Perityt ennakkoluulot sekä aivan väärä kasvatus ja opetus ovat totuttaneet meidät näkemään kaikkialla vain hallituksia, lainlaadintaa ja viranomaisia. Siksipä luulottelemmekin, että ihmiset repisivät toisensa villipetojen tavoin palasiksi heti, kun poliisit eivät pitäisi enää meitä silmällä, ja että kaikki menisi mullin mallin, jos esivalta tuhottaisiin vapaaehtoisesti ja lain välimiehyydettä ryhmittyneiden ihmisten lähellä, joiden on onnistunut suorittaa verrattomasti parempia asioita kuin mitä hallituksen holhous saa aikaan.
Jos luette jotakin päivälehteä, niin sen sivut ovat omistetut kauttaaltaan hallitustoimille ja poliittiselle keinottelulle. Jos joku toisen maailman olento lukisi sitä, luulisi hän, ettei Euroopassa tehdä ilman jonkun herran käskyä suorastaan mitään, paitsi ehkä pörssissä. Koettakaapa etsiä siitä jotakin, mikä koskettelisi ilman ministerien määräyksiä syntyviä, kasvavia ja kehittyviä laitoksia! Ette löydä sellaista tai ette ainakaan paljon! Jos lehdessä onkin »Sekalaisten uutisten» otsake, on se siinä vain siksi, että noilla uutisilla on jotakin yhteyttä poliisin kanssa. Perhedraamoista ja mellastuksista ei lehdessä hiiskuttaisi sanaakaan, elleivät poliisikonstaapelit olisi niissä esiintyneet.
Kolmesataa viisikymmentä miljoonaa eurooppalaista rakastaa tai vihaa toisiaan, raataa tai elelee koroillaan, mutta heidän elämänsä — ellei kirjallisuutta, teatteria ja urheilua oteta lukuun — olisi sanomalehdille tuntematon, elleivät hallitukset siihen tavalla tai toisella sekaantuisi.
Samoin on laita historiankin. Me tunnemme jonkun kuninkaan tai parlamentin elämän pienimmätkin piirteet; meille on talletettu hyvät ja huonot lavertelulaitoksessa pidetyt puheet, »joilla ei ole ollut koskaan pienintäkään vaikutusta siihen, kuinka joku sen jäsen on äänestänyt», kuten eräs vanha parlamenttimies lausui. Kuninkaiden matkat, poliitikkojen hyvät ja huonot mielialat, heidän leikinlaskunsa ja juonittelunsa, kaikki säilytetään tunnontarkasti jälkimaailmalle. Mutta meidän on perin työlästä saada selville keskiaikaisen kaupungin elämää, tutustua hansakaupunkien lukuisten kauppasuhteiden koneistoon tai tietää, kuinka Rouenin kaupunki rakensi tuomiokirkkonsa. Koko ikänsä tuollaisen tutkimiseen uhranneen tiedemiehen teokset jäävät unhoon, kun sen sijaan »parlamenttien historioita», s.o. yhteiskuntaa vain yksipuolisesti kuvaavina vääriä historioita on tukuttain, kaupitellaan ja opetetaan kouluissa.
Täten emme huomaa sitä tavattoman runsasta työtä, jonka ihmisten vapaaehtoinen yhtyminen saa päivittäin aikaan ja joka on vuosisatamme pääasiallinen työ.
Siksi tahdommekin ottaa puheeksi tärkeimpiä tällaisia ilmiöitä ja näyttää, kuinka ihmiset heti, kun heidän harrastuksensa eivät ole suoraan vastakkaisia, sopivat keskenään ja toimittavat mainiosti hyvinkin mutkikkaita asioita.
Tällaisia tosiasioita on ilmeisestikin nykyisessä yksityisomistusoikeuteen, s. o. riistämiseen, ja ahdasmieliseen, siis typerään yksilöllisyyteen perustuvassa yhteiskunnassa vain vähän; sopimus ei ole aina täysin vapaa ja toimii väliin mitätöntä, ellei vallan hyljättävääkin tarkoitusta varten.
Mutta meidän ei tulekaan etsiä sokeasti seurattavia esimerkkejä, eikä nykyinen yhteiskunta voisikaan sellaisia meille tarjota. Tahdomme vain näyttää, että elämässämme yleensä on esivaltaisesta individualismista huolimatta paljon sellaista, missä toimitaan vapaan sopimuksen nojalla, ja että ilman hallitusta onkin helpompi tulla toimeen kuin luulottelemmekaan.
Olemme jo viitanneet väitteemme tueksi rautateihin ja palaamme niihin vieläkin.
Kuten tunnettaneen, on Euroopassa noin 300 tuhannen kilometrin laajuinen rautatieverkko ja nykyisin voidaan sitä käyttäen matkustaa pikajunassa pysähtymättä ja vaunua vaihtamatta pohjoisesta etelään ja idästä länteen, Madridista Pietariin ja Calaisista Konstantinopoliin. Ja vieläkin enemmän: jollekin asemalle jätetty paketti tulee perille, minne määrätään, Turkkiin ja Keski-Asiaan, muitta muodollisuuksitta kuin että lähettäjä on kirjoittanut paperilipulle osoitteen.
Tämä tulos olisi voitu saada aikaan kahdella tavalla. Joku Napoleon, Bismarck tai muu valtaherra olisi voinut valloittaa Euroopan ja piirtää Pariisista, Berliinistä tai Roomasta lähtien kartalle rautateiden suunnat ja määrätä junien kulkuvuorot. Venäjän tsaari Nikolai I haaveili sellaista valtaa. Kun hänelle esitettiin ehdotus Moskovan ja Pietarin välille suunnitellusta rautatiestä, otti hän viivoittimen ja vetäisi Venäjän kartalle molempien pääkaupunkien välille suoran viivan ja sanoi: »tuossa on linja!» ja linja tehtiinkin supisuora, kuilut täytettiin ja huimaavia siltoja rakennettiin, jotka täytyi muutamien vuosien päästä hyljätä.
Kaikki tuo maksoi keskimäärin pari kolme miljoonaa kilometriltä.
Se on muuan menettelytapa, mutta onneksi on toimittu toisin. Rautatiet on rakennettu pala palalta, nämä on yhdistetty ja sadat noiden palojen omistajayhtiöt ovat koettaneet sopia junien tulo- ja menoajoista, niin että vaunut vierivät kiskoillaan uudestaan lastaamatta tavaroita toiselta rautatieverkolta toiselle.
Tämä kaikki saadaan aikaan vapain sopimuksin, kirjeitä ja ehdotuksia vaihtaen sekä kongressissa, joihin edustajat tulevat tuumiskelemaan — eivätkä laatimaan lakia — jostakin erikoisasiasta. Kongressin päätyttyä he palaavat kotiinsa, ei lait taskussaan, vaan tuoden sopimussuunnitelman hyväksyttäväksi tai hyljättäväksi.
Erimielisyyksiä oli tietenkin tasoitettava. Joukossa oli itsepäisiä, jotka eivät huolineet toisten mielipiteistä. Yhteinen etu sovitti kaikki kuitenkin lopuksi, niin että yksimielisyyteen päästiin kutsumatta armeijoita vastahakoisten kimppuun.
Tämä suunnaton, yhteen liitetty rautatieverkko ja sen aiheuttama tavaton liikenne ovat yhdeksännentoista vuosisadan huomattavin piirre, ja se on tuloksena vapaasta sopimuksesta. Jos joku olisi ennustanut sitä kahdeksankymmentä vuotta sitten, olisivat esi-isämme pitäneet häntä pähkähulluna ja huudahtaneet: »Noiden sadan osakeyhtiönne osakkaita ette koskaan saa järkiinsä! Se on utopia, pelkkää satua. Tarmokkaan päämiehen ohjaama keskushallitus voi yksin panna sen toimeen.»
Ja tämän järjestelmän mielenkiintoisin puoli on se, ettei eurooppalaisilla rautateillä ole mitään keskushallitusta! Ei rautatieministeriä, diktaattoria, eipä edes mannermaaparlamenttia tai mitään johtokuntaa. Kaikki suoritetaan vapailla sopimuksilla.
Niinpä kysymme valtion kannattajilta ja niiltä, jotka väittävät, ettei ilman keskushallitusta — vaikkapa vain yhdysliikenteen järjestämiseksi — tulla toimeen:
Kuinka sitten Euroopan rautatiet tulevat toimeen? Miten ne saavat kuljetetuksi miljoonia matkustajia ja tavaravuoria kokonaisen maanosan halki? Jos rautateitä omistavat yhtiöt voivat sopia keskenään, niin miksi eivät rautateitä pakkoluovuttavat työläisetkin voisi tehdä samoin? Ja jos Pietarin — Warsowan ja Pariisin — Belfortin yhtiöt voivat toimia ilman yhteistä komentajaa, niin minkä vuoksi tarvittaisiin vapaista työläisryhmistä muodostuneiden yhteiskuntien helmassa hallituksia?
Yrittäessämme näyttää esimerkeillä, ottaen näitä nykyisessä yhteiskunnassa vallitsevasta tasa-arvon puutteesta huolimatta omaltakin ajaltamme, kuinka ihmiset, mikäli heidän harrastuksensa eivät ole aivan vastakkaisia, voivat tulla ilman viranomaisten välitystä varsin hyvin toimeen, emme ole kuitenkaan mahdollisesti tehtävistä vastaväitteistä tietämättömiä.
Näillä esimerkeillä voi olla puutteelliset puolensa, sillä mahdotontahan on mainita ainoatakaan järjestöä, joka olisi vapaa siitä viasta, että väkevämpi nylkee heikompaa, rikkaampi köyhää. Valtion kannattajat eivät jättänekään vetoamatta tavanmukaiseen viisasteluunsa:
»Näettehän, että valtion välimiehyys on nylkemisen lopettamiseksi välttämätön!»
Mutta he unohtavat historian opetukset eivätkä sano meille, missä määrin valtio itse on pahentanut tätä asiain tilaa, kun se loi köyhälistön ja jätti sen nylkijäin käsiin. He unohtavat sanoa meille senkin, onko kiskomisen lopettaminen mahdollista niin kauan kuin sen ensimäiset syyt — yksityinen pääoma ja valtion kahdelta kolmannelta osalta keinotekoisesti luoma kurjuus — ovat vielä voimassa.
Rautatieyhtiöiden välisestä täydellisestä yhteisymmärryksestä tultaneen sanomaan: »Ettekö näe, kuinka rautatieyhtiöt sortavat ja kuinka huonosti he kohtelevat palveluskuntaansa ja matkustajia? Valtion on ehdottomasti ryhdyttävä suojelemaan palkkalaisia ja yleisöä!»
Mutta emmekö ole jo moneen kertaan sanoneet ja toistaneet, että näitä epäkohtia jatkuu niin kauan kuin kapitalisteja on olemassa? Juuri valtio — tuo väitetty hyväntekijä — on antanut yhtiöille niillä nyt olevan pelottavan vallan. Eikö se ole suonut niille myönnytyksiä ja vakuuksia? Eikö se ole lähettänyt sotaväkeään lakkoilevien rautatietyöläisten kimppuun? Ja eikö se ole — senhän voi todeta vieläkin Venäjällä — laajentanut etuoikeuksia niin pitkälle, etteivät sanomalehdet saaneet hiiskahtaakaan rautatieonnettomuuksista, jottei vain valtion takaama osakearvo alenisi? Eikä se ole suosinut sitä yksinoikeutta, joka voiteli Vanderbiltit ja Poljakovit, P. L. M. ja Sankt Gotthard-radan johtajat »aikamme kuninkaiksi»?
Me emme siis käytä rautatieyhtiöiden hiljaista sopimusta esimerkkinämme siksi, että se olisi jokin taloudellisen hoidon taikka teknillisen järjestelyn ihanne. Tahdomme vain näyttää, että jos kapitalistit, ilman muuta päämäärää kuin toisten kustannuksella rikastumista, pystyvät ilman kansainvälistä virastoa menestyen käyttämään rautateitä, niin voisivat työläisyhteiskunnatkin samoin tehdä sen — eurooppalaisille rautateille ministeriä nimittämättä — vallan yhtä hyvin, jopa paremminkin.
Toinen, vakavammalta näyttävä vastaväite voitaisiin myös tehdä. Saatettaisiin sanoa, ettei mainitsemamme sopimus olekaan täysin vapaa, vaan että suuret yhtiöt laativat pienemmille lakeja. Voitaisiin mainita jokin varakas yhtiö, joka pakottaa Berliinistä Baseliin menevät matkustajat kulkemaan Leipzigin sijasta Kölnin ja Frankfurtin kautta; toisia, jotka vievät rahtitavaran — suuria osakkeenomistajia hyödyttäen — parinkin sadan kilometrin pituisia kiertoteitä ja siten nujertavat pienempiä. Matkustajien ja tavaroiden täytyy Yhdysvalloissa useinkin kulkea uskomattomia mutkateitä vain siksi, että dollarit kiertyisivät jonkin Vanderbiltin taskuihin.
Vastauksemme on sama. Niin kauan kuin kapitalisteja on olemassa, sortaa suuri pääoma alati pienempää. Mutta sorto ei johdu pelkästään pääomasta. Suuret yhtiöt sortavat pienempiä etusijassa sen nojalla, että valtio niitä avustaa suoden niille monopolin, yksinoikeuden.
Marx on näyttänyt perin selvästi, kuinka Englannin lainsäädäntö on pannut parastaan nujertaakseen pienteollisuuden, saattaakseen talonpojan kurjuuteen ja jättääkseen nälkiintyneet, vaikkapa minkälaisesta palkasta raatavat ihmislaumat suurteollisuuden harjoittajien käsiin. Samoin on laita rautateitäkin koskevassa lainlaadinnassa. Strategiset linjat, valtion avustamat linjat ja kansainvälisen postin kuljetusoikeuden saaneet yhtiöt, kaikki on pantu toimeen suurien raharuhtinaiden vuoksi. Kun Rothschild — Euroopan kaikkien valtioiden saamamies — panee rahansa tähän tai tuohon rautatiehen, niin hänen uskolliset alamaisensa, ministerit, järjestävät hekin kaikki niin, että hän voisi ansaita yhä enemmän.
Yhdysvalloissa — tässä kansanvallassa, jota esivallan puoltajat esittävät meille ihanteena — on mitä häpeämättömin puijaus päässyt kaikkeen, mikä vain koskee rautatietä. Jos jokin yhtiö alennetuin tariffein nujertaa kilpailijansa, ottaa se menetyksensä takaisin niillä linjoilla, joilla valtio antaa sille maan ilmaiseksi. Amerikkalaisesta viljakaupasta joku aika sitten julkaistut asiakirjat ovat todenneet, missä määrin valtio auttaa väkevää sortamaan heikkoa.
Siellä on kootun pääoman valta myös paisunut kymmen-, jopa satakertaiseksi valtion avulla. Ja kun näemme rautatiesyndikaattien, jotka myös ovat vapaan sopimuksen tuloksia, joskus suojelevan pieniä yhtiöitään suuria yhtiöitä vastaan, voimme vain ihmetellä vapaan sopimuksen sisäistä voimaa, niin kaikkivoipa kuin suuri valtion avustama pääoma onkin.
Pienet yhtiöt elävät todellakin valtion puolueellisuudesta huolimatta, ja jos emme näekään Ranskassa — keskityksen maassa — kuin viisi tai kuusi suuryhtiötä, niin laskemme niitä Isossa Britanniassa toista sataa. Nämä sopivat mainiosti keskenään ja ovat nopeaan matkustaja- ja tavaraliikenteeseensä nähden paremmin järjestetyt kuin saksalaiset ja ranskalaiset rautatiet.
Kysymyksen painavin puoli ei muuten olekaan tässä. Suuri, valtion suosima pääoma voi aina, jos se katsoo sen edulliseksi, nujertaa pienen. Mutta tässä kiinnittää mieltämme se, että Euroopan rautateitä omistavien yhtiöiden välinen sopimus on vahvistettu suoraan, ilman välitystä jonkin keskushallituksen puolelta, joka laatisi lakeja eri yhtiöille; sitä on ylläpidetty kongresseihin kokoontuvien edustajien avulla, jotka ovat keskustelleet ja sitten päämiehilleen esittäneet ehdotuksia, ei lakeja. Tämä on uusi periaate, joka poikkeaa yksinvaltaisten tai tasavaltaisten, parlamentaaristen tai muunlaisten valtioiden hallitustavoista. Se on uutuus, joka vasta hapuillen pyrkii Euroopan oloihin, mutta jolla on varma tulevaisuutensa.
Kuinka monesti olemmekaan lukeneet valtiososialistien kirjoitelmista tämäntapaisia huudahduksia: »Ja kukahan ottaisi tulevassa yhteiskunnassa hoitaakseen kanavaliikennettä? Jos joidenkin anarkistien 'kaverienne' päähän pälkähtäisi ankkuroida aluksensa poikittain kanavaan ja sulkea tie tuhansilta aluksilta — niin kuka ottaisi saattaakseen heidät järkiinsä?»
Myöntäkäämme, että tuo olettamus on hieman eriskummallinen. Siihen voitaisiin jatkaa: »ja entä jos esimerkiksi jokin kommuuni tai ryhmä tahtoisi viedä aluksensa ensiksi kanavasta ja sulkisi sen rahdatakseen kenties kiviä ja estäen siten viljalastia määräpaikkaansa saapumasta? Kuka muu kuin hallitus määräisi silloin alusten kulkuvuoron?»
Mutta todellinen elämä on näyttänyt, että tällaisissa tapauksissa, yhtä hyvin kuin muissakin, voidaan suoriutua ilman hallitusta. Vapaa sopimus, vapaa järjestely voi korvata tuon kalliin ja haitallisen koneiston ja toimittaa asiat paljoa paremmin.
Hollantilaiset kanavat, kuten tiedetään, vastaavat siellä valtateitä. Tunnettua on myös, kuinka suuri liikenne niillä on. Se, mitä meillä kuljetetaan maan- ja rautateitse, kuljetetaan Hollannissa näitä kanavia pitkin. Siellä voitaisiin todellakin tapella siitä, mikä alus milloinkin saa mennä ennen muita. Siellä sopisi hallituksen ruveta liikenteen järjestäjäksi!
Eipä niinkään! Hollantilaiset ovat käytännöllisempiä: he ovat jo kauan sitten järjestäneet asian siten, että on perustettu laivurien yhdistyksiä. Nämä ovat vapaita, laivaliikenteen omasta tarpeesta syntyneitä. Alusten kulkeminen tapahtui siinä järjestyksessä kuin oli kirjaan merkitty; kukin pääsi vuorollaan. Kukaan ei saanut rientää toisten edelle, ensimäiseksi, ellei mielinyt tulla yhdistyksestä erotetuksi. Yksikään ei saanut viipyä laiturin ääressä määräpäiviä kauemmin, ja jos sillä ajalla ei ollut tavarain lastausta, oli se kunkin oma asia, hän sai lähteä tyhjin aluksin ja antaa tilaa vastatulleille. Tungos vältettiin, vieläpä omistajain kilpailun — yksityisen omistusoikeuden tuloksen — ollessa entisellään. Jos tämä kilpailu olisi poissa, niin sopimus kävisi vielä ystävällisemmäksi.
On itsestään selvää, että kukin aluksen omistaja sai kuulua tai olla kuulumatta tähän liittoon. Se oli hänen asiansa, mutta useimmat pitivät parhaana liittyä jäseneksi. Nämä liitot suovat muuten niin suuria etuja, että niitä on levinnyt Rheinille, Weserille, Oderille, jopa Berliiniin asti. Alusten omistajat eivät odotelleet, kunnes suuren Bismarckin olisi onnistunut liittää Hollanti Saksaan ja nimittää jokin »Ober-Haupt-Stadt-Canal-Navigations-Rath», jolla olisi ollut yhtä pitkälti kalunoita kuin nimeäkin. He uskoivat edullisemmaksi pysytellä kansainvälisenä. Lisäksi on joukko Saksan, Skandinaavian, jopa Venäjänkin satamien välisiä purjelaivoja liittynyt näihin yhteisöihin Itämeren liikenteen järjestämiseksi ja saadakseen jonkinlaista yhdenmukaisuutta laivojen risteileville reiteille. Nämä yhdistykset on muodostettu vapaasti, niiden jäsenet ovat vapaaehtoisia, eikä niillä ole mitään tekemistä hallitusten kanssa.
On mahdollista, jopa perin luultavaakin, että suuri pääoma tässäkin sortaa pienempää. Voi sattua niinkin, että monopoliasemaan pääsy tulee tämän yhteisön pyrkimykseksi — varsinkin valtion kallisarvoisen huolenpidon suojassa, kun se ei voi olla sekaantumatta liiton asioihin. — Mutta älkäämme unohtako näiden yhteisöjen edustavan sellaista yhteenliittymistä, jonka jäsenillä on vain henkilökohtaisia harrastuksia ja jos jokaisen laivanisännän olisi tuotannon, kulutuksen ja kaupan yhteiskunnallistuttamisen vuoksi pakko olla yhtaikaa satojen muiden hänen eduilleen tarpeellisten yhdistysten jäsenenä, niin asian laita olisi toisin. Laivanomistajain ryhmä olisi mahtava merellä, mutta heikko maalla ja luopuisi vaatimuksistaan voidakseen sopia rautateiden, tehtaiden ja kaikkien muiden ryhmien kanssa.
Joka tapauksessa ja tulevaisuudesta puhumatta näemme tässä taas riippumattoman yhtymän, joka on tullut toimeen ilman hallitusta. Siirtykäämme muihin esimerkkeihin.
Puhuessamme nyt laivoista tahdomme mainita erään yhdeksännentoista vuosisadan kauneimmista järjestöistä, sellaisen, josta voimme hyvällä syyllä ylpeillä. Se on englantilainen haaksirikkoisten pelastamisyhdistys (Lifeboat Association).
Kuten tunnettua, haaksirikkoutuu Englannin rannikoilla vuosittain toista tuhatta alusta. Hyvä laiva pelkää merellä harvoin myrskyä. Mutta rannikoilla vaanivat vaarat: hyökylaineet murskaavat aluksen perävantaan, tuulenpuuskat vievät mastot ja purjeet, merivirroissa ei voida alusta ohjata, ja laiva rikkoutuu kareihin ja vedenalaisiin luotoihin.
Ennen muinoin, kun rannikkoväestö viritteli rantatulia, houkutteli niillä purjehtijoita karille ja ryösti sitten tapansa mukaan laivan lastin, koetettiin kuitenkin aina pelastaa miehistö. Kun nähtiin jonkin laivan olevan vaarassa, lähtivät rannikon miehet pikku veneillään haaksirikkoutuneiden avuksi, usein oman henkensä uhallakin. Jokaisella majalla meren rannalla on omat tarinansa sankaritöistä, joita miehet ja naiset ovat suorittaneet hukkumaisillaan olevan laivan miehistöä pelastaessaan.
Valtio ja tiedemiehet ovat todella tehneet jotakin näiden onnettomuuksien lukua supistaakseen. Majakat, merkinannot, kartat ja ilmatieteelliset tiedonannot ovat suuresti vähentäneet tapaturmia. Vuosittain on kuitenkin yhä pelastettava tuhatkunta laivaa ja useita tuhansia ihmisiä.
Eräät jalomieliset miehet ovat ryhtyneet tähän toimeen. Ollen itsekin kelpo merimiehiä he keksivät palastusvenheen, joka voi uhmata myrskyä kaatumatta ja uppoamatta. He koettivat sitten innostaa yleisöä yritykseen, hankkimaan vaadittavia varoja, rakennuttamaan venheitä ja sijoittamaan niitä kaikkialle rannikoille, missä niistä voi olla apua.
Kun nämä miehet eivät olleet jakobiineja, eivät he kääntyneet hallituksen puoleen. He olivat oivaltaneet tarvitsevansa hankkeensa menestymiseksi merimiesten apua, intoa, paikallistuntemusta — ja ennen kaikkea näiden uhrautuvaa harrastusta. Ja saadakseen tällaisia, ensi merkinannosta yösydännä aaltojen telmeeseen antautuvia, pimeän tai tyrskyjen tyrmistämättömiä miehiä, jotka kamppailevat ennen onnettomuuden kohtaamaan alukseen pääsemistään viisi, kuusi tai kymmenenkin tuntia kuohuja vastaan, miehiä, jotka ovat valmiita uhraamaan toisten pelastamiseksi oman henkensä, he käsittivät, että siihen vaadittiin kaikkiyhteisyyden tunnetta, jota ei osteta kalunoilla.
Siitä sukeutui siis täysin vapaa liike, vapaasta sopimuksesta ja yksilöllisestä aloitteesta virinnyt hanke. Satoja, pitkin rannikkoa olevia eri ryhmiä yhtyi. Niiden muodostajilla oli tervettä älyä pysyä herroiksi pyrkimättä: he hankkivat oppinsa kalastajien majoista. Muuan loordi lähetti 25 000 frangia pelastusvenheen rakentamiseksi johonkin rantakylään; tarjous otettiin vastaan, mutta kalastajien ja merimiesten annettiin määrätä, minne venhe sijoitettaisiin.
Uusien venheiden piirustuksia ei teetetty amiraliteettivirastossa. »Koska on tärkeätä» — luemme Liiton vuosikertomuksessa —, »että pelastajat täydellisesti luottavat käyttämäänsä venheeseen, on komitea koettanut ennen kaikkea antaa venheille pelastajien toivoman muodon ja taklauksen». Parannuksia tehdäänkin joka vuosi.
Kaikki ovat kauttaaltaan komiteoiksi ja paikallisryhmiksi liittyneitä vapaaehtoisia. Kaikki tehdään molemmin puolin auttaen ja yhteisin sopimuksin! Mokomia anarkisteja, jotka eivät ano avustusta veronmaksajilta ja joille vuosittain tulee lahjaksi vapaaehtoisia avustuksia miljoonan frangin verran!
Esitämme muutamia toiminnan tuloksia.
Vuonna 1891 oli tällä liitolla 293 pelastusvenhettä. Samana vuotena pelastettiin 601 haaksirikkoista merimiestä ja 33 laivaa; yhdistyksen perustamisesta tähän saakka on pelastettu 32 671 ihmistä.
Vuonna 1886 oli kolme pelastusvenhettä miehistöineen hukkunut tyrskyihin, ja silloin ilmoittautui sadoittain uusia vapaaehtoisia, jotka muodostivat paikallisryhmiä. Tämän vuoksi rakennettiin vielä parikymmentä lisävenhettä.
Huomauttakaamme sivumennen, että Liitto lähettää vuosittain kalastajille ilmapuntareita kolme kertaa halvemmalla kuin niitä saa muuten ostaa. Se edistää ilmatieteellisiä havaintoja ja toimittaa haluaville oppineiden ennustamia tietoja äkillisistä ilmanmuutoksista.
Toistamme vielä, etteivät nuo sadat pikkukomiteat ja paikallisryhmät ole muodostetut virkavaltaisesti, vaan ne ovat syntyneet vapaaehtoisista, asiaan innostuneista pelastajista ja muista ihmisistä. Keskuskomitea, oikeammin vain kirjeenvaihdon keskusta, ei turvaudu mihinkään pakkoon.
Kun jossakin piirissä äänestetään harjoituksesta tai paikallisen veron määräämisestä, eivät komiteat ota sellaisinaan osaa neuvotteluihin — jollaista häveliäisyyttä kunnallisneuvoston jäsenet valitettavasti eivät noudata. — Mutta toisaalta nuo kelpo miehet eivät salli sitäkään, että henkilöt, jotka eivät ole koskaan uhmanneet myrskyä, laativat heille laivojen pelastamistapojen lakeja. He rientävät ensi onnettomuusviestin saatuaan paikalle, yhtyvät ja lähtevät merille. Kalunia heillä ei ole, mutta kylläkin hyvää tahtoa.
Tarkastakaamme toista samantapaista yhdistymistä, Punaista ristiä! Nimi on toisarvoinen, mutta katsokaamme, mitä itse yhdistys on!
Ajatelkaapa, että joku olisi sanonut viisikymmentä vuotta sitten: »Niin taitavasti kuin valtio tapattaakin päivässä kaksikymmentä tuhatta ja haavoituttaa viisikymmentä tuhatta miestä, ei se kuitenkaan osaa toimittaa apua omille uhreilleen. Senvuoksi on välttämätöntä — niin kauan kuin sotia on olemassa —, että yksityisaloite ryhtyy asiaan ja että hyväntahtoiset ihmiset järjestäytyvät, liittyvät kansainvälisesti tätä inhimillisyystyötä varten.»
Minkähän ivan ryöpyn moinen puhuja olisi saanut silmilleen! Hänet olisi ensin leimattu utopistiksi, ja jos hänelle olisi lopuksi viitsitty jotakin vastata, olisi kai sanottu:
»Vapaaehtoisia puuttuu eniten juuri sieltä, missä heitä parhaimmin tarvittaisiin. Vapaaehtoiset sairaalanne keskitetään turvalliseen paikkaan, mutta ambulansseilta tulee puuttumaan kaikki. Kansalliset vihamielisyydet jättävät sotilasparat kuolemaan ilman sairaanhoitoa». Kaikilla mielipiteensä ilmaisijoilla olisi ollut vain masentavia sanoja. Kukapa meistä ei liene kuullut sellaisia puheita!
Mutta nyt tiedämme, kuinka on asian laita! Punaisen ristin yhdistyksiä on syntynyt vapaaehtoisesti kaikkiin maihin, tuhansiin eri paikkoihin, ja kun vuoden 1870–1871 sota syttyi, ryhtyivät vapaaehtoiset työhönsä. Miehet ja naiset tarjosivat apuaan. Sairashuoneita ja kenttäsairaaloita järjestettiin tuhansittain; ambulansseja, elintarpeita, liinavaatteita, lääkkeitä ja haavoittuneita kuljettavia junia pantiin liikkeelle. Englantilaiset yhdistykset laittoivat kokonaisia elintarve-, vaate-, työväline-, siemenvilja-, vetojuhta-, jopa höyryaura-lähetyksiä apumiehineen sodan tuhoamien maiden maanviljelystä avustamaan. Lukekaahan Gustav Moynierin Punaista ristiä ja te hämmästytty suoritetun työn valtavuutta!
Ennustajat, jotka ovat alati valmiit väittämään, ettei muilla ihmisillä ole rohkeutta, järkeä ja älyä, ja uskovat olevansa ainoat, jotka pystyvät hallitsemaan maailmaa vitsalla, eivät ole nähneet yhdenkään ennustuksensa toteutuvan.
Punaisen ristin vapaaehtoisten uhrautuvaisuus on kaiken kiitoksen yläpuolella. He pyysivät vain päästä vaarallisimmille paikoille, ja kun valtion palkkaamat lääkärit pakoilivat esikuntineen preussilaisten lähestyessä, työskentelivät Punaisen ristin vapaaehtoiset kuulasateessakin, sietivät bismarckilaisten ja napoleonilaisten upseerien raakuuksia ja hoivasivat kaikkia haavoittuneita kansallisuuteen katsomatta yhtäläisesti. Hollantilaiset ja italialaiset, ruotsalaiset ja belgialaiset, yksinpä kiinalaiset ja japanilaisetkin tulivat keskenään mainiosti toimeen. He sijoittelivat sairashuoneitaan ja kenttäsairaaloitaan tilanteiden mukaan ja kilpailivat ennen kaikkea siitä, kenellä heistä olisi terveyshoidollisesti parhaimmin järjestetty sairaala. Kuinka monet ranskalaiset yhäkin muistelevat kiitollisina sitä hellää hoitoa, jota saivat joltakin hollantilaiselta tai saksalaiselta Punaisen ristin ambulanssin vapaaehtoiselta sairaanhoitajattarelta!
Mutta mitäpä tämä merkitsisi esivallan ihailijain mielestä! Valtion palkkaama rykmentinlääkäri on hänen ihanteensa. Pois Punaiset ristit terveyshoidollisine sairaaloineen, jolleivät hoitajat ole vakituisesti palkattuja!
Näemme tässä siis äskettäin muodostuneen ja tällä haavaa satoja tuhansia vapaaehtoisia käsittävän järjestön, jolla on ambulanssivaunuja, sairaaloita ja rautatiejunia, joka kehittää uusia haavain hoitotapoja ja joka on syntynyt pelkästään eräiden uljaiden ihmisten aloitteesta.
Sanottaneen ehkä, että onhan valtioillakin tässä järjestössä osuutensa. — Niin, valtiot ovat halunneet sitä omiin nimiinsä. Johtokuntien puheenjohtajina on henkilöitä, joita lakeijat sanovat oikeiksi prinsseiksi. Kuninkaat ja kuningattaret rupeavat kansallisten komiteain suojelijoiksi. Järjestön menestys ei kuitenkaan johdu näiden suosiosta, vaan joka maan monista paikalliskomiteoista, yksityisten toimeliaisuudesta ja jokaisen sodan uhreille lievennystä hankkivien ponnistuksista. Ja tämä uhrautuvaisuus voisi olla vielä suurempi, elleivät valtiot sotkeutuisi asiaan!
Ainakaan eivät englantilaiset, japanilaiset, ruotsalaiset ja kiinalaiset ehättäneet vuonna 1871 minkään kansainvälisen hallituskomitean käskystä avustamaan haavoittuneita. Sairaaloita ei perustettu vallatuille alueille eikä ambulanssivaunuja viety taistelutantereelle kansainvälisen ministeristön määräyksestä. He eivät käyneet määräpaikoilleen päästyään — kuten jakobiinit olivat ennustelleet — tukkanuottasille, vaan viivyttelemättä työhönsä kansallisuuksien välillä eroa tekemättä.
Voimme surkutella, että niin suuria voimia on uhrattava pahan asian palvelukseen, ja kummastelemme runoilijan lapsen lailla: »Miksi heitä haavoitetaan, kun sitten täytyy parantaa?» Koettaessamme kukistaa pääoman voimaa ja porvarillisten valtaa työskentelemme tämän teurastamisen lopettamiseksi ja kernaimmin näkisimme, että Punaisen ristin jäsenet koettaisivat parhaansa mukaan (yhdessä meidän kanssamme) lopettaa sodat; mutta meidän oli mainittava tämä suunnaton järjestö vapaasta sopimuksesta ja avunannosta heruvien hedelmällisten tulosten lisätodisteena.
Jos tahtoisimme koota yhä lisää esimerkkejä siitä taidosta, kuinka ihmisiä tuhotaan, emme voisi koskaan lopettaa. Riittäköön vain se, että mainitsemme ne lukuisat yhdistykset, joita Saksan armeija saa ensi kädessä kiittää voimastaan, sillä tämä ei johdu, kuten tavallisesti luullaan, pelkästä kurinpidosta. Tarkoitan niitä yhdistyksiä, joiden tarkoituksena on sotilaallisen taidon kehittäminen.
Saksalaisen sotilasliiton (Kriegerbund) eräässä kongressissa oli edustajia 2 452 yhdistyksestä, joiden yhteinen jäsenluku oli 151 712 henkeä. Mutta lisäksi on ampumaseuroja, sotilaallisia ja strateegisia urheiluseuroja, topograafisten tutkimusten seuroja, ja kaikki nämä ovat työpajoja, joissa — eikä sotakouluissa — saksalaisten armeijan teknillistä taitoa kehitetään. Se on kaikenlaisten eri seurojen mahtava verkko, joka yhdistää sotilaita ja siviilihenkilöitä, maantieteilijöitä ja voimistelijoita, metsästäjiä ja teknikoita. Nämä seurat syntyvät itsestään, järjestäytyvät, liittoutuvat, keskustelevat ja lähtevät maaseudulle havaintomatkoille. Nämä vapaaehtoiset ja riippumattomat järjestöt juuri luovatkin Saksan armeijan todellisen voiman.
Niiden päämäärä on hyljättävä. Se tarkoittaa keisarikunnan säilyttämistä. Meille on tärkeintä todeta, että vaikka sotilaallinen järjestely on »valtion suuri tehtävä», menestys tälläkin alalla on sitä varmempi, kuta enemmän se luovutetaan ryhmien ja yksityisten riippumattomien aloitteiden vapaalle keskinäiselle sopimukselle.
Sotaakin koskevassa asiassa vedotaan siis vapaisiin sopimuksiin, ja väitettämme yhä lisää todistaaksemme sopinee mainita Sveitsin vapaaehtoinen topograafikunta, joka tutkii vuorten solia, Ranskan ilmailijain yhdistys, Englannin kolme sataa tuhatta vapaaehtoista, Englannin kansallinen tykistöyhdistys ja parhaillaan perustettavana oleva yhdistys Englannin rannikoiden suojelemiseksi samoin kuin polkupyöräilijäinliitto ja uudet yksityisten moottorivaunujen ja höyrypursien järjestöt.
Valtio luopuu kaikkialla etuoikeuksistaan ja jättää pyhimmätkin puuhansa yksityisten käsiin. Kaikkialla vapaa järjestö tunkeutuu sen alueelle. Kaikki mainitsemamme tosiseikat suovat kuitenkaan tuskin aavistustakaan siitä, mitä vapaa sopimus on antava meille tulevaisuudessa, kun valtiota ei enää ole olemassakaan.