Pjotr Kropotkin

Leivän valloitus

1892

17. luku

Maanviljelys

I

Kansantaloustiedettä on usein syytetty siitä, että se ottaa kaikkien johtopäätöksiensä pohjaksi epäämättömästi väärän periaatteen, jonka mukaan henkilökohtainen hyöty ahtaammassa merkityksessä on ainoa ihmistä tuotantokykynsä enentämiseen innostava vaikute.

Syytös on täysin oikea; niinkin oikea, että suurien teollisten keksinnöiden ja teollisuuden todellisten edistysaskeleiden ajanjaksot ovat juuri niitä jolloin haaveiltiin kaikkien onnesta ja ajateltiin vähimmin henkilökohtaista hyötymistä. Huomattavat tutkijat ja suuret keksijät ovat ennen kaikkea tarkoittaneet ihmiskunnan vapauttamista, ja jos Watt, Stephenson, Jacquard ynnä monet muut olisivat aavistaneet, mihin kurjuuteen heidän unettomat yönsä saattoivat työläisen, olisivat he kai polttaneet suunnitelmansa ja murskanneet mallinsa.

Toinenkin kansantaloudessa usein uudistuva periaate on yhtä väärä. Miltei kaikki kansantaloustieteilijät myöntävät näet kaikessa hiljaisuudessa, että vaikka erinäisillä teollisuusaloilla on usein liikatuotantoa, yhteiskunta ei tule kuitenkaan koskaan tuottamaan niin paljon, jotta se riittäisi tyydyttämään kaikkia tarpeita, eikä näin ollen siis tule sellaista hetkeä, jolloin ei ainakin joku olisi pakotettu kauppaamaan työvoimaansa palkan vastineeksi. Tämä hiljainen myönnytys on pohjana kaikissa teorioissa ja kansantaloustieteilijöiden luulotelluissa »laeissa».

Ja sittenkin on varmaa, että sinä päivänä, jona mikä tahansa sivistynyt yhteisö miettii kaikkien tarvetta ja tämän tarpeen tyydyttämiskeinoja, se on myös oivaltava, että sillä jo on nuo mitä runsaimmin tarpeita tyydyttävät keinot niin hyvin teollisuudessa kuin maanviljelyksessäkin, edellyttäen sen tahtovan niitä käyttää tositarpeiden tyydyttämiseen.

Kukaan ei voi kieltää tämän pitävän paikkansa teollisuuteen nähden. Siinä on kyllin, jos tutkii nykyään käytetyitä kivihiilen ja kivennäisten esille saamisen menettelytapoja, kuinka valmistetaan terästä ja sitä muokataan ja kuinka tehdään kaikkea vaatteustoon kuuluvaa y. m. silloin huomataan, että jo nyt voisimme lisätä tuotantoa monikertaisesti ja säästää sittenkin työtämme.

Mennään pitemmälle. Me väitämme, että samoin on laita maanviljelyksessäkin; maataloustyöläisellä on jo yhtä hyvin kuin tehdastyöläisellä keinot lisätä tuotantoansa ainakin nelinkertaisesti, ja tämä voitaisiinkin panna toimeen heti, kun hän tuntee sen tarpeelliseksi, — heti kun jokin sosialistinen työjärjestö perustetaan nykyisen kapitalistisen sijaan.

Kun maaviljelystä mainitaan, ajatellaan aina auransa kurkea kohti köyristynyttä tai arviokaupalla huonosti puhdistettua siementä kylvävää ja hyvän tai huonon vuoden satoa levottomana odottelevaa talonpoikaa. Muistetaan köyhä aamusta ehtooseen raatava perhe, jonka ainoana palkkana on olkivuode, kuiva leipäkannikka ja huono juoma.

Ja tuolle köyhyyden orjuuttamalle miehelle haastellaan korkeintaan vain kunnallis- tai maaveron huojentamisesta. Mutta vihdoinkin valveutuneesta itselleen vapaahetken suovasta ja vain joitakin tunteja päivässä ahertavasta, mutta sittenkin ei ainoastaan oma perhettään, vaan vähintään sataa muuta henkilöä elättämään kykenevästä maanviljelijästä ei uskalleta uneksiakaan. Sosialistitkaan eivät rohkene mennä tulevaisuustuumineen amerikalaista, itse asiassa vielä taidon alkuasteella olevaa suurviljelystä kauemmaksi.

Meidän aikamme ajattelevalla maanviljelijällä on jo avarampia aatteita ja suurempia suunnitelmia. Hän tarvitsee vain osan hehtaarista loihtiakseen siitä kaiken sen kasviruuan, jota hänen perheensä tarvitsee. Hän pyrkii luomaan oman kontunsa, vuodenajoista ja ilmastosuhteista riippumatta, lämmittämään ilman ja maan hennolle kasville suotuisaksi, sanalla sanoen, hän haluaa saada liioitta ponnistuksitta ja muinoista raatamista vähemmällä työllä hehtaarin alalta saman sadon kuin ennen saatiin viidenkymmenen hehtaarin alalta. Hän väittää, että maan antimia voidaan saada riittävän runsaasti kaikille ihmisille ja että sitä varten vaadittaisiin vain niin lyhytaikaista työtä, että jokainen voisi sen suorittaa ilomielin. Sellainen on nykyisen maanviljelyksen pyrkimys.

Sillä välin, kun tiedemiehet Liebigin, kemiallisen maanviljelyksen luojan, opastamina usein erehtyivät tieteisoppineessa kiihkossaan, uursivat oppimattomat maanmuokkaajat ihmiskunnan onnelle uuden uran. Pariisin, Troyesin ja Rouenin kauppatarhurit, englantilaiset puutarhurit, flaamilaiset vuokraviljelijät, Jerseyn, Guernseyn ja Scilly-saarten maanviljelijät ovat avanneet niin laajoja näköaloja, että silmämme epäröi niitä katsellessa.

Maalaisperhe tarvitsi ennen vähintään seitsemän tai kahdeksan hehtaarin maan antimet elääkseen. Ja tiedetäänhän talonpoikaisten elintavat! Nyt sitä vastoin ei voida enää sanoa, mikä olisi pienen voimaperäisesti viljelty maa-ala, joka voi perheelle antaa kaikkia maan tuotteita — niin hyvin tarpeellisia kuin ylellistäkin.

Jo parikymmentä vuotta sitten voitiin väittää, että satamiljoonainen väestö voisi mainiosti elää Ranskan maa-alueella tarvitsematta tuottaa mitään elintarpeita muista maista. Mutta nähdessämme niin hyvin Ranskan kuin Englannin ja Saksan viimeaikaiset edistysaskeleet ja silmäillessämme meille avartuneita uusia näköaloja väitämme, että jos maata viljellään siten, kuten useissa paikoissa tehdään, ja vaikka maa olisi huonoakin, olisi sata miljoonaa asukasta Ranskan viidenkymmenen miljoonan hehtaarin maa-alaan verraten perin vaatimaton suhde siihen ihmismäärään nähden, jonka maa yleensä voisi elättää.

Kaikissa tapauksissa voidaan, kuten jo sanoimmekin, pitää täysin todistettuna, että jos Pariisi ja molemmat Seinen sekä Seine-et-Oisen piirikunnat huomenna yhtyisivät anarkistiseksi kommuuniksi, jossa jokainen tekisi työtä, ja jos koko muu maailma kieltäytyisi niille antamasta yhtäkään vehnätynnyriä, teuraseläintä, hedelmäkorillista eikä jättäisi niille muuta kuin noiden kahden piirikunnan alueet, ne itse voisivat tuottaa yltäkyllin sekä maalais- että kaupunkiväestölle ei ainoastaan viljaa, lihaa ja välttämättömiä vihanneksia, vaan ylellisiä hedelmiäkin.

Ja me väitämme edelleenkin, että inhimillisen työn kustannukset olisivat silloin paljon pienemmät kuin ne, jotka nyt menevät tuon väestön elättämiseen Auvergnessa tai Venäjällä korjatulla vehnällä, vähän joka taholta tuoduilla vihanneksilla ja Etelä-Ranskassa kypsyneillä hedelmillä.

Muutoin on ilmeistä, ettemme vaadi kaikkea tavaranvaihtoa lakkautettavaksi ja jokaista seutua tuottamaan juuri sitä, mikä ei menesty sen ilmanalassa muutoin kuin keinotekoisella viljelyksellä. Meistä on kuitenkin tärkeää todistaa, että kauppateoria sellaisena, jonkalaiseksi sitä meidän päivinämme käsitetään, on liioiteltu ja että monet tavaranvaihdot ovat tarpeettomia, jopa haitallisiakin. Me väitämme sitä paitsi, ettei Etelä-Ranskan viiniviljelijän tai venäläisen ja unkarilaisen vehnää viljelevän talonpojan työtä ole koskaan oikein arvosteltu. He vaivautuvat suhdattomasti enemmän kuin tarvittaisiin, jos he nykyisen laajalle ulottuvan viljelystapansa sijaan käyttäisivät voimaperäistä viljelystä, ja heidän työtään voitaisiin siis paljon supistaa.

II

Meidän olisi mahdotonta luetella tässä väitteittemme tukena olevia lukuisia tosiseikkoja. Senvuoksi meidän on pakko pyytää lukijaamme tutustumaan seikkaperäisiä selvityksiä saadakseen erääseen toiseen kirjaamme, jonka englantilainen nimi on »Fields, Factories and Workshops» (Vainiot, tehtaat ja verstaat). Kaikkia, jotka harrastavat tätä asiaa, kehoitamme lukemaan Ranskassa ja muualla ilmestyneitä eteviä teoksia tältä alalta!

Mitä tulee suurten kaupunkien asukkaihin, joilla ei vielä ole mitään todellista käsitystä maanviljelyksen vastaisista mahdollisuuksista, niin neuvomme heitä tutustumaan lähimpiin kauppapuutarhoihin. Heidän tarvitsee vain katsella kauppapuutarhurien viljelystapoja ja kysellä näiltä — silloin avautuu heille uusi maailma. He alkavat aavistella, millaiseksi Euroopan maanviljelys voi kahdennellakymmenennellä vuosisadalla kehittyä, ja he käsittävät, minkä voiman yhteiskunnallinen kumous voi saada, kunhan opitaan tuntemaan se salaisuus, kuinka maasta saadaan irti kaikki, mitä tarvitaan.

Muutamat tosiseikat riittävät näyttämään, ettemme liioittele. Teemme kuitenkin ensin eräitä yleisiä huomautuksia.

Euroopan maanviljelyksen kurja tila on tunnettu. Jollei maanomistaja nylje viljelijää, niin nylkee häntä valtio. Jos valtio verottaa häntä häveliäästi, tekee rahanlainaaja hänet pian vekseleistään riippuvaksi ja todellisuudessa jollekin rahayhtiölle kuuluvan maan vuokraajaksi.

Maanomistaja, valtio ja pankkiiri nylkevät siten viljelijää vuokramaksuillaan, veroillaan ja koroillaan. Riistosumma vaihtelee eri maissa, mutta ei ole koskaan pienempi kuin neljäsosa, vaan usein puolet viljelijän kokonaissadosta.

Sitä paitsi maanomistajan ja valtion osuudet kasvavat säännöllisesti. Heti kun viljelijä on saanut uutteruutensa, kekseliäisyytensä tai aloitekykynsä perusteella runsaampia satoja, suurenee hänen maanomistajalle, valtiolle ja pankkiirille maksettavansa verokin suhteellisesti. Jos hän saa maasta irti kaksi vertaa enemmän kuin ennen, kasvaa myös maakorko kaksinkertaiseksi ja samoin verot, joita valtio vielä korottaa lisääkin hintojen noustessa. Ja aina samoin edelleen. Sanalla sanoen: maanviljelijä raataa kaikkialla kahdestatoista kuuteentoista tuntiin päivässä, ja kaikkialla nuo kolme korppikotkaa riistävät häneltä kaiken ylijäämän, jolla hän voisi parantaa maanviljelystään. Senpä vuoksi maanviljelys edistyykin niin perin hitaasti.

Maanviljelijä voi päästä jonkin askeleen eteenpäin tilapäisesti, joillakin poikkeusseuduilla, perin harvinaisissa oloissa, jotka johtuvat noiden kolmen verenimijän välisestä riidasta. Emmekä vielä ole maininneet sitäkään veroa, jonka jokainen maanviljelijä saa maksaa teollisuudelle. Jokainen kone, lapio, kemiallisten lannoitusaineiden tynnyri kaupataan hänelle kolmin- tai nelikertaiseen hintaansa. älkäämme unohtako kaikista maan antimista parhainta osaa ottavia välimiehiä.

Siinäpä syyt siihen, ettei maanviljelys ole keksinnöistä ja edistyksestä rikkaana viime vuosisatana kehittynyt muuten kuin perin rajoitetusti, satunnaisesti ja ajoittaisin.

Onneksi on kuitenkin aina ollut pieniä alueita, jotka joksikin aikaa unohtuvat korppikotkilta, ja sieltä saammekin selville, mitä voimaperäinen maanviljelys voi antaa. Ottakaamme joitakin esimerkkejä.

Amerikan ruohoaavikoilla, joilla muuten saadaan vain niukkoja, seitsemästä kahteentoista hehtolitraan hehtaarilta nousevia satoja ja pitkällinen pouta lisäksi usein hävittää sadon, tuottaa viisisataa miestä, työskennellen vain kahdeksan kuukautta vuodessa, vuotuisen ravinnon 50 000 hengelle. Viime vuosien kaikkia parannuksia käyttäen tuottaa yhden miehen vuosityö (300 työpäivää) niin paljon jauhoja kuin 250 henkeä vuodessa tarvitsee. Tämä tulos johtuu siitä, että säästetään ruumiillista työtä. Noilla suurilla, silmänkantamattomilla lakeuksilla järjestetään kyntö, leikkuu ja puinti miltei sotilaallisesti, niin ettei ole tarpeetonta edestakaisin häärimistä ja ajanhukkaa. Kaikki käy yhtä täsmällisesti kuin sotilasparaatissa.

Tämä on suurta, laajaperäistä maanviljelystä, joka käyttää luonnon antamaa maata sellaisenaan, sitä parantelematta. Kun se on antanut kaikkensa, niin se hyljätään ja haetaan toisaalta uutta neitseellistä maata, jota kulutetaan samoin.

Mutta meillä on myös koneiden avustama ja niiltä yhä runsaammin apua saava voimaperäinen maanviljelys. Se pyrkii pääasiassa viljelemään vain rajoitettua alaa, mutta tekemään sen hyvin, lannoittaen ja parannellen maata, keskittäen työtä ja korjaten mahdollisimman suuren sadon. Tällainen viljelystapa leviää joka vuosi, ja sen avulla saadaan hehtaarin alalta kolmekymmentäkuusikin hehtolitraa, sen sijaan että Etelä-Ranskan suurviljelyksessä ja läntisen Amerikan hedelmällisillä seuduilla tyydytään kymmeneen, kahteentoista hehtolitraan. Ihmisen vuotuisen viljelystarpeen voi siis tyydyttää kahdestoista osa hehtaaria.

Ja mitä voimaperäisemmäksi maanviljelys saadaan, sitä vähemmän työtä uhrataan vehnähehtolitran saamiseksi. Kone korvaa valmistavissa töissä ihmisen, ja maan parannuksia, salaojitusta ja kivien poistamista, jotka lisäävät tuotantoa, suoritetaan kerta kaikkiaan. Väliin tarvitsee vain pitää maata rikkaruohoista vapaana, ja keskinkertainen maa antaa kertaakaan lannoittamatta loistavia satoja. Näin on menetelty parinakymmenenä vuotena Rothamsteadissa, Hertfordshiren piirikunnassa.

Mutta älkäämme salliko mielikuvituksemme kiitää liian kauas. Pysytelkäämme neljänkymmenen hehtolitran sadossa, johon ei tarvita mitään mallimaata, vaan ainoastaan järkevää viljelystapaa, ja katsokaamme, mitä se merkitsee.

Seinen ja Seine-et-oisen piirikunnan 3 600 000 asukasta kuluttaa vuosittain lähes kahdeksan miljoonaa hehtolitraa viljaa, etupäässä vehnää. Heidän olisi siis olettamuksemme mukaan viljeltävä tuota satoa varten noin 200 000 hehtaaria niistä 60 0000:sta, jotka heillä on hallussaan.

On luonnollista, etteivät he muokkaa näitä aloja lapioilla. Se veisi liiaksi aikaa, 240 viisituntista työpäivää hehtaaria kohti. Heidän olisi edullisempaa parantaa maa kerta kaikkiaan: tehdä salaojia sinne, missä niitä kaivattaisiin, tasoittaa siinä, missä se on tarpeen, ja raivata kivet pois — vaikkapa alkuvalmistukset veisivät viisimiljoonaa viisituntista päivätyötä eli noin viisikolmatta päivätyötä joka hehtaaria kohti.

Maa olisi sitten muokattava syvään kyntävällä höyryauralla. Siihen menisi neljä päivätyötä hehtaaria kohti. Kaksoisauralla kyntämiseen olisi uhrattava vielä toiset neljä päivätyötä. Kylvämistä ei tehtäisi umpimähkään, vaan kylvökoneella. Siementä ei heitettäisi, vaan käytettäisiin rivikylvöä. Ja tuo kaikki ei vaatisi kuitenkaan muuta kuin viisikolmatta viisituntista päivätyötä hehtaaria kohti, mikäli työ suoritettaisiin suotuisissa oloissa. Mutta jos kolmena, neljänä vuotena käytetään kymmenen miljoonaa päivätyötä järkiperäiseen viljelykseen, voidaan sitten saada vain puolella siitä ajasta 40 ja 50 hehtolitran satoja.

3 600 000 asukkaan leivän hankkimiseksi ei ole siis käytetty enempää kuin viisitoista miljoonaa päivätyötä. Ja kaikki nämä askareet olisivat sellaisia, jotta kaikki ihmiset voisivat niitä suorittaa teräksisittä lihaksitta ja ennestään maatyöhön tottumattominakin. Maanmuokkausta tuntevat olisivat aloitteentekijöinä ja töiden jakajina. Mitä itse työhön tulisi, ei ainoakaan pariisilainen olisi niin heikko, ettei jaksaisi parin tunnin opastuksen jälkeen hoidella konetta tai avustaa maanviljelystöissä.

Ja kun otetaan huomioon, että nykyisen sekasorron vallitessa on paitsi hienostomaailman laiskottelijoita aina noin sata tuhatta työtöntä ammattialoilla, niin nähdään, että jo tuo nykyisessä yhteiskunnassamme hukkaan heitetty voima riittäisi järkiperäisellä maanviljelyksellä hankkimaan tarpeellisen leivän kolmelle, neljälle miljoonalle näiden molempien piirikuntien asukkaalle.

Me toistamme, ettei tämä ole mitään tarua. Sittenkään emme ole käsitelleet todella voimaperäistä viljelystä. Emme ole maininneet herra Hallettin kolmen vuoden kuluessa kokoamasta vehnämäärästä, jolloin yksi ainoa jyvä tuotti 5 000 ja 6 000, jopa kerran noin 10 000 jyvää yhä uudistuvien istutusten avulla ja jonka kaltainen tulos tekisi mahdolliseksi, että tarpeen tullen voisi sadan neliömetrin suuruiselta alalta korjata viljaa kylliksi viisihenkiselle perheelle. Päinvastoin olemme selostelleet aina Ranskan, Englannin, Belgian y. m. lukuisien maanviljelijäin toteuttamia saavutuksia ja niitä toimenpiteitä, joihin voitaisiin ryhtyä laajan käytännön suomiin kokemuksiin ja tietoihin nojaten, vaikka jo huomispäivänä.

Mutta sitä ei tehdä ilman vallankumousta, ei huomenna eikä ylihuomennakaan, koska maiden ja pääomien omistajat eivät siitä saa etua ja koska siitä hyötyvillä maalaisilla ei ole tietoja, rahaa eikä aikaa hankkia itselleen sitä, mitä tarvitaan yrityksen etunenään astumiseksi.

Nykyinen yhteiskunta ei ole vielä päässyt niin pitkälle. Mutta jos pariisilaiset julistautuisivat anarkistiseksi kommuuniksi, olisi heidän ehdottomasti asetuttava sille kannalle, koska he eivät olisi niin typeriä, että yhä laittelisivat korurihkamia, joita Wienissä, Varsovassa ja Berliinissä tehdään jo yhtä hyviä, ja heittäytyisivät leivättömiksi jäämisen varaan.

Koneiden avustamasta maanviljelyksestä tulisi sitä paitsi pian mitä houkuttelevin ja hauskin puuha.

»Riittäkööt jo jalokivinäpertelyt ja nukkien vaatettamiset», sanoisivat he. »Nyt on jo aika työläisten virkistää voimiaan maanviljelystöissä. Saakaamme elinvoimaa, luonnontuntua ja esikaupunkien pimeissä työpajoissa unohtunutta elämäniloa!»

Alppien laidunmaat, paremmin kuin jouset, auttoivat sveitsiläisiä keskiajalla vapautumaan herroista ja kuninkaista. Uudenaikainen maanviljelys on auttava kapinoivaa kaupunkia vapautumaan liittoutuneista porvareista.

III

Olemme nähneet, kuinka noiden kahden, Seinen ja Seine-et-Oisen piirikuntien kolme ja puoli miljoonaa asukasta voisi riittävästi hankkia leipätarpeensa vain kolmatta osaa alueestaan viljelemällä. Puhukaamme nyt karjasta!

Englantilaiset, jotka syövät runsaasti lihaa, kuluttavat sitä vuosittain lähes 100 kiloa kutakin täysikasvuista kohden. Jos otaksumme tämän kaiken lihamäärän häränlihaksi, söisi kukin lähes kolmanneksen härkää. Härkä viidelle hengelle vuodessa, lapset siihen luettuina, on jo riittävä määrä. Kolme ja puoli miljoonaa asukasta tarvitsisi sen mukaan vuosittain 700 000 teuraseläintä.

Nykyisen laidunjärjestelmän mukaan tarvittaisiin 660 000 teuraseläimen ruokkimiseksi alimman arvion mukaan kahden miljoonan hehtaarin maa-ala.

Jos niittyjä kasteltaisiin lievästikin lähdevedellä, kuten jo lounaisessa Ranskassa on tehty tuhansille hehtaareille, riittäisi jo 500 000 hehtaaria. Mutta jos voimaperäistä viljelystapaa käytettäisiin, ei siihen tarvittaisi enempää kuin neljäsosa tuosta määrästä eli siis 125 000 hehtaaria. Ja kun voidaan käyttää maissia sekä arabialaisten kastelujärjestelmään, voidaan tuon karjamäärän ravinto saada jo 88 000 hehtaarin alalta.

Milanon ympäristöillä, missä likaviemärivettä käytetään niittyjen kastelemiseen, saadaan 9 000 hehtaarin suuruisella alalla ravintoa 4–6 naudalle hehtaari kohti, ja joiltakin erikoisen reheviltä paikoilta on koottu 45 tonniakin heinää hehtaarilta, mikä vastaa yhdeksän lypsylehmän vuotuista rehumäärää. Kolme hehtaaria kutakin eläintä kohti ja toisaalta yhdeksän lehmää tai härkää kullakin hehtaarilla, ne ovat nykyisen maatalouden äärimmäisyyksiä.

Guernseyn saaren 4 000 viljellystä hehtaarista on lähes puolet eli 1 900 hehtaaria joko viljavainioina tai vihannestarhoina ja vain 2 100 hehtaaria niittyinä; näillä 2 100 hehtaarilla elätetään 1 480 hevosta, 7 260 nautaa, 900 lammasta ja 4 200 sikaa, niin että siellä on kolme teurastettavaksi sopivaa nautaa hehtaarilla. Tarpeetonta on lisätä, että maan hedelmällisyys on saatu aikaan lannoittamalla maata levillä ja kemiallisilla aineilla.

Mutta palatkaamme Pariisikommuunimme kolmen ja puolen miljoonan asukkaan luo! Näemme, että teuraseläinten elättämiseen tarvittava maa-ala vaihtelee kahdesta miljoonasta 88 000 hehtaariin. älkäämme liioitelko, vaan pysytelkäämme tavallisen viljelyksen edellyttämissä luvuissa, jättäen sarvikarjan osittain korvaamiseksi tarvittaville pienemmille elukoille riittävästi laidunta ja varaten teuraskarjalle 160 000 hehtaaria — tai vaikka 200 000 — niistä 400 000:sta, jotka jäävät käytettäviksi väestön viljatarpeen tyydyttämisen jälkeen.

Olkaamme runsaskätisiä ja arvioikaamme tuon maa-alan hedelmälliseksi muokkaamiseen menevän viisi miljoonaa päivätyötä!

Käytettyämme siten vuoden varrella kaksikymmentä miljoonaa päivätyötä, josta määrästä puolet on mennyt pysyväisiin parannuksiin, olemme turvanneet itsellemme riittävän leipä- ja lihamäärän — siipikarjasta, syöttösioista, kaniineista y. m. saatavaa lihaa lukuunottamatta ja panematta painoa sille, että mainioita hedelmiä ja hyviä vihanneksia kyllin omaava kansa syö lihaa paljon vähemmän kuin kasvisravintoa niukemmin saavat englantilaiset. Kaksikymmentä miljoonaa viisituntista päivätyötä — paljonko siitä tulee kutakin asukasta kohden? Oikeastaan perin vähän. Kolmen ja puolen miljoonan väestössä on ainakin 1 200 000 täysikasvuista, työkykyistä miestä ja sama määrä naisia. Miesväki yksinään voisi siis toimittaa kaikkien leivän ja lihan suorittamalla vain 17 viisituntista työpäivää vuodessa. Pankaamme vielä kolme miljoonaa päivätyötä maidon hankkimiseen taikka enemmänkin, ja kolmen pääravintoaineen, leivän, lihan ja maidon hankkimiseen menee korkeintaan 25 viisituntista työpäivää — mikä on jokseenkin samaa kuin hieman huvitella ulkoilmassa. Nuo kolme tuotetta ovat, lähinnä asuntoa, yhdeksällä kymmenesosalla ihmiskunnasta pääasiallisina päivittäisinä huolina.

Sittenkään — älkäämme työlästykö sitä yhä toistamaan — emme ole sepittäneet satua. Olemme vain esittäneet tosiseikkoja, sellaista, mitä on jo toteutettu suuressa mittakaavassa. Maanviljelys voitaisiin järjestää jo huomenna uuteen uskoon, elleivät maanomistuslait ja yleinen tietämättömyys sitä estäisi.

Sinä päivänä, jolloin Pariisi on oivaltanut ravinto- ja elintarpeiden hankintakysymyksen yhteiseksi, jolloin kaikki ihmiset ovat selvillä siitä, että tämä asia on paljon painavampi kuin parlamentti- ja puoluekiistat, sinä päivänä vallankumouskin suoritetaan. Pariisi on valtaava noiden molempien piirikuntien alueet ja viljelevä niitä. Ja menetettyään kolmanneksen eliniästään riittämättömän ja huonon ravinnon ostamiseen pariisilainen työmies on itse tuottava sen muuriensa juurella, linnoitustensa piirissä (jos niitä silloin on jäljellä), ahertaen terveellisessä ja rattoisassa muutaman tunnin puuhassa.

Puhukaamme nyt hedelmistä ja vihanneksista! Poistukaamme Pariisista ja käväiskäämme katsomassa jotakin niistä kauppapuutarhurien laitoksista, jotka tekevät muutamien kilometrien päässä akatemioista sellaisia ihmeitä, että kansantaloustieteilijöillä ei ole niistä aavistustakaan! Viivähtäkäämme esimerkiksi herra Poncen luona, joka on laatinut tätä viljelystapaa käsittelevän teoksen. Hän ei salaile maasta saamiaan satoja, vaan on kertonut niistä laajaperäisesti.

Herra Ponce ja varsinkin hänen työmiehensä raatavat kuin orjat. Heitä on kahdeksan henkeä hieman hehtaaria kookkaamman alan viljelijöinä. He tekevät työtä kahdestatoista viiteentoista tuntiin päivässä, toisin sanoen kolme kertaa enemmän kuin olisi tarpeen. Jos heitä olisi neljäkolmattakin, ei heitä sittenkään olisi liiaksi. Herra Ponce vastannee siihen, että kun hän 11 000 neliömetrin suuruisesta alasta maksaa huikean 2 500 frangin vuotuisen vuokran ja ostaa 2 500 frangilla kasarmeista lantaa, täytyy hänen näin käyttää työvoimia hyväkseen, »Minua nyljetään ja minun on nyljettävä muita.» Hänen laitoksensa on maksanut 30 000 frangia, josta summasta lienee mennyt puolet laiskottelevien teollisuusparoonien veroksi. Toisin sanoen, hänen laitoksensa ei vastaa enempää kuin 3 000 päivätyötä — luultavasti vielä paljon vähemmänkin.

Mutta silmäilkäämme hänen satojaan: 10 000 kiloa porkkanoita, 10 000 kiloa sipulia, retiisejä ja sellaisia vähemmän arvokkaita vihanneksia, 6 000 kaalinpäitä, 3 000 kukkakaalia, 5 000 koria tomaatteja, 5 000 tusinaa valiohedelmiä, 154 000 kerää salaattia, yhteensä 125 000 kiloa hedelmiä ja vihanneksia yhden ja yhden kymmenesosan hehtaarin, 110 metriä pitkältä ja 100 metriä leveältä alalta. Se on enemmän kuin 110 tonnia vihanneksia hehtaarilta.

Ihminen ei syö kuitenkaan vuodessa enempää kuin 300 kiloa vihanneksia ja hedelmiä, ja kauppapuutarhurin hehtaari tuottaa näitä vihanneksia ja hedelmiä vuodessa riittävästi 350 täysikasvuiselle hengelle. Jos siis 24 henkilöä viljelisi koko vuoden hehtaarin suuruista alaa ja työskentelisi viisi tuntia päivässä, korjaisivat he 350 täysikasvuiselle ja siis ainakin 500 hengelle riittävän vihannes- ja hedelmämäärän.

Toisin sanoen 350 aikaihmisen tarvitsisi herra Poncen viljelystapaa käyttäen — ja hänenkin tuloksensa ovat jo voitetut paremmilla ennätyksillä — raataa vuodessa henkeä kohden vain hieman yli sadan tunnin — 103 tuntia — hankkiakseen 500 hengelle tarvittavan hedelmä- ja vihannesjoukon.

Suokaa meidän huomauttaa, ettei moinen tuotanto ole mikään harvinaisuus, sillä 500 kauppapuutarhuria viljelee tuolla tapaa aivan Pariisin äärellä 900 hehtaarin suuruista alaa. Heidän on kuitenkin raadettava kuormajuhtien tavalla noin kahdentuhannen frangin vuotuista hehtaarin vuokraa suorittaakseen.

Mutta eivätkö nämä kenen hyvänsä todettavat ilmiöt näytä, että 7 000 hehtaaria niistä 210 000:sta, jotka jäävät ylitse, riittäisi tuottamaan kaikki molempien piirikuntiemme kolmelle ja puolelle miljoonalle asukkaalle tarvittavat vihannekset sekä sen lisäksi suuren määrän hedelmiä?

Mitä tulee näiden hedelmien ja vihannesten tuottamiseksi tarvittavaan työhön, ei siihen menisi 50 miljoonaakaan viisituntista työpäivää tai noin viitisenkymmentä miespuolisen nuorison päivätyötä — kauppapuutarhurien esimerkkiä seuraten. Me näemme kuitenkin, että tuota määrää voitaisiin alentaa, jos otetaan jo Jerseyssä ja Guernseyssä käytetyt menettelytavat toteutettaviksi. Huomautamme myös, että Pariisin kauppapuutarhurien on pakko ahertaa noin kovasti saadakseen aikaisia vihannessatoja, joiden korkeat hinnat oivalletaan hänen huimaavaa maanvuokraa muistaessamme, ja että hänen menettelynsä vaatii runsaammin työtä kuin mitä tavallisten kasvisten tuottamiseksi tarvittaisiin. Mutta kun hänellä ei ole varaa suuriin kustannuksiin ja kun hänen on maksettava kalliita hintoja lasista, raudasta, puusta ja kivihiilestä, on hän hankkinut lannoituksella sen keinotekoisen lämmön, joka voidaan saada paljon halvemmalla kasvihuoneen avulla.

IV

Sanoimme, että kauppapuutarhurien on ihmeellisiä satoja saadakseen pakko ruveta työkoneiksi ja kieltäytyä kaikista elämän iloista. Mutta nämä reippaat uranuurtajat tekevät ihmiskunnalle suunnattoman suuren palveluksen opettaessaan meille, kuinka maata on »valmistettava».

He valmistavat maata niillä lantakerroksilla, jotka ovat jo olleet luomassa nuorille kasveille ja aikaisille vihanneksille välttämätöntä lämpöä. He valmistavat multaa niin runsaasti, että heidän on pakko vuosittain myydä siitä osa; muutoin kohoaisi heidän puutarhansa joka vuosi kaksi tai kolme sentimetriä. He tekevät sitä niin perinpohjaisesti, että — mikäli Barral kertoo teoksessa »Dictionnaire d'agriculture» kauppapuutarhureita koskevassa kirjoituksessa — he ovat liittäneet viimeaikaisiin sopimuksiinsa ehdon, jonka mukaan heillä on, viljelemältään alalta muuttaessaan, oikeus ottaa maansa mukaansa. Huonekalujen ja kasvihuoneiden keralla kuormarattailla muutettava maa — siinä on viljelijöiden vastaus Ricardon teoriaan, jossa hän haaveilee maakoron sopivan tasoittamaan maan luonnollisia etuja. »Maa on viljelijänsä arvoinen» — se on puutarhaviljelijän tunnuslause.

Ja kuitenkin ovat Pariisin ja Rouenin ympäristöjen kauppapuutarhurit kolme kertaa orjuutetumpia kuin heidän Guertseyssä ja Englannissa asuvan veljensä — samoja tuloksia saavuttaakseen. Viimeksi mainitut soveltavat teollisuutta maanviljelykseen ja muuttavat, ei ainoastaan maaperää, vaan ilmastonkin, käyttämällä kasvihuonetta.

Kauppapuutarhurien viljelystapa perustuu seuraaville kahdelle periaatteelle:

1. Kylvö toimitetaan lasikatoksen alla, hentoja taimia kasvatetaan voimakkaassa maassa rajoitetulla alalla, missä niitä voidaan vaalia hyvin, ja istutetaan sitten kehittyneitä juuria saatuaan taivasalle. Sanalla sanoen, niiden kanssa on meneteltävä samoin kuin eläintenkin: niitä on hoidettava varhaisimpana kasvuaikanaan huolellisesti.

2. Aikaisia satoja varten on maata ja ilmaa lämmitettävä ja kasvit peitettävä lasiakkunoilla tai lasikuvulla sekä aiheutettava kytevällä lannalla voimakasta lämpöä maahan.

Istutus toiseen paikkaan ja ilmaa korkeampi lämpö — siinä on, sittenkun maa on keinotekoisesti muokattu, tämän viljelysmuodon pääpaino.

Kuten olemme nähneet, on näiden edellytysten ensi ehto ja toteutettu käytännössä ja tarvitsee vain yksityiskohtaista täydennystä. Toisen kohdan toteuttamiseksi on lämmitettävä sekä ilmaa että maata ja korvattava lannoitus joko kasvilavan alla maassa tai kasvihuoneen metalliputkissa virtaavan veden lämmöllä.

Sekin on jo tehty. Pariisilainen kauppapuutarhuri saa nyt termosyfoonista sitä lämpöä, jota hän ennen otti lannasta. Ja englantilainen puutarhuri rakentaa kasvihuoneita.

Kasvihuoneet olivat ennen vain rikkaiden ylellisyyksiä. Niitä käytettiin vain ulkomaisia kasveja varten ja huvin vuoksi. Nyt ne ovat tulleet yleisiksi. Jerseyn ja Guernseyn saarilla on kokonaisia hehtaareja katettu lasilaitteilla, tuhansista maatalojen ja puutarhojen pikku kasvihuoneista puhumattakaan. Lontoon ympäristöllä aletaan myös suojata lasilla kokonaisia vainioita.

Kasvihuoneita tehdään kaikenlaisia, graniittiseinäisistä vaatimattomiin, kuusilaudoista kyhättyihin lasikattoisiin aitauksiin asti, eivätkä ne tule maksamaan kapitalistin nylkemisestä huolimatta enempää kuin neljä tai viisi frangia neliömetriltä. Useampia niistä lämmitetään ainakin kolme, neljä kuukautta vuodessa, mutta kylmätkin kasvihuoneet, joita ei lämmitetä antavat hyviä tuloksia, mikäli ei mielitä rypäleitä, etelämaiden kasveja, vaan perunoita, porkkanoita, herneitä ja papuja y.m.s.

Näin päästään ilmastosta riippumattomiksi. Vaivalloisesta taimilavojen muokkaamisesta vapaudutaan, kysynnän keralla kallistuvia lantakasoja ostetaan vähemmän ja inhimillinen työ supistuu: seitsemän tai kahdeksan miestä riittää viljelemään lasisuojusteista hehtaaria, joka tuottaa yhtä paljon kuin herra Ponce saa Pariisin likellä samalta alalta.

Tämän aineen alalta voisi esittää yllättäviä yksityiskohtia. Tyytykäämme vain yhteen esimerkkiin. Puutarhuri ja 34 työmiestä — sanokaamme 70 miestä, jos he tekisivät työtä vain viisi tuntia päivässä — viljelee Jerseyssä hieman neljää hehtaaria laajempaa, lasilla suojattua alaa ja saa vuosittain seuraavia satoja: 25 000 kiloa jo Vapusta lähtien saatavia viinirypäleitä, 80 000 kiloa tomaatteja, 30 000 kiloa huhtikuussa valmistuvia perunoita, 6 000 kiloa herneitä ja 2 000 kiloa toukokuussa poimittavia papuja — kaikkiaan 143 000 kiloa hedelmiä ja vihanneksia, puhumattakaan toisesta suuresta sadosta, joka saadaan erinäisiä kasvihuoneista tai tavattoman suuresta, miellyttäväksi olinpaikaksi järjestetystä kasvihuoneesta, ja pienimmistä ulkoa, kasvilavojen välisistä viljelyksistä mahdollisesti saatavasta sadosta.

Sata neljäkymmentä kolme tonnia hedelmiä ja vihanneksia! Moisella määrällä voidaan ravita yllin kyllin yli 1 500 henkeä läpi vuoden. Eikä siihen tarvita kuin 21 000 päivätyötä, s. o. 210 tuntia vuodessa tuskin puoleltakaan täysikasvuisten lukumäärästä.

Lisätkää siihen noin 1 000 kivihiilitynnyrin hankkimiseen menevä aika, koska se määrä tarvitaan vuosittain neljän hehtaarin lämmittämiseen. Kun sitä saadaan Englannissa joka työläistä ja kymmenen tunnin päivätyötä kohden kolme tynnyriä päivässä, aiheuttaa se vuosittain kullekin viidestä sadasta täysikäisestä kuuden tai seitsemän tunnin lisätyön.

Jos siis aikaihmisistä edes puolet tekisi viitisenkymmentä puolipäivätyötä hankkiakseen hedelmiä ja vihanneksia muinakin eikä vain niiden tavallisina vuodenaikoina, voisivat kaikki ihmiset syödä koko vuoden aikana mielin määrin erinomaisia hedelmiä ja vihanneksia, vaikka niitä saataisiinkin vain kasvihuoneista. He saisivat samalla korjata noista kasvihuoneista toisena satona useampia tavallisia vihanneksia, joiden kasvattamiseen menee herra Poncen laitoksen kaltaisissa tarhoissa, kuten olemme huomanneet, viisikymmentä päivätyötä.

Nyt olemme käsitelleet valioviljelyksiä. Olemme kuitenkin jo huomanneet, että nykyisin pyritään muodostamaan kasvihuoneista tavallisia lasikattoisia vihannestarhoja. Ja täten saadaankin tuollaisesta perin yksinkertaisesta lasisuojasta, jota hieman lämmitetään kolmena kuukautena, satumaisia vihannessatoja, esimerkiksi ensimäisenä satona huhtikuun lopussa 450 hehtolitraa perunoita hehtaarin alalta. Kun maata on sitten voimistettu, annetaan uuden sadon kasvaa toukokuusta lokakuuhun lasikattoisen suojan antamassa miltei troopillisessa kuumuudessa.

Jotta muutoin saataisiin 450 hehtolitraa perunoita, on maata muokattava vuosittain 20 hehtaaria, jopa enemmänkin, kylvettävä, mullattava, kitkettävä j. n. e. Tuollaisen puuhan runsaus on tunnettua. Lasien suojaamilla viljelyksillä pitänee alussa uhrata ehkä puolen päivän työ neliömetrille. Mutta sitten säästetäänkin puolet, ellei kolme neljännestä jatkotyöstä.

Nämä ovat tosiasioita, niitä tuloksia, joita on saatu; ken hyvänsä voi niitä tarkistaa. Ja eivätkö jo nämä tosiseikat riittäne suomaan aavistusta siitä, mitä kaikkea ihminen voi saada järkiperäisellä viljelysmuodolla maasta irti?

V

Tarkastelumme pohjana ovat olleet jo käytäntöön otetut edellytykset. Voimaperäinen maanviljelys, likaviemärivedellä kastellut vainiot, kauppapuutarhurien viljelykset, lasikattoiset vihannestarhat, kaikki ne ovat todellisuutta. Uudenaikainen maanviljelys pyrkii mahdollisuuden mukaan rajoittamaan viljelysalaa, keskittämään työtä ja yhdistämään kaikkia kasvien elämälle tarpeellisia ehtoja.

Tämä harrastus oli aluksi syntynyt halusta saada kaupattavaksi aikaisin kypsyneitä vihanneksia ja ansaituksi niillä suuria rahasummia. Mutta kun voimaperäinen viljelysmuoto on keksitty, saadaan näitä kasviksia yhä yleisemmin ja niiden joukkoon luetaan jo tavallisetkin vihannekset, koska niitä täten saadaan vähällä vaivalla, runsaammin ja varmemmasti.

Tarkasteltuamme Guernseyn vaatimattomimpia lasisuojuslaitteita vakuutamme lopputuloksena kaikesta, että lasisuojusten alla huhtikuussa korjattavaan perunasatoon menee paljon vähemmän työtä kuin siihen, että saamme vapaalla maalla, viisi kertaa kookkaammalla alalla viljellystä, kastellusta, kitketystä j. n. e. perunasta kolme kuukautta myöhemmin vastaavan suuruisen sadon. Suhde on tässä sama kuin tavallisen työkapineen ja koneen välillä. Mainiota työkalua ja konetta käyttäen säästetään työtä, vaikka näitä välineitä hankittaessa onkin uhrattava jokunen rahaerä.

Lasisuojusten alla kasvatettujen tavallisten vihannesten viljelemisestä puuttuu meiltä vielä täydellisiä numerotietoja. Tämä viljelys on vielä uutta ja käytännössä vain pienemmillä maa-alueilla. Mutta meillä on numerotietoja erään ylellisyyshedelmän, viinirypäleen, viljelemisestä viisikymmentä vuotta sitten, ja ne puhuvat uskottavaa kieltä.

Pohjois-Englannissa lähellä Skotlannin rajaa, missä kivihiili ei maksa enempää kuin neljä frangia tynnyriltä kaivoksen luona, on jo kauan sitten kasvatettu viinirypäleitä kasvihuoneessa. Kolmekymmentä vuotta sitten myytiin siellä tammikuussa kypsyneitä rypäleitä 25 frangilla naula ja sitten ne myytiin uudestaan Napoleon III:n ruokapöytää varten 50 frangista. Nyt saa siihen viljelijä vain 3 frangia naulalta. Hän on itse kertonut siitä eräässä puutarhanhoitolehdessä. On näet kilpailijoita, jotka lähettävät rypäleitä Lontooseen ja Pariisiin. Kun kivihiili on huokeaa ja viinirypäleiden hoitotapa järkiperäistä, kasvaa rypäle talvisaikaan pohjoisessa ja tunkeutuu vastoin tavallisia tapojaan pohjoisesta etelään. Puutarhurit kauppaavat toukokuussa englantilaisia ja Jerseyssä viljeltyjä viinirypäleitä kahdella frangilla kilon, ja tämäkin hinta pysyy, kuten viisikymmentä frangia kolmekymmentä vuotta sitten, vain laimean kilpailun vuoksi.

Lokakuussa kaupitaan kaikkialla Lontoon ympäristöillä lasisuojusten ja lievän keinotekoisen lämmön turvissa kasvatettuja rypäleitä samoilla hinnoilla kuin Sveitsin ja Rheinin viinitarjojen rypäleitä, s.o. muutaman soun hinnasta naula. Hinta on kuitenkin kahden kolmanneksen verran liian kallis, sillä maanvuokrat ovat korotetut huippuunsa samoin kuin rakennus- ja lämmityskustannukset, joista puutarhuri maksaa teollisuudenharjoittajille ja välimiehille huikean osuuden. Kun tietää tämän, niin voi väittää, että syksyllä, Lontoon leveysasteella ja sen sumuisessa ilmastossa saatavat ihanat viinirypäleet oikeastaan ovat melkein ilmaisia. Eräässä esikaupungissa antaa pikku taloomme nojautuva, kolme metriä pitkä ja kaksi metriä leveä lasista ja muurilaastista kyhätty suojus joka vuosi jo kolmen vuoden aikana 50 naulaa erinomaisen hienomakuisia rypäleitä. Tämä sato saadaan kuuden vuoden vanhasta köynnöksestä.^[4] Ja suojus on niin huono, että sade pääsee sen sisälle. öisin sen lämpö on sama kuin ulkoilmankin. Tietysti sitä ei lämmitetä, sillä sehän olisi samaa kuin lämmittää katua. Ja köynnös ei vaadi muuta hoitoa kuin että sitä vuosittain leikataan puoli tuntia ja toimitetaan kärryllinen lantaa sen juurelle, sille kohtaa, mihin se on istutettu suojuksen ulkopuolelle punaiseen savimaahan.

Jos taas lasketaan ne äärimmäisen huolekkaan hoidon kustannukset, joita Rheinin tai Lac Lemanin rannoilla uhrataan viiniköynnökselle, kivi kiveltään rantatöyräille tehdyt rappukerrokset, lannan ja usein maankin parin, kolmen sadan jalan korkuuksiin kuljettaminen, tullaan siihen päätelmään, että viinin viljelemisen työkustannukset tulevat Sveitsissä ja Rheinin rannoilla kalliimmiksi kuin Lontoon esikaupungeissa lasin alla.

Tämä tuntunee ensi silmäyksellä mahdottomalta, sillä tavallisestihan luullaan, että viiniköynnös kasvaa Etelä-Euroopassa itsestään ja ettei viininviljelijän työ maksa mitään. Puutarhurit ja viininviljelijät vahvistavat kuitenkin tätä väitettä. »Viinin viljeleminen on Englannin viljelyksistä edullisin», lausuu muuan käytännöllinen puutarhuri eräässä puutarhalehdessä. Hinnat, kuten tiedetään, puhuvat myös kuvaavaa kieltä.

Jos käännämme nämä tosiseikat kommunistiselle kielelle, voimme vakuuttaa, että mies tai nainen, joka tahtoo uhrata vapaahetkistään parikymmentä tuntia vuodessa mihin Euroopan ilmanalaan tahansa lasin suojaan istutettujen parinkymmenen viiniköynnöksen — itse asiassa jokseenkin hauskaan — hoitoon, voi korjata niistä niin paljon rypäleitä kuin hän voi syödä perheensä ja tuttaviensa keralla. Samaa voi sanottava muistakin ilmanalaan totutetuista hedelmäpuista.

Voimaperäistä viljelystä suuressa mittakaavassa käyttävä kommuuni voi saada kaikkia mahdollisia sekä koti- että ulkomaisia vihanneksia ja kaikkia ajateltavissa olevia hedelmiä, tarvitsematta käyttää siihen enempää kuin noin kymmenen työtuntia vuodessa kutakin asukasta kohti.

Nämä ovat tosiasioita, joita voidaan vahvistaa vaikkapa jo huomenna. Riittäisi, jos jokin työläisryhmä heittäisi joiksikin kuukausiksi korukapinetyönsä, ryhtyisi muokkaamaan sadan hehtaarin alaa Gennevilliersin tasangolla, istuttaisi rivin pienoisia hedelmätarhoja, laatisi niihin kuhunkin oman lasikattoisen, lämmitettävän kylvö- ja taimihuoneen, rakentaisi lisäksi viidenkymmenen hehtaarin alalle säästeliäästi siroteltuja hedelmäkasvihuoneita ja antaisi kokeneiden puutarhurien järjestää tuon hankkeen yksityiskohdat.

Jos otaksumme perusteeksemme Jerseyn saarella saadun keskisadon, joka vaatii lasilla suojattua hehtaaria kohden 7–8 miehen työn, siis vuosittain 24 000 työtuntia, tarvittaisiin noiden 150 hehtaarin kunnossa pitämiseen 3 600 000 työtuntia vuodessa. Sata taitavaa tarhuria voisi olla tuossa työssä viisi tuntia päivässä — kaiken muun suorittaisivat sellaiset ihmiset, jotka olematta ammatiltaan puutarhureita voisivat kuitenkin käsitellä lapioita, rautaharavaa ja kastelupumppua tai hoitaa uunia.

Mutta tämä työ tuottaisi alimman arvion mukaan — senhän näimme edellisessä luvussa — kaikki tarpeelliset vihannekset ja hedelmät, vieläpä vähän ylellisyyttäkin, ainakin 75 000 tai 100 000 hengelle. Otaksutaanpa, että tässä henkilömäärässä olisi 36 000 hedelmäpuutarhatöihin halukasta aikaihmistä. Jokaisen olisi silloin työskenneltävä sata tuntia vuodessa, ja työaika olisi jaettu pitkin vuotta. Nämä työtunnit olisivat ystävien ja lasten parissa ihanoissa, varmaankin Semiramiin tarutarhoja ihanammissa puutarhoissa vietettyjä virkistyshetkiä.^[5]

Noin vähän vaivannäköä siis vaadittaisiin saadaksemme syödä hartaasti haluamiamme hedelmiä, joita vailla nyt olemme, ja nauttiaksemme yllin kyllin kaikkia vihanneksia, joita perheenäiti jakelee nyt niin niukasti — punnitessaan joka penniä, jolla hänen on rikastutettava lainanantajaa ja verenimijää — maanomistajaa.

Oi, jospa ihmiskunta vain olisi tietoinen siitä, mitä se voi, ja jospa tuo tietoisuus soisi sille voimaa tahtoakin!

Jospa se vain tietäisi, että henkinen pelkuruus on se kari, johon kaikki tähänastiset kumoukset ovat rauenneet!

VI

Lähinnä tulevalle kumoukselle avartuvat uudet näköpiirit ovat helppo havaita.

Joka kerran, kun puhumme vallankumouksesta, huomaamme totisen, nälistyneitä lapsia nähneen työläisen rypistävän kulmakarvojaan ja toistavan itsepäisesti: »Entäs leipä? Eikö leipä lopu, jos jokainen ihminen syö itsensä kylläiseksi? Ja jos taantumuksellisten yllättämä oppimaton maaseutu jättää, kuten mustat joukkueet vuonna 1793, kaupungin nälkäkuoleman partaalle — mitäs silloin tehdään?»

Maaseutu koettakoon parastaan! Suuret kaupungit voivat silloin tulla toimeen ilman sitäkin.

Mihinkä nuo sadat tuhannet nyt pienissä tehtaissa ja työpaikoissa kituvat työläiset ryhtynevät sinä päivänä, jona he saavat takaisin vapautensa? Sulkeutunevatko he vallankumouksen jälkeenkin, kuten sitä ennen, tehtaitten saleihin? Valmistavatko he yhä maasta vietävää korurihkamaa, kun vilja ehkä voi loppua, liha häipyä harvinaisuudeksi ja vihannekset kadota saamatta uusia sijaan? Varmaankaan eivät! He poistuvat kaupungista vainioille. He panevat koneen avulla, joka suo heikonkin olla työssä mukana, vallankumouksen toimeen myös entisen orjuusajan maanviljelyksessä, samoin kuin kumous on kohdannut laitoksia ja aatteita.

Sadoittain hehtaareja suojataan laseilla, ja miesten ja naisten hienot kätöset hoitelevat hentoja taimia. Toisia satoja hehtaareita kynnetään koneen avulla syvälti, parannetaan lannoittaen tai tehdään hedelmällisiksi keinotekoisella, kallioita jauhamalla saadulla mullalla. Iloiset joukot tilapäistyöläisiä peittävät nuo hehtaarit sadoilla, ja heitä opastavat työssä ja kokeissa osaksi ne, jotka maataloutta tajuavat, mutta ennen kaikkea pitkästä unesta valveutuneen ja loistavan majakan — kaikkien onnen — johtaman kansan suuri ja käytännöllinen henki.

Ja parin, kolmen kuukauden kuluttua lieventävät nopeat sadot tuntuvinta tarvetta hankkien ruokaa kansalle, joka vihdoinkin, niin monien vuosisatojen vartomisen jälkeen, saa tyydyttää nälkänsä ja syödä niin paljon kuin mieli tekee.

Kansallinen nero — sen kansan, joka nousee kapinaan ja näkee puutteensa — on sillä välin kokeileva uusilla, jo nyt näköpiirissä häämöittelevillä ja yleiseen käytäntöön tullakseen vain kokemuksen kastetta kaipaavilla viljelystavoilla. Silloin kokeillaan valolla — tuolla viljelyksessä vähäarvoisena pidetyllä voimalla, joka saa jyvän kypsymään 45 päivässä Jakutskin leveysasteilla. Keskitetty tai keinotekoinen valo on kilpaileva lämmön kanssa kasvien kypsymistä jouduttaen. Jokin tulevaisuuden Mouchot on keksivä koneen, joka johtaa auringonsäteitä ja saa ne työskentelemään, niin ettei tarvitse maan sisuksilta hakea kivihiileen koottua auringon lämpöä. Maan kastelemista kehitettyjen mikro-organismien laumoilla koetellaan myös — äskettäin esitettyä järkevää aatetta seuraten, jonka mukaan maa saa näitä kasveille niin hyvin hiusjuurien ravitsemiseksi kuin maan ainesosien käyttämiseksi tarpeellisia pieniä eläviä soluja.

Silloin kokeillaan... mutta älkäämme poiketko kovin kauas, ettemme eksyisi sadun maille! Pysytelkäämme varmojen tosiseikkain piirissä. Jo nyt käytännössä olevilla viljelysmenetelmillä voisimme, jos niitä sovellettaisiin suuressa mittakaavassa, koska ne jo ovat voitolla taistelussa teollisuuden kilpailua vastaan, — hankkia itsellemme mieluisen työn vastineeksi hyvinvointia ja ylellisyyttä. Lähin tulevaisuus on osoittava, mitä käytännöllistä on tieteen uusien keksintöjen meille vihjaamissa vastaisissa valloituksissa.

Tyytykäämme vain viittaamaan tarpeiden tutkimista ja niiden tyydyttämiskeinoja käsittelevää uutta tietä!

Ainoa, mitä vallankumoukselta voi tulla puuttumaan, on rohkeus ja aloitekyky.

Me, nykyisen koulujärjestelmän tylsyttämät, joiden mieliä vielä miehuusiässäkin on orjuuttanut menneisyyden vaikutus, uskallamme tuskin ajatella. Jos jokin uusi aate on kysymyksessä, niin ennen kuin luomme siitä mielipiteemme, haemme neuvoa vanhoista, satavuotisista kirjapinkoista, saadaksemme tietää, mitä vanhat mestarit tuosta asiasta arvelivat.

Jos vallankumoukselta ei puutu rohkeutta eikä aloitekykyä, niin ei siltä puutu elintarpeitakaan.

Suuren vallankumouksen merkkipäivistä oli kaunein, valtavin, iäisesti ihmisten mieliin painuva se päivä, jolloin Ranskan kaikilta ääriltä tulleet edustajat riensivät Pariisissa tasoittamaan Mars-kenttää liittojuhlan viettoa varten.

Ranska oli sinä päivänä yhtenä; uuden hengen elähyttämänä se silmäili tulevaisuutta, joka aukeni sen eteen yhteistyönä maan muokkaamisessa.

Ja maassa yhteisesti työskentelemällä saavat vapautuneet yhteiskunnat vastedeskin yhteytensä ja poistavat niitä pirstonneen vihan ja sorron.

Uusi yhteiskunta on käsittävä yhteistunnon, tuon valtavan, tarmoa ja ihmisen luovaa voimaa satakertaisesti lisäävän mahdin, ja silloin se on menevä eteenpäin valloittaakseen itselleen tulevaisuuden kaikella nuorekkaalla voimallaan.

Yhteiskunta on lakkaava tuottamasta oudoille ostajille ja harkitseva omia tyydytettäviä tarpeitaan ja halujaan. Se on runsaasti turvaava kaikkien jäsentensä hengen ja hyvinvoinnin, samalla kun se antaa heille vapaasti valistusta ja tehdystä työstä koituvan siveellisen tyydytyksen sekä ilon elää toisten elämää turmelematta. Uuden uljuuden elähyttäminä ja yhteistunnon kannustamina me kaikki käymme silloin yhdessä valloittamaan tiedon ja taiteellisen luomisen yleviä nautinnoita.

Tuon hengen innostaman yhteiskunnan ei tarvitse pelätä sisäisiä selkkauksia eikä ulkonaisia vihollisia. Se voi menneisyyden mahtia vastaan asettaa rohkeutensa uuteen järjestelmään, kaikkien uskaliaan yritteliäisyyden sekä henkensä heräämisestä jättimäiseksi paisuneen uuden voimansa.

»Liittoutuneet kuninkaat» eivät mahda tälle vastustamattomalle voimalle mitään. Heille ei jää muuta valittavaksi kuin alistua siihen ja valjastaa itsensä ihmiskunnan uusia, yhteiskunnallisen vallankumouksen avaamia näköpiirejä kohti vierivien vaunujen eteen.

Viitteet:

^[4] Viinikyönnös itse on parin kolmen puutarhuripolven tekemien uutterien tutkimusten tulos. Se on Hampurista saatu, mainiosti kaikkia kylmiä talvia varten karaistu muunnos.

^[5] Jos taas luettelemme maanviljelyksestä saatuja numerotietoja, jotka osoittaivat, että molempien, Seinen ja Seine-et-Oisen, piirikuntien asukkaat voisivat täysin elää omalla alueellaan, jos uhraisivat vuosittain elintarpeittensa hankkimiseen vain vähän aikaa, niin saamme seuraavia numeroita:

Jos otaksutaan, että vain puolet aikaihmisistä tahtoisi työskennellä maataloustöissä, niin näemme, että 70 miljoonaa päivätyötä on jaettava 1 200 000 yksilön kesken. Se tekee vuosittain viisikymmentäkahdeksan viisituntistapäivätyötä kullekin näistä työskentelijöistä.

Takaisin sisällysluetteloon
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto