Kirjoitettu: huhti–toukokuussa 1917
Julkaistu: ensi kerran syyskuussa 1917 erillisenä kirjasena »Priboi» kustantamossa. Allekirjoitus: N. Lenin.
Suomennos: Tuntematon
Lähde: Vladimir Lenin, »Teokset», 24. osa, s. 39–75. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1959. Julkaistaan kirjasen tekstin mukaan.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Nykyistä historiallista ajankohtaa Venäjällä luonnehtivat seuraavat peruspiirteet:
1. Vanha tsaarivalta, joka edusti ainoastaan pientä, koko valtiokoneistoa (armeijaa, poliisia, virkamiehistöä) komentavaa maaorjuuttajatilanherrain joukkoa, on hajotettu ja poistettu, mutta ei ole lyöty loppuun saakka. Monarkiaa ei ole muodollisesti hävitetty. Romanovien kopla jatkaa monarkistisia vehkeilyjään. Maaorjuuttajatilanherrain tavattoman suuresta maanomistuksesta ei ole tehty loppua.
2. Valtiovalta Venäjällä on siirtynyt uuden luokan kasiin, nimittäin: porvariston ja porvarillistuneiden tilanherrain käsiin. Sikäli on porvarillis-demokraattinen vallankumous Venäjällä suoritettu loppuun.
Valtaan päässyt porvaristo on tehnyt blokin (liiton) ilmeisten monarkistiainesten kanssa, jotka vuosina 1906–1914 osoittautuivat tavattoman kilhkeiksi Nikolai Verisen ja Hirttäjä Stolypinin kannattajiksi (Gutshkov ynnä muut kadeteista oikealla olevat poliitikot). Lvovin ja kumpp. uusi porvarillinen hallitus pyrki aloittamaan ja aloitti neuvottelut Romanovien kanssa monarkian palauttamisesta Venäjälle. Vallankumouksellisen sanahelinän varjolla tämä hallitus nimittää johtopaikoille vanhan järjestelmän kannattajia. Kaikkia valtiokoneen laitoksia (armeijaa, poliisia ja virkamiehistöä) tämä hallitus pyrkii uudistamaan mahdollisimman vähän luovuttaen ne porvariston käsiin. Uusi hallitus on jo ryhtynyt ehkäisemään kaikin keinoin vallankumouksellista joukkotoiminta-aloitetta ja kansan alhaalta käsin toimeenpanemaa vallan valtaamisia — tätä vallankumouksen todellisten saavutusten ainoaa taetta.
Tämä hallitus ei ole vieläkään määrännyt Perustavan kokouksen koollekutsumispäivää. Se ei koske tilanherrain maanomistukseen, tuohon maaorjuudellisen tsarismin aineelliseen perustaan. Tämä hallitus ei aiokaan ryhtyä kapitalistien monopolististen finanssijärjestöjen, suurpankkien, syndikaattien, kartellien y.m.s. toiminnan tarkastamiseen, niiden toiminnan julkisaattamiseen ja valvontaan.
Tärkeimmät, ratkaisevat ministeripaikat uudessa hallituksessa (sisäministeriö, sotaministeriö, s.o. armeijan, poliisin, virkamiehistön, koko joukkoja sortavan koneiston komentaminen) ovat ilmeisten monarkistien ja tilanherrain suurmaanomistuksen kannattajien hallussa. Kadeteille, eilispäivän tasavaltalaisille, jotka ovat tasavaltalaisia vastoin tahtoaan, on annettu toisarvoisia paikkoja, joilla ei ole välitöntä yhteyttä kansan komentamiseen eikä valtiovallan koneistoon. Trudovikkien edustajalla, »myös sosialisti» A. Kerenskillä ei ole kerrassaan mitään merkitystä, paitsi sitä, että hän tuudittaa sanahelinällä uneen kansan valppautta ja tarkkaavaisuutta.
Kaikkien näiden syiden takia uusi porvarillinen hallitus ei ansaitse sisäpolitiikankaan alalla mitään luottamusta proletariaatin taholta, eikä proletariaatin pidä antaa sille mitään kannatusta.
3. Objektiivisten olosuhteiden johdosta nyt etusijalle nousseen ulkopolitiikan alalla uusi hallitus on imperialistista sotaa jatkava hallitus, sotaa, jota se käy liitossa Englannin, Ranskan y.m. imperialististen valtojen kanssa kapitalistisen saaliin jakamisesta, pienten ja heikkojen kansojen kuristamiseksi.
Venäläisen pääoman ja sen mahtavan suojelijan ja isännän eduista, maailman rikkaimman englantilais-ranskalaisen imperialistisen pääoman eduista riippuvainen uusi hallitus, huolimatta niistä Venäjän kansojen ehdottoman enemmistön nimessä mitä selvimmin ilmaistuista toivomuksista, jotka on tuotu julki sotilaiden ja työläisten edustajain Neuvostojen kautta, ei ole ryhtynyt mihinkään reaalisiin toimenpiteisiin kapitalistien etujen tyydyttämiseksi tapahtuvan kansojen teurastuksen lopettamiseksi. Se ei ole julkaissut edes niitä ilmeisen rosvomaisia salaisia sopimuksia (Persian jakamisesta, Kiinan rosvoamisesta, Turkin rosvoamisesta, Itävallan jakamisesta, Itä-Preussin anastamisesta, Saksan siirtomaiden anastamisesta j.n.e.), jotka sitovat ilmeisesti Venäjää englantilais-ranskalaiseen imperialistiseen rosvopääomaan. Se on vahvistanut nämä tsaarivallan solmimat sopimukset, tsaarivallan, joka vuosisatoja rosvosi ja sorti suurempaa määrää kansoja kuin muut tyrannit ja despootit, tsaarivallan, joka ei ainoastaan sortanut, vaan myös häpäisi ja turmeli siveellisesti isovenäläistä kansaa tehden siitä muiden kansojen pyövelin.
Uusi hallitus on vahvistanut nämä häpeälliset ja rosvomaiset sopimukset eikä ole ehdottanut kaikille sotiville kansoille viipymätöntä välirauhaa, vaikka Venäjän kansojen enemmistö on sitä työläisten ja sotilaiden edustajain Neuvostojen kautta selvästi vaatinut. Tämä hallitus on kuitannut asian juhlallisilla ja kaikuvilla, mutta aivan tyhjillä paraatimaisilla julistuksilla ja fraaseilla, jotka porvarillisten diplomaattien suussa ovat aina olleet ja ovat edelleenkin vain sorretun kansan herkkäuskoisten ja naiivien joukkojen pettämistä.
4. Sen takia uusi hallitus ei ansaitse tutuistakaan luottamusta ulkopolitiikan alalla, ja sellaisten vaatimusten jatkuva esittäminen sille, että se julistaisi Venäjän kansojen rauhantahtoa, että se kieltäytyisi aluevaltauksista j.n.e. j.n.e., on tosiasiallisesti vain kansan pettämistä, sellaisten toiveiden herättämistä kansassa, joiden toteuttaminen on mahdotonta, kansan tajunnan selvenemisen hidastuttamista, sen epäsuoraa suostuttelemista sodan jatkamiseen, sodan, jonka todellista yhteiskunnallista luonnetta eivät määrää hyvät aikeet, vaan sotaakayvän hallituksen luokkaluonne, tämän hallituksen edustaman luokan sekä Venäjän, Englannin, Ranskan y.m. maiden imperialistisen finanssipääoman välinen yhteys, se todellinen reaalipolitiikka, jota tämä luokka harjoittaa.
5. Vallankumouksemme tärkeimpänä erikoisuutena, joka vaatii ehdottomasti mitä huolellisinta tarkastelua, on heti ensi päivinä vallankumouksen voiton jälkeen muodostunut kaksoisvalta.
Tämä kaksoisvalta ilmenee siinä, että on olemassa kaksi hallitusta: varsinainen, nykyinen, todellinen porvariston hallitus, Lvovin ja kumpp. »Väliaikainen hallitus», jonka käsissä ovat kaikki valtaelimet, sekä täydentävä, »kontrolloiva» sivuhallitus, Pietarin työläisten ja sotilaiden edustajain Neuvosto, jolla ei ole käsissään valtiovallan elimiä, mutta joka nojautuu välittömästi kansan ilmeiseen ja ehdottomaan enemmistöön, aseistettuihin työläisiin ja sotilaisiin.
Tämän kaksoisvallan luokkajuuri ja sen luokkamerkitys on siinä, että vuoden 1917 maaliskuun vallankumous Venäjällä ei ainoastaan lakaissut pois koko tsaristista monarkiaa, ei ainoastaan antanut kaikkea valtaa porvaristolle, vaan meni vielä pitemmälle aivan proletariaatin ja talonpoikaisten vallankumouksellis-demokraattiseen diktatuuriin saakka. Juuri tällaista diktatuuria (s.o. valtaa, joka ei nojaudu lakiin, vaan aseistettujen väestöjoukkojen välittömään voimaan) ja juuri mainittujen luokkien diktatuuria on Pietarin työläisten ja sotilaiden edustajain Neuvosto ja muut, paikalliset työläisten ja sotilaiden edustajain Neuvostot.
6. Venäjän vallankumouksen seuraavana, mitä tärkeimpänä erikoisuutena on se, että Pietarin työläisten ja sotilaiden edustajain Neuvosto, joka kaikesta päättäen nauttii paikallisten Neuvostojen enemmistön luottamusta, luovuttaa vapaaehtoisesti valtiovallan porvaristolle ja sen Väliaikaiselle hallitukselle, antaa vapaaehtoisesti tälle hallitukselle etusijan tekemällä sen kanssa sopimuksen sen kannattamisesta ja rajoittuu Perustavan kokouksen koollekutsumisen valvojan ja tarkkailijan osaan (Perustavan kokouksen koollekutsumispäivää Väliaikainen hallitus ei ole vieläkään edes ilmoittanut).
Tämä erittäin omalaatuinen ja tässä muodossaan historiassa ennennäkemätön seikka on saanut aikaan kahden diktatuurin yhteenpunoutumisen: porvariston diktatuurin (sillä Lvovin ja kumpp. hallitus on diktatuuria, s.o. valtaa, joka ei nojaudu lakiin eikä edeltäpäin ilmaistuun kansan tahtoon, vaan voiman avulla tehtyyn anastukseen, jonka on suorittanut määrätty luokka, nimittäin porvaristo) sekä proletariaatin ja talonpoikaisten diktatuurin (työläisten ja sotilaiden edustajain Neuvosto) yhteenpunoutumisen.
On aivan varmaa, että tällainen »yhteenpunoutuma» ei voi kauan kestää. Valtiossa ei voi olla kahta valtaa. Toisen niistä täytyy hävitä, ja koko Venäjän porvaristo tekee jo kaikin voimin, kaikin keinoin työtä saadakseen kaikkialla syrjäytetyksi, voimattomaksi ja hävitetyksi sotilaiden ja työläisten edustajain Neuvostot ja luoduksi porvariston yksinvallan.
Kaksoisvalta on ainoastaan siirtymiskohta vallankumouksen kehityksessä, kun vallankumous on mennyt tavallista porvarillis-demokraattista vallankumousta pitemmälle, mutta ei ole vietä saavuttanut »puhdasta» proletariaatin ja talonpoikaisten diktatuuria.
Tämän epävakaan siirtymistilanteen luokkamerkitys (ja luokkakantainen selitys) on seuraava: kuten jokainen vallankumous, on meidänkin vallankumouksemme vaatinut mitä suurinta sankaruutta ja joukkojen uhrautuvaisuutta taistelussa tsarismia vastaan, ja se on myös tuokiossa vetänyt liikkeeseen suunnattoman määrän pieneläjiä.
Eräs jokaisen todellisen vallankumouksen tärkein, tieteellinen ja käytännöllis-poliittinen tunnusmerkki on se, että tavattoman nopeasti, jyrkästi ja voimakkaasti lisääntyy sellaisten »pieneläjäin» määrä, jotka alkavat ottaa aktiivisesti, itsenäisesti ja tehokkaasti osaa poliittiseen elämään, valtion järjestämiseen.
Niin Venäjälläkin. Nyt Venäjä kuohuu. Miljoonat ja kymmenet miljoonat, poliittisesti kymmenen vuotta nukkuneet, tsarismin hirmuisen sorron sekä tilanherrojen ja tehtailijain hyväksi tekemänsä pakkotyön murtamat ja poliittisesti poljetut ihmiset ovat heränneet ja lähteneet mukaan politiikkaan. Mutta keitä ovat nämä miljoonat ja kymmenet miljoonat? Suurimmaksi osaksi pikkuisäntiä, pikkuporvareita, niitä, jotka ovat kapitalistien ja palkkatyöläisten väliltä. Venäjä on kaikista Euroopan maisia pikkuporvarillisin maa.
Jättiläismäinen pikkuporvarillinen aalto on peittänyt kaiken, tukahduttanut tietoisen proletariaatin niin monilukuisuutensa voimalla kuin myös aatteellisestikin, t.s. se on tartuttanut ja levittänyt hyvin laajoihin työläispiireihin pikkuporvarillisia käsityksiä politiikasta.
Pikkuporvaristo on elämässään riippuvainen porvaristosta, se kun elää itse isännän eikä proletaarin tavoin (siihen paikkaan nähden, mikä sillä on yhteiskunnallisessa tuotannossa) ja seuraa ajatustapansakin puolesta porvaristoa.
Herkkäuskoisen luottavainen suhtautuminen kapitalisteihin, noihin rauhan ja sosialismin pahimpiin vihollisiin — juuri se on luonteenomaista joukkojen nykyiselle politiikalle Venäjällä, juuri se on kasvanut vallankumouksellisella nopeudella Euroopan pikkuporvarillisimman maan yhteiskunnalliselta ja taloudelliselta pohjalta. Tällainen on »sopimuksen» luokkapohja (korostan, etten tarkoita niinkään paljon muodollista sopimusta kuin tosiasiallista kannatusta, vaiteliasta myöntymistä, herkkäuskoisen luottavaista vallan luovuttamista), »sopimuksen», joka on solmittu Väliaikaisen hallituksen sekä työläisten ja sotilaiden edustajain Neuvoston välillä ja joka on antanut Gutshkoveille lihavan palan, todellisen vallan, mutta Neuvostolle — Kerenskien lupauksia, kunnianosoituksia (toistaiseksi, joksikin aikaa), imartelua, fraaseja, vakuutteluja, kohteliaita kumarruksia.
Venäjän proletariaatin vähälukuisuus, sen riittämätön tietoisuus ja järjestyneisyys — siinä saman mitalin toinen puoli.
Kaikki narodnikkilaiset puolueet aina eserriin asti ovat aina olleet pikkuporvarillisia, samoin Organisaatiokomitean puolue (Tshheidze, Tsereteli y.m.); puolueettomat vallankumoukselliset (Steklov y.m.) ovat niinikään antautuneet aallon valtaan tai eivät ole pystyneet voittamaan sitä, eivät ole ennättäneet päästä voitolle siitä.
7. Edellä mainitusta todellisen tilanteen omalaatuisuudesta johtuu marxilaiselle — jonka on otettava huomioon objektiiviset tosiasiat, joukot ja luokat eikä yksilöitä y.m.s. — välttämätön nykyhetken omalaatuinen taktiikka.
Tämä omalaatuisuus asettaa etualalle »etikan ja sapen kaatamisen vallankumouksellis-demokraattjsten fraasien imelään veteen» (kuten puoluetoverini, puolueemme Keskuskomiteaan kuuluva Teodorovitsh sanoi erittäin sattuvasti Rautatievirkailijain ja -työläisten yleisvenäläisen edustajakokouksen eilisessä istunnossa Pietarissa). Arvostelutyö, eserrien ja sosialidemokraattien pikkuporvarillisten puolueiden virheiden selittäminen, tietoisesti proletaarisen, kommunistisen puolueen ainesten valmistelu ja yhteenliittäminen, proletariaatin vapauttaminen, »yleisen» pikkuporvarillisen huumauksen vallasta.
Tämä näyttää »pelkältä» propagandatyöltä. Todellisuudessa se on mitä käytännöllisintä vallankumouksellista työtä, sillä ei voida viedä eteenpäin vallankumousta, joka on pysähtynyt, joka on hukkumaisillaan sanahelinään ja »polkee paikallaan», ei ulkonaisten esteiden takia, ei porvariston harjoittaman väkivallan takia (Gutshkov on toistaiseksi vain uhannut käyttää väkivaltaa sotilasjoukkoja vastaan), vaan joukkojen herkkäuskoisen luottavaisuuden takia.
Vain taistelemalla tätä herkkäuskoista luottavaisuutta vastaan (ja sitä vastaan voidaan ja täytyy taistella ainoastaan aatteellisesti, toverillisesti vakuuttaen ja vedoten elämän kokemukseen) me voimme vapautua valloilleen päässeestä vallankumouksellisesta sanahelinästä ja todella edistää sekä proletariaatin valveutumista ja joukkojen valveutumista että niiden rohkean päättäväistä aloitteellisuutta paikkakunnilla kuin myös vapauksien, demokratian sekä kaiken maan koko kansalle kuulumisen periaatteen omintakeista toteuttamista, kehittämistä ja lujittamista.
8. Porvarjen ja tijanherrain hallitusten yleismaailmallinen kokemus on luonut kaksi keinoa kansan pitämiseksi sorronalaisena. Ensimmäinen on väkivalta. Nikolai Romanov I (Nikolai Piiskuri) ja Nikolai II (Verinen) ovat näyttäneet Venäjän kansalle kaiken mahdollisen ja mahdottoman tämän pyövelimäisen keinon käyttämisen alalla. Mutta on olemassa toinenkin keino, jonka ovat pisimmälle kehittäneet Englannin ja Ranskan porvarit, joita monet suuret vallankumoukset ja joukkojen vallankumoukselliset liikkeet ovat »opettaneet». Tämä keino on pettämistä, imartelua, korulauseita, miljoonia lupauksia, pikku almujen antamista, myönnytyksiä vähäpätöisessä, tärkeän säilyttämistä.
Ajankohdan omalaatuisuutena Venäjällä on huimaavan nopea siirtyminen ensin mainitusta keinosta toiseen, kansaa vastaan harjoitetusta väkivallasta kansan imarteluun, sen pettämiseen lupauksilla. Vasjka kissa — se vain ahkeraan ratustaapi saalistaan. Miljukov ja Gutshkov pitävät valtaa käsissään, suojelevat pääoman voittoja, käyvät imperialistista sotaa venäläisen ja englantilais-ranskalaisen pääoman hyväksi, — ja kuittaavat asian lupauksilla, ylevillä sanoilla ja vaikutusta tavoitelevilla julistuksilla vastatessaan sellaisten »kokkien» puheisiin kuin Tshheidze. Tsereteli ja Steklov, jotka uhkaavat, vetoavat omaantuntoon, manaavat, rukoilevat, vaativat, julistavat... Mutta Vasjka kissa — se vain ahkeraan ratustaapi saalistaan.
Ja herkkäuskoinen luottavaisuus ja luottavainen herkkäuskoisuus tulee päivä päivältä vähenemään varsinkin proletariaatin ja talonpoikaisköyhälistön keskuudessa, joita elämä (heidän yhteiskunnallinen ja taloudellinen asemansa) opettaa olemaan luottamatta kapitalisteihin.
Pikkuporvariston johtajain »pitää» opettaa kansaa luottamaan porvaristoon. Proletaarien pitää opettaa sitä olemaan luottamatta.
9. »Miltei kaiken» alleen peittäneen pikkuporvarillisen aallon suurimpana ja selvimpänä ilmauksena on pidettävä vallankumouksellista puolustuskantaa (oborontshestvo). Juuri se on Venäjän vallankumouksen jatkuvan etenemisen ja menestymisen pahin vihollinen.
Ken on tässä kohdassa antanut periksi eikä ole pystynyt vapautumaan siitä, hän on mennyttä miestä vallankumouksen kannalta. Mutta joukot antavat periksi toisella tavalla kuin johtajat ja vapautuvat toisella tavalla, toisenlaisen kehityksen kautta, toisin keinoin.
Vallankumouksellinen puolustuskanta on toisaalta tulos porvariston harjoittamasta joukkojen pettämisestä, tulos talonpoikain ja työläisten erään osan herkkäuskoisesta luottavaisuudesta ja toisaalta pikkuisännän etujen ja katsantokannan ilmaus, pikkuisännän, joka on tietyssä määrin kiinnostunut aluevaltauksista ja pankkivoitoista ja joka säilyttää »pyhästi» tsaarivallan perinteitä, tsaarivallan, joka on turmellut siveellisesti isovenäläisiä pyövelitoiminnalla muita kansoja kohtaan.
Porvaristo pettää kansaa käyttäen hyväkseen vallankumouksen aiheuttamaa jaloa ylpeydentunnetta ja kuvaten asian siten, että sodan yhteiskunnallis-poliittinen luonne Venäjän puolelta on muka muuttunut vallankumouksen tästä vaiheesta alkaen, siitä alkaen, kun tsaristisen monarkian tilalle on tullut gutshkovilais-miljukovilainen miltei tasavalta. Ja kansa on — joksikin aikaa — uskonut huomattavassa määrin vanhojen ennakkoluulojen ansiosta, jotka panevat sen pitämään Venäjän muita kansoja, isovenäläisiä lukuunottamatta, jonkinlaisena isovenäläisten omaisuutena tai perintötilana. Seuraukset tsaarivallan harjoittamasta isovenäläisen kansan katalasta turmelemisesta, kun se totutti tätä kansaa pitämään muita kansoja muka alempiarvoisina, joinakin »oikeuden mukaan» Iso-Venäjälle kuuluvina, eivät voineet heti haihtua pois.
Meiltä vaaditaan taitoa selittää joukoille, että sodan yhteiskunnallis-poliittista luonnetta ei määrää yksilöiden ja ryhmien eikä edes kansojen »hyvä tahto», vaan sotaakäyvän luokan asema, luokan politiikka, jonka jatkoa sota on, nykyisen yhteiskunnan vallitsevan taloudellisen voiman, pääoman yhteydet, kansainvälisen pääoman imperialistinen luonne, Venäjän riippuvaisuus finanssi-, pankki- ja diplomaattikysymyksissä Englannista, Ranskasta j.n.e. Tätä ei ole helppo selittää taitavasti, joukoille tajuttavasi, kukaan meistä ei kykenisi heti paikalla tekemään sitä virheettömästi.
Mutta propagandamme suunta tai oikeammin sen sisältö pitää olla tällainen ja vain tällainen. Pieninkin myönnytys vallankumoukselliselle puolustuskannaIle on sosialismin pettämistä täydellistä luopumisia internationalismista, puolusteltakoonpa sitä kuinka kaunein korulausein tahansa, minkälaisin »käytännöllisin» perusteluin tahansa.
Tunnus »alas sota» on tietysti oikea, mutta siinä ei oteta huomioon ajankohdan tehtävien omalaatuisuutta, sitä, että laajaa joukkoa on lähestyttävä toisella tavalla. Se on mielestäni vähän samankaltainen kuin tunnus »alas tsaari», jota julistaen taitamaton agitaattori ennen »vanhaan hyvään aikaan» meni päätäpahkaa maaseudulle — ja sai selkäänsä. Vallankumouksellisen puolustuskannan joukkoedustajat ovat rehellisiä, — ei henkilökohtaisessa mielessä, vaan luokkamielessä, s.o. he kuuluvat sellaisiin luokkiin (työläiset ja köyhät talonpojat), jotka todella eivät hyödy mitään aluevaltauksista eivätkä vieraiden kansojen kuristamisesta. He eivät ole lainkaan samaa kuin porvarit ja herrat »intelligentit», jotka tietävät mainiosti, että ei voida luopua aluevaltauksista, ellei luovuta pääoman herruudesta, ja jotka pettävät häikäilemättömästi joukkoja kauniilla korulauseilla, loputtomilla vakuutteluilla ja lukemattomilla lupauksilla.
Puolustuskannan joukkoedustaja katsoo asiaa yksinkertaisesti, poroporvarin tavoin: »minä en halua aluevaltauksia, mutta saksalainen 'käy' minun kimppuuni, siis minä puolustan oikeata asiaa enkä lainkaan joitakin imperialistisia etuja». Tällaiselle henkilölle täytyy selittää ja selittää, että kysymys ei ole hänen henkilökohtaisista toivomuksistaan, vaan poliittisista joukko- ja luokkasuhteista ja ehdoista, sodan yhteydestä pääoman etuihin ja kansainväliseen pankkiverkostoon j.n.e. Vain tällainen taistelu puolustuskantaa vastaan on vakavaa ja lupaa menestystä — kenties ei kovin nopeasti, mutta varmasti ja pysyvästi.
10. Sotaa ei voida lopettaa »tahdon mukaan». Sitä ei voida lopettaa yksipuolisella päätöksellä. Sitä ei voida lopettaa »lyömällä pistin maahan» käyttääksemme erään puolustuskannalla olevan sotilaan sanontaa.
Sotaa ei voida lopettaa eri maiden sosialistien »sopimuksella», kaikkien maiden proletaarien »esiintymisellä», kansojen »tahdosta» j.n.e. — kaikki tämänlaatuiset korulauseet, joita ovat täynnä puolustuskantaa ajavien ja puolittain puolustuskantaisten, puolittain internationalististen lehtien kirjoitukset, samoin kuin lukemattomat päätöslauselmat, julistukset, manifestit sekä sotilaiden ja työläisten edustajain Neuvoston päätöslauselmat, — kaikki nämä korulauseet ovat vain pikkuporvarien tyhjiä, viattomia, hyvänsuopia toivomuksia. Ei ole mitään sen vahingollisempaa kuin nämä korulauseet »kansojen rauhantahdon ilmentämisestä», proletariaatin vallankumouksellisten esiintymisten vuorojärjestyksestä (että Venäjän proletariaatin jälkeen on Saksan proletariaatin »vuoro») j.n.e. Kaikki se on louisblancilaisuutta, hurskaita haaveita, »poliittinen kamppailu» leikkiä, tosiasiallista Vasjka kissasta kerrotun sadun toistamista.
Sotaa ei ole synnyttänyt kapitalistirosvojen paha tahto, vaikkakin sitä tietysti käydään vain heidän edukseen ja vaikka se rikastuttaa vain heitä. Sodan on synnyttänyt yleismaailmallisen pääoman puolivuosisatainen kehitys, sen miljardit säikeet ja yhteydet. Ilman pääoman vallan kukistamista, ilman valtiovallan siirtymistä toiselle luokalle, proletariaatille, ei voida päästä imperialistisesta sodasta, ei voida saavuttaa demokraattista, ei-väkivaltaista rauhaa.
Helmi–maaliskuun vallankumous Venäjällä v. 1917 oli alkuna imperialistisen sodan muuttamiselle kansalaissodaksi. Tämä vallankumous otti ensimmäisen askelen sodan lopettamiseksi. Vasta toinen askel voi turvata sen lopettamisen, nimittäin: valtiovallan siirtyminen proletariaatille. Se tulee olemaan yleismaailmallisen »rintaman läpimurron», pääoman etujen rintaman läpimurron alkua, ja vasta murrettuaan tämän rintaman proletariaatti voi vapauttaa ihmiskunnan sodan kauhuista, turvata sille pysyvän rauhan olot.
Ja Venäjän vallankumous on jo johtanut Venäjän proletariaatin välittömästi tällaiseen pääoman »rintaman murtamiseen» muodostamalla työläisten edustajain Neuvostot.
11. Työläisten, sotilaiden, talonpoikain y.m. edustajain Neuvostot eivät ole ainoastaan siinä suhteessa jääneet ymmärtämättä, että enemmistölle on epäselvä niiden luokkamerkitys, niiden osuus Venäjän vallankumouksessa. Niitä ei ole ymmärretty myöskään siinä suhteessa, että ne ovat valtion uusi muoto, oikeammin sanoen uusi valtiotyyppi.
Täydellisin ja edistynein porvarillisen valtion tyyppi on parlamentaarinen demokraattinen tasavalta: valta on parlamentilla; valtiokone, hallintokoneisto ja -elin on tavallinen: vakinainen armeija, poliisi ja etuoikeutettu, kansan yläpuolella oleva virkamiehistö, joka tosiasiallisesti on erottamatonta.
Mutta vallankumouskaudet, alkaen XIX vuosisadan lopulta, kohottavat esiin demokraattisen valtion korkeimman tyypin, sellaisen valtiotyypin, joka Engelsin sanojen mukaan lakkaa eräissä suhteissa jo olemasta valtio, »ei ole valtio sanan varsinaisessa merkityksessä».[1] Se on Pariisin Kommuunin tyyppinen valtio, joka kansasta erillään olevan armeijan ja poliisin tilalle ottaa itsensä kansan suoranaisen ja välittömän aseistamisen. Tämä juuri on tärkeintä Kommuunissa, jota porvarilliset kirjailijat ovat panetelleet ja parjanneet ja jota on virheellisesti syytetty muun muassa siitä, että se aikoo heti »ottaa käytäntöön» sosialismin.
Juuri tällaista valtiolyyppiä Venäjän vallankumous alkoi muodostaa v. 1905 ja v. 1917. Kansanedustajain Yleisvenäläisen Perustavan kokouksen tai neuvostojen Neuvoston y.m.s. yhdistämien, työläisten, sotilaiden, talonpoikien ynnä muiden edustajain Neuvostojen Tasavalta, — se meillä jo toteutuu käytännössä nyt, tällä hetkellä monimiljoonaisen kansan aloitteesta, kansan, joka itsenäisesti luo demokratiaa omalla tavallaan odottamatta enempää sitä, milloin herrat kadettiprofessorit saavat valmiiksi lakiehdotuksensa parlamentaarista porvarillista tasavaltaa varten, kuin sitäkään, milloin herra Plehanovin tai Kautskyn kaltaiset pikkuporvarillisen »sosialidemokratian» pedantit ja totunnaistavoista kiinnipitävät henkilöt lakkaavat vääristelemästä marxilaisuuden valtio-oppia.
Marxilaisuus eroaa anarkismista siinä, että se pitää välttämättömänä valtiota ja valtiovaltaa vallankumouskautena yleensä ja varsinkin kapitalismista sosialismiin siirtymisen kautena.
Marxilaisuus eroaa herrojen Plehanovin, Kautskyn ja kumpp. pikkuporvarillisesta, opportunistisesta »sosialidemokratismista» siinä, että se katsoo mainituille kausille välttämättömäksi sellaisen valtion kuin oli Pariisin Kommuuni eikä sellaista valtiota kuin on tavallinen parlamentaarinen porvarillinen tasavalta.
Pariisin Kommuunin tyyppisen valtion tärkeimmät eroavaisuudet vanhasta valtiosta ovat seuraavat:
Parlamentaarisesta porvarillisesta tasavallasta on varsin helppoa (kuten historia on todistanut), sillä koko sortokoneisto — armeija, poliisi, virkamiehistö — jää koskemattomaksi. Kommuuni ja työläisten, sotilaiden, talonpoikain y.m. edustajain Neuvostot murskaavat ja poistavat tämän koneiston.
Parlamentaarinen porvarillinen tasavalta ahdistaa ja tukahduttaa joukkojen itsenäistä poliittista elämää, niiden välitöntä osanottoa koko valtioelämän demokraattiseen rakentamiseen alhaalta ylös asti. Kokonaan toista ovat työläisten ja sotilaiden edustajain Neuvostot.
Viimeksi mainitut luovat uudestaan sen valtiotyypin, jonka Pariisin Kommuuni kehitteli ja jota Marx nimitti »vihdoinkin löydetyksi valtiolliseksi muodoksi, jonka vallitessa saattaa tapahtua työtätekevien taloudellinen vapautuminen».[2]
Tavallisesti väitetään vastaan. Venäjän kansa ei ole vielä valmis Kommuunin »käytäntöönottamiseen». Se on maaorjanomistajain perustelua, jotka ovat puhuneet, että talonpojat eivät ole valmiit vapauteen. Kommuuni, s.o. työläisten ja talonpoikien edustajain Neuvostot, ei »ota käytäntöön», ei aio »ottaa» eikä sen pidäkään ottaa käytäntöön mitään uudistuksia, jotka eivät ole täysin kypsyneet niin taloudellisten olojen mielessä kuin myös kansan valtavan enemmistön tietoisuudessa. Mitä perusteellisempi on taloudellinen vararikko ia sodan synnyttämä kriisi, sitä pakottavammin tarvitaan täydellisintä valtiollista muotoa, joka helpottaa niiden kammottavien haavojen parantamista, jotka sota on ihmiskunnalle tuottanut. Mitä vähemmän venäjän kansalla on organisatorista kokemusta, sitä päättäväisemmin on kansan itsensä eikä yksinomaan porvarillisten politikoitsijain ja suuripalkkaisten virkamiesten ryhdyttävä suorittamaan organisatorista rakennustyötä.
Mitä pikemmin vapaudumme herrojen Plehanovin, Kautskyn ja kumpp. vääristelemän valemarxilaisuuden vanhoista ennakkoluuloista, mitä uutterammin autamme kansaa rakentamaan heti ja kaikkialle työläisten ja talonpoikien edustajain Neuvostoja sekä ottamaan niiden käsiin koko elämän, mitä kauemmin herrat Lvovit ja kumpp. viivyttelevät Perustavan kokouksen koollekutsumista, sitä helpommin kansa voi tehdä (Perustavan kokouksen kautta tai ilman sitä, jos Lvov ei kutsu sitä koolle vielä pitkiin aikoihin) valintansa työläisten ja talonpoikien edustajain Neuvostojen Tasavallan hyväksi. Kansan itsensä suorittamassa uudessa organisatorisessa rakennustyössä virheet ovat alussa kiertämättömiä, mutta parempi on tehdä virheitä ja mennä eteenpäin kuin odottaa, milloin hra Lvovin koollekutsumat lainoppineet professorit laativat lait Perustavan kokouksen koollekutsumisesta ja parlamentaarisen porvarillisen tasavallan ikuistamisesta, työläisten ja talonpoikien edustajain Neuvostojen tukahduttamisesta.
Jos me järjestäydymme ja harjoitamme taitavasti propagandaamme, niin eivät ainoastaan proletaarit, vaan myös talonpoikaisto yhdeksältä kymmenesosaltaan on oleva poliisilaitoksen palauttamista sekä erottamatonta ja etuoikeutettua virkamiehistöä vastaan, kansasta eristettyä armeijaa vastaan. Ja vain se onkin ominaista uudelle valtiotyypille.
12. Kansanmiliisin perustaminen poliisin tilalle on vallankumouksen koko kulusta juontuva uudistus, jota nyt toteutetaan Venäjän useimmilla paikkakunnilla. Meidän on selitettävä joukoille, että useimmissa tavallista tyyppiä olevissa porvarillisissa vallankumouksissa tämä uudistus on ollut tavattoman lyhytaikainen ja että demokraattisin ja tasavaltaisinkin porvaristo on palauttanut vanhan, tyypiltään tsaristisen, kansasta eristetyn poliisin, joka on porvariston määräysvallan alainen ja valmis kaikin tavoin sortamaan kansaa.
Poliisilaitoksen palauttamisen ehkäisemiseksi on vain yksi keino: yleisen kansanmiliisin perustaminen, sen liittäminen yhteen armeijan kanssa (vakinaisen armeijan vaihtaminen yleiseen kansan aseistamiseen). Tähän miliisiin tulee osallistua järjestään kaikkien kansalaisten, miesten ja naisten, 15:stä 65:een ikävuoteen asti, jos näillä likimäärin otetuilla ikärajoilla voidaan määritellä nuorten ja vanhusten osallistuminen siihen. Kapitalistien on maksettava palkkatyöläisille, palveluskunnalle y.m. niistä päivistä, jotka nämä tulevat käyttämään yhteiskunnalliseen työhön miliisissä. Ilman sitä, että naiset saadaan osallistumaan itsenäisesti ei ainoastaan yleensä poliittiseen elämään, vaan myös säännölliseen yleiseen yhteiskunnilliseen työhön, ei voi olla puhettakaan edes täydestä ja lujasta demokratiasta, saatikka sitten sosialismista. Ja sellaisia »poliisin» tehtäviä kuin sairaiden ja huollottomien lasten huolto, terveellisestä ravinnosta huolehtiminen y.m. ei yleensä voida toteuttaa tyydyttävästi ilman naisten todellista eikä vain paperilla olevaa tasa-arvoisuutta.
Poliisilaitoksen palauttamisen ehkäiseminen, koko kansan organisatorisien voimien innostaminen mukaan kansanmiliisin luomiseen — siinä tehtävät, jotka proletariaatin on vietävä joukkoihin vallankumouksen suojelemiseksi, lujittamiseksi ja kehittämiseksi.
13. Tällä hetkellä emme voi varmasti tietää, puhkeaako Venäjän maaseudulla lähitulevaisuudessa voimakas agraarivallankumous. Emme voi tietää, nimenomaan miten perinpohjaista on viime aikoina kieltämättä syventynyt talonpoikaisten luokkajakautuminen toisaalta batrakkeihin, palkkatyöläisiin ja köyhiin talonpoikiin (»puoliproletaareihin») ja toisaalta varakkaisiin ja keskitalonpoikiin (kapitalisteihin ja pikkukapitalisteihin). Vain kokemus ratkaisee ja voi ratkaista nämä kysymykset.
Mutta proletariaatin puolueena me olemme tietenkin velvolliset esittämään viipymättä agraari- (maa-) ohjelman sekä propagoimaan Venäjän talonpoikaista agraarivallankumousta edistäviä pikaisesti toteutettavia käytännöllisiä toimenpiteitä.
Meidän tulee vaatia kaikkien maiden kansallistamista, s.o. kaikkien valtakunnassa olevien maiden siirtämistä keskusvaltiovallan omaisuudeksi. Tämän vallan pitää määritellä siirtolaisuusvarannon suuruus j.n.e., säätää metsänsuojelu- ja maanparannuslait y.m.s. ja kieltää ehdottomasti kaikenlainen meklaus maan omistajan — valtion — ja maan vuokraajan — isännän — välillä (kieltää kaikkinainen maan toiselle siirtäminen). Mutta kaikki määräysvalta maahan, koko maan hallinnan ja käytön paikallisten ehtojen määrittely pitää olla täydellisesti ja poikkeuksetta talonpoikain edustajain alue- ja paikallisneuvostojen käsissä eikä suinkaan byrokraattien, virkamiesten käsissä.
Viljantuotantotekniikan ja -määrän kohottamiseksi sekä järkiperäisen suurtalouden ja sen yhteiskunnallisen valvonnan kehittämiseksi meidän on pyrittävä talonpoikaiskomiteoissa siihen, että jokaisesta konfiskoidusta tilanherran maatilasta muodostetaan batrakkien edustajain Neuvostojen valvonnan alaisena toimiva suuri mallitalous.
Eserrien keskuudessa viljellyn pikkuporvarillisen sanahelinän ja politiikan vastapainoksi ja etenkin »kulutukseen» tai »työhön» perustuvia normeja, »maan sosialisoimista» y.m.s. koskevan turhan lörpöttelyn vastapainoksi proletariaatin puolueen pitää selittää, että pientalousjärjestelmä ei kykene tavaratuotannon vallitessa vapauttamaan ihmiskuntaa joukkojen kurjuudesta ja sorronalaisuudesta.
Jakamatta heti ja ehdottomasti talonpoikien edustajain Neuvostoja proletariaatin puolueen pitää selittää, että on muodostettava erikoiset batrakkien edustajain Neuvostot ja erikoiset köyhien talonpoikain (puoliproletaarien) edustajain Neuvostot tahi ainakin mainitussa luokka-asemassa olevien edustajien erikoiset vakinaiset neuvottelukokoukset, jotka toimivat erillisinä ryhminä tai puolueina yleisissä talonpoikien edustajain Neuvostoissa. Ilman sitä kaikki narodnikkien imelät pikkuporvarilliset korulauseet talonpoikaistosta yleensä ovat vain verho, jonka suojassa varakas talonpoikaista, joka on vain eräs kapitalistien muunnoksista, pettää omistamattomia joukkoja.
Vastapainoksi sille porvarillis-liberaaliselle tai aito virkamiesmäiselle saarnailulle, jota monet eserrät sekä työläisten ja sotilaiden edustajain Neuvostot harjoittavat kehottaessaan talonpoikia pidättymään tilanherrain maiden haltuunsa ottamisesta ja agraariuudistuksen alkamisesta ennen Perustavan kokouksen koollekutsumista, proletariaatin puolueen pitää kehottaa talonpoikia toteuttamaan viipymättä ja omintakeisesti maauudistus ja konfiskoimaan heti tilanherrojen maat paikallisten talonpoikain edustajain päätöksillä.
Tällöin on erittäin tärkeää vaatia, että kohotettaisiin elintarvikkeiden tuotantoa rintamalla olevien sotilaiden sekä kaupunkien muonitusta varten eikä missään tapauksessa sallittaisi mitenkään vahingoitettavan tai turmeltavan karjaa, työkaluja, koneita, rakennuksia y.m. y.m.
14. Kansallisuuskysymyksessä proletariaatin puolueen pitää ennen kaikkea puolustaa täydellisen Venäjästä eroamisen vapauden julistamista ja viipymätöntä toteuttamista kaikkiin niihin kansakuntiin ia kansallisiin ryhmiin nähden, jolla tsarismi on sortanut ja jotka on väkivaltaisesti, s.o. aluevaltausten avulla yhdistetty tai väkivaltaisesti pidetään valtakunnan puitteissa.
Kaikki ilmoitukset, julistukset ja manifestit aluevaltauksista kieltäytymisestä, ellei rinnan niiden kanssa todella toteuteta eroamisvapautta, ovat vain porvarillista kansan pettämistä tai viattomia pikkuporvarillisia toivomuksia.
Proletaarinen puolue pyrkii muodostamaan mahdollisimman suuren valtion, silla se on eduksi työtätekeville, tämä puolue pyrkii lähentämään kansakuntia ja sitten liittämään ne toisiinsa, mutta se ei halua saavuttaa tätä päämäärää väkivallan, vaan yksinomaan kaikkien kansakuntien työläisten ja työtätekevien joukkojen vapaan veljesliiton avulla.
Mitä demokraattisemmaksi tulee Venäjän tasavalta, mitä menestyksellisemmin se järjestyy työläisten ja talonpoikien edustajain Neuvostojen tasavallaksi, sitä suuremmaksi käy se voima, joka vetää kaikkien kansakuntien työtätekeviä joukkoja vapaaehtoisesti tämän tasavallan puoleen.
Täydellinen eroamisvapaus, mitä laajin paikallinen (ja kansallinen) autonomia, yksityiskohtaisesti laaditut vähemmistökansallisuuksien oikeuksien takeet — sellainen on vallankumouksellisen proletariaatin ohjelma.
15. Proletariaatin puolue ei voi millään muotoa asettaa päämääräkseen sosialismin »käytäntöönottamista» pientalonpoikaisessa maassa, ennenkuin väestön valtava, enemmistö on tajunnut sosialistisen vallankumouksen välttämättömäksi.
Mutta ainoastaan »miltei marxilaisten» sanojen taakse piiloutuvat porvarilliset sofistit voivat käyttää tätä totuutta puolustaakseen sellaista politiikkaa, joka lykkää tuonnemmaksi käytännössä täysin mahdollisiksi käyneet, pikaiset vallankumoukselliset toimenpiteet, joita monet porvarilliset valtiot ovat usein toteuttaneet sodan aikana ja jotka ovat ehdottoman välttämättömiä taistelussa lähenevää perusteellista taloudellista rappiotilaa ja nälänhätää vastaan.
Sellaisia toimenpiteitä kuin maan seka kaikkien kapitalistien pankkien ja syndikaattien kansallistaminen tai ainakin niiden viipymätön alistaminen työläisten edustajain Neuvostojen j.n.e. valvontaan, mitkä eivät suinkaan ole sosialismin »käytäntöönottamista», on ehdottomasti puolustettava ja mahdollisuuksien mukaan toteutettava vallankumouksellisin keinoin. Ilman näitä toimenpiteitä, jotka ovat vain askeleita sosialismia kohti ja taloudellisesti täysin toteutettavissa, ei voida parantaa sodan tuottamia haavoja eikä torjua uhkaavaa romahdusta, ja vallankumouksellisen proletariaatin puolue ei milloinkaan pelkää käydä käsiksi niihin tavattoman suuriin kapitalistien ja pankkiirien voittoihin, joita ne juuri »sotaa hyväkseen käyttäen» kahmivat erittäin skandaalimaisesti.
16. Venäjän työväenluokan kansainväliset velvollisuudet työntyvät juuri nyt erikoisen voimakkaasti etutilalle.
Meidän päivinämme internationalismin nimeen on vannomatta vain laiskuri; jopa puolustuskannalla olevat shovinistit, jopa herrat Plehanov ja Potresov, jopa Kerenski nimittävät itseään internationalisteiksi. Sitä pakottavampi on proletaarisen puolueen velvollisuus panna mitä selvimmin, tarkimmin ja määrätietoisimmin näennäisen internationalismin vastapainoksi todellinen internationalismi.
Pelkät kaikkien maiden työläisille osoitetut julistukset, tyhjät vakuutukset uskollisuudesta internationalismille, yritykset suoraan tai välillisesti säätää »vuorojärjestys» vallankumouksellisen proletariaatin esiintymisille erillisissä sotivissa maissa, pinnistykset solmia sotivien maiden sosialistien kesken »sopimukset» vallankumouksellisesta taistelusta, sosialististen edustajakokousten puuhaileminen rauhan kampanjan hyväksi j.n.e. j.n.e.— kaikki tämä on objektiivisen merkityksensä kannalta vain pelkkää korupuhetta olivatpa näiden aatteiden, näiden yritysten tai suunnitelmien esittäjät miten vilpittömiä tahansa, kaikki ne ovat parhaimmassa tapauksessa viattomia, hyvänsuopia toivomuksia, joilla voidaan vain verhota shovinistien harjoittamaa joukkojen pettämistä. Ja parlamentaaristen konnankoukkujen punomiseen harjaantuneimmat ja ovelimmat ranskalaiset sosialishovinistit ovat jo aikoja sitten lyöneet ennätyksen tavattoman isoäänisten ja helisevien pasifististen ja internationalististen fraasien alalla, fraasien, joihin liittyy ennenkuulumattoman julkea sosialismin ja Internationalen pettäminen, imperialistista sotaa käyviin ministeristöihin meneminen, sotamäärärahojen tai -lainojen puolesta äänestäminen (kuten Tshheidze, Skobelev, Tsereteli ja Steklov ovat viime päivinä tehneet Venäjällä), omassa maassa tapahtuvan vallankumouksellisen taistelun vastustaminen j.n.e. j.n.e.
Hyväntahtoiset ihmiset unohtavat usein julman ja ankaran, imperialistisen maailmansodan synnyttämän tilanteen. Tämä tilanne ei siedä fraaseja, se tekee pilkkaa viattomista, hyvänsuovista toivomuksista.
Todellinen internationalismi voi olla vain uhrautuvaista työtä vallankumouksellisen liikkeen ia vallankumouksellisen taistelun kehittämiseksi omassa maassa, tämän taistelun, tämän linjan ja vain sen tukemista (propagandalla, myötämielisyydellä, aineellisesti) poikkeuksetta kaikissa maissa.
»Kaikki muu on petosta ja manilovilaisuutta.
Kansainvälinen sosialistinen liike ja työväenliike on kehittänyt kaikissa maissa yli kaksi vuotta jatkuneen sodan aikana kolme virtausta, ja ken poistuu näiden kolmen virtauksen tunnustamisen ja niiden erittelyn reaalipohjalta, todella internationalistisen virtauksen puolesta käytävän johdonmukaisen taistelun reaalipohjalta, hän tuomitsee itsensä voimattomuuteen, avuttomuuteen ja virheisiin.
Nämä kolme virtausta ovat seuraavat:
1) Sosialishovinistit. s.o. sosialisteja sanoissa, shovinisteja teoissa, — he ovat niitä, jotka hyväksyvät »isänmaan puolustamisen» imperialistisessa (ja ennen kaikkea tässä imperialistisessa) sodassa.
He ovat meidän luokkavihollisiamme. He ovat siirtyneet porvariston puolelle.
Niitä on virallisen sosialidemokratian virallisten johtajain enemmistö kaikissa maissa. Herrat Plehanov ja kumpp. Venäjällä, Scheidemannit Saksassa, Renaudel, Guesde ja Sembat Ranskassa, Bissolati ja kumpp. Itaiassa, Hyndman, fabianilaiset[3] ja »labouristit» (»työväenpuolueen» johtajat)[4] Englannissa, Branting ja kumpp. Ruotsissa, Troelstra ja hänen puolueensa Hollanlissa, Stauning ja hänen puolueensa Tanskassa, Viktor Berger y.m. »isänmaan puolustajat» Amerikassa j.n.e.
2) Toinen virtaus — niin sanottu »keskusta» — ne, jotka horjuvat sosialishovinistien ja tosi-internationalistien välillä.
Koko »keskusta» vannoo ja vakuuttaa, että keskustalaiset ovat marxilaisia, internationalisteja, että he kannattavat rauhaa, kaikkinaista hallitusten »painostamista», kaikenlaisten »vaatimusten» esittämistä omalle fallitukselleen, vaatimusten, jotka velvoittavat sen »ilmentämään kansan rauhantahtoa», että he kannattavat kaikkia mahdollisia rauhankampanjoita, rauhaa ilman aluevaltauksia j.n.e. j n.e.— ja myös rauhaa sosialishovinistien kanssa. »Keskusta» kannattaa »yhtenäisyyttä», keskusta on kahtiajakautumista vastaan.
»Keskusta on hyvänsuopien pikkuporvarillisten fraasien valtakunta, sanoissa internationalismin, teoissa pelkurimaisen opportunismin ja sosialishovinistien liehakoimisen valtakunta.
Kysymyksen ydin on siinä, että »keskusta» ei ole vakuuttunut hallitustenvastaisen vallankumouksen välttämättömyydestä, se ei propagoi vallankumousta eikä käy antaumuksellista vallankumoustaistelua, se keksii mitä halpamaisimpia — ja ultra-»marxilaisilta» kajahtavia — verukkeita tähän taisteluun osallistumista vastaan.
Sosialishovinistit ovat luokkavihollisiamme, porvareita työväenliikkeessä. He edustavat niitä työläiskerroksiä, -ryhmiä ja -välikerroksia, jotka porvaristo on lahjonut objektiivisesti (parempi palkka, kunniavirat j.n.e.) ja jotka auttavat omaa porvaristoaan rosvoamaan ja kuristamaan pieniä ja heikkoja kansoja, taistelemaan kapitalistisen saaliin jaosta.
»Keskustalaiset» ovat pinttynyttä, läpeensä mädän laillisuuden turmelemaa parlamentarismin olojen y.m. rappeutumaa väkeä, hyviin toimipaikkoihin ja »rauhalliseen» työhön tottuneita virkamiehiä. Historialliselta ja taloudelliselta kannalta katsoen he eivät ole erikoinen kerros, he ovat vain ilmaus siirtymisestä työväenliikkeen ohieletystä vaiheesta, vuosien 1871–1914 vaiheesta, vaiheesta, joka on antanut paljon arvokasta etenkin proletariaatille välttämättömään taitoon tehdä mitä laajimmassa mitassa pitkällistä, sitkeätä, järjestelmällistä, organisatorista työtä, — uuteen vaiheeseen, joka on käynyt objektiivisen välttämättömäksi ensimmäisen imperialistisen maailmansodan ajoista alkaen, sodan, joka on aloittanut yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakauden.
»Keskustan» pääjohtaja ja -edustaja on Karl Kautsky, II (1889—1914) Internationalen huomatuin auktoriteetti ja elokuusta 1914 lähtien marxilaisuuden täydellisen vararikon, ennenkuulumattoman selkärangattomuuden, mitä surkeimpien horjahtelujen ja petosten perikuva. »Keskusta»-virtauksen muodostavat Kautsky, Haase, Ledebour ja n.s. valtiopäivien »Työläis- eli työyhteisö»;[5] Ranskassa — Longuet, Pressemanne ja yleensä niin sanotut »minoritäärit»[6] (menshevikit); Englannissa — Philip Snowden, Ramsay MacDonald ja monet muut »Riippumattoman työväenpuolueen»[7] ja osaksi Britannian sosialistisen puolueen[8] johtajat; Morris Hillquit ja monet muut Amerikassa; Turati, Treves ja Modigliani y.m. Italiassa; Robert Grimm y.m. Sveitsissä; Viktor Adler ja kumpp. Itävallassa; Organisaatiokomitean puolue, Axelrod, Martov, Tshheidze, Tsereteli y.m. Venäjällä j.n.e.
On ymmärrettävää, että erilliset henkilöt siirtyvät joskus itsekään sitä huomaamatta sosialishovinismin kannalta »keskustan» kannalle ja päinvastoin. Jokainen marxilainen tietää luokkien eroavan toisistaan huolimatta siitä, että yksilöt siirtyvät vapaasti luokasta toiseen; samoin virtauksetkin eroavat poliittisessa elämässä toisistaan huolimatta siitä, että yksilöt siirtyvät vapaasti virtauksesta toiseen, huolimatta niistä yrityksistä ja ponnistuksista, joiden tarkoituksena on yhdistää virtaukset.
3) Kolmas virtaus — todelliset internationalistit, joita lähinnä edustaa »Zimmerwaldin vasemmisto»[9] (julkaisemme liitteenä sen manifestin syyskuulta 1915, jotta lukijat voisivat alkuperäisen asiakirjan mukaan tutustua tämän virtauksen syntyyn).
Tärkein luonteenomainen tunnusmerkki: täydellinen pesäero sosialishovinismista sekä »keskustasta». Antaumuksellinen vallankumouksellinen taistelu omaa imperialistista hallitusta ja omaa imperialistista porvaristoa vastaan. Periaate: »paävihollinen on omassa maassa». Säälimätön taistelu imeliä sosialipasifistisia (sosialipasifisti on sanoissa sosialisti, teoissa porvarillinen pasifisti; porvarilliset pasifistit haaveksivat ikuisesta rauhasta ilman pääoman ikeen ja herruuden kukistamista) korulauseita vastaan ja kaikkia niitä verukkeita vastaan, joiden tarkoituksena on kiistää proletariaatin vallankumouksellisen taistelun ja proletaarisen, sosialistisen vallankumouksen mahdollisuus tai sopivaisuus tai oikea-aikaisuus tämän sodan yhteydessä.
Tämän virtauksen huomatuimmat edustajat ovat: Saksassa »Spartakus-ryhmä» eli »Internationale-ryhmä»,[10] johon Karl Liebknecht kuuluu jäsenenä. Karl Liebknechl on tämän virtauksen ja uuden, todellisen, proletaarisen Intemationalen huomatuin edustaja.
Karl Liebknecht kehotti Saksan työläisiä ja sotilaita kääntämään aseensa omaa hallitusta vastaan. Karl Liebknecht teki sen julkisesti parlamentin (valtiopäivien) puhujalavalta. Sen jälkeen hän meni eräälle Berliinin suurimmalle torille, Potsdamin torille mielenosoitukseen mukanaan illegaalisesti painettuja julistuksia, joissa tunnuksena oli »alas hallitus». Hänet vangittiin ja tuomittiin pakkotyöhön. Hän istuu nyt pakkotyövankilassa Saksassa, kuten yleensä sadat, ellei tuhannet, Saksan todelliset sosialistit istuvat vankiloissa sodanvastaisesta taistelusta.
Puheissaan ja kirjeissään Karl Liebknecht kävi säälimätöntä taistelua ei ainoastaan omia Plehanovejaan ja Potresovejaan (Scheidemanneja, Legienejä, Davideja ja kumpp.) vastaan, vaan myös omia keskustalaistaan, omia Tshheidzejään, Tseretelejään (Kautskya, Haasea, Ledebouria ja kumpp.) vastaan.
Karl Liebknecht ja hänen ystävänsä Otto Rühle kahdestaan sadasta kymmenestä edustajasta eivät alistuneet kuriin, katkaisivat »yhteyden» »keskustaan» ja shovinisteihin ja nousivat kaikkia vastaan. Vain Liebknecht edustaa sosialismia, proletariaatin asiaa, proletaarista vallankumousta. Saksan koko muu sosialidemokratia, Rosa Luxemburgin oikean sanonnan mukaan (hän on myös »Spartakus-ryhmän» jäsen ja eräs sen johtajista), on löyhkäävä ruumis.
Toinen todellisten internationalistien ryhmä Saksassa on bremeniläinen lehti »Työväen Politiikka».
Ranskassa lähinnä todellisia internationalisteja ovat Loriot ja hänen ystävänsä (Bourderon ja Merrheim ovat luisuneet sosialipasifismiin), samoin ranskalainen Henry Guilbeaux, joka julkaisee Genevessä aikakauslehteä »Huomispäivä», Englannissa — »Trade Unionisi» lehti ja osa Britannian sosialistisen puolueen ja Riippumattoman työväenpuolueen jäsenistä (esim. William Russel, joka on julkisesti kehottanut tekemään pesäeron sosialismin pettäneistä johtajista), skotlantilainen kansanopettaja sosialisti Maclean, jonka Englannin porvarillinen haliitus on tuominnut pakkotyövankeuteen sodanvastaisesta vallankumouksellisesta taistelusta; satoja Englannin sosialisteja on vankiloissa samanlaisista rikoksista. He ja vain he ovat todellisia internationalisteja; Amerikassa — »Sosialistinen Työväenpuolue»[11] ja ne opportunistisessa »Sosialistisessa Puolueessa»[12] olevat ainekset, jotka tammikuussa 1917 alkoivat julkaista »Internationalisti» lehteä; Hollannissa — »tribuunalaisten» puolue,[13] joka julkaisee »Tribuuna» lehteä (Pannekoek, Hermann Gorter, Weinkop, Henriette Roland-Holst, joka Zimmerwaldissa oli keskustalainen, mutta nyt on siirtynyt meidän puolellemme); Ruotsissa — nuorten eli vasemmistolaisten puolue[14] sellaisine johtajineen kuin Lindhagen, Ture Nerman, Karlsson, Ström ja Z. Höglund, joka oli henkilökohtaisesti mukana Zimmerwaldissa perustamassa »Zimmerwaldin vasemmistoa» ja on nyt tuomittu vankilaan sodanvastaisesta vallankumouksellisesta taistelusta; Tanskassa — Trier ja hänen toverinsa, jotka ovat eronneet täysin porvarilliseksi muuttuneesta Tanskan »sosialidemokraattisesta» puolueesta, jonka johdossa on ministeri Stauning; Bulgariassa — »tesnjakit»;[15] Italiassa — lähinnä ovat puoluesihteeri Constantino Lazzari ja pää-äänenkannattajan »Eteenpäin»[16] toimittaja Serrati; Puolassa — Radek, Ganecky y.m. »Maakuntahallinnon» yhdistämän sosialidemokratian johtajat; Rosa Luxemburg, Tyszka y.m. »Päähallinnon» yhdistämän sosialidemokratian johtajat; Sveitsissä — ne vasemmistolaiset, jotka laativat »referendumin» perustelut (tammikuussa 1917) taistelun käymiseksi oman maansa sosialishovinisteja ja »keskustaa» vastaan ja jotka Zürichin kantonin sosialistien edustajakokouksessa Tössissä helmikuun 11 pnä 1917 esittivät periaatteellisen ja vallankumouksellisen päätöslauselman sotaa vastaan;[17] Itävallassa — Friedrich Adlerin nuoret vasemmistolaiset ystävät, jotka toimivat m.m. Wienin »Karl Marx» klubilla; sen on nykyisin sulkenut mitä taantumuksellisin Itävallan hallitus, joka haluaa tuhota Fr. Adlerin hänen sankarillisen, joskin vähemmän harkitun ministeriin ampumansa laukauksen johdosta j.n.e. j.n.e.
Kysymys ei ole suuntavivahteista, joita on vasemmistolaistenkin keskuudessa. Kysymys on virtauksesta. Koko asian ydin on siinä, ettei ole helppoa olla tosi-internationalisti kauhean imperialistisen sodan kaudella. Sellaisia miehiä on vähän, mutta vain he ovat koko sosialismin tulevaisuus, vain he ovat joukkojen johtajia eivätkä joukkojen turmelijoita.
Reformistien ja vallankumouksellisten välisen eroavaisuuden, sosialidemokraattien, yleensä sosialistien keskuudessa ilmenevien eroavaisuuksien täytyi objektiivisen välttämättömyyden pakosta muuttua imperialistisen sodan oloissa. Ken rajoittuu porvarillisille hallituksille esitettäviin »vaatimuksiin» rauhan solmimisesta tai »kansojen rauhantahdon ilmentämisestä» j.n.e., hän luisuu itseasiassa reformeihin. Sillä kysymys sodasta voidaan objektiivisesti asettaa vain vallankumouksellisesti.
Ulospääsynä sodasta demokraattiseen, ei-väkivaltaiseen rauhaan, kansojen vapautumiseen »sodasta» rikastuneiden herrojen kapitalistien miljardivoittojen orjuutuksesta, — sellaisena ulospääsynä voi olla vain proletariaatin vallankumous.
Porvarillisilta hallituksilta voidaan ja pitää vaatia mitä erilaisimpia reformeja, mutta näiltä imperialistisen pääoman tuhansiin pauloihin kiedotuilta ihmisiltä ja luokilta ei voida vaatia — lankeamatta manilovilaisuuteen ja reformismiin — näiden paulojen katkaisemista, kun taas ilman tällaista katkaisemista kaikki puheet sodasta sotaa vastaan ovat tyhjiä, petollisia korulauseita.
»Kautskylaiset», »keskusta», ovat sanoissa vallankumouksellisia, teoissa reformisteja, — sanoissa internationalisteja, teoissa sosialishovinismin apureita.
17. Zimmerwaldin Internationale asettui heti alunperin horjuvalle, »kautskylaiselle», »keskustalaiselle» kannalle, mikä pakottikin Zimmerwaldin vasemmiston heti aitautumaan, eristymään sekä julkaisemaan oman manifestinsa (joka painettiin Sveitsissä venäjän, saksan ja ranskan kielellä).
Zimmerwaldin Internationalen peruspuutteellisuutena — sen vararikon syynä (sillä se on jo kärsinyt aatteellis-poliittisen vararikon) on horjunta, epäröinti tärkeimmässä, käytännöllisesti kaikkimääräävässä kysymyksessä täydellisestä välien katkaisemisesta sosialishovinismiin ja vanhaan sosialishovinistiseen Internationaleen, jonka päämiehinä Haagissa (Hollannissa) ovat Vandervelde, Huysmans y.m.
Meillä ei vielä tiedetä, että Zimmerwaldin enemmistön muodostavat nimenomaan kautskylaiset. Ja kuitenkin tämä on tärkein tosiasia, joka on ehdottomasti otettava huomioon ja joka nyt Länsi-Euroopassa yleisesti tunnetaan. Jopa shovinisti, äärimmäinen saksalainen shovinisti Heilmann, rutishovinistisen »Chemnitzin Lehden» toimittaja ja Parvusin rutishovinistisen »Kellon»[18] avustaja — (tietenkin »sosialidemokraatti» ja sosialidemokratian »yhtenäisyyden» kiihkeä kannattaja) — on ollut pakotettu tunnustamaan lehdistössä, että keskusta eli »kautskylaisuus» ja Zimmerwaldin enemmistö ovat yhtä ja samaa.
Vuoden 1916 loppu ja vuoden 1917 alku ovat lopullisesti tehneet selväksi tämän tosiasian. Vaikka Kienthalin manifesti[19] tuomitsikin sosialipasifismin, koko Zimmerwaldin oikeisto, koko Zimmerwaldin enemmistö on luisunut sosialipasifismiin: Kautsky ja kumpp. useissa esiintymisissään tammi- ja helmikuussa 1917; Bourderon ja Merrheim Ranskassa äänestäessään yksimielisesti sosialishovinistien kanssa sosialistisen puolueen (joulukuussa 1916) ja »yleisen työkonfederaation» (s.o. Ranskan ammattiliittojen yleiskansallisen järjestön, niinikään joulukuussa 1916) pasifististen päätöslauselmien puolesta; Turati ja kumpp. Italiassa, jossa koko puolue asettui sosialipasifistiselle kannalle ja jossa Turati henkilökohtaisesti »luiskahti» (eikä tietenkään sattumalta) puheessaan joulukuun 17 pnä 1916 latelemaan jopa nationalistisia, imperialistista sotaa kaunistelevia korulauseita.
Zimmerwaldin ja Kienthalin kokousten puheenjohtaja Robert Grimm teki tammikuussa 1917 liiton oman puolueensa sosialishovinistien kanssa (Greulich, Pflüger. Gustav Müller y.m.) todellisia internationalisteja erostaan.
Tammi- ja helmikuussa 1917 pidetyissä eri maiden zimmerwaldilaisten kahdessa neuvottelukokouksessa muodollisesti leimasivat tämän Zimmerwaldin enemmistön kaksinaisen ja kieron menettelyn vääräksi useiden maiden vasemmistointernationalistit: Münzenberg, kansainvälisen nuorisojärjestön sihteeri ja mainion internationalistisen lehden »Nuorison Internationalen»[20] toimittaja; Zinovjev, puolueemme Keskuskomitean edustaja; K. Radek. Puolan sosialidemokraattisen puolueen edustaja (»Maakuntahallinnosta»); Harlstein, saksalainen sosialidemokraatti, »Spartakus-ryhmän» jäsen.
Venäjän proletariaatille on paljon annettu; missään maailmassa ei työväenluokan ole vielä onnistunut toimia niin suurella vallankumouksellisella tarmolla kuin Venäjällä. Mutta kenelle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaankin.
Zimmerwaldin suota ei voida enää kauemmin sietää. Zimmerwaldin »kautskylaisten» takia ei saa enää jäädä puolittaiseen yhteyteen Plehanovien ja Scheidemannien shovinistisen Internationalen kanssa. On katkaistava heti välit tähän Internationaleen. Zimmerwaldiin on jäätävä ainoastaan informaatiotarkoituksessa.
Juuri meidän ja juuri nyt on perustettava viivyttelemättä uusi vallankumouksellinen, proletaarinen Internationale tai oikeastaan rohjettava tunnustaa kaikkien kuullen, että se on jo perustettu ja toimii.
Se on niiden »todellisten internationalistien» Internationale, jotka edellä jo tarkasti luettelin. He ja vain he ovat vallankumouksellisten internationalistijoukkojen edustajia eivätkä joukkojen turmelijoita.
Jos näitä sosialisteja on vähän, niin kysyköön jokainen Venäjän työläinen itseltään, kuinka paljon Venäjällä oli tietoisia vallankumouksellisia vuoden 1917 helmi- ja maaliskuun vallankumouksen aattona?
Kysymys ei ole lukumäärästä, vaan siitä, että todella vallankumouksellisen proletariaatin aatteet ja politiikka tuodaan oikein ilmi. Asian ydin ei ole internationalismin »julistamisessa», vaan siinä, että kyetään vaikeimpinakin aikoina olemaan internationalisteja teoissa.
Älkäämme pettäkö itseämme sopimusten ja kansainvälisten kongressien toiveilla. Niin kauan kuin imperialistinen sota jatkuu, kansainväliset yhteydet ovat imperialistisen porvariston sotilasdiktatuurin rautapihtien puristuksessa. Kun »tasavaltalainen» Miljukovkaan, joka on pakotettu sietämään sivuhallituksena työläisten edustajain Neuvostoa, ei päästänyt huhtikuussa 1917 Venäjälle sveitsiläistä sosialistia, puoluesihteeriä, internationalistia, Zimmerwaldiin ja Kienthaliin osallistunutta Fritz Plattenia, vaikka Platten on naimisissa venäläisen naisen kanssa ja matkusti vaimonsa sukulaisten luo, vaikka hän oli osallistunut Riiassa vuoden 1905 vallankumoukseen ja istunut sen takia venäläisessä vankilassa, maksanut vapautuakseen takuurahat tsaarihallitukselle ja halusi saada nämä takuurahat takaisin — kun kerran »tasavaltalainen» Miljukov saattoi tehdä näin Venäjällä huhtikuussa 1917, niin voidaan päätellä, minkä arvoisia ovat porvariston lupaukset ja vakuutukset, fraasit ja julistukset rauhasta ilman aluevaltauksia y.m.
Entä Englannin hallituksen toimeenpanema Trotskin vangitseminen? Entä se että Martovia ei päästetä Sveitsistä, entä toiveet saada Martov houkutelluksi Englantiin, jossa häntä odottaa Trotskin kohtalo?
Älkäämme luoko itsellemme harhakuvia. Älkäämme pettäkö itseämme.
Kansainvälisten kongressien tai neuvottelukokousten »odoltaminen» merkitsee internationalismin pettämistä, kun kerran on todistettu, ettei edes Tukholmasta päästetä meille internationalismille uskollisia sosialisteja eikä edes heidän kirjeitään, vaikka se olisi täysin mahdollista ja vaikka sotasensuuri on kyllin ankara.
Puolueemme ei pidä »odottaa», vaan sen pitää perustaa heti kolmas Internationale, — ja sadat sosialistit Saksan ja Englannin vankiloissa päästävät helpotuksen huokauksen, monet tuhannet saksalaiset työläiset, jotka järjestävät nykyään lakkoja ja mielenosoituksia Vilhelmin, tuon lurjuksen ja rosvon kauhuksi, lukevat illegaalisista lehtisistä meidän päätöksestämme, meidän veljellisestä luottamuksestamme Karl Liebknechtiin ja vain häneen, meidän päätöksestämme taistella nytkin »vallankumouksellista puolustuskantaa» vastaan, — he lukevat sen ja saavat vahvistusta vallankumoukselliseen internationalismiinsa.
Kenelle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan. Maailmassa ei ole toista maata, missä tänä ajankohtana olisi sellainen vapaus kuin Venäjällä. Älkäämme käyttäkö tätä vapautta porvariston tai porvarillisen »vallankumouksellisen puolustuskannan» tukemisen propagointiin, vaan käyttäkäämme sitä rohkean ja rehellisen, proletaarisen ja liebknechtiläisen kolmannen Internationalen perustamiseen, Internationalen, joka vihaa leppymättömästi niin sosialishovinistipettureita kuin myös horjuvaa »keskustan» väkeä.
16. Kaiken edellä sanotun jälkeen on ilman pitempiä puheita selvää, että sosialidemokraattien yhdistymisestä Venäjällä ei voi olla puhettakaan.
Parempi on jäädä kahdestaan, kuten Liebknecht, — ja se merkitsee jäämistä vallankumouksellisen proletariaatin keskuuteen, — kuin ajatella hetkenkään verran yhteenliittymistä Organisaatiokomitean puolueen kanssa, Tshheidzen ja Tseretelin kanssa, jotka suostuvat liittoutumaan Potresovin kanssa »Rabotshaja Gazetassa», äänestävät lainan puolesta työläisten edustajain Neuvoston Toimeenpanevassa komiteassa[21] ja ovat luisuneet »puolustuskannalle».
Antakaa kuolleitten haudata kuolleensa.
Ken tahtoo auttaa horjuvia, hänen on aloitettava siitä, että lakkaa itse horjumasta.
19. Siirryn viimeiseen kysymykseen, kysymykseen puolueemme nimestä. Meidän on otettava nimeksemme Kommunistinen puolue, kuten Marx ja Engels nimittivät itseään.
Meidän tulee toistaa, että olemme marxilaisia ia otamme perustaksi »Kommunistisen Manifestin», jonka sosialidemokratia on väljentänyt ja pettänyt kahdessa pääkohdassa: 1) työläisillä ei ole isänmaata: »isänmaan puolustaminen» imperialistisessa sodassa ori sosialismin pettämistä; 2) Internationale on väärentänyt Marxin valtio-opin.
Nimitys »sosialidemokratia» on tieteellisesti väärä, kuten Marx monesti todisti m.m. »Gothan ohjelman arvostelussa» v. 1875 ja Engels kansanomaisemmin toisti v. 1894.[22] Ihmiskunta voi siirtyä kapitalismista välittömästi vain sosialismiin, s.o. tuotannonvälineiden yhteiseen omistukseen ja tuotteiden jakamiseen kunkin suorittaman työn mukaan. Puolueemme katsoo pitemmälle: sosialismi tulee kiertämättömästi kasvamaan vähitellen kommunismiksi, jonka lippuun on kirjoitettu: »jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan».
Sellainen on ensimmäinen perusteluni.
Toinen: puolueemme nimen toinenkin osa (sosialidemokraatit) on tieteellisesti väärä. Demokratia on eräs valtiomuoto. Mutta me, marxilaiset, olemme kaikenlaisen valtion vastustajia.
II (1889–1914) Internationalen johtajat, herrat Plehanov, Kautsky ynnä muut heidän kaltaisensa, ovat madaltaneet ja väärentäneet marxilaisuutta.
Marxilaisuus eroaa anarkismista siinä, että se tunnustaa valtion välttämättömäksi sosialismiin siirtymistä varten, — mutta (ja tässä se eroaa Kautskysta ja kumppaneista) ei sellaista valtiota kuin on tavallinen parlamentaarinen porvarillinen demokraattinen tasavalta, vaan sellaisen valtion kuin oli vuoden 1871 Pariisin Kommuuni sekä vuosien 1905 ja 1917 työläisten edustajain Neuvostot.
Kolmas perusteluni: elämä on luonut, vallankumous on jo luonut meillä käytännössä, tosin heikossa ja ituasteisessa muodossa, juuri tällaisen, uuden »valtion», joka ei ole valtio sanan varsinaisessa merkityksessä.
Se on jo joukkojen käytännön kysymys eikä vain johtajain teoria.
Valtio varsinaisessa merkityksessä on pakkovaltaa joukkoihin nähden kansasta erillään olevien, aseellisten ihmisten osastojen taholta.
Meidän syntyvä, uusi valtiomme on myös valtio, sillä mekin tarvitsemme aseellisien ihmisten osastoja, tarvitsemme mitä ankarinta järjestystä, tarvitsemme väkivaltaa tukahduttaaksemme armottomasti niin tsaristisen kuin myös gutshkovilais-porvarillisen vastavallankumouksen kaikkinaiset yritykset.
Mutta meidän syntyvä, uusi valtiomme ei ole enää valtio sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä Venäjän useilla paikkakunnilla näitä aseellisten ihmisten osastoja ovat itse joukot, koko kansa eivätkä joikin kansan yläpuolelle asetetut, siitä erillään olevat, etuoikeutetut ihmiset, joita käytännöllisesti katsoen ei voida erottaa.
Ei pidä katsoa taakse, vaan eteenpäin, ei siihen tavallista porvarillista tyyppiä olevaan demokratiaan, joka on lujittanut porvariston herruutta vanhojen, monarkistisien hallintoelinten, poliisin, armeijan, virkamiehistön avulla.
Pilää katsoa eteenpäin, syntyvään, uuteen demokratiaan, joka lakkaa jo olemasta demokratiaa, sillä demokratia on kansan herruutta, mutta eihän aseistettu kansa voi alistaa herruuteensa itseään.
Demokratia-sana ei ole vain tieteellisesti väärä kommunistisesta puolueesta käytettynä. Nyt, vuoden 1917 maaliskuun jälkeen, se on vallankumouksellisen kansan silmäin lumetta, joka ehkäisee sitä vapaasti, rohkeasti, omintakeisesti rakentamasta uutta: työläisten, talonpoikain y.m. edustajain Neuvostoja ainoana valtana »valtiossa», kaikkinaisen valtion »kuoleutumisen» enteenä.
Neljäs perusteluni: on otettava huomioon sosialismin objektiivinen yleismaailmallinen asema.
Se ei ole sama kuin vuosina 1871–1914, jolloin Marx ja Engels tietoisesti suostuivat väärään, opportunistiseen termiin: »sosialidemokratia». Sillä silloin, Pariisin Kommuunin tappion jälkeen, historia asetti päiväjärjestykseen hitaan organisatorisen ja valistustyön. Muuta ei voitu tehdä. Anarkistit olivat (ja ovat edelleenkin) kokonaan väärässä myös taloudellisesti ja poliittisesti eivätkä ainoastaan teoreettisesti. Anarkistit arvioivat väärin ajankohdan, kun eivät ymmärtäneet maailman yleistä tilannetta: imperialistien liikevoittojen turmelema työläinen Englannissa, tappion kärsinyt Kommuuni Pariisissa, juuri (v. 1871) voitolle päässyt porvariston kansallinen liike Saksassa, vuosisataista untaan nukkuva puolittain maaorjuudelleen Venäjä.
Marx ja Engels arvioivat oikein ajankohdan, ymmärsivät kansainvälisen tilanteen, ymmärsivät yhteiskunnallisen vallankumouksen alkua kohti tapahtuvan hitaan kulkemisen tehtävät.
Ymmärtäkäämme mekin uuden aikakauden tehtävät ja erikoisuudet. Älkäämme jäljitelkö niitä valemarxilaisia, joista Marx sanoi: »kylvin lohikäärmeitä, mutta elonkorjuu antoi minulle kirppuja».[23]
Imperialismiksi kasvaneen kapitalismin objektiivinen välttämättömyys on synnyttänyt imperialistisen sodan. Sota on johtanut koko ihmiskunnan kuilun partaalle, koko sivistyksen tuhoutumisen, yhä uusien miljoonien, lukemattomien miljoonien ihmisten villiintymisen ja tuhon partaalle.
Ei ole muuta ulospääsyä kuin proletariaatin vallankumous.
Ja sellaisena ajankohtana, jolloin tämä vallankumous vasta alkaa, jolloin se ottaa epäröiviä, horjuvia, vaistonvaraisia, liiaksi porvaristoon luottavia ensi askeleitaan, — sellaisena ajankohtana »sosialidemokraattisten» johtajain, »sosialidemokraattisten» parlamentaarikkojen, »sosialidemokraattisten» lehtien — ja nehän ne juuri ovat joukkoihin vaikuttamisen elimiä — enemmistö (se on totta, se on tosiasia), niiden enemmistö on pettänyt sosialismin, kavaltanut sosialismin, siirtynyt »oman» kansallisen porvaristonsa puolelle.
Nämä johtajat ovat hämänneet, johdattaneet harhaan ja petkuttaneet joukkoja.
Ja me edistämme tätä petosta, helpotamme sitä, jos pidämme kiinni siitä vanhasta ja vanhentuneesta nimestä, joka on yhtä mädännyt kuin II Internationalekin!
Ymmärtäkööt »monet» työläiset sosialidemokratian rehellisesti. On jo aika oppia erottamaan subjektiivinen objektiivisesta.
Subjektiivisesti nämä työläissosialidemokraatit ovat proletaaristen joukkojen uskollisimpia johtajia.
Mutta objektiivinen, yleismaailmallinen tilanne on sellainen, että puolueemme vanha nimi helpottaa joukkojen pettämistä, jarruttaa eteenpäinmenoa, sillä joka askeleella, jokaisessa lehdessä, jokaisessa parlamenttiryhmässä joukot näkevät johtajia, s.o. henkilöitä, joiden sanat ovat muita kuuluvampia ja teot näkyvät kauemmaksi, — ja kaikki he ovat »myös-sosialidemokraatteja», kaikki he kannattavat »yhtenäisyyttä» sosialismin petturien, sosialishovinistien kanssa, kaikki he esittävät maksettavaksi vanhoja, »sosialidemokratian» antamia vekseleitä...
Entä vastaväitteet? ...»Sekoitetaan anarkistikommunisteihin»...
Miksi me emme pelkää, että meidät sekoitetaan sosialinationalisteihin ia sosialiliberaaleihin tahi radikaalisosialisteihin, jotka ovat Ranskan tasavallan etumaisin ja joukkojen porvarillisessa pettämisessä taitavin porvarillinen puolue? ...»Joukot ovat tottuneet, työläiset 'pitävät' omasta sosialidemokraattisesta puolueestaan»...
Se on ainoa perustelu, mutta sehän on perustelu, joka jättää laskuista pois sekä marxilaisuuden opin että huomispäivän tehtävät vallankumouksessa, sekä maailman sosialismin objektiivisen asiaintilan että II Internationalen häpeällisen vararikon kuin myös sen, että proletaarien ympärillä parveilevat »myös-sosialidemokraatit» tuottavat vahinkoa käytännölliselle työlle.
Se on piintymyksen, horrostilan, luutuneisuuden perustelu.
Me sen sijaan tahdomme uusia maailman. Me tahdomme tehdä lopun imperialistisesta maailmansodasta, johon on syösty satoja miljoonia ihmisiä ja kiedottu moniin satoihin miljardeihin nousevan pääoman edut, sodasta, jota ei voida lopettaa todella demokraattiseen rauhaan ilman ihmiskunnan historian suurinta proletaarista vallankumousta.
Ja me pelkäämme itse itseämme. Pidämme kiinni »tutusta», »rakkaaksi» käyneestä, likaisesta paidasta...
On jo aika heittää pois likainen paita, on jo aika pukeutua puhtaisiin.
Pietari. Huhtikuun 10 pnä 1917.
Kirjaseni on vanhentunut taloudellisen rappiotilan ja Pietarin kirjapainojen työkyvyttömyyden takia. Kirjanen on kirjoitettu huhtikuun 10 pnä 1917, mutta tänään on toukokuun 28 päivä eikä kirjanen ole vieläkään ilmestynyt!
Kirjanen on kirjoitettu ohjelmaluonnokseksi, jonka tarkoituksena on katsantokantojeni propagointi puolueemme, Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen (bolshevikkien) yleisvenäläisen konferenssin edellä. Vaikka kirjanen kirjoitettiin puhtaaksi koneella ja sitä jaettiin vain muutamia kappaleita puolueen jäsenille konferenssin edellä ja konferenssissa, se kuitenkin täytti tietyn osan tehtävästään. Mutta nyt on konferenssi jo pidetty huhtikuun 24–29 pnä 1917, sen päätöslauselmat on jo kauan sitten julkaistu (ks. »Soldatskaja Pravdan»[24] 13. numeron liitteitä), ja tarkkaavainen lukija huomaa helposti, että kirjaseni on useissa tapauksissa näiden päätöslauselmien alkuperäinen luonnos.
Tehtäväkseni jää vain lausua toivomus, että kirjasesta on kuitenkin jotain hyötyä näiden päätöslauselmien yhteydessä, niiden selittämiseksi, ja sitten pysähtyä tarkastelemaan kahta kohtaa.
Ehdotan, sivulla 27, jäämään Zimmerwaldiin vain informaatiotarkoituksessa.[25] Konferenssi ei ollut tässä kohdassa samaa mieltä kanssani, ja minun täytyi äänestää Internationalea koskevaa päätöslauselmaa vastaan. Jo nyt käy ilmeisen selväksi, että konferenssi teki virheen ja että tapahtumien kulku korjaa sen nopeasti. Jäämällä Zimmerwaldiin me viivytämme (vaikkapa vastoin tahtoammekin) osaltamme III Internationalen perustamista; jarrutamme välillisesti sen perustamista, koska meitä sitoo jo aatteellis-poliittisesti kuolleen Zimmerwaldin kuollut painolasti.
Puolueemme asema — koko maailman kaikkien työväenpuolueiden edessä — on nyt juuri sellainen, että meidän velvollisuutemme on viipymättä perustaa III Internationale. Meitä paitsi ei ole nyt ketään, joka sen tekisi, ja viivyttely on vahingollista. Jäämällä Zimmerwaldiin vain informaatiotarkoituksessa me vapautamme heti kätemme tätä perustamista varten (ja voimme samalla käyttää Zimmerwaldia, jos olosuhteet tekevät tämän käyttämisen mahdolliseksi).
Sen sijaan nyt, konferenssin tekemän virheen vuoksi, meidän täytyy odottaa passiivisina ainakin v. 1917 heinäkuun 5 päivään saakka (Zimmerwaldin konferenssin koollekutsumisaika; on hyvä, ellei sitä vielä kerran lykätä! sitä on jo kerran lykätty...).
Mutta päätös, jonka puolueemme Keskuskomitea hyväksyi yksimielisesti konferenssin jälkeen ja joka julkaistiin »Pravdan» 55. numerossa toukokuun 12 pnä, on puolittain korjannut virheen: on päätetty, että me poistumme Zimmerwaldista, jos se rupeaa neuvottelemaan ministerien kanssa.[26] Katson voivani toivoa, että toinen puoli virheestä tulee korjatuksi heti, kun kutsumme koolle »vasemmistolaisten» (»kolmas suunta», »todelliset internationalistit», ks. edellä, ss. 23–25[27]) ensimmäisen kansainvälisen neuvottelukokouksen.
Toinen kohta, jota täytyy pysähtyä tarkastelemaan, on »kokoomusministeristön» muodostaminen toukokuun 6 pnä 1917. Kirjanen tuntuu tässä kohdassa erikoisen vanhentuneelta.
Tosiasiassa juuri tässä kohdassa se ei ole vanhentunut lainkaan. Se rakentaa kaiken luokka-analyysille, jota menshevikit ja narodnikit, jotka ovat antaneet 6 ministeriä 10 kapitalistiministerin panttivangiksi, pelkäävät kuin tulta. Ja juuri siksi, että kirjanen rakentaa kaiken luokka-analyysille, se ei ole vanhentunut, sillä Tseretelin, Tshernovin ja kumpp. meno ministeristöön on muuttanut mitättömän vähän vain sen sopimuksen muotoa, jonka Pietarin Neuvosto on tehnyt kapitalistien hallituksen kanssa, ja minä olen varta vasten kirjasessa, sivulla 8 korostanut, »etten tarkoita niinkään paljon muodollista sopimusta kuin tosiasiallista kannatusta».[28]
Päivä päivältä käy yhä selvemmäksi, että Tsereteli, Tshernov ja kumpp. ovat nimenomaan vain kapitalistien panttivankeja, että juhlallisista lupauksistaan ei »uusittu» hallitus halua eikä voi täyttää kerrassaan mitään enempää ulko- kuin sisäpolitiikassakaan. Tshernov, Tsereteli ja kumpp. ovat tehneet poliittisen itsemurhan, heistä on tullut kapitalistien apureita, jotka todellisuudessa tukahduttavat vallankumousta, Kerenski on mennyt niin pitkälle, että käyttää väkivaltaa joukkojen suhteen (vrt. kirjasen 9. sivua: »Gutshkov on toistaiseksi vain uhannut käyttää väkivaltaa joukkoja vastaan»,[29] mutta Kerenskin on täytynyt toteuttaa nuo uhkailut...). Tshernov, Tsereteli ja kumpp. ovat murhanneet poliittisesti itsensä ja puolueensa, menshevikkien ja sosialistivallankumouksellisten puolueet. Kansa tulee näkemään sen päivä päivältä yhä selvemmin.
Kokoomusministeristö on vain siirtymisvaihe vallankumouksemme tärkeimpien, kirjasessani lyhyesti analysoitujen luokkaristiriitojen kehityksessä. Näin ei voi kauan jatkua. Joko takaisin — vastavallankumoukseen koko linjalla, tahi eteenpäin — vallan siirtymiseen toisten luokkien käsiin. Vallankumouksellisena aikana, imperialistisen maailmansodan olosuhteissa ei voida olla paikallaan.
N. Lenin
Pietari. Toukokuun 28 pnä 1917.
[1] Ks. K. Marx ja F. Engels. Valitut teokset kahdessa osassa, suomenk. painos, II osa, s. 33. Toim. (Ks. Friedrich Engels, kirje August Bebelille 18.–28. maaliskuuta 1875. MIA huom.)
[2] Ks. K. Marx ja F. Engels. Valitut teokset kahdessa osassa, suomenk. painos, I osa, s. 460. Toim. (Ks. Karl Marx, »Kansalaissota Ranskassa», luku III. MIA huom.)
[3] Fabianilaiset — reformistisen »Fabianilaisten yhdistyksen» jäseniä; yhdistyksen perusti porvarillinen inlelligentliryhmä Englannissa vuonna 1864. Se sai nimensä roomalaisen sotapäällikön Fabius Cunctatorin (»Vilkastelijan») mukaan, joka oli tunnettu viivyttelytaktiikastaan ja ratkaisevien taistelujen välttelemisestä. Lenin sanoi Fabianilaisen yhdistyksen edustavan »opportunismin ja liberaalisen työväenpolitiikan viimeistä sanaa». Fabianilaisten mukaan kapitalismista voidaan siirtyä sosialismiin rauhallista tietä, vähitellen, uudistusten kautta. Imperialistisen maailmansodan aikana (1914–1918) fabianilaisten kanta oli sosialishovinistinen. Fabianilaisista annettua karakteristiikkaa ks. V. I. Leninin kirjoituksista: »Esipuhe kirjan 'J. Ph. Beckerin, J. Dietzgenin, F. Engelsin, K. Marxin y.m. kirjeitä F. A. Sorgelle ynnä muille' venäjänkieliseen painokseen» (Teokset, osa 12, s. 354–355), »Sosialidemokratian agraariohjelma Venäjän vallankumouksessa» (Teokset, osa 15, s. 165), »Englantilainen pasifismi ja englantilainen teorian vieroksunta» (Teokset, osa 21, s. 253) y.m. Toim.
[4] »Labouristeiksi» Lenin nimittää labouristeja, Englannin Työväenpuolueen (Labour Party) jäseniä.
Työväenpuolue perustettiin vuonna 1900 ammattiliittojen sekä sosialististen järjestöjen ja ryhmien yhteenliittymänä, jonka tarkoitusperäksi asetettiin työväen edustajain saaminen parlamenttiin (»Työväenedustuskomitea»). Vuonna 1906 Komitea nimittäytyi Työväenpuolueeksi (labourpuolueeksi). Imperialistisen maailmansodan aikana (1914–1918) labourpuolueen johtomiehet olivat sosialishovinistisella kannalla.Toim.
[5] »Työläis- eli työyhteisö» — »Arbeitsgemeinschaft» (»Sosialidemokraattinen työväenryhmä») — saksalaisten keskustalaisten järjestö; sen perustivat maaliskuussa 1916 valtiopäivien edustajat, jotka olivat eronneet valtiopäivien virallisesta sosialidemokraattisesta ryhmästä. Tämä ryhmä muodosti vuonna 1917 perustetun Saksan keskustalaisen Riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen kantajoukon; mainittu puolue puolusteli avoimia sosialishovinisteja ja kannatti yhtenäisyyden säilyttämistä näiden kanssa. Toim.
[6] Minoritäärit eli longuet'laiset — Ranskan sosialistisen puolueen vähemmistö, jona muodostui vuonna 1915. Longuetlaiset (sosialireformisti Longuet'n kannattajat) noudattivat keskustalaisia katsantokantoja ja harjoittivat sovitlelupolitiikkaa sosialishovinistien suhteen.
Ensimmäisen maailmansodan aikana longuetlaiset olivat sosialipasifistisella kannalla. Lokakuun sosialistisen vallankumouksen voitettua Venäjällä longuet'laiset julistivat sanoissa olevansa proletariaatin diktatuurin kannattajia, mutta harjoittivat edelleenkin sovittelupoliliikkaa sosialishovinistien suhteen ja kannattivat Versaillesin rauhaa. Jäätyään vähemmistöön Ranskan sosialistisen puolueen edustajakokouksessa, joka pidettiin joulukuussa 1920 Tours'issa ja jossa vasemmistosiipi pääsi voitolle, longuet'laiset yhdessä avointen reformistien kanssa erosivat puolueesta ja liittyivät niin sanottuun 21⁄2 Internationaleen, ja sen hajoamisen jälkeen palasivat II Internationaleen. Toim.
[7] »Englannin Riippumaton työväenpuolue» (Independent Labour Party) perustettiin vuonna 1893. Puolueen johdossa olivat James Keir Hardie, R. MacDonald y.m. Imperialistisen maailmansodan aikana (1914–1916) Riippumaton työväenpuolue esitti alussa sodanvastaisen manifestin (elokuun 13 pnä (u. l.) 1914). Sitten helmikuussa 1915, Ententen maiden sosialistien Lontoon konferenssissa riippumattomat yhtyivät kannattamaan konferenssin hyväksymää sosialishovinistista päätöslauselmaa. Kun vuonna 1919 perustettiin Komintern, Riippumattoman työväenpuolueen johtomiehet päättivät erota II Internationalesta, mutta vuonna 1921 riippumattomat liittyivät n.s. 21⁄2 Internationaleen ja sen hajottua uudelleen II Internationaleen. Vuonna 1921 Englannin Riippumattoman työväenpuolueen vasen siipi erosi puolueesta ja liittyi Ison Britannian Kommunistiseen puolueeseen. Toim.
[8] Britannian sosialistinen puolue (B.S.P.— British Socialist Party) perustettiin vuonna 1911 Manchesterissa. Sen kantajoukkona oli vuonna 1884 muodostunut Sosialidemokraattinen liitto (jonka johdossa olivat Hyndman, Harry Quelch, Tom Mann y.m.). joka sittemmin muutti nimensä Sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Britannian sosialistinen puolue harjoitti propagandaa ja agitaatiota marxilaisessa hengessä. Puolueen pienuus ja irtautuneisuus joukoista tekivät sen luonteeltaan hieman lahkokuntalaiseksi.
Ensimmäisen maailmansodan aikana (1914–1918) puolueessa kärjistyivät jyrkästi erimielisyydet kahden virtauksen — Hyndmanin johtaman ilmi shovinislisen virtauksen ja A. Inkpenin, F. Rothsteinin, Asqieu'n y.m. johtaman internationalistisen virtauksen välillä. Helmikuussa 1916 Asqieu'n ja F. Rothstein perustavat »The Call» nimisen viikkolehden, jonka palstoilla harjoitettiin sodanvastaista agitaatiota. Britannian sosialistisen puolueen paikallisjärjestöissä toimitetun rererendumin tuloksena päätettiin yhtyä Zimmerwaldin vasemmiston ohjelmaan. Huhtikuussa 1916 pidetyssä puolueen Solfordin edustajakokouksessa edustajien valtava enemmistö tuomitsi Hyndmanin ja hänen kannattajiensa sosialishovinistisen kannan, ja nämä erosivat puolueesta. Edustajakokouksessa valittiin uusi johtokunta, jonka päämiehenä olivat J. Maclean ja A. Inkpen. Uusi johtajisto ryhtyi taistelemaan imperialistista sotaa vastaan. Maaliskuussa 1918 pidetty Britannian sosialistisen puolueen edustajakokous tervehti yksimielisesti Lokakuun Suuria sosialistista vallankumousta. Vuonna 1919 puolue päätii liittyä Kommunistiseen Internationaleen. Vuonna 1920 Britannian sosialistinen puolue pani alulle Ison Britannian Kommunistisen puolueen perustamisen ja enemmistö sen järjestöistä liittyi kommunistiseen puolueeseen. Toim.
[9] Zimmerwaldin vasemmistoryhmän muodosti Lenin Internationalistien ensimmäisessä sosialistikonferenssissa, joka pidettiin syyskuun alussa 1915 Zimmerwaldissa (Sveitsi). Tätä konferenssia Lenin sanoi »ensimmäiseksi askeleeksi» sodanvastaisen internationalistisen liikkeen kehityksessä. Ryhmään kuului horjuviakin internationalisteja. Heidän arvostelustaan ks. V. I. Leninin kirjoituksista »Juniuksen kirjasen johdosta», »Itsemääräämisestä käydyn väittelyn yhteenvetoja» ja »Aseistariisumis»-tunnuksesta» (ks. Lenin, Teokset, osa 22, s. 295–310, 311–352. ja osa 23, s. 88–99). Toim.
[10] »Internationale-ryhmän» perustivat Saksan vasemmistolaiset sosialidemokraatit K. Liebknecht, R. Luxemburg, C. Zetkin. F. Mehring y.m. ensimmäisen maailmansodan alussa. Myöhemmin tätä ryhmää alettiin nimittää myös »Spartakus»-liitoksi. Spartakistit harjoittivat joukkojen keskuudessa vallankumouksellista propagandaa imperialistisia sotaa vastaan, paljastivat Saksan imperialismin anastuspolitiikan ja sosialidemokratian johtajien petturuuden. He kuitenkin hylkäsivät kansakuntien ilsemääräämisperiaatteen aina eroamiseen ja itsenäisten valtioiden muodostamiseen saakka, kielsivät kansallisten vapaussotien mahdollisuuden imperialismin kaudella, aliarvioivat vallankumouksellisen puolueen merkitystä ja ihannoivat liikkeen alkuvoimaisuutta. Saksan vasemmistolaisia on arvosteltu V. I. Leninin kirjoituksissa: »Juniuksen kirjasen johdosta», »Marxilaisuuden irvikuvasta ja 'imperialistisesta ekonomismista'» y.m. (Ks. Lenin, Teokset, osa 22, s. 295–310 ja osa 23, s. 18–69). Vuonna 1917 spartakistit liittyivät »riippumattomien» keskustalaiseen puolueeseen säilyttäen organisatorisen itsenäisyytensä. Saksan marraskuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 spartakistit erosivat »riippumattomista» ja joulukuussa samana vuonna perustivat Saksan Kommunistisen puolueen. Toim.
[11] »Amerikan sosialistinen työväenpuolue» (Amerikan sosialistinen työn puolue — S.L.P.) perustettiin vuonna 1876 I Interoationalen amerikkalaisten jaostojen, sosialidemokraattisen työväenpuolueen ja Yhdysvaltojen eräiden sosialististen ryhmien yhdistymisen tuloksena. Suurimman osan tämän puolueen jäsenistä muodostivat emigrantit. Amerikan sosialistinen työväenpuolue oli luonteeltaan lahkolaispuolue, sillä ei ollut milloinkaan laajoja yhteyksiä proletaarisiin joukkoihin. Ensimmäisen maailmansodan vuosina Amerikan sosialistinen työväenpuolue kallistui internationalismiin. Toim.
[12] Lenin tarkoittaa vuonna 1901 perustetun Amerikan Sosialistisen puolueen (reformistisen, opportunistisen puolueen) vallankumouksellista vähemmistöä. Vallankumouksellinen vähemmistö asettui internationalistiselle kannalle, esiintyi imperialistista sotaa vastaan (1914–1918) ja Venäjällä tapahtuneen Lokakuun sosialistisen vallankumouksen vaikutuksesta muodosti vasemmistosiiven, joka erosi vuonna 1919 Sosialistisesta puolueesta ja pani alulle Amerikan Yhdysvaltojen Kommunistisen puolueen perustamisen muodostaen tämän puolueen kantajoukon.
Amerikan Sosialistisen puolueen oikeistolainen enemmistö puolusteli ensimmäisen maailmansodan aikana (1914–1918) imperialistista sotaa ja tuki Amerikan imperialismin politiikkaa. Jakautumisen jälkeen Amerikan Sosialistinen puolue muuttui vähälukuiseksi lahkolaisjärjestöksi. Vuoden 1957 alussa Sosialistinen puolue yhtyi Sosialidemokraattiseen federaatioon. Uudessa järjestössä lasketaan olevan enintään 5 tuhatta jäsentä ja sen nimenä on Sosialistinen puolue — Sosialidemokraattinen federaatio. Toim.
[13] »Tribuunalaisten» puolueeksi Lenin nimittää Hollannin sosialidemokraattista puoluetta, joka muodostettiin vuonna 1909. Alunperin tribuunalaiset muodostivat Hollannin sosialidemokraattisen työväenpuolueen vasemmistosiiven, joka perusti vuonna 1907 sanomalehden »Tribuuna» (»De Tribune») ja ryhmittyi sen ympärille. Vuonna 1909 tribuunalaiset erotettiin sosialidemokraattisesta työväenpuolueesta ja he perustivat itsenäisen puolueen. Tribuunalaiset muodostivat Hollannin työväenliikkeen vasemmistosiiven. Vuonna 1918 tribuunalaiset osallistuivat Hollannin Kommunistisen puolueen perustamiseen.
Sanomalehti »Tribuuna» oli vuodesta 1909 Hollannin sosialidemokraattisen puolueen äänenkannattaja ja vuodesta 1918 Kommunistisen puolueen äänenkannattaja. Toim.
[14] Ruotsin nuorten eli vasemmistolaisten puolueeksi Lenin nimitti vasemmistovirtausta Ruotsin sosialidemokratiassa. Imperialistisen maailmansodan vuosina »nuoret» olivat internationalistisella kannalla, kuuluivat Zimmerwaldin vasemmistoon. Toukokuussa 1917 he perustivat Ruotsin vasemmistolaisen sosialidemokraattisen puolueen. Tämän puolueen edustajakokouksessa vuonna 1919 tehtiin päätös Kommunistiseen Internationaleen yhtymisestä. Vuonna 1921 puolueen vallankumouksellinen siipi perusti Ruotsin Kommunistisen puolueen, joka liittyi Kominterniin. Toim.
[15] »Tesnjakit» — Bulgarian vallankumouksellinen sosialidemokraattinen työväenpuolue, joka perustettiin vuonna 1903 sosialidemokraattisen puolueen kahtiajakautumisen jälkeen. »Tesnjakkien» perustaja ja johtaja oli D. Blagojev. Vuosina 1914–1918 »tesnjakit» esiintyivät imperialistista sotaa vastaan. Vuonna 1919 »tesnjakit» liittyivät Kommunistiseen Internationaleen ja ottivat nimekseen Bulgarian Kommunistinen puolue. Toim.
[16] »Eteenpäin!» (»Avanti!») — päivälehti, Italian sosialistisen puolueen pää-äänenkannattaja; perustettu joulukuussa 1896. Imperialistisen maailmansodan vuosina (1914–1918) lehti oli epäjohdonmukaisesti internationalismin kannalla eikä katkaissut yhteyksiään reformisteihin. Nykyään lehti ilmestyy Italian sosialistisen puolueen pää-äänenkannattajana. Toim.
[17] Mainittu päätöslauselma on Leninin kirjoittama ja se esitettiin Zürichin kantonin sosialidemokraattisen järjestön edustajakokouksessa Sveitsin vasemmistolaisten sosialidemokraattien nimessä (ks. Lenin, Teokset, osa 23, s. 291). Toim.
[18] »Kello» (»Die Glocke») — kerran kahdessa viikossa ilmestynyt aikakauslehti, sitä julkaisi Münchenissä ja sitten Berliinissä vuosina 1915–1925 Saksan sosialidemokraattisen puolueen jäsen, sosialishovinisti Parvus (Helphand), Saksan imperialismin asiamies. Toim.
[19] Tarkoitetaan vetoomusta »Taloudelliseen häviöön jo kuolemaan saatetuille kansoille», joka hyväksyttiin huhtikuun 24–30 pnä (u.l.) 1916 Kienthalissa (Sveitsissä) pidetyssä »zimmerwaldilaisten» toisessa Kansainvälisessä konferenssissa. Toim.
[20] »Nuorison Internationale» (»Jugend-Internationale») — Zimmerwaldin vasemmistolle läheisen Sosialististen nuorisojärjestöjen kansainvälisen liiton äänenkannattaja; julkaistiin Zürichissä syyskuusta 1915 toukokuuhun 1918. Toim.
[21] Lenin tarkoittaa menshevikkien äänestystä Pietarin Neuvoston Toimeenpanevan komitean istunnossa huhtikuun 7 (20) pnä 1917 »Vapauden lainan» kannattamisesta; tämän lainan laski liikkeelle Väliaikainen hallitus sotamenojen rahoittamiseksi. Toim.
[22] Ks. K. Marx ja F. Engels. Valitut teokset kahdessa osassa, suomenk. painos, II osa, 1959, ss. 11–28 (ks. Karl Marx, »Gothan ohjelman arvostelua», sekä K. Marx ja F. Engels. Teokset, XVI osa, II nidos, 1936, ss. 386–387. Toim.
[23] Ks. K. Marxin ja F. Engelsin teosta »Saksalainen ideologia», jossa tämä Heinen sanonta on siteerattu (K. Marx ja F. Engels. Teokset, IV osa, 1938, s. 507). Toim.
[24] »Soldatskaja Pravda» (»Sotilaan Totuus») — bolshevistinen päivälehti; alkoi ilmestyä huhtikuun 15 (28) pnä 1917 VSDTP(b):n Pietarin komitean Sotilasjärjestön äänenkannattajana ja toukokuun 19 pstä (kesäkuun 1 pstä) 1917 siitä tuli VSDTP(b):n Keskuskomitean Sotilasjärjestön äänenkannattaja; Väliaikainen hallitus tuhosi ja lakkautti »Soldatskaja Pravdan» samanaikaisesti »Pravdan» kanssa heinäkuun päivinä 1917. Lokakuun vallankumouksen jälkeen lehden julkaisemista jatkettiin entisellä nimellä ja jatkui maaliskuuhun 1918. Toim.
[25] Ks. tätä osaa, s. 66. Toim.
[26] Ks. tätä osaa, s. 383. Toim.
[27] Ks. tätä osaa, s. 61–64. Toim.
[28] Ks. tätä osaa, s. 46. Toim.
[29] Ks. tätä osaa, s. 47. Toim.