisuuteen. Meidän täytyy ensin muuntaa tavara tavaraksi vaihtoarvona voidaksemme sitten verrata tätä vaihtoarvoa muihin ja vaihtaa sitä niiden kanssa.
Kun karkeimmassa vaihtokaupassa kaksi tavaraa vaihdetaan toisiinsa, kumpikin asetetaan ensin yhtäläiseksi sen vaihtoarvon ilmaisevan merkin kanssa, esim. tietyt Länsi-Afrikan rannikon neekerit asettavat jokaisen tavaran = x rautatankoa. Jokin tavara on yhtä kuin 1 tanko, jokin toinen on yhtä kuin 2 tankoa. Niitä vaihdetaan tässä suhteessa. Tavarat muutetaan ensin päässä ja kielessä tangoiksi ennen kuin ne vaihtuvat toisiinsa.[23] Ne arvioidaan ennen kuin ne vaihdetaan ja niiden arvioimiseksi ne on täytynyt saattaa keskenään tiettyyn lukusuhteeseen. Jotta ne voitaisiin saattaa tällaiseen lukusuhteeseen ja tehdä yhteismitallisiksi, niiden täytyy saada sama nimellisarvo (sama yksikkö). (Tangolla on pelkästään kuvitteellinen olemassaolo, kuten ylipäätään jokin suhde voi saada erityisen ruumiillistuman ja tulla itse jälleen yksilöllistetyksi vain abstrahoinnilla.) Jotta toisen arvon yli menevä toisen arvon osa katettaisiin, jotta tasapaino saavutettaisiin, tulee rahassa tapahtuva maksu karkeimmassa vaihtokaupassa tarpeelliseksi, kuten se on tullut nykyisessä kansaivälisessä vaihtokaupassa.
Tuotteet (tai toiminnat) vaihtuvat toisiinsa vain tavaroina; tavarat ovat itse vaihdossa olemassa vain arvoina; vain arvoina ne vertautuvat toisiinsa. Voidakseni määrittää minkä painomäärän leipää voin vaihtaa kyynärään liinakangasta, asetan ensin liinakangaskyynärän yhtä suureksi vaihtoarvonsa kanssa, ts. 1⁄x työaikaa kanssa. Samoin asetan leipänaulan yhtä suureksi vaihtoarvonsa kanssa, 1⁄x tai 1⁄x jne. työaikaa kanssa. Asetan kummankin tavaran yhtä suureksi kolmannen kanssa, ts. [I–14] erisuureksi itsensä kanssa. Tämä kolmas eroaa molemmista muista koska se ilmaisee suhteen, ja se on aluksi olemassa vain päässä, mielikuvissa, kuten ylipäätään suhteita voidaan vain ajatella silloin kun ne on määrättävä, kun taas johonkin keskinäiseen suhteeseen asettuvien subjektien[25] laita on toisin.
Kun tuotteesta (toiminnasta) tulee vaihtoarvo, se ei vain muutu tietyksi määrälliseksi suhteeksi, suhdeluvuksi — nimittäin luvuksi, joka ilmaisee mikä paljous toisia tavaroita on sen kanssa yhtä suuri, on sen vastike, tai missä suhteessa se on vastike toisille tavaroille — vaan tuotteen (toiminnan) on muututtava laadullisesti, se on muunnettava toiseksi elementiksi, jotta molemmista tavaroista tulee tietyn suuruisia, jotta ne mitataan samalla yksiköllä, tulevat siis yhteismitallisiksi.
Tavara on ensin muunnettava työajaksi, siis joksikin siitä laadullisesti eroavaksi, laadullisesti eroavaksi ensinnäkin sillä perusteella, että se ei ole työaikaa työaikana, vaan materialisoitunutta työaikaa; ei työaikaa liikkuvassa muodossa, vaan lepotilassa; ei prosessin, vaan tuloksen muodossa; toiseksi sillä perusteella, että se ei ole yleensä otettu työajan esineellistymä, joka on olemassa vain mielikuvissa (joka itse on vain omasta laadustaan erotettua, vain määrällisesti erilaista työtä), vaan tietyn, luonnollisesti määrätyn, muista töistä laadullisesti eroavan työn tietty tulos) jotta sitä sitten voidaan verrata työajan määrättynä eränä, määrättynä työn suuruutena muihin työn eriin, muihin työn suuruuksiin.
Pelkkään tuotteiden vertaamiseen tai arvioimiseen, niiden ajatukselliseen arvon määritykseen, riittää, että tämä transformaatio tehdään ajatuksissa (transformaatio, jossa tuote on olemassa pelkkänä määrällisten tuotantosuhteiden ilmauksena). Tavaroita verrattaessa on tämä abstraktio riittävä; todellisessa vaihdossa abstraktio täytyy jälleen esineellistää, symbolisoida, realisoida merkillä. Tämä käy välttämättömäksi seuraavista syistä. 1) Kuten olemme jo sanoneet, molemmat vaihdettavat tavarat muunnetaan ajatuksissa molemminpuolisiksi suuruussuhteiksi, vaihtoarvoiksi ja näin ne arvioidaan toinen toisellaan. Mutta jos tavarat on nyt todella vaihdettava, niin niiden luonnolliset ominaisuudet joutuvat ristiriitaan sen määrityksen kanssa, jolla ne on tehty vaihtoarvoiksi sekä pelkästään nimettyjen lukujen kanssa. Tavarat eivät ole jaettavissa mielen mukaan jne. 2) Todellisessa vaihdossa vaihdetaan aina erityinen tavara erityistä tavaraa vastaan ja jokaisen tavaran vaihdettavuus samoin kuin se suhde, missä tavara on vaihdettavissa, riippuu paikallisista ja ajallisista ehdoista jne.
Tavaran muuttuminen vaihtoarvoksi ei kuitenkaan aseta tavaraa yhtäläiseksi tietyn toisen tavaran kanssa, vaan ilmaisee kyseisen tavaran vastikkeena, ilmaisee sen vaihdettavuussuhteen kaikkiin muihin tavaroihin. Tämä vertailu, joka päässä tehdään yhdellä iskulla, realisoituu todellisuudessa vain tietyssä, tarpeen määräämässä tavaroiden joukossa ja vain perättäisessä järjestyksessä. (Esim. vaihdan peräjälkeen 100 taalerin tulon tarpeitteni mukaan kokonaiseen tavaroiden piiriin, jonka summa on yhtä kuin 100 taalerin vaihtoarvo.)
Yhden erityisen tavaran kanssa tapahtuva vaihto ei siis riitä jotta tavara realisoitaisiin vaihtoarvona yhdellä iskulla ja jotta sille annettaisiin vaihtoarvon yleinen merkitys. Tavara täytyy vaihtaa kolmannen esineen kanssa, joka itse puolestaan ei ole erityinen tavara, vaan tavarana otetun tavaran symboli, itse tavaran vaihtoarvon symboli; joka siis edustaa vaikkapa työaikaa sellaisenaan, on vaikkapa paperin tai nahan pala, joka edustaa työajan jotakin tasajakoista osaa. (Tällainen symboli edellyttää yleistä tunnustamista; se voi olla vain yhteiskunnallinen symboli; se ilmaisee tosiasiassa vain yhteiskunnallisen suhteen.)
Tämä symboli edustaa työajan tasajakoisia osia, vaihtoarvoa sellaisina tasajakoisina osina, jotka pystyvät yksinkertaisilla aritmeettisilla yhdistelmillä ilmaisemaan keskenään kaikki vaihtoarvojen suhteet. Tämä symboli, tämä vaihtoarvon materiaalinen merkki on itse vaihdon tuote eikä a priori[26] muotoillun idean toteutusta. (Tosiasiassa vaihdon välittäjänä käytetty tavara muuttuu vasta vähitellen rahaksi, symboliksi; niin pian kuin tämä on tapahtunut, voi tietyn tavaran symboli puolestaan korvata itse tavaran. Tavarasta tulee nyt vaihtoarvon tiedostettu merkki.)
Prosessi on siis yksinkertaisesti seuraava: tuotteesta tulee tavara, ts. pelkkä vaihdon momentti. Tavara muuttuu vaihtoarvoksi. Jotta tavara itse voidaan asettaa yhtäläiseksi vaihtoarvon kanssa, tavara muutetaan merkiksi, joka edustaa tavaraa vaihtoarvon ominaisuudessa sellaisenaan. Tällaisena symbolisoituna vaihtoarvona tavaraa voidaan sitten jälleen vaihtaa tietyissä suhteissa jokaisen muun tavaran kanssa. Sen nojalla, että tuote tulee tavaraksi ja tavara vaihtoarvoksi, tuote saa ensiksi ajatuksissa kaksinkertaisen olemassaolon. Tämä ajatuksellinen kaksinkertaistuminen johtaa (ja sen täytyy johtaa) siihen, että tavara ilmenee todellisessa vaihdossa kaksinkertaisena: yhtäällä luonnollisena tuotteena, toisaalla vaihtoarvona. Toisin sanoen tavaran vaihtoarvo saa materiaalisesti tavarasta eroavan olemassaolon.
[I–15] Siis tuotteen määrittäminen vaihtoarvona tuo väistämättä mukanaan sen, että vaihtoarvo saa erillisen, tuotteesta irrotetun olemassaolon. Itse tavaroista irrotettu ja niiden rinnalla itse tavarana olemassa oleva vaihtoarvo on raha. Kaikki vaihtoarvona otetun tavaran ominaisuudet ilmenevät rahassa tavarasta eroavana objektina, luonnollisesta olemassaolomuodostaan irrottautuneena sosiaalisena olemassaolomuotona. (Tämä on osoitettava lähemmin luettelemalla rahan tavanomaiset ominaisuudet.) (Se materiaali, missä tämä symboli saa ilmaisunsa, ei ole suinkaan yhdentekevä, niin erilaisena kuin se historiallisesti esiintyykin. Yhteiskunnan kehitys tuo symbolin mukaan esiin myös tätä symbolia yhä paremmin vastaavan materiaalin, josta kehitys sittemmin pyrkii taas vapautumaan; ellei symboli ole mielivaltainen, se vaatii tiettyjä ehtoja siltä materiaalilta, jossa symboli ilmaistaan. Niinpä esim. sanoja esittävillä merkeillä on historiansa. Kirjainkirjoitus jne.)
Tuotteen vaihtoarvo synnyttää siis rahan tuotteen rinnalle. Samoin kuin on mahdotonta poistaa rahan olemassaolosta erityisten tavaroiden rinnalla johtuvia sekaannuksia ja ristiriitoja muuttamalla rahan muotoa (vaikkakin rahan johonkin kehittymättömämpään muotoon liittyvät vaikeudet voidaan ehkä välttää kehittyneemmän muodon avulla), niin yhtä mahdotonta on poistaa itse raha niin kauan kuin vaihtoarvo pysyy tuotteiden yhteiskunnallisena muotona. Tämä on oivallettava selvästi jotta ei asettaisi itselleen mahdottomia tehtäviä ja tuntisi ne rajat, joiden puitteissa rahareformit ja kierron muutokset voivat muokata tuotantosuhteita ja niille perustuvia yhteiskunnallisia suhteita.
Ne rahan ominaisuudet, että se on 1) tavaranvaihdon mitta, 2) vaihtoväline, 3) tavaroiden edustaja (tästä syystä sopimusten kohde), 4) yleinen tavara erityisten tavaroiden rinnalla, ovat yksinkertaisesti seurausta rahan määrittämisestä itse tavaroista erotetuksi ja esineellistyneeksi vaihtoarvoksi. (Se rahan ominaisuus, että se on yleisenä tavarana kaikkia muita tavaroita vastassa, on vaihtoarvon ruumiillistumana, tekee rahan samalla realisoiduksi ja alituisesti realisoitavissa olevaksi pääoman muodoksi, jatkuvasti käyväksi pääoman ilmenemismuodoksi. Tämä ominaisuus tulee esiin jalometallien maastavirtaamisessa ja aiheuttaa sen, että pääoma esiintyy historiallisesti ennen muuta vain rahan muodossa; vihdoin tämä ominaisuus selittää rahan yhteyden korkokantaan ja rahan vaikutuksen tähän.)
Mitä enemmän tuotanto muotoutuu siten, että jokainen tuottaja tulee riippuvaiseksi tavaransa vaihtoarvosta, ts. mitä suuremmassa määrin tuote tulee todelliseksi vaihtoarvoksi ja vaihtoarvo tuotannon välittömäksi objektiksi, sitä pitemmälle täytyy rahasuhteiden kehittyä, samoin rahasuhteelle, tuotteen suhteelle omaan itseensä rahan ominaisuudessa immanenttisten ristiriitojen. Vaihdon tarve ja tuotteen muuttuminen puhtaaksi vaihtoarvoksi edistyy samaa tahtia kuin työnjako, ts. tuotannon yhteiskunnallinen luonne. Mutta samassa mitassa kuin äsken mainittu etenee, kasvaa rahan mahti, ts. vaihtosuhde juurtuu tuottajiin nähden ulkopuolisena ja heistä riippumattomana mahtina. Se mikä ilmeni alun perin tuotannon edistämisen välineenä, tulee tuottajille vieraaksi suhteeksi. Samassa määrin kuin tuottajat tulevat riippuvaisiksi vaihdosta, näyttää vaihto tulevan riippumattomaksi heistä ja kuilu tuotteena otetun tuotteen ja vaihtoarvona otetun tuotteen välillä kasvavan. Raha ei tuo näitä vastakohtaisuuksia ja ristiriitoja esiin, vaan näiden ristiriitojen ja vastakohtaisuuksien kehitys tuo rahan näennäisesti transsendentaalisen mahdin esiin.
(On kehiteltävä kaikkien suhteiden rahasuhteiksi muuttumisen vaikutusta: luontoisveron muuttumista rahaveroksi, luontoismaankoron rahamaankoroksi, sotapalveluksen muuttumista palkkajoukoiksi, ylipäätään kaikkien henkilökohtaisten työpalvelusten muuttumista rahamaksuiksi, patriarkaalisen, osuusjärjestelmän, maaorjuusjärjestelmän, ammattikuntalaitoksen alaisen työn muuttumista puhtaaksi palkkatyöksi.)
Tuote tulee tavaraksi; tavara tulee vaihtoarvoksi; tavaran vaihtoarvo on sen immanenttinen rahaominaisuus; tämä sen rahaominaisuus irrottautuu tavarasta rahana, saa yleisen, kaikista erityisistä tavaroista ja omasta luonnollisesta olemassaolotavastaan erottautuneen yhteiskunnallisen olemassaolon; tuotteen suhde itseensä vaihtoarvona otettuna tulee tuotteen suhteeksi sen itsensä rinnalla olemassa olevaan rahaan eli kaikkien tuotteiden suhteeksi niiden kaikkien ulkopuolella olemassa olevaan rahaan. Samoin kuin tuotteiden todellinen, vaihto synnyttää tuotteiden vaihtoarvon, siten niiden vaihtoarvo synnyttää rahan.
Seuraavaksi vastaan tuleva kysymys kuuluu: onko asia niin että rahan olemassaolo tavaroiden rinnalla kätkee alun alkaen sisäänsä ristiriitoja, jotka on annettu itse suhteen mukana?
Ensiksi: sen yksinkertaisen tosiseikan, että tavara on olemassa kaksinkertaisesti, ensin määrättynä tuotteena, joka sisältää vaihtoarvonsa ajatuksellisesti luonnollisessa olemassaolomuodossaan (sisältää sen latentisti), ja sitten ilmi tulleena vaihtoarvona (raha), joka on jälleen pyyhkinyt pois kaikki yhteydet tuotteen luonnolliseen olemassaolomuotoon, tämän kaksinkertaisen erilaisen olemassaolon täytyy kehittyä edelleen eroksi ja eron täytyy kehittyä edelleen vastakohtaisuudeksi ja [I–16] ristiriidaksi. Sama ristiriita tuotteena otetun tavaran erityisen luonteen ja vaihtoarvona otetun tavaran yleisen luonteen välillä, joka synnytti välttämättömyyden määrittää tavara kaksinkertaisesti, yhtäältä tänä määrättynä tavarana, toisaalta rahana, ristiriita tavaran erityisten luonnollisten ominaisuuksien ja sen yleisten yhteiskunnallisten ominaisuuksien välillä sisältää alun alkaen sen mahdollisuuden, että nämä tavaran molemmat erottautuneet olemassaolomuodot eivät ole vaihdettavissa toisiinsa. Tavaran vaihdettavuus on olemassa tavaran rinnalla esineenä rahassa, jonakin tavarasta eroavana, joka ei enää ole sen kanssa välittömästi identtinen. Niin pian kuin raha on ulkoinen esine tavaran rinnalla, liittyy tavaran vaihdettavuus rahaan heti ulkoisiin ehtoihin, jotka voivat olla voimassa tai olla olematta: se jää ulkoisten ehtojen valtaan.
Tavaraa halutaan vaihdossa sen luonnollisten ominaisuuksien tähden, niiden tarpeiden tähden, joiden objekti se on. Rahaa sitä vastoin halutaan vain sen vaihtoarvon tähden, vaihtoarvona. Näin ollen se, onko tavara muutettavissa rahaksi, voidaanko se vaihtaa rahaan, voidaanko tavaran sijaan asettaa sen vaihtoarvo, riippuu sellaisista seikoista, joilla ei ole välittömästi mitään tekemistä tavaran kanssa vaihtoarvona ja jotka ovat siitä riippumattomia. Tavaran vaihdettavuus riippuu tuotteen luonnollisista ominaisuuksista; rahan vaihdettavuus käy yksiin rahan olemassaolon kanssa symboloituna vaihtoarvona. Tulee siis mahdolliseksi, että tavara määrätyssä tuotteen muodossaan ei voi enää tulla vaihdetuksi, asetetuksi yhtäläiseksi yleisen muotonsa kanssa rahana.
Siksi että tavaran vaihdettavuus on olemassa sen ulkopuolella rahana, tavarasta on tullut jotakin itsestään eroavaa, itselleen vierasta, jotakin, jonka kanssa tavara on ensin asetettava yhtä suureksi, jonka kanssa se on d'abord[27] eri suuri; samalla itse yhtä suureksi asettaminen tulee riippuvaiseksi ulkoisista ehdoista, siis sattumanvaraiseksi.
Toiseksi: samoin kuin tavaran vaihtoarvo on olemassa kaksinkertaisena, määrättynä tavarana ja rahana, siten vaihtotapahtuma hajoaa kahdeksi toisistaan riippumattomaksi tapahtumaksi: tavaran vaihtamiseksi rahaa vastaan, rahan vaihtamiseksi tavaraa vastaan, ostoksi ja myynniksi. Koska nämä ovat nyt saaneet toisistaan tilallisesti ja ajallisesti irrottautuneen, toisiinsa nähden yhdentekevän olemassaolomuodon, niiden välitön identtisyys lakkaa. Ne voivat vastata toisiaan ja olla vastaamatta; ne voivat kattaa toisensa tai olla kattamatta; ne voivat joutua epäsuhtaan toisiinsa nähden. Ne yrittävät kylläkin alituisesti tasoittaa toisensa; mutta aikaisemman välittömän yhtäläisyyden tilalle on nyt tullut alituinen tasoittumisliike, joka edellyttää juuri alituista erisuuruutta. On täysin mahdollista, että tasasointu voidaan nyt saavuttaa vain käymällä läpi äärimmäiset riitasoinnut.
Kolmanneksi: kun osto ja myynti irrottautuvat toisistaan, kun vaihto jakaantuu kahdeksi toisistaan tilallisesti ja ajallisesti riippumattomaksi tapahtumaksi, tulee vielä esiin eräs toinen uusi suhde.
Samoin kuin itse vaihto hajoaa kahdeksi toisistaan riippumattomaksi tapahtumaksi, siten vaihdon kokonaisliikekin irrottautuu vaihtajista, tavaroiden tuottajista. Vaihto vaihdon vuoksi irrottautuu vaihdosta tavaroiden vuoksi. Kauppiassääty astuu tuottajien väliin, sääty joka pelkästään ostaa myydäkseen ja pelkästään myy ostaakseen jälleen eikä tässä operaatiossa tähtää tavaroiden omistamiseen tuotteina, vaan pelkästään vaihtoarvojen saamiseen sellaisinaan, rahan saamiseen. (Pelkässä vaihtokaupassakin voi muodostua kauppiassääty. Mutta kun sillä on käytettävissään vain molempien puolien tuotannon ylijäämä, jää tämän säädyn vaikutus itse tuotantoon kauttaaltaan sekundaariseksi, samoin kuin sen koko merkityskin.)
Vaihtoarvon itsenäistyminen rahassa, ts. tuotteista irrottautuneessa muodossa, vastaa vaihdon (kaupankäynnin) itsenäistymistä vaihtajista irrottautuneena toimintona. Vaihtoarvo oli tavaranvaihdon mitta; mutta sen tavoitteena oli vaihdetun tavaran suora omistus, sen kuluttaminen (merkitseepä tämä kulutus sitten sitä, että tavara palvelee suoraan tarpeiden tyydytystä tuotteena tai toimii itse puolestaan tuotantovälineenä).
Kaupankäynnin tavoitteena ei suoraan ole kulutus, vaan rahan, vaihtoarvojen hankkiminen. Tämä vaihdon kaksinkertaistuminen — vaihto kulutuksen vuoksi ja vaihto vaihdon vuoksi — synnyttää uuden epäsuhdan. Kauppias toimii vaihdossa pelkästään oston ja myynnin erotuksen mukaan; kuluttaja puolestaan joutuu lopullisesti korvaamaan ostamansa tavaran vaihtoarvon. Kierto, vaihto kauppiassäädyn sisällä, ja kierron päätös, vaihto kauppiassäädyn ja kuluttajien välillä, määräytyvät — niin suuresti kuin näiden kahden täytyykin viime kädessä olla toistensa ehtona — aivan toisen lain ja motiivin nojalla ja voivat joutua keskenään mitä suurimpaan ristiriitaan. Jo tähän erottautumiseen sisältyy kauppakriisien mahdollisuus. Mutta koska tuotanto toimii välittömästi kaupankäyntiä varten ja vain välillisesti [I–17] kulutusta varten, täytyy tämän kaupankäynnin ja kulutusvaihdon vastaamattomuuden yhtä suuressa määrin koskettaa tuotantoa kuin tuotanto omasta puolestaan synnyttää tätä vastaamattomuutta. (Kysynnän ja tarjonnan suhteet kääntyvät kokonaan nurinpäin.) (Varsinaisesta kaupankäynnistä erottautuu sitten jälleen rahakauppa.)
Aforismeja. (Kaikki tavarat ovat katoavaa rahaa; raha on katoamaton tavara. Mitä pitemmälle työnjako kehittyy, sitä suuremmassa määrin välitön tuote lakkaa olemasta vaihtoväline. Syntyy välttämätön yleisen vaihtovälineen tarve, ts. vaihtovälineen, joka on riippumaton itse kunkin spesifisestä tuotannosta. Rahassa esineiden arvo on erotettu niiden substanssista. Raha on alun perin kaikkien arvojen edustaja; käytännössä asia kääntyy päinvastaiseksi ja kaikista reaalisista tuotteista ja töistä tulee rahan edustajia. Välittömässä vaihtokaupassa ei jokaista artikkelia voida vaihtaa jokaiseen artikkeliin ja tietty toiminta voidaan vaihtaa vain tiettyyn tuotteeseen. Raha voi poistaa vaihtokauppaan sisältyvät vaikeudet vain yleistämällä ne, tekemällä ne universaalisiksi. On ehdottoman välttämätöntä, että väkivaltaisesti erotetut elementit, jotka itse asiassa kuuluvat yhteen, osoittautuvat väkivaltaisessa purkauksessa todella yhteenkuuluvan erottamiseksi. Yhtenäisyys palautuu väkivaltaisesti. Niin pian kuin vihamielinen jakautuneisuus johtaa purkauksiin, taloustieteilijät viittaavat todella olemassa olevaan yhtenäisyyteen ja jättävät vieraantumisen huomiotta. Heidän apologeettinen viisautensa koostuu siitä, että kaikkina ratkaisevina hetkinä he unohtavat omat määrityksensä. Tuote välittömänä vaihtovälineenä on 1) yhä välittömästi luonnollisiin laatuominaisuuksiinsa sidottu, siis kaikin tavoin niiden rajoittama; tuote saattaa esim. huonontua jne. 2) siihen välittömään tarpeeseen sidottu, jota toinen ihminen tuntee juuri tätä tuotetta kohtaan tai on tuntematta, tai myös omaa tuotettaan kohtaan. Työn tuotteen ja itse työn tullessa vaihdon alaiseksi syntyy hetki, jolloin ne erotetaan omistajastaan. Palaavatko ne tämän erottamisen jälkeen takaisin hänelle toisessa muodossa, se jää sattuman varaan. Rahan tullessa vaihtoon minun on pakko vaihtaa tuotteeni yleisestä veihtoarvosta tai yleisestä vaihtokyvystä ja niin minun tuotteeni tulee riippuvaiseksi yleisestä kaupankäynnistä ja se temmataan irti paikallisista, luonnollisista ja yksilöllisistä rajoistaan. Juuri tämän vaikutuksesta se voi lakata olemasta tuote.)
Neljänneksi: samoin kuin vaihtoarvo astuu rahassa yleisenä tavarana kaikkien erityisten tavaroiden rinnalle, siten vaihtoarvo siinä samalla astuu rahassa (koska rahalla on erityinen olemassaolo) kaikkien muiden tavaroiden rinnalle erityisenä tavarana. Asia ei ole vain niin, että syntyy epäsuhta sen johdosta, että raha ollessaan olemassa vain vaihdossa asettuu yleisenä vaihtokykynä tavaroiden erityistä vaihtokykyä vastaan ja kuolettaa välittömästi tämän ja siitä huolimatta molempien pitäisi jatkuvasti pysyä toisiinsa vaihdettavissa olevina. Käy myös niin, että raha joutuu itsensä ja oman määrityksensä kanssa ristiriitaan sen nojalla, että raha itse on erityinen tavara (vaikka vain merkkikin) ja niin muodoin se alistetaan muita tavaroita vastaan tehtävässä vaihdossaan vuorostaan erityisten vaihtoehtojen alaiseksi, jotka ovat ristiriidassa rahan yleisen ehdottoman vaihdettavuuden kanssa. (Tässä ei puhuta vielä lainkaan rahasta jonkin tietyn tuotteen substanssiin vakiintuneena jne.)
Vaihtoarvo sai tavarassa saamansa olemassaolon rinnalle oman olemassaolon rahassa, vaihtoarvo erotettiin substanssistaan juuri siksi, että tämän substanssin luonnollinen määritteisyys on ristiriidassa sen vaihtoarvona saaman yleisen määrityksen kanssa. Jokainen tavara on vaihtoarvona yhtäläinen toisen tavaran kanssa (tai asetettavissa yhtäläiseksi sen kanssa) (kvalitatiivisesti: jokainen edustaa vain kvantitatiivisesti suurempaa tai pienempää vaihtoarvon erää). Siitä syystä tämä tavaroiden yhtäläisyys, tämä niiden ykseys eroaa tavaroiden luonnollisesta erilaisuudesta ja ilmenee näin ollen rahassa sekä niiden yhteisenä elementtinä että jonakin niitä vastaan asettuvana kolmantena. Mutta yhtäältä vaihtoarvo pysyy luonnollisestikin samalla tavaroiden sisäisenä laatuominaisuutena, vaikkakin se samaan aikaan on olemassa tavaroiden ulkopuolella; toisaalta kun raha ei enää ole olemassa tavaroiden ominaisuutena, niiden yleisenä laatuna, vaan on yksilöllistynyt niiden rinnalla, rahasta itsestään tulee erityinen tavara toisten tavaroiden rinnalle (raha on määritettävissä kysynnän ja tarjonnan nojalla; se jakaantuu erityisiin rahalajeihin jne.)
Rahasta tulee sellainen tavara kuin muutkin tavarat ja samalla se ei ole sellainen tavara kuin muut tavarat. Yleisestä määrityksestään huolimatta raha on vaihdettavissa oleva esine muiden vaihdettavissa olevien esineiden rinnalla. Raha ei ole vain yleinen vaihtoarvo, vaan samalla erityinen vaihtoarvo muiden erityisten vaihtoarvojen rinnalla. Tässä on lähde uusille ristiriidoille, jotka tuntuvat käytännössä. (Rahakaupan erottamisessa todellisesta kaupankäynnistä tulee rahan erityinen luonne jälleen esiin.)
Näemme siis miten rahalle on sisäisesti ominaista, että se täyttää tavoitteensa samalla kun se kieltää ne; että se itsenäistyy suhteessa tavaroihin; että se muuttuu välineestä päämääräksi; että se realisoi tavaroiden vaihtoarvon irrottautuessaan tästä vaihtoarvosta; että se helpottaa vaihtoa hajottamalla sen; että se voittaa välittömän tavaranvaihdon [I–18] vaikeudet yleistämällä ne; että samassa määrin kuin tuottajat tulevat riippuvaisiksi vaihdosta, raha itsenäistää vaihdon tuottajiin nähden.
{Myöhemmin, ennen kuin tämän kysymyksen käsittely päätetään on tarpeen korjata idealistista esitystapaa, joka synnyttää sen harhan, että olisi kyse vain käsitemäärityksistä ja näiden käsitteiden dialektiikasta. Ennen kaikkea tämä koskee lausetta; tuotteesta (tai toiminnasta) tulee tavara, tavarasta vaihtoarvo, vaihtoarvosta raha.}
| * | * | |
| * |
(»Economist»[28] tammikuun 24. päivänä 1857. Seuraava katkelma on otettava tilaisuuden tullen huomioon käsiteltäessä pankkeja:
»Kauppiasluokat ovat rikastuneet rahan korkokannan nousuista siinä määrin kuin ne ovat osallisena pankkien voitoista, kuten nykyään tapahtuu hyvin yleisesti ja saattaa tapahtua vieläkin laajemmin osakepankkien levitessä, kaikkien korporatiivisten etuoikeuksien poistamisen myötä ja täydellisen vapauden laajetessa pankkitoimintaan. Tosiasiassa kauppiasluokat toimivat talletustensa laajuudessa käytännöllisesti katsoen omana pankkiirinaan ja sikäli kuin näin tapahtuu, diskonttokorko ei voi olla niille kovinkaan tärkeä. Kaikkien pankkeihin talletettujen ja muiden reservien täytyy tietystikin olla jatkuvan ahkeruuden tulosta ja voitoista talteen pantua säästöä; niin muodoin kun kauppias- tai tuotannonharjoittajaluokat otetaan kokonaisuutena, näiden täytyy toimia omana pankkiirinaan, ja vaaditaan vain, että vapaan kaupan periaatteet ulotettaisiin kaikkeen liiketoimintaan, jotta rahamarkkinoiden kaikkien heilahteluiden edut ja haitat tasoitettaisiin ja neutraloitaisiin tämän liiketoiminnan hyväksi.»)
Rahajärjestelmän ja sen vallitessa tapahtuvan vaihdon kaikki ristiriidat ovat vaihtoarvoiksi määräytyneiden tuotteiden suhteen kehittymistä, tuotteiden vaihtoarvo- tai arvomäärityksen itsensä kehittymistä.
»(Morning Star»[29] 12. helmikuuta 1857. »Viimevuotinen rahan kiihkeä kysyntä ja sen johdosta käyttöön otettu korkea diskonttokorko ovat olleet hyvin edullisia Ranskan pankin voittojen kannalta. Sen jakamat osingot ovat jatkuvasti kasvaneet: 118 frangia vuonna 1852, 154 fr. 1853, 194 fr. 1854, 200 fr. 1855 ja 272 fr. 1856.»)
On kiinnitettävä huomiota myös seuraavaan kohtaan: »Englantilaiset hopeakolikot on laskettu liikkeeseen hinnalla, joka ylittää niiden sisältämän hopean. Hopeanaulan sisäinen arvo oli 60–62 shillinkiä (keskimäärin 3 puntaa kullassa) ja niistä on lyöty metallirahaa 66 shillinkiä. Rahapaja maksaa
»päivän markkinahinnan 5 sh. — 5 sh. 2 d. unssilta ja laskee rahaa liikkeeseen 5 sh. 6 d. mukaan unssilta. On kaksi syytä, jotka estävät tätä järjestelyä johtamasta mihinkään käytännön hankaluuksiin»
(koskee hopearahojen liikkeeseenlaskua, mutta ei niiden sisäistä arvoa):
»ensinnä kolikko voidaan hankkia vain rahapajasta ja asianomaisella hinnalla; näin ollen se ei voi kotimaisessa kierrossa menettää arvoaan eikä sitä voi lähettää ulkomaille, koska se ylittää kotimaisessa kierrossa sisäisen arvonsa; ja toiseksi koska hopeakolikko on laillinen maksuväline vain 40 shillingin summaan asti, se ei milloinkaan joudu törmäämään yhteen kultakolikoiden kanssa eikä vaikuta näiden arvoon.»
Ranskaa neuvotaan myös
»laskemaan liikkeeseen arvonsa alittavia metallikolikoita, alle sisäisen arvonsa ja määräämään ylärajan, jossa niitä on otettava vastaan laillisena maksuvälineenä.»
Mutta samalla neuvotaan:
»metallirahan laatu on määrättävä siten, että sisäisen arvon ja nimellisarvon välille jää suurempi marginaali kuin meillä Englannissa, sillä hopean kasvava arvo suhteessa kultaan tavoittaa ennen pitkää hyvin todennäköisesti nykyisen rahapajahintamme ja silloin joudumme jälleen muuttamaan sitä. Hopeakolikkomme on nyt vähän yli 5 % alle sisäisen arvonsa, mutta vain vähän aikaa sitten se oli 10 % (»Supplement to the Economist», 24. tammikuuta 1857).
Nyt voitaisiin ajatella, että laskemalla liikkeeseen tuntiseteleitä voitaisiin kaikki nämä vaikeudet voittaa. (Tuntisetelin olemassaolo edellyttää jo luonnollisesti sellaisia ehtoja, jotka eivät ole välittömästi annettuja tutkittaessa vaihtoarvon ja rahan suhdetta ja joita ilman molemmat voivat olla olemassa ja ovatkin olemassa: näitä ehtoja ovat »julkinen luotto», pankit jne.; kuitenkaan kaikkeen tähän ei tässä ole lähemmin puututtava, koska tuntisetelin kannattajat pitävät sitä luonnollisestikin »sarjan»[30] viimeisenä tuotteena, joka rahan »puhdasta» käsitettä parhaiten vastatessaan »ilmenee» todellisuudessa kaikkein vähiten.) Ennen muuta on pantava merkille seuraava: jos oletetaan, että ne edellytykset, joiden vallitessa tavaroiden hinta on yhtä kuin niiden vaihtoarvo, on täytetty; jos kysyntä ja tarjonta kattavat toisensa; jos tuotanto ja kulutus käyvät yksiin; jos viime kädessä vallitsee oikeissa suhteissa toteutettu tuotanto (ns. jakaantumissuhteet ovat itse tuotantosuhteita), silloin rahakysymyksestä tulee täysin sekundaarinen ja etenkin siitä kysymyksestä lasketaanko liikkeeseen sinisiä vai vihreitä, peltisiä vai paperisia merkkejä vai missä muussa muodossa yhteiskunnallista kirjanpitoa harjoitetaan. Silloin on mitä typerintä pitää kiinni verukkeesta, että olisi jatkettava todellisten rahasuhteiden tutkimista.
[I–19] Laskekoon pankki (mikä tahansa pankki) liikkeeseen tuntiseteleitä. Tavara a on yhtä kuin vaihtoarvo x, ts. kuin on x työaikaa ja se vaihtuu rahaan, joka edustaa x työaikaa. Pankin täytyisi ostaa tavara, ts. vaihtaa sitä vastaan rahallisia edustajiaan, yhtä lailla kuin nyt esim. Englannin pankki joutuu vaihdossa antamaan kullasta pankkiseteleitä. Tavara, vaihtoarvon substantiaalinen ja siitä syystä satunnainen olemassaolo vaihdetaan vaihtoarvon symboliseen olemassaoloon vaihtoarvona. Siten ei ole mitään vaikeutta muuttaa tavara tavaran muodosta rahan muotoon. Tavaraan sisältyvä työaika on vain verifioitava autenttisesti (ohimennen sanottuna tämä ei ole niinkään helppoa, mitä kullan ja hopean hienopitoisuus ja paino todistavat) ja siten se luo heti vastikkeensa, olemassaolonsa rahana.
Vaikka kääntelisimme ja vääntelisimme asiaa miten hyvänsä, niin viime kädessä se johtaa seuraavaan: tuntisetelin liikkeeseen laskenut pankki ostaa tavaran tuotantokustannuksistaan, ostaa kaikkia tavaroita eikä niiden ostaminen maksa sille muuta kuin paperisuikaleiden valmistuksen, ja myyjä saa näissä suikaleissa tietyssä substantiaalisessa muodossa omistamansa vaihtoarvon sijaan tavaran symbolisen vaihtoarvon, toisin sanoen samaa vaihtoarvon määrää vastaavan kaikkiin muihin tavaroihin kohdistetun osoituksen. Vaihtoarvo sellaisenaan voi luonnollisestikin olla olemassa vain symbolisesti, vaikkakin tällä symbolilla on — jotta sitä voitaisiin käyttää esineenä eikä pelkästään mielikuvan muodossa — esineellinen olemassaolo; se ei ole vain ajatuksellinen mielle, vaan se on todella esitettynä esineellisessä muodossa. (Mittaa voidaan pidellä kädessä; vaihtoarvo mittaa, mutta se toimittaa vaihtoa vain silloin kun tämä mitta siirtyy kädestä toiseen.[31])
Pankki siis antaa tavarasta rahaa; rahaa, joka on täsmälleen tavaran vaihtoarvoon kohdistettu osoitus, ts. kaikkiin samanarvoisiin tavaroihin kohdistettu osoitus; pankki ostaa. Pankki on yleinen ostaja, ei vain tämän tai tuon tavaran, vaan kaikkien tavaroiden ostaja. Sillä pankin pitää juuri toteuttaa jokaisen tavaran muuttaminen symboliseen olemassaoloonsa vaihtoarvona. Mutta jos pankki on yleinen ostaja, on sen oltava myös yleinen myyjä, ei vain varasto, mihin kaikki tavarat talletetaan, eikä vain yleinen tavaratalo, vaan tavaroiden haltija samassa merkityksessä kuin jokainen muukin kauppias.
Olen vaihtanut tavarani a:n tuntiseteli b:hen, joka esittää tavaran vaihtoarvoa, mutta vain sitä varten, että voin nyt mieleni mukaan muuttaa tämän b:n taas kaikiksi todellisiksi tavaroiksi c, d, e jne. Voiko kyseinen raha nyt kiertää pankin ulkopuolella, muutoinkin kuin tuntisetelin haltijan ja pankin välillä? Millä tämän tuntisetelin vaihdettavuus on varmistettu? On vain kaksi mahdollisuutta. Joko kaikkien tavaroiden (tuotteiden tai työn) haltijat haluavat myydä tavaransa niiden vaihtoarvosta tai sitten toiset haluavat, toiset eivät. Jos he kaikki haluavat myydä vaihtoarvosta, niin he eivät jää odottamaan sitä sattumanvaraista asiaa ilmaantuuko ostaja vai ei, vaan menevät heti pankkiin, luovuttavat sille tavaransa ja saavat sitä vastaan sen vaihtoarvon merkin, rahan: he lunastavat sen pankin omaa rahaa vastaan. Tässä tapauksessa pankki on samalla yleinen ostaja ja myyjä yhdessä persoonassa.
Tai sitten tapahtuu päinvastoin. Tässä tapauksessa pankkilappu on pelkkä paperinpalanen, se väittää pelkästään olevansa vaihtoarvon yleisesti tunnustettu symboli, mutta on ilman mitään arvoa. Yleisesti tunnustetulla symbolilla on näet se ominaisuus, että se ei vain esitä vaihtoarvoa, vaan on todellisessa vaihdossa vaihtoarvo. Jälkimmäisessä tapauksessa pankkilappu ei olisi rahaa tai se olisi vain pankin ja sen asiakkaiden välistä sopimuksenvaraista rahaa, mutta ei rahaa yleisillä markkinoilla. Se olisi samaa kuin tusina illalliskortteja, jotka saan tilattuani ravintolan isännältä, tai tusina teatterilippuja. Nämä molemmat esittävät rahaa, mutta edelliset esittävät sitä vain tietyssä ruokapöydässä ja jälkimmäiset tietyssä teatterissa. Pankkilappu olisi lakannut vastaamasta rahalle asetettavia vaatimuksia, koska se ei liikkuisi koko yleisön keskuudessa, vaan vain pankin ja sen asiakkaiden välillä. Meidän on siis hylättävä jälkimmäinen olettamus.
Pankki olisi siis yleinen ostaja ja myyjä. Pankkiseteleiden sijasta se voisi laskea liikkeeseen myös shekkejä ja niiden sijasta pitää yksinkertaisia pankkitilejä. Aina sen mukaan mikä on x:n pankille luovuttamien tavaroiden arvojen summa, merkittäisiin pankissa hänen hyväkseen sama arvosumma muissa tavaroissa ilmaistuna. Pankin toisena attribuuttina olisi väistämättä oltava sen, että pankki määrittäisi autenttisesti kaikkien tavaroiden vaihtoarvon, ts. niissä materialisoituneen työajan. Pankin toiminnot eivät voisi kuitenkaan loppua vielä tähän. Pankin olisi määritettävä se työaika, missä tavarat voitaisiin valmistaa teollisuuden keskimääräisillä välineillä, se aika, jonka kuluessa niiden on tultava valmistetuiksi.
Mutta sekään ei vielä riittäisi. Pankin ei olisi vain määritettävä sitä työaikaa, jossa tietty erä tuotteita olisi valmistettava eikä vain asetettava tuottajia sellaisten ehtojen alaiseksi että heidän työnsä olisi yhtä tuottavaa (siis myös työvälineiden jakautuminen olisi yhtäläistettävä ja järjestettävä), vaan pankin olisi myös määrättävä ne työajan [I–20] erät, jotka on tarkoitus käyttää eri tuotantohaaroilla. Viimeksi mainittu olisi välttämätöntä, koska vaihtoarvon realisoimiseksi ja pankin rahan tekemiseksi todella vaihdettavissa olevaksi täytyisi yleinen tuotanto varmistaa ja lisäksi sellaisissa olosuhteissa, että vaihtoa harjoittavien tarpeet tulevat tyydytetyiksi. Eikä siinäkään ole vielä kaikki.
Suurinta vaihtoa ei ole tavaroiden vaihto, vaan työn vaihto tavaroita vastaan. (Tästä lähemmin aivan kohta.) Työläiset eivät myisi työtään pankille, vaan saisivat vaihtoarvon työnsä täydestä tuotteesta jne. Kun tätä tapausta tutkitaan tarkemmin, niin osoittautuu, että pankki ei olisi vain yleinen ostaja ja myyjä, vaan myös yleinen tuottaja. Tosiasiassa pankki olisi joko tuotannon despoottinen sääntelijä ja jakautumisen valvoja tai sitten pankki ei todellisuudessa olisi muuta kuin virasto, joka pitäisi kirjaa ja hoitaisi laskennan yhdessä työtä tekevän yhteiskunnan puolesta. Tässä edellytettäisiin tuotantovälineiden yhteisyyttä jne. jne. Saintsimonilaiset tekivät pankistaan tuotannon paavinistuimen.
Kaikkien tuotteiden ja toimien purkautuminen vaihtoarvoiksi edellyttää sekä kaikkien kiinteiden henkilökohtaisten (historiallisten) riippuvaisuussuhteiden hajoamista tuotannossa että tuottajien kaikinpuolista riippuvaisuutta toisistaan. Kunkin yksittäisen ihmisen tuotanto on riippuvainen kaikkien muiden tuotannosta; samoin hänen tuotteensa muuttuminen elämisen tarvikkeiksi häntä itseään varten on tullut riippuvaiseksi kaikkien muiden kulutuksesta. Hinnat ovat vanha ilmiö, samoin vaihto, mutta sekä hintojen määräytyminen yhä suuremmassa määrin tuotantokustannusten nojalla että vaihdon ulottuminen kaikkiin tuotantosuhteisiin kehittyvät täydellisesti vasta porvarillisessa yhteiskunnassa, vapaan kilpailun yhteiskunnassa ja kehittyvä siinä alati täydellisemmiksi. Se minkä Adam Smith aitoon 1700-luvun tyyliin sijoittaa esihistorialliseen kauteen, se minkä hän antaa edeltää historiaa,[32] on päinvastoin historian tuote.
Tämä tuottajien vastavuoroinen riippuvaisuus toisistaan saa ilmauksensa vaihdon alituisessa välttämättömyydessä ja vaihtoarvossa kaikinpuolisena välittäjänä. Taloustieteilijät ilmaisevat sen näin: jokainen noudattaa omaa yksityistä etuaan ja vain omaa yksityistä etuaan ja palvelee tällä sitä haluamatta ja tietämättä kaikkien yksityisetuja, yleistä etua. Asian ydin ei ole siinä, että jokaisen tavoitellessa omaa yksityisetuaan saavutetaan yksityisetujen kokonaisuus, siis yleinen etu. Tästä abstraktisesta fraasista voitaisiin päinvastoin päätellä, että jokainen on vastavuoroisesti estämässä toisten edun toteutumista ja että tästä bellum omnium contra omnes[33] on seurauksena yleisen myöntämisen sijasta pikemminkin yleinen kieltäminen. Ydin on päinvastoin siinä, että yksityinen etu itse on jo yhteiskunnallisesti määrätty etu ja se voidaan saavuttaa vain yhteiskunnan asettamien ehtojen puitteissa ja yhteiskunnan antamilla välineillä, se on siis sidottu näiden ehtojen ja välineiden uusintamiseen. On kyseessä yksityisten etu; mutta sen sisältö samoin kuin sen toteutumisen muoto ja välineet on annettu kaikista yksilöistä riippumattomissa yhteiskunnallisissa ehdoissa.
Toisiaan kohtaan välinpitämättömien yksilöiden keskinäinen ja kaikinpuolinen riippuvaisuus muodostaa heidän yhteiskunnallisen siteensä. Tämä yhteiskunnallinen side on ilmaistu vaihtoarvossa, missä yksilön oma toiminta tai hänen tuotteensa vasta tulee kullekin yksilölle toiminnaksi ja tuotteeksi häntä varten; yksilön on tuotettava yleinen tuote — vaihtoarvo tai vaihtoarvo itsekseen eristetyssä, yksilöllistetyssä asussa, raha. Toiselta puolen se valta, mikä jokaisella yksilöllä on muiden toimintaan ja yhteiskunnallisiin rikkauksiin, on olemassa hänessä vaihtoarvojen, rahan omistajana. Yksilö kantaa yhteiskunnallista valtaansa, samoin kuin sidettään yhteiskuntaan mukanaan taskussansa.
Toiminta, onpa sen yksilöllinen ilmenemismuoto mikä tahansa, ja toiminnan tuote, onpa sen erityinen laatu mikä hyvänsä, on vaihtoarvo, ts. jotakin yleistä, missä kaikki yksilöllisyys, erikoisuus on tullut kielletyksi ja pyyhityksi pois. Tämä on todellakin hyvin erilainen tila kuin se, missä yksilö tai perheeksi ja heimoksi (myöhemmin yhteisöksi) luonnonsyntyisesti tai historiallisesti laajentunut yksilö uusintaa suoraan luonnosta itsensä tai tuottavan toimintansa ja missä hänen osuutensa tuotannosta on työn ja tuotteen tietyn muodon varassa ja hänen suhteensa muihin on sekin määräytynyt samalla tavoin.
Toiminnan yhteiskunnallinen luonne, samoin kuin tuotteen yhteiskunnallinen muoto ja samoin kuin yksilön osuus tuotannosta ilmenee tässä yksilöihin nähden vieraana, esineellisenä; ne eivät ilmene yksilöiden suhtautumisena toisiinsa, vaan heidän alistumisenaan suhteisiin, jotka muodostuvat heistä riippumatta ja syntyvät välinpitämättömien yksilöiden törmäämisistä toisiinsa. Toimien ja tuotteiden yleinen vaihto, josta on tullut elinehto kullekin erilliselle yksilölle, heidän keskinäinen yhteytensä ilmenee heille itselleen vieraana, heistä riippumattomana, esineenä. Vaihtoarvossa on henkilöiden yhteiskunnallinen suhde muuttunut [I–21] esineiden yhteiskunnalliseksi suhteeksi, henkilökohtainen mahti esineelliseksi mahdiksi. Mitä vähemmän yhteiskunnallista voimaa vaihtovälineellä on, mitä läheisempi yhteys sillä on vielä välittömän työn tuotteen ja vaihtajien välittömien tarpeiden luonteeseen, sitä suurempi voima on oltava yhä yhteisöllä, joka sitoo yksilöt toisiinsa — patriarkaalisella suhteella, antiikin yhteisöllä, feodalismilla ja ammattikuntalaitoksella. (Ks. vihkoni XII, 34 b).[34]
Jokaisella yksilöllä on yhteiskunnallinen mahti esineen muodossa. Jos esineeltä riistetään tämä yhteiskunnallinen mahti, niin se on annettava henkilöille henkilöihin nähden. Henkilökohtaiset riippuvuussuhteet (aluksi aivan luonnonsyntyisesti) ovat ensimmäiset yhteiskuntamuodot, joissa inhimillinen tuottavuus kehittyy vain vähäisessä mitassa ja eristetyissä kohdissa. Henkilökohtainen riippumattomuus, joka perustuu esineelliselle riippuvaisuudelle, on toinen suuri muoto, jossa ensimmäistä kertaa muodostuu yleisen yhteiskunnallisen aineenvaihdon, universaalisten suhteiden, kaikinpuolisten tarpeiden ja universaalisten kykyjen järjestelmä. Kolmas vaihe on vapaa yksilöllisyys, joka perustuu yksilöiden universaaliseen kehitykseen ja heidän yhteisöllisen, yhteiskunnallisen tuottavuutensa muuntumiseen heidän yhteiskunnalliseksi omaisuudekseen. Toinen vaihe luo kolmannen vaiheen edellytykset. Näin ollen patriarkaaliset samoin kuin antiikin aikaiset olot (samoin kuin feodaalisetkin) rappeutuvat samassa määrin kaupankäynnin, ylellisyyden, rahan, vaihtoarvon kehittyessä kuin moderni yhteiskunta kasvaa näiden kanssa samaan tahtiin esiin.
Vaihto ja työnjako edellyttävät toinen toistaan. Koska jokainen tekee työtä itseään varten eikä hänen tuotteensa ole mitään hänelle itselleen, hänen on silloin luonnollisestikin harjoitettava vaihtoa, eikä vain ottaakseen osaa yleiseen tuotantokykyyn, vaan muuttaakseen oman tuotteensa elämisen tarvikkeeksi itseään varten. (Ks. käsikirjoitustani »Huomautuksia taloustieteestä», s. V (13, 14)).[35] Vaihto vaihtoarvon ja rahan välittämänä edellyttää kylläkin tuottajien kaikinpuolista riippuvaisuutta toisistaan, mutta samalla se edellyttää, että heidän yksityiset etunsa eristetään täydellisesti ja että tapahtuu työnjako yhteiskunnallisessa työssä, jonka kohdalla erilaisten töiden ykseys ja vastavuoroinen täydentäminen on olemassa ikään kuin luonnon suhteena yksilöiden ulkopuolella, heistä riippumatta. Yleisen kysynnän ja tarjonnan toisiinsa kohdistama paine välittää toisiaan kohtaan välinpitämättömien tavarantuottajien keskinäisen yhteyden.
Itse se välttämättömyys, että yksilöiden tuote tai toiminta on ensin muutettava vaihtoarvon, rahan muotoon, ja että ne saavat ja näyttävät toteen vasta tässä esineellisessä muodossa yhteiskunnallisen voimansa, osoittaa kaksi asiaa: 1) että yksilöt tuottavat enää vain yhteiskuntaa varten ja yhteiskunnassa; 2) että heidän tuotantonsa ei ole välittömästi yhteiskunnallinen, ei ole hedelmä yhteenliittymisestä, jossa työ jaetaan yhteenliittyneiden jäsenten kesken. Yksilöt on alistettu yhteiskunnalliselle tuotannolle, joka on olemassa kohtalon tavoin heidän ulkopuolellaan; mutta yhteiskunnallista tuotantoa ei oleteta alistetuksi yksilöille, jotka hoitavat sitä yhteisenä omaisuutenaan. Mikään ei siis voisi olla sen erheellisempää ja latteampaa kuin olettaa vaihtoarvon, rahan pohjalla, että yhteenliittyneet yksilöt harjoittavat kokonaistuotantonsa valvontaa, kuten edellä tuntisetelipankin tapauksessa oletettiin.
Kaikkien työn tuotteiden, kykyjen ja toimien yksityinen vaihto on ristiriidassa sekä yksilöiden (luontaissyntyiselle tai poliittiselle) keskinäiselle herruudelle ja alistumiselle perustuvan jaon kanssa (saapa kyseinen herruus ja alistuminen sitten minkä luonteen tahansa: patriarkaalisen, antiikin aikaisen tai feodaalisen) (tällöin varsinainen vaihto kulkee pelkästään rinnakkaisena ilmiönä tai kokonaisuutena otettuna koskettaa vähemmän kokonaisten yhteisöjen elämää kuin syntyy pikemminkin eri yhteisöjen välille, eikä ylipäätään suinkaan valtaa kaikkia tuotanto- ja vaihtosuhteita) että tuotantovälineiden yhteisen haltuunoton ja valvonnan pohjalla yhteenliittyneiden yksilöiden vapaan vaihdon kanssa. (Viimeksi mainittu yhteenliittyminen ei ole mitään mielivaltaista: se edellyttää sellaisten materiaalisten ja henkisten ehtojen kehittymistä, joihin ei kuitenkaan tässä kohdin puututa lähemmin.)
Samoin kuin työnjako synnyttää kasautumista, yhdistymistä, yhteistyötä, yksityisetujen vastakkaisuutta, luokkaetuja, kilpailun, pääomien keskittymistä, monopolin, osakeyhtiöitä — pelkkiä sen ykseyden vastakohtaisia muotoja, joka aiheuttaa itse vastakkaisuuden — samoin yksityinen vaihto synnyttää maailmankaupan, yksityinen riippumattomuus synnyttää täydellisen riippuvaisuuden ns. maailmanmarkkinoista ja vaihdon pirstoutuneet tapahtumat synnyttävät pankki- ja luottojärjestelmän, jonka kirjanpito [I–22] toteaa mitä tarkimmin yksityisen vaihdon tilitapahtumat. Vaikkakin yksityiset edut jakavat kunkin kansakunnan yhtä moniksi kansakunniksi kuin sillä on täysikasvuisia yksilöitä ja samaan kansakuntaan kuuluvien viejien ja tuojien edut ovat tässä vastakkain, saa kansallinen kaupankäynti vekselikurssissa olemassaolon näennäisyyden jne. jne. Kukaan ei siitä syystä usko, että pörssireformilla voitaisiin kumota kotimaisen tai ulkomaisen yksityisen kaupankäynnin perusta. Mutta porvarillisen, vaihtoarvolle pohjautuvan yhteiskunnan sisälle syntyy sekä sellaisia tavaranvaihtosuhteita että sellaisia tuotantosuhteita, joista jokainen on miina tämän yhteiskunnan räjäyttämiseksi. (On kokonainen joukko yhteiskunnallisen yhtenäisyyden vastakohtaisia muotoja, joiden vastakohtainen luonne ei kuitenkaan milloinkaan ole räjäytettävissä hiljakseen etenevällä metamorfoosilla. Ellemme toisaalta löytäisi yhteiskunnasta sellaisena kuin se on verhottuja luokattoman yhteiskunnan tarvitsemia materiaalisia tuotantoehtoja ja niitä vastaavia tavaranvaihtosuhteita, olisivat kaikki räjäytysyritykset taistelua tuulimyllyjä vastaan.)
Olemme nähneet, että vaikka vaihtoarvo on yhtä kuin se suhteellinen työaika, joka on materialisoitunut tuotteissa ja raha puolestaan on yhtä kuin tavaroiden vaihtoarvo niiden substanssista irrotettuna, niin tähän vaihtoarvoon tai rahasuhteeseen sisältyy ristiriitoja tavaroiden ja niiden vaihtoarvon, vaihtoarvoina otettujen tavaroiden ja rahan välillä. Olemme nähneet, että pankki joka välittömästi loisi työrahassa tavaran vastineen, on utopiaa. Joskin raha siis saa kiittää synnystään vain tavaroiden substanssista irronnutta vaihtoarvoa ja vain tämän vaihtoarvon tendenssiä asettaa itsensä puhtaassa asussa, ei tavaraa voi silti muuttaa välittömästi rahaksi, ts. autenttinen todistus tavarassa realisoidusta työajan erästä ei voi toimia tavaran hintana vaihtoarvojen maailmassa. Mistä tämä johtuu?
{Rahan yhden muodon kohdalla — mikäli raha on vaihdon väline (ei vaihtoarvon mitta) — on taloustieteilijöille selvää, että rahan olemassaolo edellyttää yhteiskunnallisen siteen esineellistymistä [Versachlichung]; tämä koskee lähemmin sanottuna rahaa sikäli kuin se ilmenee panttina, jonka yhden ihmisen on annettava palata toisen käteen saadakseen tältä tavaran. Tässä taloustieteilijät itse sanovat, että ihmiset osoittavat esineelle (rahalle) luottamusta, jota he eivät osoita toisilleen henkilöinä. Mutta miksi he sitten osoittavat esineelle luottamusta? Sitä osoitetaan esineille selvästikin vain henkilöiden välisenä esineellistyneenä suhteena, esineellistyneenä vaihtoarvona eikä vaihtoarvo ole mitään muuta kuin henkilöiden tuottavan toiminnan keskinäissuhde. Jokainen toinen pantti saattaa sellaisenaan hyödyttää suoraan pantinhaltijaa; raha hyödyttää haltijaa »yhteiskunnallisena käsipanttina»,[36] mutta raha on tällainen käsipantti vain yhteiskunnallisen (symbolisen) ominaisuutensa vuoksi; rahalla voi olla yhteiskunnallinen ominaisuus vain siksi, että yksilöt ovat vieraantuneet omasta yhteiskunnallisesta suhteestaan, jolloin se on saanut esineen asun.}
Hintaluetteloissa, joissa kaikki arvot on mitattu rahassa, heijastuu yhtäältä esineiden yhteiskunnallisen luonteen riippumattomuus henkilöistä ja toisaalta kaupankäynnin pyrkimys alistaa esineet jälleen yksityisten henkilöiden valtaan tällä vierauden pohjalla, jolla vieraus ilmenee tuotannon ja tavaranvaihdon kokonaissuhteissa yksittäiseen ihmiseen, kaikkiin yksittäisiin ihmisiin nähden. Koska maailmanmarkkinoiden itsenäistyminen, mikäli niin halutaan sanoa, (mukaan luettuna kunkin erillisen henkilön toiminta) kasvaa rahasuhteiden (vaihtoarvon) kehityksen myötä ja vice versa,[37] niin tuotannossa ja kulutuksessa ilmenevä yleinen side ja kaikinpuolinen riippuvaisuus kasvavat samalla kuluttajien ja tuottajien riippumattomuuden ja välinpitämättömyyden myötä; koska tämä ristiriita johtaa kriiseihin jne., niin tämä vieraantuminen yritetään kumota samanaikaisesti kehittymisensä kanssa sen omalla pohjalla: hintaluetteloilla, valuuttakursseilla, kauppaa harjoittavien kirjeitse, sähkeitse jne. pitämillä yhteyksillä (yhteydenpitovälineet lisääntyvät tietysti samanaikaisesti) yrittää jokainen erillinen henkilö hankkia tietoa kaikkien muiden toiminnasta ja sopeuttaa omaansa siihen. {Toisin sanoen vaikka jokaisen ihmisen kysyntä ja tarjonta kulkee kulkuaan kaikista muista riippumatta, niin jokainen yrittää hankkia tietoa yleisen kysynnän ja tarjonnan tilasta, ja tällä tiedolla on sitten vuorostaan käytännön vaikutusta yleiseen kysyntään ja tarjontaan. Vaikkakaan kaikki tämä ei annetulla pohjalla kumoa vieraantuneisuutta, niin se synnyttää kuitenkin suhteita ja yhteyksiä, jotka sisältävät mahdollisuuden vanhan pohjan kumoamiseen.) (Yleisen tilastoinnin mahdollisuus jne.)} (Tätä on muutoin kehiteltävä »hintojen, kysynnän ja tarjonnan» kategorioita käsiteltäessä. Tässä on toistaiseksi vain huomautettava, että kokonaiskauppaa ja kokonaistuotantoa koskeva yleisnäkymä — sikäli kuin hintaluettelot sellaisen todellakin tarjoavat — todistaa tosiaan parhaiten, miten erillisten ihmisten oma vaihto ja heidän oma tuotantonsa asettuu heitä vastaan esineellisenä, heistä riippumattomana suhteena. Maailmanmarkkinoilla on erillisten henkilöiden yhteys kaikkien kanssa, mutta samalla myös tämän yhteyden [I–23] riippumattomuus itse erillisistä henkilöistä kehittynyt niin korkealle, että tämän yhteyden muodostumiseen sisältyy samalla jo edellytys siirtymiselle siitä pois.) Yhtäläiseksi asettaminen esiintyy todellisen yhteisyyden ja yleisyyden tilalla.
{On sanottu ja voidaan vastakin sanoa, että kauneus ja suuruus pohjautuvat juuri tälle spontaanille, yksilöiden tiedosta ja tahdosta riippumattomalle ja nimenomaan heidän keskinäistä riippumattomuuttaan ja toisiaan kohtaan tuntemaansa välinpitämättömyyttä edellyttävälle yhteydelle, materiaaliselle ja henkiselle aineenvaihdolle. Ja varmasti tätä esineellistä yhteyttä onkin pidettävä parempana kuin yhteyden puutetta heidän välillään tai kuin vain paikallista yhteyttä, joka perustuu läheisimpään verisukulaisuuteen tai herruus- ja orjuus[suhteisiin]. On yhtä varmaa, että yksilöt eivät voi alistua omien yhteiskunnallisten yhteyksiensä alaisuuteen ennen kuin ovat luoneet ne. Mutta on typerää käsittää tämä vain esineellinen yhteys luontaissyntyiseksi, yksilöllisyyden luonteesta erottamattomaksi (vastakohtana harkinnanvaraiselle tiedolle ja tahdolle), sille immanenttiseksi. Tämä yhteys on yksilöiden tuote. Se on historiallinen tuote. Se kuuluu tiettyyn yksilöiden kehitysvaiheeseen. Se että tämä yhteys on yhä olemassa vieraana ja itsenäisenä suhteessa yksilöihin, todistaa vain, että yksilöt ovat yhä luomassa yhteiskunnallisen elämänsä ehtoja sen sijaan että olisivat näiden ehtojen pohjalla aloittaneet yhteiskunnallisen elämänsä. Se on yksilöiden spontaani yhteys tiettyjen rajoitettujen tuotantosuhteiden puitteissa.
Universaalisesti kehittyneet yksilöt, joiden yhteiskunnalliset suhteet ovat heidän omina, yhteisöllisinä suhteinaan myös heidän oman yhteisöllisen kontrollinsa alaisia, eivät ole mikään luonnon, vaan historian tuote. Se kykyjen [der Vermögen] kehityksen aste ja universaalisuus, joka tekee tämän yksilöllisyyden mahdolliseksi, edellyttää juuri vaihtoarvojen pohjalla tapahtuvaa tuotantoa, joka sitten vasta synnyttää paitsi yksilön yleisen vieraantumisen [Entfremdung] itsestään ja muista, myös hänen suhteidensa ja kykyjensä yleisyyden ja kaikinpuolisuuden. Kehityksen varhaisemmissa vaiheissa erillinen yksilö ilmenee täydellisempänä nimenomaan siksi, että hän ei ole vielä saanut suhteitaan muodostetuksi täydessä määrässään eikä hän ole vielä asettanut niitä vastaansa hänestä riippumattomina yhteiskunnallisina mahteina ja suhteina. Yhtä naurettavaa kuin on katsoa taaksepäin tähän alkuperäiseen täyteyteen, yhtä naurettavaa on uskoa, että on pakko pysähtyä nykyiseen täydelliseen tyhjyyteen. Porvarillinen kanta on jäänyt pelkästään tämän romanttisen näkemyksen vastakohdan tasolle ja siitä syystä tuo romanttinen näkemys seuraa oikeutettuna vastakohtana porvarillista kantaa sen autuaaseen loppuun asti.}
(Tässä voidaan ottaa esimerkiksi erillisen henki on suhde tieteeseen.)
(Rahan vertaaminen vereen — kiertokulku-sana antoi siihen aiheen — on suunnilleen yhtä oikea kuin Menenius Agrippan esittämä patriisien ja mahan vertaus.[38])
(Rahan vertaaminen kieleen on aivan yhtä väärin. Ideat eivät muutu kieleksi niin että ne menettäisivät omalaatuisuutensa ja niiden yhteiskunnallinen luonne olisi olemassa niiden rinnalla kielessä kuten hinnat tavaroiden rinnalla. Ideat eivät ole olemassa kielestä irrallaan. Ne ideat, jotka on ensin käännettävä äidinkielestään vieraaseen kieleen, jotta ne voisivat kiertää, tarjoavat jo paremman analogian; analogisuus ei kuitenkaan silloin sisälly kieleen, vaan sen vierauteen.)
{Kaikkien tuotteiden, toimien, suhteiden vaihdettavuus johonkin kolmanteen, esineelliseen, joka voidaan puolestaan vaihtaa erotuksetta kaikkeen — siis vaihtoarvojen (ja rahasuhteiden) kehitys — on identtinen yleisen lahjottavuuden, korruption kanssa. Yleinen prostituutio ilmenee henkilökohtaisten taipumusten, taitojen, kykyjen ja toimien yhteiskunnallisen luonteen kehittymisen välttämättömänä vaiheena. Sama asia kohteliaammin ilmaistuna: yleinen hyödyllisyys- ja käyttökelpoisuussuhde. Shakespeare[39] käsittää rahan erilaatuisten yhtäläistämiseksi. Rikastumishalu sellaisenaan ilman rahaa on mahdottomuus; kaikki muu kasaaminen ja kasaamishalu ilmenee alkukantaisena, rajoittuneena, yhtäältä tarpeista ja toisaalta tuotteiden rajoittuneesta luonteesta riippuvana (sacra auri fames[40]).}
(Rahajärjestelmä edellyttää kehittyessään selvästikin jo muiden yleisten suhteiden kehittymistä.)
Tarkasteltaessa sellaisia yhteiskunnallisia suhteita, jotka synnyttävät kehittymättömän vaihdon, vaihtoarvojen ja rahan järjestelmän tai jos mainittuja suhteita vastaa näiden kehittymätön taso, niin on alun alkaen selvää, että vaikka yksilöiden suhteet ilmenevätkin henkilökohtaisempina, he itse asettuvat suhteisiin toistensa kanssa yksilöinä vain tässä tai tuossa [yhteiskunnallisessa] määritteisyydessä, feodaaliherrana ja vasallina, tilanherrana ja maaorjana jne. tai kastin jäseninä jne. tai johonkin säätyyn kuuluvina jne. Rahasuhteissa, kehittyneessä vaihtojärjestelmässä (ja tämä pettävä ulkonäkö houkuttaa demokratiaa) on henkilökohtaisen riippuvaisuuden siteet, syntyperän, kasvatuksen jne. erot tosiasiassa räjäytetty rikki, pirstottu (ainakin kaikki henkilökohtaiset siteet ilmenevät henkilökohtaisina suhteina); ja yksilöt näyttävät olevan riippumattomia (tämä riippumattomuus on ylipäätään pelkkä illuusio ja olisi oikeampaa kutsua sitä yhdentekevyydeksi välinpitämättömyyden merkityksessä), vapaita kohtaamaan toisensa ja vaihtamaan tässä vapaudessa; he näyttävät tällaisilta kuitenkin vain sen silmissä, joka jättää ottamatta huomioon ne ehdot, olemassaolon ehdot, (ja ne ovat jälleen yksilöistä riippumattomia ja vaikka ne ovatkin yhteiskunnan luomia, ne ilmenevät ikään kuin luonnonehtoina, ts. yksilöiden kontrolloimattomissa olevina), joiden vallitessa kyseiset yksilöt tulevat kosketuksiin toistensa kanssa.
Se [I–24] määritteisyys, joka ensimmäisessä tapauksessa ilmenee yksilölle toisen yksilön toimesta aiheutettuna henkilökohtaisena rajoituksena, ilmenee jälkimmäisessä tapauksessa yksilön esineellisenä rajoituksena, joka on muotoutunut hänestä riippumattoman ja itsensä varassa toimivan suhteen pohjalla. (Koska erillinen yksilö ei voi pyyhkiä pois henkilökohtaista määritteisyyttään, mutta kylläkin voittaa ulkoiset olosuhteet ja alistaa ne alaisuuteensa, niin hänen vapautensa näyttää suuremmalta toisessa tapauksessa. Näiden ulkoisten olosuhteiden, näiden ehtojen lähempi tutkiminen kuitenkin osoittaa, että tiettyyn luokkaan kuuluvien yksilöiden jne. on mahdotonta voittaa niitä en masse[41] kumoamatta niitä. Yksittäinen henkilö voi satunnaisesti selviytyä niistä; niiden hallitsema massa ei voi, sillä massan pelkkä olemassaolo ilmaisee yksilöiden alistumista ja lisäksi väistämätöntä alistumista näihin ehtoihin ja olosuhteisiin.)
Nämä ulkoiset olosuhteet merkitsevät »riippuvuussuhteiden» syrjäyttämistä niin vähäiseltä osalta, että ne ovat pikemminkin näiden suhteiden hajoamista yleiseksi muodoksi, päinvastoin henkilökohtaisten riippuvuussuhteiden yleisen perustan muokkaamista esiin. Myös tässä yksilöt tulevat suhteisiin toistensa kanssa vain määrättyinä yksilöinä. Nämä esineelliset riippuvuussuhteet vastakohtana henkilökohtaisille ilmenevät myös niin (esineellisessä riippuvuussuhteessa ei ole kysymys mistään muusta kuin yhteiskunnallisista suhteista, jotka itsenäisesti asettuvat näennäisen riippumattomia yksilöitä vastaan, ts. ne ovat heidän keskinäisiä tuotantosuhteitaan, jotka ovat itsenäistyneet yksilöihin itseensä nähden), että abstraktiot hallitsevat nyt yksilöitä sen sijaan että he olivat aikaisemmin riippuvaisia toisistaan. Abstraktio eli idea ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin teoreettinen ilmaus niille materiaalisille suhteille, jotka yksilöitä hallitsevat.
Suhteita voidaan luonnollisestikin ilmaista vain ideoilla ja niinpä filosofit ovat käsittäneet uuden ajan omalaatuisuudeksi sen, että ideat hallitsevat yksilöitä ja identifioineet vapaan yksilöllisyyden luomisen tämän ideavallan kumoamisen kanssa. Virheeseen oli ideologiselta kannalta sitäkin helpompi langeta, kun suhteiden herruus (se esineellinen riippuvuus, joka muuten vuorostaan vaihtuu määrätyiksi, vain kaikista illuusioista riisu tuiksi henkilökohtaisiksi riippuvuussuhteiksi) ilmenee itse yksilöiden tajunnassa ideoiden hallitsevuutena ja hallitsevat luokat tietystikin vahvistavat, ruokkivat ja tyrkyttävät kaikin tavoin uskoa näiden ideoiden, toisin sanoen näiden esineellisten riippuvuussuhteiden, ikuisuuteen.
(Feodaaliajan jne. »puhtaasti henkilökohtaisten suhteiden» illuusion kohdalla ei pidä luonnollisesti hetkeksikään unohtaa, että 1) itse nämä suhteet saivat tietyssä vaiheessa oman alueensa puitteissa esineellisen luonteen, kuten esim. maanomistussuhteiden kehitys puhtaasti sotilaallisista alistussuhteista osoittaa; kuitenkin 2) se esineellinen suhde, missä mainitut »puhtaasti henkilökohtaiset suhteet» joutuvat tuhoon, on itse luonteeltaan rajoitettu, luonnon määräämä ja ilmenee tästä syystä henkilökohtaisena, kun sitä vastoin modernissa maailmassa henkilökohtaiset suhteet tulevat esiin puhtaana tuotanto- ja vaihtosuhteiden tuloksena.)
Tuotteesta tulee tavara. Tavarasta tulee vaihtoarvo. Tavaran vaihtoarvo saa erityisen olemassaolon tavaran rinnalla; ts. tavara siinä muodossa, missä se 1) on vaihdettavissa kaikkien muiden tavaroiden kanssa; missä se 2) tästä syystä on yleinen tavara ja sen luonnollinen erityislaatu on pyyhitty pois; 3) missä sen vaihdettavuuden mitta on asetettu, ts. se tietty suhde, missä tavara asettuu yhtäläiseksi kaikkien muiden tavaroiden kanssa — tämä tavara on tavara rahana, eikä rahana ylipäätään, vaan tiettynä rahasummana, sillä voidakseen esittää kaikki erilaiset vaihtoarvot rahan on oltava laskettavissa, kvantitatiivisesti jaettavissa.
Rahan, sen yhteisen muodon, joksi kaikki tavarat vaihtoarvoina muuttuvat, yleisen tavaran, on itsensä oltava olemassa erityisenä tavarana kaikkien muiden rinnalla, koska muita tavaroita ei vain ajatuksissa mitata rahalla, vaan niitä täytyy todellisessa vaihdossa vaihtaa sitä vastaan ja lunastaa sitä vastaan. Tässä ilmaantuvaa ristiriitaa on kehiteltävä joskus myöhemmin. Raha ei synny sopimuksen nojalla sen enempää kuin valtiokaan. Raha syntyy spontaanisti vaihdosta ja vaihdossa, on sen tuote.
Alun perin rahana toimii — ei vaihdeta tarpeen ja kulutuksen esineenä, vaan jotta se voitaisiin jälleen vaihtaa toisiin tavaroihin — se tavara, jota vaihdetaan ja joka kiertää tarpeen esineenä, joka siis voi varmimmin jälleen vaihtua muihin erityisiin tavaroihin; joka siis edustaa annetussa yhteiskuntajärjestyksessä rikkautta κατ' εξοχήν,[42] joka on kaikkein yleisimmän kysynnän ja tarjonnan kohteena ja jolla on erityinen käyttöarvo. Tällaisia ovat suola, nahkat, karja, orjat. Tällainen tavara vastaa tosiasiallisesti muita tavaroita paremmin erityisessä tavaramuodossaan omaa itseään vaihtoarvona (on vahinko, että saksan kielessä ei ole sopivia vastineita, jotka ilmaisisivat denréen ja marchandisen välisen eron[43]).
Tavaran erityinen hyödyllisyys, onpa tavara sitten erityinen kulutusesine (nahkat) tai välitön tuotantoväline (orja) leimaa tässä tavaran rahaksi. Kehityksen edetessä tapahtuu juuri päinvastoin, ts. se tavara, joka on kaikkein vähäisimmässä määrin välittömästi kulutusesine tai tuotantoväline, edustaa kaikkein parhaiten sitä puolta, että se palvelee vaihtotasetta, vaihtoa sellaisenaan. Edellisessä [I–25] tapauksessa tavarasta tulee raha erityisen käyttöarvonsa vuoksi; jälkimmäisessä tapauksessa tavara saa erityisen käyttöarvonsa siitä, että se toimii rahana. Kestävyys, muuttumattomuus, jaettavuus ja mahdollisuus liittää jälleen yhteen, suhteellisen helppo kuljetettavuus, sillä ne sisältävät suuren vaihtoarvon pienessä tilassa — kaikki tämä tekee jalometallit erityisen soveliaiksi jälkimmäisessä tapauksessa. Lisäksi jalometallit muodostavat luonnollisen siirtymän rahan ensimmäisestä muodosta. Jonkin verran korkeammalla tuotannon ja vaihdon asteella tuotantoväline alkaa hallita tuotteita; mutta ensimmäisiä ja korvaamattomimpia tuotantovälineitä ovat metallit (ensiksi kivet). Kuparissa, joka näyttelee niin suurta osaa antiikin rahana, ovat vielä molemmat yhdessä: erityinen käyttöarvo tuotantovälineenä ja muut ominaisuudet, jotka eivät johdu tavaran käyttöarvosta, vaan vastaavat tavaran määräytymistä vaihtoarvoksi (siihen sisältyy myös vaihtovälineenä oleminen).
Muista metalleista erottuvat sitten vuorostaan jalometallit, koska ne ovat hapettumattomia jne., tasalaatuisia jne. ja sittemmin ne vastaavat paremmin korkeampaa kehitysvaihetta, sillä niiden välitön hyödyllisyys kulutuksessa ja tuotannossa siirtyy taka-alalle, ja jalometallit esittävät jo yksistään harvinaisuutensa nojalla paremmin puhtaasti vaihdolle perustuvaa arvoa. Ne esittävät alun alkaen sitä ylijäämää, sitä muotoa, missä rikkaus alkuperäisesti ilmenee. On myös niin, että metalleja vaihdetaan mieluummin metalleihin kuin muihin tavaroihin.
Rahan ensimmäinen muoto vastaa vaihdon ja vaihtokaupan alhaista astetta, jolloin raha esiintyy yhä enemmän mitaksi määritettynä kuin todellisena vaihtovälineenä. Tällä asteella mitta voi olla yhä puhtaasti kuvitteellinen (kuitenkin neekerien käyttämä tanko[44] tuo raudan mukaan rahaan). (Simpukankuoret yms. vastaavat kylläkin paremmin sitä sarjaa, jonka huipentumana ovat kulta ja hopea.)
Tavaran tulemisesta yleiseksi vaihtoarvoksi seuraa, että vaihtoarvosta tulee erityinen tavara: vaihtoarvo pystyy tähän vain sen nojalla, että erityinen tavara saa kaikkiin muihin tavaroihin nähden etuoikeuden edustaa, symboloida niiden vaihtoarvoa, ts. tulla rahaksi. Se että yksi erityinen tavara esiintyy kaikkien tavaroiden rahaominaisuuksien puolesta rahasubjektina, johtuu itse vaihtoarvon olemuksesta. Kehityksen edetessä voi rahan vaihtoarvo puolestaan saada olemassaolon, joka on irrottautunut rahan materiasta, sen substanssista, kuten paperirahan kohdalla, ilman että tämän erityisen tavaran etuoikeutta kuitenkaan kumotaan, sillä vaihtoarvon eriytyneen olemassaolon on jatkuvasti saatava nimellisarvonsa tältä erityiseltä tavaralta.
Koska tavara on vaihtoarvo, se on vaihdettavissa rahaan, se on asetettu yhtäläiseksi rahan kanssa. Tavaran muuttuminen rahaksi edellyttää sitä suhdetta, missä tavara asetetaan yhtäläiseksi rahan kanssa, ts. tavaran vaihtoarvon määritteisyyttä. Se suhde, missä erityinen tavara vaihdetaan rahaan, ts. se rahaerä, joksi tietty tavaraerä on muutettavissa, määräytyy tavarassa esineellistyneen työajan nojalla. Määrätyn työajan toteutumana tavara on vaihtoarvo; raha ei vain mittaa tavaran edustamaa osuutta työajasta, vaan tämä osuus sisältyy myös rahan yleiseen, käsitteen mukaiseen, vaihdettavissa olevaan muotoon. Raha on se esineellinen väliaine, johon kastettuna vaihtoarvot saavat erään yleistä määritystään vastaavan asun. Adam Smith sanoo, että työ (työaika) on alkuperäinen raha, jolla kaikki tavarat ostetaan.[45] Jos tarkastellaan tuotantotapahtumaa, niin tämä pysyy aina totena (samoin suhteellisten arvojen määrityksen kannalta). Jokaista tavaraa vaihdetaan tuotantoprosessissa lakkaamatta työaikaan.
Työajasta eroavan rahan välttämätön tarve syntyy juuri siitä, että osuutta työajasta ei pidä ilmaista tämän työajan välittömässä ja erityisessä tuotteessa, vaan välillisessä ja yleisessä tuotteessa, sen erityisessä tuotteessa, joka on yhtäläinen ja vaihdettavissa oleva saman työajan kaikkien muiden tuotteiden kanssa; ei pidä ilmaista osuutta työajasta yhdessä tavarassa, vaan samanaikaisesti kaikissa tavaroissa ja siitä syystä yhdessä erityisessä tavarassa, joka edustaa kaikkia muita.
Työaika ei itse voi olla välittömästi rahaa (siinä on vaatimus, joka toisin sanoen käy yhteen sen vaatimuksen kanssa, että jokaisen tavaran olisi oltava välittömästi oma rahansa) nimenomaan siksi, että työaika on (objektina) tosiasiallisesti aina olemassa vain erityisissä tuotteissa: yleisenä objektina työaika voi olla olemassa vain symbolisesti, ja jälleen nimenomaan erityisessä tavarassa, joka asetetaan rahaksi. Työaika ei ole olemassa yleisenä, tavaroiden luonnollisista erityisyyksistä riippumattomana eriytyneenä (irrottautuneena) vaihdon esineenä. Täyttääkseen välittömästi rahan edellytykset työajan täytyisi olla olemassa sellaisena esineenä. Työn yleisen, yhteiskunnallisen luonteen (ja näin ollen myös vaihtoarvoon sisältyvän työajan) esineellistyminen juuri tekee työn tuotteen vaihtoarvoksi, antaa tavaralle rahan ominaisuuden, mikä puolestaan merkitsee jonkin itsenäisesti tavaran ulkopuolella olemassa olevan rahasubjektin olemassaoloa.
Määrätty työaika esineellistyy määrätyssä, erityisessä tavarassa, jolla on erityiset ominaisuudet ja erityiset suhteet tarpeisiin; mutta vaihtoarvona työajan pitää esineellistyä sellaisessa tavarassa, joka ilmaisee vain työajan osuuden tai paljouden, jolle sen luonnolliset ominaisuudet ovat yhdentekeviä ja joka voidaan näin ollen muuntaa, ts. vaihtaa jokaiseksi muuksi tavaraksi, joka esineellistää saman työajan. [Vaihdon] esineen ominaisuudessa tavaralla pitää olla tämän yleinen luonne, [I–26] joka on ristiriidassa tavaran luonnollisen erityisyyden kanssa. Tämä ristiriita voidaan ratkaista vain siten, että vaihdon esine itse esineellistyy, ts. siten, että tavara asetetaan kaksinkertaisesti: ensin luonnollisessa, välittömässä muodossaan, sitten välillisessä muodossaan, rahana. Jälkimmäinen on mahdollista vain siten, että jokin erityinen tavara tulee ikään kuin vaihtoarvojen yleiseksi substanssiksi eli että tavaroiden vaihtoarvo samastetaan erityisen substanssin, erityisen, kaikista muista tavaroista erottautuvan tavaran kanssa, ts. tavara on ensin vaihdettava tähän yleiseen tavaraan, symboliseen yleiseen tuotteeseen eli työajan esineellistymään, jotta se olisi sitten vaihtoarvon ominaisuudessa vaihdettavissa erotuksetta minkä muun tavaran kanssa tahansa, muunnettavissa niiksi. Raha on työaika yleisenä esineenä tai yleisen työajan esineellistymä, työaika yleisenä tavarana. Jos näin ollen näyttää aivan yksinkertaisesti siltä, että työaika on, sen vuoksi että se sääntelee vaihtoarvoja, paitsi vaihtoarvojen sisäinen mitta, myös itse niiden substanssi (vaihtoarvoina tavaroilla ei näet ole mitään muuta substanssia, ei mitään luonnollista ominaisuutta) ja voisi toimia myös välittömästi niiden rahana, ts. että työaika voisi muodostaa sen elementin, jossa vaihtoarvot realisoituvat sellaisinaan, niin tämä näennäinen yksinkertaisuus pettää. Päinvastoin vaihtoarvojen — ts. keskenään yhtäläisinä ja yhtäläistettävissä olevina työajan esineellistyminä otettujen tavaroiden — suhde sisältää sellaisia ristiriitoja, jotka saavat esineellisen ilmauksensa työajasta eroavassa rahassa.
Tämä ristiriita esiintyy Adam Smithillä vielä ilmiöiden rinnakkaisuutena. Työläisen on luotava erityisen työntuotteen (työaika erityisenä esineenä) rinnalle vielä jokin paljous yleistä tavaraa (työaikaa yleisenä esineenä). Vaihtoarvon molemmat määritykset ilmenevät Smithille ulkopuolisesti toistensa rinnalla olevina.[46] Koko tavaran sisin ei vielä ilmene ristiriidan valtaamana ja sen läpitunkemana. Tämä vastasi Smithin aikana vallinnutta tuotantovaihetta, jolloin työläinen sai vielä osan olemassaolon tarvikkeistaan suoraan tuotteestaan, jolloin koko hänen toimintansa sen enempää kuin koko hänen tuotteensakaan ei ollut vielä tullut riippuvaiseksi vaihdosta, jolloin toisin sanoen oli vielä suurelta osalta vallalla toimeentulomaanviljelys [Subsistenzagrikultur] (tai jotakin sen tapaista, kuten Steuart[47] sitä nimittää) ja samoin patriarkaalinen teollisuus (käsinkudonta, kotona tapahtuva ja maanviljelykseen liittyvä kehrääminen). Kansakunnan mitassa vaihdettiin vielä vain se mikä jäi yli. Vaihtoarvo ja sen määräytyminen työajan nojalla ei ollut vielä täysin kehittynyt kansallisessa mittakaavassa.
{Välihuomautus: kullasta ja hopeasta puheen ollen ei pidä yhtä suuressa määrin paikkansa kuin joistakin muista tavaroista, että niiden kulutus voi kasvaa ainoastaan suhteessa niiden alentuneisiin tuotantokustannuksiin. Niiden kulutus kasvaa päinvastoin suhteessa yleisen rikkauden kasvuun, sillä niiden käyttö edustaa spesifisesti rikkautta, runsautta, ylellisyyttä, koska ne itse edustavat yleistä rikkautta. Puhumattakaan niiden käytöstä rahana hopeaa ja kultaa kulutetaan enemmän suhteessa yleisen rikkauden kasvuun. Niin ollen jos niiden tarjonta äkillisesti kasvaa, jopa ilman että niiden tuotantokustannukset tai arvo alenisivat samassa suhteessa, niille löytyy nopeasti laajenevat markkinat, mikä viivyttää niiden arvon menetystä. Tämä selittää paljon siitä, mikä on näyttänyt Australian ja Kalifornian tapauksissa[48] selittämättömältä niistä taloustieteilijöistä, jotka yleisesti tekevät kullan ja hopean kulutuksen riippuvaiseksi niiden tuotantokustannusten alenemisesta ja joutuvat siten kulkemaan kehää. Tämä liittyy täsmälleen siihen, että kulta ja hopea edustavat rikkautta, siis niiden rahaominaisuuteen.)
(Sama vastakohtaisuus ikuisena tavarana otetun kullan ja hopean ja muiden tavaroiden välillä, jonka löydämme Pettyltä,[49] esiintyy jo Ksenofonin teoksessa »Ateenan valtion tuloista», luku 1, marmorin ja hopean kohdalla:
»Tällä maalla» (Attika) »ei ole vain joka vuosi kukoistavia ja kypsyviä tuotteita, vaan myös kestäviä hyödykkeitä. Siellä esiintyy näet runsaasti kiveä jne.» (nimenomaan marmoria)... »On kuitenkin myös sellaista maata, jonka viljely ei tuota mitään, mutta jonka louhiminen elättää moninkertaisesti sen ihmismäärän mikä olisi mahdollinen jos maa kantaisi viljaa...»[50])
{On syytä panna merkille että heimojen ja kansojen välinen vaihto — ja tämä on vaihdon ensimmäinen muoto, eikä suinkaan yksityinen vaihto — alkaa vasta siitä että joltakin kehittymättömältä heimolta ostetaan (petkutetaan) ylijäämä, joka ei ole sen työn tuote, vaan sen hallussaan pitämän maan ja luonnon luontainen tuote.}
{Siitä, että rahan täytyy olla symboloituna määrätyssä tavarassa, on johdettava sitten itse kyseinen tavara (kulta jne.) ja on kehiteltävä tästä syntyvät tavanomaiset taloudelliset ristiriidat. Tämä on n:o II. Sitten, koska kaikki tavarat on vaihdettava rahaan, jotta ne voitaisiin määrittää hintoina — onpa kyseinen vaihto todellinen tai vain ajatuksissa tapahtuva — on määrättävä kullan tai hopean paljouden suhde tavaroiden hintoihin. Tämä on n:o III. On selvää, että jos tavaroiden hinnat vain mitataan kullassa tai hopeassa, viimeksi mainittujen paljoudella ei ole mitään vaikutusta tavaroiden hintaan; todellinen vaihto johtaa, sikäli kuin raha toimii todella kiertovälineenä, vaikeuteen, [seurauksena] kysynnän ja tarjonnan suhteista jne. Mutta se mikä vaikuttaa kiertovälineenä toimivan rahan arvoon, vaikuttaa rahaan ilmeisesti myös mittana.}
[I–27] Itse työaika on sellaisenaan olemassa vain subjektiivisesti, vain toiminnan muodossa. Sikäli kuin työaikaa sellaisenaan on mahdollista vaihtaa (sikäli kuin se itse on tavara), se on määrätty paitsi kvantitatiivisesti, myös kvalitatiivisesti ja se erottautuu paitsi kvantitatiivisesti, myös kvalitatiivisesti, eikä se suinkaan ole yleinen, itsensä kanssa yhtäläinen työaika; subjektin ominaisuudessa työaika vastaa yhtä vähän vaihtoarvot määräävää yleistä työaikaa kuin erityiset tavarat ja tuotteet vastaavat tätä työaikaa objektin ominaisuudessa.
Se A. Smithin väittämä, jonka mukaan työläisen täytyy erityisen tavaransa ohella tuottaa yleinen tavara, että hänen toisin sanoen täytyy antaa osalle tuotteistaan ja ylipäätään tavarastaan sikäli kuin tämän ei pidä palvella häntä käyttöarvona, vaan vaihtoarvona,[51] rahan muoto — tämä väittämä merkitsee subjektiivisesti ilmaistuna vain sitä, että hänen erityistä työaikaansa ei voida välittömästi vaihtaa jokaiseen muuhun erityiseen työaikaan, vaan tämä työajan yleinen vaihdettavuus täytyy ensin välittää, että tämän erityisen työajan täytyy ottaa esineellinen, siitä itsestään eroava muoto saavuttaakseen kyseisen yleisen vaihdettavuuden.
Yksittäisen ihmisen työ on, tuotantotapahtumassa tarkasteltuna, se raha, jolla hän ostaa välittömästi erityisen toimintansa tuotteen, objektin; mutta se on erityinen raha, jolla voidaan ostaa nimenomaan vain tämä määrätty tuote. Voidakseen olla välittömästi yleistä rahaa hänen työnsä ei saisi alun alkaenkaan olla a erityistä työtä, vaan sen täytyisi olla yleistä työtä, ts. sen täytyisi alun alkaen olla asetettuna yleisen tuotannon jäseneksi. Mutta tämän edellytyksen vallitessa ei vaihto antaisi ensimmäisenä työlle yleistä luonnetta, vaan työn edellytetty yhteisöllinen luonne määräisi yksilön osallisuuden tuotteisiin. Tuotannon yhteisöllinen luonne tekisi alusta lähtien tuotteen yhteisölliseksi, yleiseksi. Alun perin tuotannossa tapahtuva vaihto — se ei olisi mitään vaihtoarvojen vaihtoa, vaan yhteisten tarpeiden, yhteisten tavoitteiden määräämien toimien vaihtoa — sisältäisi alusta alkaen yksittäisen ihmisen osallistumisen yhteiseen tuotteiden maailmaan. Vaihtoarvojen pohjalla vaihto vasta asettaa työn laadultaan yleiseksi työksi. Edellä oletetulla pohjalla työ asetettaisiin yleiseksi työksi ennen vaihtoa, ts. tuotteiden vaihto ei ylipäätään olisi se välioperaatio, jolla yksittäisen ihmisen osallistuminen yleiseen tuotantoon välitettäisiin. Välityksen täytyy tietenkin tapahtua.
Ensimmäisessä tapauksessa, joka lähtee yksittäisten ihmisten itsenäisestä tuotannosta — riippumatta siitä, kuinka suuresti nämä itsenäiset tuotannot määrittäytyvät ja muuntautuvat post festum[52] keskinäisten suhteidensa nojalla — välitys tapahtuu tavaroiden vaihdon, vaihtoarvojen, rahan nojalla, ja kaikki ne ovat yhden ja saman suhteen ilmauksia. Toisessa tapauksessa on itse edellytys välitetty; ts. on edellytetty yhteisöllinen tuotanto, yhteisöllisyys tuotannon perustana. Yksittäisen ihmisen työ edellytetään alun alkaen yhteiskunnalliseksi työksi. Onpa tämän ihmisen luoman tai osaltaan luoman tuotteen erityinen materiaalinen muoto näin ollen mikä tahansa, niin hän ei osta työllään määrättyä erityistä tuotetta, vaan määrätyn osuuden yhteisölliseen tuotantoon. Tästä syystä hänellä ei myöskään ole mitään erityistä tuotetta vaihdettavanaan. Hänen tuotteensa ei ole mikään vaihtoarvo. Tuotetta ei ole ensin muutettava erityiseen muotoon, jotta se saisi yksittäisen ihmisen kannalta yleisen luonteen. Vaihtoarvojen vaihdosta välttämättä syntyvän työnjaon sijasta tässä esiintyisi sellainen työn organisaatio, joka johtaisi yksittäisen ihmisen osallistumiseen yhteisölliseen kulutukseen.
Ensimmäisessä tapauksessa tuotannon yhteiskunnallinen luonne saadaan aikaan [wird gesetzt] vasta post festum muuntamalla tuotteet vaihtoarvoiksi ja vaihtamalla näitä vaihtoarvoja. Toisessa tapauksessa on tuotannon yhteiskunnallinen luonne edellytetty eikä toisistaan riippumattomien töiden tai työn tuotteiden vaihto välitä osallistumista tuotteiden maailmaan, kulutukseen. Sitä välittävät ne yhteiskunnalliset tuotantoehdot, joiden puitteissa yksilö toimii.
Jos siis yksittäisen ihmisen työ (ts. myös hänen tuotteensa) halutaan tehdä välittömästi rahaksi, realisoiduksi vaihtoarvoksi, se merkitsee, että tämä työ määritetään välittömästi yleiseksi työksi ts. kielletään juuri ne ehdot, joiden vallitessa työ on muutettava rahaksi ja vaihtoarvoiksi ja jotka tekevät työn riippuvaiseksi yksityisestä vaihdosta. Vaatimus erillisen ihmisen työn tekemisestä välittömästi rahaksi voidaan täyttää ainoastaan sellaisissa olosuhteissa, joissa tätä vaatimusta ei voida enää esittää. Sillä vaihtoarvojen pohjalla tehty työ juuri edellyttää, että sen enempää erillisen ihmisen työ kuin hänen tuotteensakaan ei ole välittömästi yleinen; että tuote saavuttaa tämän muodon vasta esineellisellä välityksellä, tuotteesta eroavan rahan kautta.
Jos edellytetään yhteisöllinen tuotanto, ajan määrittäminen säilyttää luonnollisesti oleellisen merkityksensä. Mitä vähemmän aikaa yhteiskunta tarvitsee vehnän, karjan jne. tuottamiseksi, sitä enemmän aikaa se voittaa muuhun tuotantoon, aineelliseen ja henkiseen. Samoin kuin erillisen yksilön, riippuu myös yhteiskunnan kehityksen, kulutuksen ja toiminnan kaikinpuolisuus ajan säästämisestä. Kaikki taloudellisuus palautuu viime kädessä ajan taloudelliseen käyttöön. Yhteiskunnan täytyy jakaa aikansa tarkoituksenmukaisesti päästäkseen kokonaistarpeidensa mukaiseen tuotantoon, aivan kuten yksittäisen ihmisen täytyy jakaa aikansa oikein hankkiakseen tarpeellisia tietoja sopivina annoksina tai tyydyttääkseen erilaisia toimintaansa kohdistuvia vaatimuksia. Ajan säästäminen samoin kuin työajan suunnitelmallinen jakaminen eri tuotannonhaaroille pysyy siis ensimmäisenä taloudellisena lakina yhteisöllisen tuotannon pohjalla. Sen merkitys lakina kohoaa jopa vielä paljon korkeammalle. Tämä on kuitenkin oleellisesti [I–28] muuta kuin vaihtoarvojen (töiden tai työn tuotteiden) mittaaminen työajalla. Samalla työalalla toimivien erillisten ihmisten työt ja työn eri lajit eivät eroa toisistaan vain kvantitatiivisesti, vaan myös kvalitatiivisesti. Mikä on edellytyksenä sille, että esineet eroavat vain kvantitatiivisesti? Niiden laadun samanlaisuus. Siis töiden kvantitatiivinen mittaaminen edellyttää niiden laadun samanvertaisuutta, samanlaisuutta.
| * | * | |
| * |
(Strabon, XI kirja. Sanoo Kaukasuksen albaaneista:
»Väestön kauneus ja suurikokoisuus herättää huomiota, samalla ihmiset ovat yksinkertaisia eivätkä ole taipuvaisia kaupan hierontaan. He eivät tavallisesti käytä edes metallirahaa eivätkä tunne sataa isompia lukuja ja käyvät [vain] vaihtokauppaa tavaroilla.»
Samassa teoksessa sanotaan edelleen:
»He eivät liioin tunne tarkasti määritettyjä mittoja ja painoja.»[53]
Raha esiintyy mittana (esim. Homeroksella on tällaisena mittana härät) aikaisemmin kuin vaihtovälineenä, sillä vaihtokaupassa jokainen tavara on yhä itse oma vaihtovälineensä. Tavara ei voi kuitenkaan olla oma mittansa tai oma vertailukohteensa.
Tähän asti kehitellystä käy ilmi seuraavaa: jonkin erityisen tuotteen (tavaran) (materiaalin) täytyy tulla rahan subjektiksi,[54] joka on olemassa jokaisen vaihtoarvon ominaisuutena. Ei ole suinkaan yhdentekevää, mikä nimenomainen subjekti tätä symbolia esittää, sillä esitettävälle asetettavat vaatimukset — käsitemääritykset, määrätyt suhteet — sisältyvät esitettävän ehtoihin, sen ehtoihin, jota pitää esittää. Tutkimus jalometalleista rahasuhteen subjekteina, sen ruumiillistumina, ei siis suinkaan jää poliittisen taloustieteen alueen ulkopuolelle, niin kuin Proudhon luulee, yhtä vähän kuin värien ja marmorin fyysiset ominaisuudet ovat maalaustaiteen ja kuvanveiston ulkopuolella. Ne ominaisuudet, jotka tavaralla on vaihtoarvona ja joita tavaran luonnolliset ominaisuudet eivät vastaa, ilmaisevat vaatimuksia, joita asetetaan κατ' εξοχήν[55] rahan materiaalin muodostaville tavaroille. Siinä vaiheessa, josta toistaiseksi voimme puhua, realisoituvat nämä vaatimukset täydellisimmin jalometalleissa. Metallit sellaisinaan ovat tuotantovälineinä parempia kuin muut tavarat, ja se metalli, joka ensimmäisenä löydettiin fyysisesti täydellisimpänä ja puhtaimpana, oli kulta; sitten kupari, sitten hopea ja rauta. Jalometallit realisoivat puolestaan muita paremmin metallin, kuten Hegel sanoisi.
»Jalometallit ovat fyysisiltä ominaisuuksiltaan yhtäläisiä, joten yhtä suurten määrien pitäisi olla siksi identtiset, että ei ole aihetta pitää yhtä sen parempana kuin toista. Sama ei koske esim. yhtä suuria karjan tai viljan määriä.»[56]
Epäjalot metallit hapettuvat ilmassa; ilma ei vaikuta jalometalleihin (elohopea, hopea, kulta, platina).
Kulta (Au.). Ominaispaino = 19,5, sulamispiste: 1200° C.
»Kimalteleva kulta on loistavin kaikista metalleista ja siitä syystä jo antiikin ihmiset kutsuivat sitä metallien auringoksi tai kuninkaaksi. Sitä tavataan melko laajalla alalla, mutta ei koskaan suurina massoina ja siksi se on kalliimpaa kuin muut metallit. Sitä löydetään säännöllisesti puhtaana,osittain suurehkoina kappaleina, osittain pieninä jyväsinä muihin malmeihin hajaantuneena. Näiden rapautuessa syntyy se kultapitoinen hiekka jota monet joet kuljettavat ja josta kulta voidaan suuren ominaispainonsa ansiosta huuhtoa esiin. Kulta on tavattoman venyvää: yksi graani kultaa voidaan venyttää aina 500 jalan pituiseksi langaksi ja vasaroida levyksi jonka vahvuus on tuskin 1⁄200 000 [tuumaa]. Kulta kestää kaikkia happoja, vain vapaana oleva kloori liuottaa sitä (kuningasvesi, typpi- ja suolahapon seos) Kultaaminen.»[57]
Hopea (Ag). Ominaispaino = 10. Sulamispiste = 1000° C. Vaalean kiiltävää; miellyttävin kaikista metalleista; hyvin valkoista ja venyvää; on muovattavissa kauniiksi esineiksi ja vedettävissä ohuiksi langoiksi. Hopeaa tavataan puhtaana; usein sekoittuneena lyijyn kanssa hopeapitoisissa lyijymalmeissa.
Nämä ovat kullan ja hopean kemiallisia ominaisuuksia. (Puhtaan kullan ja hopean jaettavuus, mahdollisuus sulattaa ne jälleen yhteen, tasalajisuus jne. ovat tunnettuja.)
Mineralogisia ominaisuuksia:
Kulta. On tosiaan merkillepantavaa, että mitä jalompia metallit ovat, sitä erillisempinä ja tavallisemmin esiintyvistä kappaleista irrallisina ne ilmenevät — korkeampi erillään tavanomaisesta. Niinpä me tapaamme kultaa säännöllisesti puhtaana, kiteisenä kuution eri muodoissa tai muodoltaan mitä moninaisimpana: epäsäännöllisinä kappaleina ja jyväsinä, hiekkana ja pölynä, jollaisena se on hajaantunut moniin kivilajeihin, esim. graniittiin, ja niiden rapautumisen seurauksena kultaa löytyy jokien [I–29] hiekasta ja lietemaiden kivikoista. Kun tässä tilassa olevan kullan ominaispaino on niin korkea kuin 19,4, saadaan nämä hienoimmatkin kultahiukkaset talteen huuhtelemalla kultapitoista hiekkaa vedellä. Ominaispainoltaan raskas metalli laskeutuu ensimmäiseksi pohjalle ja se siis saadaan huuhtomalla, kuten sanotaan. Useimmiten kullan yhteydessä on vielä hopeaa, ja esiintyy molempien metallien luonnollisia seoksia, joissa on hopeaa 0,16–38,7 prosenttia; tämä johtaa tietystikin värin ja ominaispainon eroihin.
Hopea. Esiintyy melko monissa mineraaleissa, eräs yleisemmistä metalleista, tavataan sekä puhtaana että seoksina muiden metallien kanssa tai arseenin ja rikin kanssa yhdistyneenä. (Hopeakloridi, hopeabromidi, hiilihappopitoinen hopeaoksidi, vismuttihopeamalmi, sternbergiitti, polybasiitti jne.)
Tärkeimmät kemialliset ominaisuudet ovat seuraavat: kaikille jalometalleille on ominaista, että ne eivät hapetu ilmassa; kullalle (ja platinalle) on ominaista, että ne eivät liukene happoihin, edellinen liukenee vain klooriin. Se että ne eivät hapetu ilman vaikutuksesta, pitää ne puhtaina, ruosteettomina; ne esiintyvä sinä mitä ne ovat. Hapen hajottavan vaikutuksen kestäminen merkitsee häviämättömyyttä (muinaiset kulta- ja hopeaintoilijat ylistivät tätä omaisuutta suuresti).
Fysikaalisia ominaisuuksia: suuri ominaispaino, ts. runsaasti painoa pienessä tilassa; tämä on erityisen tärkeätä kiertovälineelle. Kullalla 19,5, hopealla 10. Värihohto. Kullan kiilto, hopean valkeus, loistokkuus, venytettävyys; näistä syistä ne ovat niin soveliaita koruesineiksi ja muiden esineiden koristeluun. Hopean väri on valkea (se heijastaa takaisin kaikki valonsäteet niiden alkuperäisessä kokoonpanossa), kullan punakeltainen (se imee itseensä kaikki spektrin valonsäteet ja heijastaa vain punaiset). Korkea sulamispiste.
Geologiset ominaisuudet: esiintyvät (etenkin kulta) puhtaassa muodossa, erillään muista kappaleista; muista erillistyneinä, yksilöllistyneinä. Esiintyvät yksilöllisinä, elementaariseen nähden itsenäisinä.
Molempien muiden jalometallien ominaisuuksia: 1) platinalla ei ole väriä: kauttaaltaan harmaata (metallinokea); liian harvinaista; antiikin aikana tuntematon; tuli tunnetuksi vasta Amerikan löytämisen jälkeen; löydettiin 1800-luvulla myös Uralilla; vain kloori vaikuttaa siihen; esiintyy aina puhtaana; ominaispaino = 21; ei sula hyvin korkeissakaan lämpötiloissa; lähinnä tieteellistä arvoa. 2) Elohopea: esiintyy sulana; höyrystettävissä; höyryt myrkyllisiä; saatettavissa juokseviksi seoksiksi (amalgaameiksi). (Ominaispaino = 13,5, kiehumispiste = 360° C.) Siis platina ei sovi rahaksi ja vielä vähemmän elohopea.
Yksi geologinen ominaisuus on yhteinen kaikille jalometalleille: harvinaisuus. Harvinaisuushan on sikäli (riippumatta kysynnästä ja tarjonnasta) arvon elementti, että itsessään ei-harvinaisella, sillä mikä merkitsee harvinaisuuden kieltämistä, elementaarisella ei ole mitään arvoa, koska se ei ilmene tuotannon tuloksena. Arvon alkuperäisessä määrityksessä pidetään, mikäli on olemassa kysyntää, kaikkein arvokkaimpana sitä mikä on kaikkein riippumattominta tietoisesta ja harkitusta tuotannosta. Mukulakivillä ei ole — suhteellisesti puhuen — mitään arvoa, koska niitä on löydettävissä ilman tuotantoa (vaikka tämän muodostaisi pelkkä etsiminen). Jotta jokin olisi vaihdon kohde, jotta sillä olisi vaihtoarvoa, ei se saa olla jokaisen saatavissa ilman vaihdon välitystä; se ei saa ilmetä sellaisessa elementaarisessa muodossa, että se on kaikkien saatavissa. Sikäli harvinaisuus on vaihtoarvon elementti, ja siitä syystä tämä jalometallien ominaisuus on tärkeä myös kysynnän ja tarjonnan konkreettisesta keskinäissuhteesta riippumatta.
Jos tarkastellaan yleisesti metallien paremmuutta tuotantovälineinä, niin kullan ansioihin on luettava, että se on au fond[58] se metalli, joka ensimmäiseksi löydettiin metallina. Tähän oli kaksi syytä. Ensiksi se, että kulta esiintyy luonnossa kaikista metalleista kaikkein metallisimpana, erillään olevana ja havaittavissa olevana metallina. Toiseksi se, että luonto on kullan valmistuksessa tehnyt taitoa vaativan työn, ja ensi vaihe, kullan löytäminen vaatii vain karkeata työtä, ei tiedettä eikä kehittyneitä tuotantovälineitä.
»On selvää, että kultaa on pidettävä varhaisimpana ihmisen tuntemana metallina ja ensimmäiset todistuskappaleet ihmisen kehityskulusta osoittavat kullan olleen ihmisen aseman mittana» [»Lectures on Gold for the instruction of emigrants about to proceed to Australia». Delivered at the Museum of Practical Geology. Lontoo 1852, s. 172]
(koska kulta oli ylijäämänä, missä muodossa rikkaus ensimmäiseksi ilmenee. Arvon ensimmäinen muoto on käyttöarvo, arkipäiväiset käyttöesineet, jotka ilmaisevat yksilön suhteen luontoon; toinen muoto on vaihtoarvo käyttöarvon rinnalla, sen valta muilla ihmisillä oleviin käyttöarvoihin, sen yhteiskunnallinen suhde: alun perin tämä vaihtoarvo on itse puolestaan ollut käyttöarvo, mutta juhlakäyttöön tarkoitettuna esineenä, joka ylittää välittömän tarpeen).
[I–30] Ihminen on löytänyt kullan hyvin varhain:
»Kulta eroaa huomattavasti muista metalleista siinä, että se esiintyy luonnossa metallisessa tilassaan, ja tästä on tosiasiassa vain harvoja poikkeuksia. Rauta ja kupari, tina, lyijy ja hopea esiintyvät tavallisesti kemiallisina yhdisteinä hapen, rikin, arsenikin tai hiilen kanssa; ja ne harvat tapaukset, jolloin nämä metallit esiintyvät yhdistymättöminä, tai kuten aikaisemmin sanottiin, neitseellisessä tilassa, on katsottava pikemminkin mineralogisiksi kuriositeeteiksi kuin yleisiksi ilmiöiksi. Kultaa sitä vastoin tavataan aina luonnollisena eli metallisena... Näin ollen tämä metallinen massa ja sen merkillinen keltainen väri kiinnittää puoleensa oppimattomimmankin ihmisen huomion kun taas ne muut kappaleet, joita todennäköisyyden mukaan osuu hänen tielleen, eivät ominaisuuksillaan vetoa hänen tuskin heränneeseen huomiokykyynsä. Edelleen kultaa tavataan vuorien rapautumisjätteistä, mikä johtuu siitä, että kulta on muodostunut niissä kivilajeissa, jotka ovat eniten ilman vaikutuksen alaisia. Ilman, lämpötilan vaihteluiden, veden liikkeen ja etenkin jään rapauttavat vaikutukset johtavat siihen, että kallioista lohkeaa jatkuvasti kappaleita. Virrat kuljettavat niitä laaksoihin ja virtaavan veden pysähtymätön liike jauhaa ne soraksi. Tämän soran eli kivenpalasten joukosta löydetään kultaa. Helteiset kesät ovat sitten kuivattaneet vesiä ja tehneet entisistä jokiuomien pohjista ja talvisten tulvien reiteistä polkuja, joita liikkuva ihminen on matkoillaan käyttänyt; voimme kuvitella, miten tällöin on tehty varhaisia kultalöytöjä» [sama, s. 171-172].
»Kulta esiintyy useimmiten puhtaana tai ainakin likimain niin puhtaana, että sen metallinen luonne voidaan heti havaita sekä joissa että kvartsisuonissa» [sama, s. 8].
»Kvartsin ja useimpien muiden painavien ja kiinteiden ominaispaino on noin 2 ½ kun taas kullan ominaispaino on 18 tai 19. Näin ollen kulta on seitsemisen kertaa painavampaa kuin mikä tahansa kivilaji, jonka kanssa se todennäköisyyden mukaan joutuu tekemisiin. Siten vesivirta, joka on kyllin voimakas kuljettaakseen mukanaan kvartsista tai mistä tahansa muusta kivilajista muodostuvaa hiekkaa tai soraa, ei ehkä pystykään liikuttamaan niiden joukossa olevia kultakappaleita. Niin muodoin virtaava vesi on ennen tehnyt kultapitoisille kivilajeille juuri samoin kuin kullankaivaja tekee nyt, nimittäin rikkonut kivet kappaleiksi, huuhtonut kevyemmät kappaleet pois ja jättänyt kullan jäljelle» [sama, s. 10].
»Joet ovat todellakin isoja luonnon kullanhuuhtomoita, jotka vievät kaikki kevyemmät ja hienotekoisemmat kappaleet nopeasti mukanaan raskaampien kappaleiden joko takertuessa luonnonesteisiin tai jäädessä sellaisiin kohtiin, missä virran voima tai virtauksen nopeus vähenee» [sama, s. 12].
»Perimätiedon ja varhaisen historiankirjoituksen pohjalla näyttää kaiken todennäköisyyden mukaan siltä, että kullan löytäminen jokien hiekasta ja sorasta olisi ollut ensimmäinen askel metallien tuntemisessa, ja miltei kaikissa tai ehkä kaikissakin Euroopan, Afrikan ja Aasian maissa on hyvin varhaisina aikoina huuhdottu suurempia tai pienempiä kultamääriä kultaesiintymistä yksinkertaisia apuvälineitä käyttäen... Silloin tällöin kullanhuuhdonta on tuottanut niin suurta menestystä, että se on aiheuttanut yleistä innostusta, joka on pitänyt kokonaista aluetta jonkin aikaa vallassaan sammuakseen sitten jälleen... Vuonna 760 köyhää väkeä kerääntyi suurin määrin Prahan eteläpuolelle huuhtomaan kultaa jokihiekasta ja kolmen miehen ryhmä pystyi päivässä keräämään neljänneskilon kultaa. Tälle 'kaivupaikalle' syntyi niin suuri ryntäys, että seuraavana vuonna maassa syntyi nälänhätä. Samankaltaiset tapahtumat toistuivat useita kertoja seuraavien vuosisatojen aikana, joskin siellä kuten muuallakin pinnalta löytyvien rikkauksien vetovoima on joutunut väistymään säännöllisen ja järjestelmällisen kaivostoiminnan tieltä» [sama, s. 93–95].
»Kultaesiintymiä tavataan kahta lajia: ensiksi suonia, jotka leikkaavat kiinteitä kivilajeja enemmän tai vähemmän pystysuorassa suunnassa, ja toiseksi kultakenttiä eli »uomia», joissa soraan, hiekkaan tai saveen sekoittunut kulta on kerrostunut veden mekaanisen vaikutuksen voimasta pinnalle suonikivien painuttua tuntemattomaan syvyyteen. Edelliseen lajiin kuuluu erityinen louhinta, jälkimmäiseen taas kaivamisen yksinkertaiset toimet. Kullan louhinta sanan varsinaisessa merkityksessä vaatii muun louhinnan tavoin [I–31] pääoman käyttöä ja vasta vuosien kokemuksen antamaa taitoa. Sivistyneen ihmisen taidoista ei mikään täysin kehittyneenä vaadi yhtä monien tietojen ja taitojen soveltamista. Vaikka ne ovatkin olennaisen tärkeitä kullan louhijalle, kullan huuhtoja tuskin tarvitsee välttämättä niistä ainoatakaan, sillä hänen on luotettava pääasiassa vahvoihin käsiinsä tai kaikkeen sopeutuvaan terveyteensä. Hänen on välttämättä käytettävä yksinkertaisia laitteita, jotta niitä voi liikutella paikasta toiseen ja korjata helposti ja jotta ne eivät vaadi mitään sellaista pitkälle menevää käsittelyä, jossa häneltä uppoaa pienten kultamäärien hankkimiseen runsaasti aikaa» [sama, s. 95–97].
»On eroa yhtäältä niiden kultakenttäesiintymien, joista parhaina esimerkkeinä ovat nykyään Siperia, Kalifornia ja Australia, ja toisaalta niiden hienojen hietikoiden välillä, joita joet tuovat mukanaan joka vuosi ja joista osasta löytyy sen verran kultaa, että sen etsiminen kannattaa. Jälkimmäisessä tapauksessa kulta löytyy kirjaimellisesti pinnalta, edellisessä ehkä 1–70 jalan paksuisen multa-, turve-, hiekka-, sora- ym. kerroksen alta. Työtapojen täytyy periaatteessa olla samanlaiset, näissä kahdessa tapauksessa» [sama, s. 97].
»Luonto on irrottanut kultakenttien käyttöä varten suonien parhaat, komeimmat ja rikkaimmat palaset ja hienontanut ja huuhdellut materiaalin niin, että raskain työ on jo tehty etsijän puolesta. Sitä vastoin louhija, joka ryhtyy seuraamaan köyhempiä, mutta pitemmälle riittäviä ja syvälle johtavia suonia, joutuu käyttämään apunaan hienoimpien taitojen koko varastoa» [sama, s. 98].
»Kultaa on oikeutetusti pidetty kaikkein jaloimpana metallina ei fyysisten ja kemiallisten ominaisuuksiensa vuoksi. Ilma ei muuta sitä eikä se ruostu.» (Häviämättömyys merkitsee nimenomaan ilmakehän hapen kestämistä.) »Kullalla on yhtenäisenä palasena ollessaan punakeltainen väri ja se on hyvin tiivistä. Se on taottavissa hyvin pitkälle. Vaatii sulaakseen korkean lämpötilan. Ominaispaino [19,3]» [sama, s. 72–73],
Kullan tuotantoa on siis kolme lajia: 1) Sitä esiintyy jokien hiekassa. Sitä yksinkertaisesti löytyy pinnasta. Huuhtominen. 2) Sitä on lietemailla. Kaivaminen. 3) Louhinta. Sen tuottaminen ei siis vaadi mitään huomattavaa tuotantovoimien kehitystä. Luonto tekee tässä suurimman osan työstä.
{Kultaa, hopeaa jne. merkitsevien sanojen juuret (ks. Grimm[59]); niitä lähelle tulevat pelkästään yleiset kiiltoa, väriä tarkoittavat käsitteet, jotka voivat helposti siirtyä vastaaviin sanoihin. Hopea — valkoinen, kulta — keltainen; vaski ja kulta, vaski ja rauta vaihtavat nimiä. Saksalaisilla on pronssi tullut varhaisemmin käyttöön kuin rauta. Välittömiä sukulaissanoja ovat aes[60] ja aurum.[61]}
Kupari (vaski, pronssi: tina ja kupari) ja kulta olivat käytössä ennen hopeaa ja rautaa.
»Kultaa käytettiin kauan ennen hopeaa, koska sitä tavataan puhtaana ja vain jossain määrin hopeaan yhtyneenä; sitä saadaan yksinkertaisesti huuhtomalla. Hopeaa esiintyy yleensä suonissa, jotka kulkevat maankuoren vanhoissa kerroksissa olevien kovimpien kivilajien lävitse; sen louhinta vaatii koneita ja monimutkaista työtä. Etelä-Amerikassa jätetään kultasuonet käyttämättä ja käytetään vain lietemaiden kultahiekka ja -jyvät. Herodotoksen aikoihin tehtiin samoin. Kreikan, Aasian, pohjoisen Euroopan ja uuden maailman kaikkein vanhimmat muistomerkit todistavat, että kullan käyttö tarve- ja koriste-esineiksi on mahdollista puolittain barbaarisessa tilassa; sitä vastoin hopean käyttö samoihin tarkoituksiin on jo sinänsä osoituksena sangen pitkälle kehittyneestä yhteiskuntatilasta» (Vrt. Dureau de La Malle. Économie politique des Romains. Tome I. Pariisi 1840, s. 48–49).
Kupari tärkeimpänä välineenä sodassa ja rauhassa (sama, s. 56) (rahana Italiassa, sama, s. 57).
Jos ylipäätään tarkastellaan metallien käyttöä rahakappaleina, niin on tarkasteltava niiden kunkin käyttöä suhteessa toisiinsa, kunkin ilmaantumista aikaisemmin tai myöhemmin ja samalla niiden suhteellisessa arvossa tapahtuvia heilahteluja. (Letronne, Böckh, Jacob.[62]) (Sikäli kuin tämä kysymys kuuluu yhteen kierrossa ylipäätään olevan metallin paljouden ja metallin ja hintojen suhteen kanssa sitä on tarkasteltava myöhemmin historiallisena liitteenä siihen lukuun, joka käsittelee rahan suhdetta hintoihin.)
»Kullan, hopean ja kuparin keskinäisessä arvosuhteessa eri aikakausina tapahtuneiden perättäisten muutosten on täytynyt olla riippuvaisia ennen muuta siitä, minkä luonteisista paikoista näitä kolmea metallia on löydetty sekä siitä, onko niitä löydetty enemmän vai vähemmän puhtaina. Edelleen arvosuhteet ovat riippuneet poliittisista muutoksista, kuten siitä, että persialaiset ja makedonialaiset valloittivat Aasian ja osan Afrikkaa ja että myöhemmin roomalaiset valloittivat osittain kolme mannerta (orbis Romanus[63] jne.)» [Dureau de La Malle. Économie politique des Romains. Tome I. Pariisi 1840, s. 63–64].
Asia on siis riippuvainen siitä, mikä on löydettyjen metallien suhteellinen puhtaus ja millaisilta paikoilta niitä löydetään.
Eri metallien välinen arvosuhde voidaan määrittää ottamatta huomioon hintoja — sillä yksinkertaisella kvantitatiivisella suhteella, jonka mukaisesti metallit vaihtuvat toisiinsa. Voimme yleensä käyttää tätä menettelyä silloin kun vertaamme toisiinsa vain [I–32] joitakin harvoja tavaroita, joilla on samannimiset mitat; esim. niin ja niin monta quarteria ruista, ohraa, kauraa niin ja niin monesta vehnäquarterista. Tätä menetelmää käytetään vaihtokaupassa, jossa ylipäätään vaihdetaan vielä vain vähän ja kauppaan tulee vain vähän tavaroita eikä rahaa näin ollen vielä tarvita.
»Strabonin kertoman mukaan sabalaisten läheisyydessä asuneilla arabeilla oli niin runsaasti puhdasta kultaa, että he antoivat 10 naulaa kultaa 1 naulasta rautaa ja 2 naulaa 1 naulasta hopeaa» [sama, s. 52].
Rikkaita kultamaita olivat Baktria (Baktra jne., lyhyesti sanottuna Turkestan) ja se osa Aasiaa, joka sijaitsee Paropamisuksen (Hindukušin) ja Immauksen (Mustagh-vuorten) välissä, siis Desertum arenosum auro abundas[64] (Gobin autiomaa). Dureau de La Mallen mukaan
»on näin ollen luultavaa, että XV–VI vuosisadalla ennen Kristusta kullan suhde hopeaan oli 1 : 6 tai 1 : 8, siis sama suhde mikä oli vallalla Kiinassa ja Japanissa XIX vuosisadan alkuun asti; Herodotos määrittää suhteeksi 1 : 13 Dareios Hystaspeksen valtakauden aikana Persiassa» [sama, s. 54].
»Vuosien 1300 ja 600 välillä ennen Kr. laaditun Manun lakikokoelman[65] mukaan kullan suhde hopeaan oli = 1 : 2 ½. Hopeakaivokset täytyy miltei aina perustaa hyvin vanhojen kivilajien, ennen muuta primaaristen kerrostumien alueille ja vain harvoin suonia esiintyy myöhäisemmissä muodostumissa... Lietemaiden hiekan ja soran sijasta hopeaa tavataan yleensä kaikkein tiiveimmistä ja kestävimmistä mineraaleista kuten kvartsista jne. Tätä metallia on yleisemmin niillä seuduilla, jotka ovat kylmiä joko leveysasteittensa tai korkean sijaintinsa vuoksi kun sitä vastoin kultaa esiintyy useammin lämpimissä maissa. Päinvastoin kuin kulta, hopeaa tavataan hyvin harvoin puhtaana (useimmiten se on yhtyneenä arseeniin tai rikkiin») (suolahappo, typpihappo). »Mitä tulee molempien metallien määrälliseen levinneisyyteen» (ennen Australian ja Kalifornian löytöjä), »niin Humboldt arvioi vuonna 1811, että kullan suhde hopeaan oli Amerikassa 1 : 46 ja Euroopassa (Aasian-puoleinen Venäjä mukaan luettuna) 1 : 40. Ranskan tiedeakatemian mineralogit arvioivat sen olevan tällä hetkellä» (1842) »52 : 1. Siitä huolimatta 1 kultanaulan hinta on vain 15 hopeanaulaa, joten siis arvosuhde on 1 : 15» [sama, s. 54–56].
Kupari. Ominaispaino = 8,9. Kaunis purppuranpunainen väri, jokseenkin kovaa, vaatii sulaakseen hyvin korkeita lämpötiloja. Tavataan melko usein puhtaana; usein yhtynyt happeen ja rikkiin.
»Kerrostumia esiintyy ikivanhoissa geologisissa muodostumissa. Kupari esiintyy kuitenkin myös usein, useammin kuin muut mineraalit, maan pinnalla, matalissa pintakerroksissa. Se on kasaantunut puhtaana metallina suuriksi massoiksi, joiden paino on huomattava. Kuparia on käytetty sodassa ja rauhan aikana jo ennen rautaa» [sama, s. 56].
(Historiallisessa kehityskulussa on kullan suhde hopeaan rahamateriaalina sama kuin kuparin suhde rautaan työvälineenä.)
»Kuparia oli suurin määrin kiertokulussa Rooman tasavallan alaisessa Italiassa I–V vuosisadalla. Voi määrittää a priori[66] millä sivistystasolla jokin kansa on, kunhan tietää vain mistä metallista — kullasta, kuparista, hopeasta vai raudasta — se valmistaa aseensa, työkalunsa tai koriste-esineensä...» Hesiodos kirjoittaa maanviljelystä käsittelevässä runoelmassaan:[67] »Pronssia olivat heidän työkalunsa, sillä mustaa rautaa ei heillä ollut.» Lukretius: »Pronssia käytettiin ennen rautaa»[68] [sama, s. 57].
Jacob mainitsee, että Nubiassa ja Siperiassa on ollut ikivanhoja kuparikaivoksia (ks. Dureau de La Malle. Économie politique des Romains. Tome I, s. 58).
»Herodotos kirjoittaa, että massageetit tunsivat pronssin, mutta eivät rautaa. Oxfordin marmoriveistoskokoelmasta päätellen rautaa ei ole tunnettu ennen vuotta 1431 eKr. Homeros mainitsee raudan vain harvoin; sitä vastoin hyvin yleisesti käytettyä oli pronssi, tämä kuparin, sinkin ja tinan yhdiste, joka oli hyvin pitkään käytössä kreikkalaisessa ja roomalaisessa yhteiskunnassa — jopa kirveiden ja partaveitsien valmistuksessa» [sama, s. 58].
»Italian oma maaperä oli sangen rikas kuparista; tästä syystä kupariraha oli vuoteen 247 eKr. asti joskaan ei ainoana rahana, niin kylläkin tavanomaisena rahana ja rahayksikkönä Keski-Italiassa. Etelä-Italian kreikkalaiset siirtokunnat saivat hopeaa suoraan Kreikasta tai Aasiasta tai sitten Tyroksen ja Karthagon kautta ja käyttivät sitä rahaksi alkaen V ja VI vuosisadalta eKr.» [sama, s. 64].
»Roomalaisilla näyttää olleen hopearahaa ennen kuninkaiden karkottamista, mutta Plinius sanoo: 'Sitä esti senaatin vanha päätös, jolla määrättiin säästämään Italiaa'» (ts. sen hopeakaivoksia) »(Plinius. Historia naturalis, III kirja, 24. luku). Senaattorit olivat pelänneet helposti saatavan kiertovälineen seurauksia: ylellisyyttä, orjien määrän kasvua, kasaantumista, maaomaisuuden keskittymistä» [Dureau de La Malle. Économie politique des Romains. Tome I, s. 65–66].
Myös etruskeilla kupariraha oli vanhempi kuin kultaraha. Garnier erehtyy sanoessaan:
»Kasautumista varten aiottua materiaalia etsittiin ja valittiin luonnollisestikin mineraalien maailmasta» (G. Garnier. Histoire de la Monnaie. Tome I. Pariisi 1819, s. 7).
Asia oli päinvastoin niin, että sen jälkeen kun metalliraha oli otettu käyttöön (joko varsinaisen rahan ominaisuudessa tai pelkästään painon perusteella muita paremmaksi katsottuna vaihtovälineenä) alkoi vasta kasaantuminen. Tästä seikasta on puhuttava kullan osalta erikseen.
Reitemeier on oikeassa huomauttaessaan:
»Vanhan ajan kansat tekivät kullasta, hopeasta ja kuparista hakkuu- ja lohkaisuvälineitä, vaikka ne ovatkin suhteellisen pehmeitä, ja tämä tapahtui ennen raudan käyttöönottoa ja ennen mainittujen metallien käyttöä rahaksi»... Työkalut paranivat »sitten kun kuparia opittiin karkaisemaan niin kovaksi, että sillä voitiin murskata kovia kiviä. Hyvin kovaksi karkaistusta kuparista tehtiin ne taltat ja vasarat, joilla kiviä saatiin käsitellyksi... Vihdoin keksittiin raudan käyttö» (J. F. Reitemeier. Geschichte des Bergbaues und Hüttenwesens bey den alten Völkern. Göttingen 1785, s. 14–16, 32).
Jacob kirjoittaa:
»Kun patriarkaalisella aikakaudella aseiden valmistukseen käytetyt metallit, kuten 1) pronssi ja 2) rauta, olivat harvinaisia ja tavattoman kalliita verrattuna yleisiin ruokatarvikkeisiin ja silloin käytettyihin vaatteisiin, niin huolimatta siitä että jalometalleista lyötyä rahaa ei vielä tunnettu, kulta ja hopea olivat jo päässeet siihen asemaan, että niitä oli helpompaa ja tarkoituksenmukaisempaa vaihtaa muihin metalleihin kuin viljaa ja karjaa» (W. Jacob. An historical Inquiry into the Production and Consumption of the Precious Metals. Vol. I. Lontoo 1831, s. 142).
[I–33] »Lisäksi Hindukušin ja Himalajan vuorijonojen välisiltä valtaisilta lietemailta sai puhdasta tai lähes puhdasta kultaa vain yksinkertaisella huuhdontamenetelmällä. Niihin aikoihin näiden Aasian maiden väkiluku oli hyvin runsas ja niin ollen työ oli sangen halpaa. Hopea oli suhteellisesti kalliimpaa, koska sen louhinta oli» (teknisesti) »vaikeata. Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen tilanne alkoi muuttua Aasiassa ja Kreikassa päinvastaiseksi. Kultahietikot olivat tyhjentyneet; orjien ja työvoiman hinta nousi; ja koska mekaniikka ja geometria olivat edistyneet valtavasti Eukleideen ajoista Arkhimedekseen tultaessa, kävi Aasian, Traakian ja Espanjan hopeakaivosten rikkaiden suonien hyödyntäminen kannattavaksi. Ja koska hopeaa oli 52 kertaa enemmän kuin kultaa, niiden arvon suhde muuttui pakosta. Kun kultanaula vaihtui Ksenofonin aikoina v. 350 eKr. 10 hopeanaulaan, sai siitä v. 422 jKr. 18 hopeanaulaa» (Dureau de La Malle. Économie politique des Romains. Tome I, s. 62–63).
Suhde nousi 1 : 10 siis 1 : 18.
Viidennen vuosisadan lopulla jKr. käteisen rahan määrä pieneni erityisen paljon, kaivostoiminta tyrehtyi. Keskiajalla XV vuosisadan loppuun asti suhteellisen merkittävä osa rahasta oli kultakolikoina (käteisen rahan väheneminen koski erityisesti hopearahaa, joka oli aikaisemmin vallitsevana kiertokulussa). Suhde oli XV vuosisadalla = 1 : 10, XVIII vuosisadalla mannermaalla = 1 : 14, Englannissa = 1 : 15. Myöhempinä vuosisatoina hopea esiintyi Aasiassa pikemminkin kaupattavina tavaroina; niin oli etenkin Kiinassa, missä kupariraha (tehen, jossa oli sekä kuparia, sinkkiä että lyijyä) oli paikallisena rahana; Kiinassa myytiin kultaa (ja hopeaakin) painon mukaan tavarana ja se oli tasapainottamassa ulkomaista kauppatasetta.[69]
Roomassa esiintyi kuparin ja hopean arvon suhteessa (metallirahoissa) suuria heilahteluja.
»Servius Tulliuksen hallituskauteen asti metalli oli harkkoina: aes rude[70]... Kuparin rahayksikkönä oli as = 1 naula kuparia... Serviuksen aikana hopean suhde kupariin oli = 279 : 1; ...puunilaissodan[71] alkuun asti se oli = 400 : 1; ...ensimmäisen puunilaissodan aikana = 140 : 1; ...toisen puunilaissodan aikana = 112 : 1» [Dureau de La Malle. Économie politique des Romains. Tome I, s. 66–68, 73, 76, 82].
»Kulta oli Roomassa aluksi erittäin kallista, ja samoihin aikoihin hopeaa tuli Karthagosta (ja Espanjasta); kultaa käytettiin vuoteen 547 [Rooman perustamisesta] vain harkkoina. Kaupankäynnissä kullan suhde hopeaan oli 13,71 : 1; metallirahoissa 17,14 : 1; Caesarin aikana 12 : 1 (kansalaissodan puhjetessa), sen jälkeen kun Caesar oli ryöstänyt aerariumin[72] vain 8,9 : 1; Honoriuksen ja Arkadioksen aikana (v. 397 jKr.) määrättiin suhteeksi 14,4 : 1; Honoriuksen ja Theodosius nuoremman aikana (v. 422 jKr.) 18 : 1. Hopean suhde kupariin = 100 : 1; kullan suhde hopeaan 18 : 1» [sama, s. 85–91, 95–96].
»Ensimmäinen hopearaha lyötiin Roomassa v. 485 Rooman perustamisen jälkeen, ensimmäinen kultaraha v. 547... Kun kuparisen asin paino oli toisen puunilaissodan jälkeen alentunut 1 unssiin, asia käytettiin enää vaihtorahana;» (hopeinen) »sestertius oli rahayksikkönä ja kaikki suuret maksut tapahtuivat hopeassa.» (Päivittäisessä kierrossa kupari (myöhemmin rauta) pysyi päämetallina.) »Itä- ja Länsi-Rooman keisarien aikana oli solidus» (aureus,[73] siis kulta) »säätelevänä rahayksikkönä» [sama, s. 65, 86, 84, 96].
Siten antiikin maailmasta voidaan todeta seuraavaa kun otetaan huomioon keskiarvot:
Ensiksi: hopean arvo oli suhteellisesti korkeampi kuin kullan. Ellei oteta lukuun yksittäisiä tapauksia (arabit), joissa kulta oli halvempaa kuin hopea ja vielä halvempaa kuin rauta, niin Aasiassa XV–VI vuosisadalla eKr. kullan suhde hopeaan oli 6 : 1 tai 8 : 1 (jälkimmäinen suhde oli vallalla Kiinassa ja Japanissa XIX vuosisadan alkuun). Manun lakikokoelman mukaan suhde oli suorastaan = 2½ : 1. Tämä alhaisempi suhde johtuu niistä samoista syistä, joiden vuoksi kulta löydettiin ennen muita metalleja. Kulta oli tuolloin peräisin etupäässä Aasiasta ja Egyptistä. Italian historiassa tänä kautena toimi vastaavasti kupari rahana, kuten yleensäkin kupari rauhan ja sodan ajan tärkeimpänä välineenä vastaa kultaa hallitsevana jalometallina. Vielä Ksenofonin aikana kullan suhde hopeaan oli 10 : 1.
Toiseksi: Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeisestä ajasta läntien kullan arvossa tapahtui suhteellista nousua verrattuna hopeaan, sillä kultahietikot ehtyivät ja tekniikka ja sivilisaatio edistyivät; ja niin hopeakaivokset otettiin käyttöön; nyt alkoi tuntua sen seikan vaikutus, että hopeaa esiintyy maaperässä enemmän kuin kultaa. Erityisen suuri vaikutus oli kuitenkin sillä, että karthagolaiset ryhtyivät Espanjan hopeakaivosten riistokäyttöön, ja tämä mullisti väistämättä kullan ja hopean suhdetta vastaavalla tavalla kuin hopean löytyminen Amerikasta XV vuosisadan lopulla. Suhde oli ennen Caesarin aikaa = 17 : 1; sittemmin 14 : 1; ja vihdoin vuodesta 422 jKr. = 18 : 1 (Caesarin aikana tapahtunut kullan arvon aleneminen johtui satunnaisista syistä). Hopean arvon alenemista suhteessa kultaan vastaa se, että rauta kohosi tärkeimmäksi tuotantovälineeksi niin sodan kuin rauhankin oloissa.
Kun varhaisemalla aikakaudella tuotiin kultaa idästä, tuotiin sitä vastoin myöhemmällä kaudella hopeaa lännen viileämmän ilmaston maista.
Kolmanneksi, keskiajalla: keskinäinen suhde jälleen sama kuin Ksenofonin aikana — 10 : 1. (Monilla alueilla ehkä 12 : 1?)
Neljänneksi, Amerikan löytämisen jälkeen: suhde on jälleen sama kuin Honoriuksen ja Arkadioksen aikoina (v. 397 jKr.) — 14 tai 15 : 1. Vaikka kullan tuotanto on kasvanut suunnilleen kauden 1815–1844 lopulta lähtien, on kulta saanut ylikorkeita kursseja (esim. Ranskassa).
Viidenneksi on todennäköistä, että Kalifornian ja Australian kultalöydöt johtavat jälleen Rooman keisariajalla vallinneeseen suhteeseen 18 : 1, ellei sitten korkeampaankin suhteeseen.[74]
Jalometallien tuotantomenetelmien edistyessä niin vanhalla kuin uudellakin ajalla, niin idässä kuin lännessäkin hopea on tullut suhteellisesti halvemmaksi, elleivät Kalifornia ja Australia nyt käännä tilannetta vastakkaiseen suuntaan. Yksittäisissä tapauksissa on ilmennyt voimakkaita heilahduksia; mutta kun huomio kiinnitetään tärkeimpiin muutoksiin, niin nämä toistuvat silmiinpistävällä tavalla.
[I–34] Antiikin aikana kupari oli 3 tai 4 kertaa kalliimpaa kuin nykyään. (Garnier.[75])
| * | * | |
| * |
c) Nyt on tarkasteltava kullan ja hopean lähteitä ja niiden yhteyttä historialliseen kehitykseen.
d) Raha metallikolikon muodossa. Lyhyet historialliset tiedot metallikolikoista. Niiden arvon laskut ja nousut jne.
Rahan kierto tai kiertoliike vastaa päinvastaista tavaroiden kiertoa tai kiertoliikettä. A:n tavara siirtyy B:n käteen samalla kun B:n raha siirtyy A:n käteen jne. Rahan kierto samoin kuin tavarankin kierto lähtee loputtoman erilaisista kohdista ja palaa loputtoman erilaisiin kohtiin. Tässä tutkimassamme rahankierron vaiheessa, ts. sen välittömässä vaiheessa, raha ei lähde yhdestä keskuksesta periferian eri kohtiin palatakseen periferian kaikista kohdista yhteen keskukseen, vaan näin tapahtuu vasta pankkilaitoksen välittämässä kierrossa. Tosin tämä ensimmäinen luontaisesti syntynyt kierto muodostuu suuresta joukosta kiertoliikkeitä. Mutta varsinainen kiertoliike alkaa vasta siinä missä kulta ja hopea lakkaavat olemasta tavara; jalometalleja vievien ja niitä tuovien maiden välillä ei tässä mielessä tapahdu mitään kiertoa, vaan yksinkertaista vaihtoa, koska kulta ja hopea eivät toimi siinä rahana, vaan tavarana.
Sikäli kuin raha välittää tavaroiden vaihtoa, ts. tässä tapauksessa niiden kiertoa, raha on kierron väline, kierron pyörä;[76] mutta sikäli kuin raha itse kiertää tässä prosessissa, tekee kiertoliikettä, noudattaa omaa liikettä, on sillä itsellään kierto, rahan kierto, rahan kiertoliike. Tehtävänä on selvittää, missä määrin erityiset lait määräävät tätä kiertoa. Sen verran on alusta asti selvää, että jos raha on kierron pyörä tavaralle, niin tavara on yhtä lailla kierron pyörä rahalle. Kun raha kierrättää tavaroita, niin tavarat kierrättävät rahaa. Tavaroiden kierto ja rahan kierto edellyttävät siis toisiaan.
Rahan kierrossa on tarkasteltava kolmea seikkaa: 1) itse liikkeen muotoa, sen kuvaamaa linjaa (sen käsitettä); 2) kiertävän rahan määrää; 3) nopeutta jolla raha tekee liikkeensä, jolla se kiertää. Näitä voidaan tarkastella vain yhteydessä tavarankiertoon. Alusta asti on selvää, että tavarankiertoon sisältyy sellaisia momentteja, jotka ovat kokonaan riippumattomia rahankierrosta ja jotka päinvastoin määräävät joko kokonaan sen tai sitten ovat määräämässä sitä niin, että samat seikat, jotka määräävät esim. tavarankierron nopeuden, määräävät myös rahankierron nopeuden. Tuotantotavan yleinen luonne määrää molemmat kierron lajit, mutta suoremmin se määrää tavarankierron.
Vaihtajien joukko (väestömäärä); sen jakautuminen kaupunkien ja maaseudun kesken; tavaroiden, tuotteiden ja tuotannon edustajien absoluuttinen määrä; kiertoon asetettujen tavaroiden suhteellinen määrä; yhteydenpito- ja kuljetusvälineiden kehitys siinä kaksinaisessa merkityksessä, että tämä kehitys määrää sekä keskenään vaihtoa harjoittavien, toistensa kanssa tekemisiin tulevien piirin, että sen nopeuden, jolla raaka-aine tulee tuottajalle ja tuote kuluttajalle; lopuksi teollisuuden kehitys, joka keskittää eri tuotantohaaroja, esim. kehräämisen, kutomisen, värjäämisen jne. ja tekee näin tarpeettomaksi koko joukon välittäviä vaihtotapahtumia. Tavarankierto on rahankierron alkuperäinen edellytys. Jää nähtäväksi missä määrin rahankierto taas puolestaan määrää tavarankierron.
Ennen muuta on määritettävä kierron tai kiertoliikkeen yleinen käsite.
On vielä pantava merkille, että raha kierrättää nimenomaan vaihtoarvoja ja siten hintoja. Näin ollen ei tavarankierrossa pidä ottaa tarkasteltavaksi vain tavarajoukkoa, vaan yhtä lailla tavaroiden hinnat. Suuri määrä tavaroita, joiden vaihtoarvo, hinta, on alhainen, vaatii kiertoonsa ilmeisesti vähemmän rahaa kuin vähäinen määrä tavaroita, joiden hinta on kaksinkertainen. Siis hinnan käsite on oikeastaan kehiteltävä ennen kierron käsitettä. Kierto on hinnan asettamista, liikettä, jossa tavarat muutetaan hinnoiksi: tavaroiden realisointia hintoina. Rahan kaksi määritystä: 1) raha sinä mittana tai elementtinä, jossa tavara realisoidaan vaihtoarvona, ja 2) raha vaihtouälineenä, kiertovälineenä, vaikuttavat aivan eri suuntiin. Raha kierrättää vain sellaisia tavaroita, jotka ovat jo muuttuneet rahaksi ajatuksellisesti, ei vain yksittäisen ihmisen päässä, vaan yhteiskunnan käsityksissä (välittömästi niiden käsityksissä, jotka osallistuvat ostamisen ja myymisen prosessiin). Tätä ajatuksellista rahaksi muuttumista ja toisaalta todellista muuttumista eivät suinkaan määrää samat lait. On tutkittava niiden suhdetta toisiinsa.
Kierron olennaisena määrityksenä on, että siinä pannaan kiertämään vaihtoarvoja ja nimenomaan hinnoiksi määritettyjä vaihtoarvoja. Näin ollen ei voida sanoa, että tavaranvaihdon kaikki lajit — esimerkiksi vaihtokauppa, luonnossa tapahtuvat toimitukset, feodaaliset rasitukset jne. — muodostaisivat heti kierron. Kiertoon tarvitaan ennen muuta kaksi seikkaa: ensiksi että tavarat (tuotteet tai työt) ovat jo edeltäkäsin hintoja; toiseksi että ei ole olemassa erillisiä vaihtotapahtumia, vaan kokonainen vaihtojen piiri, niiden kokonaisuus jatkuvana virtana, joka liikkuu enemmän tai vähemmän täydellisesti yhteisku koko pinnalla — että on olemassa vaihtotapahtumien järjestelmä.
[I–35] Tavara on määritetty vaihtoarvoksi. Vaihtoarvona se on määrätyssä suhteessa (siihen sisältyvän työajan suhteessa) vastine kaikille muille arvoille (tavaroille); kuitenkaan tavara ei välittömästi vastaa tätä määritteisyyttään. Vaihtoarvona tavara on jotakin erilaista kuin luonnollisessa olomuodossaan. Tarvitaan välitystä jotta tavara asetettaisiin vaihtoarvoksi. Tämän vuoksi vaihtoarvo asettuu rahassa tavaraa vastaan jonakin tavarasta eroavana. Vain rahaksi määritetty tavara on tavara puhtaana vaihtoarvona; toisin sanoen tavara puhtaana vaihtoarvona on rahaa. Mutta samalla raha on nyt olemassa tavaran ulkopuolella ja sen rinnalla; tavaran vaihtoarvo, kaikkien tavaroiden vaihtoarvo on saavuttanut tavarasta riippumattoman itsenäistyneen olemassaolon jossakin erityisessä materiaalissa, jossakin spesifisessä tavarassa. Tavaran vaihtoarvo ilmaisee niiden määrällisten suhteiden kokonaisuutta, joissa kaikki muut tavarat voidaan vaihtaa kyseiseen tavaraan ja jotka määräytyvät samassa työajassa tuotettavissa olevien tavaroiden erisuurista määristä. Raha on nyt olemassa kaikkien tavaroiden vaihtoarvona tavaroiden rinnalla ja niiden ulkopuolella.
Raha on ennen muuta yleinen materia, johon tavarat on upotettava, jolla ne on kullattava ja hopeoitava jotta ne saavuttaisivat vapaan olemassaolonsa vaihtoarvoina. Tavarat on käännettävä rahaksi, ilmaistava siinä. Rahasta tulee vaihtoarvojen, vaihtoarvoina olevien tavaroiden, yhteinen nimittäjä. Rahassa ilmaistu, ts. rahan kanssa yhtäläiseksi asetettu vaihtoarvo on hinta. Sen jälkeen kun raha on asetettu vaihtoarvoihin nähden itsenäiseksi, vaihtoarvot ilmaistaan nyt siinä rahan määritteisyydessä, jonka raha saa subjektina ollessaan vastakkain tavaroiden kanssa.[77] Mutta jokainen vaihtoarvo on jokin tietty määrä, kvantitatiivisesti määrätty vaihtoarvo. Tällaisena vaihtoarvo on yhtä kuin tietty määrä rahaa. Tämä määritteisyys on yleisen lain mukaan saatu vaihtoarvossa realisoidusta työajasta. Siis vaihtoarvo, joka on vaikkapa yhden päivän tuote, tulee ilmaistuksi kulta- tai hopeamäärässä, joka on yhtä kuin yksi päivä työaikaa, esitetään yhden työpäivän tuotteena. Vaihtoarvojen yleisestä mitasta tulee nyt mitta jokaisen vaihtoarvon ja sen kanssa yhtäläiseksi asetetun rahan välille.
{Kullan ja hopean arvon määräävät ensi sijassa niiden tuotantokustannukset niiden tuotantoa harjoittavissa maissa.
{»Kaivostoimintaa harjoittavissa maissa kaikki hinnat riippuvat viime kädessä jalometallien tuotantokustannuksista;... kaivosmiehen palka... on se mittapuu, jonka mukaan kaikkien muiden tuottajien palkat lasketaan... Kulta- ja hopea-arvot kaikissa niissä tavaroissa, jotka eivät ole monopolin alaisia, ovat kaivoksia omistamattomissa maissa riippuvaisia siitä, millainen kulta- ja hopeamäärä voidaan saada viemällä maasta tietyn työmäärän tuote, mikä on vallitseva voiton suhdeluku, mikä on kussakin tapauksessa maksettujen palkkojen summa ja mistä työajasta ne on maksettu» (N. W. Senior. Three Lectures on the Cost of Obtaining Money etc. Lontoo 1830, s. 15, 13–14).
{Toisin sanoen säädetty arvo riippuu siitä, mikä määrä kultaa ja hopeaa saadaan suoraan tai epäsuorasti kaivoksia omistavista maista tietyllä työmäärällä (tietyllä vientiin käytettävissä olevien tuotteiden määrällä). Ennen muuta raha ilmaisee kaikkien vaihtoarvojen yhtäläisyyssuhteen: rahassa vaihtoarvot ovat samannimisiä.}
Rahan määritteisyydessä vaihtoarvo on hinta. Hinnassa vaihtoarvo on ilmaistu tiettynä rahamääränä. Vasta hinnassa raha ilmenee sinä mikä on kaikille vaihtoarvoille yhteistä, sellaisena yhteisenä, jota vaihtoarvot sisältävät tietyn määrän, niin että rahaan verrattaessa tulee vaihtoarvojen kvantitatiivinen määritteisyys, niiden kvantitatiivinen suhde toinen toisiinsa ilmaistuksi. Raha on tässä siis asetettu vaihtoarvojen mitaksi, ja hinnat on asetettu rahassa mitatuiksi vaihtoarvoiksi. Se että raha on hintojen mitta, ts. että rahassa vaihtoarvoja verrataan toisiinsa, on itsestään selvä määritys. Sen sijaan teorian kehittelylle on tärkeämpää se, että hinnoissa vaihtoarvoa verrataan rahaan. Sen jälkeen kun raha on asetettu tavaroihin nähden itsenäiseksi, erilliseksi vaihtoarvoksi, erillinen tavara, erityinen vaihtoarvo asetetaan nyt jälleen yhtäläiseksi rahan kanssa, ts. se asetetaan yhtäläiseksi tietyn rahamäärän kanssa, ilmaistaan rahana, käännetään rahaksi. Sen nojalla, että tavarat on asetettu yhtäläisiksi rahan kanssa, on ne jälleen asetettu suhteeseen toistensa kanssa, aivan samoin kuin ne vaihtoarvoina olivat käsitteensä mukaan suhteessa toisiinsa, ts. siinä mielessä, että ne tietyissä määräsuh-teissa kattavat toisensa ja vertautuvat toisiinsa.
Erityinen vaihtoarvo, tavara, ilmaistaan itsenäistyneen vaihtoarvon, rahan, määritteisyydessä, alistetaan sille, asetetaan sen alaiseksi. Edellä on esitetty miten tämä tapahtuu (ts. miten löytyy kvantitatiivisesti määrätyn vaihtoarvon ja tietyn rahamäärän välinen kvantitatiivinen suhde).[78] Mutta koska rahalla on itsenäinen olemassaolo tavaroiden ulkopuolella, niin tavaran hinta ilmenee vaihtoarvojen eli tavaroiden ulkoisena suhteena rahaan; tavara ei ole hinta samalla tavalla kuin se oli yhteiskunnalliselta substanssiltaan vaihtoarvo; määritteisyys ei käy välittömästi yhteen tavaran kanssa, vaan sen välittää tavaran asettaminen yhtäläiseksi rahan kanssa; tavara on vaihtoarvo, mutta sillä on hinta. Vaihtoarvo oli välittömästi yhtä tavaran kanssa, se oli tavaran välitön määritteisyys, josta tavara yhtä välittömästi erosi, niin että toisella puolella oli tavara ja toisella (rahassa) sen vaihtoarvo; mutta nyt hinnassa tavara ensinnäkin suhteutuu rahaan jonakin sen itsensä ulkopuolella olevana ja toiseksi tavara itse on asetettu ajatuksellisesti rahaksi, koska rahalla on tavarasta eroava todellisuus. Hinta on tavaran ominaisuus, määritys, jossa tavara ajatellaan rahaksi. Se ei ole enää tavaran välitön, vaan reflektoitu määritteisyys. [I–36] Todellisen rahan rinnalla on nyt olemassa tavara ajatuksellisesti asetettuna rahana.
Tätä lähintä määritystä, sekä rahan määritystä mitaksi että tavaran määritystä hinnaksi, havainnollistaa yksinkertaisimmin todellisen rahan ja laskurahan välinen ero. Raha toimii mittana ollessaan aina laskurahana ja hintana tavara on aina muuttunut vain ajatuksellisesti rahaksi.
»Myyjän käsitys tavaran arvosta, ostajan esittämä tarjous, laskelmat, velvoitteet, korot, inventoinnit jne., lyhyesti sanottuna kaikki se mikä johtaa materiaaliseen maksutapahtumaan ja edeltää sitä, on ilmaistava laskurahassa. Todellinen raha tulee mukaan vain laskujen realisoimiseksi ja tilien tasoittamiseksi» (maksujen maksamiseksi)... »Jos minun on maksettava 24 livreä 12 souta, laskuraha edustaa 24 yhden lajin yksikköä ja 12 toisen lajin yksikköä, mutta todellisuudessa maksan kahdella materiaalisella kolikolla: kultarahalla, jonka arvo on 24 livreä ja hopearahalla, jonka arvo on 12 souta... Reaalisen rahan kokonaispaljoudella on välttämättömät rajansa kierron tarpeissa. Laskuraha on ajatuksellinen mitta, jolle ei ole olemassa muita kuin mielikuvituksen asettamat rajat. Sitä käytetään ilmaisemaan kaikenlaatuista rikkautta silloin kun tätä rikkautta tarkastellaan pelkästään vaihtoarvonsa kannalta... Niinpä laskuraha ilmaisee kansallista rikkautta, valtion ja yksityisten ihmisten tuloja; ja laskenta-arvoja — ovatpa ne sitten missä muodossa tahansa — joita määrää sama kaava; siten ei kulutusesineiden joukossa siis ole yhtään esinettä, jota ei muutettaisi useita kertoja ajatuksissa rahaksi, samalla kun käteisen rahan kokonaissumman ja tämän esinejoukon suhde on korkeintaan 1 : 10.» (Garnier. Histoire de la Monnaie etc. Tome I, Pariisi 1819, s. 72, 73, 77, 78.)
(Viimeinen suhde on virheellinen. Oikeampaa olisi puhua yhden suhteesta moniin miljooniin. Asia ei kuitenkaan ole lainkaan mitattavissa.)
Kun siis raha alun perin ilmaisi vaihtoarvoa, niin nyt tavara ilmaisee hintana, ajatuksellisesti asetettuna, mielessä realisoituna vaihtoarvona jotakin rahasummaa: rahaa tietyssä määräsuhteessa. Hintoina kaikki tavarat ovat eri muodoissaan rahan edustajia kun sitä vastoin aikaisemmin raha oli itsenäistyneenä vaihtoarvona kaikkien tavaroiden edustaja. Sen jälkeen kun raha on reaalisesti asetettu tavaraksi, tavara asetetaan ajatuksellisesti rahaksi
Tässä vaiheessa on ennen kaikkea selvää, että kyseisessä tavaroiden ajatuksellisessa muuttamisessa rahaksi tai tavaroiden hinnan määrityksessä on reaalisesti käytettävissä olevan rahan maara täysin yhdentekevä kahdessa suhteessa. Ensiksi: tavaroiden ajatuksellinen muuttaminen rahaksi on prima facie[79] riippumaton todellisen rahan paljoudesta eikä ole sen rajoittama. Tähän prosessiin ei tarvita yhtään ainoata kolikkoa, yhtä vähän kuin on tarvetta todella käyttää pituusmittaa (sanokaamme kyynärää) vaikkapa päiväntasaajan ilmaisemiseksi kyynäröinä. Jos esim. Englannin koko kansallisrikkaus arvioidaan rahassa, ts. ilmaistaan hintoina, niin jokainen tietää että maailmassa ei ole riittävästi rahaa tämän hinnan realisoimiseksi. Rahaa tarvitaan tähän tarkoitukseen vain kategoriana, vain ajateltuna suhteena. Toiseksi: siitä että raha toimii tavaroiden yhteisenä yksikkönä ja tavara ilmaistaan siis niin että se sisältää tietyn summan rahan yhtäläisiä osia, mitataan rahalla, johtuu että tavaran ja rahan välinen mitta on vaihtoarvojen yleinen mitta — tuotantokustannukset tai työaika. Jos siis 1⁄3 unssia kultaa on 1 työpäivän tuote ja tavara x on 3 työpäivän tuote, niin tavara x = 1 unssi kultaa eli 3 puntaa 17 shillinkiä 7 pennyä. Mitattaessa rahaa ja tavaraa tulee vaihtoarvojen alkuperäinen mitta jälleen mukaan. Sen sijaan että tavara ilmaistaisiin kolmena työpäivänä, se ilmaistaan sinä kulta- tai hopeamääränä, joka on kolmen työpäivän tuote. Todella olemassa olevan rahan määrällä ei ole selvästikään mitään tekemistä tämän määräsuhteen kanssa.
(James Millin virhe: ei huomaa ettei jalometallien paljous, vaan niiden tuotantokustannukset, määräävät niiden arvon sekä metallien arvoina mitattujen tavaroiden hinnat.[80])
{»Vaihdossa tavarat ovat mittana toinen toisilleen... Kuitenkin tällainen menettely vaatisi yhtä monia vertailukohtia kuin kierrossa on tavaroita. Jos jokin tavara vaihdettaisiin vain yhteen tavaraan eikä kahteen, se ei voisi toimia vertailukohteena... Tästä johtuu että on välttämättä saatava yleinen vertailukohde... Tämä vertailukohde voi olla puhtaasti ajatuksellinen... Rahan mittamääritys on sen alkuperäinen määritys; se on tärkeämpi kuin rahan panttimääritys... Venäjän ja Kiinan kaupassa kaikki tavarat arvioidaan hopeassa, mutta siitä huolimatta se on vaihtokauppaa» (Storch. Cours d'Économie Politique etc. Tome I, Pariisi 1823, s. 81, 83–84, 87, 88).
{»Rahalla mittaamisen operaatio muistuttaa painojen käyttöä materiaalisten paljouksien vertailussa. Molemmilla yksiköillä, jotka oli määrätty kunkin esineen painon ja arvon laskemiseen, oli sama nimitys. Painomitalla ja arvomitalla on sama nimi... Mallimitta, jonka paino pysyi aina täsmälleen samana, löytyi helposti. Rahan kohdalla oli jälleen kysymys hopeanaulan arvosta, joka on yhtä kuin sen tuotantokustannukset» (Simonde de Sismondi. Études sur l'Économie Politique. Tome II, Bruxelles 1838, s. 264–265, 267, 268).
{Ei ollut kyse vain samoista nimistä. Alun perin kulta ja hopea punnittiin. Niinpä roomalaisten as on yhtä kuin naula kuparia.}
[I–37] »Homeroksella ja Hesiodoksella eivät raha, arvojen mitta ole kulta ja hopea vaan lampaat ja härät... Troijan taistelukentällä käytiin vaihtokauppaa» (Jacob. An historical Inquiry into the Production and Consumption of the Precious Metals. Vol. I. Lontoo 1831, s. 109). (Samoin käytiin keskiajalla kauppaa orjilla. Mt., s. 351.)
Raha voi määrittyä mitaksi ja vaihtoarvojen yleiseksi elementiksi ilman että se realisoituu muissa määrityksissään; siis myös ennen kuin se on ottanut metallirahan muodon. Asia on siten yksinkertaisessa vaihtokaupassa. Siinä tapauksessa on kuitenkin edellytyksenä, että vaihtoa tapahtuu ylipäätään vain vähän, että tavarat eivät ole kehittyneet vaihtoarvoina eivätkä siitä syystä myöskään hintoina.
{»Yleisen hintatason saavuttaminen minkä tahansa esineen myynnissä edellyttää, että esineen luovuttaminen on usein toistuvaa ja tuttua. Näin ei tapahdu kehittymättömissä yhteiskuntamuodoissa. Teollistumattomissa maissa ovat monet esineet vailla tiettyä hintaa... Ainoastaan myynti voi määrätä hinnat ja vain usein toistuva myynti voi synnyttää tietyn hintatason. Kaikkein välttämättömimpien tarvikkeiden usein toistuva myynti on riippuvainen kaupungin ja maaseudun välisestä suhteesta» jne. (J. Steuart. An Inquiry into the Principles of Political Economy. Vol. I. Dublin 1770. s. 395, 396).}
Kehittynyt hinnanmääritys edellyttää, että yksilö ei suoraan tuota omia toimeentulotarvikkeitaan, vaan että hänen välitön tuotteensa on vaihtoarvo, että sen täytyy siis ensin olla yhteiskunnallisen prosessin välittämä, jotta siitä tulisi hänelle elämän tarvike. Tämän teollisuusyhteiskunnan perustan täyden kehityksen ja patriarkaalisen tilan välillä on lukuisia välivaiheita, loputtomia vivahteita.
Kohdasta a) saadaan tulokseksi: jos jalometallien tuotantokustannukset nousevat, niin kaikki tavaroiden hinnat alenevat; jos jalometallien tuotantokustannukset alenevat, niin kaikki tavaroiden hinnat nousevat. Tämä on yleinen laki, joka muuntelee yksityiskohdissa, kuten saamme nähdä. [I–37].
| * | * | |
| * |
[I–38] (Kohtaan a). »Mitta, joka on käytössä rahan ominaisuutena, merkitsee arvon osoitinta...» On naurettavaa ajatella että »hintojen täytyy alentua, koska hinnat arvioidaan niin ja niin monen kultaunssin arvoisiksi ja tässä maassa olevan kullan määrä on pienentynyt... Kullan tehokkuuteen arvon osoittimena ei vaikuta onko kullan määrä tietyssä maassa suurempi vai pienempi. Jos pankkioperaatioilla onnistuttaisiin pienentämään maan paperi- ja metallirahan kierto puoleen, niin kullan ja tavaroiden keskinäinen suhde pysyisi samana». Esimerkkejä: kultaa vietiin Perusta 1500-luvulla ja sitä siirrettiin Ranskasta Englantiin 1800-luvulla (Hubbard. The Currency and the Country. Lontoo 1843, s. 44–46).
»Afrikan rannikolla ei kulta eikä hopea ole arvon mittana, vaan niiden sijasta käytetään ajatuksellista mittapuuta, kuvitteellista rautatankoa» (Jacob. An historical Inquiry into the Production and Consumption of the Precious Metals. Vol. II. Lontoo 1831, s. 326–327). [I–38]
[I–37] Kun vaihtoarvot muuttuivat hinnoissa ajatuksellisesti rahaksi, niin vaihdossa, ostossa ja myynnissä ne muuttuvat reaalisesti rahaksi, vaihtuvat rahaan vaihtuakseen sitten taas rahana tavaraan. Erityinen vaihtoarvo täytyy ensin vaihtaa yleiseen vaihtoarvoon, jotta se vaihtuisi sitten vuorostaan erityiseen vaihtoarvoon. Tavara todellistuu vaihtoarvona vain tällä välittävällä liikkeellä, missä raha esittää välittäjän osaa. Raha kiertää siis vastakkaiseen suuntaan kuin tavarat. Se esiintyy tavaranvaihdon välittäjänä, vaihtovälineenä. Se on kierron pyörä, tavaroiden kiertokulun väline; mutta tässä ominaisuudessa rahalla on samalla oma kiertonsa — rahan kiertokulku, rahankierto. Tavaran hinta todellistuu vasta vaihdettaessa tavara todelliseen rahaan eli sen todellisessa vaihdossa rahaan.
Edellä esitetystä johtuu nyt seuraavaa. Tavarat vaihtuvat reaalisesti rahaan, muuttuvat todelliseksi rahaksi vasta sen jälkeen kun ne on muutettu ajatuksellisesti rahaksi, ts. sen jälkeen kun ne ovat saaneet hintamäärityksen, ne vaihtuvat hintoina. Hinnat ovat siis rahankierron edellytys, vaikka hintojen realisointi ilmeneekin rahankierron tuloksena. Ne seikat, jotka aiheuttavat tavaroiden vaihtoarvojen ja siitä syystä niiden hintojen nousun tai laskun keskimääräisen arvonsa ylä- tai alapuolelle, on otettava käsiteltäviksi vaihtoarvoa koskevassa jaksossa; ne edeltävät sitä prosessia, missä tavaroiden hinnat todella realisoidaan rahassa, ja näin ollen ilmenevät ensi alkuun tästä kokonaan riippumattomina. Lukujen suhteet pysyvät luonnollisestikin muuttumattomina, vaikka ilmaisisinkin luvut desimaaleina. Kysymys on tällöin vain eri nimityksestä.
Jotta tavarat todella kiertäisivät, tarvitaan kuljetusvälineitä, raha ei kelpaa siihen. Jos olen ostanut 1 000 naulaa rautaa x punnalla, on raudan omistus siirtynyt käsiini. X puntaani ovat tehneet palveluksensa vaihtovälineenä ja ne ovat kiertäneet, samoin kuin omistusoikeuskin. Myyjä on sitä vastoin realisoinut raudan hinnan, raudan vaihtoarvona. Mutta rahasta ei ole raudan tuojaksi häneltä minulle; siihen tarvitaan rattaat, hevonen, tie jne. Raha ei toteuta tavaroiden todellista kiertoa paikassa ja ajassa. Raha realisoi vain tavaroiden hinnan ja siirtää siten oikeuden niihin ostajalle, sille, joka on tarjonnut vaihtovälineet. Raha ei kierrätä tavaroita, vaan niiden omistusoikeutta, eikä tässä kierrossa realisoida rahaa vastaan taaskaan tavaroita, vaan niiden hinnat.
Kiertoon tarvittavan rahan paljous määräytyy ensi sijassa siis kiertoon heitettyjen tavaroiden hintojen korkeudesta. Näiden hintojen kokonaissumma määräytyy ensiksi erillisten tavaroiden hinnoista; toiseksi niiden tavaroiden määrästä, jotka tulevat kiertoon hinnoiltaan määrättyinä. Esimerkiksi vehnäquarterin kierrättämiseksi 60 shillingin hinnalla tarvitaan kaksinkertainen määrä shillinkejä kuin sen kierrättämiseksi 30 shillingin hinnalla. Ja jos näitä 60 shillingin hintaisia quartereita pitäisi panna kiertoon 500, tarvitaan 300 000 shillinkiä, mutta 200 tällaisen quarterin kiertoon riittää 12 000 shillinkiä. Asia riippuu siis tavaroiden hintojen korkeudesta ja määrähintaisten tavaroiden paljoudesta.
Mutta kolmanneksi kiertoon tarvittavan rahan määrä ei riipu vain realisoitavien hintojen kokonaissummasta, vaan myös siitä nopeudesta, jolla raha kiertää, toteuttaa tämän realisoinnin. Jos 1 taalerilla tehdään tunnissa 10 ostoa, joissa kussakin hinta on 1 taaleri, jos siis taaleri vaihtuu 10 kertaa, niin se toteuttaa aivan saman liiketoimen kuin 10 taaleria, jotka toteuttavat vain 1 oston tunnissa. Nopeus on negatiivinen momentti; se korvaa määrän; se moninkertaistaa yhden rahakappaleen.
On tutkittava myöhemmin niitä seikkoja, jotka määräävät yhtäältä realisoitavien tavaranhintojen joukon ja toisaalta rahan kiertokulun nopeuden. Sen verran on jo selvää, että hinnat eivät ole korkeat tai alhaiset siksi että kierrossa on paljon tai vähän rahaa, vaan että kierrossa on paljon tai vähän rahaa siksi että hinnat ovat korkeat tai alhaiset. Ja edelleen: kiertävän rahan nopeus ei riipu rahan määrästä, mutta [I–38] kiertävän välineen määrä riippuu kylläkin sen nopeudesta (isoissa maksuissa kolikoita ei lasketa, vaan punnitaan; tämä säästää aikaa).
Mutta kuten edellä on jo mainittu,[81] rahan kiertokulku ei lähde yhdestä keskuksesta, eikä se palaa kaikista periferian pisteistä takaisin yhteen keskukseen (kuten tapahtuu emissiopankkien ja osittain valtionrahastojen kohdalla); se lähtee loputtoman monista pisteistä ja palaa takaisin loputtoman moniin pisteisiin (itse paluu ja sen viemä aika ovat sattumanvaraisia). Kiertovälineen nopeus voi siis korvata sen määrän vain tiettyyn rajaan asti. (Esimerkiksi tehtailija ja vuokraviljelijät maksavat työläiselle, tämä maksaa kauppiaalle jne. ja kauppiaalta raha palaa takaisin tehtailijoille ja viljelijöille.) Olkoon kierron nopeus mikä hyvänsä, yhdellä ja samalla rahamäärällä voi maksaa joukon laskuja vain tietyssä perättäisiärjestyksessä. Kuitenkin tietty joukko laskuja täytyy maksaa samanaikaisesti. Kierto lähtee samanaikaisesti liikkeelle lukuisista pisteistä. Kiertoon tarvitaan siis tietty määrä rahaa, joka on aina kierrossa ja sen määrää sekä se kokonaissumma, joka lähtee samanaikaisesti liikkeelle kierron lähtökohdista, että se nopeus, millä kokonaissumma kulkee tiensä (palaa lähtökohtaansa). Vaikka tämä kiertävän välineen määrä joutuukin aina kokemaan vuoksea ja luodetta, on kuitenkin olemassa jokin keskitaso, sillä pysyvät muutokset ovat vain hyvin vähittäisiä, ne tapahtuvat vain pitkinä ajanjaksoina ja kokonainen joukko sivuseikkoja on aina lamaannuttamassa niitä, kuten saamme nähdä.
Mitan määrityksessään raha on välinpitämätön omaa määräänsä kohtaan eli olemassa oleva rahan määrä on yhdentekevä tälle määritykselle. Vaihtovälineen, kiertovälilleen määritteisyydessä rahan paljous on määrätty. Myöhemmin on katsottava voivatko nämä molemmat rahan määritykset joutua keskenään ristiriitaan.
{Pakollisen, ei-vapaaehtoisen kierron käsite (ks. Steuart[82]) ei kuulu vielä tähän.}
Kiertoon kuuluu oleellisesti että vaihto ilmenee prosessina, ostojen ja myyntien liikkeessä olevana kokonaisuutena. Kierron ensimmäisenä edellytyksenä on itse tavaroiden kierto, niiden jatkuvasti monilta tahoilta lähtevä kierto. Tavarankierron ehtona on että tavarat tuotetaan vaihtoarvoina, ei välittöminä käyttöarvoina, vaan vaihtoarvon välittäminä käyttöarvoina. Perusedellytyksenä on omaksi ottaminen luovuttamisen [Entäußerung] ja myynnin nojalla ja välityksellä. Kiertoon vaihtoarvojen realisointina sisältyy: 1) että tuotteeni on tuote vain sikäli kuin se on olemassa muita varten; siis sikäli kuin se on kumottu yksityinen, ts. yleinen; 2) että se on minulle tuote vain sikäli kuin se on luovutettu, kuin se on tullut tuotteeksi toiselle; 3) että se on tuote toiselle vain sikäli kuin tämä toinen vuorostaan luovuttaa oman tuotteensa; tähän sisältyy 4) että tuotanto ei ilmene minulle itsetarkoituksena, vaan keinona.
Kierto on sellaista liikettä, missä yleinen luovuttaminen ilmenee yleisenä omaksi ottamisena ja yleinen omaksi ottaminen yleisenä luovuttamisena. Vaikkakin tämän liikkeen kokonaisuus ilmenee yhteiskunnallisena prosessina ja liikkeen yksittäiset momentit lähtevät yksilöiden tietoisesta tahdosta ja erityisistä päämääristä, siitä huolimatta prosessin kokonaisuus ilmenee jonakin objektiivisena yhteytenä, joka syntyy spontaanisti; vaikkakin liike aiheutuu tietoisten yksilöiden keskinäisestä vaikutuksesta, se ei kuitenkaan sisälly heidän tietoisuuteensa eikä ole kokonaisuudessaan alistettu heille. Heidän omat törmäyksensä toinen toisiinsa tuottavat heille yhteiskunnallisen voiman, joka on heidän yläpuolellaan, on vieras heille; heidän keskinäinen vaikutuksensa näyttää heistä riippumattomalta prosessilta ja vallalta. Koska kierto on yhteiskunnallisen prosessin kokonaisuus, se on myös ensimmäinen muoto, missä jonakin yksilöistä riippumattomana ei ilmene vain yhteiskunnallinen suhde — kuten tapahtuu esimerkiksi metallikolikossa tai vaihtoarvossa — vaan itse yhteiskunnallisen liikkeen kokonaisuus. Yksilöiden yhteiskunnallinen suhde toisiinsa yksilöiden yläpuolelle itsenäistyneenä mahtina — käsitetäänpä se sitten luonnonvoimaksi tai sattumaksi tai missä muussa muodossa tahansa — on väistämätön tulos siitä, että lähtökohtana ei tässä ole vapaa yhteiskunnallinen yksilö. Kierto taloudellisten kategorioiden ensimmäisenä totaliteettina soveltuu hyvin tämän havainnollistamiseen.
[I–39] Kierto näyttää ensi silmäyksellä järjettömältä päättymättömältä prosessilta.[83] Tavara vaihdetaan rahaan; raha vaihdetaan tavaraan ja tämä toistuu loputtomiin. Tällainen saman prosessin jatkuva uusiutuminen muodostaa todellakin kierron olennaisen momentin. Mutta tarkemmin katsoen kierto tarjoaa muitakin ilmiöitä — kehäkierron eli palaamisen lähtökohtaan. Tavara vaihdetaan rahaan; raha vaihdetaan tavaraan. Näin vaihdetaan tavara tavaraan, joskin kyseinen vaihto on välitettyä vaihtoa. Ostajasta tulee taas myyjä ja myyjästä taas ostaja. Kumpikin on näin asetettu kaksinaiseen ja vastakkaiseen määritykseen ja näin syntyy kummankin määrityksen elävä ykseys.
Olisi kuitenkin täysin virheellistä tehdä taloustieteilijöiden tavoin: rahalle ominaisten ristiriitojen tullessa esiin tarttua välittömästi lopputuloksiin ilman sitä prosessia, joka on ne välittänyt, pelkkään ykseyteen ilman eroa, myöntämiseen ilman kieltämistä. Kierrossa tavara vaihdetaan tavaraan; yhtä kuin sitä ei vaihdeta tavaraan — nimittäin siltä osin kuin se vaihdetaan rahaan. Toisin sanoen osto- ja myyntitapahtumat ilmenevät kahtena toisiaan kohtaan yhdentekevänä, paikallisesti ja ajallisesti erillisenä tapahtumana. Jos sanotaan, että se joka myy, ostaa myös samalla sikäli että hän ostaa rahaa, ja että se joka ostaa, myy myös samalla sikäli että hän myy rahaa, silloin juuri jätetään ottamatta huomioon ero, tavaran ja rahan spesifinen ero.
Kun taloustieteilijät ovat ensin osoittaneet meille kaikkein kauneimmin, että vaihtokauppa missä molemmat tapahtumat lankeavat yhteen ei tyydytä kehittyneempää yhteiskuntamuotoa eikä kehittyneempää tuotantotapaa, he alkavatkin yhtäkkiä tarkastella rahan välittämää vaihtokauppaa välittömänä, eivät ota tämän kaupanteon spesifistä luonnetta huomioon. Kun he ovat ensin osoittaneet meille että tarvitaan välttämättä tavarasta eroava raha, he väittävätkin aivan yhtäkkiä että rahan ja tavaran välillä ei olekaan olemassa mitään eroa. Tähän abstrahointiin turvaudutaan siksi että rahan todellisessa kehityksessä ilmaantuu ristiriitoja, jotka ovat kiusallisia porvarillisen common sensen[84] apologetiikalle ja jotka on siitä syystä peitettävä. Sikäli kuin osto ja myynti, kierron molemmat oleelliset momentit, ovat toisiinsa nähden yhdentekeviä, eroavat toisistaan paikallisesti ja ajallisesti, sikäli niiden ei tarvitse suinkaan sulautua yhteen. Niiden yhdentekevyys toisilleen voi johtaa toisen vahvistumiseen ja näennäiseen itsenäisyyteen toiseen nähden. Mutta sikäli kuin molemmat muodostavat yhden kokonaisuuden olennaisen momentin, tulee väistämättä eteen hetki jolloin itsenäinen muoto murtuu väkivalloin ja väkivaltainen purkaus palauttaa sisäisen yhtenäisyyden ulkoapäin. Näin jo siihen että raha määrittyy välittäjäksi, että vaihto jakautuu kahdeksi tapahtumaksi, sisältyy kriisien siemen, tai ainakin niiden mahdollisuus, joka voi kuitenkin toteutua vain siellä missä klassisesti muodostuneen, käsitettään vastaavan kierron perusedellytykset ovat olemassa.
On edelleen osoittautunut, että raha realisoi kierrossa vain hinnat. Hinta ilmenee ensi sijassa tavaran ajatuksellisena määrityksenä; mutta tavaraan vaihdettu raha on tavaran realisoitu hinta, sen todellinen hinta. Tästä syystä hinta on yhtä suuressa määrin olemassa tavaran ulkopuolella ja tavarasta riippumatta sen rinnalla kuin ajatuksellisesti tavarassa. Ellei tavaraa voi realisoida rahassa, tavara lakkaa olemasta kiertokelpoinen ja sen hinnasta tulee pelkästään imaginaarinen — aivan samoin kuin alunperin tuote, joka on muuttunut vaihtoarvoksi lakkaa olemasta tuote ellei sitä todella vaihdeta. (Tässä emme puhu hintojen noususta ja laskusta.)
Kohdassa a) tarkasteltuna hinta ilmeni tavaroissa olemassa olevana määrityksenä; mutta kohdassa b) tarkasteltuna raha ilmenee tavaran ulkopuolisena hintana. Ei tarvita vain tavaraan kohdistuvaa kysyntää, vaan rahana olemassa olevaa kysyntää. Ellei tavaran hintaa voi realisoida, ellei tavaraa voi muuttaa rahaksi, tavara menettää arvonsa, kadottaa hintansa. Silloin kun tämä tavaran spesifinen muuttuminen rahaksi on välttämätön, tavaran hinnassa ilmaistu vaihtoarvo täytyy uhrata. Tästä syystä esimerkiksi Boisguillebert valittaa että raha on kaikkien esineiden pyöveli, Moolok, jolle kaikki on uhrattava, tavaroiden despootti. Nousevan absoluuttisen monarkian ja siihen liittyvän kaikkien verojen rahaveroiksi muuttumisen aikoina raha ilmenee todellakin Moolokina, jolle reaalinen rikkaus uhrataan.[85] Sellaisena raha ilmenee myös jokaisessa rahapaniikissa. Boisguillebert sanoo että raha muuttuu kaupankäynnin palvelijasta sen despootiksi. Mutta tosiasiassa jo hinnan määritykseen sinänsä kätkeytyy se mikä rahaan vaihdettaessa tulee ilmi: että raha ei enää edusta tavaraa, vaan tavara edustaa rahaa. Monet kirjoittajat, joiden tuotanto edustaa siirtymävaihetta feodaalikaudesta nykyaikaan, valittavat että rahalla käyty kauppa ei ole laillista kauppaa; samaa esiintyy myöhemmin sosialisteilla.
α) Mitä pitemmälle työnjako kehittyy, sitä suuremmassa määrin tuote lakkaa olemasta vaihtoväline. Syntyy yleisen vaihtovälineen välttämätön tarve riippumatta itse kunkin spesifisestä tuotannosta. Välittömään toimeentuloon suuntautuvassa tuotannossa ei jokaista tuotetta voi vaihtaa jokaiseen, tietty toiminta voidaan vaihtaa vain [I–40] tiettyihin tuotteisiin. Mitä eriytyneemmiksi, moninaisemmiksi, epäitsenäisemmiksi tuotteet tulevat, sitä välttämättömämmäksi käy yleinen vaihtoväline. Alussa on työn tuote tai työ itse yleinen vaihtoväline. Mutta tuote lakkaa olemasta yleinen vaihtoväline sitä suuremmassa määrin mitä enemmän se eriytyy. Vähänkin kehittynyt työnjako edellyttää, että itse kunkin tarpeet ovat tulleet hyvin monipuolisiksi ja hänen tuotteensa hyvin yksipuoliseksi. Vaihdon tarve ja välitön vaihtoväline kehittyvät käänteisessä suhteessa. Tästä johtuu välttämätön tarve saada yleinen vaihtoväline, missä tietyn tuotteen ja tietyn työn täytyy vaihtua itse vaihtokykyisyyteen. Esineen vaihtoarvo ei ole mitään muuta kuin määrällisesti spesifioitu ilmaus sen kyvystä toimia vaihtovälineenä. Rahassa itse vaihtoväline muuttuu esineeksi eli toisin sanoen esineen vaihtoarvo saa itsenäisen olemassaolon esineen ulkopuolella. Koska tavara on rahaan verrattuna vain kyvyltään rajoitettu vaihtoväline, se voi lakata olemasta vaihtoväline rahaan nähden.
β) Vaihdon jakaantuminen ostoksi ja myynniksi antaa minulle mahdollisuuden pelkästään ostaa myymättä (tavaroiden kokoaminen) tai pelkästään myydä ostamatta (rahan kasaaminen). Se mahdollistaa spekuloinnin. Se tekee vaihtamisen erityiseksi liiketoiminnaksi, ts. se luo kauppiassäädyn. Tämä vaihdon jakaantuminen on mahdollistanut kokonaisen joukon liiketoimia tavaroiden lopullisen vaihdon välillä ja se antaa kokonaiselle ihmisjoukolle mahdollisuuden käyttää tätä eroa hyväkseen. Se on tehnyt mahdolliseksi koko joukon näennäisiä liiketoimia. Vuoroin käy ilmi että se mikä ilmeni oleellisesti erillisenä tapahtumana, onkin oleellisesti yhtenäisen kokonaisuuden osa, vuoroin taas osoittautuu että se mitä luultiin oleellisesti yhtenäiseksi tapahtumaksi, onkin todellisuudessa oleellisesti erillinen. Niinä hetkinä jolloin osto ja myynti pysyvät oleellisesti eri tapahtumina, seuraa kaikkien tavaroiden yleinen arvon aleneminen. Niinä hetkinä jolloin käy ilmi että raha on vain vaihdon väline, tapahtuu rahan arvon aleneminen. Yleinen hintojen lasku tai nousu.
{Rahan mukana on annettu absoluuttisen työnjaon mahdollisuus, koska työn riippumattomuus sen spesifisestä tuotteesta, sen tuotteen välittömästä käyttöarvosta on annettu.}
Spekuloinnin aikoina tapahtuvaa yleistä hintojen nousua ei voi panna tavaroiden vaihtoarvon tai niiden tuotantokustannusten kohoamisen syyksi; jos nimittäin kullan vaihtoarvo tai tuotantokustannukset nousisivat samassa määrin kuin kaikkien muiden tavaroiden, niin tavaroiden rahassa ilmaistut vaihtoarvot, ts. niiden hinnat, pysyisivät samoina. Yhtä vähän sitä voidaan panna kullan tuotantohinnan[86] laskun syyksi. (Luotosta ei tässä vielä puhuta.) Mutta koska raha ei ole vain yleinen tavara, vaan samalla myös erityinen tavara, ja erityisenä tavarana kysynnän ja tarjonnan lakien alainen, niin vastakohtana rahalle esiintyvän erityisten tavaroiden yleisen kysynnän täytyy johtaa rahan heikkenemiseen.
Näemme rahan luonteeseen kuuluvan että se ratkaisee seka välittömän vaihtokaupan että vaihtoarvon ristiriitaisuuksia vain antamalla niille yleisen luonteen. Oli sattumanvaraista vaihtuiko erityinen vaihtoväline toiseen erityiseen vaihtovälineeseen vai ei, mutta nyt tavaran on vaihduttava yleiseen vaihtovälineeseen, jonka kanssa tavaran erityisyys on vieläkin suuremmassa ristiriidassa. Jotta tavaran vaihtokykyisyys varmistettaisiin, itse tämä vaihtokykyisyys asetetaan tavaraa vastaan itsenäisenä tavarana. (Välineestä tulee tässä päämäärä.) Välittömässä vaihtokaupassa oli kysymyksenä löytääkö erityinen tavara toisen erityisen tavaran. Mutta raha purkaa itse vaihtotapahtuman kahdeksi toisilleen yhdentekeväksi tapahtumaksi.
(Ennen kuin kysymystä kierrosta, sen voimakkuudesta tai heikkoudesta jne. ja etenkin kiertävän rahan määrää ja hintoja koskevaa kiistanalaista kohtaa tarkastellaan lähemmin, on tarkasteltava rahan kolmatta määritystä.)
Kierron eräänä momenttina on, että tavara vaihtuu rahan avulla toiseen tavaraan. Mutta yhtä lailla on olemassa toinenkin momentti, ts. ei vain se momentti että tavara vaihtuu rahaan ja raha tavaraan, vaan yhtä hyvin raha vaihtuu tavaraan ja tavara rahaan; siis se momentti, että tavara välittää rahaa rahan itsensä kanssa ja ilmenee yhtenäisenä olemuksena, joka kiertokulussaan käy yksiin itsensä kanssa. Siten raha ei ilmenekään enää välineenä, vaan kierron päämääränä (kuten esimerkiksi kauppiassäädyssä) (kaupankäynnissä ylipäätään). Jos kiertoa ei tarkastella vain jatkuvana tavaran ja rahan vuorotteluna, vaan niissä kehäkierroissa, joita kierto itsessänsä kuvaa, niin tämä kehäkierto ilmenee kaksinaisena: tavara — raha — raha — tavara, ja toisaalta: raha — tavara — tavara — raha, ts. jos myyn ostaakseni, voin yhtä hyvin ostaa myydäkseni. Edellisessä tapauksessa raha on vain tavaran saamisen väline ja tavara on päämäärä; jälkimmäisessä tapauksessa tavara on vain rahan saamisen väline ja raha on päämäärä. Tämä saadaan tulokseksi yksinkertaisesti siitä, että kierron momentit otetaan keskinäisessä yhteydessään. Jos kiertoa tarkastellaan pelkkänä kiertona, täytyy siis olla yhdentekevää mihin kierron kohtaan tartun määrittääkseni sen lähtökohdaksi.
Nyt on kylläkin kierrossa olevan tavaran ja kierrossa olevan rahan välillä olemassa spesifinen ero. Tietyssä kohdassa tavara heitetään pois kierrosta ja se täyttää lopullisen määrityksensä vasta silloin kun se otetaan lopullisesti siitä, kulutetaan joko tuotantotapahtumassa tai [I–41] varsinaisessa kulutuksessa. Sitä vastoin rahan tarkoituksena on pysyä kierrossa sen pyöränä; aloittaa perpetuum mobilena[87] kiertokulkunsa alituisesti alusta.
Siitä huolimatta mainittu liikkeen toinen muoto esiintyy kierrossa yhtä hyvin kuin ensimmäinenkin. Nyt voidaan sanoa: tavaran vaihtamisessa tavaraan on mieltä, sillä vaikka tavarat hintoina ovatkin vastikkeita, ne ovat kuitenkin laadullisesti erilaisia ja siten niiden vaihto tyydyttää viime kädessä laadullisesti erilaisia tarpeita. Sitä vastoin rahan vaihtamisessa rahaan ei ole mitään mieltä, olkoonkin että on olemassa määrällinen ero, ts. että pienempi rahasumma vaihdetaan isompaan, myydään kalliimmalla kuin ostetaan — ja voiton kategorian kanssahan meillä ei vielä ole mitään tekemistä. Se päätelmä raha — tavara — tavara — raha, jonka teimme kierron analyysimme pohjalta, ilmenisi siten pelkästään mielivaltaisena ja mielettömänä abstraktiona, suunnilleen kuin haluttaisiin kuvata elämän kiertokulkua: kuolema — elämä — kuolema, joskin viimeksi mainitussa tapauksessakin olisi myönnettävä, että yksilöllistyneen jatkuva hajoaminen elementaariseksi on yhtä lailla luonnonprosessin momentti kuin elementaarisen jatkuva yksilöllistyminenkin. Samoin on kiertotapahtumassa meneillään tavaroiden jatkuva muuttuminen rahaksi ja rahan jatkuva muuttuminen tavaroiksi. Reaalisessa prosessissa, jossa ostetaan jotta vuorostaan myytäisiin, on syntyvä voitto eittämättä motiivina, ja lopullisena päämääränä on tavaran välityksellä vaihtaa pienempi rahamäärä suurempaan, koska rahan ja rahan välillä ei ole olemassa mitään laadullista eroa (tässä ei puhuta erityisestä metallirahasta eikä liioin erityisistä kolikkolajeista). Ei voi kuitenkaan kieltää että operaatio voi epäonnistua ja siten rahan vaihto rahaan todellisuudessakin tapahtuu usein ilman määrällistä eroa ja niin muodoin tämä tapaus on mahdollinen. Mutta että ylipäätään tehtäisiin mahdolliseksi tämä prosessi, jolle kaupankäynti perustuu ja joka tästä syystä on levinneisyydeltäänkin eräs kierron pääilmiöistä, täytyy kehäkierto raha — tavara — tavara — raha tunnustaa kierron erityiseksi muodoksi. Tämä muoto eroaa spesifisesti siitä muodosta missä raha ilmenee pelkkänä tavaroiden vaihtovälineenä, väliterminä, syllogismin toisena premissinä. Sen kvantitatiivisen määritteisyyden ohella, joka kyseisellä kehäkierrolla on kaupankäynnissä, on erotettava sen puhtaasti kvalitatiivinen muoto, sen spesifinen liike.
Edelleen, kehäkierto raha — tavara — tavara — raha sisältää jo sen että raha ei toimi yksistään mittana eikä vaihtovälineenä eikä liioin vain näinä molempina, vaan sillä on vielä jokin kolmas määritys. Ja raha ilmenee tässä ensiksi itsetarkoituksena, jonka toteuttamista tavarakauppa ja vaihto pelkästään palvelevat. Toiseksi koska raha saattaa tässä kehäkierron päätökseen, raha astuu sen ulkopuolelle, samoin kuin rahan avulla vastikkeeseensa vaihdettu tavara heitetään pois kierrosta. On aivan totta että sikäli kuin raha on määritetty vain kierron edustajaksi, se pysyy jatkuvasti kehäkiertoonsa suljettuna. Tässä kuitenkin osoittautuu että raha on vielä jotain muutakin kuin tällainen kiertova line, että sillä on myös itsenäinen olemassaolo kierron ulkopuolella ja että se tässä uudessa määrityksessään voidaan ottaa pois kierrosta yhtä lailla kuin tavara täytyy lopulta ottaa pois siitä. Meidän on siis tarkasteltava rahaa kolmannessa määrityksessään, jossa se sisällyttää itseensä myös molemmat edelliset määritykset, siis sekä mittana palvelemisen että yleisenä vaihtovälineenä olemisen, ja niin muodoin myös tavaroiden hintojen realisoinnin.
Kehäkierron luonteeseen kuuluu että jokainen piste ilmenee samanaikaisesti lähtö- ja päätepisteenä ja lisäksi niin että piste ilmenee lähtöpisteenä vain mikäli se ilmenee päätepisteenä. Muotomääritys R — T — T — R on siis yhtä oikea kuin toinen, alun perin ilmenevä muoto T — R — R — T. Vaikeutena on että toinen tavara on laadullisesti erilainen, mutta toinen raha ei. Rahat voivat erota vain määrällisesti.
Tarkasteltaessa rahaa mittana on sen materiaalisella substanssilla oleellinen merkitys, vaikka rahan käsilläolo ja etenkin sen määrä, yksikkönä toimivien kulta- tai hopea-annosten lukumäärä, on kokonaan yhdentekevä rahalle tässä määrityksessä ja rahaa käytetään tässä ylipäätään vain ajatuksellisena, olemattomana yksikkönä. Rahan on tässä määrityksessä oltava olemassa yksikkönä eikä lukumääränä. Kun sanon että naula puuvillaa on 8 pennyn arvoinen, niin sanon sillä että naula puuvillaa on yhtä kuin 1⁄116 unssia kultaa (unssi kultaa on arvoltaan 3 £ 17 sh. 7 d. eli 931 pennyä). Silloin tämä ilmaisee samalla puuvillanaulan määritteisyyden kaikkien muiden tavaroiden vaihtoarvona, vastikkeena, kultaunssin sisältyessä näihin muihin tavaroihin niin ja niin monta kertaa, koska kaikkia niitäkin verrataan [I–42] kultaunssiin. Tämä alkuperäinen puuvillanaulan ja kullan suhde, joka määrää paljonko kultaa sisältyy puuvillanakaan, riippuu molemmissa realisoidun työajan paljoudesta — vaihtoarvojen todellisesta yhteisestä substanssista. Tämä olettamus on tehtävä siinä luvussa, joka käsittelee vaihtoarvoa sellaisenaan.[88]
Tämän yhtälön löytäminen ei ole niin vaikeaa miltä näyttää. Jos otetaan esimerkiksi se työ, joka tuottaa välittömästi kultaa, niin tietty kultamäärä ilmenee välittömästi vaikkapa yhden työpäivän tuotteena. Kilpailu asettaa, modificandis modificatis,[89] toiset työpäivät yhtäläisiksi tämän työpäivän kanssa — joko suoraan tai epäsuorasti. Sanalla sanoen tietty kultamäärä ilmenee kullan välittömässä tuotannossa välittömästi tietyn työajan tuotteena, ja siksi tämän tietyn työajan arvona, sen vastikkeena. Jotta voi sanoa paljonko kultaa tiettyyn tavaraan sisältyy, on siis vain määritettävä se työaika, joka on realisoitu eri tavaroissa ja asetettava se yhtäläiseksi sen työajan kanssa, jolla tuotetaan välittömästi kultaa.
Kaikkien tavaroiden määrittäminen hinnoiksi — mitatuiksi vaihtoarvoiksi — on vain vähittäisesti etenevä prosessi, se edellyttää usein tapahtuvaa vaihtoa ja siitä syystä tavaroiden usein tapahtuvaa vertaamista vaihtoarvoina; mutta niin pian kuin tavaroiden olemassaolo hintoina on sitten muodostunut edellytykseksi — edellytys on itsessään yhteiskunnallisen prosessin tuote, yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tulos — osoittautuu uusien hintojen määrääminen yksinkertaiseksi asiaksi, koska tuotantokustannusten elementit ovat silloin itsekin jo olemassa hintojen muodossa ja ne on siis vain yksinkertaisesti laskettava yhteen. {Usein tapahtuva luovutus, myynti, usein tapahtuva myynti (Steuart[90]). Tarkemmin sanottuna kaiken tämän on oltava luonteeltaan jatkuvaa, jotta hinnat saavat tietyn säännönmukaisuuden.}
Mutta se kohta, johon halusimme tässä tulla, kuuluu: mikäli kulta pitää määrittää mittayksiköksi, niin sen suhde tavaroihin määräytyy vaihdolla, välittömällä vaihtokaupalla, aivan kuin kaikkien muidenkin tavaroiden keskinäinen suhde. Kuitenkin vaihtokaupassa vaihtoarvo on tuote vain potentiaalisesti [an sich]; se on vaihtoarvon ensimmäinen ilmenemismuoto; mutta tuotetta ei ole vielä asetettu vaihtoarvoksi. Ensinnäkään tämä [vaihtoarvon] määritys ei ulotu tässä koskemaan koko tuotantoa, vaan koskee vain tuotannon liikamäärää ja on näin ollen itse enemmän tai vähemmän liikanainen (kuten itse vaihtokin); se koskee tyydytettävien tarpeiden, nautinnan piirin satunnaista laajenemista (suhdetta uusiin kohteisiin). Tästä syystä vaihtoa tapahtuu vain harvoissa pisteissä (alun perin alkukantaisten yhteisöjen rajoilla, niiden kanssakäymisessä vieraiden kanssa), se rajoittuu pieneen piiriin ja on tuotannon kannalta jotain ohimenevää, toissijaista; se häviää yhtä satunnaisesti kuin syntyykin. Se vaihtokauppa missä oman tuotannon liikamäärä vaihdetaan satunnaisesti vieraan tuotannon liikamäärään, on vain tuotteen ensimmäinen esiintyminen vaihtoarvona yleensä ja sen määräävät satunnaiset tarpeet, halut jne. Jos vaihtoa sen sijaan jatketaan, jos siitä tulee jatkuva toimi, joka sisällyttää itseensä alituisen uudistumisensa keinot, silloin molemminpuolisen tuotannon sääntely aiheuttaa yhtä ulkopuolisesti ja satunnaisesti molemminpuolisen vaihdon sääntelyn ja näin vaihdon mittapuuksi tulisivat tuotantokustannukset, jotka viime kädessä kaikki palautuvat työajaksi. Tämä osoittaa meille kuinka vaihto ja tavaran vaihtoarvo syntyvät.
Kuitenkaan ne olosuhteet, joissa jokin suhde tulee ensimmäisen kerran esiin, eivät suinkaan näytä meille suhdetta puhtaudessaan eikä liioin totaalisuudessaan. Vaihtoarvoksi asetettu tuote ei ole olemukseltaan enää yksinkertaiseksi määritetty tuote; se on asetettu laadultaan sellaiseksi että se eroaa luonnollisesta laadustaan; se on asetettu suhteeksi ja lisäksi tämä on yleinen suhde, se ei ole suhde yhteen tavaraan, vaan jokaiseen tavaraan, jokaiseen mahdolliseen tuotteeseen. Se ilmaisee siis yleistä suhdetta; kyseessä on sellainen tuote, joka suhtautuu itseensä yleisen työn, yhteiskunnallisen työajan tietyn paljouden realisointina ja on tässä mielessä vastike jokaiselle toiselle tuotteelle sen vaihtoarvon ilmaisemassa määräsuhteessa. Vaihtoarvo edellyttää yhteiskunnallista työtä kaikkien tuotteiden substanssina kokonaan riippumatta näiden tuotteiden luonnollisista ominaisuuksista. Mikään ei voi ilmaista mitään suhdetta olematta suhteessa johonkin tiettyyn eikä voi ilmaista yleistä suhdetta olematta suhteessa johonkin yleiseen. Koska työ on liikettä, on aika sen luonnollinen mitta. Vaihtokauppa alkukantaisimmassa muodossaan edellyttää, että työ on tavaroiden substanssi ja työaika niiden mitta, mikä tuleekin sitten ilmi niin pian kuin vaihtokauppa muuttuu säännölliseksi, jatkuvaksi, niin pian kuin sen on sisällytettävä itseensä uudistumisensa kaikinpuoliset ehdot.
Tavara on vaihtoarvo vain mikäli se ilmaistaan toisessa tavarassa, siis suhteena. Kappa vehnää olkoon arvoltaan niin ja niin monta kappaa ruista; tässä tapauksessa vehnä on vaihtoarvo sikäli kuin se ilmaistaan rukiissa ja ruis on vaihtoarvo sikäli kuin se ilmaistaan vehnässä. Kumpikaan ei ole vaihtoarvo mikäli ne ovat suhteessa vain itseensä. Sitten siinä suhteessa missä raha ilmenee mittana, rahaa itseään ei ole ilmaistu mittana, ei vaihtoarvona, vaan luonnollisena määränä tiettyä materiaa, kullan tai hopean luonnollisena paino-osana. Ylipäätään ei sitä tavaraa missä toisen tavaran vaihtoarvo ilmaistaan, ilmaista koskaan vaihtoarvona, suhteena, vaan tavara ilmaistaan tiettynä paljoutena luonnollisessa laadussaan. Jos 1 kappa vehnää on arvoltaan 3 kappaa ruista, niin vain vehnäkappa on ilmaistu arvona, mutta ruiskappa ei. Ruiskapan arvokin on kyllä määrätty potentiaalisesti [an sich]; 1 kappa ruista on silloin yhtä kuin 1⁄3 kappaa vehnää; mutta tätä ei ole [I–43] asetettu, vaan se on vain toinen suhde, joka kylläkin sisältyy välittömästi ensimmäiseen. Kun jokin tavara ilmaistaan toisessa tavarassa, se otetaan suhteena ja toinen puolestaan yksinkertaisena paljoutena tiettyä materiaa. Kolme kappaa ruista ei sinänsä ole arvo, vaan se on ruista, joka täyttää tietyn tilan, on mitattu tilavuusmitalla.
Samoin on rahan laita mittana, yksikkönä, jossa toisten tavaroiden vaihtoarvot mitataan. Se on tietty painoyksikkö sitä luonnonainetta, jossa raha ilmaistaan — kultaa, hopeaa jne. Jos 1 vehnäkapan hinta on 77 sh. 7 d., niin se ilmaistaan jonain toisena, jonka kanssa se on yhtäläinen, 1 unssina kultaa suhteena, vaihtoarvona. Mutta 1 unssi kultaa ei sinänsä ole vaihtoarvo, sitä ei ole ilmaistu vaihtoarvona, vaan tiettynä määränä itseään, omaa luonnonsubstanssiaan, kultaa. Jos 1 vehnäkapan hinta on 77 sh. 7 d. eli 1 unssi kultaa, niin tämä voi olla suurempi tai pienempi arvo, koska 1 kultaunssin arvo nousee tai laskee suhteessa sen tuottamiseen käytettyyn työmäärään. Se on kuitenkin yhdentekevää vehnäkapan hinnanmääritykselle sellaisenaan, koska sen hinta 77 sh. 7 d. ilmaisee täsmälleen sen suhteen missä kappa on vastine kaikille muille tavaroille, ts. missä se voi ostaa niitä. Hinnanmäärityksen määräisyys jää, onpa kapan hinta sitten 77 tai 1780 shillinkiä, ylipäätään hinnanmäärityksen ulkopuolelle, ts. vehnän hinnaksi asettamisen ulkopuolelle. Vehnällä on hinta, maksaa se sitten 100 tai 1 sh. Hinta ilmaisee vehnän vaihtoarvon vain yksikössä, joka on yhteinen kaikille tavaroille; se siis edellyttää että muut suhteet jo sääntelevät tätä vaihtoarvoa.
Tietenkin se seikka että 1 vehnäquarterin hinta on 1 unssi kultaa — koska kulta ja vehnä eivät luonnonesineinä ole lainkaan suhteessa toisiinsa, eivät sellaisinaan ole toistensa mittoja, ovat toisiinsa nähden yhdentekeviä — on löydetty siten että itse kultaunssi on puolestaan asetettu suhteeseen sen tuottamiseen tarvittavaan työaikaan ja näin molemmat, vehnä ja kulta, on asetettu suhteeseen kolmannen, työn, kanssa ja asetettu tässä suhteessa yhtäläisiksi; siten molempia on verrattu toisiinsa vaihtoarvoina. Mutta tämä osoittaa meille vain miten vehnän hinta löydetään, ts. sen kultamäärän, jonka kanssa vehnä asetetaan yhtäläiseksi. Itse tässä suhteessa missä raha ilmenee vehnän hintana, itse rahaa ei puolestaan oteta suhteena, vaihtoarvona, vaan tiettynä määränä jotain luonnonmateriaa.
Vaihtoarvossa tavarat (tuotteet) on asetettu suhteina yhteiskunnalliseen substanssiinsa, työhön; mutta hintoina ne ilmaistaan tiettyinä määrinä muita luontaismuodossaan olevia tuotteita. Voi tietenkin sanoa että myös rahan hinta on ilmaistu 1 quarterina vehnää, 3 quarterina ruista ja kaikkina muina määrinä eri tavaroita, joiden hinta on 1 unssi kultaa. Mutta jotta rahan hinta voitaisiin sitten ilmaista, täytyisi luetella kaikki tavarat, kutakin se määrä, joka on yhtä kuin 1 unssi kultaa. Rahalla olisi siis niin monta hintaa kuin on tavaroita, joiden hinnan raha itse ilmaisee. Hinnan päämääritys, yhtenäisyys, katoaisi. Mikään tavara ei ilmaise rahan hintaa, koska yksikään niistä ei ilmaise rahan suhdetta kaikkiin muihin tavaroihin, sen yleistä vaihtoarvoa. Hinnalle on kuitenkin spesifistä, että itse vaihtoarvo pitää ilmaista yleisyydessään ja silti samalla jossain tietyssä tavarassa. Mutta jopa sekin on yhdentekevää. Mikäli raha ilmenee sinä materiana missä kaikkien tavaroiden hinta ilmaistaan, mitataan, on raha itse asetettu tietyksi paljoudeksi kultaa, hopeaa jne., lyhyesti sanottuna luonnollista materiaaliaan; yksinkertaisesti tietyksi paljoudeksi tiettyä materiaa, ei vaihtoarvoksi, ei suhteeksi. Näin ei jokainen tavara, jossa toinen tavara ilmaistaan hintana, ole itse asetettu vaihtoarvoksi, vaan yksinkertaisesti tietyksi määräksi omaa itseään.
Rahan määrityksessä vaihtoarvojen yksiköksi, niiden mitaksi, niiden yleiseksi vertailukohdaksi on rahan materialla, kullalla, hopealla oleellinen merkitys, koska raha ei tavaran hintana ole vaihtoarvo, ei suhde, vaan tietty painomäärä kultaa, hopeaa, esimerkiksi naula ja sen jako-osat; niinpä raha ilmeneekin alun perin naulana, aes grave.[91] Juuri tämä erottaa hinnan vaihtoarvosta, ja olemme nähneet että vaihtoarvo johtaa väistämättä hinnanmääritykseen. Tästä näkyy miten järjettömästi menettelevät ne, jotka haluavat tehdä työajan sellaisenaan rahaksi, ts. tehdä eron hinnan ja vaihtoarvon välille ja samaan aikaan olla tekemättä tätä eroa.
Mittana, hinnan määräämisen elementtinä, vaihtoarvojen mittayksikkönä rahalla on siis kaksi erikoisuutta: 1) niin pian kuin kultaunssin vaihtoarvo on määrätty suhteessa johonkin mielivaltaisesti valittuun tavaraan, rahaa tarvitaan vain kuviteltuna yksikkönä; rahan todellinen käsilläolo on tarpeeton, sitäkin yhdentekevämpää on kuinka paljon rahaa on kullakin hetkellä käsillä; rahalle arvon osoittajana (indikaattorina) on yhdentekevää mikä on rahan kokonaissumma tietyssä maassa; rahaa tarvitaan vain laskurahana; 2) samaan aikaan kun rahan siten on oltava asetettuna vain ajatuksellisesti ja kun raha tavaran hintana tosiasiassa on asetettu tavaran päälle vain ajatuksellisesti, se toimii samaan aikaan vertailukohtana, yksikkönä, mittana olemalla yksinkertaisesti tietty määrä esittämäänsä luonnonsubstanssia, olemalla yksinkertaisesti tietty, mitaksi omaksuttu painoyksiköllinen kultaa, hopeaa tms. Vaihtoarvot (tavarat) ovat muuttuneet ajatuksissa tietyiksi kullan tai hopean paino-osiksi ja ne on asetettu ajatuksissa yhtä suuriksi tämän kuvitellun kullan tms. määrän kanssa sitä ilmaisemaan.
[I–44] Jos sitten siirrymme rahan toiseen määritykseen, rahaan vaihtovälineenä ja hintojen toteuttajana, niin havaitsemme että rahan on tässä oltava käsillä tiettynä määränä; että ollakseen adekvaatti kyseinen määritys vaatii tietyn lukumäärän yksiköksi asetettuja kullan tai hopean paino-osia. Jos yhtäältä on annettu realisoitavien hintojen summa, joka riippuu tietyn tavaran hinnasta kerrottuna tavaran määrällä, ja toisaalta on annettu rahankierron nopeus, niin tarvitaan tietty määrä kiertovälinettä. Jos sitten tarkastelemme lähemmin sitä alkuperäistä muotoa, sitä välitöntä muotoa missä kierto esiintyy, ts. muotoa T — R — R — T, niin raha ilmenee siinä puhtaana vaihtovälineenä. Tavara vaihdetaan tavaraan ja raha ilmenee pelkästään vaihdon välineenä. Ensimmäisen tavaran hinta realisoidaan rahaksi jotta rahalla realisoitaisiin toisen tavaran hinta ja toinen tavara saataisiin näin ensimmäisen sijaan. Sen jälkeen kun ensimmäisen tavaran hinta on realisoitu, ei se, joka on nyt saanut tämän hinnan rahana, tavoittele toisen tavaran hintaa, vaan maksaa sen hinnan saadakseen tavaran. Näin ollen raha on siis auttanut häntä vain vaihtamaan ensimmäisen tavaran toiseen. Pelkkänä kiertovälineenä rahalla ei ole muuta päämäärää. Se joka on myynyt tavaransa rahasta, haluaa ostaa uudelleen tavaran, ja se jolta hän ostaa sen, tarvitsee rahan jälleen ostaakseen tavaran jne.
Tässä rahan määrityksessä pelkäksi kiertovälineeksi itse rahan erityinen rooli supistuu vain siihen kiertoon, jonka raha toteuttaa sillä että sen paljous, sen lukumäärä on etukäteen määrätty. Kuinka usein itse raha sisältyy yksikkönä tavaroihin, sen ovat tavaroiden hinnat määränneet etukäteen, ja kiertovälineenä raha ilmenee vain tiettynä lukumääränä tätä etukäteen asetettua yksikköä. Mikäli raha realisoi tavaran hinnan, tavara vaihdetaan reaaliseen vastikkeeseensa kullassa ja hopeassa; tavaran vaihtoarvo ilmaistaan todella rahassa, joka on toisen tavaran roolissa; mutta mikäli tämä prosessi tapahtuu vain rahan muuttamiseksi jälleen tavaraksi, siis ensimmäisen tavaran vaihtamiseksi toiseen, raha esiintyy vain katoavana ja sen olemuksena [Substanz] on vain että se esiintyy jatkuvasti tällä tavoin katoavana, tänä välityksen kantajana. Kiertokulkuvälineenä raha on ainoastaan kiertokulkuväline. Voidakseen palvella tässä toimessa on ainoa rahalle välttämätön oleellinen määritteisyys se kvantiteetti eli määrä, mikä sitä on kierrossa. (Koska rahan kiertonopeus on osaltaan määräämässä myös rahan lukumäärän, ei nopeudesta tarvitse tässä erikseen puhua.) Mikäli raha realisoi hinnan, sen materiaalisella olemassaololla kultana ja hopeana on oleellinen merkitys; mutta mikäli realisointi on vain katoava ja kumoaa itse itsensä, tämä olemassaolo on yhdentekevä. Se on vain näennäisyyttä, aivan kuin olisi kysymys siitä että tavara on »vaihdettava kultaan ja hopeaan erityisinä tavaroina; näennäisyyttä, joka katoaa kun prosessi päättyy, kun kulta ja hopea vaihdetaan uudelleen tavaraan ja siten tavara siis vaihdetaan tavaraan. Näin ollen kulta ja hopea pelkkänä kiertovälineenä tai kiertoväline kultana ja hopeana suhtautuu yhdentekevästi niihin ominaisuuksiin, joita kullalla ja hopealla on erityisenä luonnollisena tavarana.
Olettakaamme että kierrossa olevien tavaroiden kokonaisnhinta on yhtä kuin 10 000 taaleria. Niiden mitta on silloin 1 taaleri, ja se on yhtä kuin x painoyksikköä hopeaa. Tarvittakoon nyt 100 taaleria kierrättämään näitä tavaroita 6 tuntia, ts. jokainen taaleri maksaisi 100 taalerin hinnan 6 tunnissa. Tässä on oleellista että on olemassa 100 taaleria, sata sellaista metalliyksikköä, jotka mittaavat tavaroiden hintojen kokonaissummaa; 100 tällaista yksikköä. Itse prosessille on yhdentekevää että nämä yksiköt ovat hopeaa. Tämä käy ilmi jo siitä että 1 taaleri edustaa kiertokulun kehäkierrossa 100 kertaa suurempaa hopeamäärää kuin taaleri reaalisesti sisältää, vaikka se edustaakin kussakin vaihtotapahtumassa vain yhden taalerin hopeapainoa.
Jos kierto otetaan kokonaisuudessaan, 1 taaleri edustaa siis 100 taaleria, 100 kertaa suurempaa hopeapainoa kuin se itse todella sisältää. Se on tosiasiassa vain 100 taalerin sisältämän hopeapainon merkki. Taaleri realisoi 100 kertaa suuremman hinnan kuin se realisoi todellisuudessa, jos yhtä taaleria tarkastellaan tiettynä hopeamääränä.
Oletetaan että punta on esimerkiksi 1⁄3 unssia kultaa (todellisuudessa luku ei ole näin korkea). Mikäli tavaran hinta maksetaan 1 punnalla, ts. sen hinta realisoidaan 1 punnalla, tavara vaihdetaan 1 puntaan, sikäli on ratkaisevan tärkeää että punta sisältää todella 1⁄3 unssin kultaa. Jos se olisi väärennetty punta, jos se olisi tehty epäjalosta metallista, olisi vain näennäinen punta, ei tavaran hintaa tosiasiassa olisikaan realisoitu; jotta hinta tulisi realisoiduksi, tavarasta täytyisi maksaa sellaisella epäjalon metallin määrällä että se olisi 1⁄3 unssia kultaa.
Jos asiaa tarkastellaan vain tämän kierron erillisen momentin kannalta, silloin on siis oleellista että rahayksikkö esittää todella tiettyä kullan ja hopean määrää. Asianlaita on kuitenkin toinen jos tarkastelemme kiertoa kokonaisuudessaan, tarkastelemme sitä sulkeutuvana prosessina T — R — R — T. Hinnan realisointi olisi ensimmäisessä tapauksessa vain näennäinen, vain osa tavaran hinnasta realisoitaisiin. Tavaralle ajatuksellisesti asetettua hintaa ei saataisi reaalisesti. Tavaralla, joka olisi asetettu ajatuksellisesti yhtä suureksi kullan niin ja niin monen paino-osan kanssa, saataisiin kullan paino-osia todellisuudessa lunastetuksi vähemmän. Mutta jos oikea punta olisi korvattu kierrossa väärällä, väärä tekisi koko kierrossa ehdottomasti saman palveluksen kuin aito. Jos 1 punnan hintainen tavara A vaihdetaan 1 väärään puntaan ja tämä väärä punta puolestaan vaihdetaan 1 punnan hintaiseen tavaraan B, niin väärä punta on tehnyt ehdottomasti saman palveluksen kuin [I–45] aito tekisi.
Näin ollen todellinen punta on tässä prosessissa itse asiassa vain merkki, mikäli nimittäin ei tarkastella sitä momenttia missä se realisoi hinnat, vaan prosessin kokonaisuutta missä se palvelee pelkkänä kiertovälineenä ja missä hintojen realisointi on vain näennäisyyttä, häviävää välitystä. Tässä kultapunta palvelee vain tavaran A vaihtamisessa samanhintaiseen tavaraan B. Tavaran A hinnan todellinen realisointi on tässä tavara B ja B:n hinnan todellinen realisointi on tavara A tai C tai D, mikä merkitsee samaa muodon kannalta suhteessa, jolle tavaran erityinen sisältö on kokonaan yhdentekevä. Samanhintaiset tavarat vaihdetaan. Sen sijaan että tavara A vaihdettaisiin suoraan tavaraan B, vaihdetaan tavaran A hinta tavaraan B ja tavaran B hinta tavaraan A.
Siten raha esittää suhteessa tavaraan vain sen hintaa. Tavarat vaihdetaan toisiinsa hinnastaan. Tavaran hinta ilmaisee tavarassa ajatuksellisesti että tavara on tietty määrä kullan ja hopean tiettyä luonnollista yksikköä (paino-osia), ts. sitä materiaa missä raha ruumiillistuu. Rahassa tai tavaran realisoidussa hinnassa tavaraa vastaan astuu todellinen määrä kyseistä yksikköä. Mutta mikäli hinnan realisointi ei ole viimeinen tapahtuma eikä asia pääty siihen että tavaran hinta saadaan hintana vaan toisen tavaran hintana, silloin rahan materia, esimerkiksi kulta tai hopea, on yhdentekevä. Rahasta tulee tässä subjekti kiertovälineenä, vaihtovälineenä, kun taas se luonnonaine jossa raha esiintyy, ilmenee jonakin satunnaisena, jonka merkitys häviää itse vaihtotapahtumassa; tämä johtuu siitä että rahaan vaihdettua tavaraa ei ole määrä lopullisesti realisoida tässä materiassa, vaan toisen tavaran materiassa.
Se merkitsee että meillä on paitsi ne momentit, että kierrossa raha 1) realisoi hinnat ja 2) saa omistusoikeuden kiertämään, myös 3) se momentti että kierron välityksellä tapahtuu se mikä ei voinut tapahtua suoraan, että nimittäin tavaran vaihtoarvo ilmaistaan jokaisessa muussa tavarassa. Jos 1 kyynärä liinakangasta maksaa 2 sh. ja 1 naula sokeria 1 sh., niin liinakangaskyynärä realisoidaan 2 shillingin välityksellä 2 naulassa sokeria, ja näin ollen sokeri muutetaan liinakankaan vaihtoarvon materiaksi, siksi materiaksi missä liinakangaskyynärän vaihtoarvo realisoidaan.
Raha ei pelkkänä kiertovälineenä roolissaan katkeamatta virtaavassa kiertoprosessissa ole sen enempää hintojen mitta — sillä se on tällaisena mittana jo asetettu itse hintoihin — kuin hintojen realisoinnin välinekään — sillä tällaisena välineenä raha on olemassa kierron yhdessä momentissa, mutta häviää kierron momenttien kokonaisuudessa; raha on tässä hinnan pelkkä edustaja suhteessa kaikkiin tavaroihin ja palvelee vain sitä että tavaroita vaihdetaan samoihin hintoihin. Raha vaihdetaan yhteen tiettyyn tavaraan siksi että se on tämän tavaran vaihtoarvon yleinen edustaja ja sellaisena jokaisen muun vaihtoarvoltaan yhtäläisen tavaran edustaja, yleinen edustaja, missä ominaisuudessa se onkin itse kierrossa. Raha esittää yhden tavaran hintaa suhteessa kaikkiin muihin tavaroihin tai kaikkien tavaroiden hintaa suhteessa yhteen tavaraan. Tässä suhteessaan raha on paitsi tavaroiden hintojen edustaja, myös oman itsensä merkki; se merkitsee että itse kiertotapahtumassa rahan materia, kulta ja hopea, on yhdentekevä.
Raha on hinta; se on tietty määrä kultaa tai hopeaa; mutta mikäli tämä hinnan realiteetti on tässä vain katoava, mikäli se määritetään jotta se alituisesti katoaisi, tulisi kumotuksi, mikäli sitä ei pidetä lopullisena realisointina, vaan jatkuvasti vain välillisenä, välittävänä; mikäli tässä ei ylipäätään ole kyse hinnan realisoinnista, vaan erityisen tavaran vaihtoarvon realisoimisesta toisen tavaran materiaalissa — sikäli rahan oma materiaali on yhdentekevä, se on hinnan realisointina katoava, koska itse realisointikin on katoava; näin ollen raha, mikäli se on tässä jatkuvassa liikkeessä, on vain vaihtoarvon edustaja, joka tulee todelliseksi vasta siten että todellinen vaihtoarvo astuu alituisesti edustajansa sijaan, vaihtaa alituisesti paikkaa sen kanssa, vaihtuu alituisesti siihen.
Rahan realiteettina ei tässä prosessissa siis ole se että raha on hinta, vaan se että raha esittää hintaa, on sen edustaja; raha on hinnan esineellisesti olemassa oleva edustaja, siis oman itsensä ja sellaisena tavaroiden vaihtoarvon esineellisesti olemassa oleva edustaja. Vaihtovälineenä raha realisoi tavaroiden hinnat vain ilmaistakseen yhden tavaran vaihtoarvon toisessa tavarassa niiden ykseytenä, realisoidakseen yhden tavaran vaihtoarvon toisessa tavarassa, ts. esittääkseen toista tavaraa sen vaihtoarvon materiaalina.
Tällainen esineellinen merkki raha on siis vain kierrossa; jos se otetaan kierrosta, esittää se taas realisoitua hintaa; mutta kuten olemme nähneet, prosessin sisällä on näiden rahayksikön esineellisten merkkien määrä, lukumäärä oleellisesti määrätty. Kierrossa, missä raha esiintyy tavaroita vastassa olemassa olevana, on sen aineellinen substanssi, sen perusta tiettynä kulta- ja hopeamääränä yhdentekevä, mutta sen paljous on sitä vastoin oleellisesti määrätty, koska raha on tällöin vain tietyn yksikkömäärän merkki. Sen sijaan mitan määrityksessä, missä raha oli vain ajatuksellisesti, materiaalinen perusta oli oleellinen, mutta sen määrä ja olemassaolo ylipäätään oli yhdentekevä. Tästä seuraa, että raha kullan ja hopean asussa, sikäli kuin se on vain kiertovälineenä, vaihtovälineenä, voidaan korvata jokaisella toisella merkillä [I–46], joka ilmaisee sen yksikön tiettyä määrää, ja että symbolinen raha voi siten korvata reaalisen rahan, koska materiaalinen raha — pelkkänä vaihtovälineenä — on itse symbolinen.
Nämä rahan mittana, hintojen toteutumana ja pelkkänä kiertovälineenä saamat ristiriitaiset määritykset antavat selityksen sille muutoin selittämättömälle ilmiölle, että yhtäältä kun metallirahaa — kultaa, hopeaa — väärennetään sekoittamalla siihen alempiarvoista metallia, rahan arvo laskee ja hinnat nousevat ja toisaalta kun rahan perusta (kulta, hopea) poistetaan kokonaan ja korvataan ja merkitään tietyllä paljoudella reaalista paperirahaa siinä määrin kuin kierto vaatii, nämä paperirahat kiertävät täysin kullan ja hopean arvoisina. Selityksenä on edellisessä tapauksessa että kiertoväline on samalla mittana toimivan rahan materiaali ja se materiaali missä hinta lopullisesti realisoituu, jälkimmäisessä tapauksessa se että raha esiintyy vain kiertovälineen määrityksessään. Edellisessä tapauksessa hintojen mitta ei enää ole yhtä kuin vaikkapa kultaunssin tuotantokustannukset, vaan sekaunssin, jossa on sanokaamme 2⁄3 kuparia tms. Jos rahanväärennöksissä on kyse vain siitä että jalometallien vastaavien paino-osien nimet väärennetään ja muutetaan (esimerkiksi 1⁄8 unssia nimitetään sovereigniksi), niin tämä jättää mitan ehdottomasti samaksi ja muuttaa vain sen nimen. Jos aikaisemmin sovereigniksi nimitettiin metallirahaa, joka sisälsi ¼ unssia kultaa ja jos siksi nyt nimitetään i1⁄8 kultaunssin kolikkoa, niin 1 sovereignin hinta ilmaisee enää vain 1⁄8 unssia kultaa, ja nyt siis vaaditaan 2 sovereignia (suunnilleen) ilmaisemaan samaa hintaa minkä 1 sovereign ilmaisi aikaisemmin. Toisin sanoen väärennettäessä ainoastaan jalometallin vastaaville osille annetut nimitykset mitta pysyy entisenä, mutta kullan tai hopean vastaava paino-osa ilmaistaan nyt kaksi kertaa suurempana määränä frangeja, sovereigneja jne. kuin aikaisemmin.
Esimerkki rahan ristiriitaisten määritysten kömpelöstä sekoittamisesta:
»Se rahamäärä, joka on olemassa ostamista varten, määrää hinnan täsmälleen. Maailman kaikki hyödykkeet eivät voi koota maksuksi isompaa summaa kuin maailmassa on yhteensä rahaa.» (»Weekly Dispatch»[92] , Lontoo, 8. marraskuuta [1857].)
Ensinnäkään hinnanmäärityksellä ei ole mitään tekemistä todellisen myynnin kanssa; raha on hinnan määräämisessä ainoastaan mittana. Toiseksi kaikki tavarat (kierrossa olevat) voivat koota maksuksi 1000 kertaa enemmän rahaa kuin maailmassa on, jos jokainen rahakappale kiertäisi tuhat kertaa.
Koska kierrossa realisoitavina olevien hintojen kokonaissumma vaihtelee tavaroiden hintojen ja kiertämään heitettyjen tavaroiden paljouden myötä; koska toisaalta kiertämässä olevien kiertovälineiden nopeuden määräävät samoin itse kierrosta riippumattomat seikat, on kiertovälineen määrän voitava vaihdella, laajentua ja supistua — kierron laajeneminen ja supistuminen.
Rahasta pelkkänä kiertovälineenä voi sanoa, että se lakkaa olemasta tavara (erityinen tavara), koska sen materiaali on yhdentekevä ja se tyydyttää enää vain itse vaihdon tarpeen, mutta ei mitään muuta välitöntä tarvetta: kulta ja hopea lakkaavat olemasta tavara niin pian kuin ne kiertävät rahana. Toisaalta rahasta voi sanoa että se on enää vain tavara (yleinen tavara), tavara puhtaassa muodossaan, tavara, jolle sen luonnollinen erityisyys on yhdentekevä ja jolle kaikki välittömät tarpeet ovat näin ollen yhdentekeviä, tavara, jolla ei ole mitään luonnollista suhdetta mihinkään tiettyyn tarpeeseen sellaisenaan. Monetaarijärjestelmän, osaksi jopa protektionismin kannattajat (ks. esim. Ferrier, s. 2[93]) ovat pitäytyneet edelliselle kannalle, nykyajan taloustieteilijät jälkimmäiselle; esimerkiksi Say sanoo että rahaa tarkastellaan »erityisenä» tavarana, kaikkien muiden tavaroiden kaltaisena tavarana...[94]
Vaihtovälineenä raha ilmenee välttämättömänä välittäjänä tuotannon ja kulutuksen välillä. Kehittyneiden rahasuhteiden järjestelmässä tuotetaan vain vaihtamista varten tai tuotetaan vain vaihdettaessa. Jos raha poistettaisiin, silloin jouduttaisiin alempaan tuotantovaiheeseen (jota vastaa tuotannon sivussa hoidettu vaihtokauppa), tai sitten edettäisiin korkeampaan vaiheeseen, missä vaihtoarvo ei olisi enää tavaran tärkein määritys, koska yleinen työ, jonka edustaja vaihtoarvo on, ei ilmenisi enää yksityisenä työnä, joka saa yhteiskunnallisen luonteen vain välityksen avulla.
Kysymys siitä onko raha kiertovälineenä tuottava vai tuottamaton ratkeaa yhtä helposti. Adam Smithin mukaan raha on tuottamaton.[95] Esimerkiksi Ferrier puolestaan sanoo:
»Raha luo arvot, sillä arvoja ei olisi ilman rahaa» [Ferrier. Du Gouvernement considéré dans ses rapports avec le Commerce, s. 52]. Ei pidä ottaa huomioon vain »rahan arvoa metallina, vaan myös sen ominaisuus rahana» [sama, s. 18].
A. Smith on oikeassa mikäli raha ei toimi jonkin erityisen tuotantohaaran välineenä; Ferrier on oikeassa, [I–47] koska yleisen vaihtoarvolle perustuvan tuotannon eräs momentti on että niin tuote kuin tuotantotekijä asetetaan rahan määritykseen ja tämä määritys taas edellyttää tuotteesta eroavaa rahaa, sillä itse rahasuhde on tuotantosuhde kun tuotantoa tarkastellaan kokonaisuudessaan.
Mikäli T — R — R — T puretaan kahdeksi momentikseen, vaikka tavaroiden hinnat ovatkin edellytetyt (ja tämä on pääasiallinen ero verrattima välittömään vaihtokauppaan), kierto hajoaa välittömän vaihtokaupan kahdeksi tapahtumaksi. T — R: tavaran vaihtoarvo ilmaistaan toisessa erityisessä tavarassa, rahan materiaalissa, samoin kuin rahan vaihtoarvo ilmaistaan tavarassa; samoin käy tapahtumassa R — T. Adam Smith on sikäli oikeassa että sanoo rahan olevan vaihtovälineenä vain (vaihtokaupan) mutkikkaamman lajin.[96] Mutta mikäli tarkastellaan prosessin kokonaisuutta, eikä tavaran realisointia rahassa ja rahan realisointia tavarassa kahtena toisilleen yhdentekevänä tapahtumana niin A. Smithin vastustajat ovat oikeassa sanoessaan rahan luonteen jääneen hänelle tuntemattomaksi ja rahankierron työntäneen vaihtokaupan syrjään, sillä raha palvelee vain työnjaosta syntyvän »aritmeettisen jaon» tasoittamista. Näiden »aritmeettisten lukujen» on yhtä tarpeetonta olla kultaa ja hopeaa kuin pituusmittojen konsanaan (ks. Solly. The Present Distress, in Relation to the Theory of Money. Lontoo 1830, s. 5–6).
Tavarat muuttuvat kauppatavaroista (marchandises) kulutustavaroiksi (denrées), menevät kulutukseen, rahalle taas kiertovälineenä ei käy niin; raha ei lakkaa missään pisteessä olemasta tavara niin kauan kuin se pysyy kiertovälineen määrityksessä.
Siirrymme nyt rahan kolmanteen määritykseen, joka on ensi sijassa tulos kierron toisesta muodosta R — T — T — R. Tässä raha ei ilmene enää vain välineenä eikä mittana, vaan itsetarkoituksena ja tämän vuoksi se astuu ulos kierrosta samoin kuin se tietty tavara, joka on jo täyttänyt kehäkiertonsa ja muuttunut kauppatavarasta (marchandise) kulutustavaraksi (denrée). On vielä etukäteen huomautettava että kun edellytetään rahan määritys yleisen, vaihtoarvoon perustuvan tuotannon immanenttisena suhteena, silloin on mahdollista osoittaa myös yksityiskohdissaan että raha palvelee tuotantovälineenä.
»Kullan ja hopean hyödyllisyys perustuu siihen että ne korvaavat työtä» (Lauderdale. Recherches sur la nature et l'origine de la richesse publique. Pariisi 1808, s. 140).
»Jos rahaa ei ole, halutun esineen saamiseksi tarvitaan koko joukko vaihtokauppoja. Edelleen olisi jokaisessa erillisessä vaihtotapahtumassa tutkittava tavaroiden suhteellinen arvo. Edellisen hankaluuden raha poistaa vaihtovälineenä (kaupanteon välineenä), jälkimmäisen arvon mittana ja kaikkien tavaroiden edustajana» (sama, s. 142, 140, 144).
Se päinvastainen väite, että raha ei ole tuottavaa,[97] sanoo vain että silloin kun raha ei mittana, kiertovälineenä ja arvojen edustajana ole tuottavaa, vaan on tämän määritteisyyden ulkopuolella, se on tuottamatonta, että tuottavaa on vain se rahamäärä, joka vaaditaan täyttämään sanotut määritykset. Se että rahasta tulee paitsi tuottamaton, myös faux frais de production[98] niin pian kuin sitä käytetään enemmän kuin tämän tuottavan määrityksen täyttäminen vaatii, on totuus, joka pitää paikkansa myös kaikista muista tuotanto- ja vaihtovälineistä, niin koneista kuin kuljetusneuvoistakin. Mutta jos sillä tarkoitetaan että rahalla vaihdetaan vain olemassa olevaa reaalista rikkautta, niin se ei pidä paikkaansa, sillä rahaan vaihdetaan ja sillä ostetaan myös työtä, itse tuottavaa toimintaa, potentiaalista rikkautta.
Rahan kolmas määritys edellyttää täysin kehittyneenä molempia edellisiä määrityksiä ja muodostaa niiden ykseyden. Tässä rahalla on siis itsenäinen olemassaolo kierron ulkopuolella; se on astunut kierron rajojen ulkopuolelle. Se voidaan erityisen tavaran ominaisuudessa muuttaa rahamuodostaan ylellisyysesineiden muotoon, kulta- ja hopeakoruiksi (niin kauan kuin taidekäsityö on hyvin yksinkertaista, kuten esimerkiksi Englannin varhaishistoriassa, jolloin hopearahaa muutettiin jatkuvasti astioiksi ja vice versa.[99] Ks. Taylor[100]); tai rahaa voidaan kasata rahana ja muodostaa siten aarre. Mikäli oman itsenäisen olemassaolon saavuttanut raha on peräisin kierrosta, se ilmenee tässä olemassa olossaan kierron tuloksena; raha liittyy rahaan kierron kautta. Tähän määritteisyyteen sisältyy jo piilevänä rahan pääomamääritys. Raha kielletään tässä vain vaihtovälineenä. Mutta koska raha voi ilmetä historiallisesti mittana ennen kuin se ilmenee vaihtovälineenä ja voi ilmetä vaihtovälineenä ennen kuin se on asetettu mitaksi — viimeksi mainitussa tapauksessa se olisi olemassa vain etuoikeutettuna tavarana — niin raha voi ilmetä historiallisesti myös kolmannessa määrityksessä ennen kuin se ilmenee molemmissa edellisissä. Mutta kultaa ja hopeaa voi kasata rahana vain siinä tapauksessa että ne ovat jo olemassa jommankumman edellisen määrityksen mukaisina ja raha voi kehittyneessä asussa ilmentyä kolmannen määrityksen mukaisena vain sillä ehdolla että se on jo kehittynyt kummankin edellisen määrityksen mukaisena. Muussa tapauksessa sen kasaaminen on kullan ja hopean, mutta ei rahan kasaamista.
[I–48] (On käsiteltävä lähemmin erityisen mielenkiintoista esimerkkiä kuparirahan kasaamisesta Rooman tasavallan varhaisempina kausina.)
Mikäli raha on rikkauden universaalisena materiaalisena edustajana peräisin kierrosta ja on itse tällaisessa edustajan ominaisuudessa kierron tuote kierron ollessa samaan aikaan korkeampaan potenssiin korotettua vaihtoa ja vaihdon erityinen muoto, sikäli raha on myös tässä kolmannessa määrityksessä yhteydessä kiertoon; raha on kiertoa vastassa itsenäisenä, mutta tämä sen itsenäisyys on vain kierron omaa prosessia. Raha astuu ulos kierrosta yhtä lailla kuin se astuu taas takaisin siihen. Jos rahalla ei olisi mitään yhteyttä kiertoon, se ei olisi rahaa, vaan yksinkertainen luonnonesine, kultaa ja hopeaa. Tässä määrityksessä raha on yhtä lailla kierron edellytys kuin sen tulos. Itse rahan itsenäisyys ei merkitse että yhteys kiertoon lakkaa, vaan se on negatiivista yhteyttä kiertoon. Se piilee itsenäisyydessä, joka on tulosta prosessista R — T — T — R.
Rahan ollessa pääomaa siinä itsessään ilmenee 1) että raha on yhtä lailla kierron edellytys kuin sen tulos; 2) että näin ollen itse rahan itsenäisyys on vain negatiivinen yhteys, mutta aina yhteys kiertoon; 3) että raha on asetettu myös tuotantovälineeksi, sillä kierto ei esiinny enää alkuperäisessä yksinkertaisuudessaan, kvantitatiivisena vaihtona, vaan tuotantoprosessina, reaalisena aineen vaihtona. Ja siten raha itse on määritetty tämän tuotantoprosessin erityiseksi momentiksi. Tuotannossa ei ole kysymys vain yksinkertaisesta hinnan määräämisestä, ts. tavaroiden vaihtoarvojen muuntamisesta yhteiseksi yksiköksi, vaan myös vaihtoarvojen luomisesta, siis myös hintojen määritteisyyden luomisesta. Ei yksin muodon asettamisesta, vaan myös sisällön asettamisesta. Näin ollen jos yksinkertaisessa kierrossa raha ilmenee ylipäänsä tuottavana sikäli, mikäli itse kierto ylipäänsä on tuotantojärjestelmän momentti, niin tämä määritys on vielä vain olemassa meitä varten, sitä ei ole vielä asetettu rahassa. 4) Pääomana raha ilmenee näin ollen myös suhteena itseensä kierron välityksellä — koron ja pääoman suhteessa. Tässä emme kuitenkaan ole vielä tekemisissä näiden määritysten kanssa, vaan meidän on tarkasteltava rahaa yksinkertaisesti siinä asussa missä se kolmannen määrityksensä mukaisesti on astunut itsenäisenä ulos kierrosta, itse asiassa ulos molemmista aikaisemmista määrityksistään.
{»Rahan määrän kasvu on vain laskuvälineen määrän kasvua» (Simonde de Sismondi. Études sur l'Économie Politique. Tome II. Bruxelles 1838, s. 278).
{Tämä pitää paikkansa vain sikäli kuin raha on määritetty pelkäksi vaihtovälineeksi. Rahan toisen ominaisuuden mukaan se on myös maksuvälineen määrän kasvua.}
»Kauppa on erottanut varjon ruumiista ja luonut mahdollisuuden omistaa ne erillisinä» (sama, s. 300).
Raha on nyt siis itsenäistynyt vaihtoarvo (tässä ominaisuudessa raha ilmenee vaihtovälineenä aina vain ohimennen) yleisessä muodossaan. Sillä on kylläkin erityinen ruumiillisuus eli substanssi kullan ja hopean muodossa, ja raha saa juuri tästä itsenäisyytensä, sillä se mikä on olemassa vain toisessa, jonkin toisen määrityksenä tai suhteena, ei ole itsenäinen. Toisaalta raha ei tässä ruumiillisessa itsenäisyydessä kultana ja hopeana edusta vain yhden tavaran vaihtoarvoa suhteessa muihin, vaan vaihtoarvoa suhteessa kaikkiin tavaroihin, ja samaan aikaan kun rahalla itsellään on substanssi, se samalla erityisessä olemassaolomuodossaan, kultana ja hopeana, ilmenee toisten tavaroiden yleisenä vaihtoarvona. Yhtäältä raha omistetaan tavaroiden vaihtoarvona; toisaalta tavarat ovat vaihtoarvon niin ja niin monina erityisinä substansseina, niin että vaihtoarvo voi yhtä hyvin muuttua vaihdossa jokaiseksi kyseisistä substansseista kuin olla yhdentekevä niiden määritteisyyttä ja erityisyyttä kohtaan, olla tämän määritteisyyden ja erityisyyden yläpuolella. Tästä syystä tavarat ovat vain satunnaisia olemassaolomuotoja. Raha on »kaikkien esineiden ydin»,[101] missä niiden erityisluonne häviää, yleinen rikkaus lyhyenä yhteenvetona vastapainoksi tämän rikkauden levinneisyydelle ja pirstoutuneisuudelle tavaroiden maailmassa. Samaan aikaan kun rikkaus ilmenee erityisessä tavarassa tavaran momenttina tai kun tämä tavara ilmenee rikkauden momenttina, ilmenee itse yleinen rikkaus kullassa ja hopeassa erityiseksi materiaksi tiivistyneenä.
Jokainen erityinen tavara itse ilmaisee, sikäli kuin se on vaihtoarvo ja sillä on hinta, tiettyä rahamäärää vain epätäydellisessä muodossa, koska tavara on ensin heitettävä kiertoon, jotta se tulisi realisoiduksi, ja tavaran erityisyyden vuoksi jää sattumanvaraiseksi realisoidaanko se vai ei. Jos taas tavaraa ei tarkastella hintana, vaan luonnollisessa määritteisyydessään, tavara on rikkauden momentti vain sen ansiosta, että sillä on yhteys johonkin erityiseen tarpeeseen, jonka se tyydyttää ja tämän yhteyden puitteissa tavara ilmaisee 1) vain käytön rikkautta, 2) vain aivan erityistä tämän rikkauden puolta. Sitä vastoin raha, mikäli sen erityinen käyttökelpoisuus arvokkaana tavarana jätetään huomioon ottamatta, on 1) realisoitu hinta; 2) tyydyttää jokaisen tarpeen mikäli se voidaan vaihtaa jokaisen tarpeen kohteeseen, jolloin kaikki erityisyys on aivan yhdentekevää. Tavaralla on tämä ominaisuus vain rahan välityksellä. Rahalla on se suoraan suhteessa kaikkiin tavaroihin ja näin ollen myös suhteessa koko rikkauden maailmaan, rikkauteen sellaisenaan. Rahassa yleinen rikkaus ei ole ainoastaan muoto, vaan samalla myös itse sisältö. Rikkauden käsite on niin sanoaksemme realisoitunut yhdessä erityisessä esineessä, yksilöllistynyt. Rikkaus ilmenee erityisessä tavarassa [II–1], sikäli kuin tämä on hinta, vain ajatuksellisena muotona, jota ei ole vielä realisoitu; mikäli tavaralla on jokin käyttöarvo, tavara esittää vain yhtä aivan erillistä rikkauden puolta. Rahassa sitä vastoin hinta on realisoitu ja sen substanssi on rikkaus itse sekä abstrahoituneisuudessaan erityisistä olomuodoistaan että totaalisuudessaan. Vaihtoarvo muodostaa rahan substanssin ja vaihtoarvo on rikkaus. Näin ollen raha on toisaalta myös rikkauden ruumiillistunut muoto vastakohtana kaikille niille erityisille substansseille, joista rikkaus koostuu. Kun näin ollen yhtäältä rahassa, sikäli kuin sitä tarkastellaan sinänsä, rikkauden muoto ja sisältö ovat identtiset, niin toisaalta raha on vastakohtana kaikille muille tavaroille rikkauden yleinen muoto suhteessa tavaroihin, samaan aikaan kun näiden erityisyyksien kokonaisuus muodostaa rikkauden substanssin. Kun raha on ensimmäisen määrityksen mukaan itse rikkaus, niin toisen määrityksen mukaan se on rikkauden yleinen materiaalinen edustaja. Itse rahassa tämä totaalisuus on olemassa tavaroiden kuviteltuna kokonaisuutena. Siis rikkaus (vaihtoarvo totaalisuutena sekä abstraktiona) on olemassa, kun kaikki muut tavarat suljetaan pois, sellaisenaan yksilöllistyneenä, vain kullassa ja hopeassa, erillisenä käsinkosketeltavana esineenä. Näin ollen raha on jumala tavaroiden joukossa.
Erillisenä esineenä rahaa voi näin ollen satunnaisesti etsiä, löytää, varastaa ja sen voi keksiä, ja yleisen rikkauden voi saattaa käsinkosketeltavalla tavalla erillisen yksilön hallintaan. Raha muuttuu orjanhahmostaan, missä se esiintyy pelkkänä kiertovälineenä, äkkiä tavaroiden maailman hallitsijaksi ja jumalaksi. Se esittää tavaroiden taivaallista olemassaoloa kun tavarat puolestaan esittävät rahan maallista olemassaoloa. Luonnollisen rikkauden jokainen muoto edellyttää ennen vaihtoarvolla korvautumistaan yksilön oleellista suhdetta esineeseen, niin että yksilö itse esineellistyy yhdeltä puoleltaan esineessä ja että hänen esineen hallintansa ilmenee samalla hänen yksilöllisyytensä määrättynä kehityksenä; esimerkiksi rikkaus lampaiden muodossa merkitsee yksilön kehitystä paimenena, rikkaus viljan muodossa hänen kehitystään maanviljelijänä jne. Sitä vastoin raha ei edellytä yleisen rikkauden yksilöitymänä, itse kierrosta peräisin olevana ja vain yleistä edustavana, vain yhteiskunnallisena tuloksena, suinkaan mitään yksilöllistä suhdetta haltijaansa; rahan hallinta ei ole haltijan yksilöllisyyden minkään oleellisen puolen kehitystä; päinvastoin se on vailla yksilöllisyyttä olevan hallintaa, koska tämä yhteiskunnallinen suhde on samalla olemassa aistimellisena, ulkoisena esineenä, joka voidaan saada mekaanisesti haltuun ja joka voidaan yhtä hyvin menettää.
Rahan suhde yksilöön ilmenee siis puhtaasti satunnaisena, samaan aikaan kun tämä suhde esineeseen, joka ei ole yhteydessä haltijan yksilöllisyyteen, antaa hänelle kyseisen esineen luonteen avulla yleistä valtaa yhteiskuntaan, koko nautintojen, työn jne. maailmaan. Tämä on samaa kuin jos saisin esimerkiksi kaikki tieteet hallintaani löytämällä kiven, joka olisi kokonaan riippumaton yksilöllisyydestäni. Rahan hallinta asettaa minut suhteessa rikkauteen (yhteiskunnalliseen) juuri samaan asemaan mihin viisasten kivi asettaisi suhteessa tieteisiin. ,
Näin ollen raha ei ole ainoastaan yksi rikastumishimon kohteista, vaan sen varsinainen kohde. Tämä himo on oleellisesti auri sacra fames.[102] Rikastumishimo sellaisenaan, vietin erityisenä muotona, ts. erotukseksi erityisen rikkauden tavoittelusta, siis esimerkiksi vaatteiden, aseiden, korujen, naisten, viinin jne. tavoittelusta, on mahdollinen vain silloin kun yleinen rikkaus, rikkaus sellaisenaan on yksilöllistynyt jossakin erityisessä esineessä, ts. niin pian kuin raha on asetettu kolmanteen määritykseensä. Raha ei ole siis ainoastaan rikastumishimon kohde, vaan samalla sen lähde. Omistamishalu on mahdollinen ilman rahaakin; rikastumishimo on itse tietyn yhteiskunnallisen kehityksen tuote eikä se ole luontoperäinen vastakohtana historialliselle. Tästä johtuvat antiikin ihmisten valitukset että raha on kaiken pahan lähde. Nautinnonhimo yleisessä muodossaan ja ahneus ovat rahanhimon kaksi erityistä muotoa. Abstraktinen nautinnonhimo edellyttää sellaista esinettä, joka sisältää kaikkien nautintojen mahdollisuuden. Raha toteuttaa abstraktisen nautinnonhimon siinä määrityksessä, missä raha on rikkauden materiaalinen edustaja; se toteuttaa ahneuden mikäli tämä on vain rikkauden yleinen muoto vastakohtana tavaroille rikkauden erityisinä substansseina. Jotta raha säilytettäisiin tällaisena himona, on uhrattava kaikki suhteet erityisten tarpeiden kohteisiin, niistä on luovuttava jotta tyydytettäisiin rahanhimon tarve sellaisenaan. Rahanhimo eli rikastumishimo merkitsee välttämättä vanhojen yhteiskuntamuodostumien häviötä. Tästä johtuu vastarinta rahaa kohtaan. Raha itse on yhteiskunnallinen yhteys [das Gemeinwesen] eikä siedä yläpuolellaan mitään muuta yhteiskunnallista yhteyttä. Tämä edellyttää kuitenkin vaihtoarvojen täydellistä kehitystä, siis vastaavaa yhteiskunnallisen organisaation kehitystä.
Antiikissa vaihtoarvo ei ollut nexus rerum;[103] se esiintyy tässä osassa vain kauppakansoilla, mutta nämä puolestaan eivät itse tuottaneet, vaan harjoittivat vain välityskauppaa. Tuotanto oli sivuasia ainakin foinikialaisille, karthagolaisille jne. Nämä pystyivät elämään vanhan maailman huokosissa, kuten juutalaiset Puolassa tai keskiajalla. Tarkemmin sanoen itse tämä maailma oli tällaisten kauppakansojen edellytys. Ne joutuvatkin joka kerta häviöön heti tultuaan vakavaan konfliktiin antiikin yhteiskuntien kanssa.
Raha esiintyy roomalaisilla, kreikkalaisilla jne. aluksi välittömästi kahden ensimmäisen määrityksensä mukaisena, mittana ja kiertovälineenä, eikä kummassakaan määrityksessä erityisen kehittyneenä. Mutta heti kun niiden kauppa yms. on kehittynyt tai, kuten tapahtui roomalaisten kohdalla, heti kun ne ovat saaneet valloituksissa suuria määriä [II–2] rahaa — sanalla sanoen yhtäkkiä niiden taloudellisen kehityksen tietyssä vaiheessa — raha ilmenee välttämättä kolmannen määrityksensä mukaisena ja mitä pitemmälle se kehittyy tässä määrityksessä, sitä suuremmassa määrin raha ilmenee tämän yhteiskunnan häviötä merkitsevänä tekijänä. Toimiakseen tuottavasti rahan on kolmannessa määrityksessään oltava, kuten olemme jo nähneet, paitsi kierron edellytys, yhtä lailla myös sen tulos, ja ollessaan sen tulos rahan itsensä on oltava kierron asettama kierron momentti. Asia ei ollut näin esimerkiksi roomalaisilla, jotka keräsivät rahaa varastamalla koko maailmasta.
Rahan yksinkertaiseen määritykseen sisältyy jo että rahaa voi tuotannon kehittyneenä momenttina olla olemassa vain siellä missä on palkkatyötä; raha ei siis tässä tapauksessa ole suinkaan hajottamassa yhteiskuntamuotoa, vaan on päinvastoin sen kehityksen ehto ja kaikkien tuotantovoimien, sekä aineellisten että henkisten, käyttövoima. Erillinen yksilö voi saada nykyäänkin rahaa satunnaisesti haltuunsa ja sen hallinta voi vaikuttaa häneen yhtä rappeuttavasti kuin raha vaikutti antiikin yhteiskuntiin [die Gemeinwesen]. Kuitenkin tämän yksilön rappeutuminen merkitsee vain yhteiskunnan tuottavan osan rikastumista. Rahan haltija antiikin ymmärtämässä mielessä joutuu teollisen prosessin hajottamaksi ja vastoin tietoaan ja tahtoaan hän palvelee tätä prosessia. Hajottaminen koskee vain hänen persoonaansa. Rahan täytyy yleisen rikkauden materiaalisena edustajana, yksilöllistyneenä vaihtoarvona olla välittömästi yleisen työn, kaikkien yksilöiden työn esine, päämäärä ja tuote. Työn täytyy tuottaa välittömästi vaihtoarvoa, ts. rahaa. Tästä syystä työn täytyy olla palkkatyötä.
Rikastumishimo kehittyy kaikkien viettinä; sikäli kuin jokainen ihminen tahtoo tuottaa rahaa hän luo yleistä rikkautta. Vain tällä tavoin voi yleisestä rikastumishimosta tulla yleisen, itseään aina uudelleen synnyttävän rikkauden lähde. Silloin kun työ on palkkatyötä, kun sen päämääränä on välittömästi raha, silloin yleinen rikkaus on asetettu työn päämääräksi ja kohteeksi (tässä yhteydessä on puhuttava antiikin armeijan rakenteesta siinä vaiheessa kun siitä tuli palkka-armeija). Raha päämääränä tulee tässä yleisen työteliäisyyden välineeksi. Yleistä rikkautta tuotetaan jotta sen edustajia saataisiin hallintaan. Siten avataan rikkauden todelliset lähteet.
Silloin kun työn päämääränä ei ole erityinen tuote, joka on erityisessä suhteessa yksilön erityisiin tarpeisiin, vaan rikkaus yleisessä muodossaan, niin ensinnäkään yksilön työteliäisyydellä ei ole mitään rajoja; työteliäisyydelle on sen oma erityisyys yhdentekevä ja se omaksuu jokaisen päämäärään johtavan muodon; se on kekseliäs luodessaan uusia yhteiskunnallista tarvetta tyydyttäviä esineitä jne. On siis selvää että palkkatyön ollessa perustana raha ei vaikuta hajottavasti, vaan tuottavasti, kun taas antiikin yhteiskunta on jo itsessään ristiriidassa yleisenä perustana olevan palkkatyön kanssa. Yleinen teollisuustuotanto on mahdollinen vain siellä missä jokainen työ tuottaa yleistä rikkautta eikä sen jotakin muotoa; missä näin ollen myös yksilön palkka on rahaa. Muussa tapauksessa ovat vain jotkin taideteollisuuden muodot mahdollisia. Vaihtoarvo työn välittömänä tuotteena merkitsee että raha on työn välitön tuote. Näin ollen se välitön työ, joka tuottaa vaihtoarvon sellaisenaan, on palkkatyö. Siellä missä raha ei ole yhteiskunnallinen yhteys [das Gemeinwesen], se väistämättä hajottaa olemassa olevan yhteiskunnallisen yhteyden.
Antiikin maailma saattoi ostaa välittömästi työtä, orjan; mutta orja ei voinut ostaa työllään rahaa. Rahan lisääntyminen saattoi tehdä orjat kalliimmiksi, mutta ei heidän työtään tuottavammaksi. Neekeriorjuus — puhtaasti teollinen orjuus, joka väistämättä häviää porvarillisen yhteiskunnan kehittyessä ja on yhteensovittamaton sen kanssa — edellyttää porvarillista yhteiskuntaa, ja ellei orjanomistajavaltioiden rinnalla olisi toisia vapaita valtioita, joissa tehdään palkkatyötä, jos orjanomistajavaltiot olisivat eristettyinä, niin näiden valtioiden kaikki yhteiskunnalliset olot muuttuisivat heti sivistystä edeltäneisiin muotoihin.
Alkemia on etsinyt rahaa yksilöllistyneenä vaihtoarvona ja siis ruumiillistuneena rikkautena; raha esiintyy tässä samassa määrityksessä monetaarijärjestelmässä (merkantilismissa). Yleinen rahanhimo, sekä yksilöiden että valtioiden, avaa nykyaikaisen teollisuusyhteiskunnan kehitystä välittömästi edeltävän kauden. Rikkauden lähteiden todellinen kehitys tapahtuu ikään kuin rahanhimon valtaamien yksilöiden ja valtioiden selän takana esiintyen keinona, jolla saa rikkauden edustajia hallintaansa. Siellä missä raha ei ole peräisin kierrosta, vaan se on ruumiillisessa muodossaan, kuten Espanjassa, kansakunta köyhtyy samaan aikaan kun ne kansakunnat, joiden on tehtävä työtä ottaakseen rahaa espanjalaisilta, kehittävät rikkauden lähteitä ja todella rikastuvat. Kullan löytymisellä uusista maanosista ja maista on suuri merkitys vallankumouksen historialle siksi että siinä kolonisaatio kehittyy nopeasti aivan kuin kasvihuoneessa.[104]
Kun kultaa etsitään kaikissa maissa se johtaa uusiin löytöihin, uusien valtioiden perustamiseen, ensi sijassa siihen että kiertoon tulevien ja uusiin tarpeisiin johtavien ja kaukaisia maailmankolkkia vaihtoprosessiin ja aineenvaihtoon vetävien tavaroiden piiri laajenee. Tältä kannalta raha rikkauden yleisenä edustajana, yksilöllistyneenä vaihtoarvona olikin niin muodoin kaksinainen keino: laajentaa rikkaus universaaliseksi ja levittää vaihdon puitteet yli koko maapallon; toisin sanoen tässä luotiin ensimmäisen kerran vaihtoarvon todellinen yleisyys — sekä vaihdettavan materiaalin yleisyys että vaihdolle vallatun tilan yleisyys. Mutta tässä tarkasteltavaan rahan määritykseen sisältyy että määritys saa yksilöiden selän takana tämän todella maagisen merkityksen, koska on vallalla illuusioita rahan luonteesta, ts. pidetään kiinni rahan yhdestä määrityksestä sen abstraktisuudessa ja suljetaan silmät määrityksen sisältämiltä ristiriidoilta. Itse asiassa tämä itsensä kanssa ristiriitainen ja niin ollen illusorinen määritys, tämä rahan abstraktio tekee rahasta niin mahtavan [II–3][105] yhteiskunnallisten tuotantovoimien todellisen kehityksen välineen.
Porvarillisen yhteiskunnan alkeellinen edellytys on että työ tuottaa välittömästi vaihtoarvoa, siis rahaa, ja että raha ostaa sitten yhtä välittömästi työtä, ts. ostaa työläisen vain sikäli kuin tämä itse luovuttaa vaihdossa toimintansa. Yhtäältä palkkatyö ja toisaalta pääoma ovat siis vain kehittyneen vaihtoarvon ja sen ruumiillistumana olevan rahan toisia muotoja. Raha on samaan aikaan välittömästi sekä reaalinen yhteiskunnallinen side [Gemeinwesen] sikäli että se on kaiken olemassaolevan yleinen substanssi, että samaan aikaan kaiken yhteinen tuote. Mutta rahassa on yhteiskunnallinen side, kuten olemme nähneet, samalla pelkkä abstraktio, vain pelkkä ulkoinen, satunnainen esine yksilölle ja samalla pelkkä väline hänen tyydyttämiselleen eristettynä yksilönä. Antiikin yhteiskunta edellyttää itsessään aivan toista yksilön suhdetta. Siksi rahan kolmannen määrityksen mukainen kehitys murtaakin tämän yhteiskunnan. Kaikki tuotanto on yksilön esineellistymistä. Mutta rahassa (vaihtoarvossa) tapahtuva yksilön esineellistyminen ei ole hänen esineellistymistään luonnollisessa määritteisyydessään, vaan hänen esineellistymistään sellaisessa yhteiskunnallisessa määrityksessä (suhteessa), joka samaan aikaan on hänelle ulkopuolinen.
Kiertovälineen muotoon asetettu raha on metalliraha. Se on metallirahana menettänyt käyttöarvonsa sellaisenaan; sen käyttöarvo käy yhteen sen kiertovälinemäärityksen kanssa. Se on esimerkiksi ensin sulatettava jotta se voi palvella rahana sellaisenaan. Se on tässä tarkoituksessa demonetoitava. Tästä syystä raha onkin metallirahan asussa vain merkki ja sen materiaali on sille yhdentekevä. Mutta metallirahan ominaisuudessa raha menettää myös universaalisen luonteensa ja saa kansallisen, paikallisen luonteen. Raha pirstoutuu erilaatuisiksi metallirahoiksi sen materiaalin mukaan mistä se on tehty: kulta, kupari, hopea jne. Raha saa poliittisen nimityksen ja puhuu niin sanoaksemme eri maissa eri kieltä. Vihdoin se saa yhdessä ja samassa maassa eri nimellisarvoja jne. Näin ollen kun raha kolmannen määrityksensä mukaan, rahana, astuu ulos kierrosta itsenäisenä ja asettuu sitä vastaan, se näin ollen myös kieltää metallirahaluonteensa. Se ilmenee jälleen kultana ja hopeana onpa se sitten sulatettu niiksi tai sen arvo lasketaan vain sen sisältämien kullan ja hopean paino-osien mukaan. Raha menettää jälleen myös kansallisen luonteensa ja palvelee vaihtovälineenä kansojen välillä, universaalisena vaihtovälineenä, mutta ei enää merkkinä, vaan tiettynä kulta- ja hopea-määränä. Näin ollen kulta ja hopea ilmenevät kehittyneimmässä kansainvälisessä vaihtojärjestelmässä taas siinä samassa muodossa, missä ne esittivät tiettyä osaa jo alkuperäisessä vaihtokaupassa. Kuten on jo huomautettu, kulta ja hopea samoin kuin itse vaihto eivät esiinny alun perin jonkin yhteisön sisällä, vaan siellä missä yhteisö päättyy, sen rajoilla, niissä harvalukuisissa kohdissa missä se on kanssakäymisissä vieraiden yhteisöjen kanssa. Raha ilmenee siis asetettuna tavaraksi sellaisenaan, universaaliseksi tavaraksi, joka saa kaikkialla tavaran luonteensa. Tämän muotomäärityksen mukaisena raha pätee joka paikassa yhtäläisenä. Vain siinä asussa raha on yleisen rikkauden materiaalinen edustaja. Tästä syystä kultaa ja hopeaa pidetään merkantiilijärjestelmässä eri yhteisöjen mahdin mittana.
»Niin pian kuin jalometalleista tulee kauppatavaroita, universaalinen vastike kaikelle, niistä tulee myös eri kansojen mahdin mitta.» Tästä on merkantiilijärjestelmä syntynyt (Steuart. An Inquiry into the Principles of Political Oeconomy. Vol. I. Dublin 1770, s. 327).
Vaivaavatpa nykyajan taloustieteilijät päätään kuinka paljon tahansa merkantiilijärjestelmällä, niin kulta ja hopea esiintyvät yleisen kriisin kausina juuri tässä määrityksessä — yhtä hyvin vuonna 1857[106] kuin vuonna 1600. Kulta ja hopea näyttelevät tässä ominaisuudessa tärkeää osaa maailmanmarkkinoiden luomisessa. Siitä on esimerkkinä amerikkalaisen hopean kiertokulku lännestä itään; metallirahan luoma yhteys uuden ajan alusta lähtien yhtäältä Amerikan ja Euroopan välillä ja toisaalta Aasian kanssa. Alkukantaisissa yhteisöissä tämä kulta- ja hopeakauppa näyttelee vain sivuosaa, se ulottuu koko vaihdon tavoin koskemaan vain ylijäämää. Mutta kehittyneessä kaupassa se on momentti, joka liittyy oleellisesti koko tuotantoon jne. Raha ei esiinny enää ylijäämän vaihtoa varten, vaan liikamäärän tasoittamiseksi kansainvälisen tavaranvaihdon kokonaisprosessissa. Raha on nyt metallirahaa enää vain maailmanmetallirahana. Mutta maailmanmetallirahana rahalle on oleellisesti yhdentekevä sen muotomääritys, missä se esiintyy kiertovälineenä kun taas rahan materiaali on nyt kaikki kaikessa. Muotona kulta ja hopea pysyvät tässä määrityksessä kaikkialla käypänä tavarana, tavarana sellaisenaan.
(Tässä ensimmäisessä jaksossa,[107] missä tarkastellaan vaihtoarvoja, rahaa, hintoja, tavarat ilmenevät aina olemassa olevina. Muotomääritys on yksinkertainen. Me tiedämme että muodot ilmaisevat yhteiskunnallisen tuotannon määrityksiä, mutta itse tämä tuotanto on pelkkä edellytys. Niitä ei ole kuitenkaan asetettu tässä määrityksessä. Niinpä alkuperäinen vaihto ilmenee tosiasiassa vain ylijäämän vaihtona, joka ei kosketa eikä määrää tuotantoa kokonaisuudessaan. Se on olemassa olevaa ylijäämää vaihtoarvojen maailman ulkopuolelle jäävästä kokonaistuotannosta. Vielä kehittyneessäkin yhteiskunnassa tämä tulee esiin pinnalla välittömästi olemassa olevana tavaramaailmana. Mutta tavaramaailma ylittää omalla olemassaolollaan rajansa, jotka tuotantosuhteiksi asetetut taloudelliset olosuhteet ovat viitoittaneet. Näin ollen tuotannon sisäinen rakenne muodostaa toisen jakson. [Porvarillisen yhteiskunnan] tiivistyminen valtioksi muodostaa kolmannen jakson, [tuotannon] kansainväliset suhteet muodostavat neljännen ja maailmanmarkkinat loppujakson, missä tuotanto ja samoin sen kaikki momentit on asetettu kokonaisuudeksi, mutta missä samalla kaikki ristiriidat kehkeytyvät esiin. Maailmanmarkkinat ovat jälleen sekä kokonaisuuden edellytyksenä että sen kantajana. Kriisit ovat silloin yleinen viittaus näiden edellytysten puitteiden yli ja osoittavat painetta uuden historiallisen muodon omaksumiseen.)
{»Tavaroiden ja rahan määrät voivat pysyä muuttumattomina, mutta hinnat voivat siitä huolimatta nousta tai laskea» (nimittäin jos esimerkiksi rahakapitalistit, maanomistajat, valtion virkamiehet jne. kuluttavat entistä enemmän). Malthus. X, 43.[108]}
[II–4] Kuten olemme nähneet, silloin kun raha itsenäisenä astuu ulos kierrosta ja asettuu sitä vastaan, se merkitsee sen kiertoväline- ja mittamääritysten kieltämistä (niiden negatiivista ykseyttä).[109]
Olemme jo selvittäneet seuraavat seikat:
Ensiksi. Raha on sellaisenaan otetun kiertovälineen, metallirahan, kieltämistä. Mutta samalla raha sisältää metallirahan määrityksenään: negatiivisesti sikäli että raha voidaan alituisesti vaihtaa metallirahaksi, positiivisesti maailmanmetallirahana; mutta viimeksi mainitun ominaisuudessa muotomääräys on rahalle yhdentekevä ja raha on oleellisesti tavara sellaisenaan, kaikkialla läsnäoleva tavara, joka ei ole riippuvainen olinpaikasta. Tämä yhdentekevyys tulee ilmi kahdella tavalla: ensinnä siinä että raha on nyt rahaa vain kultana ja hopeana, ei merkkinä, ei metallirahan muotoisena. Näin ollen arvoa ei ole sillä asulla, minkä valtio rahalle metallirahassa antaa, vaan vain metallisisällöllä. Jopa kotimaankaupassa metallirahalla on vain väliaikainen, paikallinen arvo,
»koska se ei ole hyödyllisempi haltijalleen kuin sille, jonka hallinnassa ovat ne tavarat, jotka tällä metallirahalla pitäisi ostaa» [Storch, sama, s. 175].
Mitä riippuvaisemmaksi kotimaankauppa tulee kaikin puolin ulkomaankaupasta, sitä enemmän myös tämä asu menettää arvoaan: sitä ei ole olemassa yksityisessä kierrossa, vaan se ilmenee vain verona. Edelleen: kullalle ja hopealle ei tällaisena yleisenä tavarana, maailmanmetallirahana, ole paluu lähtökohtaan eikä ylipäätään kierto sellaisenaan välttämätön. Esimerkki: Aasia ja Eurooppa. Tästä johtuvat monetaarijärjestelmän kannattajien valitukset, että raha katoaa pakanoiden luo virtaamatta takaisin (ks. Misselden,[110] n. 1600). Mitä enemmän ulkomainen kierto on riippuvainen kotimaisesta ja sen piiriin kuuluva, sitä suuremmassa määrin maailmanmetalliraha sellaisenaan joutuu kiertokulkuun (kehäkiertoon). Tämä korkeampi vaihe ei vielä lainkaan koske meitä tässä eikä se sisälly vielä siihen yksinkertaiseen suhteeseen, jota me tässä tarkastelemme.
Toiseksi. Raha on sen itsensä kieltämistä pelkkänä tavaroiden hintojen realisointina, missä erityinen tavara pysyy aina oleellisen tärkeänä. Rahasta tulee päinvastoin siinä itsessään realisoitu hinta ja sellaisena rikkauden materiaalinen edustaja samoin kuin rikkauden yleinen muoto kaikkiin muihin tavaroihin, sen pelkkiin erityisiin substansseihin nähden; mutta kolmanneksi, raha kielletään myös siinä määrityksessä, missä se on vain vaihtoarvojen mitta. Rikkauden yleisenä muotona ja sen materiaalisena edustajana raha ei ole enää jonkin muun, vaihtoarvojen ajatuksellinen mitta. Sillä raha itse on vaihtoarvon adekvaattia todellisuutta ja se on tätä metallisessa olemassaolossaan. Mittamääritys on asetettava tässä itse rahaan. Rahan arvon mitta, mitta, joka osoittaa sen määrää rikkautena, vaihtoarvona, on sen oma määrä, sen yksikkönä toimivien kvantiteettien lukumäärä. Rahalle mittana oli sen määrä yhdentekevä; rahalle kiertovälineenä oli sen materiaalisuus, yksikön materia yhdentekevä; rahalle tässä kolmannessa määrityksessä on sen määrä oleellinen tiettynä materiaalisena paljoutena. Jos rahan edellytetään laatuna olevan yleistä rikkautta, ei rahassa ole enää mitään muuta eroa kuin määrällinen. Raha esittää suurempaa tai pienempää yleisen rikkauden määrää sen mukaan kuinka suuria lukumääriä sen yksikköjä omistetaan.
Kun raha on yleistä rikkautta, silloin ihminen on sitä rikkaampi mitä enemmän hänellä on rahaa hallussaan, ja ainoa tärkeä prosessi sekä erilliselle yksilölle että kansoille on rahan kasaaminen. Määrityksen mukaan raha esiintyi tässä rahana, joka astuu ulos kierrosta. Nyt rahan poistaminen kierrosta ja sen kasaaminen ilmenevät rikastumisvietin olennaisena kohteena ja rikastumisen olennaisena prosessina. Minulla on kullassa ja hopeassa hallussani yleinen rikkaus puhtaassa muodossaan ja mitä enemmän kasaan niitä, sitä enemmän otan haltuuni yleistä rikkautta. Kun kulta ja hopea edustavat yleistä rikkautta, niin tiettyinä määrinä ne edustavat sitä vain tietyssä asteessa, jota on mahdollista laajentaa määräämättömässä mitassa. Tämä kullan ja hopean kasaaminen, joka esiintyy niiden toistuvana poistamisena kierrosta, on samalla yleisen rikkauden suojaamista kierrolta, missä se alituisesti menetetään vaihdettaessa sitä erityiseen rikkauteen, joka katoaa loppujen lopuksi kulutukseen.
Kullan ja hopean kasaaminen ilmenee kaikilla vanhan ajan kansoilla alun perin pappien ja kuninkaiden etuoikeutena, koska tavaroiden jumala ja kuningas sopivat vain jumalille ja kuninkaille. Vain heidän katsotaan ansainneen sen että pitävät hallussaan rikkautta sellaisenaan. Tämä kasaaminen on yhtäältä vain liikamäärän asettamista näytteille, ts. rikkautta harvinaisena juhlaesineenä; sitä käytetään temppeleille ja niiden jumalille annettaviin lahjoihin; julkisiin taide-esineisiin; vihdoin varmuusvarana satunnaista ahdinkoa silmällä pitäen, aseostoihin jne. Myöhemmin vanhalla ajalla kasaamisesta tuli politiikkaa. Valtion aarrekammio, joka toimi vararahastona, ja temppeli ovat alkuperäiset pankit, missä tätä kaikkein pyhintä säilytettiin. Nykyajan pankeissa kasaaminen ja kokoaminen saavuttaa kehityksensä huipun; mutta niissä [II–5] se saa huomattavasti pitemmälle kehittyneen määrityksen. Toisaalta kasaaminen merkitsee yksityisille ihmisille puhtaassa muodossaan olevan rikkauden suojaamista ulkoisen maailman vaihteluilta; tässä muodossa rikkaus voidaan kätkeä jne., lyhyesti sanottuna se saa tässä täysin salaisen suhteen yksilöön. Tätä tapahtuu vielä nykyäänkin Aasiassa laajassa historiallisessa mittakaavassa. Sama toistuu porvarillisessa yhteiskunnassa kaikkien paniikkitilojen, sotien jne. kohdalla, jolloin yhteiskunta taantuu barbaariseen tilaan. Myös puolibarbaareilla esiintyy samaa kullan jne. kasaamista korujen ja ylellisyysesineiden muodossa. Mutta kehittyneimmässä porvarillisessa ynteiskunnassa huomattava ja yhä kasvava osa kullasta vedetään pois kierrosta ylellisyysesineinä (ks. Jacob[111] ym.).
Koska kulta on yleisen rikkauden edustaja, kullan säilyttäminen itsellä, jolloin sitä ei päästetä kiertoon eikä kuluteta erityisiin tarpeisiin, todistaa nimenomaan yksilöiden rikkautta, ja samassa määrin kuin raha kehittyy eri määrityksissään, ts. siinä määrin kuin rikkaudesta sellaisenaan tulee yksilön arvon yleinen mittapuu, kehittyy halu näytellä sitä, siis näytellä kultaa ja hopeaa rikkauden edustajina; juuri näin on herra von Rothschild tietääkseni ripustanut kaksi kehystettyä 100 000 punnan pankkiseteliä seinälle arvoisekseen vaakunaksi. Barbaarien harrastama kullan yms. näytteleminen on vain tämän modernin tavan naiivimpi muoto, koska sillä on vähemmän tekemistä kullan kanssa rahana. Yhtäällä [barbaareilla] merkityksellinen on vielä yksinkertaisesti kullan kiilto. Toisaalla [Rothschildilla] ratkaisee harkittu vaikutus. Vaikutus perustuu siihen että kultaa ei käytetä rahana; tärkeä on tässä kierrolle vastakkainen muoto.
Ihmiset ovat kasanneet kultaa ja hopeaa aikaisemmin kuin kaikkia muita tavaroita:
1) viimeksi mainittujen katoavaisuuden vuoksi. Metallit olennoivat kestävyyttä verrattuna muihin tavaroihin, ja niitä kasattiin mielellään myös jo siksi että ne ovat muita harvinaisempia ja niillä on poikkeuksellinen luonne — ne ovat tuotantovälineitä par excellence.[112] Kun ilman hapettava vaikutus jne. ei tehoa jalometalleihin, ne ovat puolestaan kestävämpiä kuin epäjalot metallit. Muissa tavaroissa on katoavaa juuri niiden muoto; kuitenkin ne saavat vaihtoarvonsa myös tästä muodosta, kun taas niiden käyttöarvo muodostuu tämän muodon kumoamisesta, kulutuksesta. Rahassa sitä vastoin sen substanssi, sen materiaalisuus on itse se muoto, missä raha edustaa rikkautta. Kun raha ilmenee yleisenä tavarana kaikkialla, tilamäärityksen mukaan, niin nyt se ilmenee yleisenä tavarana myös aikamäärityksen mukaan. Raha säilyy rikkautena kaikkina aikoina. Sillä on spesifinen kestävyys. Tätä aarretta ei koi syö eikä ruoste raiskaa.[113] Kaikki tavarat ovat vain katoavaa rahaa; raha on katoamaton tavara. Raha on kaikkialla läsnä oleva tavara; tavara on vain paikallinen raha. Kasaaminen on kuitenkin oleellisesti ajassa etenevä prosessi. Petty kirjoittaa tästä:
»Kaupankäynnin suuri ja lopullinen tulos ei ole rikkaus sinänsä, vaan pikemminkin hopean, kullan ja korujen runsaus. Ne eivät ole katoavia eivätkä yhtä muuttuvia kuin muut tavarat, vaan ovat rikkautta kaikkina aikoina ja kaikkialla. Viinin, viljan, riistan, lihan jne. runsaus on rikkautta, mutta hic et nunc...[114] Siitä syystä on edullisempaa tuottaa näitä tavaroita ja käydä kauppaa, jolla maahan saadaan kultaa ja hopeaa» [Petty. Several Essays in Political Arithmetick. Lontoo 1699, s. 178–179], »Jos verot vievät rahaa ihmiseltä, joka käyttäisi sen syömiseen ja juomiseen ja antavat sen toiselle joka käyttää rahan maanparannukseen, kalastukseen, kaivoksiin manufaktuuriin tai edes vaatteisiin, niin yhteiskunta hyötyy siitä aina, sillä vaatteetkaan eivät ole niin katoavia kuin ateriat; jos rahaa käytetään talojen kalustamiseen, hyöty on vielä suurempi; talojen rakentamisessa se on sitäkin suurempi; maan muokkauksessa, kaivostoiminnassa ja kalastuksessa entistä suurempi; hyöty on suurimmillaan jos rahalla hankitaan maahan kultaa ja hopeaa, sillä vain ne ovat katoamattomia ja niitä arvostetaan kaikkina aikoina ja kaikkialla rikkautena» [sama, s. 195–196].
Näin siis 1600-luvun kirjoittaja. Näemme miten todellinen yllyke kasata kultaa ja hopeaa herää kun ne käsitetään rikkauden aineellisiksi edustajiksi ja yleiseksi muodoksi. Rahan palvonnassa on oma asketisminsa, omat kieltäymyksensä, oma uhrautumisensa — säästäväisyys ja nuukailu, maallisten, ajallisten ja katoavien nautintojen halveksunta, ikuisen aarteen tavoittelu. Siitä johtuu englantilaisen puritaanisuuden tai myös hollantilaisen protestanttisuuden yhteys rahan tekemiseen. Eräs 1600-luvun alun kirjoittaja (Misselden) ilmaisee asian hyvin avomielisesti:
»Kaupankäynnin luonnollinen materia on tavara, keinotekoinen taas raha... Vaikka raha tulee luonnostaan ja ajallisesti tavaran jälkeen, on siitä tullut nykyisen käytännön mukaan pääasia.» Misselden vertaa tavaraa ja rahaa vanhan Jaakobin kahteen poikaan — nuoremman päälle hän laski oikean ja vanhemman päälle vasemman kätensä[115] ([Misselden.] Free Trade, Lontoo 1622, s. 7).
»Me kulutamme aivan liian ylenpalttisesti espanjalaisia, ranskalaisia, reiniläisiä, levanttilaisia viinejä, espanjalaisia rusinoita, levanttilaisia korintteja, hainautilaista[116] ja alankomaalaista batistia, italialaista silkkikangasta, länsi-intialaista sokeria ja tupakkaa, itä-intialaisia mausteita; tämä kaikki ei ole ehdottoman tarpeellista meille ja kuitenkin se ostetaan kovalla metallirahalla... Jos kauppaa käytäisiin vähemmän ulkomaisilla ja enemmän kotimaisilla tuotteilla, niin ylijäämän täytyisi virrata meille kullan ja hopean muodossa, aarteena» (sama, s. 12, 13).
Nykyajan taloustieteilijät tekevät poliittisen taloustieteensä yleisessä osassa tietysti pilaa tämänkaltaisista kannanotoista. Mutta jos kiinnitämme huomiota siihen levottomuuteen, joka tulee ilmi erityisesti rahaopissa ja siihen kuumeiseen pelkoon, jolla käytännössä seurataan kullan ja hopean virtaamista maahan ja pois maasta kriisiaikoina, niin osoittautuu että raha on yhä täysin säilyttänyt oikeutuksensa siinä määrityksessään, missä monetaari- ja merkantiilijärjestelmän kannattajat sen naiivisti käsittivät, eikä vain mielikuvina, vaan reaalisena taloudellisena kategoriana.
[II–6] Boisguillebert esittää osuvimmin sen vastakkaisen kannan, joka ilmaisee tuotannon todellisia tarpeita vastapainona tälle rahan ylivallalle (ks. hämmästyttäviä lainauksia vihkossani[117]).
2) Muiden tavaroiden kasaaminen eroaa niiden katoavasta luonteesta riippumatta kahdelta kannalta oleellisesti kasatusta kullasta ja hopeasta, jotka ovat tässä identtiset rahan kanssa. Ensinnäkään kasattaessa muita tavaroita ei kasata rikkautta ylipäätään, vaan erityistä rikkautta, ja siitä syystä itse tämä kasaaminen merkitsee sitä tai tätä erityistä tuotantotapahtumaa, jolloin se ei supistu yksinkertaiseksi kasaamiseksi. Viljan kasaaminen vaatii erityisvarusteita jne. Lampaita kasaamalla ei tulla paimeneksi; orjien ja maan kasaaminen vaatii herruus- ja orjuussuhteita jne. Kaikki tämä siis vaatii erilaisia toimia ja tiettyjä suhteita, jotka eroavat yksinkertaisesta kasaamisesta, rikkauden lisäämisestä sellaisenaan. Toisaalta voidakseni sitten realisoida kasaamani tavaran yleisenä rikkautena, ottaa haltuuni rikkauden kaikissa erityisissä muodoissaan minun on käytävä kauppaa kasaamallani erityisellä tavaralla, oltava viljakauppias, karjakauppias jne. Tästä minut vapauttaa raha rikkauden yleisenä edustajana.
Kullan ja hopean, rahan, kasaaminen on pääoman kokoamisen ensimmäinen historiallinen ilmiö ja sen ensimmäinen merkittävä keino; se ei kuitenkaan sellaisenaan ole vielä pääoman kasaamista. Se vaatisi että kasatun paluu itse kiertoon olisi kasaamisen momentti ja keino.
Raha ilmenee nyt viimeisessä, loppuun viedyssä määrityksessään kaikilta kannoilta sellaisena ristiriitana, joka purkaa itse itsensä, johtaa omaan purkautumiseensa. Rahaa vastassa rikkauden yleisenä muotona on todellisten rikkauksien koko maailma. Raha on viimeksi mainitun puhdas abstraktio; jos rahasta näin ollen pidetään kiinni tässä muodossa, se on pelkkää kuvittelua. Siinä missä rikkaus näyttää olevan olemassa täysin materiaalisessa, käsin kosketeltavassa muodossa, se onkin olemassa pelkästään päässäni, on puhdas aivokummitus. Midas.[118] Toisaalta raha realisoidaan yleisen rikkauden materiaalisena edustajana siten että se heitetään jälleen kiertoon ja se häviää vaihdettaessa rikkauden yksittäisiin erillisiin lajeihin. Raha pysyy kiertoprosessissa kiertovälineen ominaisuudessa; mutta kasaamista harjoittavan yksilön kannalta raha on joutunut hukkaan ja tämä katoaminen on ainoa mahdollinen tapa varmistaa raha rikkautena. Kasatun hajoaminen erillisiin nautintoihin on sen toteutumista. Muut yksilöt voivat nyt vuorostaan kasata rahaa, mutta silloin sama prosessi alkaa uudelleen. Voin todella asettaa rahan olemisen itseäni varten vain siten että annan rahan pois pelkkänä olemisena muita varten. Jos haluan säilyttää rahan itselläni, se haihtuu huomaamatta käsistäni pelkäksi todellisen rikkauden haamuksi.
Edelleen: rahan lisääminen sitä kasaamalla, se seikka että rahan oma määrä on sen arvon mitta, osoittautuu sekin harhaanjohtavaksi. Ellei muita rikkauksia kasata, niin itse raha menettää arvoaan samassa määrin kuin sitä kasataan. Se mikä näyttää rahan lisääntymiseltä, on tosiasiassa sen vähenemistä. Rahan itsenäisyys on vain näennäisyyttä; rahan riippumattomuus kierrosta on vain sitä että kierto otetaan huomioon, on olemassa vain riippuvuutena siitä.
Raha sanoo olevansa yleinen tavara, mutta luonnollisen erityisyytensä vuoksi se on jälleen erityinen tavara, jonka arvo sekä riippuu kysynnästä ja tarjonnasta että vaihtelee sen spesifisten tuotantokustannusten mukaan. Ja koska raha itse ruumiillistuu kullassa ja hopeassa, se tulee jokaisessa todellisessa muodossa luonteeltaan yksipuoliseksi, niin että kun toinen näistä metalleista esiintyy rahana, toinen esiintyy erityisenä tavarana ja vice versa[119] ja siten kummatkin niistä esiintyvät molemmissa määrityksissä.
Raha on ehdottoman varmana, minun yksilöllisyydestäni kokonaan riippumattomana rikkautena samalla jotakin minulle kokonaan ulkopuolista, ehdottoman epävarmaa, jotakin sellaista minkä jokainen sattuma voi erottaa minusta. Samoin ovat ne määritykset, jotka rahalla ovat mittana, kiertovälineenä ja rahana sellaisenaan, toisilleen täysin vastakkaiset. Vihdoin raha on viimeisessä määrityksessä vielä ristiriidassa itsensä kanssa siksi, että sen pitäisi edustaa arvoa sellaisenaan, mutta tosiasiassa se edustaa vain jotakin arvoltaan muuttuvaa [kullan tai hopean] identtistä määrää. Näin ollen raha kumoaa itsensä täydellistyneenä vaihtoarvona.
Raha on pelkkänä mittana joutunut itsessään jo kielletyksi kiertovälineen ominaisuudessa; kiertovälineenä ja mittana se on joutunut itsessään kielletyksi rahan ominaisuudessa. Siten tässä viimeisessä rahan määrityksessä tapahtuva kieltäminen merkitsee samalla molemmissa aikaisemmissa määrityksissä tapahtuvaa kieltämistä. Kun raha tulee kielletyksi pelkästään rikkauden yleisenä muotona, sen täytyy siis toteutua todellisen rikkauden erityisissä substansseissa; mutta säilyttäessään näin todella merkityksensä rikkauden kokonaisuuden materiaalisena edustajana, rahan on samalla säilytettävä itsensä yleisenä muotona. Itse rahan kiertoon astumisen on oltava sen itsenään pysymisen momentti ja sen itsenään pysymisen on oltava kiertoon astumista. Se merkitsee että realisoituna vaihtoarvona rahan täytyy olla samalla asetettu sellaiseksi prosessiksi, missä vaihtoarvo realisoituu. Samalla raha on oman itsensä kieltämistä puhtaana esineellisenä muotona, sellaisena rikkauden muotona, joka on suhteessa yksilöön ulkopuolinen ja satunnainen. Rahan on päinvastoin ilmettävä rikkauden tuotantona ja rikkauden on ilmettävä tuloksena yksilöiden keskinäissuhteista tuotantoprosessissa.
Nyt siis vaihtoarvoa ei ole enää määritetty yksinkertaiseksi olioksi, jolle kierto on vain ulkoista liikettä tai joka on yksinkertaisena esineenä olemassa jossakin erityisessä materiassa, vaan se on määritetty prosessiksi, suhteeksi omaan itseensä kiertoprosessin välityksellä. Toisaalta itse kiertokaan ei ole enää pelkkä yksinkertainen prosessi, missä tavaroita vaihdetaan rahaan ja rahaa tavaroihin, se ei ole enää pelkästään välittävä liike, joka on olemassa eri tavaroiden hintojen realisoimiseksi, tavaroiden rinnastamiseksi toisiinsa vaihtoarvoina, liike, missä sekä tavara että raha ilmenevät kierron ulkopuolella olevina: 1) vaihtoarvon edellytetty kierto, tavaran lopullinen vetäminen kulutukseen, siis vaihtoarvon tuhoaminen, sekä 2) rahan vetäminen kierrosta, vaihtoarvon itsenäistyminen suhteessa substanssiinsa, mikä on taas vain vaihtoarvon tuhoamisen toinen muoto.
Edellytyksenä itse vaihtoarvon, joka ei nyt kuitenkaan ole enää [II–7] vaihtoarvo yleensä, vaan tarkkaan määrätty vaihtoarvo, on ilmettävä kierron asettamana, ja kierron asettamana sen on ilmettävä kierron edellyttämänä. Kiertoprosessin on ilmettävä yhtä lailla vaihtoarvojen tuotantoprosessina. Se on siis yhtäältä vaihtoarvon palaamista takaisin työksi ja toisaalta rahan palaamista takaisin vaihtoarvoksi; mutta vaihtoarvo on asetettu nyt syvennetyssä määrityksessä. Kierrossa edellytetään tietty hinta, ja rahana kierto asettaa tämän hinnan vain muodollisesti. Itse vaihtoarvon määritteisyyden eli hinnan mitan on nyt vuorostaan ilmettävä kierron tapahtumana. Tällä tavalla asetettuna vaihtoarvo on pääoma, kun taas kierto on samalla asetettu tuotannon tapahtumaksi.
Edellä olevaan on lisättävä:
Rahankiertona ilmenevässä kierrossa edellytetään aina vaihdon molempien napojen samanaikaisuus. Mutta vaihdettavien tavaroiden olemassaolossa voi syntyä aikaero. Vastavuoroisten suoritusten luonteeseen voi kuulua, että suoritus tapahtuu nyt, mutta vastasuoritus sen sijaan vasta vuoden kuluttua jne. Senior sanoo:
»Useimmissa sopimustapauksissa vain toisella sopijapuolella on esine käytettävissään ja hän lainaa sen; ja jos on määrä tehdä vaihto, toinen osapuoli joutuu luovuttamaan esineen välittömästi sillä ehdolla että saa vastikkeen haltuunsa vasta myöhempänä ajankohtana. Koska nyt kaikkien esineiden arvo vaihtelee tietyn aikarajan puitteissa, otetaan maksuvälineeksi esine, jonka arvo vaihtelee vähiten, joka säilyttää pisimpään tietyn keskimääräisen kyvyn ostaa esineitä. Näin rahasta tulee arvon ilmaus eli edustaja (Senior. Principes fondamentaux de l'économie politique, tirés de leçons édites et inédites. Pariisi 1836, s. 116, 117).
Tämän kannan mukaan rahan viimeinen määritys ei olisi lainkaan yhteydessä sen edellisen määrityksen kanssa. Näkökanta on kuitenkin väärä. Vasta sitten kun rahasta on tullut arvon itsenäinen edustaja, tehtäviä sopimuksia ei lasketa enää esimerkiksi tiettyjen viljamäärien tai myöhemmin tehtävien palvelusten arvoiseksi. (Viimeksi mainittu on yleinen ilmiö esimerkiksi läänityslaitoksessa.) Kun herra Senior sanoo että rahalla on »pitkähkö keskimääräinen kyky» säilyttää arvonsa, niin se on pelkästään hänen mietteensä. Tosiasia on että raha toimii sopimusten yleisenä materiaalina (Bailey[120] puhuu sopimusten yleisestä tavarasta) juuri yleisen tavaran, yleisen rikkauden edustajana (kuten Storch[121] sanoo), itsenäistyneenä vaihtoarvona. Rahan täytyy olla jo hyvin kehittynyt kahdessa ensimmäisessä määrityksessään voidakseen esiintyä tässä roolissa yleisesti kolmannessa määrityksessä. Nyt osoittautuukin todella että vaikka rahan määrä voi pysyä aivan muuttumattomana, sen arvo voi vaihdella; että raha on ylipäätään tiettynä määränä kaikkien arvojen yleisen muuttuvuuden alainen. Tässä tulee esille rahan luonne erityisenä tavarana vastapainona rahan yleiselle määritykselle. Mitan ominaisuudessa olevalle rahalle tämä arvonmuutos on yhdentekevä, sillä
»kaksi eri suhdetta yhteen ja samaan mittapuuhun voidaan ilmaista yhtä hyvin muuttuvalla kuin muuttamattomallakin mittapuulla».[122]
Kiertovälineenä olevalle rahalle tämä arvonmuutos on myös yhdentekevä, koska rahan määrä kiertovälineenä on mitan asettama. Mutta rahalle rahana, sellaisena kuin se ilmenee sopimuksissa, on sen arvon muutos merkitykseltään oleellinen, niin kuin tässä määrityksessä tulevat rahalle ominaiset ristiriidat ylipäätään ilmi.
Eri jaksoihin on lisättävä:
1) Raha metallirahana. Aivan lyhyesti metallirahajärjestelmästä. 2) Historialliset tiedot niistä lähteistä, joista kultaa ja hopeaa on saatu. Niiden löytäminen jne. Niiden tuotantohistoria. 3) Jalometallien ja niin ollen metallirahan arvonmuutosten syyt, näiden muutosten vaikutus teollisuuteen ja eri luokkiin. 4) Ennen muuta: kiertovälineen määrä hintojen nousun ja laskun yhteydessä (XVI vuosisata, XIX vuosisata). Mutta tällöin on katsottava myös mikä vaikutus kiertovälineen määrän kasvulla on rahaan kuin mittaan. 5) Kierrosta: nopeus, tarvittava määrä, kierron vaikutus; enemmän tai vähemmän kehittynyt kierto jne. 6) Rahan hajottava vaikutus.
(Tämä on lisättävä edellä olevaan.) (Tähän on sijoitettava spesifiset taloustieteelliset tutkimukset.)
(Kullan ja hopean ominaispaino, se että ne sisältävät runsaasti painoa suhteellisen pienessä tilavuudessa muihin metalleihin verrattuna toistuu arvojen maailmassa siten, että ne sisältävät suuren arvon (työajan) suhteellisen pienessä tilavuudessa. Kullassa tai hopeassa realisoitu työaika, vaihtoarvo, on tavaran ominaispaino. Sen ansiosta jalometallit ovat erityisen soveliaita kierron palvelukseen (koska taskussaan voi kantaa huomattavan arvomäärän) sekä kasaamiseen, koska suuren arvon saa pienessä tilassa turvaan ja kasatuksi. Tällöin kulta ei muutu laadultaan kasaamisen aikana, kuten rauta, lyijy jne. Se pysyy sinä mitä se on.)
»Ellei Espanja olisi omistanut Meksikon ja Perun kaivoksia, se ei olisi koskaan tarvinnut Puolan viljaa» (Ravenstone P. Thoughts on the Funding System, and its Effects. Lontoo 1824, s. 20).
»Näillä on yksi ja sama mieli, ja he antavat voimansa ja valtansa pedolle... Ettei kukaan muu voisi ostaa eikä myydä kuin se, jossa on merkki: pedon nimi tai sen nimen luku» (Apokalypsi. Vulgata = Uusi testamentti. Johanneksen ilmestys, XVII, 13, XIII, 17[123]).
»Tavaroiden hinnan muodostavat ne vertailukelpoiset tavaramäärät, jotka ovat ostettavissa toinen toisellaan» (Storch H. Cours d'économie politique. Tome I. Pariisi 1823, s. 72).
»Hinta on vaihtoarvon määrätty aste» (sama, s. 73).
Kuten olemme nähneet yksilöiden keskinäinen toiminta on yksinkertaisessa kierrossa sellaisenaan (vaihtoarvossa, jota tarkastellaan liikkeessään) sisällöltään vain kunkin yksilön etujen huomioon ottamista tyydytettäessä heidän tarpeitaan, kun se taas muodoltaan on vaihtamista, yhtäläiseksi asettamista (vastikkeiden määräämistä); näin ollen on omaisuuskin asetettu tässä yhä vasta työn tuotteen omaksi ottamiseksi työllä ja vieraan työn tuotteen omaksi ottamiseksi omalla työllä sikäli kuin oman työn tuotteen ostaa vieras työ. Oman työn vastike välittää vieraan työn omistuksen. Tämä omistuksen muoto — aivan samoin kuin vapaus ja tasa-arvoisuus — on asetettu tässä yksinkertaisessa suhteessa. Tämä muuttuu kehiteltäessä vaihtoarvoa eteenpäin ja lopulta osoittautuu että oman työn tuotteen yksityisomistus on identtinen työn ja omistuksen erottamisen kanssa, niin että työ luo vieraan omistuksen ja omistus pitää vierasta työtä komentovallassaan.
[1] [Ensimmäisen osan alussa oleva »Grundrissen» esittelevä viite:] Marxin tämä käsikirjoitus on Pääoman ensimmäinen alustava hahmotelma. Se sisältyy seitsemään isoon vihkoon, jotka Marx numeroi I–VII. Viimeisen vihkon kanteen hän kirjoitti: »Political Economy Criticism of (Fortsetzung)» eli Poliittisen taloustieteen arvostelua (jatkoa). Tuo »jatkoa» tarkoittaa VII vihkon olevan edellisten jatkoa, ja »Political Economy Criticism of» -sanoja voidaan pitää koko käsikirjoituksen perusotsikkona. Työn keskeneräisyyttä osoittaa sekin, että käsikirjoitus katkeaa kesken lausetta. Tässä laitoksessa otsikkoon liitetty sana »alkuluonnos» (Rohentwurf) on otettu Marxin 29. marraskuuta 1858 Engelsille kirjoittamasta kirjeestä. Käsikirjoitus on tosiaankin alustavan luonteinen. 31. toukokuuta 1858 Engelsille kirjoittamassaan kirjeessä Marx totesi kaiken olevan käsikirjoituksessa sekaisin ja tarkoittavansa monet seikat seuraaviin osiin (ks. MEW, 29, s. 330).
Käsikirjoitus alkaa toisesta luvusta (Raha), jota seuraa laaja pääomaa koskeva luku. Viimeisellä sivulla Marx luonnosteli puuttuvan ensimmäisen luvun alun. Hän aikoi tarkastella luvussa tavaraa, mutta siihen aikaan otsikkona oli vielä Arvo.
Tässä laitoksessa vuosien 1857–1858 taloudellinen käsikirjoitus julkaistaan noudattaen Marxin antamaa tekstirakennetta. Toimituksen panoksena on tekstin jaksoittelu ja ylettömän pitkien kappaleiden pirstominen. Tekstin järjestystä on muutettu niissä harvoissa tapauksissa, missä huomautukset liittyvät ilmeisesti aiempaan tekstiin. Hakasulkuihin merkityin vihko- ja sivunumeroin on osoitettu kaikki tällaiset siirrot. Toim.
[Toisen osan alussa oleva »Grundrissen» esittelevä viite:] Tämä Marxin käsikirjoitus on tulevan Pääoman ensimmäinen alustava luonnos. Se käsittää seitsemän paksua vihkoa, jotka Marx on merkinnyt roomalaisilla numeroilla I–VII. Viimeisen eli seitsemännen vihkon kanteen on Marxin käsialalla kirjoitettu: »Political Economy Criticism of (Fortsetzung)», suomennettuna Poliittisen taloustieteen arvostelua (jatkoa). »Fortsetzung» viittaa siihen, että VII vihkossa jatkuu kuuden edellisen vihkon teksti, ja sanoja »Political Economy Criticism of» voidaan pitää koko tämän alustavan käsikirjoituksen pääotsikkona. Marx on varustanut tämän otsikon merkinnällä »jatkoa» (eikä merkinnällä »loppuosa») siitä syystä, että käsikirjoitus on jäänyt torsoksi ja katkeaa kesken lauseen. Tässä laitoksessa Marxin pääotsikkoon lisätyt sanat »alkuluonnos» ovat peräisin 29. marraskuuta 1858 päivätystä kirjeestä Engelsille, jossa Marx puhuessaan taloudellisesta käsikirjoituksestaan 1857–1858 käyttää siitä nimeä »Rohentwurf», so. »alkuluonnos». Käsikirjoitus on todellakin puhtaasti alustava, luonnosasteinen. Kirjeessään Engelsille toukokuun 31. päivältä 1858 Marx sanoi, että tässä käsikirjoituksessa »kaikki on sikin sokin, monet tarkastelut on määrä ottaa vasta seuraaviin osiin» (MEW, 29, s. 330).
Käsikirjoitus alkaa välittömästi toisella luvulla, »Rahaa käsittelevällä luvulla», minkä jälkeen seuraa laaja kolmas luku, »Pääomaa käsittelevä luku». Käsikirjoituksen viimeisellä sivulla Marx on luonnostellut aloituksen puuttuvaan ensimmäiseen lukuun, jonka tuli käsitellä tavara, mutta jonka Marx siinä vaiheessa otsikoi vielä »Arvo».
Tässä laitoksessa taloudellinen käsikirjoitus 1857–1858 julkaistaan Marxin tarkoittamassa osien perättäisjärjestyksessä, kuitenkin siten, että teksti jaotellaan jaksoihin ja alajaksoihin ja suhteettoman pitkät kappaleet jäsennetään lyhyempiin. Tekstinkatkelmien siirrot supistuvat mahdollisimman vähiin: niihin on uskaltauduttu vain siellä, missä on päivänselvää, että kyseessä ovat edelliseen tekstiin liittyvät lisäykset. Kaikki nämä ani harvat siirtotapaukset osoitetaan mainitsemalla hakasissa käsikirjoituksen asianomaisten vihkojen ja sivujen numerot.
Lähdeviittausten suhteen menetellään samalla tavalla kuin tämän laitoksen I osassa: niissä tapauksissa, jolloin Marx jotakuta tekijää lainatessaan mainitsee lainattavaa teosta koskevien muistiinpanovihkojensa sivunumerot, nämä korvataan lainattavan teoksen sivunumeroilla. Lähde osoitetaan myös silloin, kun Marx tyytyy vain viittaamaan lainaamaansa tekijään.
[2] Pilkallinen vihjaus Egmontin sanoihin Goethen samannimisessä tragediassa (5 näytös: vankila, keskustelu Ferdinandin kanssa). Toim.
[3] — Millainen ajatus! Toim.
[4] — Millainen pudotus! Toim.
[5] Kyse on touko—marraskuussa 1855 Pariisissa pidetystä teollisuuden maailmannäyttelystä. Toim.
[6] Crédit Mobilier (täysi nimi Société générale du Crédit Mobilier) oli suuri ranskalainen osuuspankki (1852–1867), joka tuli tunnetuksi keinottelustaan ja joka lopulta vararikkoutui vuonna 1867. Marx kirjoitti 6 lehtiartikkelia (1856–1857) pankin harjoittamasta keinottelusta chartistien lontoolaiseen sanomalehteen »The People's Paper» ja amerikkalaiseen »New-York Daily Tribune». Ks. MEW, 12, s. 20–36, 202–209, 289–292; Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 87; Mew, 13, s. 169. Toim.
[7] Puhe on vuosien 1853–1856 Krimin sodasta. Toim.
[8] »Omaisuus on varkautta» on keskeisiä väittämiä Proudhonin kirjassa Qu'est ce que la propriété? »Korottoman luoton» teoriaa Proudhon kehitteli teoksessa Gratuité du crédit. Discussion entre M. Fr. Bastiat et M. Proudhon. Tästä teoriasta katso Pääomaa, 3. osa, s. 599 sekä MEW, 26.3, s. 513–516. Toim.
[9] Kyseessä on Englannin pankin uudistamista koskeva laki (1844), jonka sisältöä ja merkitystä Marx tarkastelee Pääomassa, 3. osa, s. 548–550. Toim.
[10] — varauksin. Toim.
[11] Collège de France on Pariisiin vuonna 1530 perustettu korkeakoulu. Toim.
[12] Darimonin kirjassa luvun otsikkona on »Kierron pankkien lyhyt historia» (Darimon A. De la réforme des banques. Pariisi 1856, s. 20). Toim.
[13] Kyse on Ricardon teoksesta The High Price of Bullion a Proof of the Depreciation of Bank Notes (4. tarkistettu painos, Lontoo 1811). Kirjasen ensimmäinen painos ilmestyi Lontoossa 1810. Toim.
[14] Tässä samoin kuin monissa muissa kohdissa tuotantokustannukset-termiä Marx käytti merkityksessä 'tavaran arvonsa suuruiset immanentit tuotantokustannukset' (MEW, 26.3, s. 76) eli »tuotantokustannukset, jotka ovat reaalisia itse tavaran suhteen» (s. 503), mutteivät kapitalistille, sillä tämä maksaa vain osan tavaraan kulutetusta työajasta. Toim.
[15] Kyse on sen pankkirajoitussäännöksen (Bank Restriction Act) voimassaoloajasta, joka asetti pakollisen pankkisetelikurssin ja lakkautti pankkisetelien lunastamisen kullalla. Vuonna 1819 hyväksytty laki ennallisti pankkisetelien vaihdon kultaan. Tosiasiallisesti vaihto palautettiin voimaan vasta vuoteen 1821 mennessä. Toim.
[16] — jalometallirahan kannattajat. Toim.
[17] Kyseessä on Englannin pankin uudistamista koskeva laki (1844), jonka sisältöä ja merkitystä Marx tarkastelee Pääomassa, 3. osa, s. 548–550. Toim.
[18] Maan »puhdistamisesta» eli »tilojen harventamisesta» ks. Pääomaa, 1. osa, s. 652–654. Toim.
[19] Työrahojen teoriansa Weitling selitti kirjassaan Garantien der Harmonie und Freiheit (Vivis 1842, I jakson 8. luku ja II jakson 10 luku). Tästä teoriasta ks. myös Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 5. osa, s. 498. Toim.
[20] Kyseessä on Filosofian kurjuus (Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 2. osa, s. 177–184). Toim.
[21] Ks. tämän teoksen I osan s. 83–84. Toim.
[22] Asetettu (das Gesetzte) on Hegelin filosofian termi, joka tarkoittaa jotain määräytyvää erotukseksi määräytymättömyydestä, alkuperäisestä, primaarisesta, jotain, minkä premissit ovat muualla kuin itsessään. Verrattakoon siihen, miten tätä sanaa käytti Marx: »Käyttöarvona tavara on jotain itsenäistä. Arvona taas se on vain jotain asetettua, mikä määräytyy ainoastaan sen suhteesta yhteiskunnallisesti välttämättömään samansuuruiseen yksinkertaiseen työaikaan» (MEW, 26.3, s. 126). Toim.
[23] [II–8] »Sivilisaation alkuaskelista pitäen ihmiset eivät asettaneet työnsä tuotteiden vaihtoarvoa vertaamalla niitä kulloinkin vaihdettavaksi tarjottuihin tuotteisiin, vaan vertaamalla niitä kaikkien suosimaan tuotteeseen» (Ganilh. Des systèmes d'économie politique. Tome second. Pariisi 1809, s. 64–65).[24] [II–8] Toim.
[24] Marx viittaa tässä samoin kuin käsikirjoituksensa monissa muissa kohdissa muistivihkojensa sivuun eikä lainaamansa kirjan (tällöin Ganilhin kirjan) sivuun. Tässä laitoksessa viitteissä on osoitettu lainattujen kirjojen sivu. Toim.
[25] Tässä ja edempänä Marx käyttää usein subjekti-termiä merkityksessä predikaattien, ominaisuuksien, määreiden, piirteiden ja suhteiden kantaja. Toim.
[26] — ennakolta. Toim.
[27] — ensiksi. Toim.
[28] »The Economist», talouden ja politiikan kysymyksille omistettu englantilainen viikkolehti, teollisen suurporvariston äänenkannattaja, joka on ilmestynyt Lontoossa vuodesta 1843 lähtien. Toim.
[29] »The Morning Star» oli Lontoossa vuosina 1856–1869 ilmestynyt englantilainen päivälehti, manchesteriläisten vapaakaupan kannattajien (freetraders) Cobdenin ja Brightin äänenkannattaja. Toim.
[30] Marx vihjaa Proudhonin Kurjuuden filosofian järkeilyihin, joita hän eritteli Filosofian kurjuudessa (Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 2. osa, s. 217–221). Toim.
[31] Marx tiivistelee tässä John Locken vuonna 1695 kirjoittamassa kirjasessa Further Considerations Concerning Raising the Value of Money esittämiä mietteitä, jotka koskevat hopean periaatteellista eroa arvonmittana sellaisista mittayksiköistä kuin jaardista (pituusmitta) tai korttelista (vetomitta). Kun jaardi tai kortteli voivat pysyä jatkuvasti joko ostajan tai myyjän käsissä, niin hopealantti paitsi mittaa ostettavan esineen arvoa myös siirtyy ehdottomasti ostajalta myyjän haltuun (The Works of John Locke, in four volumes. 7. painos, II nidos, Lontoo 1768, s. 92). Tämän kohdan Marx lainasi edempänä kokonaan (VII vihko, s. 34). Toim.
[32] Marx tarkoittaa Smithin An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations -teoksen I kirjan 6. luvun alussa esittämiä päätelmiä siitä, että »pääomien kasautumista ja maan yksityisomistuksen syntymistä edeltäneessä alkukantaisessa kehittymättömässä yhteiskuntatilassa» tavaroiden vaihtoarvo määräytyi niiden valmistukseen tarpeellisesta työajasta (ks. MEW, 26.1, s. 48, 49).
Tässä samoin kuin monissa muissa kohdissa tuotantokustannukset-termiä Marx käytti merkityksessä 'tavaran arvonsa suuruiset immanentit tuotantokustannukset' (MEW, 26.3, s. 76) eli »tuotantokustannukset, jotka ovat reaalisia itse tavaran suhteen» (s. 503), mutteivät kapitalistille, sillä tämä maksaa vain osan tavaraan kulutetusta työajasta.
Toim.
[33] Bellum omnium contra omnes (kaikkien sota kaikkia vastaan), englantilaisen filosofin Thomas Hobbesin sanonta, joka esiintyy hänen kirjoissaan De cive (1642) ja englanninkielisen Leviathan, or the Matter, Form, and Power of a Commonwealth, Ecclesiastical and Civil (Lontoo 1651) latinankielisessä käännöksessä (2. nidos, s. 83). Toim.
[34] Tämä Marxin vihko ei ole säilynyt. Toim.
[35] Tämä käsikirjoitus ei ole säilynyt. Toim.
[36] Luonnehtiessään rahaa pantiksi (tai yhteiskunnan hyväksymäksi pantiksi) Marx piti lähtökohtanaan toisaalta Aristoteleen väittämää (Nikomakhoksen etiikka, 5. kirja, 8. luku, § 14) ja toisaalta englantilaisen taloustieteilijän Bellersin antamaa rahan määritelmää (Essays about the Poor, Manufactures, Trade, Plantations, and Immorality, Lontoo 1699 s. 13). Aristoteleen teokseen vetoava viittaus sisältyy seitsemän vihkon hakemistoon, viittaus Bellersiin taas Pääoman 1. osaan (s. 128). Sanonta »yhteiskunnallinen pantti» tai »yhteiskunnan hyväksymä pantti» on peräisin Büschin kirjasta Abhandlung von dem Geldumlauf (s. 298–299).
Rahaa panttina käsittelivät myös Locke ja Boisguillebert. Toim.
[37] — päinvastoin. Toim.
[38] Perimätiedon mukaan roomalainen patriisi Menenius Agrippa hillitsi vuonna 494 kapinaan nousseita ja patriisien vainojen vastustamiseksi Pyhälle vuorelle kavunneita plebeijiä kertomalla näille tarinan mahalaukkua vastaan kapinaan nousseista ruumiinosista. Agrippa vertasi aikansa yhteiskuntaa elävään elimistöön, jonka käsinä olivat plebeijit. Nämä ruokkivat elimistön mahalaukkua eli patriiseja. Koska käsien erottaminen vatsasta kuolettaa väistämättä elimistön, niin analogisesti plebeijien kieltäytyminen velvollisuuksiensa täyttämisestä tietäisi Muinais-Rooman valtakunnan tuhoutumista. Toim.
[39] Shakespeare, Timon Ateenalainen, IV näytös, 3. kohtaus. Ks. Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 1. osa, s. 282–283 ja MEW, 3, s. 212. Toim.
[40] — »kirottu kullanhimo». Toim.
[41] — kokonaisuudessaan. Toim.
[42] — sanan varsinaisessa merkityksessä. Toim.
[43] Ranskan kielen sana »denrée» merkitsee tavaraa erotuksena sanalle »marchandise», joka merkitsee tavaraa myyntiartikkelina. Toim.
[44] Ks. tämän teoksen I osan s. 90–91. Toim.
[45] Smith, An Inquiry into the Nature.., I kirja, V luku: »Labour was the price, the original purchasemoney that was paid for all things». Toim.
[46] Vaihtoarvon määrittämisestä erityisen työntuotteen määrän ja toisaalta yleisen tavaran määrän mukaisesti Smith on kertonut An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations -teoksen I kirjan IV luvun alussa. Toim.
[47] Teoksessaan An Inquiry into the Principles of Political Oeconomy (I nidos, s. 88) James Steuart erottaa »ammattimaisesti harjoitettavan maatalouden» (agriculture exercised as a trade) »välittömien elatusvälineiden tuotantona harjoitettavasta maataloudesta» (agriculture exercised as a direct means of subsisting), jota edustaa pienen maalaisisännän tuotanto. Toim.
[48] Kyse on rikkaiden kultakenttien löydöistä Kaliforniassa (1848) ja Australiassa (1851). Toim.
[49] Ks. tämän teoksen I osan s. 170–171. Toim.
[50] Xenophon, De reditibus, sive vectigalibus civitatis Atheniensis augendis, I luku, § 4 ja 5. Painoksessa: Xenophontis quae extant. Recensuit Jo. Gottlob Schneiderin arvostelu, VI nidos, Lipsiae 1815, s. 143. Toim.
[51] Vaihtoarvon määrittämisestä erityisen työntuotteen määrän ja toisaalta yleisen tavaran määrän mukaisesti Smith on kertonut An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations -teoksen I kirjan IV luvun alussa. Toim.
[52] — jälkeenpäin. Toim.
[53] Strabonis rerum geographicarum libri XVII, jäljennöspainos, II nidos, Lipsiae 1829, XI kirja, IV luku, s. 415–416i
Albanialaiset olivat Kaspianmeren lounaisrannikolla Kura- ja Araksjoen laaksoissa sijainneen muinaisvaltion, Albanian asukkaita. Toim.
[54] — kantajaksi. Toim.
[55] — ennen muuta. Toim.
[56] Tämän englanninkielisen lainauksen lähdettä ei ole onnistuttu selvittämään. Marx toisti sen Poliittisen taloustieteen arvostelua -teoksen 1. kirjan alkuperäisessä tekstissä. Toim.
[57] Tämän saksankielisen lainauksen lähdettä ei ole saatu selville. Vaikka käsikirjoituksen alempi teksti ei ole lainausmerkeissä, se koostuu kaikesta päätellen Marxin jostain saksankielisestä lähteestä ottamista ja osaksi lyhentämistä lainauksista. Toim.
[58] — itse asiassa. Toim.
[59] Grimm, Geschichte der deutschen Sprache, 1. nidos, Leipzig 1848, s. 12–14 (vrt. Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 150). Toim.
[60] — kupari. Toim.
[61] — kulta. Toim.
[62] Marx tarkoittaa seuraavia Dureau de la Mallen lainaamia kirjoja: J. A. Letronne, Considérations générales sur l'évaluation des Monnaies grecques et romaines, et sur la valeur de l'or et de l'argent avant la découverte de l'Amérique, Pariisi 1817; A. Böckh, Die Staatshaushaltung der Athener, Berliini 1817; W. Jacob, An Historical Inquiry into the Production and Consumption of the Precious Metals, Lontoo 1831. Toim.
[63] — Rooman valtakunta. Toim.
[64] — kullasta rikas hiekka-aavikko. Toim.
[65] »Manun lait» (Mânavadharmaçâstra), muinaisintialainen runomittainen lakikokoelma, joka edustaa varhaisimpia yrityksiä koontaa tavanomainen oikeus Intian orjavaltion ja brahmalaisuuden dogmien mukaisesti. Kokoelman kirjoittajaksi on väitetty ihmissuvun tarunomainen kantaisä Manu (sanskritiksi 'ihminen'). Kokoelman aineistoja kartutettiin monien vuosisatojen ajan. Jokseenkin viimeistellyn muotonsa kokoelma sai ajanlaskumme alussa. Sen lait heijastivat alkukantaisen sukuyhteiskunnan leimaa kantavan orjajärjestelmän kehitystä Intiaan. Toim.
[66] Tässä: suoralta kädeltä. Toim.
[67] Kyse on Hesiodoksen runoelmasta Työt ja päivät (runo 151). Toim.
[68] Lucretius, Maailmankaikkeudesta, V, 1287. Toim.
[69] Kiinalaisten rahaa koskevien tietojen lähde: Gülich, Geschichtliche Darstellung des Handels, der Gewerbe und des Ackerbaus der bedeutendsten handeltreibenden Staaten unserer Zeit, V osa, Jena 1845, s. 131. Toim.
[70] — leimaamaton kupari. Toim.
[71] Puunilaissotia (264–241, 218–201 ja 149 — 146 eaa.) kävivät keskenään muinaisajan suurimmat orjavaltiot Rooma ja Karthago herruudesta läntisellä Välimerellä sekä uusien alueiden ja orjien valloittamisesta. Sodat päättyivät Karthagon tappioon. Toim.
[72] — valtion kassa. Toim.
[73] — kulta, kultakolikko. Toim.
[74] Tässä Marx teki nähtävästi kirjoitusvirheen, sillä hänen omien sanojensa mukaan »kultalähteiden löydöt Australiassa, Kaliforniassa ja Kolumbiassa tekevät kullan arvon uuden putoamisen todennäköiseksi» (Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 153). Seuraavassa kappaleessa hän puhuu hopean suhteellisesta halpenemisesta, joka johtuu louhintamenetelmien kehityksestä ja jatkuu kunnes Kalifornia ja Australia kääntävät tilanteen päinvastaiseen suuntaan, so. kohti kullan verrattaista halpenemista. Toim.
[75] Garnier, Histoire de la Monnaie, depuis les temps de la plus haute antiquité, jusqu'au règne de Charlemagne, I osa, Pariisi 1819, s. 253. Toim.
[76] Kierron pyöräksi (the great wheel of circulation) sanoi rahaa Adam Smith (An Inquiry into the Nature.., II kirja, II luku). Toim.
[77] Tässä ja edempänä Marx käyttää usein subjekti-termiä merkityksessä predikaattien, ominaisuuksien, määreiden, piirteiden ja suhteiden kantaja. Toim.
[78] Ks. tämän teoksen I osan s. 88–94. Toim.
[79] — ensi näkemältä; tässä: niin kuuin nähdään jo ensi silmäyksellä. Toim.
[80] Kyse on rahamäärän teoriasta, jonka Mill esitti kirjansa Elements of Political Economy III luvun VII ja VIII osastoissa. Näistä otettujen pitkien lainausten nojalla Marx arvosteli Poliittisen taloustieteen arvostelua ensimmäisessä vihkossa Millin katsomuksia (ks. Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 176–178). Millin virhettä koskevan sanamuodon Marx lainasi kirjasta: Tooke, An Inquiry into the Currency Principle (s. 136). Toim.
[81] Ks. tämän teoksen I osan s. 131. Toim.
[82] Steuart, An Inquiry into the Principles of Political Oeconomy, II nidos, Dublin 1770, s. 389. Steuart nimitti »pakolliseksi kierroksi» sellaisia maksuja kuin rahavelan suorittamista velalliselle määrätyn ajan puitteissa. Vastapainoksi pakolliselle kierrolle hän sanoi niiden tai näiden tarvikkeiden ostoon tarkoitettua rahan kuluttamista »vapaaehtoiseksi kierroksi». Toim.
[83] Järjetön päättymättömyys on Hegelin filosofian termi, joka tarkoittaa yhden ja saman loputonta toistamista sellaisen kaavan mukaan, että »jokin» muuttuu joksikin »muuksi», mutta koska tuo »muu» on sinänsä eräänlainen »jokin», niin se muuttuu joksikin »muuksi» jne. Toim.
[84] — terve järki. Toim.
[85] Marx tarkoittaa Boisguillebertin tutkielmaa Dissertation sur la nature des richesses de l'argent et des tributs, joka ilmestyi vuosien 1697 ia 1707 välisenä aikana ja jonka E. Daire julkaisi uudestaan kokoelmassa: Économistes financiers du XVIII-e siècle (Pariisi 1843). Sanonta »raha on kaikkien olioiden pyöveli» on kokoelman sivulla 413. Rahoista kuin tyrannista ja idolista on puhe sivuilla 395 ja 417. Vrt. Marx—Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 119. Toim.
[86] Tuotantohinta (Produktionspreis) tarkoittaa tässä samaa kuin edellisen virkkeen »vaihtoarvo tai tuotantokustannukset». Tuotantokustannukset-termiä on tässä käytetty merkityksessä »tavaran arvonsa suuruiset immanentit tuotantokustannukset eli sellaiset, jotka vastaavat tavaran tuottamiseen tarvittavan työajan kokonaissummaa» (ks. MEW, 26.3 s. 76 ja Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 533). Tuotantohinta-sanan tapaa jo 1840-luvun muistiinpanovihkoissa. Niinpä tehdessään muistiinpanoja Louis Sayn kirjasta Principales causes de la richesse ou de la misère des peuples et des particuliers Marx saksansi yhdessä vuoden 1845 Brysselin vihkoista Produktionspreis-sanalla Sayn sanonnan »coût de production, c'est-à-dire, le temps et la peine consacrés à les [sc. l'or et l'argent] extraire et à les affiner» (s. 32 Sayn kirjassa): tuotantokustannukset, so. aika ja työ, jotka on kulutettu niiden [kullan ja hopean] saamiseen maan uumenista ja puhdistamiseen. Toim.
[87] — ikiliikkuja. Toim.
[88] Vaihtoarvoa koskeva luku ei ollut vielä valmis, sillä Marx aloitti käsikirjoituksensa rahaa tarkastelevasta toisesta luvusta. Arvoa koskevan luvun hahmotelma on käsikirjoituksen lopussa. Pian tämän jälkeen Marx vakuuttui siitä, että ensimmäisessä luvussa on tarkasteltava tavaraa. Toim.
[89] — muutettavat muuttaen. Toim.
[90] Ks. tämän teoksen I osan s. 137. Toim.
[91] — sananmukaisesti: painava kupari (rahana käytetty määrätyn painoinen kupariharkko). Toim.
[92] »Weekly Dispatch», englantilainen viikkolehti, ilmestyi Lontoossa vuosina 1801–1928. 1850-luvulla edusti radikaalista suuntausta. Toim.
[93] Marx tarkoittaa sen muistivihkonsa 2. sivua, johon hän oli maalis–huhtikuussa 1845 poiminut Brysselissä otteita Ferrier'n kirjasta Du gouvernement considéré dans ses rapports avec la commerce (s. 31–73). Ferrier sanoo siinä, että päästyään kaivoksesta hopea on tavara, sillä siihen kohdistuu sen ostajien suora kysyntä. Mutta »hopea lakkaa olemasta tavara heti kun se muuttuu rahaksi, sillä tällöin siitä tulee tuotannon ja kulutuksen välttämätön välittäjä eikä se enää voi välittömästi tyydyttää mitään tarvetta» (s. 33 ja 35). Toim.
[94] Say, Traité d'économie politique, s. 432–433, 461: »Raha on sellainen tavara, joka on aina kierrossa, aina valmis vaihtoon... Tämän enempää kuin muunkaan tavaran enentäminen tai vähentäminen ei merkitse ehdottomasti kyseisen maan kokonaispääoman suurenemista tai pienenemistä.., sillä yhden tavaran määrän väheneminen voidaan tasoittaa lisäämällä toisen määrää.» Toim.
[95] Smith, An Inquiry into the Nature... -teoksen II kirjan II luku ja IV kirjan I luku. Toim.
[96] Sanoilla »raha on pelkästään monimutkaisempaa vaihtokauppaa» Edward Solly toisti kirjassaan The Present Distress, in Relation to the Theory of Money (s. 3) Adam Smithin edellä mainitussa teoksessaan (I kirjan 4. luku) ilmaiseman kannan. Toim.
[97] Ks. tämän teoksen I osan s. 155–156 155–156. Toim.
[98] — turhat tuotantokustannukset. Toim.
[99] — päinvastoin. Toim.
[100] Taylor, A View of the Money System of England, from the Conquest; with Proposals for Establishing a Secure and Equable Credit Currency, Lontoo 1828. Toim.
[101] Boisguillebert, Dissertation sur la Nature des Richesses de l'Argent et des Tributs. Kokoelmassa Économistes financiers du XVIII-e siècle, s. 399. Toim.
[102] — kirottua kullanhimoa (Vergilius. »Aeneis», kolmas kirja, 57. runo). Toim.
[103] Nexus rerum, olioiden yhteys, yhdistävä alkuperuste. Yhdessä vuoden 1851 muistivihkoistaan, jonka otsikkona on Rahallisten suhteiden viimeistelty järjestelmä, Marx luonnehtii rahaa sanoilla »nexus rerum et hominum» (s. 41), olioiden ja ihmisten välinen yhteys. Samassa hän viittaa sivulle 34, joka ei ole säilynyt eikä ole saatu selville viitteen lähdettä. Kuvatessaan rahaa olioiden ja ihmisten väliseksi yhteydeksi Marx tarkoittaa yhteiskunnallisten ihmisyhteyksien joutumista rahan jakamattoman herruuden alaisiksi kaikkien aiemmin hallinneiden yhteyksien (patriarkallisten, feodaalisten, uskonnollisten, perhesuhteiden) hajottua. Toim.
[104] Kyseessä oleva kultakenttien löytö Kaliforniassa (1848) ja Australiassa (1851) myötävaikutti siihen, että »vallankumouksellisista myllerryksistä Eurooppa siirtyi teolliseen horkkaan» (MEW, 13, s. 492). Tammikuussa 1850 eli jo 18 kuukauden kuluttua Kalifornian kultalöydöistä Marx ja Engels korostivat niiden valtavaa merkitystä porvarillisen yhteiskunnan kaupallis-teolliselle kehitykselle Euroopassa, Amerikassa, Aasiassa ja mm. uusien maiden kolonisaatiolle (ks. MEW, 7, s. 220–221 sekä 434-435). Toim.
[105] Marx on kirjoittanut tämän sivun oikeaan yläreunaan. »Vaihtokauppa, osto ja myynti, kaupankäynti — vaihdon kolme vaihetta (Steuart). Toim.
[106] Rahaa koskevaa lukua Marx kirjoitti loka–marraskuussa 1857, jolloin oli jo alkanut vaikuttaa USA:sta kaikkiin Euroopan suurimpiin maihin levinnyt kapitalismin historiassa ensimmäinen vuosien 1857–1858 maailman talouspula. Toim.
[107] Marx tarkoittaa tutkimuskohteensa sitä jäsentelyä, jonka hän hahmotteli Johdannon kolmannen pykälän lopussa (I osan s. 57–58). Siinä hän esitti taloudellisen teoksensa 1. osaston sisällön seuraavasti: »Yleiset abstraktiset määritykset, jotka siis enemmän tai vähemmän koskevat kaikkia yhteiskuntamuotoja, mutta yllä esitetyssä mielessä.» Toim.
[108] Marx viittaa X muistivihkonsa sivuun 43, jolla on lainaus Malthusin kirjasta Principles of Political Economy (2. painos, s. 391). Todellisuudessa nuo sanat eivät olleet Malthusin, vaan kuuluivat kirjan postuumipainoksen toimittajan tekemään täsmennykseen. Toim.
[109] Sikäli kuin raha on kiertoväline »ei kierrossa olevaa rahamäärää voi milloinkaan käyttää yksilölliseen kulutukseen; sen on oltava aina kierrossa» (Storch, H. Cours d'Économie Politique. Tome II. Pariisi 1823, s. 113–114). Yksilö voi käyttää rahaa vain luovuttamalla sen, asettamalla sen olemiseksi toista varten, sen yhteiskunnallisessa määrityksessä. Tämä on, kuten Storcn oikein huomauttaa, eräs syy siihen miksi rahan materia »ei saa olla ehdottoman välttämätön ihmisen olemassaololle», kuten ovat esim. vuodat, suola jne., joita eräät kansat käyttävät rahana. Kierrossa oleva rahan määrä on näet pois kulutuksesta. Tästä syystä ovat ensinnäkin metallit edullisempia rahana kuin muut tavarat ja toiseksi jalometallit ovat edullisempia kuin tuotantovälineinä käytetyt metallit. Storch ilmaisee asian taloustieteilijöille luonteenomaiseen tapaan: rahan materialla täytyy »olla välitön arvo, mutta sen on perustuttava keinotekoiseen tarpeeseen» [sama, s. 114.] Taloustieteilijä nimittää keinotekoisiksi ensinnäkin niitä tarpeita, jotka johtuvat yksilön yhteiskunnallisesta olemassaolosta; toiseksi niitä, jotka eivät ole seurausta yksilön alastomasta olemassaolosta luonnonobjektina. Tämä paljastaa sen epätoivoisen sisäisen köyhyyden, joka muodostaa porvarillisen rikkauden ja sen tieteen perustan.
[110] [E. Misselden] Free Trade, or, The Meanes to Make Trade Florish, s. 19–24. Ks. Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 125. Misselden puhuu kristityn Euroopan kaupankäynnistä sellaisten epäkristittyjen Aasian maiden kuin Turkin, Persian ja Intian kanssa. Toim.
[111] Jacob, An Historical Inquiry into the Production and Consumption of the Precious Metals, II nidos, s. 270–323. Ks. Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 130. Toim.
[112] — sanan varsinaisessa merkityksessä. Toim.
[113] Raamattu. Matteuksen evankeliumi, 6. luku, jae 19. Toim.
[114] — tässä ja nyt. Toim.
[115] Kyse on raamatullisesta tarinasta, jonka mukaan juutalaisten tarunomainen kantaisä Jaacob aavisti vanhuudenpäivinään kuolevansa kohta ja antoi siunauksen poikansa Joosefin kahdelle pojalle. Vastoin muinaisjuutalaisten tapaa Jaacob antoi pääsiunauksen (laskemalla oikean kätensä tämän päälle) nuoremmalle eikä vanhemmalle pojalle ja selitti tekonsa siten, että nuorempaa poikaa odottaa muka maineikkaampi tulevaisuus kuin vanhempaa (Raamattu, Oleminen, 48. luku, 13–21). Toim.
[116] Hainaut oli yksi entisen »Espanjan Alankomaiden» (nykyisen Belgian) provinsseista. Toim.
[117] Marx tarkoittaa muistivihkoa, johon hän oli kesällä 1845 poiminut Brysselissä useita otteita kokoelmassa Économistes financiers du XVIII-e siècle julkaistuista Boisguillebertin kirjoituksista. Joihinkin otteisiin Marx liitti kommentaarinsa. Kaikki nuo otteet on julkaistu alkukielellä kirjassa Marx–Engels, Gesamtausgabe, 1. osasto, 3. nidos, Berliini 1932, s. 563–583. Muutamat otteet Marx esitti Poliittisen taloustieteen arvostelun 1. vihkossa ja Pääoman 1. osassa (Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 118–120; Pääoma, 1. osa, s. 136). Toim.
[118] Kyseessä on muinaiskreikkalainen taru fryygialaisesta kuninkaasta Midaksesta, joka oli kuulu valtavista rikkauksistaan. Tarun mukaan Dionysos-jumala antoi Midakselle tämän pyynnöstä ihmelahjana taidon muuttaa kullaksi kaiken, mihin tämä koskettaa. Midas oivalsi pian kuolevansa nälkään, sillä ruoka muuttui hänen käsissään kullaksi. Kultansa painon alle läkähtyneenä hän pyysi Dionysosta lakkauttamaan taian vaikutuksen. Toim.
[119] — päinvastoin. Toim.
[120] [Bailey] Money and its Vicissitudes in Value, s. 3. Ks. Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 138. Toim.
[121] Storch, Cours d'Économie Politique, II nidos, s. 135. Ks. Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 128. Toim.
[122] Marx esittää lyhyesti Samuel Baileyn päätelmiä tämän kirjassa Money and its Vicissitudes in Value (s. 9–10). Ks. Marx–Engels, Valitut teokset, 6 osaa, 4. osa, s. 61–62. Toim.
[123] Raamattu. Johanneksen Ilmestys, 17. luku, jae 13, 13. luku, jae 17. Johanneksen Ilmestys eli Apokalypsis on 1. vuosisadalla kirjoitettu ja Uuteen Testamenttiin kuuluva varhaiskristillinen teos. Kirjoittaja on ilmaissut yleisen vihan Rooman valtakuntaa kohtaan, sanoo sitä pedoksi ja saatanan ruumiillistumaksi. Marx lainaa Ilmestystä niin sanotun Vulgatan eli katolilaisten yleisesti käyttämän Raamatun latinankielisen käännöksen mukaan. Toim.