Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

Julkaistu: syyskuussa 1906
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 15–16, syyskuu 1906. Ensimäinen vuosikerta 1906, s. 337–384. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Yrjö Sirola, Hannes Ryömä. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.

Sosialistinen aikakauslehti

N:o 15–16, syyskuu 1906

Eduskuntataistelu on hyvä, vaikkei se yksin auta.

Sosialidemokratinen puolueemme astuu nyt ensi kerran eduskuntataistelun, parlamentarismin tielle. Monissa muissa maissa, missä valtiolliset olot ovat olleet onnellisemmat kuin meillä, on sosialidemokratia jo pitkät ajat voinut käyttää hyväkseen tätäkin tärkeätä taistelukeinoa. Mutta tuskin missään maassa on sosialidemokratia astunut ensi askeleensa parlamentarismin tiellä sisäisesti niin ehjänä ja yhtenäisenä, suunnaltaan niin varmana ja tuskinpa ulkonaisestikaan niin voimakkaana kuin meillä nyt tulee tapahtumaan.

Juuri tästä syystä lienee paikallaan nyt jo ajoissa varottaa puolueemme jäseniä liian yksipuolisesti kiinnittämästä kaikkea huomiotansa ja kaikkea toivoansa eduskuntataisteluun. Eduskuntataistelu on hyvä, erinomaisen hyvä taistelutapa, mutta elkäämme sentään koskaan kuvitelko, että se on mikään ainoa autuaaksi tekevä ihmelähde.

Oulun puoluekokouksen päätöksistä, mikäli ne koskivat puolueen menettelytapaa, näkyikin selvästi, ettei meidän sosialidemokratinen puolueemme nytkään tunnusta vaali- ja eduskuntataistelua sellaiseksi taisteltavaksi, jonka rinnalla ei enää muuta tarvittaisikaan.

Miksei? — Nähtävästi useammastakin syystä.

Ensiksikin on meillä täällä Suomessa nykyään erikoisia syitä olla liiaksi rakentamatta toivoamme yksin eduskuntataistelun vanan. Tiedämme, ettei vastikään saavutettua verrattain kansanvaltaista eduskuntauudistustamme vieläkään voida pitää täysin turvattuna. Eihän maamme sisäinen itsehallintokaan ole turvattu, kuinka sitte uuden eduskuntamme olemassaolo, jota luonnollisesti aina vaanivat niin suomalaiset kuin venäläisetkin taantumuksen edustajat.

Sitäpaitsi on uuden eduskuntamme valta nykyisen hallitusmuotomme mukaan äärettömän rajotettu. Niin itsevaltaisessa maassa kuin meillä ei sosialidemokratia koskaan voi panna eduskuntataistelulle suurta merkitystä. Kun eduskunnaltamme puuttuu niin tyyten kaikki todella tehokas sananvalta sekä lainsäädännössä että hallituksen hoidon valvonnassa kuin meillä nykyään on asianlaita, silloin puuttuu meiltä itse asiassa vielä suuri joukko sellaisia valtiollisen kansanvallan välttämättömimpiä edellytyksiä, jotka ovat ainakin yhtä tärkeitä kum mitä nyt eduskuntauudistuksen kautta olemme saavuttaneet.

Toiseksi on olemassa useita yleisiä syitä, jotka tekevät sen, ettei eduskuntataistelu koskaan voi korvata eikä tehdä tarpeettomiksi kaikkia muita sosialidemokratian omistamia taistelukeinoja.

Eduskuntataistelun tie yhteiskunnallisten ja taloudellisten parannusten tienä on aina kovin vitkallinen, kun taas yhteiskunnallinen kurjuus ja taloudellinen hätä ei monastikaan siedä pitkiä odotusaikoja. Eduskuntataistelun tiellä täytyy tavallisesti odottaa vuosia ja vuosikymmeniä, ennen kuin pimeyteen sorretut köyhälistön rivit niin suurin joukoin ja niin todellisen etunsa tajuten heräävät, järjestäytyvät ja rientävät vaalitaisteluun, että heidän vaaliuurnan äärestä kuuluva äänensä voi pakottaa vallassaolijoita mainittavampiin myönnytyksiin. Puute sitävastoin vaatii apua tavallisesti viikon tai kuukauden sisällä.

Siitä syystä ei eduskuntataistelu koskaan nykyisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa voi tehdä tarpeettomaksi ammattikunnallista luokkataistelua, joka juuri työlakkojen y. m. tehokkaiden aseittensa avulla tavallisesti tuo parhaan avun huutavassa hädässä. Helsingin rakennustyöläiset esim. saivat hiljattain voimakkaan lakon kautta ajetuksi läpi 9-tuntisen työpäivän vaatimuksensa. Kuinkahan kauvan he olisivatkaan saaneet odottaa tuota tulosta, jos olisivat tyytyneet ainoastaan käymään vaaliuurnalla joka kolmen vuoden päästä?...

Suurlakko, sekä valtiollinen että taloudellinen suurlakko, on myöskin yksi niitä taistelukeinoja, joita ei saa koskaan eduskuntataistelun rinnalla unohtaa. Olemme itse kokeneet, että se on erinomainen ase taiten käytettynä ja sopivalla hetkellä. Ja muitakin aina tarpeen tullen kelvollisia taistelumuotoja tuntee sosialidemokratia kaikissa maissa.

Entä sitte kumouksellinen toiminta? Onko vaalikamppailu ja eduskuntatyö edes sen saattava tarpeettomaksi?

Ei sitäkään.

On tosin meilläkin tuleva aika, jolloin eduskuntataistelulla tässä maassa on meille paljon suurempi merkitys kuin mitä siellä nykyään voi olla. Se on silloin, kun valtiollinen kansanvalta on saatu meillä edes osapuilleen toteutetuksi. Mutta sitä ennen jo saattaa valtiollinen vallankumous muodossa tai toisessa käydä meillä välttämättömäksi. Ehkäpä juuri tuollaisen vallankumouksen kautta on täällä hankittava kaikki valtiollisen kansanvallan välttämättömät edellytykset.

Mutta vaikkapa ei niinkään kävisi. Vaikka meillä saataisiin eduskunnalle täydet oikeudet, vaikka saataisiin meille maailman kansanvaltaisin hallitusmuoto aivan rauhallisesti, aivan ansaitsemattomana taivaan lahjana, niin sittekin meidän sosialidemokratiamme on pysyvä pohjaltaan kumouksellisena. Se on varmasti silloin ryhtyvä eduskuntataistelun ja ammattikunnallisen luokkataistelun ohella valmistamaan sitä lopullista yhteiskunnallista kumousta, mikä kuuluu aina ja erottamattomasti sosialidemokratian aatteeseen ja ohjelmaan.

Tällä ei ole suinkaan tahdottu vähentää eduskuntataistelun todellista merkitystä. On vain huomautettu, että asialla on toinenkin puoli.

Emme saa uudelta eduskunnaltamme heti liikoja toivoa. Emmekä saa koskaan antaa eduskuntataistelun itseämme niin sokaista, että sen rinnalla kaikki muut taistelukeinot unohtaisimme.

Kun tämän vain pidämme mielessä, voimme nytkin antautua lähestyvään vaalikamppailuun niin täydellä tarmolla ja innolla, että vastustajamme tulevat siinäkin taas hämmästyksellä näkemään ja kipeällä kokemaan, mikä mahtava voima meidän nuori sosialidemokratiamme on.

Takaisin sisällysluetteloon

Oulun puoluekokouksen periaatteellinen merkitys.

Oulun kokous muodostui yhdessä kohden suuressa määrin toisellaiseksi kuin mitä ennakolta saattoi arvata. Ainakin allekirjoittaneella oli edeltäpäin se luulo, että esitettävän, laajaksi suunnitellun vaaliohjelman käsittely tulisi kokouksessa saamaan suurimman sijan ja muut asiat menisivät enemmän »juoksevina». Kävi aivan toisin. Jo käytännöllisistä syistä osottautui vaaliohjelman tarkka, yksityiskohtainen penkominen noin isossa kokouksessa, jossa oli osanottajia aina neljään sataan henkeen, vähemmän tarkotuksenmukaiseksi, jopa mahdottomaksikin. Sitäpaitsi toiset kokouksessa esiintyneet asiat aivan pakottamalla työnsivät syrjään vaaliohjelman käsittelyn, niin että se jäi pääasiassa valiokuntain työksi. Lähetekeskusteluja ei tuon ohjelman monista ja laajoista kysymyksistä ollut juuri ensinkään, eikä päätekeskustelutkaan pitkiä aikoja vieneet. Sanottavaa vahinkoa ei tästä kuitenkaan liene ollut, koska useimmat noista kysymyksistä olivat ennestään hyvin tuttuja ja monin kerroin sekä kokouksissa että sanomalehdissä pohdittuja.

Sen sijaan astui kokouksessa aivan etualalle ensiksikin pari puolueen jäsenten seulomisjuttua, joitten ei juuri edeltäpäin tiedetty siellä esille tulevan-kaan ja jotka saattoivat tuntua vähäpätöisiltä sivuasioilta, sekä ennen kaikkea tärkeä taktiikkakysymys useampine eri kohtineen. Muitakin päänumeroiksi katsottavia asioita käsiteltiin kokouksessa, vieläpä verrattain huolellisesti, kuten esim. uusien järjestyssääntöjen hyväksyminen ja agitatsionin järjestäminen, mutta nuo edellä mainitut kysymykset tuntuivat sentään enimmän kiinnittäneen kokouksen osaaottajain mieltä.

Tuo mielenkiinto ei suinkaan ollut mitään tilapäistä, vaan oli sillä käsittääkseni juurensa hyvinkin syvyllä.

Että jo noissa parissa puolueestaerottamisjutussa oli kysymys etupäässä periaatteista eikä henkilöistä, sen huomasi heti. Mutta kun näissä kummassakin asian periaatteellisen puolen ohella piti ratkaista vakava kysymys: antaako vielä kerran perään puolueperiaatteista erityisten, kauan puoluetta palvelleitten henkilöjen vuoksi, vaiko »leikata pois jäsenesi, jos se sinua pahentaa» niin vaikeutti se päätöksen tekoa ja synnytti jonkun verran erimielisyyttä. Sitävastoin sen taktiikkakysymyksen ratkaisu, joka koski puolueen suhdetta porvarillisiin puolueisiin lähestyvissä valtiollisissa vaaleissa, oli heti niin selvä, ettei siitä oikeastaan mitään keskustelua syntynyt eikä tarvittu. Mahdollisesti oli se myös noissa erottamisjutuissa jo huomaamatta tullut hyvinkin perinpohjaisesti »alustettua». Samoin ilmeni tämä kokouksen periaatteellinen kanta muissa pienemmissä asioissa, missä vain tuli kysymykseen — ja ehkä koko lailla myös puolueen luottamusmiesten vaaleissa — oitis selvänä, varmana ja yksimielisenä.

Tähän seikkaan tahtoisin minä puolestani panna niin suuren painon, että jos kysyttäisiin, mikä oli tämän puoluekokouksen tärkein merkitys, en ottaisi muita seikkoja ensinkään huomioon. En lähtisi tarkastelemaan, mikä merkitys sillä mahdollisesti oli ulospäin, miten se vakaannutti puolueen asemaa ja tavalla tai toisella lisäsi voiton mahdollisuuksia, vaan pitäisin ainoastaan silmällä, mikä merkitys sillä oli sisäänpäin, oman porstuan lakasijana, oman puolueen kannan selventäjänä ja vakaannuttajana. Ja minä vastaisin: Oulun kokous omaksui selvän luokkataistelun kannan.

Eikö sitä sitte ennen ole oltu luokkataistelun kannalla?

Tuskinpa oikein. Ei ainakaan niin täydellisesti ja selvästi kuin nyt Turussa 1899 puolueemme kyllä virallisesti perustettiin, vaikka vasta Forssan kokouksessa 1903 omaksuttiin sosialidemokratian nimi ja ohjelma. Siis Forssassa asettui puolue periaatteellisesti luokkataistelun kannalle. Mutta se, joka kolmena viime vuonna on tarkemmin seurannut puolueen ja puolueyhdistysten toimintaa, varsinkin mielipiteitten vaihtoa ja kaikellaisia eri kannan ilmaisuja puolueen sanomalehdissä, ei ole voinut olla panematta merkille, ettei Forssan kokouksen periaatteellisesti jyrkkää kantaa ole näytty kaikissa paikoin eikä kaikissa suhteissa tahdottavan todenteolla noudattaa, tuskinpa sitä on aina täysin käsitettykään, puhumattakaan että se olisi voinut oitis luoda meidän työväenliikkeeseemme oman leimansa.

Se olikin aivan luonnollista.

Kaikissa muissakin maissa osottaa nykyaikaisen sosialidemokratian historia tässä suhteessa liikkeen ensimäisillä kehityskausilla suurta epävarmuutta, josta on seurauksena sisäiset riitaisuudet ja usein kauan kestävä hajaannus. Oikeastaan on käsittääkseni nykyään suurista sivistysmaista vasta Saksassa ja Ranskassa noin jotenkuten tämän kypsymättömyyden kehityskausi päättynyt ja sosialidemokratia päässyt kannaltaan, väriltään sekä taistelutavaltaan verrattain yhtenäiseksi ja tietoiseksi luokkataistelun puolueeksi. Ja näissäkin maissa on tämä palion merkitsevä lopullinen kypsyminen tapahtunut vasta aivan viime vuosina. Muualla yleensä, mikäli tunnen, ollaan vielä enemmän tai vähemmän takapajulla, siten että puolueessa joko on kaksi toisiaan vastustavaa pääryhmää, oikeisto ja vasemmisto (joitten ohella puolueen piirissä usein vielä mellastelee sosialidemokratialle vieraitakin aineksia, anarkisteja, pikkuporvarillisia radikaleja y. m. s.) tahi sitte, milloin toiminta on verrattain yhtenäistä suunta eroaa — toisinaan vähemmän, toisinaan tuntuvammin — puhtaan luokkataistelun kannasta. Esim. Englannissa ja Ruotsissa ollaan nähdäkseni tässä suhteessa nytkin vielä sangen epämääräisellä ja kypsymättömällä kannalla, vaikka näissäkin maissa lienee jo huomattu ilahuttavia edistymisen oireita.

Kuten sanottu, tuollainen epämääräisyys alkuaikoina on luonnollinen, semmoisessa laajassa kansanliikkeessä kuin sosialidemokratinen työväenliike on. Usein vaikuttanee hajaannukseen myös se seikka, että liikkeen etunenään on asettunut sellaisiakin henkilöitä, jotka, tavallisesti ollen kyllä edistystä harrastavia, ehkäpä aivan sosialistisia periaatteita kannattavia kunnon kansalaisia, kuitenkaan, aivan porvarillisissa oloissa ja katsomuksissa kehittyneitä kun ovat, eivät vähääkään käsitä luokkataistelun oikeaa luonnetta eikä merkitystä, puhumattakaan että yleensä heissä itsessään olisi yhtään proletaarista luokkatietoisuutta. Liikkeen alkuaikoina voi nyt heillä, kuten »johtajilla», yksilöillä yleensä, olla jonkun verran vaikutusta, niin että he usein saavat puolueessa kehittymättömämmästä työväestä kerättyä ympärilleen »maltillisen ryhmän», s. o. joukon, joka kauniilla lupauksilla voidaan taivuttaa silloin tällöin yhteistoimintaan porvarillisten kanssa. Yksilöt eivät kuitenkaan voi potkia kehityksen tutkainta vastaan, ja niinpä tuollaiset johtajatkin liikkeessä aina pian joko sysätään syrjään, tavallisesti porvarillisten helmaan, tai loppuu heiltä kannattajat ja kuulijat tahi sitte muuttuvat he, kuten Jaurès, itse punasiksi. Sitäpaitsi vaikuttaa liikkeen alkukehityskauden koko luonteeseen luonnollisesti myös kunkin maan silloiset valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot samoin kuin erilaiset henkiset virtaukset, vieläpä paljoa tuntuvammin kuin koskaan myöhemmin, jolloin aina ulkomaitten, kansainvälisen sosialidemokratian vaikutukset saavat yhä enemmän merkitystä.

Luonnollista näin ollen, että meilläkin sosialidemokratisen liikkeen on tarvinnut tarpeeksi kypsyä, ennen kuin se on voinut täydelleen omaksua selvän luokkataistelun kannan. Tosin työväenliikkeessä aina on suurin osa sellaista väkeä, jolla luonnostaan on proletaarinen luokkatietoisuus sekä veressä että työn känsöttämissä kämmenissä. Mutta silti voi, kuten tiedämme, työväenjärjestöjen toiminnassa ja pyrkimyksissä ilmetä hyvinkin porvarillinen tai luokkarajoista välinpitämätön henki ja suunta. (Onhan sellaisissakin viime aikain rumissa ilmiöissä kuin esim. n. s. perustuslaillisissa työväenyhdistyksissä tiettävästi ollut mukana joku määrä varsinaisia ruumiillisen työn tekijöitä, ehkäpä lahtarikaarteissakin.) Tulee muistaa että siitä usein hyvin epämääräisestä tunnepohjasta, jota yleensä sanotaan luokkatietoisuudeksi, on tavallisesti vielä pitkä matka järjestetyn proletaarisen luokkataistelun täysin tietoiseen ymmärtämiseen ja järkkymättömään vakaumukseen tuon taistelun oikeudesta sekä sosialisen onnen mahdollisuudesta yksin tuon keinon avulla.

Forssan kokouksen periaatteessa hyväksymä kanta oli silminnähtävästi suurelle osalle puolueen jäsenistä enemmän ulkoa tuotu ja ulkoa opittu kuin sisältäpäin kypsynyt vakaumus. Helsingin ja vieläpä Tampereenkin puoluekokouksessa oteltiin sitte kiivaasti menettelytavasta, enkä puolestani voi selittää asiaa muuten kuin että noissa otteluissa oli perinnä pohjalla ratkaistavana tuo suuri kysymys: asettuako jyrkän luokkataistelun kannalle vai lipuako sovitteluien kompromissien liukkaalle tielle? Kummassakin kokouksessa oli välittömänä polttavana kysymyksenä menettelytapa lähestyvissä luokkaeduskunnan vaaleissa, kummassakin esiintyi vastakkain jyrkempi ja maltillisempi suunta ja kumpaakin niitä näytti kannattavan verrattain vankat ryhmät. Helsingin kokouksessa tuli päätöksestäkin jonkinlainen kompromissi, laiha sovinto, kun taas Tampereella jyrkkä suunta, joka vaati vaalilakkoa, reippaasti voitti, vaikka vähemmistökään ei sentään ollut aivan mitätön.

Jälkeen Tampereen kokouksen ovat ajat olleet erittäin suotuisat tämän jyrkemmän suunnan leviämiselle ja syvenemiselle. Näin suurten mullistusten aikana ja lähellä eivät heikkouskoisimmatkaan tahdo olla niin turhan varovaisia tai maltillisia. Ilma on täynnään toimintaa ja taistelua, kehitys rientää pitkin hyppäyksin eteenpäin, yhdellä voimakkaalla iskulla nähdään saavutettavan voittoja paljon suurempia kuin muulloin vuosikausien uutteralla työllä. Mene silloin ja kiellä iskemästä!

Suurlakkoajatus, joka sekään ei ole niitä kaikkein maltillisimpia, syöksyi talven ja kevään kuluessa syvälle mieliin ja punasi sekin yhä meidän sosialidemokratiamme punasta väriä. Kun suurlakkoasetta oli jo kerran menestyksellä käytetty ja kun lisäksi Tampereen kokouksessa oli päätetty mahdollisesti tarvittaessa taas käyttää sitä voimakeinona eduskuntauudistuksen toteuttamiseksi sekä kun hommaa pidettiin sitte tarmokkaasti vireillä, niin totuttiin puolueessa yleensä siihen terveelliseen ajatukseen, että uudistuksia on otettava, jollei muuten saada, ja että porvareja täytyy lujasti puristaa, ennen kuin niiltä mitään saa.

Paljon on epäilemättä meidän sosialidemokratiamme sisäiseen selvenemiseen ja taktiikan luokkataistelusuunnan puhdistumiseen viime aikoina myös vaikuttanut se surkea tila, mikä sitte syksyisen suurlakon on ollut havaittavana porvarillisten leireissä. Sitä kaikkien porvarillisten puolueittemme ihanaa hajanaisuutta, sitä neuvottomuutta ja johdonmukaisuuden puutetta, sitä keskinäistä epäluuloa ja äkää on tosiaankin kelvannut katsella. Suurlakosta alkaen on niiltä kaikilta ollut kuin maa pois jalkojen alta. Porvarilliset puolueemme kyllä näkivät, että olot heidän ympärillään muuttuivat, mutta he itse eivät vieläkään ole kerinneet tai eivät ole kyenneet muuttumaan, niin että tulisivat toimeen uusissa oloissa. Aika on nähtävästi mennyt heiltä pelkkään tolkuttomaan rähinään. Kieliriitaa, henkilöriitaa, vanhoilla kuluneilla korulauseilla tappelemista sekä kaikessa niin pinnalla kuin pohjalla katkeraa sotaa virkapaikoista... Ja kaiken sen ohella miltei täydellinen ohjelmattomuus. Jokaisessa noista puolueista on kyllä tavantakaa yritetty kauniita ohjelmia, mutta puoluekokouksissa, joissa ohjelmaehdotuksia on pitänyt tarkastaa, on jokainen osanottaja ollut kovasti hermostunut. On pitänyt lauseita pyöristää ja silotella ja taas pyöristää, ja lopulta on jokaisen täytynyt hiljaa tunnustaa, ettei tämä ketään tyydytä ja eihän tätä voi ohjelmaksi sanoakaan. »Kansanvaltaisia» on sentään tahdottu olla, kaikki oikein kilvalla. Heti suurlakon jälkeen muuttui kansanvaltaisuus halpahintaiseksi kauppatavaraksi, jota nyt on ollut joka porvarin suu täynnä. Mutta siitä huolimatta: torpparihäätäjiä, työnsulkuja enemmän kuin koskaan ennen, kuristuslakeja, aseellisia puoluekaarteja, järjestyneen työväen ahdistelemisia j. n. e. Sellaista kansanvaltaisuutta se on ollut.

Sellainen kansanvaltaisuus on ollut erinomaista agitatsionia punasimman sosialidemokratian hyväksi. Kun yhtään todellista radikalista porvarillista puoluetta ei ole ollut eikä syntynyt, vaan ainoastaan noita tunnetusti kansanvaltaisia suomettarelaisia ja samoin yhtä kansanvaltaisia perustuslaillisia, niin ei selväjärkinen työmies ole voinut mielessään päätellä muuten kuin tähän tapaan: Samallaista sakkia koko porvarien kirjava lauma, niin monta kuin niillä eri puoluenimiä onkaan. Kaikki ne yhtä lailla kieroilevat ja vastustavat kansan tahtoa sekä todella tarpeellisia perinpohjaisia uudistuksia. Ero porvareista!

Se on juuri luokkataistelun kanta. Ja sitä tietysti vielä vahvisti läheinen toivo, että sosialidemokratia todella pian on saapa niin paljon valtiollista valtaa, ettei sen ole tarviskaan lyöttäytyä minkään porvarillisen ryhmän armoille. Alettiin herätä omien suurten voimain tuntoon, ja se nostattaa aina taisteluhalua.

Tämäntapaisista vaikutuksista tahtoisin nyt selittää sen liikkeessämme tapahtuneen nopean sisäisen kypsymisen, mikä mielestäni selvästi ilmeni usein Oulun puoluekokouksen tärkeissä päätöksissä. Se, joka tällaiset vaikutukset oli pannut merkille, saattoi jo ennen tuota kokousta olla varma siitä, mille periaatteelliselle kannalle kokous tässä suhteessa oli asettuva, vaikkakin puolueeseen oli aivan hiljattain liittynyt niin tavaton paljous uutta väkeä, jonka uskontunnustuksesta ei ennakolta voitu olla selvillä.

Oulun kokouksessa ei oikeastaan ollut mitään »polttavaa» pääkysymystä, niinkuin molemmissa edellisissä ylimääräisissä kokouksissa oli ollut. Mutta tuo tarkottamani puhdas punanen kanta ilmeni selvästi yleensä kokouksen hengessä ja useissa sen tärkeimmissä päätöksissä.

Ensimäisenä tuli esille Kurikan juttu. Nousi kysymys, voidaanko hänen edusmiesvaltakirjansa hyväksyä, ja ainoastaan siitä ennätettiinkin päätös tehdä kun asianomainen itse ilmoitti eroavansa puolueesta. Nähtävästi olisi kokouksen suuri enemmistö joka tapauksessa ollut valmis hänet erottamaan.

Kurikka on oikeastaan minun käsittääkseni tyyppi, joka ei ole yhtään harvinainen työväenliikkeen lapsuuden historiassa. Pohjaltaan utopistinen haaveilija, elämän katsomukseltaan pikkuporvari, individualisti, siis itse asiassa henkilö, jota hyvin voi sanoa anarkistiksi, vaikkapa hän ei tahtoisikaan parantaa maailmaa räjähdyspommien avulla, niin kuin Kurikkakin on siinä suhteessa rauhan mies. Proletaarista luokkatietoisuutta, mikä tietämättömimmästäkin raatajasta usein tekee kunnon sosialidemokratin, ei hänellä ole ensinkään. Sitä uudenaikaisen tosiperäisen maailmankatsomuksen omistamaa oppia suurten aineellisten voimain ja voimaryhmäin hallitsevasta merkityksestä ihmiskunnan kehityksessä, jota sanotaan materialistiseksi historiankäsitykseksi, ei tuollainen henkilö tietysti jaksa vähääkään käsittää, eikä niin muodoin myöskään luokkataistelun luonnetta eikä merkitystä, sillä tuo Marxin toinen suuri opetus, oppi ihmiskunnan historiasta luokkataistelujen historiana, rakentuu elimellisesti materialistisen historiankäsityksen pohjalle. Sellaiselle utopistiselle individualistille kuin Kurikka on, esiintyy historia päinvastoin »suurten aatteiden» ja yksityisten »suurten henkien» eli »johtajien» välisenä kamppailuna; aineelliset voimat samoin kuin suuret kansanlaumatkin ovat vain joko passivista, kuollutta luontoa, jonka voi jättää huomioonottamatta, tahi sitte enemmän tai vähemmän nöyriä välikappaleita noiden taistelevain aatteiden ja johtajien käsissä,

Kun nyt tuollajnen henkilö, joka lisäksi aikasemmin on kehittymättömän työväen joukossa löytänyt jonkun määrän kuulijoita, tapaa vastassaan täysin tietoisen proletarisen luokkataistelujärjestön, joutuu hän luonnollisesti sitä vastustamaan. Tuo joukko ei ymmärrä hänen epärealisia aatteitaan eikä tuulentupiaan, eikä se myöskään siedä »johtajanaan» sellaisia käskijöitä kuin mikä hän tahtoisi olla. Hänestä tulee Don Quixote, joka vimmatusti koettaa vääntää ajan pyörää taaksepäin ja joka — yhtä kuvaavaa Kurikalle kuin Don Quixotellekin — tappelee tuulimyllyjä vastaan, toisin sanoen hosuu ilmaan, etsien vastustavain voimien »johtajia».

Porvarilliset laulavat, että puolueessamme pelättiin Kurikan vaikutusta ja sen vuoksi vainottiin häntä. Kukapa häntä olisi pelännyt? Kurikka ei vaikuta enää vähääkään siihen kehittyneeseen työväkeen, mikä täällä on kasvanut hänen kiertäessään Amerikan rantoja. Ja sellaisessa joukossa kuin Oulun edustajakokous oli, olisi hän varmasti jäänyt aivan yksin, jos hän olisi siellä yrittänyt ajaa läpi omia hassuja tuumiaan. Ja kukapa häntä olisi tahtonut vainotakkaan! Nytkin näyttää taas itse leikanneen siipiään, jättäneen syrjään teosofiansa ja kauniit tuulentupansa, joiden keskellä hän on omalla alallaan, ja sen sijaan heittäytyneen kiltisti tuollaiseen pikkumaiseen ja aivan proosalliseen reformipuoluehommaan — porvarillisten liepeitä kannattamaan. Paremmin hän sentään sopiikin heidän hommiinsa kuin meidän joukkoomme.

Karin juttu oli aivan toinen juttu, vaikka porvari siinäkin puolueesta poispotkittiin.

Se oli nähtävästi senaattori itse, joka toi tämän jutun Oulun kokoukseen; muuten ei hänestä kai olisi puhuttu siellä halastua sanaa, häntä oli luultavasti alkanut hiljaa vaivata se äänettömyys, jolla puolueessa yleensä oli kohdeltu hänen suurtekoaan — niinkuin jonkinlaista sattunutta kotihäpeää, josta perheen jäsenet aina sangen vastenmielisesti ryhtyvät puhumaan. Hän tahtoi nyt entisten ansioittensa nojalla saada kotiväeltään anteeksiannon ja ehkä vielä jonkinlaisen tunnustuksen »hyvästä tahdostaan», joka voisi lämmittää häntä ylhäisessä yksinäisyydessä outojen tapojen keskellä.

Luultavasti aivan kunnon mies pohjaltaan, joka huonosti sopi siihen »diplomaatti»-seuraan, mihin hän syksyllä joutui. (Nyt hän tosin näyttää jo paljon oppineen noita »uusia tapoja», mutta tuskinpa lienee vallan pilalla vieläkään). Mutta että hän joka tapauksessa teki puolueelleen sangen huonon palveluksen ja itse ehdottomasti astui puolueesta ulos, lähtiessään porvarisherraimme salapyyteitten naamariksi, siitä hänen piti olla selvillä oitis kun senaattoriunelmat alkoivat hänen päähäänsä nousta. Hänen motivejaan tuohon tekoonsa en tosin tiedä mennä arvailemaan. Hän ei itsekään ole niitä maininnut eikä ne tässä suuria merkitsekään. Mutta oli ne mitkä tahansa, niin ihmetellä täytyy miehen sisua, että ensiksikin uskalsi tehdä tuollaisen tekosen ja sen jälkeen vielä tahtoi esiintyä »sosialidemokratina» — vaikkahan sitte ennen olisi ollut minkälainen »revisionisti».

Sanoin että motivit eivät tässä paljon merkitse, mutta sentään on jonkin verran toista, jos esim. Ranskassa, missä ministeristö on eduskunnalle vastuunalainen, joku suuri politikus Briand menee radikaliseen hallitukseen ja kuvitelee sieltä voivansa tavalla tai toisella hyödyttää sosialidemokratiaa. Sellaista voi edes käsittää, vaikkakaan ei millään muotoa hyväksyä eikä sosialidemokratisessa puoluessa sietää semmoistakaan hallitusherraa, sanoipa hän itseään sitte miten vankaksi sosialistiksi hyvänsä. Mutta herra Kari! Kuvitteliko hänkin voivansa hyödyttää sosialidemokratiaa sellaisessa vanhoillisten ja virkavaltaisten anastajapuolueitten hallituksessa, jonka hallituksen perustuslain mukaan täytyy noudattaa kaikkia Pietarista annettavia ohjeita ja jonka täkäläisenä päämiehenä on herra Mechelin? Sitä on mahdoton uskoa, sillä yhtä hyvinhän voisi sitten joku protestantinen pappi pyrkiä paavin kardinalikollegioon muka valvoakseen siellä protestantisuuden etuja. Mutta jos sittenkin Kari senaattiin lähtiessään jotain tuommoista kuvitteli, niin täytyy tosiaankin sanoa, että noin pitkälle kehittynyt naivisuus on jo hengenvaarallista laatua. Ja entä sitte kun hän senaatissa ollessaan päivä päivältä yhä selvemmin huomasi, mihin häntä oikeastaan käytetään ja ettei hän itse saa siellä aikaan kerrassa mitään, niinkuin hän on tunnustanutkin? Hän ei sittenkään eronnut, vaan istui tyytyväisenä, otti osaa päätöksiin ja allekirjotteli asiakirjoja, joita tiesi kaikkien kansanvaltaisten tässä maassa tulevan yksimielisesti tuomitsemaan — sekä käsitti yhäti olevansa sosialidemokrati. Miten se on selitettävä? — Minä kysyn ja vaikenen — selittäkööt paremmat sieluntutkijat.

Puoluekokouksen päätöksestä Karin jutussa tahdon tässä vain huomauttaa yhtä puolta. Kokous hyväksyi sen periaatteellisesti puhtaan kannan, että Kari jo sillä hetkellä, kun hän liittyi senaattiin, oli eronnut puolueesta. Niinmuodoin on nyt selitetty, että mitä päätöksiä ja tekoja herra Kari lie senaatissa tehnytkään — ajatelkaamme vain senaatin syntejä eduskuntareformiasiassa, tunnettujen kuristuslakien ehdotuksia, poliisireservien perustamista j. n. e. — niin hän ei ole tehnyt niitä sosialidemokratina. Tämä periaatteellinen puoli asiassa olisi käsittääkseni tullut syrjäytettyä, jos kokous olisi esim. käskenyt Karin nyt valitsemaan puolueen ja senaatin välillä, niinkuin m. m. ehdotettiin. Kokouksen vähemmistön puolelta tahdottiin, jos olen oikein ymmärtänyt, ettei olisi julistettu Karin olevan nyt puolueen ulkopuolella, vaan olisi ainoastaan selitetty, ettei hän senaatissa edusta sosialidemokratista puoluetta. Tämä ehdotus ei kuitenkaan saanut paljoa kannatusta.

Olen ehkä tarpeettoman kauan viivähtänyt näissä erottamisjutuissa, mutta, kuten sanottu, niissä on nyt mielestäni huomattavana paljon periaatteellisesti tärkeää. Kokouksen muut päätökset, jotka tässä voivat tulla kysymykseen, sivuutan sen sijaan vain viittaamalla. Ei tietystikään sen vuoksi, etteivät ne olisi tärkeitä — ne ovat päinvastoin paljon tärkeämpiä kuin nuo edellä kerrotut päätökset vaan sen vuoksi, että ne ovat selittämättäkin selviä.

Oikeastaan ei tässä tarvitse kajotakaan kuin pariin asiaan.

Lähestyviin valtiopäivämiesvaaleihin otetaan osaa puhtain punasin listoin, ehdottomasti erossa kaikista porvarillisten liitoista. Niin selitettiin taktiikkaponsissa, eikä siellä liene juolahtanut edes kenenkään mieleen, että ainoakaan ääni kokouksessa nousisi tuollaista ehdotusta vastustamaan. Se päätös oli kaikilla jo edeltäpäin niin järkkymättömän varmana. Ja yhtä yksimielisesti selitettiin lisäksi, että jos joku puolueen jäsen suostuu porvaripuolueen ehdokkaaksi, katsotaan hän puoluesta eronneeksi.

Sellaisessa yksimielisyydessä esiintyy pelottava voima.

Yhtä selvä päätös oli sekin, joka täytyi tehdä sen vuoksi, kun tiettävästi useitten porvarillisten sanomalehtien toimituksissa on vielä puolueemme jäseniä joita siten voidaan käyttää puoluettamme vastaan. Päätös kuului: Sosialidemokratisen puolueen jäsenellä ei ole oikeutta astua porvarillisen sanomalehden toimitukseen eikä muutenkaan ottaa osaa varsinaiseen toimitustyöhön; jos puolueen jäsen tätä päätöstä vastaan rikkoo, on hän katsottava puolueesta eronneeksi.

Kokouksen keskusteluissa ilmeni muissakin kysymyksissä pitkin matkaa sama selvä horjumaton puhtaan luokkataistelun kanta.

Erityisen huvittavalla tavalla esiintyi se tuossa kaikille porvarillisille puolueillemme niin kipeässä kieli- ja kansallisuuskysymyksessä, missä kahden kielen sijasta käsiteltiin kolmea ja puhallettiin reippaasti pelottavaa internationalismia.

Kuinka täydellisesti tuo jyrkkä suunta tuli vaikuttamaan myös puolueen luottamusmiesten vaaleissa, en osaa mennä varmuudella päättämään. Mutta paljon voinee sentään arvata esim. sellaisesta seikasta kun että puoluetoimikunnan puheenjohtajaksi, siis jossain määrin koko puolueen »vastaavaksi», valittiin sama kaikkien porvarillisten pahimmin vihaama ja parjaama Valpas, joka jo monia vuosia on vastannut »Työmiehenkin» selvästä suunnasta. Jonkun porvarislehden Oulun-kirjeitten sepustaja näkyi arvelleen, että tästä lähin täytynee »Työmiehenkin» muuttaa kantaansa kalpeammaksi. Odottakaa, perästä kuuluu. — Varmana voitanee joka tapauksessa pitää, että, kuten jo tämän edellinen, on myös nykyinen puolueemme »senaatti» — molempine osastoineen — väriltään vallan toinen kun se vanha turkulainen, jonka papereja vielä parastaikaa kysellään ja selvitellään.

Luulen edellä osottaneeni, kuinka Oulun puoluekokous johdonmukaisesti ja miltei aivan yksimielisesti useissa eri päätöksissään toteutti sen, mitä Forssan kokous oli ylimalkaisen periaatteen muodossa luvannut: asettui todenteolla ja täysin tietoisena jyrkän luokkataistelun kannalle.

Voimmeko nyt luottaa, ettei tämä tule olemaan vain mikään tilapäinen suunta, vaan että se jää puolueessamme pysyväiseksi?

Puolestani luotan vakaasti siihen, että nyt on tosiaan saatu pystyyn jotain pysyväistä, on saatu puoluellemme vankka selkäranka. Mutta muistakaamme samalla tarkasti, että sen tukemiseksi ja vakaannuttamiseksi tarvitaan kyllä vielä paljon työtä. Puolueemme on nyt yhä edelleenkin täydellä tarmolla itseään puhdistettava ja puhtaana pidettävä. Eikä se sellaisessa sadantuhannen armeijassa kuin meidän nykyinen ja yhä nopeasti kasvava sosialidemokratiamme on, ole suinkaan helppoa. Vielä lienee puolueessamme runsaasti tuollaisia puoleksi-porvarillisia »hyrriä», joita on taltutettava aisoihin tai talutettava ulos. Varmaan on riveissä myös paljon sellaisia tietämättömiä tovereja, joitten sosialidemokratinen luokkataistelun kanta ei ole täysin tietoista, joilla ei ole siinä sellaista selvän oivaltamisen kypsyttämää vakaumusta, minkä ei tarvitse pelätä koskaan horjuvan. Heitä on herkeämältä valistettava. Ja niistä on myöskin pidettävä täst'edes entistä tarkempaa lukua, joita tullaan uusiksi jäseniksi ottamaan, ettei myyriä luiskahda mukaan. Täten on kaikin tavoin pidettävä sosialidemokratiamme lippua puhtaana kaikkien ilkeitten ilmojen varalle.

Niinkauvan ei nähdäkseni sentään ole meillä erikoisempaa vaaraa kun vastustajamme, porvarilliset puolueet ovat nykyisessä sekaannuksen tilassaan. Niinkauvan kun ne ovat »suomettarelaisia» ja kahden-, kolmenkarvaisia »perustuslaillisia», eikä niistä kukaan meidän rivejämme pysty repimään. Suomettarelaisten kansanvaltaisuuden vilpittömyyteen ei nyt kukaan usko — rusthollarit torpparien aseman parantajina ja viime vuoden senaattorit nyt hirveinä radikaaleina, se on sentään jo liikaa — vaan käsitetään heidän tilapäisen kansanvaltaisuutensa johtuvan erityisistä tilapäisistä syistä. Perustuslailliset taas, jotka onnettomuudekseen joutuivat äkkiä kaikki hallituspuoluelaisiksi, eivät ole toistaiseksi jaksaneet edes luvata mitään »suuria kansanvaltaisia uudistuksia».

Mutta elkäämme luulotelko, että tuo porvarillisten luonnoton puoluejako tulee enää kauvan kestämään. Muutos siinä tapahtuu, sillä heissä on nyt jo paljon tyytymättömiä. Osa väsyy tuohon ainaiseen »kansanvaltaisuuteen» ja »vapaamielisyyden» ja alkaa arvella, ettei se mikään niin erin suuri häpeä ole tunnustaa rehellisesti itsensä vanhoilliseksi, jolloin saa myös vapaat kädet toimia sen mukaan. Toinen osa taas, kaiketi etupäässä nuorimmat heistä, on yhtyvä radikaliseksi ryhmäksi, joka tulee lupaamaan paljon, mutta täyttämään vain aina sen hiukkasen mitä on mahdotonta olla täyttämättä. Ja muut sitte ryhmittyvät noitten äärimmäisten välille. — Jotenkin sellaiseksi voi suurissa piirteissään kaiken todennäköisyyden mukaan ajatella porvarillistemme puoluejaon muodostuvan ainakin parin kolmen vuoden päästä.

Nuo radikalit, ne silloin tulevat olemaan meidän vaarallisimpia vastustajiamme. Ne houkutelevat ja luikertavat ja koettavat kaikin tavoin hajottaa rivejämme. Niin ne ovat radikalit pelanneet sosialidemokratien suhteen kaikkialla muuallakin, siis epäilemättä pian meilläkin. Ja monissa maissa ne ovat myös onnistuneet arvaamattomassa määrässä vahingoittamaan sosialidemokratiaa, missä heistä ei ole vain pysytty tarpeeksi etäällä. Se nähtiin taas tänäkin vuonna selvästi esim. Belgian vaaleissa.

Muistakaamme me aina vast'edeskin, että kaikki porvarilliset, minkä nimisiä ja karvasia sitte ovatkaan ja miten ne keskenänsä sotinevatkaan, sosialidemokratian vastustamisessa ovat ne kyllä aina yksimielisiä. Sen vuoksi olkaamme mekin yksimielisiä kaikessa heitä vastaan! Luokkataistelun periaate on se selkäranka, joka meiltä ei saa koskaan katketa.

O. W. K.

Takaisin sisällysluetteloon

Terroristisia ilmiöitä maassamme.

»Jokaisessa yhteiskunnassa on sitä rikollisuutta, minkä se ansaitsee».

»Ihminen rikkoo, koska hän on määrätyissä ruumiillisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa, joista rikoksen myrkyllinen kasvi imee eloa ja voimaa».

»Jos ei ole käsillä yhteiskunnallisten reformien parannuskeinoa työn kehityksen ja turvaamisen kautta, jos ei jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle tehdä varmasti oikeutta, silloin on tämän tai tuon kansalaisen rohkeus turha; myrkkykasvi versoo edelleen rämeiseltä pohjalta».

»Personalliseen väkivaltaan turvautuminen on aina tuomittava inhimillisyyden nimessä, joka jokaisessa ihmisolennossa tahtoo tietää elinehtoja kunnioitettavan».

Prof. Enrico Ferri. »Positiivinen rikosoikeudellinen oppikunta Italiassa».

Hyvälle yhteiskunnallemme ovat viime aikoina antaneet aihetta vakavaan harkintaan ja terveelliseen ajatusten vaihtoon tapaukset, jotka tosin eivät ole ainoita laatuaan, mutta jotka eri muodoissa taajassa tahdissa uusiutumisensa kautta nyt ovat vetäneet erikoista huomiota osakseen. Isännöitsijä Geffertin ryöstömurha Muolaassa, rautatien kassaarkun rosvous Viipurissa, pankinryöstö Helsingissä ja etenkin Kaukaan insinöörin B. Björkenheimin murha, jonka tekijä Friiari pakoon yrittämättä selittää tekonsa työstähäädön aihettamaksi kostoksi, ovat ilmiöitä, joiden suhteen ei voi asettua välinpitämättömälle kannalle.

Ei ole epäilemistä; terrorismi, maassamme järjestelmäksi jo bobrikoffilaisaikana kehitetty taistelutapa, jatkuu uusitussa asussa. Kauhistunut yhteiskunta kysyy syytä ja vastauksia ei puutu.

»Sosialististen agitaattorien hillitön kiihotus», sanovat pintapuolisimmat. Bobrikoffilaisen laittomuusajan seurauksia, selittävät toiset ja jotkut muistuttelevat, että kotimaisella ruotsalaisella virkavaltaisuudella vieraine oikeuslaitoksineen ja luokkatuomioineen on osansa pyykissä. Syvemmälti ei porvarillinen sanomalehti uskalla pöyhiä. Sosialidemokratia yksin selittää, että kaikellaisen virkavaltaisuus-ärsytyksen lisäksi tekee alkuperäisin ja yhä vielä tehoisin vaikutin, nälkä, tuntuvinta jälkeä. Eloa ylläpitävän, yhteiskuntaa tukevan työn oikeudesta osaton ei kunnioita elämää eikä yhteiskuntaa, etenkin vielä jos hän itsensä uhraamalla arvelee voivansa pelastaa toisia. Siinä terrorismin teoreettinen — ehkä usein itsetiedoton — perusta, sen moraali, jota ei suurilla sanoilla poisteta. Ja tällaiseen taistelukeinoon luottavia, jopa teossa turvautuviakin alkaa maassamme nähtävästi olla. Se tosiasia on lausuttava, sanokoot fariseukset mitä tahansa.

Toinen asia on sitten, voiko sosialidemokratinen ajatuskanta hyväksyä itsetietoista suunnitelmallista terrorismia ja pitää sitä tarpeellisena meidän oloissamme, — muiden oloista emme ole oikeutetut mestaroiden puhumaan. Puolueemme lehdet ovat ilmiön syitä paljastellessaan riittävällä selvyydellä ilmaisseet, että sosialidemokratia ei yksityiskohtaisia väkivallantekoja hyväksy.

Miksi ei?

Ensiksi koska niistä ei ole tarkotettua hyötyä — enemmän kuin poliisivaltion rangaistus- ja kuritustoimenpiteistäkään — vaan syntyy vallassa olijoissa kosto- ja varustaumiskiihkoa, joka saattaa olot yhä enemmän sekaisin. Taantumushan kernaasti käyttää terrorismia hyväkseen kuristuksia toimeenpannessaan, jopa sitä itsekin kiihottaa tekosyitä saadakseen. Toiseksi, koska luottamus yksityiskohtaiseen väkivaltaan on suorastaan individualistinen, siis sosialidemokratialle vastakkainen käsitys, joka vain synnyttää seikkailuhaluista vallankumoususkoa ja haluttomuutta pitkälliseen ja sitkeään järjestäymistaisteluun.

Ja viimeksi - ei vähin syy — koska sosialidemokratia ei hyväksy kuolemanrangaistuksen muodossa esiintyvää elämän periaatteen loukkausta, perustaapa se koko oppinsa tuon periaatteen kunnioittamiselle, niin että kaikki elämää vastustavat voimat: kurjuus, nälkä, vilu, taudit, sota, sorto y. m. aidattaisi mahdollisimman ahtaalle ja kokonaan karkotettaisi.

Kaksi parannuskeinoa tuntee rikosoppi kuten lääketiedekin: sairauden- ja terveydenhoidon. Joko kehittyneen sairauden (rikoksen) puoskaroiminen leikkausveitsillä ja lääkkeillä, joista se useinkin vaan pahenee, tahi taudin syiden poistaminen elimistöstä hygienian, s. o. sopivan ravinnon, terveellisen asunnon, tyydyttävän työskentelyn ja kohtuullisten elämistapain kautta, joka keino ei petä. — Kumpi houkuttelee?

Porvarillisyksilöllinen katsantokanta pitää puoskaroimista parempana, enemmän saarnoja ja poliiseja, kirkkoja ja vankiloita. Sosialidemokratinen katsantokanta perustuu yhteiskunnalliseen terveydenhoitoon niin ruumillisessa kuin henkisessä merkityksessä: enemmän valistusta ja vapauksia, varmaa työtä ja turvaa sen tuloksille!

Esitelmässään »Attentaateista» todistaa sotavanhus Bebel, kuinka yksityiskohtaiset väkivaltaisuudet johtuvat porvarillisesta ajatustavasta ja useimmin ovat kotoisin porvarispiireistä. Hyötyä niistä on vain vanhoillisuudelle, kun sen sijaan ainoastaan järjestynyt joukkoliike on voinut historiaan jälkiä jättää.

On luonnollista, että sosialidemokratinen tietoisuus meillä vielä on heikko. Siis sitä vahvistamaan. Se yksin riistää taantumukselta aseet ja se riisuu »jalon ryövärin» romanttisen sankarikaapun, se raivaa kapitalismin ruttoista suota ja rakentaa sillan työn ja oikeuden yhteiskuntaan.

Y. S.

Takaisin sisällysluetteloon

Laki hallituksen jäsenten oikeudellisesta vastuunalaisuudesta.

Hyvin kuvaavaa meidän hallitusmuotomme itsevaltaisuudelle on se seikka, ettei perustuslaeissamme ole minkäänlaisia säädöksiä edes hallituksen oikeudellisesta vastuunalaisuudesta. Kotimaisen hallituksemme jäsenet ovat yksinomaan hallitsijan luottamusmiehiä, he toimivat ainoastaan hänen neuvonantajinaan sekä apunaan ja noudattavat kaikessa hänen kaikkeinkorkeimpia ohjeitaan ja määräyksiään. Laki on tosin muodollisesti asettanut määrättyjä rajoja heidän, kuten heidän päämiehensäkin toiminnalle, mutta milloin hallituksen taholta on astuttu noiden rajojen ulkopuolelle, ei ole enää ollut olemassa mitään lakia, — ei edes lain sanaa, saati sitte sen pakottavaa voimaa.

Tiedämmekin, että koko sen ajan, kun nyt olemme olleet »kansana kansojen joukossa», on meillä joko vallinnut tahi sitte joka hetki meitä uhannut miltei täydellisen hallinnollisen mielivallan tila. Korkeimman hallitusmahdin puolelta on usein, kansallista olemassaoloamme vaanien, rikottu perustuslakejakin, ja kotimaisen hallituksemme jäsenet ovat tahtoen tai tahtomattaan olleet osallisina noissa rikoksissa. Yksinvaltiaan tahto on ollut meidän hallitusmiestemme korkeimpana ja usein ainoana lakina. Eikä säätyeduskunta, joka kyllä monasti on voinut osottaa huomattavaa voimaa sortavia luokkalakeja laatiessaan, ole kyennyt vähimmälläkään tavalla hillitsemään tuota hallinnollista mielivaltaa.

Tämä onneton asiaintila on kyllä suurimmaksi osaksi johtunut siitä painostuksesta, jota meidän valtiopäämiehemme kaksinaisen valtaaseman hallitsijana on voinut harjoittaa tahi — oikeammin — jota hänen nimensä voimalla on täällä harjotettu. Mutta samalla tulee meidän pitää mielessä, ettei idästä tuleva painostus olisi koskaan voinut meillä niin helposti tuhota laillisia oloja, jollei meidän valtiosääntömme olisi niin tavattoman itsevaltainen kuin se todella on. Sellainen valtiosääntö ei anna kansalle mitään takeita perustuslakien mukaisen valtiomuodon koskemattomuudesta, vaan suorastaan houkuttelee yksinvaltiasta yhä uusiin ja uusiin vallananastuksiin. Suverenisessakin valtiossa se epäilemättä pian aiheuttaisi itsevaltiuden täydentämisyrityksiä, saati sitte meillä, suuren vallottajakansan »autonomisessa» alusmaassa, jonka »perustuslaillisena yksinvaltiaana» on sama ruhtinas kuin suuren isänmaan rajattoman personallisen itsevaltiuden haltijana.

Kaikkein pahimpana ja vaarallisimpana puutteena meidän valtiosäännössämme on epäilemättä nyt ollut se, etteivät ne hallitusviranomaiset, joiden apua yksinvaltias hallitustoimissaan käyttää, ole lain mukaan vastuunalaisia kenellekään muulle kuin päämiehelleen yksinvaltiaalle. Kun yksinvaltaisessa valtiossa hallitsija on luonnostaan kaiken vastuunalaisuuden ulkopuolella, ei perustuslakien noudattamisesta ole mitään takeita, jollei ole olemassa hallitusviranomaisia, jotka lain mukaan vastaavat kaikista yksinvaltiaankin hallitustoimista. Ja meidän maatamme lukuunottamatta tuskin lieneekään enää maailmassa kuin aniharva sivistysvaltio, missä ei valtiosääntö määräisi hallitusviranomaisia, yksinvaltiaan neuvonantajia, auttajia ja luottamusmiehiä, vastuunalaisiksi kaikkien hallitustointen lainmukaisuudesta. Samana vuonna kun Suomi erotettiin Ruotsista (1809) saatiin tuossa vanhassa emämaassakin tämänsisältöisten uuden hallitusmuodon määräysten kautta takeet perustuslainmukaiselle hallitustavalle, eikä siellä enää sen koommin ole korkeimman hallitusmahdin puolelta valtiokeikausyrityksiä sattunut. Me jäimme silloin noita takeita vaille, niin paljoa kipeämmin kun me niitä olisimme tarvinneetkin. Ja siitä olemme nyt saaneet kärsiä lähes kokonaisen vuosisadan.

Vasta nyt viime syksynä saimme Venäjällä alkaneen vallankumousliikkeen turvissa korkeimmalta hallitusmahdilta puristettua lupauksen tuollaisten laillisuuden takeiden myöntämisestä. Ja senaatin asiaa valmistettua n. k. eduskuntakomitean y. m. avulla sekä kenraalikuvernöörin lausuttua asiassa paljon painavat sanansa, on nyt vihdoinkin päästy siihen saakka, että hallitsijan lakiesitys on joutunut valtiopäiville, säätyeduskuntaan — viimeseen pääsylinteriin siinä sortovaltaisessa koneistossa, joka meillä tähän saakka on lakeja syytänyt. Säätyjen perustuslakivaliokuntakin on jo esityksessä antanut lausuntonsa.

Kysymyksessä oleva lakiehdotus ei ole pitkän pitkä. Se käsittää ainoastaan 12 pykälää.

Ensimäisessä §:ssä luvataan kansaneduskunnalle »oikeus tarkastaa hallitusjäsenten virkatointen laillisuutta sekä tehdä päätöksiä, jotka tarkastamisesta aiheutuvat». Toisen §:n mukaan voidaan muistutus siitä, että joku hallituksenjäsen on menetellyt lainvastaisesti, tehdä eduskunnassa vain vähintään viiden edusmiehen yhteisestä alkuunpanosta. Muistutus on tehtävä kirjallisesti ja asia on keskustelematta lähetettävä perustuslakivaliokuntaan, jonka asiana muutenkin on tutkia hallitustointen lainmukaisuutta. Asianomainen hallituksenjäsen voi sitte antaa selityksensä tälle valiokunnalle (3 §).

Kerrassaan merkillinen on esityksen 4 §, jonka sisällys on alkuaan eduskunnanuudistamiskomitean keksintöä. Siinä määrätään näet, että jos vain puolet perustuslakivaliokunnan jäsenistä, selittävät tehdyn muistutuksen johdosta, ettei asianomainen hallituksenjäsen heidän käsityksensä mukaan ole menetellyt lainvastaisesti, niin koko asia on siihen raukeava. Kun nyt vain vähänkin ajattelemme, miten monen monella ja usein aivan vastakkaisella tavalla korkeat lainoppineetkin ovat meidän vanhoja lakejamme, varsinkin perustuslakejamme tulkinneet, niin ei voi sanoa muuta kuin että tämän mukaan perustuslakivaliokunnan enemmistö (tai puolet sen jäsenistä) saisi vallan tappaa miltei minkä muistutuksen tahansa. Esityksen 1 §:n perusteella luulisi tuollaisen vallan kuuluvan ainoastaan itselleen kansaneduskunnalle, mutta tässä ovatkin viisaat lainlaatijat hyvällä syyllä luovuttaneet sen perustuslakivaliokunnalle.

Mikä on ollut tarkotuksena?

Eduskuntakomitean esittämissä perusteluissa selitettiin olevan tärkeätä, »että ratkaiseva sananvalta siihen nähden, mitä lain on katsottava sisältävän, on oleva niillä eduskunnan luottamusmiehillä, joilla täytyy katsoa olevan paraan asiantuntemuksen». Noista asiantuntevista luottamusmiehistä on tietysti tavallisissa oloissa aina vähintäin puolet innokkaita hallituksen kannattajia, ja kun nyt näille annetaan asiassa ratkaiseva sananvalta, saadaan koko edesvastuulaki hallitusherroille jokseenkin vaarattomaksi. Silminnähtävästi ilmenee tässä kohden lain suunnittelijoissa sama vastenmielisyys tärkeämpien asioitten jättämistä vastaan koko eduskunnan käsiteltäviksi ja päätettäväksi, mikä pani heidän esim. valtiopäiväjärjestykseen keksimään niinikään »asiantuntevista luottamusmiehistä» muodostetun ison valiokunnan jonkunlaiseksi holhoojaksi epäluotettavalle kansaneduskunnalle. Noissa valiokunnissa käy rauhaa rakastavien porvariemme mielestä kaikki työ oivallisesti. Valiokuntiin panevat porvarilliset puolueet tietysti luotettavammat miehensä, ja milloin siellä sitte tulee esille asioita, joissa porvarillisten edut ovat yhteiset tai pyrinnöt edes samansuuntaiset, voivat he aina olla varmat valiokunnan enemmistön kannasta. Arkaluontoisimmatkin asiat ratkaistaan valiokunnissa ilman mitään melua ja — mikä on tärkeintä — suurelta yleisöltä aivan salassa. Tässäkin voisi nyt porvarillinen hallitusherra, jonka lainvastaisesta menettelystä viisi edusmiestä on tehnyt muistutuksen sitoutuen täydellisesti vastaamaan muistutuksestaan, pelastua pulasta niin vähällä, ettei asia pääsisi edes julkisen keskustelun alaiseksi eduskunnassa. Perustuslakivaliokunta vain ilmottaisi, ettei asia anna aihetta mihinkään toimenpiteeseen, koska puolet mainitun valiokunnan jäsenistä selittää muistutuksen olleen aiheettoman. Ja Suomen kansaneduskunta saisi vaijeten tyytyä siihen selitykseen, vaikkapa enemmistö siinä olisikin aivan toista mieltä asiassa kuin mainitut perustuslakivaliokunnan jäsenet.

Tällä tavalla on nyt tahdottu antaa muutamille hallituspuolueitten edusmiehille valta tehdä tyhjäksi koko se oikeus, mikä tämän lain kautta pitäisi uudelle kansaneduskunnallemme suotaman: oikeus vetää esiin meikäläisen virkavallan korkeimpain edustajain laittomuuksia, niitä tutkia ja tehdä niistä aiheutuvia päätöksiä. Mutta tämä yritys on ollut niin kömpelö, että se jo säätyjen perustuslakivaliokunnassa on herättänyt vastaväitteitä, vaikka tosin vain valiokunnan vähemmistön puolelta. Valiokunnan mietinnössä esitetään vähemmistön mielipiteitä m. m. seuraavin sanoin: »Sen estämiseksi, että niin ollen ehkä oikeutetutkin muistutukset jäisivät kokonaan seurauksitta, pitäisi joko vaatia määräenemmistö (perustuslaki-)valiokunnassa sen mielipiteen puolesta, ettei menettely ole ollut lainvastainen, tahi ainakin pitäisi vaatia, että se ilmoitus, joka valiokunnasta annetaan eduskunnalle (ja jonka ilmoituksen tulisi vähemmistön mielestä myös olla perusteltu), saisi antaa aihetta keskusteluun. Keskustelun kautta saataisiin se hallituksenjäsen, jota asia koskee, antamaan selityksen, ja siten saataisiin julkinen selvitys niistä seikoista, joita muistutus tarkoittaa».

Hatarampaa puolustusta huonolle asialle voi tuskin säätyjenkään asiakirjoista löytää, kuin se mitä perustuslakivaliokunnan enemmistö tuo esiin noitten vähemmistön vaatimusten torjumiseksi. Enemmistö näet sanoo antavansa »ratkaisevan merkityksen sille periaatteelle, että puhtaat oikeuskysymykset ovat ratkaistavat antamatta valtiollisille näkökohdille vaikutusta, jota periaatetta ei täysin noudatettasi, jos kysymys siitä, oliko laittomuutta tapahtunut vai ei, voitaisiin ottaa keskustelun alaiseksi ja ratkaistavaksi eduskunnassa». Kaikki kunnia tuolle periaatteelle, mutta jos valiokunnan enemmistö luulee noin vain saavansa meidät vakuutetuksi siitä, että valtiollisten näkökohtain vaikutuksesta voidaan paremmin pysyä erillään tuollaisia oikeuskysymyksiä ratkaistaessa perustuslakivaliokunnassa sulettujen ovien takana kuin eduskunnan täysistunnossa julkisessa keskustelussa, niin erehtyy se sangen suuresti. On päinvastoin päivänselvää, että jos puolet perustuslakivaliokunnan jäsenistä voivat sillä yksinkertaisella selityksellä, etteivät he huomaa mitään laittomuutta tapahtuneen, tappaa koko jutun ja estää asian joutumasta edes julkisen keskustelun alaiseksi eduskunnassa, niin silloin juuri annetaan eräälle mitättömän pienelle hallituspuolueen edusmiesryhmälle, jonka »objektivisuudesta» ei ole vähimpiäkään takeita, tilaisuus ratkaista koko tärkeä asia aivan valtiollisten näkökohtain mukaan. Ja yhtä selvää on, että jos kerran tämän lain kautta tahdotaan antaa kansaneduskunnalle oikeus valvoa laillisuuden noudattamista hallituksen hoidossa, niin täytyy täysi keskustelu- ja päättämisoikeus kussakin eri tapauksessa olla koko eduskunnalla eikä millään sen ryhmällä. Perustuslakivaliokunnalle ei näissä asioissa minkään kohtuuden mukaan voida myöntää laajempaa oikeutta kuin mitä sille muissakaan asioissa kuuluu. Sen tehtävänä on vain antaa eduskunnalle asiasta perusteltu lausuntonsa, joka ei saa millään tavalla sitoa eduskunnan toimivaltaa. Eduskunnan täytyy sen jälkeenkin saada asiasta keskustella ja vapaasti ratkaista kysymys siitä, onko tosiaan lainvastaista tapahtunut vai ei, sekä yhtä vapaasti päättää, mitä asiassa edelleen tarpeelliseksi nähdään.

Jos tosiaankin nyt on tarkotuksena hankkia takeita laillisuuden noudattamisesta hallituksen hoidossa, niin miksikä oikeastaan pelätään jättää tehtyjä muistutuksia perustuslakivaliokunnan kulloinkin antaman lausunnon ohella julkisen keskustelun ja sitä seuraavan ratkaisun alaiseksi eduskunnassa? Sitä ei ole helppo käsittää. Perustuslakivaliokunnan mietinnössä tosin puhutaan muistutusoikeuden arkaluontoisuudesta ja selitetään, kuinka se mahdollisuus, että asiasta voitaisiin aina saada aikaan keskustelua, tulisi sisältämään »kovan kiusauksen aiheettomain ja vähemmän tarkoin mietittyjen muistutusten esittämiseen». Mutta onhan selvää, että kaikkien sellaisten muistutusten esittäminen, jotka eduskunnassa havaittaisiin aiheettomiksi, sen sijaan että se vaikeuttaisi hallituksenjäsenten toimintaa, päinvastoin aina vahvistaisi hallituksen asemaa. Eikä se hallituksenjäsenkään, jota vastaan aiheeton muistutus tehtäisiin, suinkaan sen kautta joutuisi millään tavalla »syytettyjen penkille», vaan pikemmin ne edusmiehet, jotka ovat muistutusoikeuttaan väärinkäyttäneet. Vaan jos muistutus ilman muuta haudattaisiin perustuslakivaliokunnan salaisiin papereihin, ei sillä suinkaan hävitettäisi epäluuloa, että asianomainen hallituksenjäsen sittenkin on menetellyt laittomasti, kun taas julkinen keskustelu, johon tietysti voisi ottaa osaa kaikki eduskunnan »asiantuntijat» samoin kuin asianomainen hallituksenjäsenkin, parhaiten paljastaisi muistutuksen aiheettomuuden ja antaisi sen ohella vakavan varotuksen kaikille, jotka vast'edes tahtoisivat samallaisia muistutuksia eduskunnassa esittää. Siis ainakaan sen vuoksi ei ole tarvinnut julkista keskustelua pelätä, että se muka houkutelisi aiheettomain muistutusten tekemiseen. Mistä syystä sitte oikeastaan meidän viisaat lainlaatijamme ovat tässä asiassa julkista käsittelyä kammoneet, se kysymys jääköön nyt tutkimatta.

Eduskunnalla olisi niinmuodoin sekä hallituksen esityksen että perustuslakivaliokunnan ehdotuksen mukaan oikeus puuttua asiaan ainoastaan siinä tapauksessa, että perustuslakivaliokunta on muistutuksen johdosta selittänyt hallituksenjäsenen menetelleen lainvastaisesti (tahi että sanottu valiokunta on eduskunnalle toimenpidettä varten ilmottanut siinä valiokunnassa tehdyn muistutuksen). Tällöin luulisi, ettei eduskunnalla enää ole asiassa muuta tekemistä kuin jättää ilmitullut lainrikos tuomioistuimen päätösvaltaan, johon voisi kuulua myöskin syytetyn vapauttaminen, milloin rikos huomattaisiin olevan kovin vähäpätöinen tai aivan muodollista laatua. Lakiehdotuksessa on kuitenkin tahdottu jättää eduskunnalle vapauttamisvalta (5 §). Tässä kohden täytyy kuitenkin huomauttaa, miten kerrassaan väärin on, että eduskunnassa voidaan ilman muuta yksinkertaisella ääntenenemmistöllä vapauttaa asianomainen kaikista seurauksista, vaikka hänen syyllisyytensä olisi kuinka raskas tahansa. Tämän kautta annetaan hallitustakannattavalle eduskunnan enemmistölle aivan liiammoinen valta tunkeutua tuomarivallan alalle, valta, joka »varsinkin valtiollisen kiihtymyksen aikoina» voisi hyvin turmiollisella tavalla vaikeuttaa laillisuuden ylläpitämistä hallituksen hoidossa ja ehkäistä oikeuden käden ulottumista korkeimpain viranomaisten lainrikkomusten alueelle. Ainakin olisi vapauttavan päätöksen aikaansaamiseksi vaadittava eduskunnassa tuntuva äänten määräenemmistö. Sitä ei luulisi olevan vaikea saavuttaa aina kun tapahtunut laittomuus on ollut vain muodollinen tai muuten merkityksetön.

Viidennen §:n loppuosan suhteen, joka koskee asianomaisen hallituksenjäsenen velvollisuutta antaa tehdyn muistutuksen johdosta eduskunnalle selitys, voimine tästä tyytyä vain huomauttamaan, miten huvittavalla tavalla se on nyt hallituksen esitykseksi tultuaan muuttunut alkuperäisestä muodostaan. Eduskuntakomitean ehdotuksessa lausuttiin, että »asianomaista hallituksenjäsentä on kehotettava antamaan selitys» ja »sellainen selitys on annettava kymmenen päivän kuluessa tiedonsaamisesta lukien». Armollisessa esityksessä kuuluvat sanat: »asianomaista hallituksenjäsentä on kehotettava kymmenen päivän kuluessa tiedonsaamisesta lukien — — antamaan selitys». — Tarkkaa työtä se lainlaatiminen.

Pääasia tässä laissa sisältyy sen 6 §:ään, missä määritellään ne tapaukset, jolloin hallituksenjäsenen katsotaan saattaneen itsensä syypääksi sellaiseen lainvastaiseen menettelyyn, että hänet voidaan tämän lain mukaan siitä panna syytteeseen. Näitä tapauksia luetellaan esityksessä neljä: 1) jos hän on puoltanut toimenpidettä, joka ilmeisesti on vastoin perustuslakia tai yleistä lakia; 2) jos hän ei, kun tilaisuutta olisi ollut ajoissa ole tehnyt esitystä ilmeisesti lainvastaista toimenpidettä vastaan, jota Keisarille ja Suuriruhtinaalle on ehdotettu, tai jos hän on edistänyt lainvastaisuutta asiaanvaikuttavia seikkoja tahallisesti salaamalla; 3) jos hän jollakin virkatoimellaan on ollut avullisena ilmeiseen laittomuuteen tai sitä edistänyt; taikka 4) jos hän muuten jossakin toimenpiteessään on selvään lainvastaisesti menetellyt.

Esitetyt tapaukset ovat samat kuin alkuperäisessä eduskuntakomitean ehdotuksessa. Mutta nyt on huomattava, että Pietarissa on tullut tähän pykälään tärkeä lisäys, joka kuuluu näin: »1:ssä ja 2:ssa kohdassa mainituista tapauksissa ei valtiopäivillä ole muuta toimivaltaa kuin Keisarille ja Suuriruhtinaalle tehdä hallituksenjäsenen menettelytapaa koskeva esitys». Tämän mukaan ei siis nähtävästi eduskunnalla olisi oikeutta edes vaatia hallituksenjäseniltä selitystä niistä neuvoista, joita he hallitsijalle ovat antaneet tai joita heidän olisi pitänyt antaa.

Perustuslakivaliokunnassa on tämän johdosta huomautettu, että »6 §:n 1 ja 2 kohta, sanotun pykälän loppulisäykseen sisältyvällä rajoituksella, eivät vakuuta eduskunnalle minkäänlaisia uusia oikeuksia niiden lisäksi, mitä sillä Valtiopäiväjärjestyksen mukaan jo ennestään on», ja »että jos valtiosäädyt muuttamatta hyväksyisivät sellaisen lakiehdotuksen kuin armollisessa esityksessä oleva ehdotus on, niin laista tulisi sekä epämuotoinen että muutoin epätyydyttävä». Sama asia toisilla sanoilla: mainittu loppulisäys tekisisi kerrassaan tyhjäksi miltei kaiken sen mitä nyt tämän lain kautta on tahdottu saavuttaa. Mutta koska voinemme olla jokseenkin varmoja siitä, ettei sentään »valtiosäätyjenkään» leveään nieluun ole mahtuva niin »epämuotoinen» pala kuin mitä tässä armollisesti tarjotaan, ei minun tarvinne tästä sen pitemmältä puhua. Huomauttaa kuitenkin täytyy, että kaksi perustuslakivaliokunnan jäsentä, nimeltään Hermanson ja Rosenqvist, ovat ilmoittaneet tahtovansa nielaista tämänkin palan.

Perustuslakivaliokunnan ehdotuksessa on 6 § muutettu sillä tavalla, että loppulisäys on jätetty pois ja neljän eri tapauksen sijasta luetellaan vain kaksi, nim. »jos hän virkatoiminnassaan on ollut avullisena ilmeiseen laittomuuteen tai sitä edistänyt; taikka jos hän muuten jossakin toimenpiteessään on selvästi lainvastaisesti menetellyt». Tämä ehdotus on kyllä paljon yksinkertaisempi kuin alkuperäinen, ja ensimäisen kohdan sanamuodon voi aina tulkita niin, että se tarkoittaa myös niin hyvin kaikellaisia neuvoja kuin varmentamis-, julkaisemis- ja julkisaattamistoimiakin, vaikkakin suurempi selvyys näin tärkeässä lainkohdassa olisi hyvin tarpeen. Mutta vaikeata on tulkita tämän kohdan sanamuotoon sisältyvän myös kaiken sen, mitä alkuperäisen ehdotuksen toisessa kohdassa lausuttiin, nim. laitonta toimenpidettä torjuvan esityksenteon laiminlyömisen, jota tässä on ehdottomasti pidettävä myös rangaistavana menettelynä. Ainakin tässä kohden vaatisi niinmuodoin perustuslakivaliokunnan ehdotus selventämistä ja täydentämistä.

Kun eduskunta on päättänyt asianomaisen hallituksenjäsenen syytteeseen pantavaksi, joutuu asian käsittely erityiselle tuomioistuimelle, jonka kokoonpano on määritelty lakiehdotuksen 7 §:ssä. Hämmästystä herättää tässä ehdotuksessa se seikka, että tuon tuomioistuimen jäseniksi on tahdottu määrätä kokonaista kuusi (eli noin puolet) nykyisestä senaatin oikeusosastosta. Tiedämme että vanhan patriarkalisen traditsionin mukaan korkein tuomioistuin meillä toimii vielä yhdessä korkeimman hallintolaitoksen kanssa, niin että senaatin oikeusosasto ei ole mikään riippumaton tuomioistuin, vaan osa meidän kotimaista hallitustamme. Ja kuusi tämän keisarillisen hallituksen jäsenistä pitäisi nyt ehdotuksen mukaan olla tuomitsemassa yhtä saman hallituksen jäsentä! Siitä voisi todellakin odottaa tasapuolista tuomiota.

Perustuslakivaliokunta huomauttaa, että »kuinka valtakunnanoikeuden kokoonpanon muodot eri maissa vaihtelevatkin, niin useimmille valtiomuodoille yhteisenä piirteenä on se tosiseikka, että hallitusvallalle ei ole myönnetty mitään tai korkeintaan jokseenkin rajoitettu vaikutusoikeus siihen». Mainitun valiokunnan ehdotuksen mukaan tulisi kysymyksessä olevan tuomioistuimen jäseninä olemaan lakimiehiä sekä korkeimpien että alempien tuomarien keskuudesta kuin myös kaksi yliopiston lainopillisen tiedekunnan professoria. Tätä ehdotusta täytyy pitää paljon onnistuneempana kuin esim. senaatin ehdotusta, jossa ei otettu mukaan yhtään alituomaria. Missä määrin arpomista, joka mainitaan perustuslakivaliokunnan ehdotuksessa on tällaisen tuomioistuimen jäseniä määrättäessä ensinkään suvaittava, ja eikö joku maallikkojäsenkin olisi tässä yhtä hyvin paikallaan kuin maalla kihlakunnanoikeudessa, sellaisista kysymyksistä voisi nyt kyllä väitellä.

Lakiehdotuksen 8 §:ään on perustuslakivaliokunta tehnyt myöskin varsin tarpeellisen lisäyksen. Se on määräys, ettei hallitsijan armahdusoikeus saa ulottua syytetyn jälleen asettamiseen maan palvelukseen. Viiden valiokunnan jäsenen vastalause on tämän armollisesta tahdosta poikkeavan ehdotuksen perässä.

»Hallituksen jäseniksi sanotaan tässä laissa senaatin varapuheenjohtaja ja jäsenet». Näin kuuluu esityksen 9 §. Siis koko tämä vastuunalaisuuslaki ei ensinkään koskisi esim. senaatin prokuraattoria, jonka toiminnasta laillisuuden ylimpänä valvojana luonnollisesti laillisuuden säilyminen sangen paljon riippuu, eikä ministerivaltiosihteeriä (ja hänen apulaistaan), jonka tärkeisiin virkatoimiin kuuluu m. m. esittely hallitsijalle ja joka nimellään varmentaa kaikki hallitsijan allekirjottamat asiakirjat, jolloin senaatilla useinkaan ei ole edeltäpäin edes aavistusta tämän toisen »hallituksen» kautta tulevista määräyksistä. Siis jo kolmannen kerran tahdotaan tässä lakiehdotuksessa tehdä tyhjäksi koko lain pääasiallinen merkitys. Sellaisiin ne hätälupaukset johtavat.

Perustuslakivaliokunta on tässäkin kohden täydentänyt esitystä ottaen 9 §:ään sekä prokuraattorin että ministerivaltiosihteerin ja hänen apulaisensa.^[1*] Eduskuntakomitean ehdotuksessa oli vielä lisäksi mainittu »ne muut suomalaiset virkamiehet, jotka mahdollisesti asetetaan välittömästi Keisarille ja Suuriruhtinaalle antamaan lausuntoja »Suomen asioista». Perustuslakivaliokunta »ei ole katsonut asiakseen» ehdottaa tällaista lisäystä, koska noita »muita virkamiehiä», jotka täten määrättäisiin virkatointensa laillisuudesta vastuunalaisiksi, ei nykyään ole olemassa. Valiokunta näyttää unohtaneen, ettei perustuslakia, jollainen tästäkin laista pitäisi tulla, koskaan säädetä vain nykyhetkeä varten, joten se on aina laadittava mahdollisimmassa määrin niin tarkaksi, ettei sitä vastaisuudessakaan päästä miltään puolelta kiertämään.

Kun tämän pidämme mielessä, niin huomaamme tässä pykälässä toisenkin varsin vaarallisen aukon. Ei näet vielä riitä, että määrätään vastuunalaisiksi kaikki ne suomalaiset virkamiehet, jotka meidän asioistamme välittömästi antavat lausuntoja hallitsijalle, vastuunalaisuuden täytyy ulottua myös kaikkiin niihin suomalaisiin virkamiehiin jotka konsana hallitsijan antaman määräyksen allekirjottavat ja sen kautta sen laillistuttavat. Nykyään ei meillä voida katsoa perustuslain sisältävän hallitsijan määräysten laillistuttamisen suhteen muuta kuin että sen asiakirjan, jossa hallitsijan määräys ilmoitetaan, täytyy olla jonkun suomalaisen virkamiehen allekirjottama, joka täten vastaa määräyksen olevan yhtäpitävän hallitsijan päätöksen kanssa. Nykyään tosin nuo määräykset allekirjottaa joko ministerivaltiosihteeri tahi sitte senaatin jäsenet, mutta muistettava on, että hallitsija voi aina järjestää tämän asian toisinkin. Niin muodoin olisi välttämättä juuri tällaisessa laissa kaikkien aikojen ja kaikkien onnettomain mahdollisuuksien varalta selvästi säädettävä, että kuka tahansa konsaan meidän valtiopäämiehemme meille antaman määräyksen nimellään varmentaa, hän on myös tuollaisen määräyksen laillisuudesta vastuunalainen. Silloin vasta saataisiin olla varmoja siitä, ettei tätä lakia voida ylimmän hallitusmahdin puolelta millään tavalla kiertää, ja että siis jokainen hallitsijankin lainvastainen hallitustoimenpide on aina lain kouran saavutettavissa.

Olen tässä verrattain laveasti puhunut kysymyksessä olevasta lakiehdotuksesta. Se on tapahtunut siitä syystä, että sillä lailla, mikä tämän ehdotuksen perusteella nyt arvattavasti säädetään, on tosiaankin tärkeä periaatteellinen merkitys meidän ensimäisenä hallituksen vastuunalaisuutta toteuttavana lakinamme. Tämä laki on tosin vasta pakottava hallitusvallan edustajia toiminnassaan pysymään niitten lain rajain sisällä, mitä muittenkin lainalaisen yhteiskuntamme jäsenten on aina huomioon otettava. Mutta toivoa sopii, että tämä laki samalla merkitsee alkua siihen peruslakisäädäntömme välttämättömään kehitykseen, joka on kerran pakottava hallitusmahtimme edustajat noudattamaan kansaneduskunnan tahtoa myöskin toimintansa tarkotuksenmukaisuuden suhteen.

Ei maksa vaivaa tässä riidellä siitä, missä määrin porvarilliset vallassaolijamme ja erityisesti nykyisen kotimaisen hallituksemme edustajat ovat viimeaikoina tahallisella laimiinlyömisellään vaikuttaneet siihen, ettemme nyt yhdellä kertaa ole Pietarista saaneet lakiesitystä myöskin hallituksen valtiollisesta vastuunalaisuudesta, niinkuin viime syksyisen suurlakon jälkeen saattoi toivoa. Mainita kuitenkin sopii, että puheenaolleessa perustuslakivaliokunnan mietinnössäkin on muuan kohta, joka osottaa, että myös joittenkin tuon valiokunnan jäsenten mielestä olisi tässä asiassa sentään pitänyt jotain tehdä. Siinä lienee viittaus siitä, että vallassaolijaimme taholla on nyt edes hieman paha omatunto kurjan politiikkansa vuoksi.

Yhtä vähän kuin muista la'eista, joitten säätämiseen säätyeduskuntamme viime aikoina on ottanut osaa, on tästäkään nyt puheenaolleesta laista voinut puhua siinä toivossa, että hallituksen esitys enää säädyissä tulisi sanottavasti korjatuksi. Kun tämä kyhäys tulee painosta, lienevät säädyt jo asian lopullisesti päättäneet. Ja niin paljon voi kyllä varmasti jo edeltäpäin sanoa, että ainakaan paremmaksi kuin mitä perustuslakivaliokunnan ehdotus on, ei tämä laki säädyissä tule, tuskinpa niinkään hyväksi. Ja kuitenkin olisi, kuten olemme nähneet, vielä perustuslakivaliokunnankin ehdotuksessa paljon parantamisen varaa, vaikka ottaisikin huomioon ainoastaan kaikkein tähdellisimmat vaatimukset

Lohdutuksena on vain se tieto, että tämä on oleva myös kaikkein viimesiä tekosia, minkä kautta vallassaolijaimme luokkaeduskunta tässä maassa kansan tahtoa polkee.

O. W. K.

Takaisin sisällysluetteloon

Uuden vaalilain kautta määrätty vaalitapa.

Uuden vaalilain mutkiin on nyt siis pakostakin perehdyttävä. Tosin eivät yksityisten valitsijain tehtävät vaalitoimituksessa tule olemaan erikoisen vaikeat tai monimutkaiset (niiden suhteen katso tämän kirjotuksen loppuosaa), vaikka vaalien tarkotuksenmukaisuudelle on tietysti aina eduksi, että niin moni valitsija kuin mahdollista täydelleen käsittää koko vaalijärjestelmän ja mitä sen johdosta on tarpeellista huomioonottaa vaalivalmisteluissa. Mutta kellä uuden vaalitavan johdosta tulee olemaan vaikea ja monimutkainen työ edessään, niin se on kunkin puolueen eri keskustoimikunnilla, jollaisia sosialidemo-kratisessa puolueessa nyt Oulussa hyväksyttyjen järjestösääntöjen mukaan ovat puoleen kaikki alue-, kunnallis- ja piiritoimikunnat. Siis erityisesti on kaikkien tällaisten toimikuntain jäsenten laitettava itselleen päivänselväksi sekä uusi vaalitapa että kaikki erikoisseikat, mitä nyt on vaaleja valmistettaessa otettava huomioon.

Koetamme tässä nyt ensiksikin kaikessa lyhykäisyydessä antaa lukijoillemme mahdollisimman selvän yhtenäisen esityksen uudesta vaalitavasta sellaisenaan, vaikka siitä onkin jo paljon kirjotettu.

Millainen on se erikoinen sääntö, jolle tämä vaalijärjestelmä perustuu?

Sen suhteellisen vaalitavan perustuksena, joka uudessa vaalilaissa nyt on hyväksytty, on n. s. d'Hondtin sääntö. Se selviää paraiten esimerkistä: Otaksutaan että 10 edusmiespaikkaa on jaettava kolmen valitsijaryhmän (puolueen) A:n, B:n ja C:n kesken kullekin tulevan ääniluvun mukaan (jotka äänimäärät ovat esim. 4,200, 3,100 ja 1,500). Sääntö kuuluu silloin: Kirjota rinnakkain puolueitten ääniluvut, alle niitten lukujen puoliskot, niitten alle kolmasosat, sitte niitten neljäsosat, viidesosat j. n. e. Alleviivaa siten syntyneessä numerotaulussa 10 suurinta lukua. Kunkin ryhmän pitää saada niin monta edustajapaikkaa kuin on alleviivattuja lukuja sen sarjassa. Niinmuodoin :

Kymmenestä suurimmasta luvusta on A:n rivissä 5 (nimittäin suuruuden mukaan 1:nen, 3:s, 6:s, 7:s ja 9:s — kts sulkumerkkien sisällä olevia numeroita), B:n rivissä 4 (nimittäin 2:nen, 4:s, 8:s ja 10:s) sekä C:n rivissä 1 (nimittäin 5:s). Kymmenestä paikasta on siis A saapa 5, B 4 ja C 1.

Silmäys tauluun osottaa, että jos olisi täytettävänä vain yksi ainoa paikka, joutuisi se A-puolueelle, jos olisi kaksi paikkaa, saisi toisen B. Kolmannen paikan saisi taas A, neljännen B, viidennen C, kuudennen A j. n. e. Otaksutaan, että kukin valitsijaryhmä on jollain tavalla määrännyt, kenen se ehdokkaistaan asettaa ensimäiselle sijalle, kenen toiselle j. n. e. D'Hondtin taulun luvut tulevat silloin ilmottamaan sen järjestyksen, missä kaikkien valitsijaryhmien kaikki ehdokkaat tulevat vuorostaan valituiksi. Jokaisen taulussa olevan luvun voi niinmuodoin katsoa olevan annetun määrätylle ehdokkaalle, ja sitä nimitetään sentähden hänen vertausluvukseen.

Miten d'Hondtin sääntö on uudessa vaalilaissa muodostettu.

D’Hondtin säännön voi niinmuodoin esittää myöskin seuraavalla tavalla: Kukin puolue asettaa ehdokkaansa siihen järjestykseen, missä se mielluimmin tahtoisi ne valituksi; ensimäiselle annetaan vertausluvuksi puolueen koko äänimäärä, toiselle puolet siitä, kolmannelle kolmasosa j. n. e. Kaikkien puolueitten kaikki ehdokkaat järjestetään sitte yhteen sarjaan heidän vertauslukujensa suuruuden mukaan. Ensimäiset tässä sarjassa, niin monta kuin on tarpeen, selitetään valituksi.

Seuraava esimerkki on valaiseva tätä d'Hondtin säännön muodostelua. Otaksutaan että puolue A:n ehdokkaat järjestyksessään ovat nimeltään Aa, Ab, Ac, Ad, Af j. n. e.; puolue B:n ehdokkaat Ba, Bb, Bc, Bd, Be j. n. e.; puolue C:n ehdokkaat Ca, Cb j. n. e. Aa saa vertausluvun 4,200, Ab 2,100, Ac 1,400, Ad 1,050, Ae 840, Af 700, Ag 600 j. n. e.; Ba saa vertausluvun 3,100, Bb 1,550, Bc 1,033, Bd 775, Be 620 j. n. e.; Ca saa vertausluvun 1,500, Cb 750 j. n. e. Kun järjestetään kaikki ehdokkaat vertauslukujensa suuruuden mukaan, saadaan seuraava sarja:

Jos 10 paikkaa on täytettävänä, ovat siis 10 ensimäistä tässä sarjassa tulleet valituksi (joten Bd on niistä viimenen). Näistä kuuluvat Aa, Ab, Ac, Ad ja Ae eli 5 puolueeseen A; Ba, Bb, Bc ja Bd eli 4 puolueeseen B; sekä yksi ainoa eli Ca, puolueeseen C. Olemme niinmuodoin jälkimäisen muodostelun kautta tulleet samaan lopputulokseen kuin äsken d'Hondtin taulun avulla. Juuri tämä jälkimäinen muodostelu, jossa esiintyy käsite »vertausluku», on ollut perustuksena uutta vaalilakia laadittaessa.

Miten jonkin valitsijaryhmän ehdokkaiden järjestys määrätään.

Kuten olemme nähneet, perustuu esitetty edusmiespaikkain jakamistapa siihen, että kukin puolue (valitsijaryhmä) ensin keskuudessaan määrää, missä keskinäisessä järjestyksessä sen omat ehdokkaat on otettava huomioon niitä paikkoja täytettäessä, jotka puolue tulee saamaan. Tämän järjestyksen määräämiseksi voitaisiin tietysti ajatella montakin enemmän tai vähemmän tyydyttävää tapaa. Yksinkertaisin, vaikkakaan ei oikeudenmukaisin, olisi kai se, että puolue tavallisen äänestyksen kautta keskuudessaan vaiitseisi ehdokkaansa ja asettaisi heidät järjestykseen sen ääniluvun mukaan, minkä kukin heistä on saanut. Jotta myöskin puolueen keskuudessa olevat eri vivahduksiset mielipiteet ehdokkaiden sopivaisuudesta pääsisivät oikeudenmukaisesti vaikuttamaan tuloksiin, on vaalilaki laadittu sellaiseksi, että tämäkin »puolueen sisällä» tapahtuva ehdokasvaali tulee käymään eräänlaisen niin sanoaksemme koneellisesti vaikuttavan, d’Hondtin säännöstä johdetun suhteellisen metodin mukaan. Kukin valitsija on äänestävä kolmea henkilöä, antaen sille, joka hänen listallaan on ensimäisenä, koko äänen, toiselle */, ja kolmannelle */» ääntä. Ne äänet tai ääniosat, jotka sillä tavoin eri vaalilistoilla ovat tulleet samalle henkilölle, lasketaan yhteen yhdeksi summaksi, ja eri ehdokkaiden äänisummain suuruus ilmottaa sitte puolueehdokkaiden järjestyksen.

Sellainen on periaate.

Kumminkin, vähentääkseen äänten hajaantumista ja siten tehdäkseen yksinkertaisemmiksi ne laajat laskut, joihin tällainen menettely äänten suuresti hajaantuessa voisi johtaa, ovat lainlaatijat tuntuvasti rajottaneet yksityisen valitsijan vaalivapautta puolueen ehdokkaita asetettaessa. Jokainen vähintään 50-henkinen valitsijaryhmä saa näet vaalipiirin keskuslautakunnalle jättää ehdokaslistan, jossa on korkeintaan kolme ehdokasta siinä järjestyksessä kuin ehdotuksen tekijät mieluimmin tahtoisivat heidät valituiksi. Jokainen yksityinen valitsija saa lopullisessa vaalissa valita minkä tahansa noista edeltäpäin ilmotetuista ehdokaslistoista, mutta siinä vaalilipussa, jonka hän sitte päättää ottaa, ei hän saa muuttaa nimiä, vaan ainoastaan niitten järjestystä. Tosin on virallisessa vaalilipussa, johon on painettu kaikki edeltäpäin ilmotetut ehdokaslistat, myöskin tyhjä paikka, mihin sellainen valitsija, joka ei hyväksy ainoatakaan sanotuista listoista, saa kirjottaa mitkä kolme nimeä tahansa. Mutta tällainen menettely tulee olemaan jokseenkin samaa kuin ääntensä poisheittäminen, kun sellainen valitsija ei saa ilmottaa, mitä puoluetta hän kannattaa. Sanottu mahdollisuus ei niinmuodoin paljoakaan lisää yksityisen valitsijan vaalivapautta.

Liittoutuneet ehdokaslistat.

Sitävastoin korvaa edellä kuvattua yksityisen vaalivapauden rajottamista se vaalilain sisältämä mahdollisuus, että voidaan käyttää »liittoutuneita listoja». Valitsijat, jotka eivät ole tyytyväisiä niihin nimiin, mitkä puolueen keskustoimikunta on ottanut listalleen, voivat, jos heitä on vähintään 50, ilmottaa toisen listan ja samalla selittää, että se on vaaliliitossa puolueen keskustoimikunnan listan kanssa. Nuo kaksi listaa tulevat silloin kilpailemaan keskenään liiton sisällä, mutta ulospäin, muitten puolueitten ja ryhmien listojen vastaan, on liitto esiintyvä kokonaisuutena yhdistetyn äänimääränsä koko voimalla. Se »puoluekurin rikkominen», jona voisi pitää tuollaisten itsenäisten, vaikkakin liittoutuneitten listojen esiintuomista, ei nyt, niinkuin muuten äänten hajaantuessa tapahtuisi, vahingoita puolueen vaikutusta ulospäin.

Täydellinen esimerkki vaalitavan sovelluttamisesta: laskut.

Valaiskaamme nyt menettelyä yhdeksi esimerkillä, jota kehitämme alusta loppuun saakka:

Puolue A:n keskushallinto ilmottaa ehdokaslistan (n:o 1), jossa on ehdokkaat Aa, Ab ja Ac.

Muuan ryhmä (valitsijayhdistys) puolueessa hyväksyy ainoastaan Ac:n, ja ilmottaa oman, edellisen kanssa liittoutuneen listan (n:o 2), jossa on nimet Ad, Ac ja Ae.

Kolmas valitsijayhdistys ilmottaa listan Af, Ag ja Ah, selittäen että tämäkin lista (n:o 3) on liitossa edellisten kanssa.

Puolueesta B ilmotetaan kaksi liittoutunutta listaa: n:o 4, jossa on nimet Ba, Bb, ja Bc, sekä n:o 5, jossa on Bd, Be ja Bf.

Puolueesta C ilmoitetaan yksi ainoa lista (n:o 6), jossa on nimet Ca, Cb ja Cc.

Puolue eli vaaliliitto A:n ääniliput.

Vaaleissa huomataan, että listan n:o 1:n hyväksi on annettu 2,100 vaalilippua, joista 1,200 hyväksyvät nimien järjestyksenkin tuolla listalla, kun taas 650 lipussa nimet on muutettu järjestykseen Ab, Aa ja Ac sekä 250 lipussa järestykseen Ab, Ac ja Aa. Ehdokas Aa on täten näillä 2,100 vaalipulla saanut 1,200 koko ääntä + 650 puoliääntä (= 325 kokonaista) + 250 kolmasosaa (= 83 ¹⁄₃) ääntä eli yhteensä 1,608 ¹⁄₃ ääntä. Samalla tavalla havaitaan, että Ab on saannut 1,200 puoliääntä + 650 kokonaista + 260 kokonaista eli kaikkiaan 1,500 koko ääntä, ja Ac 1,200 + 650 kolmasosaa + 250 puoliääntä eli yhteensä 741 ¹⁄₃ ääntä.

Ehdokkaiden järjestys heidän saamainsa äänimääräin mukaan määrättynä tulee niinmuodoin olemaan seuraava:

Toisen liittoutuneen listan (n:o 2:n) hyväksi on annettu esim. 1,500 vaalilippua, ja me otaksumme, että ehdokasjärjestyksen muutoksista johtuen ehdokkaiden äänimäärät ja niiden suuruudesta seuraava järjestys tulevat olemaan esim. tällaiset:

Listan n:o 3:n hyväksi annetaan esim. 600 vaalilippua, joissa esimerkiksi kaikissa on hyväksytty tuo lista ilman mitään muutoksia. Sen ehdokkaiden äänimäärät on niinmuodoin:

Kuten sanottu, olivat kaikki nämä kolme listaa keskenään liittoutuneita. Saadut äänimäärät ilmottavat nyt saman ehdokaslistan ehdokkaiden keskinäisen järjestyksen eli ovat jos niin tahdotaan sanoa, heidän vertauslukuinaan saman valitsijayhdistyksen ehdokkaina.

Heidän vertauslukuinaan koko liitossa ovat taas: jokaisen listan ensimäisellä ehdokkaalla sen listan hyväksi annettujen vaalilippujen koko luku, toisella ehdokkaalla puolet tästä luvusta, ja kolmannella kolmasosa tästä luvusta. Vertausluvut koko liitossa tulevat niinmuodoin esimerkissämme olemaan:

Tuossa viimesessä sarjassa sulkujen sisällä uudelleen mainituilla äänimäärillä ei ole enää mitään merkitystä. Ehdokkat järjestetään nyt niiden vertauslukujen suuruuden mukaan, mitkä heillä on koko liitossa. Kun listoilla n:o 1 ja n:o 2 oli yhteinen ehdokas Ac, esiintyy hän ylläolevassa luettelossa kahdessa paikassa; molemmat hänen vertauslukunsa lasketaan sen vuoksi ensin yhteen, ja hänen paikkansa rivissä määrätään siten saadun summan suuruuden mukaan. Luettelo A-puolueen kaikista (kolmella liittoutuneella listalla olevista) ehdokkaista, järjestettyinä heille liitossa tulevien vertauslukujen mukaan, on siten oleva tämän näköinen:

Tässä järjestyksessä on nämä ehdokkaat otettava, silloin kun tulee kysymykseen täyttää ne edusmiespaikat, jotka noita paikkoja eri puolueitten (ja vaaliliittojen) kesken jaettaessa joutuvat A-liiton osalle.

B-liiton ja puolue C:n ääniliput. Otaksukaamme, että samat laskut on toimitettu B-liiton (listojen n:o 4:n ja n:o 5:n) sekä yhtenäisen C-puolueen (listan n:o 6:n) suhteen ja että ehdokkaiden järjestys ensiksikin kunkin listan ehdokkaana sekä sen mukaan sitte heidän vertauslukunsa koko liitossa on tullut tällaiseksi:

Tahi kun on järjestetty B-liiton (listojen n:o 4:n ja n:o 5:n) ehdokkaat heidän vertauslukujensa suuruuden mukaan tässä liitossa:

Kaikkien ehdokkaiden lopullisten vertauslukujen laskeminen. Nyt on vielä jälellä niitten vertauslukujen laskeminen, mitkä ehdokkaille tulevat koko vaalipiirissä. Sitä varten lasketaan ensin, kuinka monta vaalilippua yhteensä on annettu erityisesti kunkin vaaliliiton ja kunkin yhtenäisen puolueen hyväksi. Sen mukaan mitä edellä on otaksuttu, annettiin listan n:o 1:n hyväksi 2,100, n:o 2:n hyväksi 1,500 ja n:o 3:n hyväksi 600 vaalilippua, siis yhteensä koko A-liiton hyväksi 2,100 + 1,500 + 600 = 4,200 vaalilippua. Tämä loppusumma on oleva A-liiton ensimäisen ehdokkan vertauslukuna koko vaalipiirissä. Saman liiton toisen ehdokkaan vertausluku vaalipiirissä on puolet tästä luvusta, kolmannen kolmasosa j. n. e. Samalla tavalla tulee vastaava vertausluku B-liiton ensimäisellä ehdokkaalla olemaan 2,150 + 950 = 3,100 j. n. e. Kaikkien ehdokkaiden vertausluvut koko vaalipiirissä näkyvät seuraavasta taulusta:

Tahi jos järjestetään kaikki ehdokkaat näiden heille vaalipiiristä tulevien vertauslukujen suuruuden mukaan:

Tässä järjestyksessä on niinmuodoin ehdokkaat otettava vaalipiirin edustajapaikkoja lopullisesti täytettäessä. Jos näitä paikkoja on esim. 10, selitetään valituiksi kymmenen ensimäistä ehdokasta tuosta sarjasta (siis kaikki Aa:sta Bb:hen asti, joka tulee olemaan viimenen).

Jos joku ehdokas sattuu olemaan yhteinen kahdella tai useammalla puolueella (tai vaaliliitolla), määrää hänen paikkansa piirin kaikkien ehdokkaiden sarjassa niitten vertauslukujen summa, jotka hän on saanut eri puolueissa. Otaksutaan esim. että Cc on sama henkilö kuin Ae; A-liitosta on Ae silloin saanut vertausluvun 700, C-puolueesta vertausluvun 500, ja hänen lopullinen vertauslukunsa on niinmuodoin 1,200. Sen sijaan että hän aikasemmin esittämämme otaksuman mukaan tulee 12:nnelle paikalle, pitäisi hänet nyt tämän uuden otaksuman mukaan siirtää 7:nnelle sijalle. Jos olisi täytettävänä kymmenen paikkaa, tulisi hän täten valituksi seitsemäntenä, kun Bb sen sijaan jäisi pois.

»Tyhjälle paikalle» merkityt ehdokkaat. Sanottiin aikaisemmin, että jokaisessa vaalilipussa on myös tyhjä paikka, johon ne valitsijat, jotka eivät tahdo käyttää ainoatakaan viralliseen vaalilippuun painetuista ehdokaslistoista, voivat kirjottaa erikoiset ehdokkaansa (korkeintaan kolme). Niistä vaalilipuista, joissa tällä tavalla on kirjoitettu nimiä tyhjälle paikalle, erotetaan ääniä laskettaessa ensin kaikki ne, joihin (järjestykseen katsomatta) on kirjotettu samat nimet, ja käsitellään niitä aivan kuin ne olisi annettu yhden ja saman ilmotetun vaalilistan hyväksi, jossa olisi olleet juuri ne nimet. Kaikista muista tyhjälle paikalle merkityistä lipuista lasketaan yhteen kaikki äänet (tai ääniosat, jotka on annettu samoille nimille). Jokaisen sellaisen nimen äänisummaa pidetään sitte asianomaisen ehdokkaan vertauslukuna vaalipiirissä.

Yksityisen valitsijan tehtävä vaalitoimituksessa.

Kaikista edellä esitetyistä vaalitoimista ja laskuista tulee enin työ keskusvaalilautakunnan osalle. Yksityisen valitsijan hommat ja tehtävät eivät ole paljon monimutkaisemmat kuin nykyäänkään.

Jos häntä ei tyydytä ne ehdokaslistat, joita muut ilmottavat ja julkasevat, on hänen määrätyn ajan sisällä ennen vaalipäivää toisten, vähintään viidenkymmen tai oikeammin 49 samanmielisen kanssa yhdessä laadittava oma ehdokaslista ja jätettävä se keskuslautakunnalle sekä jos on tarpeen, selittää se liittoutuneeksi muitten saman puolueen tai aatesuunnan ehdokaslistain kanssa. Sen jälkeen on hänen tietysti, niinkuin nytkin, pidettävä huolta tarpeellisesta vaalikehotuksesta listansa hyväksi.

Vaalipäivänä on yksityisen valitsijan tultava äänestysalueensa vaali- eli oikeammin äänilippujen vastaanottohuoneustoon, missä on alueen vaalilautakunta ja vaaliuurna. Vaalilautakunnalta saa hän virallisen vaalilipun ja menee sen kanssa osotettuun erillään olevaan paikkaan huoneustossa. Siellä merkitsee hän vaalilipussaan punasella viivalla sen siihen painetuista ehdokaslistoista, jota hän tahtoo äänestää, muuttaen, jos niin tahtoo, samalla nimien järjestystä listalla siten että kirjottaa sen nimen eteen, jonka hän tahtoo asettaa ensimäiseksi, numeron 1 ja sen eteen, jonka tahtoo asettaa toiselle sijalle, numeron 2. Jollei hän hyväksy yhtään vaalilippuun painetuista ehdokaslistoista, on hänen kirjotettava vaalilippuun sitävarten jätetylle tyhjälle paikalle ehdokkaittensa, ei kuitenkaan useamman kuin kolmen henkilön nimet (sekä heidän ammattinsa ja asuinpaikkansa), siinä järjestyksessä kuin hän mieluimmin tahtoisi saada heidät valituksi.

Sitten kun valitsija on täten tavalla tai toisella ilmottanut vaalilipussaan, keitä henkilöitä hän äänestää, on hänen taitettava vaalilippunsa kokoon, sekä näytettävä se kokoontaitettuna ja sulettuna vaalilautakunnalle, joka varustaa sen päältäpäin lautakunnan leimalla, minkä jälkeen valitsija heittää lippunsa vaaliuurnaan.

Täten on yksityinen valitsija täyttänyt osansa vaalissa ja voi mennä jokapäiväisiin askareihinsa. Kaiken muun, mitä on jälellä vaalin tulosten määräämiseksi, toimittavat vaalilautakunnat, etupäässä koko vaalipiirin keskuslautakunta laskuapulaisineen ja tarkastajineen.

Takaisin sisällysluetteloon

Suomen tuleva sotalaitos.

Kohtalon sattuman kautta on meillä käytännössä jouduttu kannalle: aseet pois! Vuoden 1878 asevelvollisuuslaki poistettiin v. 1901 vallankumouksellisella tavalla ja sen lain mukainen oma suomalainen seisova sotaväki hajotettiin heti sen jälken, — uusi samoin vallankumouksellisella tavalla pakotettu asevelvollisuuslaki peruutettiin ainakin toistaiseksi v. 1905, — vuosien 1904–05 säätykokous myönsi vielä 10 miljoonaa markkaa vuotena 1905 ikäänkuin saavutetun vapauden hinnaksi Venäjän sotilasrahastoon, — kuluvan vuoden säätykokous senkin vielä eväsi, jotenka Suomi siis nykyään todella käytännössä on rauhan aatteen kannalla, aseet pois laskettuina. Ett'ei tätä tilaa kuitenkaan pitkää aikaa tulee kestämään, on selvää. Sillä vaikk'ei tätä kysymystä ehkä läheisessä tulevaisuudessa ehdittäisikään Venäjän puolelta esille ottamaan, tulevat sen tekemään ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa meidän omat miehemme. Suurella ikävällähän meidän kaikki porvarilliset valtapuolueemme yksimielisinä kaipaavat omaa suomalaista sotaväkeä takaisin eikä voi edeltäpäin sanoa, kuinka suuria uhrauksiakin he mahdollisesti tulevat tekemään, jos heille tarjoutuisi tilaisuus uudelleen saada oma seisova kansallinen sotaväki, joka porvarillisen katsantokannan mukaan on välttämätön, ennenkuin on oikeutettu olemaan »korotettuna kansakuntien joukkoon.» Sanalla sanoen: Suomelle oma kansallinen seisova yleiseen asevelvollisuuteen perustuva sotaväki, se on meidän porvarillisten puolueittemme yksimielinen kanta. Ja niinpä on viime päivien tapahtumain johdosta todella jo itse säätyeduskunnassa lausuttu toivomuksia entisten seisovien armeijapataljoonien jälleen pystyyn panemiseksi.

Sosialidemokratisen puolueen ohjelman tätä kysymystä koskeva kohta kuuluu: »Sotilastaakkaa on vähennettävä ja kansanpuolustus on järjestettävä vakituisen sotaväenoton sijaan. Rauhanaatetta on käytännössä toteutettava.» Samansuuntaisen vaatimuksen tiedän olevan myöskin Saksan, Ruotsin ja Ranskan sosialidemokratisten puolueitten ohjelmassa ja samaa vaativat myöskin venäläiset sosialidemokratiset kansanedustajat duumassa. Olosuhteet suurvaltioissa ja varsinkin sellaisessa suuressa sotilasvaltiossa kuin Saksa ovat kuitenkin aivan toisenlaiset kuin meillä, niin että ei ole mikään välttämättömyys, että meidän pienen kansan sosialidemokratien ohjelma on tällaisessa kysymyksessä sama kuin suurkansain. Ja kun meidän sosialidemokratisen puolueen ohjelman mainittu kohta on hyväksytty aivan toisissa oloissa kuin nykyiset, jo ennen kuin alussa mainitut suuret muutokset olivat tapahtuneet, on mielestäni aivan paikallaan ja luonnollista, että puolue näin muuttuneissa oloissa tarkistaa kantansa ja muodostaa sen mukaan ohjelmansa. Tämän kirjotuksen tarkotuksena on saattaa tätä kysymystä suuremman huomion esineeksi sosialidemokratien kesken kuin se nykyään on, jota kysymyksen suuri tärkeys vaatii.

Sotalaitoskysymys on ennen kaikkia tärkeä juuri työväestölle, silla köyhälistöluokan pojathan ovat aina kantaneet raskaimmain kuorman, he kun eivät ole päässeet osallisiksi niistä melkosista helpotuksista, joita varakkaimpien kansanluokkien pojilla korkeamman koulusivistyksensä perustuksella aseharjoituksiin nähden on ollut. Ja paitsi tätä varsinaista niin sanoakseni päivätyötä on asialla myöskin toinen tärkeä puoli. Se on rahallinen puoli. On muistettava, että meidän entinen sotalaitoksemme nieli vuosittain tasaisissa luvuissa 7 miljoonaa markkaa valtion varoja, josta se, jos se olisi saanut rauhassa jatkaa samaa kehitystä kuin kaikissa valtioissa sotavarustuksiin nähden tapahtuu ja niinkuin meidänkin 1899 vuoden säätyeduskunta yritti, olisi tullut nousemistaan nousemaan. Ja kun samalla muistetaan, että meillä sivistystarkoituksiin käytetään vuosittain valtionvaroja jotenkin saman verran kuin sotilastarkotuksiin, — siitä yliopistoa ja muita ylempiä oppilaitoksia varten suurin osa — niin on sotilastarkotuksiin käytetty menoerä vielä huomattavampi. Ansaitsee siis ennakkoluulottomasti tarkastaa, minkälainen laitos sotalaitos on, mitä tarkotusta varten se on olemassa.

Tarvitaanko sotaväkeä hyökkäyssotaa varten?

Että toinen sivistyskansa vallotustarkotuksessa hyökkäisi toisen sivistyskansan alueelle, ei voi enään nykyaikana tulla kysymykseen. Sen tekee ensiksikin mahdottomaksi äärettömän pitkälle kehittyneet sotavarustukset, jotka saisivat aikaan sellaisen ihmisteurastuksen, että sotaisimmankin hallitsijan tai hallituspuolueen täytyy sitä välttää. Ja toisekseen alkaa nykyään jo jokaisessa maassa olla kansa siksi valveutunutta ja itsetietoista, ett'ei se enään konemaisesti tuollaiseksi teurastusvälikappaleeksi tai teurastettavaksi esineeksi alistu. Ja sen lisäksi esiintyy nykyaikana jo myöskin vaikuttavana, ehkäpä vaikuttavimpana tekijänä nuori, kaikissa maissa voimakkaasti edistyvä, järjestynyt köyhälistöliike, sosialidemokratia. Tämä kaikkien maitten kansan suuren enemmistön vapautusliike, noudattaa kaikissa maissa samoja periaatteita, on sekä tietopuoliseen että käytännölliseen ohjelmaansa nähden täydellisesti kansainvälinen. Eri kansojen sosialidemokratit pitävät yhteisiä kongresseja, joissa he neuvottelevat yhteisestä taisteltavasta. Jos yhdessä maassa köyhälistö on joutunut taisteluun porvaristoluokkaansa vastaan, avustavat toisten maitten köyhälistöpuolueet taloudellisesti tätä vieraan maan köyhälistöä. Kuinka siis voisi ajatella mahdolliseksi, että nämä samat järjestyneet köyhälistöpuolueet voisivat hyväksyä ja olla mukana hyökkäämässä ase kädessä vuodattamaan samaisten aateveljiensä verta.

Ja paitsi tätä. — Ei mikään ole tavallisempi syytös sosialidemokratiaa vastaan, kuin että sanotaan sen johtavan anarkiaan. Niinpä esimerkiksi kuluneena kesänä Saksassa, kun Saksan sosialidemokratisen puolueen sanomalehdet arvostelivat Madridissa tapahtunutta anarkistista murhayritystä Espanjan kuningasta vastaan toiselta lievemmältä kannalta kuin porvarislehdet, — kaukana siitä, että ne sitä silti olisivat hyväksyneet, — niin käyttivät porvarispuolueet eräissä vaalipiireissä tätä hyväkseen vaalitaistelussa, väittäen valheellisesti Saksan sosialidemokrateja anarkisteiksi. Porvarillinen ajatuskanta itse on täysin epäjohdonmukainen tässä niinkuin monessa muussakin kysymyksessä. Porvarillinen ajatuskanta kauhistuu siveellisestä kun kansalainen murhaa toisen kansalaisen, tai varsinkin, jos tehdään murhayritys hallitsijaa tai jotain muuta ylhäistä vaikuttavaa henkilöä kohtaan — niinkuin ne tosiaan ovatkin paheksuttavia tapahtumia tavallisissa oloissa — mutta sama porvarillinen ajatuskanta on samalla hetkellä valmis hyväksymään sellaisen vaikutuksiltaan verrattomasti suuremman anarkian, että toinen kansa hyökkää ase kädessä toisen kansan kimppuun, elikkä useissa tapauksissa oikeimmin sanoen, että jokin hallitsija tai pieni hallitusryhmä lähettää kansansa vuodattamaan omaa ja naapurikansansa verta, jonka yrityksensä siveelliseksi kannatukseksi hallitukset vielä panevat kristityt pappinsa kirkoissa rukoilemaan aseille menestystä. Sosialidemokratinen ajatuskanta ymmärtää sellaisen mahdollisuuden, että joku syvimmässä kurjuudessa elävä Espanjan asukas vimmaantuu heittämään murhapommin ylellisessä juhlakulkueessa ajavaa hallitsijaansa vastaan. Mutta samalla kuin sosialidemokratinen ajatuskanta kuitenkin kieltää tältä hyväksymisensä ja kehottaa köyhälistöä laajan, voimakkaan yhteenliittymisen kautta järjestelmällisesti, rauhallisesti mutta sitkeästi ja varmasti, pyrkimään taloudelliseen vallankumoukseen, samalla hylkää se mitä jyrkimmin sellaisen anarkian, että kaksi kokonaista kansaa ryhtyisi vuodattamaan toistensa verta. Niinpä päätettiin sosialistikongressissa Brysselissä viime kevännä ja samoin Lontoossa viime heinäkuussa, että mahdollisen sodan uhatessa kahden Europan kansan välillä tulee kansainvälisen sosialistisen työkomitean ja kansainvälisen sosialistisen sihteeristön kokoontua yhteen ja tehdä voitavansa rauhan säilyttämiseksi. Ja voi jo merkitä käytännöstä ainakin kaksi tapausta, missä sosialistien vastajarrutus on vaikuttanut sodan ehkäisemiseksi, nim. Norjan ja Ruotsin viimeisessä eroamisriidassa, sekä samoin Marokko-konfliktissa Ranskan ja Saksan välillä.

Ja ett'ei sosialidemokratien vaikutus armeijoihin ja yleensä sotaan nähden enään nykyään ole vähäinen tekijä, sitä osottaa jo sekin, että sellaisessa täydellisessä sotilasvaltiossa kuin Saksa, missä sotilaallisuus lukemattomien muistopatsaiden, koulukasvatuksen, kirkon ja kaikkien muiden mahdollisten keinojen avulla istutetaan kansan vereen, kuitenkin sotalaitoksen ystävien täytyy ryhtyä pelastamaan armeijaa sosialidemokratian »turmelukselta». Tässä on etenkin työskennellyt n. k. valtakunnanliitto, jonka päämääränä on taistella sosialidemokratiaa vastaan kaikilla aloilla; sen toimesta on ilmestynyt lentokirjanen »Militarismus», jossa yritetään sotalaitosta puolustaa sitä vastaan tehdyiltä hyökkäyksiltä. Samassa tarkotuksessa ovat myöskin korkeat ammattisotilaat tarttuneet kynään ja julkaisseet lentokirjasia. Niinpä on m. m. ilmestynyt kuluvana vuonna eräs kenraaliluutnantti E. v. Liebertin kirjoittama lentokirjanen: »Sosialidemokratian kehitys ja sen vaikutus Saksan armeijaan». Tässä läpeensä korkean sotilaalliseen henkeen kirjotetussa kirjassa yritetään painaa sosialidemokratia niin alas kuin mahdollista, mutta vaikka siinä koetetaankin viimeiseen asti ylläpitää toivehikasta mieltä, ei kuitenkaan voida ilman pessimismiä sivuuttaa sitä tosiasiaa, että Saksan sosialidemokratinen puolue aina syksyisin kutsuntojen edellä toimeenpanemiensa agitatsionikokousten kautta nuoria sotilaita varten pelottavasti vaikuttaa armeijaan, että samainen puolue on vuodesta vuoteen arvaamattomasti kasvannut, niin että se nykyään on eduskunnassa lähin vahvin puolue ja toivoo pääsevänsä 1908 vuoden vaaleissa vahvimmaksi puolueeksi, — nykyään jo esim. Berliinin 6:sta vaalipiiristä on 5 sosialistien hallussa ja Saksin kuningaskunnan, n. k. »punasen kuningaskunnan» 23:sta vaalipiiristä 22 piiriä sosialistien hallussa. Kirjottaja huokaa: »Yleinen yhtäläinen vaalioikeus vie sosialidemokratian voitosta voittoon, sillä se nojautuu suureen joukkoon, joka on alituisessa kuohunnassa. Valtiolaiva suuntautuu itsestään yhä enempi vasemmalle, sosialistinen vihuri pingottaa yhä väkevämmin sen purjeita. Me mukaannumme joukkoherruuteen, itse valtiolaitokset suosivat sitä suuntaa. Politiset puolueet hajoavat ja tulevat yhä vastustuskyvyttömämmiksi, kumouspuolue yksin järjestäytyy entistä kiinteämmin ja kulkee voittoa kohti.» — Ja toisessa paikassa päästää kirjottaja, saksalainen kenraali, seuraavan epäilyksen julkisuuteen: »Ei ole toimitettu armeijan liikkeellepanoa sen ajan jälkeen, kun kansa on yleisesti joutunut teollisuuden palvelukseen. Ei osaa sanoa, mihin vastustuskeinoihin sosialidemokratinen puoluehallinto uskaltaisi ryhtyä ja missä määrässä sotilaat seuraisivat kiihottajien houkutuksia ja terroristisia neuvoja.»

Voi varmuudella sanoa, että sosialidemokratinen puolue kaikissa Europan sivistysvaltioissa on siksi voimakas, että se kansainvälisen yhteistoiminnan kautta voi ratkaisevasti estää sodan syttymisen kahden europalaisen kansan välillä, varsinkin kun se sellaisessa tapauksessa voisi laskea itselleen laajaa tukea porvarillisista edistyspuolueista. Ja sen asian hyväksi tulee se myöskin luonnollisesti varmasti tekemään voitavansa.

Mikä vielä nykyäänkin vaatii sotaväkeä ja myöskin alituisia sotia, on suurvaltojen siirtomaapolitika. Kun tuotanto maassa on kasvanut niin suureksi, ett'ei se enään saavuta riittävää menekkiä oman maan kaupassa, silloin on pakko siirtää tämä liikatuotanto kaupittavaksi sellaiseen maahan, missä sillä on kysyntää, samoinkuin myöskin ostetaan vieraasta maasta siellä liiaksi olevaa mutta kotona puuttuvaa tuotantolajia. Tämä on aivan luonnollinen olosuhteiden kehitys. Mutta suurvaltiot ovat tässä kaupassa ottaneet itselleen omavaltaisesti oikeuden määrätä tämän kaupan kulun eräissä maissa, n. k. siirtomaissa. Nämä siirtomaat ovat nimittäin pakotetut ostamaan tarpeensa siitä maasta, jonka alle mikin kuuluu, ja samoin toisaalta myymään ylituotantonsa myöskin tähän emämaahan. Näin hankkivat useat Europan valtiot teollisuuteen tarvittavat raakaaineensa. On itsestään selvää, ett'eivät siirtomaiden kansat mielisuosiolla tähän alistu, varsinkin kun heidän sen lisäksi on vielä maksettava suoranaista veroa emämaahan, ja sitä varten täytyy emämaiden pitää siirtomaissaan varalta sotaväkeä, joka saa kukistaa kapinan toisensa jälkeen. Mutta paitsi sitä, että siirtomaapolitika näin ollen epäilemättä on kokonaan väärä, on se myöskin emämaalle useissa tapauksissa enemmän tappioksi kuin hyödyksi. Saksan sosialidemokratit ovat esim. kokonaan Saksan siirtomaapolitikaa vastaan, koska alituiset sotaretkikunnat ja siirtomaavirkamiehistö tulevat maksamaan enempi kuin siirtomaista on hyötyä, ja sekin mahdollinen hyöty, mikä niistä on, lankeaa ainoastaan muutamille liikemiehille sekä siirtomaavirkamiehistölle, joka siellä kantaa suuria palkkoja ja sen lisäksi epärehellisiä sivuteitä kartuttaa pääomiaan. On siis todennäköistä, että siirtomaapolitika vähitellen sekä periaatteellisista että käytännöllisistä syistä saa sosialidemokratit vastaansa kaikissa maissa ja tulee sekin siten vaikeaksi ja lopuksi mahdottomaksikin. Tämän kautta tulee häviämään lopullinenkin riidan aihe kansojen väliltä.

Mitä erityisesti Suomeen tulee, ei 1878 vuoden asevelvollisuusasetuksen mukaan olisi Suomen sotaväkeä saatu käyttää muuhun kuin Suomenmaan ja valtaistuimen puolustukseen. Niin epämääräinen käsite kuin »valtaistuimen puolustaminen» onkin, ei kuitenkaan mikään hyökkäyssota olisi 1878 vuoden asetuksen mukaan tullut Suomen sotaväen avulla kysymykseen. Vuoden 1899 säätyeduskunta myöntyi jo niin pitkälle, että Suomen sotaväkeä olisi voitu käyttää ei ainoastaan valtaistuimen ja isänmaan, vaan myöskin Venäjän valtakunnan puolustukseen. Joskin useissa tapauksissa hyökkäyksen ja puolustuksen ero on erottamattoman pieni ja Suomen sotaväkeä olisi 1899-vuoden säätyeduskunnan ehdotuksen mukaan kylläkin voitu käyttää Venäjän siirtomaapolitikan palvelukseen, niin ei kuitenkaan tämänkään ehdotuksen mukaan ole vielä periaatteessa myönnytty niin pitkälle, että Suomen sotaväkeä voitaisiin käyttää hyökkäyssotiin. Ja siitä lienevät kaikki yksimielisiä, ettei vastaisuudessakaan tule siihen myöntyä.

Voimme siis vastata: Suomi, yhtä vähän kuin mikään muukaan maa, ei tarvitse sotaväkeä hyökkäyssotia varten.

Tarvitaanko sotaväkeä puolustussotaa varten?

Koska kerran hyökkäyssota kahden europalaisen vallan välillä on katsottava mahdottomaksi, silloin ei myöskään minkäänlainen puolustussota tule kysymykseen. Ainoa mahdollisuus, missä Suomen puolustaminen ehkä tulisi kysymykseen, olisi, että joko Saksa tai Englanti mahdollisten riitaisuuksien sattuessa näiden maiden ja Venäjän välillä siirtomaiden jaossa tulisi uhkailemaan Suomen rantoja. Mutta kuka voi uskoa sellaista mahdollisuutta, että kaksi suurta sivistyskansaa toden teolla voisi ryhtyä ampumaan meidän rannikkokaupunkejamme tai nousisivat hävittämään maakuntaa? Ja koska Suomi olisi joutunut tähän vaaraan Venäjän hallituksen etujen vuoksi, on myöskin luonnollista, että Venäjän hallitus pitää puolustuksesta huolen, niinkuin se sen todellisuudessa tekeekin varustaessaan Viaporin ja pitäessään sotalaivoja varalla Suomen lahdella. Ja mitä merkitsisivät meidän pienet joukkomme. Tämä sanottuna myöskin siinä tapauksessa, että Venäjän joko nykyinen tai mahdollisesti vielä tätäkin seuraava porvarillinen kansalliskiihkoinen hallitus ryhtyisi meidän oikeuksiamme ja kansallisia elinehtojamme polkemaan. Ei, meidän pienten kansojen ei ole turvauduttava aseisiin, vaan on meidän pidettävä puoliamme siveellisillä keinoilla. On kyllä totta, että niin kauvan kuin vielä raa'at kansalliskiihkoiset periaatteet johtavat suurten kansojen hallitusten politikaa, niin kauvan voivat pienet kansat kärsiä sortoa suurten kansojen puolelta. Mutta sitä ei voida kuitenkaan asevoimalla estää, se on kärsittävä. Pienten kansojen on ajettava ennen kaikkia kansainvälistä oikeudenasiaa, vaadittava kansainvälistä oikeusistuinta, joka ratkaisisi kansainväliset riidat. Ja ennen muita sosialidemokratien, heidän on nähtävä samaa vapauteen pyrkivää köyhälistöä kaikissa kansoissa, aateveljiä eikä vihollisia. Tunnuslausehan on: »Kaikkien maiden köyhälistö, liittykää yhteen!» Ja jos niinkin kävisi, että jonkun vieraan maan hallitus ryhtyisi sotaan meitä vastaan, silloinkin on ainoa keino vedota tuon maan sosialidemokratiseen puolueeseen ja siten vaikutettava sodan ehkäisemiseksi.

Ja on muistettava, mitä edellä jo on huomautettu, että Suomen vaikkakin yksistään puolustussotaa varten asetettua sotaväkeä voidaan helposti käyttää Venäjän hyökkäyssodan tukemiseksi. Tästä seikasta huomautti vapaaherra V. von Born jo kun asevelvollisuuskysymystä käsiteltiin aatelissäädyn istunnossa joulukuun 10 päivänä 1877, lausuen seuraavasti: »Jos ajattelee mitä sotaa hyvään Venäjän ja jonkun muun Europan valtion välillä, oli Venäjä hyökkääjä tai hyökätty, niin voidaan sota käydä aivan hyvin suomalaisella alueella. Mutta vaikka Suomella olisikin toisellainen asema ulkopolitikaan nähden, niin ei pitäisi koskaan tulla kysymyksenkään ottaa yleinen asevelvollisuus käytäntöön maassa, missä kansan edustajilla ei ole mitään määräämisoikeutta sotaan ja rauhaan nähden, niin, missä nämä edustajat eivät voi vähimmässäkään määrässä vaikuttaa edes niiden neuvonantajien vaaliin, jotka ovat hallitsijaa lähinnä ja joiden tulee antaa hänelle neuvoja».

Voimme siis vastata: Suomi ei tarvitse sotaväkeä puolustussotaa varten.

Mihin tarvitaan sitten sotaväkeä?

On vielä yksi syy, johon porvarilliset ryhmät väittävät sotaväkeä tarvittavan. Se on: sisällisen rauhan ja järjestyksen tukemiseksi. Tähän voi vastata, että jos lait ovat kansan hengen mukaisia, jos todella koko kansa on ollut niiden laadinnassa osallisena, silloin myöskin kansa niitä noudattaa ja valvoo, että niitä noudatetaan; mutta jos lait ovat kansan hengelle vieraat, silloin ei mikään sotaväki voi saattaa kansaa niihin tyytyväiseksi. Ja mitä on sotaväki muuta kuin osa kansasta. Kun tieto ja valistus leviää kaikkiin kansankerroksiin, tulee olemaan luonnollista, että myöskin silloin sotaväki tulee aina seisomaan kansan puolella. Näin ollen ei sotaväkeä voida käyttää suurempien kansankerrosten tyytymättömyyden tukahuttamiseen, — viime aikaisten tapahtumain Venäjällä luulisi jo tässä suhteessa edes jotain opettavan — ja yksityisten väkivallantekojen estämiseen ei sotaväkeä tarvita eikä se sellaiseen kykene. Samaa voi myöskin sanoa siitä, että sotaväen avulla voitaisiin tukahuttaa kaikissa maissa voimakkaasti leviävä sosialidemokratinen liike, jota keinoa kyllä eräät byrokratiset hallitukset ajattelevat. Jonkun ajan kuluttuahan on nykyisestä kehityksestä päättäen miehistön enemmistö kaikkien maitten armeijoissa sosialidemokrateja. Mitenkä voitaisiin tällaisella armeijalla kukistaa sosialidemokratiaa. — On siis järjellisintä näistäkin syistä luopua sotaväkeä kannattamasta.

Voisi vielä ajatella, että kansa tarvitsisi sotaväkeä oikeuksiensa turvaamiseksi kansan sortajia vastaan ylöspäin. Saattaa tapahtua, että joku pienempi hallituspuolue ryhtyy väkivaltaisesti hallitsemaan kansaa. Silloin on luonnollista, että kansa kukistaa tuon hallituksen. Mutta siihen ei suinkaan tarvita suuria sotavoimia. Sillä niin kauan kuin sellaisia tarvitaan, toisin sanoen, niin kauvan kuin hallituksella on tukenaan niin suuri osa kansasta, että sen kukistamiseen tarvitaan suuria sotavoimia, silloin ei ole vielä vallankumouksen aika tullut, vaan tulee vielä odottaa ja koettaa vaikuttaa vastustajan riveihin sekä myöskin järjestää omia rivejä niin että lopullinen voitto tulee olemaan ei ainoastaan varma, vaan myöskin mahdollisimman helppo. Samoin ei myöskään taloudellisen vallankumouksen toimeenpanemiseksi tarvita sotaväkeä. Tässäkin tulee vaan herättää ja kasvattaa kansan laajoja kerroksia ymmärtämään sosialidemokratian tarkotusperää. Aatteen oikeutus on siten lopullisesti kerran yhdistävä kansan suuren enemmistön tämän köyhälistön vapautusliikkeen ympärille. Ja vasta sitten, kun näin on tapahtunut, kun aatteella on yleinen tunnustettu oikeutus, voidaan taloudellinen vallankumous toimittaa ilman, että se kohtaa enään mitään tuntuvaa vastarintaa, jos ei se ole jo vähitellen huomaamatta tapahtunut. Mutta niin kauvan kuin vallankumouksella on takanaan vaan pieni, vaikka kuinkakin asestettu ja voitostaan varma joukko, silloin ei ole vielä sen oikea aika, sillä sellaisissa oloissa vaikka se ehkä hetkellisesti onnistuisikin, voivat olot yhtä helposti heti palata entiselleen ja tulevaisuuden voitto vaan siirtyä entistä kauvemmaksi.

Ja köyhälistön ei ole tarvis käyttää vallankumoustensa toimeenpanemiseen sotaväkeä ja aseita, joita minä tahtoisin kutsua porvarillisiksi taisteluvälineiksi, sillä niihinhän porvarilliset, olivat ne konservativejä tai radikaleja, aina ensi ja viime kädessä turvautuvat. Järjestyneellä köyhälistöllä on parempi ja varmempi ase, ruumiillinen työ, jota voidaan menestyksellä käyttää, jos vaan aika on kypsynyt vallankumoukseen.

Voimme sanoa: Köyhälistö ei tarvitse asiansa ajamiseksi sotaväkeä. Sotaväkeä ei tarvita mihinkään hyödylliseen tarkotukseen.

Mitä vaatii meidän suhteemme Venäjään?

Väitetään: Meidän suhteemme Venäjään vaatii, että meidän tulee osaltamme ottaa osaa Venäjän sotilasrasituksiin. Mitä merkitsivät tässä suhteessa meidän entiset asevelvollisuuspataljoonamme? Meillä oli lopuksi 9 jalkaväkipaljoonaa ja 1 ratsuväkirykmentti sotaväkeä. Mutta mitä oli niillä merkitystä! Jokaista pataljoonaa kohti oli Suomessa yksi jopa kaksikin pataljoonaa venäläistä sotaväkeä, nämä ei suinkaan yksinomaan ulkonaisen vihollisen vuoksi, vaan yhtä paljon, kentiesi pääasiallisestikin vaan valvomassa meidän kotimaisia pataljooniamme. Mitä helpotusta oli Venäjällä näin ollen sotavarustuksiin nähden meidän pataljoonistamme, ja vaikka tulisi käymään niinkin, että meidän sotaväellämme tulisi olemaan hyväkin hallituksen luottamus, ei sillä kuitenkaan tule olemaan mitään merkitystä niin kauvan kuin ei niitä voida käyttää Venäjän siirtomaasotiin Aasiassa. Ja vaikka meidän porvarilliset puolueemme mahdollisesti tähän myöntyisivätkin, niin siihen ei sosialidemokratinen puolue voi missään tapauksessa yhtyä.

Ainoa sotalaitosjärjestelmä, jota nim. eräs sosialidemokratinen puolue mahdollisesti voisi kannattaa, olisi yksistään puolustussotaa varten oleva kansanpuolustusjärjestelmä.^[2*] Mutta silloin kuin me voisimme tällaista sotaväkeä, ajatella, silloin on täytynyt jo Venäjän kallituksen koko suunnan siihen määrään muuttua, että meidän suhteemme Venäjään ei velvota meitä enään minkäänlaiseen sotaväkeen, jos ei Suomi omaksi puolustuksekseen katso sellaista tarpeelliseksi. Näin ollen on luonnollista ja suorinta, että Suomen sosialidemokratinen puolue asettuu ainoastaan sille kannalle, minkä se katsoo maan ja kansan etujen mukaiseksi. Ja ohjelman tulee olla ennen kaikkia suora ja selvä, sellainen, että sen vaalitaistelussakin voi selvästi erottaa porvarillisten puolueiden yleensä epämääräisistä ja hämäristä ohjelmista.

Uskallan näillä perusteilla ehdottaa, että meidän sosialidemokratinen puolue muuttaa ohjelmansa 9:nnen kohdan seuraavaksi: Ei mitään sotaväkeä Suomesta; maan varoja ei saa käyttää sotilastarkoituksiin.

Voisi ehkä sanoa utopiaksi, haaveiluksi, jos esim. niin suuren sotilasvaltion ja suurvallan kuin Saksa, sosialidemokratinen puolue asettuisi tälle samalle puhtaalle rauhanaatteen kannalle, ottaisi koko askeleen kerta kaikkiaan. Suhteet ulkovaltoihin esim. ovat siellä monimutkaiset ja yhteen kietoutuneet, aivan toisin kuin meillä. Samoin on Saksassa mitä voimakkaimmat seisovat armeijat ja merivoimat, joiden vuotuiset kustannukset nousevat yli tuhat miljoonaa markkaa; näyttäisi utopisen huimalta vaatia niissä oloissa suorastaan täydellistä aseettomuutta, samoin kuin siellä olisi utopiaa ajatella yleistä kieltolakia. Meillä ei ole minkäänlaista sotaväkeä; olisi ehdottomasti takaaskel ruveta sellaista takaisin asettamaan; ei millään tavoin seisovien armeijojen, mutta ei myöskään kansanpuolustusjärjestelmän muodossa. On luonnollista, että porvarillinen katsantokanta näkee tässä vaatimuksessa paljasta utopiaa, — niinkuin se näkee kaikissa sosialidemokratien vaatimuksissa, — mutta kaikkia asioita todellisuuden pohjalta arvostelevan sosialidemokratin täytyy tässä vaatimuksessa nähdä ainoastaan ensimäinen ja luonnollisin todellisuus.

Ja vielä yksi seikka. Useat sosialidemokratisen puolueen ohjelman kiireelliset, jo ensimäisessä tilaisuudessa esille otettavat ja mahdollisimmalla voimalla loppuun ajettavat asiat vaativat melkoisia varoja. Sellainen on esim. kysymys yleisestä koulupakosta ja sen kanssa välittömässä ja välttämättömässä yhteydessä oleva maksuttomia kouluja ja opetusvälikappaleita sekä vapaata ylöspitoa koskeva vaatimus. Sellainen on yleinen terveydenhoitokysymys; kansan voimisteluseuroja on perustettava, vapaita kansan sairaaloita, kuten ennen kaikkia kiireimmän kautta riittävä määrä keuhkotautiparantoloita perustettava, lääkärin apu ja lääkkeet saatava maksuttomaksi y. m. useita tärkeitä parannuksia. Näihin on käytettävä varoja, ja sen sijaan on niitä säästettävä siellä, missä niitä ennen on tarpeettomasti kulutettu. Vuosina 1882–1901 tuli Suomen sotalaitos maksamaan yhteensä 146,807,350 markkaa, siis noin 7,340,000 markkaa keskimäärin vuodessa. Jos tahdottaisiin Suomen sotalaitos nostaa niin suureksi, että sillä olisi edes jonkinlainen suhteellinen merkitys todellisuudessa, s. o. että se tulisi suhteellisesti yhtä suureksi ja monipuoliseksi kuin muissa Europan maissa, tulisi tämä menoerä melkoisesti nousemaan. Sveitsin, asukasluvultaan jonkunverran suuremman, mutta pintaalaltaan verrattomasti Suomea pienemmän maan vuotuiset sotalaitoksiin menevät kustannukset nousevat noin 25 miljoonaan markkaan vuodessa, ja tässä maassa on juuri käytännössä kansanpuolustusjärjestelmä; Ruotsi käyttää n. 60 miljoonaa vuosittain. Tuollaisia summia tulisi meidänkin ajatella, jos tahtoisimme edes suhteellisesti johonkin kyetä. Mutta todellisuudessa emme me pieni kansa sittenkään mihinkään kykenisi jotakin suurta kansaa vastaan.

Älkäämme siis me sosialidemokratit edes yrittäkökään jäljitellä nykyisten suurvaltojen kallista leikkiä. Älkäämme tuhlatko maan varoja tällaiseen, vaan käyttäkäämme niitä tosi töihin ja tosi tarpeisiin. Suomen sosialidemokratinen puolue nouskoon vastustamaan sotaväen ottoa Suomesta kaikissa muodoissa!

H. R.

Takaisin sisällysluetteloon

Sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä.

Kuuluisan siveysopin tutkijan lausunto.

Professori Georg von Gizycki, joka aikanaan julkaisi m. m. tunnettua saksankielistä aikakauslehteä »Ethische Kultur», jätti kuollessaan runsaita aineksia erästä laajaksi suunnittelemaansa siveysopillista tutkimusta varten. Näistä aineksista on sitte julkaistu pienempi kokoelma loistavasti kirjotettuja nerokkaita »Luentoja sosialisesta siveysopista» (sisältää 8 luentoa), jotka tulevat ilmestymään myös suomenkielellä. Otamme tähän niistä erään lausunnon, joka koskettelee tulevaista sosialistista yhteiskuntajärjestelmää.

»Samoin kuin politiikassa on luovuttu itsevaltiuden periaatteesta kaikissa sivistysmaissa ja suuremmassa tahi vähemmässä määrässä toteutettu kansanvaltaisuuden periaate, samoin täytyy se toteuttaa myöskin maan taloudellisessa hallitusjärjestelmässä, josta kansan koko olemassaolo riippuu. Sillä tämä asia koskee kansan itsesäilytystä.

Kansan taloudellisen järjestelmän täytyy olla sen poliittisen järjestelmän tavoin kansan hallitus kansan kautta kansan hyväksi. Ja tätä tarkoitusta varten täytyy kansan kaikkien teollisuus- ja liikeyritysten tulla järjestetyiksi yleiseksi toiminnaksi, jota, kuten kaikkia muitakin yleisiä toimia, vastuunalaiset julkiset viranomaiset hoitavat kaikkien kansalaisten hyväksi.

Siveysoppineet vaativat, että jokaisen on tehtävä työtä; ja jokaiselta työmieheltä he vaativat, että hän, kuten virkamies, käsittäisi työnsä sosialiseksi kutsumukseksi, ja että hän tuntisi tyydytystä siitä ajatuksesta, että työskentelee yhteiseksi hyväksi. Tämän säännön siveeliis-valtiollisena johtopäätöksenä näyttää minusta olevan asiain silloisessa tilassa vaatimus, että jokaisesta täytyy tulla työmies ja virkamies, ja että palkan sijasta saadaan valtion ylläpito.

Monet sanovat, että teollisuuden sosialiserautumisesta johtuisi liian paljon hallituksia. Mutta niin ei suinkaan ole laita. Tulee ainoastaan toisen hallituksen tilalle asetetuksi toinen. Kaikellaiset suurliikkeet ovat jo jonkinlaisia hallituksia; ne ovat yksityisliikkeitä ainoastaan niinpitkälle kuin niitä ohjaa yksityinen, edesvastuuton ja siksi usein itsevaltias mielivalta, ja niin kauvan kun suunnaton voitto, jonka ne tuottavat, joutuu yksityisten taskuihin. Keskitetty suurliike on jo teollisuushallitus: nyt kysytään vaan, kenenkä hyväksi se on järjestettävä, — harvainvallan, toisin sanoen rahaylimystön, vaiko kansan, — ja kenenkä tulee sitä johtaa: teollisuus-itsevaltiaiden (suurtilallisten, vuorikaivoskuninkaiden, savutorvijunkkarien, pörssiruhtinaiden j. n. e.), vaiko kansan ja sen valitsemien edustajien. Tämä on se vaihtoehto, jonka suhteen meidän on kantamme määrättävä. On nyt väitetty, että teollisuuden sosialiserautuminen, tuotannonvälineiden (maaomaisuuden, kaivosten, vuoriteollisuuslaitosten, koneiden, kulkuneuvojen) yksityisomistuksen muuttuminen yhteisomistukseksi ja yksityisten urakoitsijain johtaman tavarantuotannon muuttuminen yhteiskunnan johtamaksi tuotannoksi lamauttaisi työintoa ja siten vaikuttaisi kultuurinvastaisesti. Mutta tällöin lähdetään, niin minusta näyttää, perin väärästä ihmisluonnon käsityksestä. Ihminen ei ole niin yksinkertainen olento kuin monet individualistit sen esittävät; voitonhalu ei ole paras tahi välttämätön kiihoitin työhön. Eikä edes nykyisessäkään kapitalistisessa yhteiskuntajärjestyksessä sillä ole sitä yksinomaista määräävää merkitystä, jonka sille monet omistavat, ja päällepäätteeksi ei se tule ijankaikkisesti olemaan varsinaisena kannustajana työhön.

Että nykyään rakkaus rahaan näyttelee niin suurta osaa, tulee siitä, että niin monet halut senkautta saavat tyydytyksensä. Se takaa meille ja meidän ystävillemme mukavan elämän, kun sensijaan sen puute panee meidät ja meidän omaisemme nälkäkuolemalle alttiiksi. Se hankkii meille arvoa, mahtia, lepoa, luonnon- ja taidenautintoa. Mutta ne halut, jotka nykyään tyydytetään rahan välityksellä, eivät häviä, kun tuo tyydytyskeino poistetaan; ne tulevat toisella tavalla määräämään toimintaa ja työtä.

Ei ole totta, että ihminen olisi luonnostaan laiska, vaan ihminen on toimelias olento, — olento, joka mielellään tekee työtä, kun vaan hänen on sallittu etsiä voimiaan ja taipumuksiaan vastaavaa työtä. Ja jokainen keskinäisen lahjakas, kunnollisesti kasvatettu ja kehitetty ihminen tuntee iloa tehdessään hyvin työnsä. Ja edelleen ovat kunnia ja häpeä voimakkaita keinoja kiihottamaan hyvään työhön ja pystyvät vastustamaan mahdollisesti esiintyviä taipumuksia velttouteen ja huolimattomuuteen.

Pelkkä voitonhimo ei varmaankaan ole koskaan saanut aikaan maailmassa mitään suurta eikä kaunista.

Nuo kollektivismin vastustajat edellyttävät, että tässä talousjärjestelmässä vaikuttimet kelvolliseen työhön vähenevät, koska voitonhalun myötävaikutus häviää tahi supistuu mahdollisimman vähään. Tähän voidaan nyt kaikkein ensiksi vastata, ettei kollektivismi välttämättä sisällä voitonhalun hävittämistä työnteon vaikuttimena, koska täydellisen taloudellisen yhtäläisyyden ei välttämättä tarvitse liittyä kollektivismiin. Sitä voitaisiin pitää tavoteltavana, vaan ei heti toteutettavana päämääränä, ja ensi aluksi voitaisiin säilyttää jonkinlainen — vaatimattomien rajojen sisällä pysyvä ja köyhyyden ja rikkauden välistä eroitusta lieventävä — palkkain astejako. — Mutta minä en usko, että tämä olisi tarpeellista. Sillä jos kohta määrätyt vaikuttimet työhön yhteiskunnan uudessa järjestössä vähenevätkin, niin toiselta puolen taasen toiset vaikuttimet vahvistavat mahtavasti. Erittäinkin täytyy kunnian ja häpeän vaikutuksen sellaisessa yhteiskunnassa, joka ei ole jaettuna luokkiin, vaan on kokoonpantu samallaisista työmiehistä, olla paljon suurempi kuin nykyään. Ja samoin täytyy yhteistunteen kollektivistisessa yhteiskunnassa olla verrattomasti suurempana yllyttimenä työhön kuin nykyään, jolloin päähyöty työstä tulee suuremmaksi osaksi vain yksityisille.

Olen Bellamyn kanssa samaa mieltä, kun hän mainitsee, että täysin kollektivistisessa eli (kuten hän sanoo) natsionalistisessa yhteiskunnassa taloudellinen yhtäläisyys — huomioonottamatta toimitettujen töiden yhtäläisyyttä — on elinperuste. Se on todella solidarisen yhteiskunnan oikea henki; sillä ainoastaan tästä periaatteesta saattaa veljeydentunne, innostus ihmiskunnan hyväksi, esteettömästi kehittyä.

Taloudellisen yhtäläisyyden periaate, siis kaiken palkkajärjestelmän täydellinen poistaminen, on ainoa todella oikea ja samalla käytännöllinen periaate. — Sanotaan, että on oikeudenmukaista, että jokaiselle maksetaan hänen yksilöllisen työnsä mukaan. Mutta ei ole mitään työtä, joka olisi ainoastaan jonkun määrätyn henkilön tekemää. Tämä ihminen — otaksukaamme, että hän on täysin terve, perinpohjin sivistynyt ja jaloluontoinen — mitä on hän sitte lähinnä! Yhteiskunnan tuote. Että hänestä on tullut sielun ja ruumiin puolesta se mikä hän nyt on, se on riippunut muista ihmisistä. Jos hänen vanhempansa olisivat eläneet ennen hänen syntymistään irstaasti tahi jos he olisivat nähneet nälkää, niin ei hän olisi perinyt sitä ruumista mikä hänellä nyt on. Jos hänen vanhempansa ja kaikki tuttavansa olisivat olleet siveettömiä, niin ei hän olisi saanut hyvää luonnetta. Jos hänellä ei olisi ollut oivallisia opettajia ja mainioita kirjoja, jos runoilijat ja kirjailijat eivät olisi vaikuttaneet satoja ja tuhansia vuosia, niin ei hän olisi voinut saavuttaa sivistystään. — On sentähden aivan väärin väittää, että ihmisellä, joka itse ei kuitenkaan ole muuta kuin tuote, olisi oikeus kaikkeen, mitä hän tuottaa; eihän hänellä ole edes ehdotonta oikeutta omaan itseensä: sillä hän kuuluu kaikkine voimineen ihmiskunnalle. Kun hän on voimansa saanut ihmiskunnalta, pitää hänen käyttämän ne myöskin ihmiskunnan hyväksi. Ainoastaan silloin ansaitsee hän, että se häntä ensinkään elättää.

Mutta ei ainoastaan siksi, että ihminen itse on yhteiskunnallisten tekijäin tulos, ole mitään puhtaasti personallista työtä, vaan myöskin siksi, että se aines, jolla ihminen työskentelee, ne työkalut, joilla hän tekee työtä, ne tiet, joita myöten hänen tuotteensa kuletetaan pois, ovat toisten töitä. Koko maailma on mitä läheisimmin yhteen kietoutunut työjärjestelmä. Kaikki teollisuusyritykset, kaikki ammatit ovat toinen toisensa edellytyksenä ja ylläpitävät toisiaan. Jos jonkun teollisuuden on saavutettava korkea täydellisyyden aste, niin täytyy sadan muun ammattihaaran olla kehittyneitä, — rautatie-, kanava-, höyrylaiva-, sähkölennätinverkkojen ehkä pitää olla olemassa, hyvien koulujen tulee kasvattaa älyllistä nuorta polvea, yliopiston ja teknillisten korkeakoulujen tulee hankkia tieteellisiä ja teknillisiä edellytyksiä ja kaikellaisen kansainvälisen liikkeen pitää olla avattuna. Kuka saattaa nyt sanoa, minkä osan kansan tuottamasta rikkaudesta kukin yksityinen käsityöläinen tahi ajattelija on hankkinut? Se on mahdotonta. Ja mahdottoman mahdolliseksi tekeminen, eri vaikutusten suhteellisen arvon arvioiminen johtaisi suurempaan mielivaltaan ja loppumattomiin riitaisuuksiin. Ainoa keino on palkkajärjestelmän täydellinen poistaminen, määräys, että kansan myöntämällä palloilla on toimitettujen töiden kanssa ainoastaan senverran jotakin tekemistä, että jokaisen täytyy ansaita itselleen elatus voimiensa käyttämisellä, — lyhyesti: taloudellinen tasa-arvo. — Täydellisen valtiollisen tasaarvon täytyy johtaa taloudelliseen tasa-arvoon, niin pian kuin teollisuuden eri haarat ovat sosialiserautuneet; sillä mitään muuta jakotapaa ei valtiollisesti tasaarvoisten yhteiskunta, kun maa ja kaikki tuotannon välineet kuuluvat valtiolle, voisi ajanpitkään sietää.

Niinkuin kapitalistiseen valtiojärjestelmään kuuluu moninaisesti asteisteltu palkkajärjestelmä, joka sallii toisen voittaa kymmen- tahi satakinkertaisesti enemmän kuin toisen, niin kuuluu tuotannon välineiden yhteisomistukseen yhteisen tuotannon tulosten yhtäläinen, yhteinen nauttiminen, — millä luonnollisesti ei ole sanottu, että kaikkien, huolimatta heidän erilaisista yksilöllisyyksistään, pitää nauttia saman verran.

Ja nyt, huolimatta meidän kapitalistisesta talousjärjestelmästämme, voittaa alaa suoritettujen palvelusten korvaamattomuuden tahi niiden yhdenarvoisuuden periaate, katsomatta mihinkään erityiseen ansioon. Silta- ja tietullit, jotka ennen olivat niin yleisiä, häviävät häviämistään. Vapaasti saadaan käyttää katuvalaistusta, vapaa pääsy on yleisiin museoihin, kirjastoihin, useihin kouluihin, puistoihin j. n. e. On aivan varmaa, että siinä määrässä kuin omaisuutta joutuu enemmän yhteisomaisuudeksi ja ankara kilpailutaistelu olemassaolon puolesta häviää, tämä maksuttoman, vapaan ja samallaisen käyttöoikeuden periaate tulee yhä enemmän ja enemmän voittamaan alaa. — Samoin kuin ei sairaalta tahi hukkuvalta, jota on autettava, kysytä hänen ansioitaan, niin ei niitä myöskään tulla kysymään nälkäiseltä tahi joltain muulta, joka tarvitsee jotakin palvelusta. Hän on ihminen ja siis veli, sisar — se on kylliksi.

Nyt sanovat monet, että nämä kaikki ovat kenties sangen kauniita aatteita; mutta kaikki tuo on pelkkää tulevaisuuden musiikkia: tehdään laskelmia ihmisten suhteen, jollaisia ei ollenkaan ole olemassa, keksitään ja kuvaillaan meille aivan tuntematon ihmisluonto. — Että tämä vastaväite on heikko, käy ilmi edellä esittämästämme työn sielutieteen huomiosta. — Mutta on aivan varmaa, että kollektivismin muuttamat elämänehdot vähitellen muuttavat myöskin ihmisluonnon, koska ihmisluonnon paremmat puolet voivat helpommin päästä toimimaan eikä niitä niin usein, kuten nykyään, itsesäilytysvaisto tyrehdytä, ja ettei niin usein tulla vetoamaan eräisiin ihmisluonnon alhaisempiin puoliin. Toisten luonnonlahjain pitää tulla kehitetyiksi suuremmalla harjoituksella, toisten taasen heikonnetuiksi vähemmän käytön kautta. — Jos me ne ehdot, jotka nykyään joissakin yksityisissä piireissä synnyttävät molemminpuolista luottamusta ja ystävyyttä, teemme yleisiksi, niin on tuo luottamus ja ystävyys ihmisten kesken myös tuleva yleisemmäksi.

Teollisuuden alalla vallitsevassa kilpailujärjestelmässä, niinkuin vielä nykyään on asianlaita, elää toinen hyvin usein toisen kustannuksella, koettaa käyttää toista hyödykseen ja on varuillaan, ettei hänelle itselleen vaan mitään sellaista tapahtuisi. Saaliinhimo ja pelko — nämä eläimelliset vaistot tulevat hyvin usein kiihotetuiksi: ja missä näitä viettejä herätetään, miten voi siellä syntyä myötätuntoisuus ja luottamus? — Mutta poistakaamme tuo mahdollisuus, että toinen voi käyttää toista hyödykseen, niin ilmestyvät nämä helposti. Miten pian syntyykään ihmisissä toveruuden tunne, jos he, vaikkakin ennen toisilleen ihan vieraita, asianhaarain kautta, jotka herättävät heissä määrätyn etujen yhteisyyden, joutuvat lähemmäksi toisiaan! Ja miten yleiseksi täytyy tämän toveruuden tulla järjestelmässä, joka, kuten kollektivismi, lopettaa toisen ihmisen käyttämisen toisen hyväksi! —

Kuka on sitten sellaisessa järjestelmässä toimittava epämieluisat ja vaaralliset työt? Niin kysytään vihdoin.

No, jos ei enää, kuten nyt, voida luottaa nälkäruoskaan, niin tehdään ne myöskin vähemmän epämieluisiksi, vaarallisiksi ja vähemmän aikaa kestäviksi, — tullaan käyttämään avuksi konetyötä paljon suuremmassa määrässä kuin nykyään, jolloin ei noita tarkoituksia varten keksittyjä teknillisiä apukeinoja käytetä tarpeeksi paljon yksin siitä syystä että ihmistyö vielä tulee halvemmaksi.

On sanottu, että on kerrassaan haaveellista tahtoa poistaa rikkaan ja köyhän vastakohta; sillä tämä vastakohta on yhtä vanha ja selittämätön kuin vastakohta viisaan ja tyhmän, voimakkaan ja heikon, intohimoisen ja tyynen välillä. Nämä jälkimäiset vastakohdat ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi luonnon työtä, ne ovat synnynnäisiä ominaisuuksia; kun sen sijaan nykyään vallitsevilla rikkauden ja köyhyyden vastakohdilla useimmiten on tuiki vähän tekemistä synnynnäisten, luonnollisten osuuksien kanssa.

Rikkaampi ei suinkaan ole keskimäärin lahjakkaampi eikä parempi; vaan tämä vastakohta perustuu yhteiskuntajärjestykseen, joka kaipaa muutoksia ja jota voidaan muuttaa.

Vielä noin 30 vuotta sitte pitivät useat orjanomistajat Amerikassa vastakohtaa vapaan ja orjan välillä samalla tavalla ijankaikkisena ja muuttumattomana.

Ihmiskunnan edistykseen kuuluu etuoikeuksien poistaminen. Sillä kaikki etuoikeudet loukkaavat ihanneoikeutta. Rodun etuoikeudet ovat poistetut, syntyperän suurimmaksi osaksi, sukupuolen etuoikeudet häviävät läheisessä tulevaisuudessa ja viimein täytyy myöskin omaisuuden etuoikeuksien hävitä. Ja mitä enemmän ajattelee vastakohtaa suuren rikkauden ja köyhyyden välillä ja miettii sen molemminpuolisia seurauksia, sitä enemmän täytyy mielestäni tulla vakuutetuksi siitä, että tämä vastakohta on siveellisesti turmiollisin mitä maailmassa on olemassa. — Ja kun nykyinen, omistuksen erilaisuuteen perustuva talousjärjestelmä, joka tekee useat harvoista riippuviksi elämän ja onnen kaikkiin välikappaleihin nähden, — kun tämä talousjärjestelmä kerran väistyy sellaisen tieltä, joka hävittää eron herran ja palvelijan, kapitalistin ja proletarin väliltä, joka saattaa jokaisen miehen ja jokaisen naisen riippumattomaksi, niin on se koituva siunaukseksi ei ainoastaan noille useille, vaan myöskin noille harvoille.»

Takaisin sisällysluetteloon

Sosialidemokratisen puolueen vaaliohjelma.

A. Valtiollisen kansanvallan toteuttaminen.

I. Eduskunnan oikeuksien laajentaminen.

a) Lainsäädäntöoikeus.

Eduskunnan lainsäädäntöoikeutta on laajennettava siihen suuntaan että eduskunta saa vapaasti ottaa käsiteltäväkseen sekä ratkaisevasti päättää mitä lainsäädäntökysymyksiä tai lakiehdotuksia tahansa, ja sen vuoksi on lähinnä:

1:ksi eduskunnan oikeutta verotuslainsäädännössä täydennettävä niin, että se käsittää myös tulliverot ja maksut julkisten laitosten sekä viranomaisten yksityisille suorittamista palveluksista;

2:ksi n. s. taloudellisen lainsäädännön alalla on hallitsijan yksinmääräamisvalta lakkautettava ja eduskunnalle suotava samat oikeudet kuin muussakin lainsääsännössä;

3:ksi eduskunnalle on myönnettävä täydellinen esitysoikeus sekä pemstuslaki- että kirkkolakikysymyksissä;

4:ksi valtiopäämiehen ehdoton kieltooikeus lakien vahvistamisessa on lakkautettava; sen sijaan sallittakoon hänen ristiriidan sattuessa vedota joko uusien, oitis toimitettavien vaalien kautta kokoontuvaan eduskuntaan tahi yleiseen kansanäänestykseen.

b) Eduskunnan vaikutus- ja valvontavalta maan yleiseen hallitukseen nähden.

Eduskunnalle on myönnettävä tarpeellinen vaikutus- ja valvontavalta maan yleiseen hallitukseen nähden, ja sen vuoksi vaaditaan:

1:ksi että valtiopäämiehen välitön toimivalta on supistettava mitä vähimpään ja koko toimeenpanevan vallan johto, mikäli mahdollista, luovutettava valtiopäämiehestä riippumattoman ja kansaneduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen käsiin;

2:ksi että kaikki valtiopäämiehen määräykset ja päätökset, jotta ne olisivat päteviä täytyy aina jonkun hallituksen jäsenen nimellään varmentaa ja sen kautta ottaa niistä täydellisesti vastatakseen;

3:ksi että hallituksen jäsenet ovat kansaneduskunnalle vastuunalaisia ei ainoastaan toimintansa laillisuudesta, vaan myös sen tarkotuksenmukaisuudesta, ja sillä tavalla, että he kaikki yhdessä ovat vastuunalaisia hallituksen yleisestä toiminnasta sekä kukin erikseen omista tehtävistään;

4:ksi että eduskunnalla on oikeus valvoa hallituksen toimintaa kaikissa suhteissa, ja sitä varten tulee sen saada tarkastakseen mitkä hallituksen tai sen alaisten virkakuntain hallussa olevat asiakirjat tahansa, jonka ohella jokainen edusmies olkoon oikeutettu esittämään hallituksen jäsenille selvitystä kaipaavia kysymyksiä, joihin heidän on eduskunnan edessä vastattava.

c) Eduskunnan määräämis- ja valvontaoikeus valtiovarain hoitoon nähden.

Eduskunnalle on myönnettävä tehokas määräämis- ja valvontaoikeus valtion tuloa tuottavan omaisuuden ja valtiovarain hoitoon nähden siten

1:ksi että eduskunta saa määrätä ne yleiset ohjeet, joiden mukaan valtion tuloatuottavaa omaisuutta on hoidettava;

2:ksi että määrätään laissa eduskunnalle oikeus lopullisesti ratkaista jokaisen tarvittavan valtiolainan ottaminen, suuruus sekä tarkotus, mihin se on käytettävä;

3:ksi että valtiovarain hoidossa noudatettavan finanssilain aikaansaamista varten eduskunnan käsiteltäväksi on joka vuosi jätettävä kullekin seuraavalle varainhoitovuodelle laadittu mahdollisimman täydellinen ja seikkaperäinen valtion tulo- ja menoarvio, jonka suhteen eduskunnalla on lopullinen ja rajottamaton päätösvalta;

4:ksi että hallitus on eduskunnalle vastuunalainen sekä finanssilain noudattamisesta että muutenkin valtiovarain hoidon tarkotuksenmukaisuudesta, joita kumpaakin eduskunta valvoo erityisesti vuosittain tapahtuvan asianmukaisen tarkastuksen kautta.

II. Muutokset valtiopäiväjärjestykseen.

a) Äänioikeuden rajotusten poistaminen.

Valtiopäiväjärjestyksen 5 § on muutettava sillä tavalla, että oikeutetuksi valitsemaan edustajaa tulee jokainen 21 vuotta täyttänyt Suomen kansalainen, ja että siis kaikki yleistä äänioikeutta rajoittavat määräykset poistetaan.

b) Julkinen äänestys eduskunnassa.

Valtiopäiväjärjestyksen 66 § on muutettava niin kuuluvaksi, että kaikki eduskunnassa tapahtuvat äänestykset toimitetaan julkisesti.

Nämät perustuslainmuutoksia koskevat vaatimukset esitetään anomuksina.

B. kansalaisvapauksia koskevain lakien uudistaminen.

Yhdistymis- ja kokoontumis- sekä painovapauslait ovat siten uudistettavat, että kaikki näitä kansalaisvapauksia rajottavat säädökset poistetaan.

Näistä tehdään eduskuntaesitykset.

C. Kunnallinen äänioikeus.

Voimassa olevat lait ovat muutettavat siten että

1:ksi kaikissa kunnallisissa vaaleissa ja äänestyksissä on jokaisella 20 vuotta täyttäneellä kunnun asukkaa oleva yhtäläinen ja välitön äänioikeus sekä sitä seuraava vaalikelpoisuus kunnalliseen eduskuntaan;

2:ksi kaupunki- ja maalaiskunnat ovat tässä suhteessa asetettava samaan asemaan; ja

3:ksi kunnallisissa vaaleissa on käytettävä suhteellista vaalitapaa, koko kunta yhtenä vaalipiirinä ja siinä riittävästi äänestysalueita.

Näistä tehdään eduskuntaesitykset.

D. Maatalouskysymys.

I. Maanvuokralaki.

On säädettävä uusi maanvuokralaki yleisen Tampereen torpparikokouksen asettamien vaatimusten mukaisesti.

II. Viljelyspakko.

On määrättävä sellainen yleinen viljelyspakko, että kaikki valtion omistamien metsämaiden, kruununpuistojen, virkatalojen sekä kuntien, seurakuntien, yhtiöiden ja yksityisien hallussa oleva viljelyskelpoinen maa on uuden maanvuokralain ehdoilla annettava halullisten viljeltäväksi, jollei omistaja itse sitä viljele. Ei kuitenkaan yksityisille suuremmissa kuin 25 hehtarin suuruisissa tiloissa viljelyskelpoista maata.

III. Pakkoluovutus.

Valtion on ryhdyttävä tilattoman väestön maantarpeen tyydyttämiseksi pakkoluovutuksen kautta palauttamaan yksityistä maaomaisuutta takaisin valtion haltuun ja antamaan sitä täysin turvatulla oikeudella tilattomille viljeltäväksi.

IV. Uudisviljelyksen avustaminen.

Valtion on avustettava köyhimpiä tilattomia uudisviljelysten perustamisessa kuivaamalla ja raivaamalla maita sekä myöntämällä apurahoja ja rakennustarpeita kartanoiden rakentamiseksi.

Näistä tehdään eduskuntaesitykset.

E. Työväen suojeluslainsäädäntö.

a) Yleinen työväensuojelus..

Kaikkiin työaloihin nähden on säädettävä

1:ksi 8-tunnin pisin työpäivä;

2:ksi yötyön poistaminen, mikäli työn teknillinen laatu ei sitä ehdottomasti vaadi;

3:ksi 40 tunnin yhtämittainen lepoaika viikossa.

b) Lasten ja nuorten henkilöiden suojelus.

Lasten ja nuorten henkilöiden työn suojelusta koskeviin lakisäädöksiin on saatava sellaiset muutokset, että

1:ksi lapseksi on katsottava henkilö 15—17 vuoteen, nuoreksi henkilöksi 17–19 vuoteen;

2:ksi kaikki ansiotyö alle 15 vuotisilta on kiellettävä;

3:ksi lasten työaika on enintään 5 ja nuorten henkilöiden 8 tuntia päivässä, ruokailu ja lepohetket molemmilla vähintäin 1 tunnin kestävät ollen ne lapsilla ja nuorilla henkilöillä 4:n tunnin kuluttua siitä kun työ alkoi; yötyö k:lo 7–7 kielletty;

4:ksi lasten ja nuorten henkilöiden työ on kokonaan kielletty vuorilaitoksissa, kaivoksissa sekä epäterveellisissä teollisuuslaitoksissa ja heidän on kielletty puhdistamasta, voitelemasta ja ohjaamasta voimakoneita ja valityslaitoksia;

5:ksi teollisuushallituksella ei ole oikeutta myöntää minkäänlaisia erikoishelpotuksia yllämainittuihin määräyksiin.

c) Naisten työnsuojelus.

Naisten työn suojelusta koskeviin lakisäädöksiin on saatava sellaiset muutokset, että

1:ksi naisten työ on kielletty aloilla, missä se erittäin vahingoittaa heidän ruumiinrakennettaan;

2:ksi synnyttäjille on säädetty vapaa-aikaa 5 viikkoa ennen ja 7 viikkoa jälkeen synnytyksen. Työtä ei saa aikasemmin alkaa lääkärin todistuksenkaan nojalla. Valtion on perustettava ja kannatettava sairaskassoja, joista myös raskaus- ja synnytysajan vapaaviikolla maksetaan asianomaisille täysi keskimääräinen päiväpalkka;

3:ksi samasta työstä maksetaan sama palkka.

d) Kotityön suojelus.

Kotityön suhteen on yleisten suojelumääräysten lisäksi säädettävä, että

1:ksi työnantaja on velvollinen ainakin kaksi kertaa vuodessa kunnallisille viranomaisille jättämään luettelon kotityöläistensä nimistä, ijästä ja asunnosta;

2:ksi kodit, joissa kotityötä harjotetaan, ovat siihen tarkotukseen hyväksytyt;

3:ksi säännöllisen päivätyön suorittaneille kielletään antamasta kotityötä tehtaasta.

e) Palkollisten työnsuojelus.

Voimassa oleva palkollissääntö on kokonaan kumottava ja palvelijaammattilaiset turvattavat isäntäväen mielivaltaa vastaan säädöksillä asunnosta, ravinnosta, vapaa-ajoista y. m. palvelijain oman, pian pidettävän edustajakokouksen vaatimusten mukaan.

f) Tapaturmavakuutus.

1:ksi. Vakuutusvelvollisuuden alaiseksi on muitten ohella määrättävä kaikellaiset rakennustyöt, niin maalla kuin kaupungeissakin kerrosten korkeuteen ja työntekijäin lukuun katsomatta, sekä maanviljelystyöt, missä sitä palkatulla työväellä toimitetaan.

2:ksi. Tapaturmassa loukkaantuneelle, joka on sen johdosta joutunut työhön kykenemättömäksi on maksettava korvausta täysi palkka laskettuna siitä päivästä alkaen kun tapaturma tapahtui, siihen asti kunnes vamma on parantunut ja työkyky jälleen saavutettu. Työkykynsä menettäneelle naimattomalle maksetaan korvausta 75 pros. siitä, mitä hänen palkkansa edelliseltä vuodelta teki. Perheelle, jossa on alaikäisiä lapsia, saman verran kuin loukkaantuneen työansio edellisenä vuotena teki. Leskelle ja lapsille yhteensä 75 pros. Leskelle, jolla ei ole alaikäisiä lapsia, 50 pros. Jos leski menee uusiin naimisiin, maksetaan korvausta lapsille siksi kunnes ovat täyttäneet 18 vuotta, josta korvauksesta lasketaan pois se, mitä lesken osalle tulee, kun koko korvauksesta lasketaan pois yhtä suuri osa kunkin perheen jäsenen osalle. Samoilla perusteilla suoritettakoon korvaus, jos tapaturmaisen kuoleman uhriksi on joutunut perheenelättäjä, jonka ansiosta hänen vanhempainsa ja alaikäisten sisarus-tensa elanto on riippunut.

3:ksi. Vakuutusvelvollisille ei saa myöntää mitään poikkeuksia vakuutuksen suhteen, vaikka he tarjoaisivatkin jollekin virastolle vakuuden heidän liikkeessään loukkaantuneiden korvausavun maksamisesta.

4:ksi. Valtion toimesta on hetimiten perustettava vakuutuslaitos, jossa työnantajat velvoitetaan vakuuttamaan työväkensä ja jonka hallinnossa tulee olla vähintäin puolet vakuutettujen edustajia.

g) Ammattitarkastus.

1:ksi. Ammattien tarkastajain lukua on lisättävä vähintäin 12:ksi, joista suhteellinen määrä naisia.

2:ksi. Tarkastajat ovat asetettavat kansanvaltaisilla vaaleilla ilman rajoittavia kelpoisuusehtoja.

3:ksi. Tarkastajain avuksi valitsevat työväen järjestöt ammatittain paikallisia luottamushenkilöitä.

4:ksi. Tarkastajain johtosäännön määräyksellä on tarkastus saatettava täysin tehokkaaksi.

5:ksi. Käsityöhuoneiden tarkastusta valvomaan on terveyshoitolautakuntain avuksi asetettava riittävä määrä kunnallisia ammattien tarkastajia.

Näistä tehdään eduskuntaesitykset.

F. Invaliditeetti- ja vanhuudenvakuutus.

1:ksi. Valtion on järjestettävä ja ylläpidettävä vakuutuslaitos yleistä pakollista vanhuuden ja työkyvyttömyyden vakuutusta varten.

2:ksi. Vakuutusvelvollisuus on ulotettava kaikkiin toisen palveluksessa tai työssä oleviin henkilöihin, sekä myöskin niihin väestöryhmiin, jotka, vaikka eivät olekaan kenenkään työssä, taloudellisesti ovat samassa asemassa kuin työmiesluokka.

3:ksi. Kustannusten suorittamisiksi ovat maksut asetettavat suhteellisesti kohoaviksi tuloista, varallisuudesta ja perinnöistä.

4:ksi. Täyttä eläkettä nauttimaan oikeuttaa täysin menetetty työkyky ja täytetty 55 vuoden ikä. Täydelliseksi työkyvyn menetykseksi on katsottava, jos tulot tämän takia ovat laskeneet alle kolmanneksen entisestään. Osittaisen työkyvyttömyyden tulee oikeuttaa osittaiseen eläkkeeseen. Vähin eläkemäärä on säädettävä 350 markaksi ja sen saa jokainen kansalainen jouduttuaan kokonaan työkyvyttömäksi tai tultuaan 55 vuoden ikään.

5:ksi. Vakuutukseen on yhdistettävä riittävä lesken ja orpojen vakuutus.

6:ksi. Vakuutuksen kautta on kaikin keinoin taisteltava kansantauteja vastaan.

7:ksi. Vanhuudenvakuutus on järjestettävä sopusointuun muiden työväen vakuutuslajien kanssa ja tehtävä mahdollisimman yksinkertaiseksi.

8:ksi. Vakuutus on järjestettävä täydellisen itsehallinnon periaatteiden mukaan siten, että vakuutetuilla on oleva vakuutuksen johtoon määräävä vaikutus.

G. Verotusuudistus.

Päämääräksi on asetettava:

a) henkilöllisten ja välillisten verojen poistaminen yleisellä tuloverolla;

b) ilmoittamisvelvollisuus ja veronvalvojain asettaminen;

c) ansiottoman arvonnousun sekä korkotulojen verottaminen ankarammin kuin omasta ansiosta ja työstä johtuvat tulot;

d) asteettain ylenevän verotuksen ulottaminen kaikkeen verotukseen.

Väliaikaiseksi vaatimukseksi hyväksytään:

1) varsinaisia elintarpeita rasittavain tullien y. m. kulutusverojen poistaminen;

2) oikeudenkäyntiä rasittavain leima- ja toimituskirjain lunastusmaksujen korvaaminen leimaveron korotuksella perunkirjoituksesta ja perunkirjoitusten tarkemmalla valvomisella;

3) viina- ja mallasverojen poistaminen yleisellä kieltolailla;

4) sairaus-, eläke- ja henkivakuutuslaitoksiin meneväin vuosimaksujen vapauttaminen kunnallisverosta aina 300 markkaan asti;

5) ylenevä kunnallisvero;

6) alimmaksi veroitettavaksi tuloksi asetettava paikkakunnallisten olojen mukaan kaupungeissa 1,600–1,800 ja maalla 600–900 mkan vuositulo;

7) vapaaehtoinen säästö- ja lainausrahastojen perustaminen työväen y. m. vähätuloisten veronmaksun helpottamiseksi;

8) kruunun-, kunnan- ja kirkollisverojen yhdistäminen, ensin kaupungeissa, sitten maalla;

9) taksoitus toimitettava kuluvalta puolivuodelta, veronkanto samoin puolivuosittain;

10) verorästien ulosottopalkkio riippuvaksi ulosotetun summan suuruudesta.

H. Väkijuomain kieltolaki.

On säädettävä yleinen kieltolaki kaikkien alkoholipitoisten juomain kauppaan ja anniskeluun nähden.

Asiasta tehdään eduskuntaesitys.

I. Koulukysymys.

1. Kansakoulu on asetettava muiden oppilaitosten pohjakouluksi.

2. Korkeampi opetus on järjestettävä jaksottaiseksi ja asteettain yliopistoon johtavaksi.

J. Naisen asema.

Ne säädökset siviililaissa, jotka asettavat naisen alaarvoiseen asemaan mieheen suhteen, ovat poistettavat.

Takaisin sisällysluetteloon

Katsauksia.

Puoluekokous.

Puoluekokouksen päätöksistä kokoilemme tähän seuraavia: Kansallisuuskysymys: Sen johdosta, että Suomessa työväen keskuudessa on koetettu synnyttää sellaista eripuraisuutta, että toista kieltä puhuvat ja rakastavat henkilöt vihaisivat ja vainoisivat toista kieltä puhuvia ja rakastavia sekä siten tehdä erikielisten työläisryhmien yhteistoiminnan työväenliikkeessäkin vaikeaksi ja osaksi vallan mahdottomaksi selittää kokous Suomen sosialidemokratisessa puolueessa olevaan kolmeen kieleen nähden:

suomenkielen kehittäminen ia koulu-, kirjallisuus- ja virkakieleksi kohoaminen on ollut ja yhä on tärkeänä vaikuttimena pelkästään suomenkielisen työväestön sivistyksellisessä, siveellisessä ja aineellisessa kohottamisessa, jonka tähden suomenkielen edelleen kehittämistä ja sillä kielellä ilmaistavan sivistyksen edelleen kartuttamista on yhä puollettava ja lisättävä;

ruotsinkieli on Suomen ruotsalaisen väestön kaikenpuolisessa kohottamisessa välttämätön ja sitäpaitsi länsimaisen sivistyksen ja siihen kuuluvien sosialidemokratisten aatteiden Suomeen siirtämisessä suuresta merkityksestä, jonka kaiken tähden kokous ilmaisee suosivansa ruotsinkielisen sivistyksen Suomessa säilyttämistä ja edelleen kehittämistä;

venäjänkieli on Suomen kansan keskuudessa ollut ja sen eräissä osissa yhä vielä on vihattu, sentähden että entisten valtaluokkain aiheuttamista verisistä ja muista taisteluista johtunut kansallisviha on periytynyt polvesta polveen ja sitä venäläisen virkavallan Suomessa harjoittama sorto yhä vireillä pitänyt, suomenmaalaisen väestön kaikkien osain osaamatta tarkoin erottaa venäjänkieltä sitä käyttävistä sortajista, mutta sosialidemokraatinen puolue julistaa, poistaakseen väärinkäsityksiä ja vähentääkseen kansallisvihaa, että

venäjänkieltä ei ole sentähden vihattava, että on venäjänkielisiä sortajia,

venäjänkielen kehittämistä ja käyttämistä on Suomessa sallittava,

venäjänkielellä ilmaistua nykyaikaisia vapausaattetta sisältävää sivistystä on Suomessa edistettävä ja tunnetuksi tehtävä ja

venäjänkielisen köyhälistön kanssa ryhdyttävä sosialidemokratian edellyttämään sovinnolliseen yhteistyöhön.

Kaikkiin kansallisuuksiin nähden julistaa Suomen sosialidemokratinen puolue kansainvälisen sosialidemokratian osana, että se tunnustaa kullekin kansallisuudelle oikeuden vaatia täyttä kielensä käyttämisen ja kehittämisen vapautta, mutta selittää, että noiden vapauksien ja oikeuksien saavuttaminen, hallinnollisilta ja anastajaryhmäin itsekkäiltä sortopyyteiltä suojeleminen ja turvaaminen edistyy sen mukaan varmalle pohjalle kuin eri kansojen itsemääräysvalta laajenee ja kansain veljestyttämistä tahtovan kansainvälisen sosialidemokratian valta kasvaa, jonka perusteella kokous kehottaa kielten, kansain ja kansallisuuksien vapautuksia ja oikeuksia puoltavia kansalaisia edistämään sosialidemokratian vahvistamista.

Agitatsioni.

I. Vappujuhla. Katsoen Vappujuhlan kansainväliseen merkitykseen erinomaisena mielenosotustilaisuutena toiminnassa inhimillisten työnehtojen aikaansaamiseksi pitää Suomen sosialidemokratinen puolue välttämättömänä, että Suomen köyhälistö viettää sitä työstä vapaana ja suuria mielenosotuskulkueita tai kokouksia toimeenpannen.

II. Eduskuntapäivä. Sen johdosta, että Suomen työväen luokkataistelun avulla saatiin valtiopäivät pakotetuiksi luopumaan säätyeduskunnastaan ja hyväksymään paljon kansanvaltaisemman eduskunnan Suomen kansalle, vietetään toukokuun 29 päivä, jona päivänä v. 1906 Suomen säätyjen eduskunta luopui etuoikeuksistaan ja hyväksyi kansanvaltaisemman eduskunnan, seuraavina vuosina »Suomen eduskuntapäivänä» ja pannaan silloin toimeen sosialidemokratisen puolueen juhlaretkiä ja kokouksia.

Juhlapäivän lähempi määrääminen jätettiin puoluetoimikunnan huoleksi.

III. Ihanneliitot. Puolue pitää erittäin tärkeänä toiminnan, jonka tarkoituksena on lasten johtaminen taistelevaa köyhälistöä innostavain aatteiden piiriin, ja kehottaa piiri- ja kunnallisjärjestöjen toimikuntia antamaan kannatuksensa ihanneliittotyölle taloudellisesti tukemalla ihanneliittojen opettajakursseja ja itse ihanneliittoja.

Ihanneliittojen käytännöllinen toimeenpano ja järjestäminen annetaan naisten sosialidemokratisen liittohallinnon huoleksi.

IV. Sos.-demokr. nuorisoliitot. Katsoen sosialistisen nuoriso-agitatsionin tärkeyteen m. m. militarismia ja valtiokirkkoa vastustavan agitatsionin kannalta, on puolueneuvoston kehotettava perustamaan työväenyhdistyksiin nuorisoliittoja.

V. Varoja ruotsalaiseen agitatsioniin. Ottaen huomioon että ruotsalainen työväestö on juuri heräämistilassa, sillä vuosi sitte oli ruotsalaisissa työväenyhdistyksissä jäseniä joku sata, nyt lähemmäs 3,000 ja »Arbetaren» tiiaajamäärä on saman ajan kuluessa kasvanut kolminkertaiseksi, on ruotsalaista agitatsionia varten annettava puolueen varoista 2 000 mk. Suomen ruotsalaisen työväenliiton käytettäväksi.

Vaalipiirien keskustoimikunnat oikeutetaan neuvottelemaan keskenään agitatsionin järjestämisestä piirien rajaseuduilla.

VII. Kurssit vaalilain selvittämiseksi. Vaaliasioiden kiireellisyyteen nähden päätettiin, että puoluetoimikunta valitsee heti vähintäin kolme vaalikysymykseen perehtynyttä henkilöä, jotka pitävät kussakin vaalipiirissä pari kolme päivää kestävät agitatsionikurssit vaalikysymyksen selvittämistä varten, jos mahdollista piirikokousten yhteydessä.

VIII. Agitaattorikurssit. Kunnollisen ja arvokkaan agitatsionin aikaansaamista varten toimeenpanee puolueneuvosto ensi marraskuun kuluessa varsinaiset agitatsionikurssit, joihin osanottajilta vaaditaan sisäänpääsytutkinto työväenkysymyksen tuntemisessa ja pidätetään kurssien toimikunnalle osanottajain hyväksymis- ja hylkäämisoikeus.

IX. Agitaattoriseminaari. Puoluekokous velvottaa puolueneuvostoa ryhtymään toimenpiteisiin agitatsioniseminaarin perustamista varten.

Seminaarin kurssi tulisi aluksi kolme kuukautta kestäväksi ja järjestetty siten, että niihin osanotto tulisi mahdollisimman halvaksi; sentähden olisi seminaari sijoitettava maaseudulle.

Puolueelle lakimies. Puoluekokous pitää välttämättömänä, että saadaan köyhälistön asialle suosiollinen lakimies, jonka puoleen turvallisesti voidaan kääntyä sekä neuvoja että oikeusapua tarvittaessa. Puoluetoimikunnan huoleksi jätetään pikaisiin toimiin ryhtymisen tässä asiassa. Lakimiehen palkkausta varten määrää puoluekokous pohjarahaksi 2,000 mk. puolueen varoista ja puolueveroista 3 penniä jäsentä kohti vuodessa.

Ammatillinen järjestyminen. Viitaten Forssassa pidetyn puoluekokouksen päätökseen ja katsoen ulkomailla ja meilläkin jo saavutettuihin kokemuksiin on pidettävä edullisempana, että ammatillinen järjestyminen kehittyy edelleen omia kehityslakejaan noudattaen puoluejärjestöjen sekaantumatta kuitenkin niin, että elävä vuorovaikutus säilyy sosialidemokratisen työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen välillä.

Raittius.

Puoluekokous lausuu sen vakavan toivomuksen että puolueen jäsenet yleensä noudattavat raittiutta; erittäinkin puolueen luottamusmiesten siveellinen velvollisuus on noudattaa ehdotonta raittiutta.

Lakot.

Koska ammatillinen järjestyminen maassamme jo on hyvässä vauhdissa, viittaa puoluekokous ammatillisten edustajakokousten ja ammattijärjestöjen lausuntoihin sekä lakkoohjeisiin ja kehottaa työväkeä työtaisteluissaan kääntymään ammatillisten järjestöjen puoleen. Puoluetoimikuntain ei ole puututtava lakiasioihin muutoin kuin ammattijärjestöjen erikoisesta pyynnöstä.

Yötyö puoluelehdissä.

Puoluekokous tunnustaa että työväen omistamissa liikeyrityksissä olisi mahdollisimmassa määrässä puolueen periaatteiden mukaisia työtapoja noudatettava ja kehoittaa puolue lehtien kustannusyhtiöitä ja kustantajia harkitsemaan, missä määrin yötyötä voitaisi puolueemme lehtiin nähden vähentää tai kokonaan poistaa kunnes työväestön yhteisillä ponnistuksilla kaikki terveydelle vahingolliset työtavat saadaan kokonaan poistetuiksi.

Vaalit.

Puoluetoimikunta Helsingissä: Puheenjohtajat E. Valpas ja A. Järvenpää, sihteeri M. Turkia, rahastonhoitaja E. Perttilä.

Vakinaiset jäsenet: Y. Sirola, Miina Sillanpää, E. A. Johansson. Varajäsenet: I. Hörhammar, O. W. Kuusinen, Severi Alanne ja Jussila.

Puolueneuvostoon edellisen lisäksi seuraavat maaseutujäsenet: Uudenmaanl. vaalipiiristä: A. Sirén, varalle E. Manner, ruotsalaisia, A. Ingman, v. A. Caselius. Turunl. pohj. v.-p. A. Rissanen, v. T. Tainio, ruots. A. Grönroos, v. Höglund. Turunl. pohj. v.-p. V. Laine, v. J. Meriläinen. Hämeenl. et. v.-p. J. H. Saaristo, v. K. Westerberg. Hämeenl, pohj. v.-p. Y. Mäkelin, v. V. Jokinen. Viipurinl. länt. v.-p. Viitanen, v. Kirves, ruots. Hägglund, v. Alithan. Viipurinl. it. v.-p. Uotinen v. Supinen. Mikkelinl. v.-p. Valjakka, v. Valkonen. Kuopionl. länt. v.-p. A. J. Partanen, v. Kokkonen. Kuopionl. it. v.-p. Hämäläinen, v. Lonkainen. Vaasanl. it. v.-p. Linnavuori, v. Hätinen. Vaasanl. et. v.-p. Hautala, v. Hurme. Vaasanl. pohj. v.-p. E. Paavo-Kallio, v. Huttunen, ruots. H. Backlund, v. S. J. Backlund. Oulunl. et. v.-p. Hämäläinen, v. Törmä. Oulunl. pohj. v.-p. A. Mantere, v. Puttonen.

Sanomalehdet.

Päivälehdet. Kansan Lehti kirjottaa eräässä pääkirjotuksessaan m. m. Suomen eduskunnan oikeuksista seuraavin sanoin:

»Suomen eduskunnan valta on tosin hyvin rajoitettu, mutta ne rajoitukset koskevat yhtäläisesti kaikkia kansanluokkia,^[3*] ja ne poistettakoon yhdessä, kun sopiva tilaisuus sellaiseen tarjoutuu. Uudistusta tehtäessä koetettiin myös laajentaa eduskunnan valtaa, mutta Pietarissa pantiin tenä eteen. Syy ei ole siis etuoikeutettujen luokkien — — —»).^[4*]

Ääni on Jaakopin ääni, vaikka kädet ovat Esaun kädet

Kirjallisuutta.

Oma maa, tietokirja »Suomen kodeille». Tämänniminen on suurisuuntainen kirjavritys, johon Werner Söderströmin osakeyhtiö on ryhtynyt. On näet aikomus julaista 55 yhden markan maksavaa vihkoa, yhteensä n. 3,000–3,300 sivua joissa 160 suomalaista tiedemiestä ja kirjailijaa aikoo kuvata maamme ja kansamme olot ja elämän kaikilta puolin. Yritys ansaitsee kaikkea kannatusta yleisön, yksilöjen ja yhdistysten puolelta ja toivottavasti teos puolueettoman tieteellisen esityksen puolesta täyttää annetut lupaukset.

Toimitukselle tulleita kirjoja ja julkaisuja.

Valvoja, N:o 7–8.

Nuori Suomi N:o 27.

Framtid N:o 35.

Pyrkijä N:o 7–8.

konetyömies N:o 7.

Soihtu (Sosialistinen kuukauslehti Amerikassa) N:o 5.

Raataja N:o 35.

Kylväjä N:o 36.

Väinämöinen N:o 16.

Sosialidemokratian Vuosisata N:o 22 ja 23.

Vallace. Venäjä, 3:s vihko.

Blatchford. Kevytmielisiä avioliittoja, s. 25 hinta 20 p.

H. Paavilainen. Kruununtilojen verolleotosta ja sen taloudellisesta vaikutuksesta Suomessa. Siv. 78. Hinta 1:50.

Karl Kautsky. Sosialidemokratia ja maatalouskysymys. Siv. 198. Hinta 1:50.

Max Nordau. Taloudellinen valhe. Suom. Y. Sirola. Siv. 94. Hinta 50 p.

Kaapo Murros. Suuret haaveilijat, heidän oppinsa ja kokeilunsa. (Saint Simon, Fourier ja Owen). Siv. 112.

Kolme viimemainittua M. V. Vuolukan kustannuksella Tampereella.

Suomalainen Sanomalehtiluettelo. Ilmotustoimisto Hermes.

Kirjoittajien viitteet:

^[1*] Valiokunnan ehdotusta seuraa tässäkin tietysti aina uskollisena Hermansonin ja Rosenqvistin vastalause ja arvattavasti myös pian heihin yhtyvän Ritariston ja Aatelin päätös.

^[2*] August Bebel: »Pois seisova sotaväki, sijaan kansanpuolustus!» Ilmestynyt suomennettuna M. W. Wuolakan kustannuksella Tampereella. — Gaston Moch: »Die armee der Demokratie». (Demokratian armeija), Stuttgart.

^[3*] Harvennukset eivät sentään ole Kansan Lehden.

^[4*] Harvennukset eivät sentään ole Kansan Lehden.

Takaisin Sosialistisen aikakauslehden luettelosivulle
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto