Julkaistu: tammikuussa 1907
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 25, tammikuu 1907. Toinen vuosikerta 1907, s. 1–30. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: N. R. af Ursin, Karl Kautsky. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Edv. Gylling Vastaava | O. W. Kuusinen Toimitusihteeri |
| Sulo Wuolijoki | Yrjö Sirola |
Nyt toiselle vuositaipaleelle lähtiessämme pidämme velvollisuutenamme kiittää kaikkia lehtemme ystäviä heidän viimekuluneena vuonna meille suomastaan luottamuksesta, kannatuksesta ja avusta.
Käsitämme hyvin työmme suuren puutteellisuuden. Tiesimme jo tähän lehtiyritykseen ryhtyessämme, että työmme voisi tyydyttää vain hyvin vähäisiä vaatimuksia. Meiltähän puuttui niin lamauttavan suuressa määrin kaikki se pitkäaikainen käytännöllinen kokemus samoin kuin se vain laajain teoretisten tutkimusten kautta saavutettavissa oleva syvä ja monipuolinen tietopohja, mikä kohtuullisiakin vaatimuksia tyydyttävän sosialistisen aikakauslehden toimittamisessa tarvitaan. Mutta kun olimme sitä mieltä, että vajavaisemmastakin aikakauslehdestä voisi maamme köyhälistöliikkeelle olla sentään jotain hyötyä, niin uskalsimme alkaa näin itseksemme tuumien: ehkäpä syvä innostuksemme sosialidemokratian suureen asiaan voi edes jossain määrin korvata voimaimme puutteellisuuden.
Tällä innostuksellammekin on saattanut olla heikot puolensa. Olemme ehkä useinkin köyhälistön yhteisiin taisteluihin osaa ottaessamme erehtyneet ja iskeneet yli maalin. Sen lienevät ne lukijamme, joita elähyttää sama asia kuin meitäkin, sentään helpoimmin ymmärtäneet ja anteeksi antaneet. Sillä nuorille ihmisille niinkuin meille lienee kumminkin pienempi vika yrittää liian ylös kuin liian matalalle.
Työssämme on meitä suuresti rohkaissut se ennakkoluuloton ja altis toverillinen luottamus, jota alusta alkaen olemme saaneet osaksemme puoluetoverien puolelta. Ei ole epäilty herraskaisuutta meidän yrityksessämme eikä haettu mitään pikkumaisia tai huonoja vaikuttimia meidän sanojemme takaa.
Päinvastoin on meitä pitkin vuotta julkisuudessakin ilahutettu tunnustuksella ja luottamuksenosotuksilla. Oulun puoluekokous hyväksyi lehtemme sosialidemokratiseksi puoluelehdeksi ja useat tunnetut, vanhat ja kokeneet puoluetoverit ovat lausuneet meistä sen tunnustuksen, että olemme rehellisiä sosialidemokrateja. Sen arvokkaampaa ja kauniimpaa tunnustusta emme voi osaksemme koskaan toivoa.
Tämän tunnustuksen elähyttäminä alammekin taas rohkeasti uuden vuositaipaleen. Lehtemme talous ei meitä arveluta, sillä tiedämme, että maamme työväestö on kyllä tällaisen lehden pystyssä pitävä, jos se kerran kannatusta ansaitsee. Mutta yhden avunpyynnön tahtoisimme tässä sentään puoluetovereille esittää. Pyytäisimme nim., että puolueemme lukuisat kyvykkäät kynämiehet enemmän kuin tähän asti muistaisivat lehteämme kirjotuksillaan. Jos puoletkaan kaikista puolueemme pystyvimmistä kirjottajista suostuisivat hyväntahtoisesti avustamaan lehteämme edes yhdellä kirjotuksella vuodessa, niin saataisiin tästä pian yhteisvoimin puolueellemme oikein sellainen kunnollinen aikakauslehti, jollaisen suuri puolueemme hyvin ansaitsee ja tarvitsee.
Lehtemme toimittamisessa tullaan seuraamaan entistä ohjelmaa, toisin sanoen koetamme edelleenkin käyttää lehteämme yht'aikaa sekä taisteluelimenä ulospäin että selittäjänä ja valistajana köyhälistöpiirien sisällä. Ulospäin taistellessamme on meidän kantamme luonnollisesti oleva yhäti se sama periaatteellisen, jyrkän luokkataistelun punanen kanta kuin tähänkin asti. Miten taas käsitämme sen tehtävän, jonka täyttämiseen köyhälistörivien valistamisessa pyrimme heikoilla voimillamme osaa ottamaan, sen tahtoisimme mieluimmin ilmaista seuraavilla Karl Kautskyn sanoilla, mitkä olivat jo lehtemme ensimäisessä näytenumerossa:
»Siihen tehtävään kuuluu, että laajennamme köyhälistön katsetta, avaamme sen silmät näkemään hetkellisten pyrintöjen ja ammattietujen piiriä ulommas sekä saamme sen käsittämään, kuinka kaikki köyhälistön edut ovat yhteydessä niin hyvin keskenään kuin myös yleisten yhteiskunnallisten etujen kanssa. Siihen kuuluu, että me asetamme sille suuria päämääriä, joita tavottaen se itse kasvaa korkeampaan henkiseen elämään, että me kohotamme sen jokapäiväisen pikkutyön yläpuolelle, mikä työ on kylläkin välttämätöntä, mutta mikä juuri sen vuoksi jo itsestään tunkee päällemme, ilman että olisi tarpeellista meidän liikoja siihen kehotella. Pitäkäämme huolta siitä, ettei pienuudentunto alenna köyhälistöä eikä sen päämääriä, ettei laajanäköisen periaatteellisen politiikan sijaan tule konttaaminen tuuma tuumalta, toisin sanoen, ettei arkipäiväisyys tukahuta ihanteellisuutta ja ettei katoa niitten suurten historiallisten tehtäväin tietoisuus, mitkä köyhälistön on määrä täyttää.»
Tämän kysymyksen merkitystä emme saa liiotella, mutta emme myöskään saa sitä liian vähäksi arvioida.
Me sosialidemokratit kyllä käsitämme sen, että valtiosääntökysymykset ovat pohjaltaan voimakysymyksiä, minkä käsityksen jo Lassalle aikoinaan selvänäköisesti esitti. Yhteiskunnassa vallitsevat tosiasialliset voimasuhteet, ne lopultakin aina määräävät valtiosäännön, toisin sanoen valtion oikeudelliset puitteet. Se on juuri hiljattain nähty eduskuntalaitoksemmekin uudistuksesta. Tuota ajan vaatimaa uudistusta oli pitkät ajat keinotekoisesti pidätetty. Vanha säätyedustus ei enää herranaikoihin ollut vastannut niitä eri kansanluokkain ja eturyhmän välisiä muuttuneita voimasuhteita, mitkä meillä yhteiskunnallinen kehitys viime vuosisadalla ja varsinkin sen jälkipuoliskolla oli luonut. Sen vuoksi täytyi eduskuntauudistuksen lopulta toteutua.
Me käsitämme myös, etteivät valtiollisen kansanvallan oikeudet ole mitään välittömiä etuja meille eikä köyhälistöluokalle, vaan porvaristolle. Ei meidän uusi eduskuntamme, enempää kuin muidenkaan maiden, tule olemaan mikään sellainen »kansan»eduskunta, joka muka edustaisi aina koko kansan yhteisiä intressejä. Ei. Se tulee tietysti olemaan vain eri yhteiskuntaluokkain, eri puolueitten ja eturyhmäin eduskunta, jonka kannan kulloinkin määrää siinä voimakkaimmin edustettu puolue tai puolueryhmä. Ja kun ei ole epäilemistäkään, ettei porvaristo tulisi meillä vielä pitkät ajat säilyttämään eduskunnassa enemmistöä, niin on selvää, että uusi »kansan» eduskuntamme tulee toistaiseksi ajamaan pääasiassa vain porvarien etuja.
Muuta me emme vaadikaan taistellessamme valtiollisen kansanvallan puolesta, kuin että valtion oikeudelliset puitteet vastaisivat yhteiskunnassa vallitsevia todellisia voimasuhteita, etteivät siis vanhettuneet perustuslait olisi noitten voimasuhteiden vapaalle ilmenemiselle ja vaikutukselle keinotekoisina tokeina. Hallitkoon porvaristo noitten valtiollisen kansanvallan oikeudellisten muotojen turvissa niin kauvan kuin sillä on kansan enemmistö takamaan. Silloin kun yhteiskunnan enemmistö on kypsä meidän edustamallemme uudelle järjestelmälle, silloin nuo samat oikeudelliset muodot ovat meidän valtamme vakuutena.
Nyt hiljan toteutuneen eduskunta- ja vaalioikeusuudistuksen kautta on yksi puoli valtiosääntöämme saatu jossain määrin kansanvaltaistutetuksi. Mutta tämä uudistus ei sinänsä vielä merkitse valtiollisen kansanvallan lisääntymistä maassamme. Se ei yksinään ole edes käsitettävissä. Sillä niin kauvan kun eduskunnalta niin tyyten puuttuu kaikki nykyaikaisen kansaneduskunnan oikeudet ja vaikutusvalta kuin meillä on asianlaita, ei luonnollisestikaan valtioelämässä mainittavia merkitse se seikka, miten kansanvaltaisesti tai epäkansanvaltaisesti tuo eduskunta on kokoonpantu. Uudessa eduskunnassamme voinevat kyllä yhteiskunnan eri eturyhmät, nim. mikäli on kysymyksessä valtiollisesti herännyt osa kansaamme, tulla ainakin likimain oikeassa, suhteessa edustetuiksi. Mutta valtion kohtaloissa tuntuu muutos vasta sitten kun eduskunnallemme on saatu täydet kansanvaltaiset oikeudet.
Juuri eduskunnan oikeuksien laajentaminen onkin tärkein kohta, voipa sanoa pääasia nykyisen hallitusmuotomme uudistamisessa.
Täysi syy on tosiaankin kotimaisella hallituksellamme ollut nyt vihdoin »ottaa valmistavasti harkitakseen» kysymystä voimassaolevan hallitusmuotomme undistamisesta. Se hallitusmuoto on syntymästään saakka, siis jo hyvän joukon toista sataa vuotta, ollut perinpohjaisen uudistuksen tarpeessa. Se syntyi Kustaa III:nnen valtiokeikauksesta v. 1772, ja siinä silloin lujitettua itsevaltiuden mahtia vahvistettiin vielä v. 1789 annetun Yhdistys- ja Vakuutuskirjan kautta. Huoleti voinee sanoa, että tämä hallitusmuoto jo nykyään on itsevaltaisin kaikista perustuslaillisista hallitusmuodoista koko maailmassa. Yksin muodollisessakin suhteessa on se niin kelvoton ja vanhettunut, että hallitsijan alotteesta yritettiin viime vuosisadalla jo parikin kertaa sen kodifieraamista, vaikka siitäkään ei vielä ole tullut valmista.
Tätä valtiomuotomme kehityksen täydellistä seisahtumista näin pitkiksi ajoiksi ei voisi ensinkään käsittää, jollei ottaisi huomioon maamme riippuvaista asemaa Venäjään nähden. Itsenäisessä valtiossa ei tällainen luonnoton ilmiö olisi ajateltavissa. Vanha emämaamme, Ruotsi, sai jo samana vuonna (1809) kun maamme liitettiin Venäjään, uuden monessa suhteessa kansanvaltaisemman hallitusmuodon. Me jäimme Kustaa III:nnen jättämän onnettoman perinnön varaan. Sen muuttaminen ei ole näihin saakka voinut tulla kysymykseen, sillä sen puolustaneessakin panslavistisia hyökkäyksiä vastaan näyttää olleen tarpeeksi hommaa.
Juuri omituinen suhteemme Venäjään tekee meidän hallitusmuotokysymyksemme ratkaisemisen tavallista vaikeammaksi. Venäjän rajattoman yksinvallan itsevaltias päämies on vakuuttanut ja vahvistanut maallemme oman erikoisen perustuslaillisen hallitusmuotomme, kuitenkin niin, että hän, Venäjän itsevaltias, on samalla meidän perustuslaillinen suuriruhtinaamme, ja että ulkopolitikamme on kokonaan Venäjän hallituksen asia. Täten on maamme asema Venäjään nähden jokseenkin hämärä. Jotkut valtio-oikeuden tutkijat eivät pidä maatamme edes minään eri valtiona, toiset taas katsovat asemamme hyvinkin itsenäiseksi. Mitenkä sen laita nyt lieneekään juristien silmillä katsottuna, joka tapauksessa nykyään eduskuntamme oikeuksien laajentaminen vähentäisi ei vain Suomen suuriruhtinaan valtaa, vaan myös Venäjän itsevaltiaan valtaa Suomen asioissa ja siten samalla — sillä Venäjällä valtio on hän — meidän riippuvaisuuttamme Venäjästä. Tällä tavoin liittyy hallitusmuotomme kansanvaltaistuttamiskysymykseen välttämättömästi myös kysymys maamme sisäisen itsehallinnon laajentamisesta.
Itsehallintokysymyksemme lopullinen ratkaisu riippuu luonnollisesti suurimmaksi osaksi valtiollisten olojen kehityksestä Venäjällä. Niin kauvan kun Venäjällä on voimassa itsevaltius, ei meillä ole vähintäkään toivoa sisäisen itsenäisyytemme pysyväisestä vakaantumisesta. Vasta Venäjän itsevaltiuden kukistuttua voimme odottaa saavamme asemamme turvattua molempain maitten lakiasäätäväin organien vahvistaman valtio-oikeudellisen sopimuksen kautta. Ja vasta sen kautta on saatu aikaan täysin vapaa mahdollisuus hallitusmuotomme kansanvaltaistuttamiselle.
Meidän sosialidemokratinen puolueemme onkin tässä selvänäköisesti käsittänyt aseman ja julistautuen solidariseksi Venäjällä nykyään ponnistelevan vapausliikkeen kanssa asettunut tässä kysymyksessä ainoalle realiselle kannalle: periaatteellisesti vallankumoukselliselle kannalle. Se Oulun puoluepäivien päätös, missä tämä kanta selvästi ilmilausutaan, kuuluu, kuten muistamme, seuraavasti: »Koska puolue täysin selvästi käsittää, että niin kauvan kun Venäjällä nykyinen hallitusjärjestelmä jatkuu, ei Suomen sisäinen itsemääräämisoikeus ole heikostikaan turvattu eikä täysiä takeita rauhallisen lainsäädäntötyön säännölliselle jatkumiselle ole olemassa, katsoo puolue vakavaksi velvollisuudekseen olla solidarinen Venäjän kansan vapausliikkeen kanssa, ottaen kuitenkin huomioon kussakin tapauksessa erittäin Suomen erikoisasemasta johtuvat toimintamahdollisuudet täydellisen valtiollisen kansanvallan toteuttamiseksi maassamme.»
Meidän porvareillamme on kyllä maamme sisäinen itsenäisyys alituisesti huulilla, mutta todellisuudessa on tuskin missään maassa niin epäisänmaallista porvaristoa kuin meillä, ainakin kokonaisuudessaan tai puolueina katsottuna. Tosin on porvaristo aina ja kaikkialla äärimmäisen pelkurimaista, niin että kaikissa porvariston vallankumouksissa on työväki, köyhälistöluokan joukot saaneet astua ensi tuleen ja kestää pääottelut. Ja tosin ei porvaristo missään maassa ole valmis tekemään palveluksia tai uhrauksia yhteiseksi hyväksi muuta kuin käteistä palkkiota vastaan. Mutta sellainen raukkamainen alttius Venäjän taantumuksen viittauksillekin ja sellainen keskinäiskateellinen keinottelu sekä alituinen kompromissaaminen kansallisen sortajan kanssa, jonka todistajina me olemme olleet niinhyvin nykyisen kuin tämänedellisenkin hallituksen aikana, se on jotain yksin meikäläisille porvareille ominaista. Siihen lienee montakin syytä, mutta meillä ei nyt tässä ole aihetta ryhtyä niitä penkomaan. Vähimpänä ei kuitenkaan liene pidettävä sitä rotu- ja kielitaistelua, joka meidän oloissamme on kyllä käsitettävissä, mutta josta ainakaan sitte Bobrikovin maahantulon ei sanottavasti liene hyötyneet muut kuin Venäjän taantumus.
Niin ovat olot meillä omituiset. Sosialidemokratit ovat tosiasiassa kiivaimpia »natsionalisteja». Porvarien »isänmaallisuus» ilmenee vain juhla- ja vaalipuheissa sekä virkapaikkariitoja koskevissa sanomalehtipolemiikeissa; lisäksi jalossa matelemistaidon kilpailussa ja joskus — ilmiannoissa.
Mutta itsehallintokysymyksestämme puhuttaessa on aina muistettava, ettei meidän oikeuksiamme lopultakaan pysyväisesti takaa mitkään lainpykälät, vaan todelliset voimatekijät. On niin monesti nähty, että yksinpä kansainvälinen oikeuskin on kovin huono turva pienille kansoille. Voimakeinoista pienten kansain itsepuolustukseksi ei taas voi tulla edes vakavan kysymyksen alaiseksi muu kuin yksi: yleinen kansanpuolustus, kansanmiliisi. Se on sosialistien vaatimus sekin. Se yksi meidän tärkeimpiä ja johdonmukaisimpia valtiollisen kansanvallan vaatimuksiamme ja samalla se on meidän kaikkein hurjimmin »natsionalistinen» vaatimuksemme. Sillä kansanmiliisi on varmaan suuriarvoisin kansallinen oikeus, mitä intomielisinkään isänmaan ystävä voisi maallemme toivoa. Sen oikeuden saavuttamiseksi ei tosiaankaan mikään kansallinen uhri olisi liian kallis.
Mutta kaikki meikäläiset tosi-isänmaalliset — joka leirissä — ovat tietysti aivan toista mieltä.
Läheskään kaikki vaikeudet hallitusmuotomme uudistamisessa eivät kuitenkaan johdu maamme riippuvaisesta asemasta Venäjäään nähden, vaan meikäläisen porvariston epäkansanvaltaisuudesta. Nähtävästi juuri kansanvaltaista kehitystä vastustaakseen esiintyvät meidän porvarimme niin »maltillisina» maamme itsehallintokysymyksessä. Ollen hajallaan, keskenään kateellisiin puolue ryhmiin jakaantuneina, pelkäävät he tuskallisesti uutta eduskuntaa, eivät tunne sitä omakseen eivätkä voi siihen luottaa. Ja tällöin eivät he voi lohduttautua muulla kuin sillä tiedolla, ettei kaikeksi onneksi eduskunnalla hallitusmuotomme mukaan ole mitään mainittavaa sananvaltaa maamme asioissa eli vapaahra von Bornin virallisilla sanoilla: »Maamme on toki yksinvaltainen maa».
Se vähä mitä porvaripuolueittemme ohjelmissa puhutaan eduskunnan vallan laajentamisesta, ei ole juuri mainitsemisen arvoista. Pääasiassa vaaditaan niissä eduskunnalle vain hallitsijan etuusoikeuksien rinnalla jonkinlaista osallisuutta valtiovarain hoitoon nähden. Tällainen osallisuus tulisi kai todennäköisesti supistumaan jokseenkin vähiin, mutta kieltämättä merkitseisi sekin sentään jotain edistystä nykyisestä asiantilasta, jolloin eduskunnallamme tuskin on raha-asioissa muuta »oikeutta» kuin velvollisuus osottaa varoja hallituksen mielivaltaisesti keksimiin lisämenoihin. Puolella sanallakaan ei porvaripuolueitten ohjelmissa kajota nykyisen hallitusmuotomme yksinvaltius- tai paremmin sanoen itsevaltiusperiaatteeseen, s. o. siihen oivaan kustavianiseen järjestykseen, että edesvastuuttomalle valtiopäämiehelle (Venäjän itsevaltiaalle) kuuluu rajaton vapaus kaiken hallitusvallan käyttöön, niin ettei hän hallitustoimissaan tarvitse minkään vastuunalaisen viranomaisen myötävaikutusta ja etteivät muutenkaan hänen asettamansa hallitusviranomaiset ole vastuunalaisia maan eduskunnalle, vaan yksin korkealle esimiehelleen. Tämän oikean tyypillisen keskiaikaisen valtio-oikeusperiaatteen kelvollisuudesta 20:nnen vuosisadan valtiossa ei mikään meikäläinen porvarispuolue ole vielä tähän päivään saakka ilmaissut vähintäkään epäilystä.
Tämä ei tietysti estä useita yksityisiä porvarispolitikoitsijoita — mieluummin vähemmän julkisesti — selittämästä, ettei heilläkään »periaatteessa» ole mitään parlamentarista hallitusmuotoa eikä yleensä eduskunnan oikeuksien laajentamista vastaan. Mutta olisi muka hyödytöntä ja valtiollisesti typerää puolueitten julkisesti esittää tässä suhteessa laajalle kantavia uudistusvaatimuksia, jotka ovat mahdottomia toteuttaa siitä yksinkertaisesta syystä — kuten naivisti sanotaan — ettei hallitsija siihen koskaan suostu.
Tietysti ei suostu. Varsinkaan, jollei kukaan vaadi eikä mikään pakota. Siitä kai asia kokonaan riippuu. Vai lienevätkö kunnon porvarimme tarpeeksi typeriä uskoakseen, että H. Majesteettinsa tulisi ilman muuta, pelkästä huomaavaisuudesta eduskunnan anomusta kohtaan, suostumaan mihinkään vaatimattomiin uudistuksiin, mitä heidän puolueensa ovat katsoneet voivansa ohjelmissaan esittää? Siis esim. luopumaan yksinoikeudestaan tullilainsäädännön tai valtiovarain hoidon alalla? — Me rohkenemme epäillä, että Pietarista annettaisiin suosiolla perään tuumaakaan. Sen vuoksi me vaadimme yhtä kyytiä vähän enemmän. Ja arvattavasti porvarispuolueemmekin vaativat juuri niin paljon kuin tahtovat saada toteutetuksi.
Tämän ohella huomautetaan porvarien taholta, että parlamentarinen hallitustapa ja yleensä eduskunnan ylivalta, ne ovat sellaisia asioita, johon aina johdutaan itsestään hiljaisen kehityksen kautta ilman mitään erityisiä perustuslain säännöksiä. Siinä on perää sen verran, että niin on tässä maailmassa kehitys käynyt yhdessä maassa, Englannissa. Mutta sulaa päättömyyttä on vetää tästä ainoasta esimerkistä johtopäätöksiä meidän oloihimme nähden. Englannissa on eduskunnan ylivalta pitkän ja aivan erikoisen historiallisen kehityksen tulos, jollaisen mahdollisuudesta meillä ainoastaan kaiken kansanvallan vannoutuneet vastustajat saattavat jaaritella. Eihän meillä ole alkeellisimpiakaan edellytyksiä sellaiselle kehitykselle. Kun eduskunnalla ei ole edes raha-asioissa sen enempää sananvaltaa kuin mikä meillä on asianlaita, niin miten voisi tulla kysymykseenkään tuollaisen kehityksen edellyttämä kamppailu eduskunnan ja hallitusmahdin välillä? Se on täydellinen arvoitus. Suostuntavarojen kiellollako meidän eduskuntamme pakottaisi hallitusmahdin luopumaan oikeuksistaan? Tai ehkä vain — oikein porvarillisesti puhuaksemme — »siveellisellä pakotuksella»? Sellaista taistelua ei totisesti H. Majesteettinsa edustajain tarvitseisi ottaa kovin vakavalta kannalta. Ja parlamentarinen »kehitys» pysähtyisi ihan alkupisteeseensä. Parasta lienee näin ollen koettaa jollain tehokkaammalla tavalla ajoissa saada eduskunnan oikeudet laissa määrätyiksi, jottei tarvitseisi meillä turhaan odotella englantilaisen kehityksen alkamista. — ja sitä paitsi yksi kysymys: Niin kauvan kun meidän valtionpäämiehemme on samalla mahtavan Venäjän hallitsija — ja siitä edellytyksestä kai porvarimmekin lähtevät, — onkohan vähimmässäkään määrässä luultavaa, että hän tulisi koskaan sillä tavoin noudattamaan meidän eduskuntamme mieltä kuin parlamentarisessa Englannissa on asianlaita, jollei hallitusmuodossamme puhuttaisi esim. mitään hallitsijan määräysten varmentamisesta tai ministerien valtiollisesta vastuunalaisuudesta eduskunnalle? Ainakin Ranskan tasavallan nykyisiin perustuslakeihin on varovaisuudesta otettu tällaisiakin määräyksiä. Se on kai ollut kerrassaan käsittämätöntä varovaisuutta!
Ei. Kyllä meikäläiset porvarispuolueet ovat hallitusmuotouudistuksen suhteen yhtä selvällä kannalla kuin sosialidemokratiakin. Vaikka aivan vastakkaisella. He edustavat tässä kysymyksessä perustuslaillisuutta, s. o. keisarin valtaa — me taistelemme parlamentarisuuden eli eduskunnan ylivallan puolesta.
Mutta kuinka tämä on käsitettävissä? Eivätkö meidän porvarimme haluaisikaan täyttä valtiollista valtaa käsiinsä, kun he kerran vastustavat porvarillisen eduskuntamme ylivaltaa?
Jopahan. Kyllä heille valta kelpaa. On se kelvannut tähänkin asti. Mutta he eivät halua niskoilleen vastuunalaisuutta valtiollisen vallan käyttämisestä. Sen he tahtovat jättää venäläiselle hallitusmahdille, siten ovelasti käyttäen hyväkseen riippuvaisuuttamme Venäjään nähden. Korkeitten virkaherrain Pietarinmatkat, niistä hyvä tulee — sen tietävät kaikki porvarimme. Sillä porvarillinen yläluokka ja hallitseva Majesteetti — venäläinenkin — se on yleensä yksi ja sama, kumminkin aina silloin kuin on kysymyksessä porvariston luokkaedut ja köyhälistön sortaminen. On vain porvaristolle ja sitä edustavalle virkavallalle hyvin mukavaa, jos sen ei koskaan tarvitse itsensä astua tuleen työväkeä vastaan omalla vastuullaan, vaan voi aina antaa korkean edesvastuuttoman »esivallan» pitää huolta tarpeellisesta kurituksesta ja kuristuksesta. Kun esim. parlamentarisessa Ranskassa vastuunalaiset porvarilliset hallitusherrat käyttävät sotaväkeä lakossa olevia työmiehiä vastaan, niin on se tietysti aina jälestäpäin aika hermostuttavaa, sillä hallitusherrain täytyy vastata eduskunnalle kaikista toimistaan. Mutta kun meillä keisarillinen esivalta näyttää ruoskaa köyhälle kansalle — sama sitte, onko se hallitsijan lainsäätäjämahdin punomaa nälkäruoskaa vaiko sitä Laukon torpparien maistamaa ehta venäläistä poliisipiiskaa, — niin kuka siitä on kansalle edesvastuussa?! Kaikki herraspuolueet pesevät kätensä, näyttävät viatonta naamaa ja voivat vielä tulevissa vaaleissa esiintyä »todellisina kansan ystävinä».
Näemme kaikessa alastomuudessaan, mitä meidän porvariemme perustuslaillisuus tästä lähin merkitsee. Se merkitsee meikäläisten herrain sortovaltaa edesvastuuttoman hallitusmahdin turvissa ja nimessä, meikäläisen poroporvariston itsevaltiutta venäläisen itsevaltiuden siipien suojassa. Pietarin musta mahti, jonka aseenkantajina kaikki porvarispuolueemme taistelevat sosialidemokratian hyökkäyksiä vastaan, on se muuri, minkä taakse he tahtovat piilottaa kaikki vastaiset valtasyntinsä, valheensa ja sortonsa.
Sitä se on meidän porvariemme perustuslaillisuus. Ja tässä merkityksessä ovat kyllä suomettarelaiset yhtä kiihkeitä perustuslaillisia kuin mitkä vanhan aatelissäädyn viikinkipukarit tahansa.
Että tuollainen politiikka on korkeata peliä, josta saattaa pian koitua porvareillemme paljon kalliimmin maksettavat tappiot kuin surkeasta eduskuntauudistuksen jarrutuspolitiikastaan, sen pitäisi selvänäköisimpäin heistä jo alkaman käsittää. Heidän pitäisi nähdä, että pitemmälle katsoen juuri sosialidemokratia taistelee hallitusmuotokysymyksessä laillisen uudistuspolitiikan puolesta, kun sitävastoin he itse välttämätöntä kehitystä jarruttaessaan harjottavat olojen kurjistamisen vallankumouksellista kiihotusta. Sosialidemokratia tahtoo, jatkaessaan taisteluaan valtiollisen kansanvallan puolesta, vain mahdollisimman pian ja mahdollisimman kivuttomasti luoda ne lailliset muodot, joita vailla rauhallinen kehitys nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassamme ei enää voi jatkua. Ja porvarillisen vaiston pitäisi jo ilmaista vastustajillemme, että tämä terve laillisuus on heille hyvin edullinen.
Tosin porvarit — yksityisiä, valtioelämässä merkityksettömiä aateromantikkoja lukuunottamatta — aina pelkäävät uudistuksia ja suostuvat niihin vain vasten tahtoaan. Se johtuu heidän luokka-asemastaan. Mutta viisaat porvarit varovat jännittämästä jousta liian kireälle. Nähdessään kehityksen välttämättömyyden, antavat he ennemmin ajoissa perään, sillä se on aina heille edullisempaa. Poroporvarit sen sijaan puskevat aina vastaan viimeseen saakka. Mutta historia ei ole vielä koskaan jättänyt kostamatta poroporvarien nenänvarsipolitiikkaa.
Meidän sosialidemokratiamme on hallitusmuotouudistusta varten esittänyt itsenäisen seikkaperäisen ohjelman kansainvälisen sosialidemokratian yleisten periaatteiden mukaan. Tätä ohjelmaa lähemmin tarkastaessa käynee helposti selville, että sitä laadittaessa on koko ajan pidetty silmällä meidän ominaisia olojamme ja samalla koetettu säilyttää sosiaalidemokratian vaatimusten periaatteellinen luonne. Siinä ei myöskään ole tarpeettomasti kiinnitetty huomiota valtiomuodon ulkonaisiin puitteisiin, vaan johdonmukaisesti pidetty silmällä sitä, mikä lopultakin on ydin asiassa: kansaneduskunnan ehdotonta ylivaltaa.
Tässä ei liene tarpeen ryhtyä tarkemmin selostelemaan vaaliohjelmamme I:sen kohdan tunnettuja vaatimuksia. Lyhyesti sentään viitattakoon siinä oleviin pääseikkoihin.
Ensiksi esitetään siinä eduskunnan lainsäädäntövallan täydentämiseksi lähimpinä vaatimuksina valtionpäämiehen keskiaikaisien yksinoikeuksien lakkauttaminen eräillä tärkeillä lainsäädännön aloilla (tullilainsäädännössä, n. s. taloudellisen lainsäädännön alalla y. m.) sekä eduskunnan vapaan aloteoikeuden ulottaminen myös perustuslaki- ja kirkkolakikysymyksiin. Sitäpaitsi vaaditaan valtionpäämiehen pidätysoikeus lakien vahvistamisessa supistettavaksi vetoamisvaltaan joko uusien vaalien kautta kokoontuvaan eduskuntaan tahi yleiseen kansanäänestykseen.
Toisessa osassa vaaditaan eduskunnalle senkaltaista tehokasta vaikuttaja valvontavaltaa maan yleiseen hallitukseen nähden kuin n. s. parlamentarinen hallitustapa tekee mahdolliseksi. Tällöin on ohjelman mukaan valtionpäämiehen välitön toimivalta yleensä luovutettava hänestä riippumattoman ja eduskunnan luottamusta nauttivan, s. o. eduskunnalle vastuunalaisen kabinettihallituksen käsiin. Tämän hallituksen jäsenten on myös varmennettava kaikki valtionpäämiehen päätökset ja määräykset. Parlamentarisen hallitustavan luonteen mukaan vaaditaan vielä eduskunnalle täydellistä kontrolli- eli tarkastusoikeutta ja kansanedustajille vapaata interpellatsionioikeutta.
Kolmannella sijalla vaaditaan ohjelmassa eduskunnalle laajaa määräämis- ja valvontaoikeutta valtion tuloa tuottavan omaisuuden ja valtiovarain hoitoon nähden. Tärkeimpänä uudistuksena esitetään tässä eduskunnan täydellinen budgeettioikeus. Sanat kuuluvat ohjelmassa: »Eduskunnan käsiteltäväksi on joka vuosi jätettävä kullekin seuraavalle varainhoitovuodelle laadittu mahdollisimman täydellinen ja seikkaperäinen valtion tulo- ja menoarvio, jonka suhteen eduskunnalla on lopullinen ja rajottamaton päätösvalta». —
Sellainen on nyt pääpiirteissään meidän ohjelmamme hallitusmuodon kansanvaltaistuttamista varten. Vastustajiemmekin täytynee myöntää, ettei siinä oikeastaan mahdottomia vaadita. Sillä maailmassa on nykyään ja on jo paljoa aikaisemminkin ollut valtioita, joiden hallitusmuotoja täytyy pitää vähintäin yhtä kansanvaltaisina kuin mitä tämä meidän etäinen »ihanteemme» on. Itse asiassa tämä hallitusjärjestelmä tuskin missään kohdassa menee ulommaksi Englannin tai Ranskan nykyisiä valtio-oikeudellisia oloja, jos nim. pidetään silmällä vain vakaantunutta käytäntöä eikä vanhentuneita perustuslakisäännöksiä. Ja se ei tosiaankaan merkitse paljoa. Ei lähestulkoonkaan mitään täydellistä valtiollista kansanvaltaa.
Itsestään onkin selvää, ettei nykyinen hallitusmuoto-ohjelmamme ole mikään sosialistinen ihanne. Emme ole hetkeäkään sitä sellaiseksi ajatelleet. Olemme vain ihan täydellisesti porvarillisvirkavaltaisen valtiojärjestelmän rajoissa viitottaneet lähimmän välttämättömän päämäärämme keskiaikaisten valtiollisten olojemme uudistamista varten. Sillä vasta kun tuo saavutus on käsissämme, voi valtiolliselle kehitykselle maassamme aueta vapaat väylät. Ja muuta me emme pyydäkään.
Nykyiseen valtiomuoto-ohjelmaamme voisi huoleti yhtyä kuka tarpeeksi älykäs porvari tahansa. Mutta: hänelle merkitseisi tämä ohjelma äärimmäistä päämäärää valtiollisen kansanvallan tiellä — meille se on vasta ensimäinen askel.
Marx ivaa usein kirjotuksissaan Ranskan sosialistien »perinnäistä taikauskoa v:lta 1793». Tuon mainitun vuoden aikana oli näet Ranskassa ollut kansanvaltaisin hallitusmuoto kuin mitä missään uuden ajan valtiossa lie tähän päivään saakka ollut. Ja muisto silloisesta asiaintilasta oli myöhemmin johtanut monet Ranskan sosialistit siihen harhaluuloon, ettei tarvittaisi muuta kuin palauttaa tuo ensimäisen tasavallan valtiomuoto, niin olisi ihannevaltio valmis. Se oli sitä »perinnäistä taikauskoa».
Nykyajan sosialidemokrateja ei tuo tauti enää vaivanne. Me kyllä tiedämme nykyään, ettei parhaimmankaan tasavallan politiikka ole vähemmän kapitalistista, vähemmän köyhälistön vapautta ja etuja polkevaa kuin porvarillisen yksinvallankaan. Monasti melkein vain enemmän. Tiedämme myös, ettei minkään parlamentarisen valtion porvaristo ole köyhälistöä sortaessaan vähemmän häikäilemätöntä kuin jonkun kuningas- tai keisarivaltaisenkaan. Mutta me tiedämme samalla, että eduskuntavaltaisella hallitusmuodolla on köyhälistön vapaustaisteluun nähden yksi suuri etu. Se pakottaa porvarit, jotka mieluummin aina luikertelevat itsevaltaisen hallitusmahdin selän takana, asettumaan selvään rintamaan meidän hyökkäyksiämme vastaan. Nykyaikaiset luokkavastakohdat esiintyvät silloin aina jyrkempinä ja selvempinä.
Juuri sitä nykyajan sosialidemokratia tahtoo. Ja siinä on yksi syy, miksi sosialidemokratit kaikissa porvarillisissa vallankumouksissa taistelevat eturivissä yhtä intohimoisesti kuin Marx'kin aikoinaan. Köyhälistön täytyy ensin auttaa porvarit vallan kukkuloille, ennen kuin se pääsee tukevasti heidän kimppuunsa ja rehellisessä ottelussa taas vuorostaan voittaa käsiinsä valtiollisen vallan.
Kehitys näyttää yleensä käyvän siihen suuntaan. Emmekä mekään pyri sitä pakoon.
O. W. K.
Yleinen piirre kaukasimmilta ajoilta saakka on kaupunkilaiskuntien laajeneminen maalaiskuntien kustannuksella ja pienempien kaupunkien väestön muuttaminen suurempiin. Tätä asiantilaa on muutamilla porvarillisilla tahoilla kovasti surkuteltu ja vanhoillisimmat näistä ovat esittäneet kaikenmoisia pakkokeinojakin esim. muuttovapauden supistamista, tämän »sangen ikävän» asian ehkäsemiseksi, mutta kehitys on tähän suuntaan vaan jatkumassa. Ranskassa asui vielä v. 1846 24 % väestöstä kaupungeissa, nyt asuu jo 37 % ja aina viiden vuoden kuluessa siirtyy noin 300,000 ihmistä maaseudulta kaupunkeihin. Englannissa asuu jo 2⁄3 koko väestöstä kaupungeissa, 421⁄2 miljonasta ei enään ole kokonaista miljonaakaan maanviljelykseen antautuneita työntekijöitä. Saksassa oli v. 1882 suurkaupungeissa 7,36 % ja keskikaupungeissa 9,17 % koko väestöstä, v. 1895 oli suhde päinvastainen, eli 13,58 ja 10,39. Koko väestö kasvoi 14,48 %:lla, mutta kaupunkien väestö 36,47 %:lla. Suomessa on kehitys ollut aivan samanlainen. Tilastollisen vuosikirjamme mukaan oli kaupunkien ja maaseudun väestön suhde v. 1805 — siis sata vuotta sitten — 5,50 % ja 94,50 %, mutta v. 1902, tasaisessa nousussa ja laskussa, 12,93 ja 87,07 %. Ja pääkaupunki taas puolestaan on niellyt suhteellisesti suurimman osan. Sata vuotta sitten oli Helsingin ja maaseutukaupunkien suhde kuin 1 : 15; v. 1902 se oli muuttunut kuin 1 : 3,5.
Mikä on syynä tähän yli koko sivistyneen maailman vallinneeseen kehitykseen, joka vaan näyttää olevan kasvamaan päin? Prof. Sering, asiantuntija tällä alalla, on väittänyt, että tämä väestön vaellus tärkeydessä voittaa nuo suuret kansan vaellukset tuhatviisisataa vuotta sitten, joista historia niin paljon puhuu. Ja totta tosiaankin se on sosialismille, toisin sanoen ihmiskunnan uudistukselle äärettömän tärkeä, sillä se muuttaa tuon kangistuneen, vanhoillisuuteen taipuvaisen maalaistyöväestön uudistuksiin pyrkiväksi, toimintahaluiseksi kaupungin väestöksi. Tosin on tunnettu, etevä sosialistitutkija Emile Vandervelde (ensin »Mouvement sosialiste'ssa» 1899 ss. 653 ja 1295, sitten erityisessä kirjassa »Les villes tentaculaires») lausunut sen arvelun, että vielä tulevaisuudessa »maaseudun vaelluksen perästä kaupunkeja kohti me saamme nähdä kaupunkien vaelluksen maaseutua kohti», kuten Morriskin Ihannemaassaan (News from Newhere)[1] ja samoin Tolstoy ennustaa, niin että voisi sanoa, »jos sivistystä on vähän, vierottaa se maaseudusta, jos sivistystä on paljon, viepi se sinne takasin». Mutta tämän käsitys on vielä suurimmaksi osaksi otaksuma ja toistaiseksi ainakin käypi kehitys aivan päinvastaseen suuntaan.
Mikä on syynä tähän kehitykseen? Syitä on kyllä monta, mutta pääasiallisesti kaksi. Ensiksikin se ylipäänsä kurja taloudellinen tila, jossa alhaisempi maalaisväestö elää, joka pakottaa heidät hakemaan kaupunkien kasvavassa teollisuudessa parempia elämänehtoja. Tämän kanssa yhteydessä on se seikka, että varsinkin suurimmissa sivistysmaissa teollisuuden edistys tekee useammat käsiteollisuuden harjottajat leivättömiksi, ja nämä tavallisesti tulvivat kaupunkeihin hakemaan työtä. Toinen pätevä syy muuttoon on se, että »kaupungin ilma vapauttaa»: kaupunki tarjoaa henkisesti paljon enemmän kuin maaseutu, työläinen ei kaupungissa milloinkaan elä niin orjamaisessa tilassa kuin maalla. Tämä on sama syy, joka vähentää palvelijain lukumäärää sekä maalla että kaupungeissa ja enentää tehdasnaisten lukumäärää.
Mutta muutto kaupunkeihin tiukentaa asumusoloja, kohottaa vuokria ja vähentää työväeltä monasti toimeentulomahdollisuuksia. Vihdoin heittää se koko joukon kunnollisia työntekijöitä kaupungin laidoille ja sen ulkopuolelle, missä elämisen ehdot ovat helpommat, koska on mahdoton uhrata enemmän kuin korkeintaan 1⁄4 tuloistaan vuokran suorittamiseen. Tämä muutto ulos kaupungista tapahtuu yksinomaan pakosta, sillä työmies ei muuten lähde kaupungin ulkopuolelle, koska hänellä itsellään kaupungin asukkaana on työansio parempi samoin kuin hänen perheellänsä välttämättömästi tarpeellisia lisätuloja, hän ei kadota aikaa työpaikalle mennessään, vaan saapi sen sijaan kauemmin nukkua ja rauhallisemmin syödä; hän voi useimmiten myöskin kouluttaa lapsensa paremmin varsinaisessa kaupungissa, saaden ne siten paremmin toimeentuloon varustetuiksi elämän ankarassa taistelussa. Usein vaikuttaa myöskin suuri lapsilauma samaan suuntaan. Todistukseksi, että ainoastaan pakko vaikuttaa tähän siirtoon maalle kaupungista, tahdon vaan mainita, että tunnen Turun seuduilla useampia perheitä, jotka ensin ovat taloudellisista syisiä muuttaneet esikaupunkiin ja sitte taas koettaneet asettua varsinaiseen sisäkaupunkiin, mutta vihdoin on heidän täytynyt yllämainitusta syystä siirtyä takasin ulkopuolelle kaupungin rajaa. Toiseksi olkoon huomautettu, että sisäkaupungissa on useampia työväen asuntoja tyhjänä, työväen sittenkin siirtyessä laidoille. Berlinissä esim. oli 1895 vuoden loppupuolella 17,382 tyhjää 1 tai 2 lämpimän huoneen asuntoa.
Maan arvo kaupungeissa kohoaa siis sen kautta, että sinne pyrkii yhä enemmän ihmisiä ja kun ei ole tilaa uusille rakennuksille tahi muusta syystä ei vastaavasti rakenneta lisää, on luonnollista, että kysyntä voittaa tarjonnan ja maakorko kohoaa. Maakoroksi sanotaan se voitto, minkä maan käyttäjä ulosmenojensa, koron ja kohtuullisen vaivankorvauksen ohessa saapi maasta. Tämä korko voi myöskin suuresti kasvaa kaupungeissa näitten edistyessä eri tavoilla: parannettujen kulkuneuvojen, valastuksen, kivityksen y. m. kautta, ja se maa (ne talot), joka etupäässä tulee näistä parannuksista osalliseksi, kohoaa tietysti arvossa. Ja vuokralaiset saavat etupäässä tuntea tämän maanarvon nousemisen: niistä eduista, joiden aikaansaamiseksi ei isäntä ole tehnyt niin mitään — talon asema kaupungin keskustassa kaupungin vähitellen laajentuessa aikaansaapi jo koron nousemisen — vaatii hän yhä korkeampia vuokria. Tämä on yleisesti tunnettu tosiasia yli koko maailman; sen tähden en pane tähän todistukseksi kuin muutamia numeroita. Frankfurt am Mainissa nousi vuokra vv. 1842–1894 välillä yhdessä talossa 581,3 %:lla, toisessa 507,6 %:lla, 4:ssä 400–500 %:lla, 16:ssa 300–400 %:lla, 18:ssa 20–30 %:lla, 36:ssa 100–200 %:lla, 22:ssa 50–100 %:lla ja 12:ssa alle 50 %:lla.
Ja samalla tavalla kohoaa maan arvo (maakorko) kaupungin ulkolaidoilla. Spekulantit, keinottelijat, jotka hyvin ymmärtävät, että kaupungin täytyy jonkun ajan perästä lunastaa kaupungin lähimmässä ympäristössä olevat maat, ostavat ne omiksensa, kun ne vielä ovat alhasesta hinnasta saatavissa, ja käyttävät niitä vaan sen verran, että saavat korot lunastussummasta. Kun sitten kaupungin on pakko ne ostaa, pyytävät he häpeämättömiä hintoja. Moni kaupunki ei ensin tahdo näihin hintoihin suostua ja lykkää oston tuonnemmaksi, mutta — se tekee asian vielä hullummaksi: hinta vaan nousemistaan nousee, mitä välttämättömämmiksi nämä maapalaset käyvät kaupungille. Täti keinottelua on käytetty useammissa kaupungeissa, Berlinissä, Kristianiassa y. m. Missä määrin maan arvo kaupunkien ulkolaidoilla voi kohota, osottaa riittävästi pari esimerkkiä ulkomailta, joissa tosin keinottelu vielä on hiukan suurempi kuin meiltä. Eräs talonpoika osti 1830-luvulla Berlinin esikaupungissa Schönebergissa perunamaan 10,000 Smk:stä, mutta 1870 paikoilla myytiin sama alue 71⁄2 miljoonasta Smk:sta. Dresdenin etukaupungeissa nousi samoin 1879–99, siis 20 vuoden kuluessa, maan arvo 200–550–570—1100–1300 %. Ja muutamien vuosien kuluessa kohosi meilläkin esim. Gumtäktin tilan hinta Helsingin ulkopuolella 200,000 Smk:sta 1⁄2 miljoonaan. Turun ulkopuolella olisi myöskin muutamia vuosia sitten saatu ostaa eräs Alalonttinen-niminen tila 65,000 markasta, joka nyt maksaa 200,000.
Englannin suuri, jalo ajattelija ja taloustieteilijä Johan Stuart Mill — epäilemättä yksi koko ihmiskunnan suurimmista ja jaloimmista pojista, oli elämänsä loppupuolella puhdas sosialisti — on lausunut seuraavat sanat: »ei kukaan ihminen ole luonut maaperäämme. Se on koko ihmiskunnan alkuperäinen perintö. Sen omistaminen on kokonaan yleisen hyödyllisyyden kysymys. Jos maaperän yksityisomaisuus ei hyödytä yleistä hyvinvointia, on se epäoikeutettu ..... Se on jotakin surkeata, kun syntyy maailmaan ja huomaa, että kaikki luonnon lahjat ovat edeltäpäin anastetut eikä uudella tulokkaalla enään ole mitään sijaa»...... »Jos annetaan jollekulle yksinomainen oikeus käyttää yhteistä perintöä kun toiset eivät siitä saa mitään osaa, niin se jo on privilegio, etuoikeus. Se määrä irtainta omaisuutta, jonka joku henkilö voi hankkia itselleen työllään, ei estä toista hankkimasta sitä samaa samalla tavalla; mutta todellisuudessa estää se, joka omistaa maata, toista nauttimasta sitä. Privilegiota eli monopolia voi ainoastaan puolustaa välttämättömänä pahana; mutta se muuttuu vääryydeksi, jos sitä sallitaan siinä määrin, ett'ei siitä ole vastaavaa hyvää..... Mies, vaikkapa yksi ainoa miljonien joukossa, jonka laki sallii pitää tuhansia hehtareja maata omana osanaan, ei silti ole oikeutettu ajattelemaan, että kaikki tämä on hänelle annettu käytettäväksi tai väärinkäytettäväksi, ja käsittelemään sitä niin kuin se ei koskisi ketään muuta kuin häntä itseään .... Jos yksityisomaisuus on asettunut tälle kannalle, on se lakannut olemasta oikeutettu ja on tullut aika ryhtyä uusiin toimenpiteisiin».
Tämmöisiin uusiin toimenpiteisiin on jo porvarillinenkin taloustiede kehottanut.
On ensi sijassa ehdotettu, että kaupunkien alueet verotettaisiin sen mukaan kuin niiden arvo kohoaa. Muutamat uudistajat tällä alalla n. s. »Bodenreformer» tahi »Singletaxman» arvelevat, että ansioton maan arvonnousu, koko maakorko voitaisiin verottamalla poistaa — joka nykyisessä yhteiskunnassa kuitenkin on utopia siitä syystä, että sen toimeenpanisivat näin perinpohjasessa muodossa ainoastaan sosiaalidemokratit, jotka eivät vielä ole määräämässä lakeja. Mutta jossain määrin on tämmöinen verotustapa toteutunutkin. Puhumatta n. k. »Umsatzsteuer'ista», verosta, joka esim. Saksassa suoritetaan aina talon muuttaessa omistajaa ja joka ei mitenkään vaikuta asumusoloihin, on koetettu muutamissa paikoin ulkomailla säätää n. s. »Bauplatzsteuer»: asumattomista tonteista, joita käytetään puutarhoiksi ja perunamaiksi niin kauan kunnes niiden arvo melkoisesti on kohonnut, suoritetaan veroa niiden todellisen arvon mukaan rakennustontteina eikä vaan käyttöarvon mukaan peruna- tai puutarhamaana. Tämän lisäksi on sangen sukkelasti Uudessa Seelannissa ja saksalaisessa siirtomaassa Kiautschoussa määrätty, että omistaja saapi — nykyään yhä enemmän alaa voittavan periaatteen mukaan — itse ilmottaa verotettavan alueen arvon, mutta, jos hän ilmottaa sen liian alhaseksi, on kunta oikeutettu heti lunastamaan sen ilmotetusta arvosta itsellensä. Näin vapaasti on menetelty tuon »pyhän» omistusoikeuden kanssa Afrikassa ja Uudessa Seelannissa. Stuart Millin sanat ovat kantaneet hedelmiä! Saksassa, jossa talonomistajien enemmistö kaupunkien valtuustoissa vallitsee, on kaikenmoisilla verukkeilla päästy tästä verosta melkein kaikkialla, missä se ensin oli säädetty, voimassa oikeastaan se vaan on Würtembergissä, eikä edes siellä ole kunnille pakollinen. Huolimatta tästä on tämä verotustapa ehdotettu laajennettavaksi siten, että se käsittäisi kaiken ansaitsemattoman maakoron kohiamisen tahi oikeastaan määrätyn prosentin tästä. Tämmöinen »Zuwachssteuer» on pantu käytäntöönkin Pohjois-Amerikassa, Englannissa, missä kunnan prosenttiosa on 1⁄2, ja Kiautschoussa, missä se on 1⁄3 koko maan arvon noususta.[1*]
Mutta kaikki nämä ja sen tapaset toimenpiteet koskevat ainoastaan kaupungin rajojen sisällä sijaitsevaa maata.
Tärkeämpi on nykyhetkellä kaupunkikuntien menettely, mitä tulee uusien alueitten hankkimiseen niiden omiksi. Tämän suhteen tulee olla vallalla tuo kultainen sääntö: kaupunkien tulee laajentaa aluettaan niin paljon kuin suinkin mahdollista ostamalla hyvissä ajoissa, ennen kuin hinnat nousevat suunnattomiksi, uusia maa-alueita kaupunkien läheisessä ympäristössä. Kaupungit eivät milloinkaan saa unohtaa tätä äärettömän tärkeätä sääntöä, joka liiottelematta on kaiken asumuspolitikan pohja ja perustus. Sillä jos se laiminlyödään, on kaikki harrastus työväen asumusolojen parantamiseksi lyhyesti sanoen aivan tulokseton, sillä huolimatta kaikista muista ponnistuksista tunkee yhä suuremmat joukot kaupunkeihin ja vuokrat nousevat Ja kaikkein ensimmäisinä kärsivät tästä köyhimmät vuokralaiset: kurjimpien asuntojen vuokrat ovat aina suhteellisesti paljoa kalliimmat kuin parempiosaisten (vert. m. m. ansiokasta »Tutkimusta vähempivaraisten asunto-oloista v. 1905 Turun kaupungissa» siv. 525). Vaikka veroitettaisiinkin tuo maakorko, niin se ensiksikin olisi vaan osittainen toimenpide ja toiseksi se ei ole suinkaan varma, ettei tämä vero vastoin Ricardon, Millin ja Wagnerin väitteitä siirtyisi tilanomistajalta vuokraajan niskoille, (»Bauplatzsteuerin» suhteen, jota vaaditaan asumattomasta alueesta, on kuitenkin asianlaita nähtävästi näitten miesten väitteiden mukaan). Selvää on myös, että kaupunkikunnat, jotka ostamisessa hidastelevat, kadottavat koko tuon maakoron kohotuksen hidastelun ajalta ja että niiden silloin, kun vihdoin ryhtyvät kauppaan, täytyy kannattavaisuuden takia välillisesti tai välittömästi pitää äsken ostetulla alueella vuokrat korkealla, joka vuorostansa taas vaikuttaa sisäkaupungin vuokrien korkeuteen.
Muutamat kunnat sekä meillä että ulkomailla alkavatkin jo ymmärtää tämän seikan. Ne joko ostavat aina lisää maata tahi eivät ainakaan myy enää mitään kaupungin hallussa olevasta maasta. Muutamat kyllä vielä myyvät edullisilla ehdoilla yleistä maata, mutta panevat siten saadut rahat uusiin maanostoihin, kun saavat hyvällä hinnalla. Baselin kaupunki esim. osti 1895 kokonaista 400,000 neliömetr. 1,700,000 Smk:sta. Amsterdamin vielä suurempi kaupunki päätti jo 1896, ettei se enään myy neliömetriäkään omasta alueestaan, vaan antaa jokaisen palstan vuokralle. Jo vuonna 1893 osti Helsingin kaupunki Gumtäktin tilan, vaikka se ei heti yhdistänyt sitä kaupunkiin — tämä tapahtui vasta äsken —; useampia vuosia sitten yhdisti Tampere alueeseensa suuren Hatanpään maakappaleen, ellen erehdy, 800,000 mk:sta. Sitä vastoin on moni muu kaupunki meilläkin vitkastellut tässä suhteessa, etupäässä Turun kaupunki, jonka pohjospuolella on suuri tiheästi asuttu 200–300 hehtarin suuruinen alue, jonka hinta vuosi vuodelta kohoaa, ilman että kaupungin valtuustolla tähän asti olisi ollut kyllin sosialipolitista ymmärrystä lunastaa se omakseen. Sen sijaan ovat nämä kaupunkikunnat — ja yleensä kaikki — hajottaneet tonttien myyntiä jotenkin suuressa määrässä, tietysti kaupunkikassan vahvistamiseksi, vaikka tämä ei ole mitään muuta kuin vuokrien kohottamista ja köyhimmän kansan tilan huonontamista. Jos näin jatketaan suuremmassa määrässä eikä edes toiselta puolen osteta laajoja alueita kaupunkien laidoilla, kasvaa kurjuus kasvamistaan ja kaikki muut ponnistukset työväen asumaolojen ja koko sen tilan parantamiseksi ovat turhat ja kustannukset poisviskattua rahaa. Sillä työväestön, väestön pohjakerroksen kulunkiarviossa on tärkein sija tuolla yhä kasvavalla huonevuokralla. Jos vuokra kasvaa vuosittain, merkitsee se aivan samaa kuin että työntekijä saapi korotusta vastaavan määrän vähemmän vaatteita, jalkineita, sivistyksen välikappaleita, vieläpä ruokaakin — jos tätä ylipäänsä voidaankaan monessa tapauksessa enään vähentää. Kun vuokra nousee, ostetaan vähemmän tavaroita, tuotanto vähenee, toisin sanoen ilmestyy enemmän työttömiä, jotka painavat vieläkin alemmiksi työväestön paikat ja kurjuus vaan yltyy. Ja tosiaan ei viime aikojen kuluessa työväestön tila ole, työpalkkojen kasvamisesta huolimatta, juuri yhtään parantunut, koska vuokrat ja elantotarpeitten hinnat ovat melkosesti kohonneet. Mutta tämä asian tila ei ole parempiosaisillekaan muuta kuin näennäinen etu, sillä kulkutaudit, rikokset ja enentyneet vaivasmaksut, puhumattakaan kansan enemmistön rappeutumisesta ja vihottamisesta, ulottuvat näittenkin niskoille.
Se on sen takia kaupunkikuntien äärettömän tärkeä velvollisuus enentää maa-alueitaan. Eivätkä ne saa liioin myydäkään hallussaan olevata maata, vaan etupäässä luovuttaa sitä vuokralle. Sanotaan, että vaikeus silloin saada realikredittiä ei juuri suosittele tätä muotoa, mutta puhumattakaan »Erbbaurechtistä», joka Saksassa vuokramiehille helpottaa luoton saantia, tulee ottaa huomioon, että vuokramieskin vallan hyvin voi saada kuoletuslainoja, jota lainamuotoa yleensä olisi suosittava, ja että nämä hypotekilainat ovat paljoa pienemmät, kun ne vaan otetaan rakennuksesta eikä sekä rakennuksesta että maasta. Mutta tietysti on suotavaa, että lainsäädäntökin uudessa eduskunnassa refermatoriseen suuntaan edistää tätäkin asiaa. Ainakin pitäisi pakkoluovutuksen saada laajempaa alaa, kuten Englannin esimerkki osottaa, eikä enää Saksan vanhentunut pakkoluovutus ole meilie esimerkkinä — vaikka sielläkin prof. Bücher ja muut auktoritetit jo vaativat, että valtiolla ja kunnalla pitäisi olla pakkoluovutusoikeus, milloin vaan näitten etu niin vaatii. — Frankfurt am Main on näyttänyt, että arentiasiatkin voi sopivasti järjestää yllä esitettyjen periaatteiden mukaan. Se on näet 44 vuodeksi luovuttanut eräälle yhtiölle maakappaleen vuokraa vastaan, joka aina kymmenen vuoden perästä nousee maan arvon nousun mukaan.
Ja sitte tulee joka kaupunkikunnan jollekin osalle aluettaan itse rakentaa työväelle asuntoja vuokrattavaksi. Helsinki, pääkaupunkimme, on jo näyttänyt hyvän esimerkin. Jos ne rakennetaan järkevästi, on ulkomaan kokemus, varsinkin Englannista, osottanut, etteivät ne suinkaan ole mitään huonoja yrityksiä, vaikka ne samalla tehdään sopivammiksi ja siistimmiksi kuin tavalliset työväen asunnot.
Mutta, kuten jo sanoin, ensimäinen tehtävä kaupunkikuntien asumus-politiikalle on katsoa, että niillä aina on riittävästi maata. Siitä sitten kaikki muu riippuu. »Tarpeellisten maa-alueitten hankkiminen», lausuu eräs tunnettu sosialipolitiko, »tarkotuksenmukainen ja suunniteltu kaupunkialueen laajentamista tarkottava politika on välttämätön edellytys ja varmin apukeino työväen auttamiseksi kaupunkikunnan puolelta».
N. R. af Ursin.
Jokainen ihminen tulee ainakin joskus ajatelleeksi hiljaisina hetkinään asioita, joiden kanssa hänen elämänsä on välittömässä yhteydessä, asioita, joiden ratkaisemisesta riippuu hänen elämänsä ja kaikki toimintansa. Tarkoitamme uskontoa. Jo varhaisessa nuoruudessa, jolloin ihminen alkaa itsenäisesti ajatella ja jolloin hänen on määrättävä elämänsä suunta, mikäli se hänestä riippuu, astuvat voimakkaina muutamat kysymykset hänen sieluunsa ja vaatimalla vaativat ratkaisua. Jollei ihminen voi varmaa vastausta noihin kysymyksiin antaa, joutuu hän epätoivoon ja tekee toivottoman teon. Ne kysymykset, joihin jokainen koettaa selvitystä saada, ovat seuraavanlaisia: kuka olen minä? Onko elämälläni mitään korkeampia tarkoitusperiä, vai ovatko sokeat luonnonlait sovitettavat samoin ihmiselämään kuin muihinkin luonnonilmiöihin? Mitä on tämä elämä? Onko olemassa mitään korkeampaa, suurta, persoonallista voimaa, Jumalaa, joka johtaa tätä mahtavata, ääretöntä luomakunnan koneistoa, ja jos on, niin onko minulla mitään tekemistä Hänen kanssaan ja vaatiiko Hän minulta jotain? Onko haudan tuolla puolen toinen elämä ihmisellä odotettavissa ja onko minun joskus tehtävä tiliä siellä täällä maailmassa tehdyistä toimistani? Tällaisia ja monia muita kysymyksiä astuu ihmisen sieluun, odottaen vastausta. Kaikkina aikoina ovat ihmiset näin itseltänsä kysyneet ja itse myöskin kyselyihinsä vastanneet. Että nämä vastaukset ovat hyvinkin erilaisia, on selvä, ovathan ihmisten luonteet ja kehityskin erilaiset kullakin yksilöllä.
Se mitä me sanomme uskonnoksi, on juuri vastauksia noihin edellämainittuihin kysymyksiin. Tästä myöskin ymmärrämme mitä varten uskontoja tänäkin päivänä on useampia satoja ja monellakin niistä tunnustajia useampia miljooneja. Mikä noista uskonnoista on sitten se ainoa oikea ja kaikin puolin yleispätevä, on mahdotonta kenenkään sanoa. Ihminen voi kyllä saavuttaa järkähtämättömän vakaumuksen uskonkin asioissa, mutta eihän se vielä todista mitään, sillä usko, mitä se on muuta kuin tunnetta, luottamusta, toivoa ja luulottelua, joiden suhteen voi pettyä millä hetkellä tahansa. Usko on vastakohta tiedolle, ja mikä ei ole tietoa, sen todenperäisyyskään ei ole todistettavissa. Ei ole vielä löydetty sellaista koetuskiveä, jota vastaan voitaisiin jonkun uskonnon uskottavaisuus todistaa ja sentähden syntyykin ja kuolee joka päivä uskontoja maailmassa ja kerran koittaa sekin aika varmasti, jolloin jokainen nykyaikainen uskonto on siirtynyt todellisuudesta hämärien muistojen joukkoon.
Kun luonnonihminen kaukaisessa muinaisuudessa kuuli ukkosen hermoja tärisyttävän jyrinän ja näki salaman mahtavana ja juhlallisen komeana lieskahtelevan taivaanrannalla, konttasi hän maanalaiseen luolaansa ja kiljuen vaipui sen sopukoihin polvilleen, tai nähdessään kuolevan ystävänsä taudin kouristelemana vääntelevän tuskissaan majansa lavitsalla, voimatta mitenkään auttaa tuota onnetonta, rupesi hänen mielikuvituksensa työskentelemään. Hän toi ajatuksissaan henkiä ja olioita kaikellaisia, joita ei hän tarkalleen osannut itsekään määritellä ja asetti niitä jokaisen luonnonilmiön haltijaksi, koettaen uhreilla, suitsutuksilla ja kaikenmoisilla antimilla pysyä suosiossa näiden haltijoiden kanssa. Jos ne milloin näyttäytyivät hänelle vihamielisiltä, koetti hän lepyttää niitä mairitelevilla lupauksilla ja erittäinkin veren haju oli otollinen uhri niille. Näin karttui jumalia ilman lukua ja määrää: oli niitä ihmisen jos eläintenkin näköisiä. Kaikista alhaisemmalla kehitysasteella olevan ihmisen jumalat olivat hyvinkin yksinkertaisia: puupökkelöitä, kiviä, matelijoita j. n. e., mutta vähitellen ihmisten kehittyessä muuttuivat heidän jumalansakin. Ennen niin yksinkertaisten sijalle tulivat räikeästi koristellut kuvat, jotka vertauskuvallisesti esittivät asennollansa niitä ilmiöitä, joita hallitsemaan ne olivat asetetut. — Viimein yleisen kehityksen hitaasti edistyessä, tietomäärän asteettain lisääntyessä, nousi kansojen keskuudessa miehiä, jotka miettimällä yksinäisyydessä koettivat saada selvää elämän tarkoituksesta ja päästä tietoiseksi sen salaisuuksista. Mitä he täten selville saivat, sen he kirjoituttivat muistiin ja saarnasivat kyläkuntansa asujamille.
Ne miehet, joiden opeilla tätä nykyä on eniten tunnustajia ovat Buddha, Kristus ja Muhamed. Kaikkien heidän pitäisi olla jumalallista alkuperää: Buddha ja Kristus ovat molemmat jumalia, ihmeellisellä tavalla neitseestä syntyneitä ja ovat astuneet tänne maailmaan ohjaamaan eksyneitä ihmislapsia oikealle tielle. Muhamedin pitäisi taasen olla jumalan suurin profeetta, vaikka hän todellisuudessa olikin köyhän kameelinajajan poika Mekasta. Kaikkien näiden miesten opeilla on se yhteistä, että ihminen ei ole luotu tätä elämää varten, vaan että olemme matkamiehiä ja muukalaisia täällä, haudan takana odottaa meitä toinen elämä. — Aineeseemme ei kuulu tehdä tarkempaa selkoa näiden miesten opeista, niin valaisevaa ja mieltäkiinnittävää kuin se olisikin. Mainitsemme vaan, että Muhamedin opin mukaan määrää ihmisten kohtaloa sallimus, s. o. kaikki, mitä ikinä tapahtuu, on edeltäpäin jo määrättyä, eikä ihminen voi mitään jonkun tapahtuman estämiseksi eli edistämiseksi. Sanomattakin on selvää, mihin tällaisen opin noudattaminen vie. Se tekee tunnustajansa haluttomaksi toimimaan tässä maailmassa hyvän ja oikean edistämiseksi ja kaiken sorron, vääryyden ja kurjuuden kukistumiseksi. Oikeauskoinen muhamettilainen voi tosin täten ankaraa sallimusta hiukan lieventää hartaasti rukoilemalla määräaikoina, antamalla almuja köyhille ja toimitettuaan pyhät pesot Koraanissa määrätyllä tavalla. Varmin keino on heillä kuitenkin jumalansa Allahin suosioon päästä ja viimein ijankaikkisen paratiisin perilliseksi tulla, taistelemalla »vääräuskoisia», s. o. kaikkia niitä vastaan, jotka eivät tunnusta heidän uskoaan, sillä »yksi pisara vuodatettuna Muhamedin opin puolesta taistellessa, on suuremmasta arvosta kuin kaikki pesot ja paastot».
Emme tarvitse enempi syventyä tähän uskontoon, huomataksemme, onko se ollut ihmiskunnan kehitykselle edistäjänä, vai onko se sitä hidastuttanut. Vai onko välttämätöntä kansojen sivistykselle, tieteiden ja taiteiden täydellisentymiselle, että tuhansia armeenialaisia joka vuosi tulee muhammettilaisten uskonvimman uhreina teurastetuiksi?
»Ei ole», sanovat kristityt, »turkkilaisethan ovat pakanoita.» No jaa, katsokaammepa hiukan mitä hyvää kristinusko on tuonut tullessaan, se usko, jota meille on pienestä asti opetettu, kysymättä ensinkään omaa mieltämme, josko tunnustamme sen yleensä ihmisyyttä vasikaksi ja ihmisyyden periaatteiden mukaan elettäväksi uskonnoksi. Sekin opettaa tämän maailman olevan valmistuspaikaksi aijotun ihmiselle hänen ponnistellessaan sitä elämää kohti, joka tuleva on. Se neuvoo ihmistä karttamaan kaikkia niitä iloja, huveja ja nautintoja, joita luonto mahdollisesti voisi sille tarjota. Se tahtoo esittää ihmisen elämän täällä niin synkäksi, elottomaksi ja työksi kuin suinkin on mahdollista. Jo porvarillisen, puolueellisesti esitetyn historian lehdiltä saamme selvän kuvan, minkälaista jälkeä kristinusko on jättänyt. Se tietää kertoa meille kristittyjen valtioiden välisistä uskonsodista, joiden raakuutta ja intohimoista julmuutta ei voi verrata edes raakalaiskansain välisiin kamppailuihin. Se tietää kertoa, kuinka aikakautensa jaloimmat, järkevimmat ja valistuneimmat kansalaiset ovat saaneet elävältä kärventyä vakaumuksensa puolesta, vakaumuksen, joka on ollut jossain määrin kristinuskosta poikkeavaa laatua. Kristinuskon nimessä ja pelosta, että »pakanuus» saisi jälleen vallan ihmisten ylitse, hävitettiin nerokkaiden roomalaisten ja kreikkalaisten kirjailijain teoksia niin paljon kuin vaan onnistuttiin käsille saada. Antiikkiset taideteokset, jotka olisivat jälkimaailmalle todistaneet ja kertoneet ihmisneron salaisuuksista, hävitettiin. Näin muuttui mailma kristinuskon ilmestyttyä näyttämölle, synkäksi ja autioksi, jossa kaikellaiset sairaalloiset ilmiöt näyttäytyivät. Ihmiset pakenivat korpiin ja vuorten rotkoihin ja siellä yksinäisyydessä koettivat saada jumalansa hyvitetyksi hartailla rukouksilla, paastoamalla ja ruumistaan kiduttamalla, sen sijaan että olisivat voimansa ja neronsa uhranneet lähimmäistensä ja jälkeentulevien hyväksi. Mutta eihän ole ihme jos näinkin tapahtui, opettihan heidän uskontonsa, että tämä maailma on surun ja murheen laakso, täynnä syntiä, pahuutta, riettautta, jonka eteen ei kannata ponnistella tarkoituksella, että se paremmaksi tulisi. Opettihan se, että Jumalan edessä ei ole eroitusta »juutalaisen ei kreekalaisen», ei rikkaan eikä köyhän välillä, mutta täällä on tarpeellista että löytyy sekä rikkaita että köyhiä, hallitsevia ja hallittavia. Hallittavien täytyy, niin opettaa se edelleen, olla kuuliaisia, nöyriä ja ehdottomasti tottelevaisia hallitsijoilleen, joita myöskin eräässä ilmenemismuodossaan esivallaksi kutsutaan. Ompa esivalta, samalla kun se on valtansa saanut Jumalalta, saanut myöskin oikeuden ei ainoastaan rangaista vaan myöskin kostaa niille, jotka tyytymättöminä sen toimiin uskaltavat napista ja murista sitä vastaan. Niinkuin ainakin järjestelmällinen uskonto, niin kristinuskokin on lausunut »erehtymättömät» vuosituhansia kantavat ja painavat sanansa kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin asioihin nähden. Ottakaamme muutamia esimerkkejä. Mitäpä on sillä naisesta sanottavana? Juu, se tietää kertoa, että naisen ja miehen välillä on samallainen eroitus kuin Kristuksen ja Hänen isänsä, Jumalan välillä. Mutta ettei mitään epäilyksiä kenenkään mieleen eksyisi, antaa se myöskin selityksen, mitä varten on naisen oltava tässä ala-arvoisessa ja epäinhimillisessä asemassa. Se sanoo nimittäin, että mies on luotu ensin, sitten vaimo. Kas siinä pätevä todistus, eikö totta! Raamattu johon kristinuskon »totuudet» ovat koottuina, puolustaa muun muassa monivaimoisuutta, joka on eittämättömästi epäinhimillistä ja raaistuttaa ihmisen, joka tämän opin hyväksyy ja sen mukaan elää. Tiedämmehän myöskin, kuinka ankaraa vastarintaa tehtiin orjuuden hävittämiseksi kirkonmiesten puolelta. »Se aate sotii Jumalan sanaa vastaan», sanoivat he ja viittasivat Vanhan Testamentin kirjoituksiin.
Todella synkän ja kaamean varjon heittävät keskiajan »pimeät vuosisadat» ihmiskunnan historian lehdille. Suurimpana syynä mainitaan erimielisyydet uskonkysymyksissä, jotka johtivat alkunsa raamatun ristiriitaisesta sisällöstä. Niinkuin silloin, niin vieläkin hurskaat kristityt uskostaan kiinni riippuen vastustavat jokaista yritystä, jokaista edistysaskelta, millä koetetaan ihmiskuntaa onnellisemmaksi saada, sen kurjuutta poistetuksi ja sen hätää lievennetyksi. Jokainen uusi keksintö, havainto tahi suunta, joka ilmestyy, saa aina ensimmäiset ja kiivaimmat vastustajansa kirkon miesten puolelta. Mutta viimein, kun he näkevät taistelunsa turhaksi ja merkityksettömäksi, antavat he perään ja hurskaalla naamalla selittävät, että niinhän sen pitääkin olla ja niinhän siitä »sanassakin sanotaan». Valaisevina esimerkkeinä mainittakoon vaan Kopernikuksen ja Galilein kohtalo.
Mutta taas toiselta puolen, onhan uskonnot paljon hyvääkin aikaan saaneet, sanotaan. On, se on totta. Onhan niin moni saanut siitä lohdutusta kärsivälle sielulleen ja rohkeutta elämään ja ponnistelemaan, vaikka muuten ei olisi haluakaan. Ja tärkein: onhan se kehittänyt ihmisten mielikuvitusta ja siten tyydyttänyt sen luontaisen ominaisuuden, joka jokaisessa ihmisessä piilee, nimittäin halun saada tietää niin paljon kuin mahdollista. Emme yritäkään kieltää uskonnolta sen hyviä puolia, — muodostaahan se kieltämättä ihmisen tunne-elämän —, mutta verratessamme sen valo- ja varjopuolia, mitä se on tähän asti aikaansaanut, tulee väkistenkin siihen johtopäätökseen, että uskonnoista on ollut enempi vahinkoa, kuin hyötyä ihmiskunnalle. Ne saattavat ihmisen mielen pois kääntymään todellisuudesta ja siten estävät järjen kehityksen, joka kuitenkin on kallein ja tärkein, mitä ihminen omistaa. Uskonnot tuudittavat ihmisen sellaiseen itsetyytyväiseen tilaan, ettei hänellä ole halua toimia siinä elämässä jossa hän kuitenkin on, vaan hänen henkensä jo liitelee »tulevaisessa».
Tekisimme kuitenkin väärin, jos kaiken edellä esitetyn tilittäisimme yksinomaan uskonnon kontolle; osansa saakoon myöskin sen liekin vireillä pitäjät: papisto ja kirkko. — Ainoa keino, jolla uskonto saadaan paremmin tarkotustaan vastaavalle kannalle kuin mitä se on ollut ja mitä se on nyt, on tuon paljon puhutun vaatimuksen käytännössä toteuttaminen: Kirkko eroon valtiosta! ja toinen on tämän kaltainen: Uskonto yksityisasiaksi! Missä nämä vaatimukset toteutetaan, siellä on kansa ottanut yhden tärkeimmistä edistysaskeleistaan.
— — r.
Onko sosialidemokratian pysyttävä luokkapuolueena vaiko koetettava laajentua demokratiseksi kansanpuolueeksi? Tästä kysymyksestä polemiseeraa Kautsky Bernsteiniä vastaan toiseltakin kannalta kuin mikä oli laita selostuksessamme viime vuoden viimeisessä numerossa.
Mitkä luokat tulisivat demokratiassa köyhälistön ohella kysymykseen? kysyy Kautsky. Pikkuporvarit, talonpojat, sivistyneet. Ei nykyäänkään keltään näitten luokkain jäseniltä ole kielletty pääsyä puolueeseemme, jos hän tuntee olevansa proletari ja tahtoo taistella mukana köyhälistön luokkataistelua. Mutta miten tahtovat pikkuporvarit ja pikkutalonpojat, jotka eivät seiso tuolla proletarisella kannalla, parantaa asemaansa? Ennen kaikkea sen kautta, että heistä, pienistä riistäjistä, tulee isoja riistäjiä, kapitalisteja, suurviljelijöitä, ja sen kautta etteivät he työvoimiaan riistäessään kohtaa mitään esteitä. Mitä pienempi riistäjä, sitä herkemmin koskee häneen jokainen uudistus. Köyhälistö voi näitten ainesten kanssa ajoittain liittoutua määrättyjen valtiollisten päämääräin saavuttamiseksi, mutta ei koskaan olla pysyväisesti heidän kanssaan yhteistoiminnassa samassa järjestössä.
Ja entä sivistyneet? Totta kyllä, suurimmalla osalla heistä ei ole mitään etua palkkatyön riistämisestä, sillä he kuuluvat osaksi itsekin riistettyihin. Mutta heidän joukkonsa, ollen luvultaan heikko, on vielä heikompi voimiltaan. He muodostavat kansankerroksen, joka on vähimmin omiaan tarmokkaaseen luokkataisteluun, ja niin suuresti kuin he sydämessään vihannevatkaan kapitalistista järjestystä, pysyvät he kuitenkin sille alamaisina. Totta kyllä, sosialidemokratia tarvitsee sivistyneitä, lukuisia sivistyneitä, mutta vain ne voi se sanoa tervetulleiksi riveihinsä, jotka ovat päättäneet rikkoa sillat takanaan ja arvelematta ryhtyä taisteluun porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Joka sitä ei voi tahi ei tahdo, hän pysyköön köyhälistön liikkeestä etäällä. Lopulta täytyy joko hänen pettyä tuon liikkeen suhteen tai hän on pettävä sen.
Mutta juuri sivistyneet ne ovat, joista lähtevät innokkaimmat pyrkimykset sosialidemokratian laajentamiseksi luokkapuolueesta kansanpuolueeksi. Talonpojilla ja pikkuporvareilla ei siihen näy olevan niinkään suurta tarvetta.
Bernstein ei myöskään hyväksy sitä Erfurtin ohjelman kohtaa, joka selittää, että yhteiskunnan muuttamisen voi ainoastaan työväenluokka toimeenpanna. Hän tahtoisi sanoa: sen täytyy ensi sijassa tapahtua työväenluokan toimesta. Se merkitsee joko samaa tahi se ilmaisee toisen ajatuksen hyvin epäselvästi. Olemme jo viitanneet siihen, että tässä on kysymys luokkain eikä yksilöjen taisteluista. Köyhälistön vapautustaisteluun voi ottaa osaa yksilöjä monista eri luokista. Erfurtin ohjelma ei estä siitä ketään. Mutta kysymys on siitä, voiko köyhälistön vapautustaistelu olla taistelua ei-proletaristen luokkaetujen puolesta. Tähän kysymykseen vastaa Erfurtin ohjelma ehdottomasti kieltäen, Bernsteinin toisinto jättää sen ratkaisematta. Kuitenkin viittaa jälkimäinen siihen, että Bernstein tahtoo luoda pohjan, jolla sosialidemokratia voisi muuttua kansanvaltaisen kokoomuksen puolueeksi, että sillä ei pitäisi olla rohkeutta esiintyä sinä, mikä se on, vaan rohkeutta muuttua joksikin aivan toiseksi kuin mitä se tähän asti on ollut, että sen pitäisi luopua siitä Internationalen periaatteesta, että »työväenluokan vapautus on työväenluokan itsensä vallotettava».
Mutta aina sen mukaan, onko sosialidemokratia luonteeltaan proletarinen vaiko kansanpuolue, täytyy sen loppupäämääräin muodostua erilaisiksi.
Jokaisen valtiollisen puolueen täytyy asettaa päämääräkseen valtiollisen vallan vallottamisen, voidakseen periaatteidensa mukaisesti muodostaa valtion olot ja antaa valtiomahdin vaikuttaa yhteiskuntaan. Mutta jokaisen elinvoimaisen puolueen täytyy myös olla valmistunut siihen, että valtiovalta joutuu sen käsiin, sen on niinmuodoin aina tiedettävä, mitä tarkotuksia palvelemaan se tahtoo käyttää tätä valtaa. Sen täytyy aina voida vastata tähän kysymykseen, jos se tahtoo käyttää ja lisätä agitatsionivoimaansa. Puolue, joka ennakolta selittäisi, että se voi ainoastaan vastustuspuolueena toimia hyödyttävästi, että se pyrkii saavuttamaan valtaa, mutta ei pyri valtaan, koko valtiomahdin haltijaksi, se halpauttaisi itsensä ja kadottaisi kansanjoukkojen kaiken luottamuksen.
Tässä merkityksessä täytyy siis jokaisella puolueella olla jokin »loppumäärä», ei yhteiskunnallisen kehityksen päätöskohtana: kehityksellä ei ole loppua eikä loppupäämäärää, vaan puolueen käytännöllisen toiminnan lopullisena tarkotuksena.
On selvää, että kansanpuolueen, jossa talonpoikain ja pikkuporvariston luokkaeduilla on määrävä vaikutus, täytyy aina, oli se miten työväenystävällinen tahansa, pysyä voimassaolevan yhteiskuntajärjestyksen, tuotannonvälineitten yksityisomistuksen ja yksityistuotannon vapauden pohjalla. Se ei pääse v:n 1793 valtiomuotoa eikä liberalismin periaatteita edemmäs, se ei voi koskaan, esiintyi se miten raivoisana tahansa, olla mitään muuta kuin kansanvaltais-sosialistinen uudistuspuolue, missä sana sosialistinen on pelkkää tyhjää helinää, muisto muinoisen nuoruudenhassuttelun ihanista ajoista tahi häämöttävä unelma jostain paratiisista, jonka jokainen, ken vain haluaa, voi kuvitella toteutuvan viiden sadan vuoden päästä; mutta se ei ole tässä yhteydessä mitään, mikä käytännössä mihinkään velvottaisi.
Toisellaiseksi täytyy muodostua puhtaan köyhälistöpuolueen loppupäämäärän. Köyhälistöllä ei ole mitään hyötyä tuotannonvälineitten yksityisomistuksen säilyttämisestä. Pääsköön se valtaan miten rauhallisesti ja laillisesti takansa, ja innostakoon sitä miten palava halu tahansa olla mitään kumoamatta tai edes poikkeamatta »elimellisen kehityksen» tieltä, ja epäilköön se miten tahansa sosialistisia »utopioja», niin ei se sittenkään etujansa valvoessaan ole paneva mitään arvoa tuotannonvälineitten yksityisomistuksen ja yksityistuotannon säilyttämiseen.
Kaksi asiaa on sitävastoin köyhälistön hallitusvalta kaikkialla pyrkivä toimeenpanemaan: ensiksikin hävittämään suurten kapitalististen yksinoikeuksien yksityisen luonteen ja toiseksi lopettamaan työttömyyden sekä poistamaan teollisuuden reserviarmeijan.
Mutta sillä satuttaa se kapitalistista tuotantotapaa sydämeen. Kun ei ole yksinoikeutettua liikkeenharjottajaliittoa eikä työttömiä, jotka ovat valmiita tulemaan lakkolaisten tilalle, pääsee järjestynyt työväki kapitalistien suhteen ylivallan asemaan. Kun nämä jo nykyään valittavat (köyhälistön terrorismia, niin on se vain tyhmä puheenparsi. Sitävastoin on köyhälistölle välttämättä joutuva diktaturi tehtaassa, kun se kerran on saavuttanut sen valtiossa. Niitten kapitalistien asema, joita renkaitten ja trustien valtiolle otettua vielä jää jälelle, on käypä sitte sietämättömiksi; heillä on niskoillaan tappionuhka liikkeestään, olematta enää sen herroja. Paljoa enemmän kuin nykyään työväki tulevat silloin kapitalistit harrastamaan liikkeittensä saattamista yhteiskunnan haltuun edullisilla ehdoilla; he tulevat käyttämään paljon enemmän voimaa ja älyä, saadakseen tämän pulman mahdollisimman nopeasti ja tuskattomasti ratkaistua, kuin he nykyään käyttävät köyhälistön liikkeen vastustamiseen. Siirtyminen sosialismiin tunkeutuisi itsestään voittoisan köyhälistön niskaan, jollei se sitä ennestään pitäisi päämääränään, vaan antaisi ilman muuta luokkaetujensa logiikan itseään johtaa.
Toisin sanoen: kapitalistinen tuotanto ja köyhälistön valtiollinen ylivalta ovat yhteensoveltumattomat. Enempää ei tosin voikaan sanoa. Me emme tiedä, milloin, emmekä myös millä tavalla tuo valta on tuleva, suuren myrskynkö vai useampain puuskausten mukana, vaiko taas vähitellen asteettaisen kehityksen kautta; emme myöskään tiedä, millainen on yhteiskunta ja millaista köyhälistö sen valtaan päästessä, sillä molemmat tekijät muuttuvat lakkaamatta; yhtä tietämätöntä, kuinka monet sosialismin edellytykset siihen saakka ehdittäessä ovat toteutuneet, ja kuinka, vaikeiksi tai helpoiksi sen kautta ovat käyneet köyhälistön hallitusvallan tehtävät. Me tunnemme vain sen välttämättömyyden, joka on pakottava voittoisan köyhälistön asettamaan sosialistisen tuotannon kapitalistisen sijaan.
Kun köyhälistö järjestäytyy itsenäiseksi valtiolliseksi puolueeksi, joka tietoisena taistelee luokkataistelua, niin silloin täytyy sen päämääräksi tulla kapitalistisen tuotannonvälineitten yksityisomistuksen poistaminen ja kapitalistisen yksityistuotannon poistaminen, sen täytyy ottaa sotalipukseen sosialismi, ei liberalismin täyttämisenä, vaan sen vastustamisena, se ei voi olla puolue, joka rajottaa tehtävänsä kansanvaltais-sosialisiin uudistuksiin, vaan siitä täytyy tulla yhteiskunnallisen vallankumouksen puolue.
Tässä ei ole tietystikään puhe vallankumouksen käsitteestä poliisimerkityksessä, aseellisen kapinan merkityksessä. Sen puoleen täytyisi olla mieletön, joka periaatteessa päättäisi kulkea kapinan tietä, niin kauvan kun sillä on toiminnassaan käytettävinään muita, vähempiä uhria vaativia ja varmempia teitä. Tässä merkityksessä ei sosialidemokratia ole koskaan ollut periaatteessa vallankumouksellinen, vaan yksin siinä merkityksessä, että se tietää voivansa, silloin kun valtiollinen valta on sen käsissä, käyttää sitä ainoastaan poistaakseen sen tuotantotavan, jonka pohjalle nykyinen yhteiskuntajärjestys perustuu.
Bernstein selittää nimenomaan, että hän käyttää sanaa vallankumous »yksinomaan sen valtiollisessa merkityksessä, jolloin se merkitsee samaa kuin kapina tai laiton väkivalta». Sen perään huomauttaa hän: »on tunnettua, että Marx ja Engels pitivät tätä verrattain myöhäiseen saakka miltei kaikkialla välttämättömänä tienä ja useista Marxin opin kannattajista näyttää se vielä nykyäänkin välttämättömältä. Moniaat pitävät sitä myös lyhyempänä tienä.»
Todistaakseen tämän merkillisen lauseensa lainaa hän erään Jules Guesden lausunnon vuodelta 1877, jolloin Guesde minun tietääkseni ei vielä ollut varma marxilainen. Tässä lausunnossaan Guesde vakuuttaa, että »isoissa kaupungeissa, joissa nyt työväki on suurena enemmistönä, kun se kerran, saatuaan voimaan tasavallan ja kuntain itsehallintooikeuden, olisi päässyt vapaasti käyttämään valtiomahtia, hallintoa ja lainsäädäntöä — tulisi taloudellinen vallankumous olemaan vain kuukausien, ehkäpä vain viikkojen asia».
Sana vallankumous näyttää vaikuttavan Bernsteiniin aivan yhtä kiihottavasti kuin moniin saksilaisiin santarmeihin. Muuten olisi jo sen, kun nimenomaan sanotaan »taloudellinen vallankumous», pitänyt selittää hänelle, ettei tässä ole puhettakaan kapinasta. Tosiasiassa ei Guesde tässä tarkota mitään muuta kuin että suuremmissa kaupungeissa, missä työväki on enemmistönä, niin pian kun kerran on voitettu tasavalta ja kuntain itsehallinto-oikeus, voisivat sosialistit helposti saada lainsäädännön ja hallinnon käsiinsä, saattaakseen sitten noissa kunnissa ehkä jo muutamain kuukausien kuluessa sosialistisen järjestyksen voimaan. Tällainen otaksuma tuntuu minustakin liian toivehikkaalta. Mutta aivan varmasti tässä on kysymyksessä ihan laillinen valtiovallan vallottaminen äänestyslipun avulla, muutoin ei tarvittaisi edellytyksenä tasavaltaa eikä kuntain itsehallinto-oikeutta. Bernstein on lainauksestaan jättänyt nuo molemmat olennaiset edellytykset pois, en tiedä millä perusteella, ja siten antanut Guesden lauseelle toisen luonteen. Mutta sen kautta ei hänen viittauksensa siihen todistukseksi marxilaisten aseellisen kapinan haaveilemisesta tule juuri kauniimmaksi.
Lassallen ajoista asti on sosialidemokratia koettanut saattaa selväksi, mikä erotus on vaistoilla ja heinähangoilla toimeenpantavan vallankumouksen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen välillä, sekä osottaa, että se tarkottaa periaatteessa ainoastaan jälkimäistä. Olemme voineet imarrella itseämme siitä, että olemme jo onnistuneet taivuttaa yksin valtiovallan edustajatkin lähemmäksi tätä käsitystä — ja nyt astuu esiin yksi vanhimpia ja etevimpiä puoluetoverejamme, selittää taloudellisen vallankumouksen olevan samaa kuin kapina ja katsoo välttämättömäksi varottaa Saksan sosialidemokratiaa harkitsemattomista kapinoista!
On selvää, ettei köyhälistö itsenäisenä valtiollisena puolueena voi olla vallankumouksellinen poliisimerkityksessä, vaan valtiotaloudellisessa merkityksessä. Bernstein ehdottaa, että »yhteiskuntajärjestyksen periaatteellista muutosta» sanottaisiin »yhteiskunnalliseksi uudistumiseksi» (soziale Umgestaltung), mutta ei kukaan lähtene väittämään, että näillä sanoilla tulisi ilmaistuksi uuden ja vanhan yhteiskuntajärjestyksen periaatteellinen vastakohta — vastakohta, jonka paikottain Bernstein itse kieltää, hänen sosialisminsa on liberalismin täyttämistä.
Myönnän mielelläni, että sana vallankumous voi johtaa harhaan, ja pidänkin edullisena olla käyttämättä sitä ilman pätevää aihetta, mutta en usko oikeaksi keinoksi estää väärinkäsityksiä, että itse käytetään tuota sanaa väärässä merkityksessä. Vai eikö meidän pitäisi sitä ensinkään käyttää? Eräitä määrättyjä tapauksia ilmaisemaan on se välttämätön. Silloin kun on ilmaistava vastakohta kahden suunnan välillä, joista toinen ei periaatteessa tahdo mennä voimassaolevan yhteiskunnan puitteissa tapahtuvia uudistuksia ulommas ja toinen pyrkii toteuttamaan korkeampaa, uusille perusteille rakennettavaa yhteiskuntajärjestystä, niin ei jälkimäisen suunnan päämäärää voida selvästi ilmaista sanoilla »yhteiskunnallinen uudistuminen», vaan ainoastaan sanoilla »yhteiskunnallinen vallankumous», jolloin ei kukaan, joka edes pintapuolisestikaan tuntee meidän puoluekirjallisuuttamme, saata ole epätietoinen siitä, että yhteiskunnallinen vallankumous ja valtiollinen kapina ovat kaksi aivan eri käsitettä. Yhteiskunnallinen vallankumous on päämäärä, jonka voi periaatteessa asettaa itselleen, valtiollinen kapina on keino päämäärään, ja sitä voi aina arvostella vain tarkotuksenmukaisuusperusteitten mukaan.
Mutta puhumattakaan yhteiskunnallisesta, ei edes valtiollistakaan vallankumousta saa pitää samana kuin kapinaa. Poliisin kielenkäytäntöä lukuunottamatta tarkotetaan yleisesti valtiollisella vallankumouksella jokaista suurta valtiollista järistystä, joka jouduttaa ja voimakkaasti kuohuttaa kansan valtiollista elämää, ja jonka vastakohtana on vastavallankumous, järistys, mikä seisauttaa valtiollisen rataslaitoksen. Kapina tai »laiton väkivallan käyttäminen» voi olla välikohtauksena, hyvin tärkeänäkin välikohtauksena sellaisessa järistyksessä, mutta se ei ole koskaan itse vallankumous. Korkeimmasti-laillinen valtiosäätyjen kokoonkutsuminen on yhtähyvin palanen suurta vallankumousta kuin bastiljen vallottaminen. Ei kukaan puhu Ranskan suuresta kapinasta v. 1789. Ja yhtä vähän nimitetään vallankumouksiksi sellaisia kapinoita tai laittomia väkivallantekoja, joilla ei ole mitään vaikutusta valtiolliseen elämään, kuten esim. Intian alkuasukasten julmia väkivaltaisuuksia englantilaisia ruttokomisioneja vastaan.
Yhteiskunnallinen vallankumous oikeassa eikä Bernsteinin käyttämässä merkityksessä on se välttämätön loppupäämäärä, jota kohti jokainen köyhälistön itsenäinen järjestö pakostakin on vaikuttava. Ken järjestää köyhälistöä itsenäiseksi valtiolliseksi pnolueeksi, hän siten myös valmistaa siinä pohjaa yhteiskunnallisen vallankumouksen aatteelle, olkoon hän miten järkevä rauhanmies hyvänsä ja katselkoon tulevaisuutta vaikka kuinkakin epäillen. Ja päinvastoin taas on jokainen, joka tahtoo eristää köyhälistön muista valtiollisista puolueista ja tehdä sen valtiollisesti itsenäiseksi, saavuttava tämän päämäärän sitä nopeammin, mitä selvemmäksi hän herättää työväestössä tietoisuuden yhteiskunnallisen vallankumouksen välttämättömyydestä.
Toiselta puolen olemme nähneet, että kansanvaltaisen kokoomuksen politiikka, joka tahtoo häivyttää köyhälistön suureen kansanpuolueeseen, hylkää vallankumouksen ja rajottuu yhteiskunnallisiin uudistuksiin.
Niin saa se kanta, jolla olemme yhteiskunnallisen vallankumouksen kysymykseen, nykyään käytännössä hyvin suuren merkityksen. Voitanee arvella, että on hyödytöntä riidellä vallankumouksesta: se on muka samaa kuin hautoa munimattomia munia. Ajavathan tällä hetkellä työväenliikkeessä molemmat suunnat käytännössä samaa: sosialipolitisia ja kansanvaltaisia uudistuksia. Siis harrastettakoon niitä elköönkä riideltäkö asioista, joista ei yksikään ihminen tiedä, miten ne tulevat olemaan. Mutta on näyttäytynyt, että kysymys politiikkamme loppupäämäärästä: vallankumousko vai pysähtyminen uudistuksiin, liittyy niitä läheisimmin kysymykseen köyhälistön agiteeraamisesta ja järjestämisestä valtiolliseksi puolueeksi nykyhetkellä.
Jollei niin olisi, niin sittenhän osottautuisi tarkotuksettomaksi vallankumouksellisen suunnan terottaminen toisen suunnan taholta, mutta aivan samoin myös uudistussuunnan kiivaat hyökkäykset sitä vastaan, mitä he nimittävät »vallankumoukselliseksi korulauseeksi». Sitävastoin on vastakohtain jyrkkyys käsitettävissä, kun huomaa, että tämän taistelun takana, joka näköjään koskee vain puheenparsia, piilee taistelu kysymyksestä, johon vastaaminen on sosialidemokratialle samoin kuin porvarillisellekin demokratialle elinkysymys, kysymyksestä: onko köyhälistön käytävä luokkataisteluaan itsenäisenä valtiollisena järjestönä vaiko kaikki kansanvaltaiset kerrokset käsittävän kansanpuolueen osana.
Siirtolaisuustilasto (vv. 1903 ja 1904). Tämä tilastollisen päätoimiston julkaisu käsittää jatkon aikaisemmin ilmestyneelle esitykselle maamme siirtolaisuudesta vv. 1900–2, josta tämän aikakauslehden viime vuosikerrassa on tehty selkoa (siv. 32). Vahinko kyllä, ei se itse asiassa sisällä mitään uutta, tilaston luvut kun pääasiassa ovat olleet aikaisemmin julastuina tilastollisessa vuosikirjassa, ja vaan 2 vuotta käsittävän ajanjakson lähempi käsitteleminen ei luonnollisesti voi paljoa esiintuoda. Mieluummin olisi ollut toivottava, että tilastollisiin vuosikirjoihin olisi koetettu saada tuoreempia lukuja (nyt sisältää syksyllä 1906 ilmestynyt vuosikirja vasta lukuja 1904 vuoden siirtolaisuudesta), ja sen sijaan lykätty käsittely eri julkaisussa siksi, kunnes jonkun verran pitempi ajanjakso olisi ollut yhtenäisesti käsiteltävänä. Erityisesti on huomautettava, ettei tilaston tekstissä nytkään ole lähemmin otettu tutkittavaksi maalaissiirtolaisuuden luonnetta. Tosin ei nyt, kuten vuoden 1900–1902 julkaisussa, suorastaan ole väitetty siirtolaisuuden maalta etupäässä olevan talollisväestön siirtymistä, multa ei myöskään huomautettu, että tämä ennen tehty väite ei pitänyt paikkaansa. Nyt saa jokainen tilastoa pintapuolisesti käyttävä siitä tässä suhteessa vääriä tietoja, ja viralliselta tilastolta voitanee toki vaatia, että, jos siinä jotain johtopäätöksiä tehdään, nämä ovat oikeita.
Huomiota ansaitseva ilmiö siirtolaisuudessamme, josta julkaisussa tehdään selkoa, on, että vv. 1903 ja 1904 varsinainen työväen siirtolaisuus on vähentynyt, jotavastoin muun maalaisväestön siirtolaisuus on pysynyt enemmän entisellään. Työväen siirtolaisuus, joka nousi melkoisesti v. 1902, voidaan etupäässä laskea katovuoden ja siitä johtuvan työttömyyden aiheuttamaksi ja siis laadultaan ainakin osittain tilapäiseksi.
Väestötilasto N:o 38 (vv. 1903–1904). Maamme siirtolaisuudessa on aina huomiota ansaitsevana ilmiönä ollut koko liikkeen keskitys Pohjanmaalle ja sen naapuriseutuihin. Tämän takia on sille pyrittykin yleisesti hakemaan enemmän paikallisia, varsinkin kansan luonteessa olevia aiheita. Varsinainen pääsyy, taloudelliset olot ja irtaimen väestön asema, ovat jätetyt syrjään syitä selvitellessä, varsinkin koska irtaimen väestön varsinaisessa kotimaassa, pohjoisessa Savossa ja Karjalassa, siirtolaisuus on ollut vähäinen. On toiselta puolen huomautettu, että joskaan siirtolaisuus ei niin yleisenä esiinny mainituilla seuduin, ei se merkitse, että maaseutuväestö täällä paremmin paikoillaan pysyisi. Siirtyminen on täällä suunnattuna vain muualle, etupäässä oman maan kaupunkeihin. Tämän olettamuksen todistaakin väestötilasto, joskin epävarmoilla luvuilla, oikeaksi. V. 1903 vähentyi täten ulosmuuttojen kautta maaseudun väkiluku 7,000 henkeä, v. 1904 oli vastaava luku 7,812. Jälkeen vuoden 1880 on maaseudulta siirtynyt 131,422 henkeä, jota vastoin jokseenkin samat määrät on muuttanut kaupunkeihin. Ja sangen huomattavaa on, että tämä siirtyminen kaupunkeihin juuri on suurin niissä lääneissä, joissa siirtolaisuus ulkomaille on vähäinen. Täten Kuopion läänin maaseutu vuosittain (1903 ja 1904) ulosmuuttojen kautta on menettänyt yli 3,000 henkeä, Mikkelin lääni noin 1,500. Sama on jotenkin Hämeen, Vaasan ja Turun läänien laita. Sen lisäksi on huomattava, että nämä luvut eivät suinkaan ole täydelliset, koska ne käsittävät vain muuttokirjan ottaneet henkilöt. Tämä seikka on epäilemättä vaikuttanut, että esim. Uudenmaan läänissä maaseudulta siirtyneitä on niin vähän, koska täällä lyhyen matkan takia päämuuttopaikkaan, Helsinkiin, ei varsinaista muuttokirjaa työnhakuun mennessä otettane.
Kaikki yllähuomautettu on omiaan herättämään vireille kysymyksen, mitkä syyt ajavat maalaisväestön kaupunkeihin siirtymään. Sillä tässä on yhteuskunnallinen kysymys, jolla on kerrassaan erinomainen merkitys, ja joka epäilemättä on mitä läheisimmässä yhteydessä siirtolaisuuden kanssa ulkomaille. Tämä siirtolaisuus taas on pääasiassa irtaimen väestön keskuudesta lähtenyttä ja samoista piirteistä lähtevät epäilemättä kaupunkeihin siirtyvät henkilöt. Samalla tämä kaupunkeihin suhtautunut siirtyminen luonnollisesti on pääsyynä työn liikatarjontaan ja siitä johtuvaan alituiseen työttömyyteen kaupungeissa.
Väkiluvun muutoksista v. 1905 tekee uusin tilastollisen päätoimisten tiedonanto selkoa. Väkiluvun kehitys ja kasvu on tasaisesti jatkunut, lähentelee 3 miljoonaa, siirtyminen kaupunkeihin jatkunut entiseen tapaan. Mitään uutta ei tämä julkaisu muuten sisällä.
Agraarikomitea on nyt pitänyt kaikki maaseutukokouksensa ja näitten tuloksista voi jo sanomalehtien kertomusten perusteella saada syrjäinenkin jonkunlaisen kuvan. Paljon huomiota herätti se salaperäisyys, jolla ennen kokouksia koetettiin yleisön silmiltä peitellä, mitä kysymyksiä kokouksissa tulisi esille. Kokouksissa tyytymättömyys tämän johdosta ilmeni hyvinkin selvästi, varsinkin suomettarelaiset siitä tekivät suuren numeron, täten ilmaistakseen tyytymättömyyttään itse agraarikomiteaa vastaan, joka oli syrjäyttänyt heidän tilattoman väestön komiteansa. Muuten, kysymysten vastauksista päättäen näyttivät he olleen aivan yhtä mieltä komitean miesten kanssa. Itse asiassa oli kuitenkin agraarikomitean puolelta »kysymysten salaaminen» tavaton virhe. Jos kerran kysymyksiin, jotka ovat niinkin monimutkaista laatua, tahtoo saada asiallisia vastauksia, tulee antaa kysyttäville tilaisuutta asiaa miettiä ja valmistavissa kokouksissa yhteisesti arvostella. Eikä vielä sillä hyvä, useissa kokouksissa valitetaan, ettei edes itse kokouksissa kysyttäville jäsenille oltu varattu kysymysluetteloa, joten vastaus oli annettava kertakuulon mukaan, ilman mitään miettimisen aikaa. Arvaa sitten minkälaisia vastauksia tällä tavoin voitiin saada esim. kysymyksiin otelko erityinen asutusvirkakunta perustettava ja miten se olisi järjestettävä, kysymys johon asiantuntiakin vasta asiaa pitemmän aikaa punnittuaan voi antaa vastauksen ja johonka komitea itsekin toivottavasta sekin on enemmän aikaa käyttänyt. Komitea joka kokoo tietoja reformisuunnitelmaa varten ja joka tahtoo antaa ehdotuksensa asiaa koskevien arvosteltavaksi, ei toki saa esiintyä sirkusseurueen tavoin, joka luonnollisesti kaikin mokomin koettaa salata »numeronsa», voidakseen sillä yllättää kuulijansa.
Toinen suuri virhe komitean tiedustelussa, puhumatta itse kysymyksistä ja niiden muodosta oli se tapa, jolla asiantuntijoita kokouksiin hankittiin. Tämä tapahtui nimittäin siten, että kunnalliskokoukset valitsivat edustajat, 2 kustakin kunnasta. Tästä seurasi luonnollisesti että tilalliset, jotka kuntakokouksissa äänilukunsa perusteella ovat enemmistönä, määräsivät edustajat, lähettivät tilattomia edustamaan jonkun heidän valitsemansa mieleisen miehen. Näin ollen eivät siis varsinaiset tilattomat ja torpparit muutakuin harvoissa tapauksissa päässeet omia edustajiaan lähettämään. Kuten tunnettu, on näitten mielipide juuri kysymyksessä olevasta uudisasutusasiasta sangen eriävä suurtilallisten tuumista ja jäi se siis näissä kokouksissa osittain edustusta vaille. Että kokouksen johtajat jonkun verran kuitenkin saivat heidän mielipiteitään kuulla, on laskettava niitten muutamien tilattomain edustajain ansioksi, jotka olivat onnistuneet kokouksiin pääsemään, ja siellä pitivät »suurta ääntä». Mutta äänestyksissä joutuivat he luonnollisesti alakynteen, luultavasti kaikkialla muualla kuin Hämeenlinnassa. Näin ollen ei ole ihme että vastaukset kysymyksiin usein tulivat sellaisiksi, että tilattomat, joiden arvosteltavaksi komitean uudistusehdotus oli aijoitu, olivat pakoitetut tekemään vastalauseita kuntansa muka tilattoman väestön edustajan selityksiä vastaan.
Nämä virheet komitean kyselyjen suunnittelussa ovat niin tavattomat, ettei olisi voinut sellaista odottaa komitealta, jossa toki istuu tilastollisestikin koulutettuja jäseniä. Kun tulevaisuudessa, koska tällaiset kyselyt kenties tulevat muotiin, tulee kysymys metsäyhtiöiden maanostojen ehkäisemisestä, sopisi tällöin järjestää kyselykokoukset, joihin maan metsäpatruunat saisivat lähettää edustajansa pohtimaan, millä tavoin voitaisiin nämä ostot ehkäistä ja pelastaa talollisluokka häviöstä. Silloin epäilemättä saataisiin yhtä puolueettomia vastauksia kuin nyt kysymällä talollisilta, millä tavoin tilatonta väestöä koskeva uudisasutus olisi järjestettävä.
Kun ottaa yllä huomautetut seikat huomioon, ei voi ajatella muuta kuin että komitea ei olekaan pitänyt pääasianaan saada luotettavia ja asiallisia tietoja, vaan on ottanut asiansa agitationireisun kannalta, josta valtio maksaa matkakulut. Tähän viittaa myöskin komitean jäsenten käyttäytyminen kokouksissa sekä että kokouksissa kaikin tavoin koetettiin kiitellä hallitusta ja varsinkin komiteaa sen hyvistä aikeista auttaa tilatonta väestöä ja herättää niissä luottamusta. Ja tältä kannalta ymmärtää hyvin minkä vuoksi tilattomien omat mielipiteet eivät saaneet liika voimakkaasti ja räikeästi kokouksissa esiin tulla. Oli samaten saatava jotain, ainakin nimellistä, kannatusta niille ehdotuksille maatalousasiassa, joita komitea oli valmistanut. Ja että tämä tarkoitus saavutettaisiin voi hyvin olla eduksi edeltäpäin seuloa kokousten kokoonpanoa, samaten kuin Stolypin koettaa kaikin tavoin muodostaa tulevaa valtakunnanduumaa Venäjällä. Esimerkkikin on hyvä eikä ole ainoa tapaus jonka meidän johtavat piirimme nykyään idästä käsin ovat lainanneet.
Ylläsanotut seikat huomioon ottaen on selvä että suurin osa sitä ainehisioa, jonka komitea matkoillaan on koonnut, on täysin arvotonta. Ainoastaan muutamiin kysymyksiin saadut vastaukset voivat olla jonkun verran luotettavia. Tarkoitamme etupäässä saatuja ilmoituksia maan hinnoista sekä rakennuskustannuksista. Maanhinnoissa näyttäytyi hyvin suurta vaihtelua eri osissa maata, viljelyskelpoisen maan ilmoitettiin maksavan 200–600 Smk hehtaarilta sekä viljellyn 400–1,000 Smk. Nämä ilmoitukset näyttävät olevan jotenkin runsaalla mitalla lasketut. Koska uudisasutus etupäässä tulee syntymään maan vähimmin viljellyissä seuduissa, voidaan keskimäärä täällä arvioida jotenkin mainittujen summien alirajan tasalle tahi ainakin vaan hiukan ylemmä. Viljelystilan alaksi laskettiin 8–20 ha keskimääränä voisi kenties pitää 10–12 ha:n alaa. Tällaisen kokoisenakin tulisi se melkoisesti maksamaan, mainitun suuruinen viljelyskelpoinen maa-ala yksistään vähintäin 2,000–2,400 Smk. Monissa osissa maata tämä summa olisi epäilemättä paljo suurempi ja jos maata ruvetaan kysymään uudisasutusta varten tavallista enemmän nousee sen alin hinta epäilemättä pian 3,000–3,500 Smk:aan.
Rakennusten arvioitiin tulevan viljelystilalle maksamaan 2,000–8,000 Smk. Keskimäärä näytti lähentelevän noin 2,500–3,000 Smk Näiden laskujen perusteella nousee siis vähimmät kustannukset viljelystilaa kohden 4,500–5,400 Smk:aan. Ja kuitenkin on maa vasta viljelyskelpoisessa kunnossa. Kuinka suuret viljelyskustannukset hehtaaria kohden ovat, on omituista kyllä jäänyt komitean kysymyksistä pois. Jos kerran perustaa uudistilan, joka melkoisessa määrin on veloilla rasitettu ja josta ainakin jotenkin pian korkojen ja kuoletusten maksaminen alkaa, ei voi viljelijää jättää ilman liikepääomaa, millä hän maansa raivaa. Muuten luonnollisesti jää hän alkuun pääsemättä, velkaantuu lisää koronkiskureille y. m. Nämä kyselyjen tulokset olisivat voineet komitealle antaa myöskin aihetta pohtia, missä määrin todellakin sen ehdottama ostopolitiikka tulee auttamaan tilatonta väestöä omaa maanviljelystä harjoittamaan.
Kruununtilojen verolleotosta ja sen taloudellisista vaikutuksista Suomessa, kirj. H. Paavilainen. Tässä viime keväännä ilmestyneessä kirjassa selvitetään meillä nykyään päiväjärjestyksessä olevaa kysymystä: mitä vaikutuksia on yksityisellä omistusoikeudella maan käyttöön. Suurin osa Suomen tiloja oli parisataa vuotta sitten eri syistä joutunut kruununluontoisiksi tiloiksi. Tällöin 1723 annetulla lailla oikeutettiin kruununtilalliset määrättyjen perusteiden mukaan ostamaan ne perinnöksi. Tätä perinnöksi ostoa harjoitettiin erittäin paljon jo 1700-luvulla, mutta vielä jälkeen 1810 on sitä jatkettu, joten vuosina 1810–99 on yhteensä 27,797 tilaa perinnölle ostettu. Suurin osa näistä lienee kruunun mailla harjoitetun uudisasutuksen kautta syntyneitä tiloja. Täten siis tutkimalla näiden tilojen myöhempää kehitystä saamme selvitystä tuolle tärkeälle kysymykselle onko uudisasutuksen kautta syntyneillä tiloilla myönnettävä täysi omistusoikeus vai ei.
V:sta 1860 perinnöksi ostetusta 14,150 kruununtilasta oli 819 eli 5.6 % siirtynyt liikkeenharjoittajien, etupäässä metsäyhtiöiden haltuun. Metsärikkaissa seuduissa on 20–30 % taloista, kuten Multialla 27.6 %, Pihlajavedellä 27.2 % ja Pihtiputaalla 41.3 % v. 1901 metsäyhtiöille joutunut. Mitä keinoja metsäyhtiöt tässä maanhankinnassa ovat noudattaneet, voi esim. Kajanderin kirjasta »Metsät ja yhtiöt» saada selville. Näistä tiloista on suuri osa joutunut vuokraviljelykseen eli 75 % kaikista ja yli 6 % niistä oli autiona. Viljelys yleensä perinnöksi ostetuilla tiloilla ei ole edistynyt ja varsinkin metsäyhtiöiden haltuun joutuneilla tiloilla on se suorastaan vähentynyt noin 1⁄4:lla kaikista tiloista ja ainoastaan noin 1⁄4:lla on se kasvanut. Kirjoittaja tulee siihen johtopäätökseen, että rajattomasta omistusoikeudesta maahan on varsinkin metsäyhtiöitten oston takia uhkaava vaara yhteiskunnalle tulossa. Suositelemme kirjaa luettavaksi kaikille puoluetovereille.
Saksan valtiopäivävaalit tapahtuivat tammikuun 25 päivänä. Tulokset ovat sosialidemokrateille paljon huonommat kuin me lehtemme viime vuoden viimesessä numerossa ennustimme. Sen sijaan että sosialidemokratit tätä edellisissä vaaleissa 1903 saivat heti ensimäisissä vaaleissa 55 edustajaa ja uudistusvaaleissa 26 lisäksi, saivat he nyt ensimmäisessä vaalissa ainoastaan 29 edustajaa ja uudistusvaaleissa 12. Kuten tunnetaan, ovat Saksan vaalipiirit yhden miehen vaalipiirejä ja täytyy valitun saada vähintään puolet annetuista äänistä, jos ei kukaan sellaista ensimäisessä vaalissa saa, pannaan toimeen uusi vaali kahden enimmän ääniä saaneen välillä. Ennen ovat sosialidemokratit saavuttaneet seuraavat tulokset:
| vuoden | 1871 | vaaleissa | 123,975 | ääntä, | 2 | edustajaa. |
| » | 1874 | » | 351,952 | » | 9 | » |
| » | 1877 | » | 493,288 | » | 12 | » |
| » | 1878 | » | 437,158 | » | 9 | » |
| » | 1881 | » | 311,961 | » | 12 | » |
| » | 1884 | » | 549,990 | » | 24 | » |
| » | 1887 | » | 763,128 | » | 11 | » |
| » | 1890 | » | 1,427,289 | » | 35 | » |
| » | 1893 | » | 1,786,738 | » | 44 | » |
| » | 1898 | » | 2,907,076 | » | 56 | » |
| » | 1903 | » | 3,010,771 | » | 81 | » |
Sosialidemokraattien äänimäärä on viimeisissä vaaleissa noussut noin 240,000 äänellä. Tämä siis osottaa, ett'ei sosialidemokratia Saksassa ole suinkaan mennyt taaksepäin, vaikk'ei se onnistukaan pitämään hallussaan kaikkia entisiä paikkojaan. Meikäläiset porvarislehdet ovat suurella tyydytyksellä merkinneet Saksan sosialidemokratien näennäisen tappion, samalla salaten sen seikan, kuka tästä tappiosta on voittanut, ja se on Saksan militarismi ja yksinvaltius. Jos mm. vastustuspuolueet olisivat saavuttaneet enemmistön vielä uusillakin valtiopäivillä — mikä ei vielä ole aivan mahdotonta — olisi se ollut aimo isku sekä militarismille että yksinvaltiudelle, mutta Saksan kansa ei ole vielä kypsynyt tätä iskua antamaan, mikä ei kuitenkaan ole sosialidemokratien vika. Itse asiassa ovat siis sosialidemokratit voittaneet näissä vaaleissa, voittaneet lähes 1⁄4 miljoonaa ääntä, eli toisin sanoen sosialidemokratien äänimäärä on nykyään noin miljoonan suurempi, kuin sitä seuraavan puolueen. Sosialidemokratit ovat siis Saksan suurin puolue äänimääräänsä nähden, mutta tämä hetkellinen tappio edusmiespaikoissa johtui siitä, että porvarilliset liittoutuivat keskenään sosialidemokrateja vastaan.
»Työväen oloista Amerikassa». Professori Verner Sombart, meilläkin tunnettu teräväkynäinen tiedemies on julaissut hiljattain kirjasen Miksi ei Yhdysvalloissa löydy sosialismia?, jossa hän antaa Amerikan yhteiskunnallisista pyrinnöistä niin elävän ja sattuvan kuvan, että se on hämmästyttänyt paikkakunnan olojenkin tuntijoita. Lukuisiin tutkimuksiin nojautuen osottaa Sombart, että työväen palkat ovat Amerikassa kaksi tai kolme kertaa niin suuret kuin Saksassa, ja siis vielä suhteellisesti paljoa korkeammat kuin meillä Suomessa. Elantokustannukset eivät ole suhteellisesti juuri kalliimmat, kuin meren tälläkään puolen. Asuntoon arvelee Sombart, ei mene edes niinkään paljon, kuin saksalaiselta työmieheltä. Liha on Amerikassa samanhintaista kuin Europassakin, perunat samoin, jauhot ovat vielä halvempiakin. Yleensä siis voi työläisperhe Amerikassa hankkia samalla rahamäärällä yhtäpaljon ruokatavaroita kuin Saksassakin. Vaatteisiin menee jotakuinkin yhtä mukavasti ja hienosti kuin saksalainen pikkuporvari, tuolit mukavia, matot paksuja j. n. e. Amerikalaisen työmiehen asunnossa on 4 huonetta saksalaisella vaan 2. Vaatteita on amerikalaisilla ainakin 2 kertaa niinpaljon kuin saksalaisilla. Alkoholia siellä nautitaan yleensä vähemmän kuin Europassa.
Amerika on maa, jossa kapitalistinen kehitys on pisimmälle ehtinyt ja kuitenkin on siellä sosialismilla vähimmän jalansijaa. Sombart selittää syyksi ensiksikin sen, että amerikalaisen työmiehen taloudelliset olot ovat verrattain hyvällä kannalla. Sitte on sikäläisen työmiehen koko ajatustapansa omituisesti afäärimäiskapitalistinen. Tosin ei amerikalainen työmies ole asemaansa tyytyväinen, mutta hän luottaa afäärikeinotteluun sangen paljon ja sitäpaitsi on hänessä huomattavissa jonkinlainen voimakas isänmaallinen piirre. Myöskin verrattain kansanvaltanen hallitusmuoto vaikuttaa osaltaan siihen, että amerikalaiset työläiset usein päämääräkseen ottavat helposti saavutettavia pikkuparannuksia.
Merkit kuitenkin viittaavat siihen, huomauttaa Sombart, että sosialidemokratia tulee saamaan yhä enemmän ja enemmän jalansijaa Suuressa Lännessä. Joukkoköyhyys kun on, huolimatta ammattityömiesten korkeista palkoista, yhä lisääntynyt ja samalla rupeaa proletaarinen luokkapolitiikka saamaan ynä enemmän ja enemmän jyrkkiä kannattajia. Teoksensa lopettaa prof. Sombart ennustamalla, että tulevan miespolven ajalla on Amerikassa sosialismin voittokausi alkava.
*
Hiljattain oli Amerikassa asuvilla puolalaisilla sosialidemokrateilla puoluepäivät, joihin otti osaa 28 edustajaa. Puoluehallinto ilmotti, että Venäjän vallankumousliikkeen avustamiseksi on kertynyt varoja 60,000 Saksan markkaa. — Agitatsionivaliokunta teki toiminnastaan selvää. 102 puhujaa oli sen käytettävänä ollut, siitä huolimatta ei ole likimainkaan kaikkia puhujatilauksia voitu täyttää. — Eteenpäin sitä mennään siis yksin puolalaisten siirtolaistenkin joukossa!
Meille on lähetetty seuraavia kirjauutuuksia:
Laskuopas Suomen suuriruhtinaanmaan vaalilakiin, kirj. J. Pohjanvuori. Kustannusosakeyhtiö Otava. Siv. 40, hinta 50 p.
Henry George: Edistys ja köyhyys, vihot 3–7.
Maailman historia, runsaasti kuvitettu, kirj. Nordahl Rolfsen, suomentanut Santeri Ingman. 1 vihko, hinta 50 p. Kustannusosakeyhtiö Otava.
Sosialismi ja uuden ajan tiede, kirj. Enriko Ferri. Suomennos, 3:s painos. Tampereella M. V. Vuolukan kustannuksella. Siv. 119, hinta 75 p.
Tulevaisuuden valtio, kirj. J Stern. Suomennos. Helsingissä V. Kososen kustannuksella. Siv. 64, hinta 75 p.
Rikos ja rangaistus, kirj. F. M. Dostojewski. Suomennos. 1 vihko, hinta 25 p. Turussa Satamatyömiehen osuuskunnan r.l. kustannuksella.
Työläisnaisten ylimääräisen edustajakokouksen pöytäkirja Viipurissa 8–10 p:nä lokak. 1906. Toimitt. Hilja Pärssinen. Siv. 47, hinta 50 p.
ensimäinen vuosikerta v. 1906, on myytävänä konttorissamme kuin myös muiden työväenlehtien konttoreissa ja maksaa sidottuna 4 markkaa 75 penniä sekä vihkoina 4 markkaa. Maaseudulle tulee lisäksi lähetyskustannukset ja lähetetään se ostajille jälkivaatimuksella ellei raha seuraa tilausta.
Kehotamme lukijoitamme, jotka eivät vielä ole uudistaneet tilaustaan tekemään sen ensi tilassa. Tilaushinta on Suomessa koko vuodelta 4 markkaa, puolelta vuodelta 2 markkaa; Venäjällä puolelta vuodelta 1 rupla 50 kopeekkaa; Amerikassa 1 dollari ja muualla ulkomailla 5 markkaa. Tilauksia ottavat Suomessa vastaan postitoimistot, puoluelehtien konttorit, kirjakaupat sekä lukuisat asiamiehet; yksityiset tilaukset maaseudulla tapahtuvat paraiten postitoimistoissa. Asiamiehiä kehotetaan edelleen innokkaasti jatkamaan tilausten keräämistä ja lähettämään konttoorimme postikortilla tilaajien nimet. Tilitys tapahtuu paraiten posti-osotusten kautta.
Toimituksen sekä konttorin osote on Helsinki, Länsi-Heikinkatu 14. Konttorin telefoninumero on 56 37.
tulee ilmestymään vuonna 1907 sosialidemokratisena puoluelehtenä noudattaen Suomen sosialidemokratisen puolueen ohjelmaa.
Kun tähän yritykseen vuosi sitten ryhdyttiin, tuntui se perin uhkarohkealta. Tiedettiinhän että esim. Saksassa tuottaa puolueen aikakauslehti tappiota, Skandinaviassa ei ole vielä ollenkaan katsottu voitavan tällaiseen ryhtyä. Mutta kun ajateltiin, mikä merkitys olisi periaatteita selvittelevällä yhdistävällä julkaisulla siinä heräämisen kuohussa, joka oli temmannut Suomen köyhälistön mukaansa, laajentaen järjestöt, luoden uusia paikallisia puoluelehtiä ja pannen satoja agitatoreita liikkeelle, uskallettiin kuitenkin siinä toivossa, että tämäntapaisen yrityksen merkitys käsitettäisi ja sitä tilauksilla kannatettaisi. Toivo ei ole pettänytkään, lehtemme on saavuttanut ilahuttavan menekin ja rohkasevaa tunnustusta. Kuitenkaan tulot eivät ole läheskään voineet korvata kustannuksia, kun hintakin oli pantu niin alhaiseksi, että sen vähempivaraisetkin voisivat tilata.
Koska kuitenkin ajattelemme, että poistumisemme jättäisi aukon sosialidemokratisen puolueen sanomalehdistöön, olemme päättäneet jatkaa lehteämme ensi vuonnakin, luottaen lehden lukijain ja ystäväin kannatukseen kuin myös koko luokkatietoisen köyhälistön suosioon. Ilmestymistavassa tapahtuu kuitenkin se muutos, että lehti annetaan ainoastaan kerran kuussa, mutta silloin 32-sivuisena. Hinta pysyy ennallaan ja on siis koko vuodelta 4 markkaa ja puolelta vuodelta 2 markkaa.
Kirjotuksillaan ovat tänä vuonna lehteämme avustaneet ulkomaalaiset sosialidemokratit: August Bebel, Ed. Bernstein, Hjalmar Branting, Chr. Hornsrud, K. Kautsky, E. Rubanowitsch, G. von Vollmar ja useat venäläiset sosialidemokratit, sekä puoluetoverit Erland Aarnio, Julius Ailio, Severi Alanne, Linda Anttila, J. Forsman, Lauri af Heurlin, Hilma Jahnsson, Timo Korpimaa, Martti Kovero, Paavo Leppänen, J. J. Mikkola, Matti Paasivuori, Hilja Pärssinen, Hannes Ryömä, Matti Seppälä, Maila Talvio, Väinö Tanner, Mikko Uotinen, Väinö Voionmaa, Wäinö Wuolijoki y. m.
Toivoen että puoluetoverit yhä edelleenkin avustavat lehteämme kirjoituksillaan ja luottaen siihen, että lehtemme ystävät hankkivat sille ensi vuonna vielä runsaamman menekin, uskaltaa toimitus lähteä toiselle vuodelle.
Lehden toimitukseen tulee tämän vuoden lopussa lakkaavan aikakauslehti Kanervan päätoimittaja puoluetoveri Severi Alanne ensi vuoden alusta liittymään. Muuten tulee toimitus pysymään samoissa käsissä kuin tänäkin vuonna.
| Edv. Gylling | O. W. Kuusinen |
| Sulo Wuolijoki | Yrjö Sirola |
| Severi Alanne | |
[1*] Mangolt, eräs tällä alalla sangen etevä tutkija, on ehdottanut (Soz. Praxis VII siv. 940), että kunta ei enään möisi tiloja (jos kohta täydellä omistusoikeudella) yksityisille vissistä kauppasummasta, vaan vuotuisesta verosta, joka vaihtelisi maan arvon mukaan, ja ehdolla, ettei vuokra- tai myyntihinta saisi nousta vissin rajan yli. Tämä ehdotus on joltakin sosialistiseltakin taholta saanut hyväksymistä, mutta koska ei maan arvo nouse, kun sen tuottama voitto on suuresti rajotettu, ei koko tuuma ole toteutettavissa muualla kuin — sosialistisessa valtiossa.
[1] Ks. William Morris: Ihannemaa. MIA huom.