Lukija muistaa varmaan, että kuudessa edellisessä artikkelissa tarkastelimme Saksan vallankumousliikettä kansan kahteen suureen voittoon asti: 13. maaliskuuta Wienissä ja 18. maaliskuuta Berliinissä. Näimme, että Itävallassa ja Preussissa oli pystytetty perustuslaillinen hallitus ja liberalismin periaatteet eli porvariston periaatteet oli julistettu koko tulevan politiikan johtavaksi perustaksi. Ainoa merkillepantava ero liikkeen kahden suuren keskuksen välillä oli se, että Preussissa vallanohjat sieppasi välittömästi käsiinsä liberaali porvaristo, jota edustivat kaksi rikasta kauppiasta, herrat Camphausen ja Hansemann, mutta Itävallassa, jossa porvaristo oli poliittisessa suhteessa paljon kehittymättömämpää, valtaan nousi liberaali virkamiehistö, joka ilmoitti avoimesti hallitsevansa porvariston valtuuttamana. Näimme myös, miten siihen asti yhteisessä oppositiossa vanhaa hallitusta vastaan olleet puolueet ja yhteiskuntaluokat hajaantuivat voiton jälkeen ja jopa taistelun aikanakin eri puolille ja miten se samainen liberaali porvaristo, joka vain yksin hyötyikin voitosta, kääntyi heti eilisiä liittolaisiaan vastaan, asennoitui vihamielisesti kaikkiin edistyksellisimpiin luokkiin ja puolueisiin ja solmi liiton voitettujen feodaalisten ja virkavaltaisten ainesten kanssa. Itse asiassa heti vallankumousdraaman alussa oli ilmeistä, että liberaali porvaristo kestää voitettujen mutta henkiin jääneiden feodaalisen ja virkavaltaisen puolueen vastustuksen ainoastaan tukeutumalla radikaalimpien kansanpuolueiden apuun ja että toisaalta vastustaessaan noita radikaalimpia kansanjoukkoja se kaipaa feodaalisen ylimystön ja virkavallan apua. Oli siis selvä, että Itävallassa ja Preussissa porvaristolla ei ollut riittävästi voimaa, jotta se olisi saanut pidetyksi vallan käsissään ja mukautetuksi valtion virastot omiin tarpeisiinsa ja ihanteisiinsa. Liberaali porvarillinen ministeristö oli vain väliaste, jolta tapahtumien kulusta riippuen maan olisi pitänyt nousta korkeammalle asteelle, saavuttaa yhtenäinen tasavalta tai luisua jälleen vanhaan klerikaalis-feodaaliseen ja virkavaltaiseen järjestelmään. Joka tapauksessa todellinen, ratkaiseva taistelu oli vielä edessä; maaliskuun tapahtumat olivat vasta taistelun alkua.
Koska Itävalta ja Preussi olivat Saksan kaksi johtavaa valtiota, niin vallankumouksen jokaisella ratkaisevalla voitolla Wienissä tai Berliinissä olisi ollut ratkaiseva merkitys koko Saksalle. Tapahtumien kehitys näissä kaupungeissa maaliskuussa 1848 määräsi tosiaankin asiain kulun koko Saksassa. Siksi olisi tarpeetonta pysähtyä tarkastelemaan pienissä valtioissa esiintynyttä liikehdintää. Voisimme tosiaan rajoittua tarkastelemaan vain Itävallan ja Preussin asioita, ellei noiden pienten valtioiden olemassaolo olisi aiheuttanut sellaisen laitoksen syntyä, joka pelkällä olemassaolollaan todisti kiistattomasti äskeisen vallankumouksen puolinaisuutta ja sitä, että Saksassa vallitsee epänormaali tilanne, laitosta, joka on niin rujo ja niin mieletön yksin asemansakin puolesta ja kuitenkin siinä määrin omanarvontuntoinen, ettei historia varmaan milloinkaan enää luo mitään sen kaltaista. Tuo laitos oli Saksan kansalliskokous Frankfurt am Mainissa.
Kun kansa oli voittanut Wienissä ja Berliinissä, heräsi luonnollisesti kysymys koko Saksaa käsittävän edustajakokouksen koollekutsumisesta. Niinpä tuo kokous valittiin ja avattiin Frankfurtissa rinnan vanhan liittokokouksen kanssa. Kansa odotti Saksan kansalliskokoukselta, että se ratkaisee kaikki kiistakysymykset ja tulee toimimaan ylimpänä lainsäädäntövallan elimenä koko Saksan liitossa. Kansalliskokouksen koollekutsunut liittokokous ei kuitenkaan ollut määritellyt ollenkaan sen valtuuksia. Kukaan ei tiennyt, ovatko kansalliskokouksen päätökset lainvoimaisia, vai onko liittokokouksen tai eri hallitusten vahvistettava ne. Jos kansalliskokouksella olisi ollut hitusenkaan verran tarmoa, sen olisi pitänyt noin sekavan tilanteen vallitessa laskea hajalle liittokokous — suurimmassa epäsuosiossa ollut korporatiivinen laitos Saksassa — ja korvata se kansalliskokouksen omista jäsenistään valitsemalla liittohallituksella. Sen olisi pitänyt julistautua ainoaksi Saksan kansan itsenäisen tahdon lailliseksi ilmaisijaksi ja tehdä siten lainvoimaisiksi kaikki päätöksensä. Ennen muuta sen olisi pitänyt turvata itselleen järjestynyt ja aseellinen voima maassa pystyäkseen murtamaan hallitusten kaikkinaisen vastarinnan. Kaikki tämä olisi voitu tehdä helposti, hyvin helposti vallankumouksen alkuvaiheessa. Jos Frankfurtin kansalliskokouksen olisi luultu pystyvän tähän, niin se olisi merkinnyt liian suurien toiveiden panemista kokoukseen, jossa suurimman osan muodostivat liberaalit asianajajat ja doktrinääriprofessorit, kokoukseen, joka tosin esittäytyi saksalaisen ajattelun ja saksalaisen tieteen valiojoukoksi, mutta oli todellisuudessa vain lava, jolle vanhat, aikansa eläneet poliitikot asettivat koko Saksan nähtäväksi tahattoman koomisuutensa ja kyvyttömyytensä enempää ajatteluun kuin toimintaankaan. Tämä vanhojen akkojen kokous pelkäsi olemassaolonsa ensi päivästä kaikkein heikointa kansanliikettä enemmän kuin kaikkien Saksan hallitusten taantumuksellisia salaliittoja yhteensä. Sen istuntoja valvoi liittokokous ja kaiken lisäksi se miltei kerjäsi liittokokousta vahvistamaan päätöksensä sillä perusteella, että tuon vihatun laitoksen oli julkaistava kansalliskokouksen ensimmäiset päätökset. Sen sijaan että olisi varmentanut itsenäisyytensä, se vältti tarkasti käsittelemästä tätä vaarallista kysymystä. Sen sijaan että olisi järjestänyt tuekseen kansan aseellisen voiman, se siirtyi päiväjärjestyksessä oleviin asioihin ja ummisti silmänsä kaikilta eri hallitusten väkivaltaisuuksilta. Sen nähden Mainzissa julistettiin piiritystila ja kaupungin asukkaat riisuttiin aseista, mutta kansalliskokous ei pannut tikkua ristiin. Myöhemmin se valitsi itävaltalaisen arkkiherttua Juhanan Saksan valtionhoitajaksi ja julisti kaikki päätöksensä lainvoimaisiksi. Arkkiherttua Juhana korotettiin uuteen toimeensa kuitenkin vasta sen jälkeen, kun hän oli saanut kaikkien hallitusten kannatuksen. Toimen hänelle luovutti liittokokous eikä kansalliskokous. Mitä tulee kansalliskokouksen päätösten lainvoimaisuuteen, niin suurten valtioiden hallitukset eivät tunnustaneetkaan tätä pykälää eikä kansalliskokous ajanut tahtoaan perille, joten tämä kysymys jäi avoimeksi. Kansalliskokous oli lyhyesti sanoen kummallinen nähtävyys: se julistautui suuren ja itsenäisen kansakunnan ainoaksi lailliseksi edustajaksi, mutta sillä ei ollut milloinkaan enempää tahtoa kuin voimaakaan, jotta se olisi voinut pakottaa tunnustamaan vaatimuksensa. Kansalliskokouksessa käydyt keskustelut eivät tuoneet mitään käytännöllistä tulosta, eikä niillä ollut edes mitään teoreettistakaan arvoa, sillä niissä yksinkertaisesti märehdittiin vanhentuneita filosofisten ja lakitieteellisten koulukuntien esittämiä kuluneita yleisiä kohtia. Kaikki ajatukset, jotka siellä lausuttiin tai oikeammin mumistiin, on jo esitetty lukemattomia kertoja kirjallisuudessa, ja verrattomasti paremmin.
Tämä Saksan keskusvallan elimeksi julistautunut laitos jätti siis kaiken entiselleen. Saksan kauan toivotun yhtenäisyyden toteuttamisesta puhumattakaan se ei syrjäyttänyt ainuttakaan, mitättömintäkään Saksan vallassa olleista monarkeista. Se ei lujittanut sen hajanaisten maakuntien välisiä yhteyksiä; se ei tehnyt kerrassaan mitään niiden tulliporttien hävittämiseksi, jotka erottivat Hannoveria Preussista ja Preussia Itävallasta; se ei tehnyt vähäisintäkään yritystä niiden vihattujen tullien hävittämiseksi, jotka kaikkialla Preussissa estivät jokiliikennettä. Mutta mitä vähemmän kansalliskokous teki, sitä enemmän se piti ääntä. Se perusti Saksan laivaston, tosin paperilla; se yhdisti Puolan ja Schleswigin; se antoi Saksan Itävallalle luvan sotia Italiaa vastaan, mutta kielsi italialaisia takaa-ajamasta itävaltalaisia Saksan alueella, mikä oli itävaltalaisten joukkojen turvallinen suojapaikka. Se kajautteli tuon tuosta tervehdyshuutoja Ranskan tasavallalle ja otti vastaan Unkarin lähetystöjä, joilla kotiin palatessaan oli epäilemättä vielä hämärämpi käsitys Saksasta kuin ennen siellä käyntiään.
Vallankumouksen alussa tämä kansalliskokous oli kaikkien Saksan hallitusten pelätin. Hallitukset odottivat siltä hyvin diktatorisia ja vallankumouksellisia toimia sen täydellisen epämääräisyyden vuoksi, joka oli katsottu tarpeelliseksi sen toimivaltaa koskevan kysymyksen suhteen. Ne punoivat hyvin laajalti juonia heikentääkseen tämän pelottavan laitoksen vaikutusta. Ne osoittautuivat kuitenkin pikemminkin hyväonnisiksi kuin kaukonäköisiksi, sillä todellisuudessa kansalliskokous ajoi niiden asiaa paremmin kuin ne itse olisivat kyenneet ajamaan. Päävalttina hallitusten juonittelussa oli paikallisten lakiasäätävien kokousten koollekutsuminen; eivätkä vastaavasti ainoastaan pienet valtiot kutsuneet koolle edustajakamareitaan, vaan myös Preussissa ja Itävallassa kutsuttiin koolle perustava kokous. Näissä kokouksissa samoin kuin Frankfurtin parlamentissakin oli enemmistönä liberaali porvaristo tai sen liittolaiset: liberaalit asianajajat ja virkamiehet. Ja jokaisessa niistä asiat saivat melkein samanlaisen käänteen. Ainoa ero oli se, että Saksan kansalliskokous oli jonkin kuvitellun maan parlamentti, koska se oli kieltäytynyt perustamasta yhdistettyä Saksaa, ts. juuri sitä mikä oli sen itsensä olemassaolon ensimmäinen ehto; että se käsitteli perustamansa kuvitellun hallituksen kuviteltuja toimenpiteitä, joiden toteuttamiseen ei ollut mitään mahdollisuuksia, ja hyväksyi kuviteltuja päätöksiä, jotka eivät liikuttaneet ketään. Itävallassa ja Preussissa sitä vastoin perustavat kokoukset olivat sentään todellisia parlamentteja; ne panivat pois toimesta ja nimittivät toimeen todellisia ministereitä ja saivat tyrkytetyksi, joskin tilapäisesti, päätöksiään monarkeille, joita vastaan ne joutuivat kamppailemaan. Niillekin oli leimallista pelkuruus, niilläkään ei ollut avaraa käsitystä vallankumouksellisista toimenpiteistä; nekin kavalsivat kansan ja palauttivat vallan feodaalisen, virkavaltaisen ja sotilaallisen despotian käsiin. Niiden asema pakotti ne käsittelemään välitöntä kiinnostusta herättäviä käytännön kysymyksiä ja pysyttelemään maan päällä muiden kuolevaisten joukossa, kun taas frankfurtilaiset suunsoittajat olivat onnensa kukkuloilla saadessaan leijailla »unelmien utuisessa valtakunnassa», »im Luftreich des Traums».[1] Siksi Berliinin ja Wienin perustavissa kokouksissa käydyt keskustelut muodostavat merkittävän osan Saksan vallankumoushistoriasta, kun taas narrimaisen frankfurtilaisen kollegion kaunopuheisuuden pinnistykset saattavat kiinnostaa ainoastaan kirjallisten ja antikvaaristen ihmeiden kerääjää.
Saksan kansa tunsi syvällistä tarvetta tehdä loppu vihatusta alueellisesta pirstoutuneisuudesta, joka hajotti ja teki tyhjäksi kansakunnan kokonaisvoiman, ja odotti jonkin aikaa, että Frankfurtin kansalliskokous panisi vaikkapa alulle uuden aikakauden. Tämän neropattien ryhmän lapsekas käyttäytyminen haihdutti kuitenkin pian kansallisen innostuksen. Heidän häpeällinen menettelynsä Malmön välisopimusta solmittaessa (syyskuussa 1848)[2] aiheutti kansan suuttumuksen purkauksen tuota kokousta vastaan, jonka oli odotettu turvaavan kansakunnalle vapaan toimintakentän, mutta joka sen sijaan oli vain ennen kuulumattoman pelkuruuden vallassa lujittanut nykyisen vastavallankumouksellisen järjestelmän perustana olevia tukipylväitä entiselleen.
Lontoo, tammikuu 1852
[1] — Heine. Saksanmaa. Talvinen tarina, 7. luku. Toim.
[2] — 26. elokuuta 1848 Tanska ja Preussi solmivat välirauhan Malmössä. Kansanjoukkojen painostuksesta Preussin oli ollut pakko osallistua sotaan Schleswigin ja Holsteinin kapinallisten puolella näiden taistellessa Saksan yhdistämisen puolesta Tanskan herruutta vastaan. Käytyään Tanskaa vastaan näennäistä sotaa Preussi solmi sen kanssa 7 kuukauden välirauhan, jonka Frankfurtin kansalliskokous ratifioi syyskuussa. Sotatoimet uusiutuivat maaliskuussa 1849. Heinäkuussa 1850 Preussi solmi kuitenkin Tanskan kanssa rauhansopimuksen, mikä antoi jälkimmäiselle mahdollisuuden kukistaa kapinan. Toim.