Jos joku yhteiskunta, kaupunki tai maa-alue, tahtoo taata kaikille asukkailleen välttämättömät tarpeet — ja pian saamme nähdä, kuinka välttämättömien tarpeiden käsite voidaan laajentaa ylellisyyteen saakka — on sen pakko ottaa haltuunsa kaikki, mitä tarvitaan tuotantoon, s. o. maa, koneet, työpajat, kulkuneuvot j. n. e. Silloin ei voi jättää pakkoluovuttamatta yksityisten hallussa olevia pääomia, jotka luovutetaan takaisin yhteiskunnalle.
Siihen, mistä porvarillista yhteiskuntaa on moitittava, ei kuulu ainoastaan se, että kapitalisti, kuten sanottu, anastaa itselleen suuren osan teollisuus- ja kauppaliikkeen tuottamasta voitosta, saaden siten elää joutilaana, vaan tärkein syyte on se, että koko tuotanto on saanut väärän suunnan, koska se ei voi hankkia kaikille hyvinvointia. Siinä onkin sen hylkäystuomio.
Kaupustelevan tuotannon on mahdotonta hyödyttää kaikkia. Jos tätä tavoiteltaisiin, olisi se samaa kuin pyytää kapitalistia luopumaan taipumuksistaan ja suorittamaan jotakin, mitä hän ei voi täyttää, ellei lakkaa olemasta se, mikä hän on, rikastumaan pyrkivä yksityinen liikemies. Jokaisen työnantajan henkilökohtaiselle edulle perustuva kapitalistinen järjestelmä on toimittanut yhteiskunnalle kaikki, mitä siltä on voitu toivoa: se on lisännyt työläisten tuotantokykyä. Kapitalisti on käyttänyt höyryvoimasta teollisuuteen johtunutta kumousta, kemian ja mekaniikan nopeaa kehitystä ja vuosisadan keksinnöiltä omaksi edukseen lisäämällä inhimillisen työn tuottamia tuloja, ja siinä hän onkin onnistunut melkoisesti. Mutta toisen toimen antaminen hänelle olisi sulaa hullutusta. Jos tahdottaisiin esimerkiksi, että hän käyttäisi tätä työn suurempaa ylijäämää koko yhteiskunnan eduksi, olisi se hänestä hyväntekeväisyyden ja ihmisrakkauden pyytämistä, eikä kapitalistinen liike voi perustua hyväntekeväisyyteen.
Yhteiskunnan tehtävänä on nyt ulottaa tuo vain muutamiin teollisuuden haaroihin rajoitettu tuottavuus kaikille aloille ja käyttää sitä kaikkien hyväksi. Mutta yhteiskunnan on ilmeisesti, kaikkien hyvinvoinnin taatakseen, otettava taas kaikki tuotantovälineet haltuunsa.
Kansantaloustieteilijät viitannevat varmaankin — viittaileminen on heidän mielihalujaan — joittenkin nuorten, voimakkaiden ja taitavien, erinäisillä teollisuuden aloilla työskentelevien suhteelliseen hyvinvointiin. Nuo harvat asetetaan aina ylvästellen eteemme. Mutta onko tuonkaan — eräiden etuoikeutettujen — hyvinvoinnin pysyväisyys heille taattu? Sairaus, luottamuksen puute tai heidän herrojensa ahneus voi heittää nuo erikoisoikeutetut jo huomenna kadulle, ja he saavat silloin sovittaa äskeisen hyvinvointikautensa kuukausien ja vuosikausien kurjuudella. Olemmehan nähneet, kuinka suuri joukko teollisuusliikkeitä, tilapäisyrityksistä puhumattakaan, on kutomo-, rauta-, sokeri- y. m. aloilla toinen toisensa jälkeen joutunut ahdinkoon tai mennyt nurin, kun syynä on ollut kapitalistien itse aiheuttama keinottelu, kova kilpailu tai työn luonnollinen siirtyminen toisaalle. Kaikki huomattavat kutomo- ja konealan tehtaat ovat hiljattain kokeneet tuollaisen pulan; mitä sitten sanommekaan sellaisista liikkeistä, joiden tunnuksena on ajoittainen työnsulku?
Mitä sanomme lisäksi eräiden työväenluokkien ostaman suhteellisen hyvinvoinnin hinnasta? Sillä saadaanhan tuo hyvinvointi ilmeisesti maanviljelyksen perikadolla, talonpojan häpeällisellä nylkemisellä ja suurten joukkojen puutteella. Ja kuinka monta miljoonaa inhimillisiä olennoita elääkään noihin muutamiin työläisiin verrattuina kädestä suuhun, varmatta palkatta valmiina siirtymään sinne, missä heitä satutaan tarvitsemaan, ja kuinka moni talonpoika saa raataa keskinkertaisin palkoin neljätoista tuntia päivässä! Pääoma vähentää maaseudun väestöä, nylkee siirtomaita ja teollisuudessa kauimmas takapajulle jääneitä maita ja tuomitsee työläisten suunnattoman enemmistön jäämään teknillisesti kehittymättömiksi ja omallakin ammattialalla vain keskinkertaisiksi.
Eikä tämä ole tilapäistä, se on välttämätöntä kapitalistisessa järjestelmässä. Jos talonpoika mielii meidän päivinämme maksaa joillekin työläisjoukoille hyvää palkkaa, niin hänen on oltava yhteiskunnan kuormajuhtana, maaseutu on hyljättävä kaupungin vuoksi ja pienammattien täytyy ahtautua sinne tänne suurkaupunkien likaisiin esikaupunkeihin ja valmistaa siellä miltei ilmaiseksi kaikenlaista pikkutavaraa, joka tekee suurten tehtaiden tuotteet huonosti palkatuille ostajille kauppakelpoisiksi; räätälin on tyydyttävä nälkäpalkkaan, jotta huono puku sopisi pieneläjien ostettaviksi! Idän takapajulla olevia maita on nyljettävä siksi, että joku työmies jaksaisi verrattain hyvin joillakin edullisilla teollisuuden aloilla kapitalistisessa järjestelmässä.
Nykyisen järjestelmän kierous ei ole siis siinä, että tuotannon »lisäarvo» joutuu kapitalistille — kuten Rodbertus ja Marx ovat väittäneet ja siten rajoittaneet sosialistista käsitystä ja kapitalistijärjestelmää koskevia näkökohtia. Lisäarvo on itsessään vain syvempien syiden seuraus. Vika on siinä, että mitään lisäarvoa voi olla olemassa yksinkertaisen, joka sukupolvelta käyttämättä jääneen ylijäämän sijasta. Sillä lisäarvon saavuttamiseksi täytyy miesten, naisten ja lasten nälän pakottamina myydä työvoimansa saaden korvaukseksi vain pienen osan siitä, mitä he tuottavat, ja varsinkin siitä, mitä heidän työnsä voisi tuottaa.
Tämä epäkohta pysyy kuitenkin niin kauan kuin tuotannon on oltava vain ani harvojen omana. Niin kauan kuin ihmisen on pakko maksaa kapitalisteille veroa saadakseen oikeuden viljellä maata tai panna jonkin koneen käyntiin ja omistaja saa valmistaa sitä, mikä lupaa hänelle suurinta voittoa, vaikka pitäisi valmistaa niin runsaasti kuin suinkin hyödyllisiä tavaroita, niin kauan voidaan vain pienelle ihmismäärälle taata ajoittaista hyvinvointia ja ostaa se joka kerta sillä hinnalla, että suuri osa yhteiskuntaa kärsii hätää. Ei riitä suinkaan se, että tasan jaetaan teollisuuden tuottama ylijäämä, jos samalla on nyljettävä tuhansia toisia työläisiä. Tässä on tarpeen, että mahdollisimman vähän hukaten inhimillistä voimaa valmistetaan mahdollisimman paljon sitä, mikä on kaikkien hyvinvoinnille hyödyllistä.
Tämä kanta ei voi olla kenenkään yksityisen liikemiehen lähtökohtana. Ja siksipä yhteiskunnan onkin, ottaessaan tämän mielipiteen ihanteekseen, pakko vallata takaisin kaikki, mikä auttaa rikkauksia tuottaen hankkimaan hyvinvointia. Sen on otettava huostaansa maat, tehtaat, kaivokset, kulkuneuvot y. m. ja sen ohessa tutkittava, mitä sen täytyy valmistaa kaikkien eduksi ja mihin toimenpiteisiin tämän tuotannon vuoksi on ryhdyttävä.
Montako tuntia miehen on päivässä työskenneltävä turvatakseen perheelleen runsaan ravinnon, mukavan asunnon ja tarpeelliset vaatteet? Sosialistit ovat usein pohtineet tätä kysymystä ja myöntävät tavallisesti nelisen, viitisen tunnin työn riittävän — sillä edellytyksellä tietenkin, että kaikki tekevät työtä. Benjamin Franklinin mielestä 17. vuosisadan lopulla oli viidessä tunnissa kylliksi, ja jos mukavuusvaatimukset lienevätkin siitä lähtien suurenneet, niin onpa tuotantokykykin lisääntynyt, vieläpä paljoa nopeammin.
Käsitellessämme tuonnempana maanviljelystä saamme nähdä, mitä kaikkea maa voi antaa ihmiselle, joka viljelee sitä viisaasti eikä heitä — kuten nykyisin usein sattuu — siementä umpimähkään huonosti muokattuun maahan. Läntisen Amerikan suurilla tiloilla, joiden hallussa on toisinaan useita kymmeniä neliöpenikulmia (Engl. mitan mukaan), mutta joiden maaperä on laihempaa kuin sivistysmaiden hoidettu viljelysala, saadaan vain kahdestatoista kahdeksaantoista hehtolitraan hehtaarilta, toisin sanoen puolet siitä, mitä maa antaa Euroopassa ja Amerikan itävaltioissa. Koneiden avulla, joilla kaksi miestä kyntää kaksi ja puoli hehtaaria päivässä voi sata miestä vuodessa tuottaa kaikki, mitä tarvitaan leivän saamiseksi 19 tuhannelle ihmiselle vuodessa.
Riittäisi siis, jos mies samoissa oloissa raataisi oman vuotuisen leipätarpeensa tyydyttämiseksi kolmekymmentä tuntia eli kuusi viisituntista puolityöpäivää ja viisihenkisen perheen varustamiseksi leivällä kolmekymmentä sellaista päivätyötä.
Nykyisen käytännön antamista tuloksista voimme todeta senkin, että jos olisi tilaisuutta voimaperäiseen viljelykseen, niin vähemmänkin kuin kuusikymmentä puolipäivätyötä riittäisi toimittamaan leipää, lihaa, vihanneksia, jopa ylellisiä hedelmiäkin kokonaiselle perheelle.
Ottaessamme selvän siitäkin, missä määrin meidän aikoinamme suuriin kaupunkeihin rakennettavat työläisasunnot vaativat työtä, voimme vakuuttaa, että englantilaisessa kaupungissa voidaan rakentaa noin 250 punnan hintainen työväen asunnon tapainen talo 1400–1800 viisituntisena työpäivänä. Ja kun sellainen rakennus kestää ainakin viisikymmentä vuotta, huomaamme, että 28–36 puolipäivätyöllä vuodessa voidaan perheelle hankkia terveellinen, jopa siro ja kaikilla tarpeellisilla mukavuuksilla varustettu asunto, sen sijaan että työmies nyt maksaa samanlaisesta vuokra-asunnosta isännälleen vuosittain 75–100 työpäivää.
Suotaneen huomauttaa, että nämä numerot esittävät korkeinta hintaa, minkä asunto nykyään tulee Englannissa maksamaan yhteiskuntamme puutteellisen järjestelmän vallitessa. Belgiassa on rakennettu työväen asunnoita paljoa huokeammalla. Kun kaikki otetaan lukuun, voidaan vakuuttaa, että nelisenkymmentä työpäivää vuodessa riittää hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa hankkimaan täysin mukavan asunnon.
Sitten on jäljellä kysymys vaatteista. Tässä kohden on melkein mahdotonta esittää tarkkaa hinta-arviota, koska vaatetavarasta hyötyy ja samalla sen hintoja nostaa lauma välikäsiä, joiden voittoja on vaikea määritellä.
Jos esimerkiksi on puhe verasta ja lasketaan yhteen kaikki maanomistajan, lampaiden isännän, villakauppiaan, kaikkien asiamiesten, vieläpä rautatieyhtiönkin, kehrääjien, kutojien, kauppiaiden, kauppa-apulaisten ja välittäjien aiheuttamat hinnankorotukset, niin voidaan osaksi kuvitella, mitä kaikkea kustakin vaatepalasta maksetaan kapitalistilaumalle. Siksipä onkin mahdotonta määrätä, monenko työpäivän arvoinen on jokin pariisilaisesta suurmyymälästä ostettu sadan frangin hintainen päällystakki.
Varmaa vain on, että nykyisillä koneillamme voidaan valmistaa miltei uskomattomia määriä kangasta nopeasti ja halvalla.
Muutamat esimerkit riittävät sitä valaisemaan. Yhdysvaltain 751 puuvillatehtaassa, kehräämössä ja kutomossa valmistaa 175 000 työläistä 1 939 400 000 metriä pumpulikangasta ja sen lisäksi suunnattoman määrän pumpulilankaa. Laskien vuodessa 300 työpäivää, merkitsee se keskimäärin 11 000 metriä kangasta työläistä kohden, toisin sanoen, työmies valmistaa vähemmässä kuin kymmenessä tunnissa neljäkymmentä metriä pumpulikangasta. Jos otaksutaan perheen käyttävän 200 metriä vuodessa — mikä on paljon — vastaisi se viittäkymmentä työtuntia, toisin sanoen: kymmentä viiden tunnin puolityöpäivää. Ja lisäksi saataisiin pumpulilankaakin, s. o. rihmaa ompelemiseen ja lankaa pumpulinsekaiseen villakankaaseen.
Mitä tulee yksinomaan kutomoteollisuuteen, näyttää Yhdysvaltain tilasto, että kun työmies, tehden työtä 13, jopa 14 tuntia päivässä, vuonna 1870 valmisti 9 500 metriä valkoista pumpulikangasta vuodessa, hän kolmetoista vuotta myöhemmin kutoi 27 000 metriä, vaikkakin työskenteli vain 55 tuntia viikossa. Yksinpä kuvallisiakin pumpulikankaita, kutominen ja painaminen siihen luettuna, saatiin 2 669 työtunnissa vuodessa 29 150 metriä eli noin 11 metriä tunnissa. Kahdensadan metrin valkoisen ja kuvallisen pumpulikankaan hankkimiseen riittäisi siis vähemmän kuin 20 tunnin työ vuodessa.
Tämän yhteydessä on huomautettava, että raaka-aine tulee näihin tehtaisiin miltei sellaisena kuin se on viljelysmailta korjattu ja että sen moninaiset vaiheet ja lopullinen muuttuminen valmiiksi kankaaksi sisältyvät noihin 20 tuntiin. Mutta jos tämä 200 metrin määrä ostetaan puodista, saa hyväpalkkainen työmies maksaa siitä alimman arvion mukaan 10–15 kymmenen tunnin työpäivää, s. o. 100–150 työtuntia. Ja englantilainen talonpoika saisi uurastaa tällaista ylellisyyttä hankkiakseen kokonaisen kuukauden, kenties enemmänkin.
Tämä esimerkki näyttää jo, että viidelläkymmenellä puolipäivätyöllä vuosittain voitaisiin hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa pukeutua paremmin kuin vaatimaton keskiluokka nykyään pukeutuu.
Kaikella tällä olemme tulleet siihen, että kuusikymmentä viisituntista puolipäivätyöllä tarvitaan hankkimaan meille maan antimia, neljäkymmentä asuntoa varten ja viisikymmentä vaatteisiin, mikä vastaa yhteensä vain puolta vuotta, koska pyhäpäivät vähentäen vuodessa on 300 työpäivää.
Jäljelle jää vielä sata viisikymmentä puolityöpäivää, jotka voitaisiin käyttää muiden elämäntarpeiden, viinin, sokerin, kahvin tai teen, huonekalujen, kuljetuksen j. n e. hankkimiseen.
On ilmeistä, että nämä laskelmat ovat tehdyt pyörein luvuin, mutta ne voidaan varmentaa toisellakin tavalla. Jos otamme n. s. sivistysmaissa lukuun ne, jotka eivät tuota mitään, ne, jotka työskentelevät vahingollisilla, häviöön tuomituilla teollisuuden aloilla, ja vihdoin ne, jotka ovat tarpeettomina välikäsinä, niin saamme havaita, että varsinaisten tuottajien lukumäärä voitaisiin joka maassa lisätä kaksinkertaiseksi. Ja jos kaksikymmentä henkeä olisi kymmenen sijasta valmistamassa välttämättömiä tarpeita ja jos yhteiskunta pitäisi huolta ihmisvoiman säästämisestä, niin ei noiden kahdenkymmenen tarvitsisi työskennellä enempää kuin viisi tuntia päivässä tuotannon pienentymättä. Tällöin riittäisi, että lopetettaisiin se ihmisvoimien tuhlaus, jota rikkaat perheet harjoittavat lukuisine tarpeettomine palvelijoineen, sekä hallinnollinen ylellisyys, kun melkein joka kymmentä asukasta kohden on virkamies, ja käytettäisiin nuo voimat kansan tuotteliaisuuden lisäämiseksi, jolloin työtunnit voitaisiin rajoittaa neljään, vieläpä kolmeenkin — edellyttäen tyytyvämme siihen, mitä nykyään valmistetaan.
Kaikkien tässä käsittelemiemme seikkojen perusteella voimme esittää seuraavan johtopäätöksen.
Kuvitelkaamme jokin yhteiskunta, jossa muutama miljoona asukasta ahertaa maanviljelyksen ja monilla teollisuuden aloilla — esimerkiksi Pariisi ynnä Seine-et-Oisen piirikunta. Ajatelkaamme, että tässä yhteiskunnassa jokainen lapsi oppii työskentelemään yhtä hyvin käsin kuin aivoillaankin! Otaksukaamme lopuksi, että kaikki täysikasvuiset yhteiskunnan jäsenet, lapsiaan hoitelevia äitejä lukuun ottamatta, sitoutuvat tekemään työtä viisi tuntia päivässä kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta vuoden vanhasta viidenviidettä tai viidenkymmenen vanhaksi saakka ja että he kukin tekevät työtä jollakin tarpeellisiksi havaituista inhimillisen työn aloista, saaden itse valita työnsä laadun. Sellainen yhteiskunta voisi taata kaikille jäsenilleen korvaukseksi hyvinvoinnin — nykyisen keskiluokkamme nauttimaa elämää paljon paremman hyvinvoinnin. — Ja jokainen tämän yhteiskunnan työläinen voisi sitä paitsi käyttää vähintään viisi tuntia päivässä tieteeseen ja taiteeseen tai yksilöllisiin harrastuksiin, jotka eivät kuulu tarpeellisten luokkaan, mutta kuitenkin myöhemmin, ihmisen tuotantokyvyn kartuttua, arvatenkin tullaan lukemaan niiden joukkoon, eikä niitä silloin enää pidetäkään ylellisinä tai saavuttamattomina.