Kun Windischgrätzin armeija alkoi vihdoin keskityttyään hyökkäyksen Wieniin, puolustuskuntoiset voimat osoittautuivat kerrassaan riittämättömiksi tarkoitukseen. Ainoastaan tietty osa kansalliskaartia voitiin lähettää taisteluhautoihin. Lopulta järjestettiin kylläkin pikaisesti proletaarinen kaarti, mutta koska yritys käyttää siten hyväksi tätä lukuisinta, rohkeinta ja tarmokkainta väestön osaa tehtiin liian myöhään, niin se ei kyennyt riittävässä määrin omaksumaan aseiden käyttöä eikä kurin alkeitakaan tehdäkseen menestyksellistä vastarintaa. Kolme tai neljä tuhatta miestä käsittävä hyvin koulutettu ja tietyssä määrin kurinalainen, rohkea ja innostusta uhkuva Akateeminen legioona oli sotilaallisessa mielessä näin ollen ainoa joukko-osasto, joka olisi pystynyt menestyksellisesti suoriutumaan tehtävästään. Mutta mitä merkitystä sillä saattoi olla yhdessä kansalliskaartin vähäisen luotettavan osan ja aseistettujen proletaarien järjestymättömän joukon kanssa, mitä se saattoi merkitä verrattuna Windischgrätzin paljon runsaslukuisempaan vakinaiseen sotaväkeen, puhumattakaan Jellachichin rosvojoukoista, jotka jopa elintottumustensa puolesta olivat hyvin sopivia sotatoimiin, joita jouduttiin käymään valloittamalla talo kerrallaan, kadunkulma kerrallaan. Eivätkä kapinalliset voineet asettaa mitään muuta kuin joitakin vanhoja, käyttökelvottomia tykkejä ilman ehyitä lavetteja ja kunnollisia tykkimiehiä vastapainoksi lukuisalle ja kaikella välttämättömällä erinomaisesti varustetulle tykistölle, jota Windischgrätz käytti niin häikäilemättömästi.
Hämminki kasvoi Wienissä sitä mukaa kuin vaara läheni. Valtiopäivät eivät rohjenneet viime hetkeen asti kutsua apuun Perczelin unkarilaista armeijaa, joka oli muutaman peninkulman päässä pääkaupungista. Turvallisuuskomitea[1] teki ristiriitaisia päätöksiä sitä energian nousua tai päinvastoin laskua vastaavasti, jota se koki samoin kuin aseistetut kansanjoukotkin ristiriitaisten kuulopuheiden vyöryn voimistumisesta tai heikkenemisestä riippuen. Kaikki olivat samaa mieltä vain yhdestä seikasta, omaisuuden kunnioituksesta, joka oli paisunut niin mittavaksi, että vaikutti kyseisissä olosuhteissa miltei koomiselta. Lopullisen puolustussuunnitelman kehittelemiseksi oli tehty hyvin vähän. Ainoa mies, joka olisi pystynyt pelastamaan Wienin, mikäli se siihen aikaan oli yleensäkään pelastettavissa, oli melkein kaikille tuntematon ulkomaalainen, syntyjään slaavilainen Bem, joka yleisen epäluottamuksen painostamana kieltäytyi tuosta tehtävästä. Jos hän olisi pysynyt vaatimuksessaan, hänet olisi saatettu lynkata petturina. Kapinallisten voimien komentaja Messenhauser, jolla oli suuremmat romaanikirjailijan kuin edes aliupseerin edellytykset, oli täysin kykenemätön tehtäväänsä. Kansanpuolue ei kuitenkaan ollut kahdeksan kuukautta jatkuneen taistelun aikana nostanut keskuudestaan tai löytänyt muualta häntä kyvykkäämpää sotapäällikköä. Taistelu alkoi tällaisten olosuhteiden vallitessa. Wieniläiset tekivät tavattoman sankarillista vastarintaa, kun otetaan huomioon heidän kerrassaan puutteelliset puolustusvälineensä ja täydellinen sotilasvalmennuksen ja järjestyksen puute. Bemin komentajana ollessaan antama määräys »puolustaa asemia viimeiseen mieheen» täytettiin monin paikoin kirjaimellisesti. Voima sai kuitenkin yliotteen. Keisarillinen tykistö pyyhkäisi pois barrikadin toisensa jälkeen pitkiltä ja leveiltä kaduilta, laitakaupungin pääväyliltä, ja toisen taistelupäivän iltaan mennessä kroaatit valloittivat Vanhan kaupungin vallin kohdalla sijainneet talot. Unkarilaisen armeijan heikko ja sekasortoinen rynnäkkö päättyi täydelliseen tappioon. Ei ollut vielä päättynyt aselepo, jonka aikana muutamat Vanhassa kaupungissa sijainneet joukko-osastot olivat antautuneet, toiset olivat alkaneet horjua ja saada aikaan hämmennystä ja Akateemisen legioonan rippeet olivat rakentaneet uusia linnoituksia, kun keisarilliset joukot tekivät hyökkäyksen ja käyttäen hyväkseen yleistä hämminkiä valloittivat rynnäköllä Vanhan kaupungin.
Tämän voiton lähimpiä seurauksia olivat sota-ajan lakien mukaiset petomaisuudet ja mestaukset sekä Wieniin usutettujen slaavilaisjoukkioiden ennen kuulumattomat julmuudet ja ilkiteot, jotka tunnetaan liiankin hyvin eivätkä kaipaa tässä seikkaperäisempää kuvausta. Myöhempiä seurauksia, Wienin vallankumouksen aiheuttamaa aivan uutta käännettä Saksan asioissa, valaistaan alempana. Tarkasteltavaksemme jää vielä kaksi Wienin valloitukseen liittyvää seikkaa. Tämän kaupungin asukkailla oli kaksi liittolaista: unkarilaiset ja Saksan kansa. Missä ne olivat tuolla koettelemuksen hetkellä?
Kuten näimme, wieniläiset nousivat jalomielisinä äskeisen vapautuksensa johdosta puolustamaan asiaa, joka tosin olikin viime kädessä heidän oma asiansa, mutta ennen muuta ja pääasiallisesti se oli unkarilaisten asia. He päättivät ennemminkin ottaa vastaan itävaltalaisten joukkojen ensimmäisen ja voimakkaimman rynnäkön kuin päästää niitä etenemään Unkaria kohti. Samaan aikaan kun he esiintyivät näin jalomielisesti tukeakseen liittolaisiaan, unkarilaiset toimivat menestyksellisesti Jellachichia vastaan häätäen tämän Wienin edustalle ja voimistaen siten voitollaan joukkoja, joiden oli määrä hyökätä Wieniin. Tällaisten olosuhteiden vallitessa Unkari olisi epäilemättä ollut velvollinen auttamaan viipymättä ja kaikin voimin Wienin vallankumousta eikä Wienissä istuntojaan pitäviä valtiopäiviä tai turvallisuuskomiteaa tai joitakin muita Wienin virallisia elimiä. Ja vaikka Unkari olisi unohtanutkin, että Wien kävi ensimmäisen taistelun Unkarin puolesta, niin omaa turvallisuuttaan silmällä pitäen sen ei olisi pitänyt unohtaa, että Wien oli ainoa Unkarin riippumattomuuden etuvartio ja että Wienin kukistumisen jälkeen ei mikään voinut enää pidättää keisarillisten joukkojen hyökkäystä Unkariin. Me tiedämme nyt erittäin hyvin kaiken sen, mitä unkarilaiset saattoivat esittää ja esittivät Wienin piirityksen ja valloituksen aikaisen toimettomuutensa puolustukseksi: heidän omien taisteluvoimiensa epätyydyttävän tilan, valtiopäivien ja kaikkien muiden Wienissä olleiden virallisten elinten kieltäytymisen kutsumasta heitä avukseen ja välttämättömyyden pysytellä perustuslain maaperällä ja karttaa selkkauksia Saksan keskusvallan kanssa. Mitä tulee Unkarin armeijan epätyydyttävään tilaan, niin asia on siten, että ensi päivinä Wienin vallankumouksen ja Jellachichin tulon jälkeen olisi aivan hyvin tultu toimeen ilman vakinaista sotaväkeäkin, sillä Itävallan vakinainen armeija ei ollut lähimainkaan vielä keskittynyt. Menestyksellisten toimien päättävä ja horjumaton kehittäminen Jellachichista saadun ensimmäisen voiton jälkeen vaikkapa vain Stuhlweissenburgin edustalla taistelleen kansan nostoväen voimin olisi riittänyt hyvin, jotta olisi saatu yhteys wieniläisiin ja lykätty kuudella kuukaudella Itävallan joukkojen kaikkinaista keskittämistä. Ripeät toimet ovat perusedellytys sodassa ja eritoten vallankumouksellisessa sodassa niin kauan kuin ei ole saatu ratkaisevaa menestystä. Puhtaasti sotilaallisten näkökohtien perusteella väitämme varmasti, että Perczelin ei olisi pitänyt pysähtyä ennen kuin olisi yhtynyt wieniläisiin. Se olisi tietenkin ollut jossain määrin uhkarohkeaa, mutta kuka ja milloin olisi voittanut ottelun panematta mitään vaaralle alttiiksi. Eivätkö sitten Wienin asukkaat — neljäsataatuhatta henkeä — asettaneet mitään vaaralle alttiiksi ryhtyessään vastustamaan kahdentoista miljoonan unkarilaisen alistamiseen suunnattuja taisteluvoimia? Se taktinen virhe, että unkarilaiset pysyivät odottavalla kannalla, kunnes itävaltalaisten voimat pääsivät yhdistymään, ja sitten tekivät Schwechatin edustalla epävarman esiintymisyrityksen, joka päättyi kunniattomaan tappioon, kuten saattoi odottaakin — se taktinen virhe sisälsi paljon suuremman vaaran kuin rohkea hyökkäys Wieniä kohti, Jellachichin riepotettuja joukkioita vastaan.
Ilman jonkin virallisen elimen hyväksymistä tämä unkarilaisten hyökkäys olisi kuitenkin ollut, kuten sanotaan, saksalaisten alueiden anastamisyritys ja se olisi aiheuttanut selkkauksia Frankfurtin keskusvallan kanssa ja osoittanut ennen muuta sitä, että unkarilaiset ovat hylänneet laillisen ja perustuslaillisen politiikan, joka on ollut heidän liikkeensä voimana. Mutta Wienin viralliset elimethän olivat pelkkiä nollia! Nousivatko muka valtiopäivät tai jotkin demokraattiset komiteat puolustamaan Unkaria? Eikö yksin vain Wienin kansa tarttunut aseisiin käydäkseen ensimmäisen taistelun Unkarin riippumattomuuden puolesta? Kysymys ei ollut minkäänlaisten Wienin virallisten elinten tukemisen tarpeesta: kaikki nuo elimet voitiin kaataa ja hyvin pian kaadettiinkin vallankumouksen kehityksen kulussa. Kysymys oli yksinomaan vallankumouksen noususta, sen kansanliikkeen jatkuvasta kehityksestä, joka vain pystyisikin suojelemaan Unkarin maahanhyökkäykseltä. Kysymys tuon vallankumousliikkeen tulevista muodoista koski wieniläisiä eikä unkarilaisia, niin kauan kuin Wien ja saksalainen Itävalta yleensä olivat unkarilaisten liittolaisina yhteistä vihollista vastaan. Herää kuitenkin kysymys: eikö tuo Unkarin hallituksen sinnikäs pyrkimys saada jokin kvasilaillinen hyväksyminen ollut ensimmäisenä selvänä oireena siitä melko epäilyttävän laillisuuden tavoittelusta, joka ei tosin pelastanut Unkaria, mutta teki ainakin myöhempinä aikoina niin hyvän vaikutuksen englantilaiseen porvarilliseen yleisöön?
Edelleen, vetoaminen mahdolliseen selkkaukseen Frankfurtin saksalaisen keskusvallan kanssa on kerrassaan kestämätön. Vastavallankumouksen voitto Wienissä kukisti tosiasiallisesti frankfurtilaiset vallanpitäjät, mutta he olisivat tulleet kukistetuiksi aivan samoin siinäkin tapauksessa, että vallankumous olisi saanut siellä tarvitsemaansa kannatusta tuottaakseen vihollisilleen tappion. Vihdoin se vertaansa vailla oleva peruste, että Unkarin oli pysyteltävä laillisella ja perustuslaillisella maaperällä, saattaa tietysti hyvinkin imponoida brittiläisiin vapaakaupan[2] kannattajiin, mutta historia ei tunnusta sitä milloinkaan tyydyttäväksi. Kuvitelkaamme, että 13. maaliskuta ja 6. lokakuuta wieniläiset olisivat pitäytyneet »laillisiin ja perustuslaillisiin» keinoihin. Mikä olisi ollut tuon »laillisen ja perustuslaillisen» liikkeen kohtalo, millainen olisi ollut niiden kaikkien maineikkaiden ottelujen lopputulos, jotka ensi kerran käännyttivät sivistysmaailman huomion Unkariin? Juuri Wienin asukkaiden mitä laittomin ja perustuslaittomin kapina 13. maaliskuuta oli valloittanut unkarilaisille sen samaisen laillisen ja perustuslaillisen maaperän, jolla he väittivät pysyneensä järkähtämättömästi vuosina 1848 ja 1849. Emme aseta tehtäväksemme tarkastella tässä Unkarin vallankumouksen historiaa, mutta mielestämme sopii tähdentää, että olisi kerrassaan epätarkoituksenmukaista käyttää ainoastaan laillisia vastustuskeinoja sellaista vihollista vastaan, joka pitää pilkkanaan moista hienotunteisuutta, eikä ilman tuota ainaista laillisuuspyrkimystä, jota Görgey käytti hyväkseen kohdistamalla sen itseään Unkarin hallitusta vastaan, olisi ollut mahdollista Görgeyn armeijan alistuvaisuus kenraalinsa tahtoon eikä häpeällinen katastrofi Világosissa.[3] Ja kun lokakuun viime päivinä 1848 unkarilaiset ylittivät vihdoin Leithan pelastaakseen kunniansa, niin eikö se ollut yhtä laitonta kuin viipymätön ja energinen hyökkäys?
On tunnettua, että meillä ei ole mitään epäystävällisiä tunteita Unkaria kohtaan. Olemme esiintyneet sen puolesta taistelun aikana. Meillä on täysi oikeus sanoa, että lehtemme »Neue Rheinische Zeitung»[4] on myötävaikuttanut enemmän kuin mikään muu lehti siihen, että unkarilaisten asia tulisi tunnetuksi Saksassa; se on selittänyt madjaarien ja slaavilaisten välisen taistelun luonnetta ja valaissut Unkarin sotaa kokonaisessa sarjassa artikkeleita, jotka ovat saaneet osakseen sen kunnian, että niitä on plagioitu melkein jokaisessa tästä aiheesta myöhemmin kirjoitetussa kirjassa, itsensä unkarilaisten ja »silminnäkijöiden» teokset mukaan lukien. Me pidämme nytkin Unkaria Saksan luonnollisena ja välttämättömänä liittolaisena kaikissa vastaisissa järkytyksissä Euroopan mantereella. Olemme silti olleet riittävän ankaria omia maanmiehiämme kohtaan ja siksi meillä on oikeus lausua vapaasti mielipiteemme naapureistammekin. Kirjatessamme nyt tositapahtumia puolueettomana historioitsijana meidän on sitä paitsi sanottava, että tässä konkreettisessa tapauksessa Wienin asukkaiden jalomielinen uljuus ei ollut ainoastaan verrattomasti ylevämpää, vaan myös paljon kaukonäköisempää kuin Unkarin hallituksen arka varovaisuus. Lisäksi sallittakoon meidän, saksalaisten, sanoa, että emme vaihtaisi mihinkään Unkarin sodan loistaviin voittoihin tai maineikkaisiin taisteluihin vaistonvaraisesti syntynyttä erillistä kapinaa ja niiden maanmiestemme, wieniläisten tekemää sankarillista vastarintaa, jotka antoivat Unkarille aikaa sellaisiin suurtekoihin pystyvän armeijan järjestämiseen.
Toinen Wienin liittolainen oli Saksan kansa. Mutta se oli kaikkialla vedetty mukaan samaan taisteluun kuin wieniläisetkin. Frankfurt, Baden ja Köln olivat vasta äsken kärsineet tappion ja ne oli riisuttu aseista. Berliinissä ja Breslaussa[5] kansa ja sotaväki olivat keskenään sotajalalla, ja minä päivänä hyvänsä saattoi odottaa avointa yhteenottoa. Samanlainen tilanne oli kaikissa paikallisissa liikkeen keskuksissa. Kaikkialla olivat jääneet avoimiksi kysymykset, jotka voitiin ratkaista vain asevoimin. Tässä ilmenivätkin ensi kerran koko kärkevyydessään Saksan entisen pirstoutuneisuuden ja desentralisaation vahingolliset seuraamukset. Kunkin valtion, kunkin maakunnan ja kunkin kaupungin erilaatuiset ongelmat olivat itse asiassa yksiä ja samoja, mutta ne ilmenivät kaikkialla eri muodoissa, erilaisten olosuhteiden vallitessa ja niiden kypsyysaste oli erilainen eri paikoin. Vaikka kaikkialla ymmärrettiin Wienin tapahtumien ratkaiseva merkitys, mutta missään ei ollut mahdollisuutta antaa vakavaa iskua siinä toivossa, että se auttaisi wieniläisiä, tai ryhtyä harhauttamistoimenpiteisiin heidän hyväkseen. Paitsi parlamenttia ja Frankfurtin keskusvaltaa kukaan ei siis voinut auttaa. Niihin vedottiin kaikilta puolin. Mitä ne sitten saivat aikaan?
Frankfurtin parlamentti sekä sen ja vanhan liittokokouksen laittoman yhteyden seurauksena syntynyt sekasikiö, niin sanottu keskusvalta, käyttivät hyväkseen Wienin liikettä osoittaakseen täydellisen mitättömyytensä. Kuten näimme, tämä iljettävä kokous oli jo kauan sitten menettänyt neitsyytensä ja nuoresta iästään huolimatta se oli ehtinyt jo harmaantua saatuaan kokemusta kaikissa suulaan ja valediplomaattisen prostituution vehkeilyissä. Kaikista Saksan mahtavuuden, uudestisyntymisen ja yhtenäisyyden haaveista ja harhakuvitelmista, joiden valtaan kokous oli joutunut olemassaolonsa ensi päivinä, ei ollut jäänyt mitään muuta kuin valikoima jokaisessa sopivassa tilaisuudessa toistettavia räiskyviä teutonilaisfraaseja ja kokouksen kunkin jäsenen varma usko oman persoonansa tärkeyteen ja yleisön herkkäuskoisuuteen. Ensi naiivius oli haihtunut; Saksan kansan edustajista oli tullut käytännönmiehiä, toisin sanoen he olivat päätyneet vakaumukseen, että heidän asemansa Saksan kohtaloiden määrääjinä on sitä varmempi, mitä vähemmän he tekevät ja mitä enemmän lörpöttelevät. Tämä ei merkinnyt, että he olisivat pitäneet tarpeettomina istuntojaan, aivan päinvastoin. Mutta he tekivät sen löydön, että kaikki todella suuret kysymykset olivat heille kiellettyä aluetta ja että tuolta alueelta oli parasta pysytellä kaukana. Niinpä he, samoin kuin ryhmä bysanttilaisia oppineita valtakunnan rappeutumisen kaudella, tärkeän näköisinä ja heidän loppuvaiheidensa veroista ahkeruutta osoittaen käsittelivät sivistysmaailman kaikissa osissa jo kauan sitten selville saatuja teoreettisia dogmeja tai niin mikroskooppisen pieniä kysymyksiä, että ne eivät milloinkaan johtaneet minkäänlaisiin käytännöllisiin tuloksiin. Koska kokous oli näin ollen eräänlainen lancasterilainen koulu,[6] jossa sen jäsenet opettivat toisiaan ja joka sen vuoksi oli heille hyvin suuresta merkityksestä, niin he olivat varmoja siitä, että kokous tekee enemmän kuin Saksan kansa on oikeutettu siltä odottamaan, ja pitivät synnyinmaansa petturina jokaista, jolla riitti röyhkeyttä vaatia kansalliskokoukselta jonkinlaisia tuloksia.
Kun Wienissä puhkesi kapina, se antoi aihetta lukemattomille kyselyille, keskusteluille, ehdotuksille ja korjauksille, jotka eivät tietenkään johtaneet mihinkään. Keskusvallan oli puututtava asiaan. Se lähetti Wieniin kaksi komissaaria: entisen liberaalin, herra Welckerin ja herra Moslen. Don Quijoten ja Sanco Panzan seikkailut ovat todellinen odysseia verrattuna näiden Saksan yhtenäisyyden kahden vaeltavan ritarin sankaritekoihin ja hämmästyttäviin seikkailuihin. He eivät uskaltaneet lähteä Wieniin. Windischgrätz antoi heille löylytyksen, heikkomielinen keisari[7] otti heidät vastaan neuvottomana ja ministeri Stadion veti heitä nenästä mitä hävyttömimmällä tavalla. Heidän pikasanomansa ja ilmoituksensa lienevät Frankfurtin pöytäkirjojen ainoa osa, jolla tulee olemaan tietty sija saksalaisessa kirjallisuudessa: ne ovat erinomainen, kaikkien sääntöjen mukaan kirjoitettu satiirinen romaani ja Frankfurtin kansalliskokouksen ja sen hallituksen häpeän ikuinen muistomerkki.
Kansalliskokouksen[8] vasemmistosiipi lähetti niin ikään Wieniin tukemaan arvovaltaansa kaksi komissaaria: herrat Fröbelin ja Robert Blumin. Vaaran lähetessä Blum harkitsi aivan oikein, että siellä tapahtuisi Saksan vallankumouksen päätaistelu ja päätti empimättä panna päänsä pantiksi. Fröbel taas oli sitä mieltä, että hänen on säilytettävä oma persoonansa tärkeiden velvollisuuksien täyttämistä varten virkapaikallaan Frankfurtissa. Blum oli kansalliskokouksen kaunosanaisimpia puhujia, hän nautti eittämättä suurinta suosiota. Hänen kaunopuheisuutensa ei olisi tyydyttänyt minkään kokeneen parlamentin vaatimuksia, hän piti liian paljon tyhjästä deklamoinnista saksalaisen lahkolaissaarnajan hengessä ja hänen perusteluistaan puuttui filosofista kärkevyyttä ja asian käytännöllisen puolen tuntemusta. Poliitikkona hän kuului »maltilliseen demokratiaan», melko epämääräiseen suuntaukseen, joka menestyi nimenomaan periaatteidensa puutteellisen selvyyden ansiosta. Kaiken tämän ohella Robert Blum oli kuitenkin oikea plebeijiluonne, vaikka hän oli saanutkin tietynlaista kiiltoa, ja ratkaisevalla hetkellä hänen plebeijinvaistonsa ja plebeijintarmonsa saivat yliotteen hänen epämääräisistä ja sen vuoksi horjuvista poliittisista vakaumuksistaan ja katsomuksistaan. Noina hetkinä hän kohosi huomattavasti korkeammalle tavallista tasoaan.
Wienissä hän ymmärsi siis heti, että hänen maansa kohtalo ratkaistaan siellä eikä valheellisen hienoissa keskusteluissa Frankfurtissa. Hän teki heti valintansa, hylkäsi kaikki perääntymisajatukset, asettui johtopaikalle vallankumousarmeijaan ja osoitti poikkeuksellista kylmäverisyyttä ja lujuutta. Nimenomaan hän sai lykätyksi melko pitkälle kaupungin kukistumista ja suojatuksi sen hyökkäykseltä yhdeltä puolen polttamalla Tonavan yli vieneen Taborin sillan. Kuten tunnettua, Wienin valloituksen jälkeen hänet vangittiin, asetettiin kenttäoikeuden tuomittavaksi ja ammuttiin. Hän kuoli sankarina. Vaikka Frankfurtin kansalliskokous oli kauhuissaan, se suhtautui kuitenkin näennäisen rauhallisesti tähän veriseen loukkaukseen. Se hyväksyi päätöslauselman, joka oli lievyytensä ja diplomaattisen pidättyvyytensä puolesta pikemminkin surmatun marttyyrin haudan häväistys kuin Itävallalle osoitettu kirous. Tuskin olisi silti voitu odottaakaan, että tuo halveksittava kansalliskokous olisi joutunut suuttumuksen valtaan yhden jäsenensä, semmitenkään vasemmistosiiven yhden johtajan, murhaamisen vuoksi.
Lontoo, maaliskuu 1852
[1] — ks. käsillä olevan tekstin viidennen luvun toiseksi viimeinen kappale. Toim.
[2] Freetraderit puolustivat vapaakauppaa ja valtion puuttumattomuutta talouselämään. 1840–1850-luvulla freetraderit muodostivat Englannissa erityisen poliittisen ryhmittymän, joka liittyi myöhemmin liberaaliin puolueeseen. Toim.
[3] Vilagosissa Görgeyn johtama Unkarin armeija antautui 13. elokuuta 1849 Venäjän tsaarin joukoille, jotka oli lähetetty tukahduttamaan Unkarin kapinaa. Toim.
[4] »Neue Rheinische Zeitung. Organ der Demokratie» (Uusi Reinin lehti. Demokratian äänenkannattaja) ilmestyi joka päivä Kölnissä Marxin toimittamana kesäkuun 1. päivästä 1848 toukokuun 19. päivään 1849. Toimituskuntaan kuului myös Engels. Toim.
[5] — Puolalainen nimi: Wrocław. Toim.
[6] Lancasterilaiset koulut olivat varattomien vanhempien lapsille järjestettyjä kouluja, joissa noudatettiin vuoro-opetusjärjestelmää ja jotka olivat saaneet nimensä englantilaisen pedagogin Joseph Lancasterin mukaan. Toim.
[7] — Ferdinand I. Toim.
[8] Frankfurtin kansalliskokous kutsuttiin koolle Saksan maaliskuun vallankumouksen jälkeen; se aloitti istuntonsa 18. toukokuuta 1848 Frankfurt am Mainissa. Kokouksen päätehtävänä oli Saksan valtiollisen pirstoutuneisuuden poistaminen ja yleissaksalaisen valtiosäännön laatiminen. Kokouksen liberaalin enemmistön pelkuruus ja horjunta sekä vasemmistosiiven epäröinti ja epäjohdonmukaisuus olivat syynä siihen, ettei kansalliskokous rohjennut ottaa käsiinsä ylintä valtaa maassa eikä pystynyt asettumaan päättävälle kannalle vuosien 1848–1849 vallankumouksen peruskysymyksissä. Kokouksen oli pakko siirtyä 30. toukokuuta 1849 Stuttgartiin, jossa se ajettiin asevoimin hajalle 18. kesäkuuta. Toim.