Kansantalous on aina rajoittunut toteamaan yhteiskunnassa ilmeneviä tosiseikkoja ja käsittelemään niitä hallitsevan luokan eduksi. Samoin se menettelee teollisuuden synnyttämään työn jakoonkin nähden: se on oivaltanut sen kapitalismille suotuisaksi ja tehnyt siitä periaatteen.
Katsokaa kyläseppää, sanoo Adam Smith, nykyaikaisen kansantaloustieteen isä. Jollei hän ole tottunut tekemään nauloja, saa hän taotuksi niitä tuskin paria, kolmea sataakaan päivässä, nekin huonoja. Mutta jos sama seppä ei ole tehnytkään muuta kuin nauloja, valmistaa hän niitä helposti päivän kuluessa kaksi tuhatta kolme sataa kappaletta. Ja Smith tekaisee tuokiossa tällaisen johtopäätöksen: »jakakaamme työ, ottakaamme erikoisala ja aina vain erikoisempi erikoisala! Olkoon meillä vain naulojen kärkien ja päiden taontaan pystyviä ja siten runsaammin tuottavia seppiä! Sillä tapaa rikastumme!»
Sen selville ottamisesta, ettei vain tuo koko iäkseen naulanpäitä naputtelemaan tuomittu seppä työlästy koko työhönsä, ettei hän vain joudu noin rajoitetun ammattitaidon vuoksi työnantajansa armoille, ettei hän vain olisi vuosittain keskimäärin neljä kuukautta työtönnä ja ettei vain hänen palkkansa pienenisi, koska kone tai oppipoika voisi helposti tehdä hänen työnsä, ei Adam Smith välittänyt vähääkään huudahtaessaan: »Eläköön työn jako! Se on kansan rikastuttamisen kultakaivos!» Ja kaikki alkoivat kirkua hänen laillaan.
Ja kun sittemmin joku Sismondi ja J. B. Say alkoi käsittää, että työn jako rikastutti koko kansan sijasta vain äveriäitä ja että koko iäkseen kahdeksannentoista nuppineulan osaa näpertelemään kahlehdittu työläinen typertyy ja joutuu kurjuuteen, niin mitäpä viralliset kansantaloustieteilijät silloin ehdottavat? Eivät mitään! — He eivät sanoneet itselleen, että elinkautisessa yksitoikkoisessa konetyössä työläinen menettää älykkäisyytensä ja keksintökykynsä ja että askareiden vaihtelu päinvastoin on omansa melkoisesti lisäämään kansan tuotteliaisuutta. Juuri tätä meidän nyt on tarkasteltava.
Jos muuten vain kansantaloustieteilijät saarnailisivat pysyvästä ja usein perinnöllisestä työn jaosta, saisivat he haastella meistä nähden mielin määrin. Mutta tiedemiesten julistamat aatteet syöpyvät mieliin ja turmelevat niitä. Kuulleessaan heidän puhuvan työn jaosta, prosenteista, luotosta, korosta y. m. jo ammoin ratkaistuna asioina alkavat kaikki ihmiset — työläisetkin — vihdoin viisastella kansantaloustieteilijöiden tavalla ja palvoa samaa epäjumalaa.
Niinpä näemme joukon sosialistejakin, jotka eivät ole arkailleet käydä tieteen erehdysten kimppuun, puolustavan työn jakoa. Keskustelkaa heidän kanssaan vallankumouksen aikana järjestettävästä työstä, ja he vastaavat teille, että työn jako on säilytettävä; jos teette ennen vallankumousta neulannuppeja, on teidän niitä tehtävä kumouksen jälkeenkin. Tosin on noita nuppeja tehtävä vain viisi tuntia päivässä, mutta ette saakaan tehdä koko elämänne aikana muuta kuin niitä, kun taas toiset tekevät tai suunnittelevat koneita, joilla te elinaikananne voitte valmistaa satoja miljoonia nuppeja, ja toiset erikoistuvat kirjallisen, tieteellisen ja taiteellisen työn ylevissä askareissa. Te olette syntynyt neulannuppien näpertelijäksi, Pasteur oli tullut maailmaan vesikauhun vastamyrkyn istuttajaksi, ja vallankumous suo teidän kumpaisenkin pysyä omalla alallanne.
Työn jaon seuraukset ovat täysin tunnetut. Me olemme ilmeisesti jaetut kahteen luokkaan: toiseen kuuluvat ne tuottajat, jotka kuluttavat hyvin vähän, joiden ei — ollen raadantaansa sidottuja — tarvitse ajatella, ja jotka työskentelevät toimettomin aivoin huonosti; toiseen luokkaan kuuluvat ne kuluttajat, jotka tuottavat joko hyvin vähän tai eivät juuri ollenkaan ja joiden yksinoikeutena on ajatella toistenkin puolesta — huonosti, koska kokonainen maailma, ruumiillisten työntekijöiden maailma, on heille ihan outo. Maataloustyöläiset eivät käsitä koneista mitään, ja kaikki maatalouteen kuuluva on koneiden hoitajille tuntematonta. Uudenaikaisen teollisuuden ihanteina ovatkin konetta käyttelevä lapsi, joka ei voi eikä saakaan tajuta koneesta hitustakaan, ja lasta kaitsevat tarkkaavaisuuden hetkeksikin herpautuessa sakkoja määräilevät työnjohtajat. Teollisen maanviljelyksen ihanteena on kolmeksi kuukaudeksi palkattu höyryauraa tai leikkuukonetta käyttävä mies. Työn jako on samaa kuin nimilapulla varustaa ja leimata ihmiset eliniäkseen eri aloille — joku tekee tehtaassa solmuja, joku on tehtaan kaitsijana, toinen siirtelee kaivoksessa koreja määrättyihin paikkoihin, mutta kellään ei ole alkeellisintakaan kokonaiskäsitystä koneesta, liiketoiminnasta tai kaivoksesta. Ja siitä syystä he menettävät kaiken työhalunsa ja keksintökykynsä, joka uudenaikaisen teollisuuden alkuaikoina loi nyt kehumamme työvälineet.
Tuo yksilöiden kohtalo on tahdottu tyrkyttää kansoillekin. Ihmiskunta piti jaettaman kansallisiksi tehtaiksi, joilla kullakin olisi oma erikoisalansa. Venäjä — niin sanottiin — on luonnostaan aivan kuin määrätty viljan tuottajaksi, Englanti pumpulikankaiden kutojaksi; Belgia valmistakoon verkaa, ja Sveitsi toimittakoon lapsentyttöjä ja opettajattaria. Jokaisen kaupungin olisi lisäksi valittava erikoisalansa. Lyonin olisi kudottava silkkiä, Auvergnen pitsejä ja Pariisin valmistettava korurihkamaa. Näin aukenisi — sanoivat kansantaloustieteilijät — yhtä hyvin tuotannolle kuin kulutuksellekin rajattomia aloja, ja maailmalle tulisi työn suunnattoman rikkauden ajanjakso.
Mutta nämä suurenmoiset toiveet raukesivat, kun teknillinen taito levisi kaikkiin maihin. Niin kauan kuin Englanti yksin valmisti runsaasti pumpulikankaita ja metallitavaroita ja Pariisi yksin tuotti taideteollisuusrihkamaa j. n. e., kävi kaikki hyvin; niinsanotusta työn jaosta voitiin saarnailla vastaan sanomatta.
Mutta nyt on olemassa sivistyskansojen keskuudessa uusi virtaus, joka tahtoo yritellä kaikilla teollisuusaloilla, ja ne oivaltavat edullisemmaksi valmistaa omassa maassaan, mitä ennen tuottivat muualta tai siirtomaistaan, jotka vuorostaan näyttävät pyrkivän emämaasta vapaiksi. Tieteelliset keksinnöt ovat tehneet tuotannon kaikkialla mahdolliseksi, ja siitä lähtien on ollut tarpeetonta maksaa ulkomaille suuria summia siitä, mitä voidaan helposti valmistaa omassakin maassa. Mutta tämä teollisuudessa tapahtunut mullistus on paha isku niin varmasti perustelluksi luullulle työn jaolle.