Pjotr Krapotkin on pyytänyt minua kirjoittamaan teokseensa esipuheen, ja minä täytän hänen toiveensa, joskin tunnustan tekeväni sen hieman epäröiden. Kun en voi lisätä mitään hänen kirjassaan esittämiinsä moniin todisteihin, joudun helposti hänen sanojensa heikentäjäksi. Ystävyyteni on kuitenkin puolustuksenani. Nykyisin, jolloin tsaarin jalkoihin polvistuminen on ranskalaisista »tasavaltalaisista» sopivaisuuden korkein ilmaus, pidän parempana liittyä niihin vapaihin miehiin, jotka tsaari ruoskituttaisi, heitättäisi vankikomeroihin tahi hirtättäisi jossakin pimeässä piilonteessa. Unohdan näiden ystävien seurassa hetkiseksi ne hylkiöt ja luopiot, jotka kiljuivat nuoruudessaan kurkkunsa käheiksi »Vapautta, vapautta!» ja panevat nyt parastaan sulattaakseen Marseljeesia ja Boshe tsarja hrani'ta hiveleväksi sopusoinnuksi.
Krapotkinin viimeisin teos »Vallankumousmiehen puheita» on ennen kaikkea terävä läpimädän ja julman porvariyhteiskunnan arvostelu ja koe nostattaa vallankumouksellisten tarmoa valtiota ja kapitalismia vastaan. Hänen uuden kirjansa, »Vallankumousmiehen puheita» teoksen jatkon, sävy on säyseämpi. Hän vetoaa siinä niihin auliisiin miehiin, jotka mielisivät olla rehellisessä yhteiskunnan uudestaluomisen yhteistyössä, ja hahmoittelee suurin vedoin tulevaisuuden historian edellytyksiä, jotka suovat meidän rakentaa inhimillisen yhteisön pankkien ja valtioiden raunioille.
Kirjan nimi »Leivän valloitus» on käsitettävä mitä laajimmassa merkityksessä, sillä »ihminen ei elä ainoastaan leivästä».
Aikana, jolloin jalot ja rohkeat ihmiset koettavat muuntaa yhteiskunnallisen oikeusihanteensa eläväksi todellisuudeksi, ei kunnianhimomme tyydy pelkkään leivän valloittamiseen, olkoonpa, että saisimmekin vielä viiniä ja suolaa leipämme lisäksi. Meidän on valloitettava kaikki muukin, mikä on ehdotonta taikkapa vain hyödyllistäkin elämän viihtymykseksi, meidän on turvattava itsellemme kaikkien tarpeittemme ja nautintojemme täysi tyydytys. Niin kauan kuin emme ole tehneet tätä ensimäistä »valloitusta», niin kauan kuin meillä on vielä »vaivaisemme», on katkeraa ivaa sanoa toisiaan vihaavien ja areenalle päästettyjen petojen tavoin toisiaan raatelevien inhimillisten olentojen laumaa »yhteiskunnaksi».
Kirjailija mainitsee jo teoksensa ensimäisessä luvussa ne rajattomat rikkaudet, jotka ihmiskunta jo omistaa, ja sen ihmeellisen työväline- ja konekokoomuksen, joka on saatu joukkotyöllä. Vuotuinen tuotanto antaisi runsaasti leipää ja jos kaupunkeihin, kartanoihin, viljavainioihin, tehtaisiin, liikenteeseen ja kouluihin kiinnitetty suunnaton pääoma joutuisi yksityisomaisuudesta yhteisomaisuudeksi, niin yleinen hyvinvointi olisi helposti luotavissa: tarjolla olevia voimia käytettäisiin, ei tarkoituksettomiin ja ristiriitaisiin hankkeisiin, vaan tuottamaan kaikkea sitä, mitä ihminen tarvitsee ravintoonsa, asuntoonsa, vaatteisiinsa, huveihinsa, tieteellisiin opintoihinsa ja kaunotaiteiden viljelemiseen.
Ihmissuvun omaisuuksien takaisinvaltaus, sanalla sanoen pakkoluovutus (expropriation) on kuitenkin toteutettavissa vain anarkistisella kommunismilla: hallitus on hävitettävä, sen lait ovat lakkautettavat, sen siveysoppi syrjäytettävä, sen palvelijat poistettavat ja tartuttava työhön vain omaa alotevaistoaan seuraten, oman olemuksensa, harrastustensa, ihanteittensa ja työtoimiensa mukaan ryhmittyen. Tämän teoksen tärkein puoli, pakkoluovutuskysymys, onkin niitä seikkoja, joita tekijä on käsitellyt yksityiskohtaisimmin, maltillisimmin ja kiivailematta, mutta sillä tyyneydellä ja sellaisella katsomuksen kirkkaudella, mitä hyvinkin pian puhkeavan, eittämättömän vallankumouksen tutkimukselta erikoisesti vaaditaan. Vasta sitten, kun valtio on hävitetty, voivat vapautuneet työläiset, joiden ei tarvitse enää olla imijäin ja loisien orjina, antautua vapaasti valikoimaansa, heitä viehättävään työhön ja ryhtyä tieteen avuin maan muokkaamiseen tai teollisuustuotannon aloille sekä hakea vaihtelua ja virkistystä opinnoista ja huveista. Ne kirjan sivut, jotka käsittelevät maanviljelystyötä, ovat erikoisen mielenkiintoisia, sillä ne selostelevat tosiseikkoja, jotka käytäntö on jo todentanut ja joita on kaikkialla helppo huomattavassa laajuudessa sovelluttaa jokaisen hyödyksi eikä vain valikoitujen harvain rikastuttamiseksi.
Jotkut neropatit puhuvat »fin de sièclestä», pilaillen sillä hienostelevan nuorison puutteita ja paheita; mutta kysymys on jo muusta kuin pelkästä vuosisadan lopusta, me lähenemme ajanjakson, historian aikakauden loppua. Me olemme koko vanhanajan sivistyksen päätteessä. Voiman oikeus ja vallan oikut, tuttu juutalainen peru ja julma roomalainen laintulkinta eivät tehoa meihin. Meillä on uusi usko, ja heti kun tämä usko, joka samalla on tiedettä, on tullut kaikkien totuuden etsijäin uskonnoksi, muuttuu se todellisuudeksi, sillä historian ensimäisiä lakeja on, että yhteiskunta muovautuu ihanteensa mukaiseksi. Mitenkäpä saattaisivat vanhentuneen maailmanjärjestyksen puolustajat säilyttää sitä? He eivät usko enää, heillä ei ole enää johtajaa eikä lippua, he ottelevat umpimähkään. Uuden luojia tuhotakseen heillä on lakeja ja kiväärejä, tykistöä ja pamppupoliiseja, mutta se kaikki ei vastaa aatetta, ja koko mielivallalle ja sorrolle perustuva vanha järjestelmä on tuomittu ennen pitkään historiantakaiseen aikaan kuuluvaksi.
On epäämätöntä, että niin tärkeä kuin lähenevä vallankumous inhimillisyyden kehitykselle onkin, se ei poikkea edellisistä kumouksista tekemällä äkkihyppäyksiä: luonto ei tunne sellaisia. Mutta anarkistinen yhteiskunta on jo kauan aikaa kohonnut tuhansin ilmiöin, tuhansin syvällisin muuttein yhäti nousevaan kehityskulkuun. Sen huomaa kaikkialla, missä vain vapaa ajatus riistäytyy dogmin kirjaimesta, kaikkialla, missä tutkijan nero kohoaa vanhoja muotoja korkeammalle, missä inhimillinen tahto ilmenee itsenäisinä tekoina, kaikkialla, missä rehelliset, kaikkea pakkokuria uhmaavat miehet liittyvät vapaaehtoisesti valistamaan toisiaan ja yhteistöin sekä valtiaatta valloittamaan itselleen elämänosuuttaan ja tarpeittensa täyttä tyydytystä. Tämä kaikki on anarkismia tajuamattaankin, ja se oppii yhä paremmin tuntemaan itseään. Eikö se riemuitsisi ollessaan tietoinen sekä ihanteestaan että rohkeasta tahdostaan, luottamuksensa menettäneen vastustajain parven parkuessa kohtalonsa kouriin heittäytyen: »Fin de siècle! Fin de siècle!»
Lähenevä vallankumous on siis täydelleen toteutuva, ja ystävämme Krapotkin menettelee täysin historioitsija-asemansa mukaisesti liikkuessaan jo vallankumouksen merkeissä, kehitellessään kaikkien uurastamisen hyväksi tulevan yhteisomaisuuden herruuden palauttamisaatteitaan ja kokiessaan havauttaa niitä epäröiviä, jotka ovat vallitsevista väärinkäytöksistä tietoisia, mutta eivät uskalla avoimesti käydä sotisopaan sitä yhteiskuntaa vastaan, johon he ovat tuhansin pyytein ja perintötavoin punoutuneet. He tietävät, että laki on väärä ja valheellinen, että virkamiehet matelevat mahtavampiensa ja heikkoja sortavien edessä, ettei säällistä elämää ja uurasta kunnollisuutta aina palkita pysyväisen leipäpalan ansion varmuudella ja että pörssikeinottelijan häikäilemätön julkeus ja koronkiskurien julmuus ovat »leipää valloitettaessa» ja hyvinvointia hankittaessa kaikkia hyveitä tehokkaampia aseita; mutta sen sijaan että hankkisivat selvyyttä ajatuksiinsa, toivomuksiinsa, yrityksiinsä ja toimiinsa oikeudentuntoisen järkensä varassa, useimmat heistä pakenevat johonkin hämärään umpikujaan, välttääkseen ryhdikkään asenteen vaaraa. Näin menettelevät ne ei-uskovaiset, jotka eivät tunnusta enää isiensä »järjenvastaista uskontoa», vaan antautuvat sen sijaan joihinkin kummallisiin, epämääräismuotoisiin salaperäismenoihin ja sotkeutuvat sekapäisiin tunnemaailmoihin: heistä tulee »rose-croixlaisten», spiritistien, buddhalaisten tai ihmeidentekijäin kannattajia. He väittävät olevansa Cakyamonnin opetuslapsia. Nämä haikeat herrat ja riutuvat naiset eivät kuitenkaan vaivaudu edes ottamaan selvää mestarinsa opeista, vaan hakevat tyhjiin raukenemisen rauhaa nirvanasta.
Nuo kaunosielut rauhoittukoot. Hehän lavertelevat lakkaamatta ihanteesta! Onhan meidän kyllä — aineellisina olentoina — heikkoudessamme huolehdittava ruumiimme ravinnostakin, sillä siitä emme ole aina täysin tietoisia; miljoonilla slaavilaisilla veljillämme, tsaarin alamaisilla, ei ole ruuan murenettakaan ja monet muutkin tuhannet näkevät nälkää. Mutta ylempänä leipääkin, ylempänä hyvinvointia ja yhteisomaisuuksia, joita toveriemme toimintatarmo voi hankkia meille, näemme me etäisyydessä edessämme uuden maailman, jossa voimme rakastaa koko sydämellämme toisiamme ja tyydyttää sitä jaloa ihanteenkaipuuta, jota kauneuden pilvipalvojat, aineellisen maailman inhoajat väittävät sielunsa sammuttamattomaksi janoksi! Silloin, kun ei enää ole rikkaita eikä köyhiä, kun nälkäinen ei enää pälyile kadesilmin kylläiseen, silloin luontainen ystävyys voi taas viritä ihmisten keskuuteen ja nyt tukahutettu kaikkiyhteyden uskonto korvata taivon pilviin hämäriä kuvia piirtelevän häilyvän uskonnon.
Vallankumous on pitävä enemmän kuin lupaakaan, se on, puhdistaessaan meidät saastaisesta yhteydestämme kaikenmoiseen järjestysvaltaan ja vapauttaessaan meidät vihdoinkin olemassaoloamme myrkyttävistä alhaisista rahahommista, uudistava elämän lähteet. Jokainen voi silloin rastia vapaasti rataansa: työmies tarttua luontaiseensa työhön, tutkija tieteillä julkisesti, eikä taiteilijan kauneusihanne ole enää niukan leivän määräämä. Me olemme kaikki ystäviä ja voimme toteuttaa yhteistöin runoilijain laulamat laajat luomat.
Varmaankin muistellaan silloin joskus nimeltään niitäkin, jotka valmistivat epäitsekkäällä, maanpaolla ja vankeudella palkitulla propagandallaan tätä uutta yhteiskuntaa. Nepä ovat meidänkin mielessämme »Leivän valloitusta» julkaistessamme: tämä heille vankilaristikkojen taakse tai vieraille maille saapuva yhteisen aatteen todiste on kannustava heitä. Tekijä suostuneekin vallan varmaan siihen, että omistan hänen kirjansa kaikille aatteen vuoksi kärsiville ja erikoisesti eräälle rakkaalle, koko elämänsä ajan oikeudesta otelleelle ystävälle. Ei tarvitse mainita hänen nimeään: hän on tunteva näitä veljensä sanoja lukiessaan sydänlyönneistään olevansa se mies.
Elisée Reclus.