Kun kritiikki vieraskielisiin mielettömyyksiin alentumalla on tehnyt mitä tärkeimpiä palveluksia itsetietoisuudelle ja samalla siten vapauttanut maailman pauperismista, alentuu se vielä mielettömyyteen käytännössä ja historiassa. Se perehtyy »Englannin päivänpolttaviin kysymyksiin» ja esittää aidon kriittisesti Englannin teollisuuden historian pääpiirteet.[2]
Vain itseään totteleva, itsessään täydellinen ja itseriittoinen kritiikki ei tietenkään saa tunnustaa historiaa sen todellisen kulun mukaiseksi. Sehän merkitsisi kelvottoman joukon ja sen koko joukkomittaisen joukkomaisuuden tunnustamista, kun itse asiassa tehtävänä on joukon vapauttaminen joukkomaisuudestaan. Niinpä historia vapautetaan joukkomaisuudestaan, ja kohdettaan vapaasti tarkasteleva kritiikki huutaa historialle: Sinun on pitänyt tapahtua sillä-ja-sillä tavalla! Kritiikin lait vaikuttavat takautuvasti: ennen kritiikin määräyksiä historia kulki aivan toisin kuin se niiden jälkeen on kulkenut. Niinpä joukkomainen, niin kutsuttu todellinen historia poikkeaakin merkittävästi kriittisestä historiasta, jonka kulkuväylänä on »Literatur-Zeitungin» nide VII neljänneltä sivulta lähtien.
Joukkomaisessa historiassa ei ollut tehdaskaupunkeja ennen tehtaita. Kriittisessä historiassa, jossa — kuten jo Hegelillä — poika synnyttää isänsä, ovat Manchester, Bolton ja Preston kukoistavia tehdaskaupunkeja ennen kuin tehtaita vielä ajateltiinkaan. Todellisessa historiassa erityisesti Hargreavesin »Jenny» ja Arkwrightin »Throstle» (läikelankakehruukone) muodostuivat puuvillateollisuuden perustaksi, ja Cromptonin »Mule» puolestaan on vain jennyyn tehty parannus, jossa on käytetty uudelleen keksittyä Arkwrightin periaatetta. Mutta kriittinen historiapa osaa tehdä erotteluja; se halveksii jennyn ja throstlen yksipuolisuuksia ja antaa kruunun mulelle pitäen sitä äärimmäisyyksien spekulatiivisena identtisyytenä. Todellisuudessa throstlen ja mulen keksiminen teki heti mahdolliseksi soveltaa vesivoimaa näihin koneisiin. Kriittinen kritiikki kuitenkin erottaa karkean historian yhteen sysäämät periaatteet toisistaan ja sallii mainitun soveltamisen alkaa vasta myöhemmin, jonakin aivan erityisenä. Todellisuudessa höyrykone keksittiin ennen kaikkia muita yllä mainittuja laitteita, mutta kritiikki esittää sen kokonaisuuden kruununa ja siten myös viimeisenä.
Liverpoolin ja Manchesterin väliset kauppayhteydet nykyisessä merkityksessään olivat todellisuudessa englantilaisten tavaroiden viennin seurausta. Kritiikin mukaan nämä kauppayhteydet ovat viennin syy ja sekä kauppayhteydet että vienti näiden kaupunkien keskinäisen läheisyyden seuraus. Todellisuudessa miltei kaikki tavarat kulkevat Manchesterista mannermaalle Hullin kautta. Kritiikin mukaan ne kulkevat Liverpoolin kautta.
Todellisuudessa englantilaisissa tehtaissa esiintyy kaikenlaisia palkka-asteita puolestatoista sillingistä neljäänkymmeneen ja ylikin. Kritiikin mukaan maksetaan vain yhtä määräpaikkaa, joka on 11 sillinkiä. Kone korvaa todellisuudessa käsityön, kritiikin mukaan se korvaa ajattelun. Todellisuudessa on työläisten yhteenliittyminen palkankorotusten vaatimiseksi Englannissa sallittu; kritiikin mukaan se taas on kielletty, sillä johonkin luvan saadakseen on joukkojen ensin kysyttävä kritiikin mielipidettä. Todellisuudessa tehdastyö on varsin näännyttävää ja aiheuttaa erityisluonteisia sairauksia, joista on laadittu jopa kokonaisia lääketieteellisiä teoksia. Kritiikin mukaan taas »ylenmääräinen rasitus ei haittaa työntekoa, sillä kone tuottaa työssä tarvittavan voiman». Todellisuudessa kone on kone. Kritiikin mukaan sillä on tahto: koska kone ei levähdä, ei työläinenkään voi pitää lepoa ja on siten vieraan tahdon alainen.
Tämä ei kuitenkaan ole vielä mitään. Kritiikki ei voi tyytyä Englannin joukkomaisiin puolueisiin. Se luo uusia puolueita, se luo »tehdaspuolueen», josta historia sille olkoon kiitollinen. Toisaalta se sysää tehtailijat ja tehdastyöläiset yhdeksi joukkomaiseksi laumaksi — mitäpä kukaan moisista pikkuseikoista välittäisi! — ja julistaa, että työläiset kieltäytyivät tukemasta Anti-Corn-Law Leaguen[3] rahastoa vain köyhyytensä takia eivätkä pahaa tahtoaan tai chartismin[4] vaikutuksesta kuten tyhmät tehtailijat luulivat. Se julistaa edelleen, että Englannin viljalakien poistaminen edellyttää maapäiväläisten suostuvan palkanalennuksiin. Tähän meidän on kuitenkin alamaisimmin huomautettava, että tämä kurjuudessa elävä luokka ei enää voi luopua yhdestäkään pennistä joutumatta kerta kaikkiaan nälänhätään. Kritiikki julistaa että Englannin tehtaissa työskennellään kuusitoista tuntia. Kuitenkin Englannin typerän epäkriittinen laki huolehtii siitä, että työaika ei voi ylittää kahtatoista tuntia. Kritiikki julistaa että Englannista on tuleva koko maailman valtava työpaja. Kuitenkin epäkriittiset, joukkomaiset amerikkalaiset, saksalaiset ja belgialaiset kilpailullaan vähitellen vievät englantilaisilta markkina-alueen toisensa jälkeen. Vihdoin se julistaa että enempää Englannin omistamattomat kuin maan omistava luokkakaan eivät tunne omaisuuden keskittymistä ja sen seurauksia työtä tekeville luokille. Kuitenkin tyhmät chartistit uskovat tuntevansa omaisuuden keskittymisen varsin hyvin, sosialistit taas luulevat kuvanneensa seikkaperäisesti jo aikoja sitten tuon keskittymisen seurauksia ja itse toryt ja whigit, kuten Carlyle, Alison ja Gaskell, ovat omilla teoksillaan osoittaneet ne tuntevansa.
Kritiikki julistaa, että lordi Ashleyn ehdotus kymmenen tunnin laiksi[5] on puolinainen kultaisen keskitien toimenpide ja että lordi Ashley itse on »tosi perustuslaillisen toiminnan mallikuva». Kuitenkin tuo toimenpide on tähän asti Englannin tehtailijoiden, chartistien ja maanomistajien, lyhyesti sanoen maan koko joukkomaisuuden mielestä ollut kerrassaan radikaalin periaatteen ilmaus, tosin varsin lievä. Asettaisihan se kirveenterän ulkomaankaupan ja siten tehdasjärjestelmän juurille eikä vain asettaisi, vaan iskisi syvälle juuriin. Mutta kriittinen kritiikkipä tietää asian paremmin. Se tietää että kymmenen tunnin työpäivän kysymystä käsiteltiin jossain alahuoneen »valiokunnassa». Epäkriittiset sanomalehdet tosin yrittävät uskotella tämän »valiokunnan» olleen itse alahuone, nimittäin »koko alahuoneen komitea», mutta kritiikin on välttämättä ylitettävä nämä Englannin perustuslain kummallisuudet.
Kriittinen kritiikki, joka itse synnyttää vastakohtansa — joukon tyhmyyden, synnyttää myös Sir James Grahamin tyhmyyden ja panee englannin kielen kriittisen ymmärtämyksen turvin hänen suuhunsa sanoja, joita tuo epäkriittinen sisäministeri ei koskaan ole lausunut. Ja tämä vain siksi että kritiikki voisi Grahamin tyhmyyden taustalla säteillä entistä kirkkaammin. Se väittää Grahamin sanoneen, että tehtaiden koneet käytetään loppuun 12 vuodessa riippumatta siitä käyvätkö ne päivittäin 10 vai 12 tuntia, joten kymmenen tunnin laki veisi kapitalistilta mahdollisuuden uusintaa koneisiin sijoitettu pääoma koneiden työllä 12 vuodessa. Kritiikki osoittaa, että tällöin se on pannut Sir James Grahamin suuhun virhepäätelmän, sillä kone joka päivittäin toimii viisi kuudesosaa ajasta pysyy luonnollisesti myös pitemmän ajan käyttökunnossa.
Vaikka kritiikki onkin varsin oikeassa esittäessään tämän huomautuksen omaa virhepäätelmäänsä vastaan, on kuitenkin toisaalta myös myönnettävä itse Sir James Grahamin sanoneen, että koneen on kymmenen tunnin lain vallitessa toimittava sitä nopeammin mitä enemmän sen toiminta-aikaa rajoitetaan (kritiikki itse lainaa tämän toteamuksen, niteessä VIII, s. 32) ja että tällä edellytyksellä loppuunkulumisaika pysyy samana, nimittäin 12 vuotena. Tämä on syytä tunnustaa erityisesti siksi, että tunnustus koituu »Kritiikin» kunniaksi ja ihanuudeksi. Onhan ainoastaan Kritiikki sekä itse tehnyt että itse jälleen ratkaissut virhepäätelmän. Kritiikki on yhtä jalomielinen lordi John Russellille, jonka se valheellisesti väittää pyrkivän muuttamaan poliittista valtiomuotoa ja vaalijärjestystä. Tästä meidän on pääteltävä, että joko kritiikin taipumus tuottaa tyhmyyksiä on määrättömän voimakas tai sitten lordi John Russellista kahdeksan viimeksi kuluneen päivän aikana on tullut kriittinen kriitikko.
Todella suurenmoisesti ryhtyy kritiikki kuitenkin sepittämään tyhmyyksiä, kun se huomaa että Englannin työläisten kiinnostus tähän kysymykseen on vain »osittaista», vaikka osoittautuukin että »myös työajan lakisääteinen rajoittaminen on herättänyt heidän huomiotaan».
Siis niiden työläisten kiinnostus, jotka huhti- ja toukokuussa pitivät kokouksen toisensa jälkeen, laativat julistuksen toisensa jälkeen, ja tekivät tämän kaiken kymmenen tunnin lakiesityksen puolesta. Työläisten, jotka olivat intoutuneempia kuin kertaakaan kahteen vuoteen ja joiden innostus ylti tehdasalueiden äärestä toiseen. Kritiikin suuri hetki on kun se tekee suuren, loistokkaan, ennen kuulumattoman havainnon, että »suurin osa työläisten toiveista suuntautuu viljalakien poistamisen tarjoamaan välittömämpään apuun, ja näin tulee tapahtumaan kunnes näiden toiveiden nyt jo varmaan epäilyksetön täyttyminen käytännössä osoittaa heille lakien poistamisen hyödyttömyyden». Näin kritiikki puhuu työläisistä, jotka ovat tottuneet heittämään kaikissa julkisissa kokouksissa viljalakien poistajat ulos puhujanpaikalta, työläisistä joiden ansiota on että viljalakien vastainen liitto ei enää uskalla pitää julkisia kokouksia yhdessäkään Englannin tehdaskaupungissa, työläisistä, jotka katsovat tuon liiton ainoaksi vihollisekseen ja joita toryt tukivat kymmenen tunnin lakia käsiteltäessä, kuten miltei aina ennenkin vastaavissa kysymyksissä. Onpa myös hienoa, kun kritiikki keksii, että »työläiset antavat chartismin laveiden lupailujen yhä edelleen houkutella itseään», vaikka chartismi ei ole mitään muuta kuin yleisen mielipiteen poliittinen ilmaus työläisten keskuudessa. On hienoa, kun kritiikki absoluuttisen henkensä syvyyksissä huomaa, että »kaksinaiset puolueryhmittymät, poliittinen ryhmittymä ja maan- ja myllynomistajien ryhmittymä, eivät enää halua nivoutua yhteen ja sattua päällekkäin». Tähän saakka ei kuitenkaan vielä tiedetty että maan- ja myllynomistajien ryhmittymä oli molempien omistajaluokkien lukumääräisen vähyyden ja samojen poliittisten oikeuksien (joiden kohdalla poikkeuksen muodostivat harvalukuiset päärit) johdosta niin laaja, että se oli aivan sama asia kuin poliittiset puolueryhmittymät, sen sijasta että olisi ollut poliittisten puolueiden johdonmukaisin ilmaus, niiden kärki. Ja onpa hienoa, kun kritiikki uskottelee että viljalakien poistajat eivät tietäisi sitä, että kun muut ehdot pysyvät samoina leivän hinnan alenemisesta seuraa työpalkan aleneminen ja kaikki pysyy entisellään. Kuitenkin nämä henkilöt odottavat, että täten sallitun työpalkan ja siten tuotantokustannusten alenemisen seurauksena markkinat laajenevat ja tämän seurauksena työläisten välinen kilpailu vähenee, jolloin palkka, suhteessa leivän hintoihin, voidaan pitää hieman nykyistä korkeampana.
Kritiikki, joka vastakohtaansa, mielettömyyttä vapaasti luodessaan liikkuu taiteellisen autuaana, sama kritiikki joka kaksi vuotta sitten huudahti: »Kritiikki puhuu saksaa, teologia latinaa»,[6] sama kritiikki on nyt oppinut englantia ja käyttää tilallisista nimeä »Landeigner» (land-owners),[7] tehtaanomistajista nimeä »Mühleigner» (mill-owners; mill tarkoittaa englannin kielessä jokaista tehdasta, jonka koneet toimivat höyry- tai vesivoimalla), työläisiä se kutsuu »käsiksi» (hands), »väliintulon» sijasta se puhuu interferenssistä (interference). Rajattoman armeliaana syntisessä joukkomaisuudessa kieriskelevää englannin kieltä kohtaan kritiikki jopa alentuu sitä parantelemaan. Se poistaa englantilaisten pikkumaisen tavan asettaa ritarien ja baronettien »Sir»-arvonimi aina etunimen eteen. Joukko sanoo »Sir James Graham», kritiikki sanoo »Sir Graham».
Sen, että kritiikki uudistaa Englannin historiaa ja kieltä periaatteesta eikä kevytmielisyyttään, osoittaa tuota pikaa kritiikin perusteellinen tapa käsitellä herra Nau-werckin historiaa.
[1] Muhleigner (kirjaim. — myllynomistaja) sana, jota ei saksan kielessä ole; on englantilaisen ilmauksen »mill-owner» (tehtaanomistaja, tehtailija) sananmukainen käännös. Engels pilkkaa tässä »Allgemeine Literatur-Zeitungin» avustajaa Julius Faucheria, joka kirjoituksissaan käytti englantilaistyyppisesi muodostamiaan sanoja. Toim.
[2] Engels tarkoittaa Julius Faucherin artikkelia Englische Tagesfragen (Englannin päivänpolttavia kysymyksiä), joka julkaistiin »Allgemeine Literatur-Zeitungin» 7. ja 8. vihkossa (kesä- ja heinäkuu 1844). Toim.
[3] Viljalait säädettiin Englannissa vuonna 1815. Ne asettivat korkeat tuontitullit viljalle ja joissakin tapauksissa kielsivät yleensä viljan tuonnin ulkomailta. Viljalait antoivat suurmaanomistajille mahdollisuuden korottaa viljan hintaa sisämarkkinoilla ja hankkia siten tavattoman suurta maankorkoa. Lait vahvistivat myös maaylimystön asemia.
Viljalakeja vastustava liitto (Anti-Corn-Law-League), yhdistys jonka tehtailijat Cobden ja Bright perustivat Manchesterissa 1838. Liitto esitti täydellisen kauppavapauden vaatimuksen ja taisteli viljalakien poistamiseksi alentaaksee työläisten palkkoja ja heikentääkseen maa-aristokratian taloudellista ja poliittista asemaa. Teollisuusporvariston ja maanomistajien välinen taistelu päättyi 1846 viljalait poistavan lain hyväksymiseen.
Liitto yritti käyttää työläisjoukkoja hyväkseen taistelussa maanomistajia vastaan. Kuitenkin juuri näinä aikoina Englannin edistyneimmät työläiset siirtyivät itsenäisen, poliittisesti selkeälinjäisen työväenliikkeen (chartismin) tielle. Toim.
[4] Chartismi oli 1830-luvulta 1850-luvun puoliväliin jatkunut Ison-Britannian työläisten poliittinen liike, jonka tunnuksena oli Kansan chartan toteuttaminen. Tämä sisälsi vaatimuksen yleisestä äänioikeudesta ja sellaisista edellytyksistä joiden tarkoituksena oli taata tämä oikeus työläisille. Syynä chartistien liikkeen tyrehtymisepn oli Englannin teollisen ja kauppamonopolin lujittuminen sekä se, että Englannin porvaristo lahjoi ylivoittojensa kustannuksella työväenluokan huippukerroksen, mikä voimisti sen keskuudessa opportunistisia pyrkimyksiä, jotka ilmenivät mm. trade unionien johtajien kieltäytymisenä chartismin tukemisesta. Toim.
[5] Taistelu työpäivän rajoittamiseksi lailla kymmentuntiseksi alkoi Englannissa jo 1700-luvun lopulla ja levisi 1830-luvun kolmannella vuosikymmenellä laajalle proletariaatin joukkoihin. Maa-aristokratian edustajat pyrkivät käyttämään tätä kansan suosimaa tunnusta taistelussaan teollisuusporvaristoa vastaan ja asettuivat siksi parlamentissa kannattamaan kymmentuntisen työpäivän lakiehdotusta. Lain puolustajien johtohahmo parlamentissa oli vuodesta 1833 lähtien »toryfilantrooppi» lordi Ashley. Toim.
[6] Sanat Bruno Bauerin kirjasta Die gute Sache der Freiheit und meine eigene Angelegenheit (Oikea vapauden asia ja oma asiani), Zürich ja Winterthur 1842. Toim.
[7] Tilallista tai maanomistajaa tarkoittava saksan kielen termi on Grundbesitzer. Suom.