Karl Kautsky

Tie valtaan

1909

VII. Luokkavastakohtain lieveneminen

Olemme nähneet, kuten Engels v. 1885 huomautti, että sitten Ranskan vallankumouksen, jota jälkivaikutuksineen kesti, vuodesta 1789 vuoteen 1815, vallankumouksia ja suuria valtiollisia vallansiirtymisiä on tapahtunut Euroopassa noin aina 15–18 vuoden kuluttua: vuosina 1815, 1830, 1848–52, 1870–71. Sen vuoksi hän otaksui, että kahdeksankymmenluvun lopulla ja yhdeksänkymmenluvun alussa tapahtuisi seuraava vallankumous. Todellakin tapahtui näihin aikoihin valtiollisia mullistuksia, Bismarckin hallintojärjestelmä kukistui, kansanvaltaiset ja yhteiskuntapolitiset pyrinnöt saivat uutta eloa koko Euroopassa. Mutta nämä olivat niin pieniä ja vähän aikaa kestäviä ja sitten on kulunut pian kaksi vuosikymmentä ilman että ainakaan varsinaisessa Euroopassa on tapahtunut todellista vallankumousta.

Mistä se johtuu? Mistä alituinen levottomuus Euroopassa 1789:stä 1871:een ja miksi siitä alkaen valtiollisten olojen vakavuus, joka viime aikoina on muuttunut täydelliseksi valtiolliseksi ummehtuneisuudeksi?

19-vuosisadan ensi puoliskolla, aina vuoteen 1848 olivat tuon ajan taloudelliselle ja henkiselle elämälle tärkeimmät kansankerrokset Euroopassa sulettuna valtiovallan ulkopuolelle, joka oli osaksi oloja ymmärtämättömänä, osaksi suorastaan näitä kerroksia kohtaan vihamielisenä aatelin ja papiston asioiden hoitajana. Saksassa ja Italiassa esti pieniin valtioihin jakaantuminen taloudellista elpymistä. Vuosien 1846–1870 välisellä ajanjaksolla muuttuivat olot valtavasti. Tänä aikana voitti teollisuuspääoma maanomistuksen, ensiksi Englannissa, jossa viljatullit kukistuivat 1846 ja vapaakauppa pääsi valtaan. Tai ainakin teollisuuspääoma pääsi yhden arvoiseksi maaomistuksen rinnalla, kuten Saksassa ja Itävallassa. Saatiin paino- ja liikuntavapaus, pikkuporvaristo ja pikkutilallisväestö saivat äänioikeuden. Saksan ja Italian kansallinen yhdistyminen tyydytti jo pitkät ajat tunnetun näiden kansojen tuskallisen kaipuun. Tämä tosin tapahtui vuoden 1848 vallankumouksen kukistamisen jälkeen, ulkonaisten sotien avulla, eikä suinkaan sisäisten kumousliikkeitten kautta. Krimin sota 1854–56 kukisti Venäjällä maaorjuuden ja pakotti tsaarin hallituksen antamaan arvoa teollisuusporvaristollekin. Vuosina 1859, 1866 ja 1870 tapahtui Italian, vuosina 1866 ja 1870 Saksan yhdistäminen. Vuosi 1866 aiheutti Itävallassa vapaamieliskauden ja Saksassakin yleisen äänioikeuden sekä jonkunlaisen paino- ja yhdistymisvapauden. Vuosi 1870 täydensi alun ja loi Ranskan kansanvaltaisen tasavallan. Englannissa oli v. 1867 saatu aikaan äänioikeusreformi, joka antoi työväestön ylimmille ja pikkuporvariston alimmille kerroksille äänioikeuden, jota niillä siihen asti ei ollut. Täten oli kaikille Euroopan kansojen luokille, paitsi työväenluokalle, luotu valtiossa perusta, jolle se voi olemassaolonsa rakentaa ja he olivat saavuttaneet, vaikkakin epätäydellisesti, sen, mihin he sittesuuren vallankumouksen herkeämättä olivat pyrkineet. Vaikkakaan eivät kaikki heidän toivomuksensa olleet toteutuneet, niinvaikka ne eivät voineetkaan toteutua sen tähden, että omistavien eri kerrosten edut ovat usein hyvinkin vastakkaisia, niin eivät kuitenkaan ne kansankerrokset, jotka eivät ole saaneet kaikkia toiveitaan toteutumaan, tunteneet itseään kyllin voimakkaiksi pyrkimään valtiossa yksinherruuteen ja sillä, mitä vaille he jäivät, ei ollut niille tarpeeksi merkitystä, että he sen takia olisivat ryhtyneet vallankumouksen uhkapeliin.

Europpalaisissa yhteiskunnissa jäi ainoastaan yksi luokka, työväenluokka, ja etupäässä vielä kaupunkilaistyöväestö vallankumoukselliseksi. Siinä eli vielä vallankumouksellinen into. Vaikka näiden mullistuksien toteuttaminen oli perinpohjin muuttanut valtiollisen aseman, odotteli se yhä vielä vuosien 1789–1871 välisen ajanjakson, siis miltei vuosisadan kokemuksien perustalla, että pian taaskin puhkeaisi vallankumous, luonnollisestikaan ei puhtaasti työväenluokan, vaan pikkuporvariston ja työväenluokan vallankumous, jossa työväenluokka kasvaneen merkityksensä nojalla ottaisi johdon käsiinsä. Tätä odottelivat, paitsi jotkut »dogmiuskoiset marxilaiset», kuten Engels ja Bebel, myöskin realipolitikoitsijat, jotka olivat kaukana marxilaisuudesta, kuten esim. Bismarck. Jos hän jo v. 1878 piti poikkeuslakeja sosialidemokratiaa vastaan välttämättöminä, vaikka tällä silloin ei vielä ollut puolta miljoonaakaan äänestäjää, ei kymmentä prosenttia valitsijoista, eikä kuutta prosenttia äänioikeutetuista, ja jos hänellä silloin jo oli epätoivoinen ajatus yllyttää sosialidemokratiaa katutaisteluihin ennenkuin se olisi tullut liian mahtavaksi, niin on tätä mahdollinen selittää ainoastaan sillä, että hän näki pikkuporvariston ja työväestön vallankumouksen olevan ovella.

Ja todellakin sarja seikkoja antoi aihetta tällaiseen luuloon, vaikkakin jättäisimme huomioon ottamatta kuluneen vuosisadanmuistot ja kokemukset.

Seitsemänkymmenluvun kuluessa puhkesi kautta Euroopan talouspula, niin ankara, laaja ja pitkällinen, ettei sellaista vielä tunnettu, se kesti aina kahdeksankymmenluvun toiselle puoliskolle. Työväen ja pikkuporvarien piireissä syntyneen kurjuuden ja kapitalistipiirien arkuuden kärjisti vielä elintarvekilpailu, joka samoihin aikoihin oli syntynyt Amerikan ja Venäjän kesken ja joka näytti lopettavan Länsi-euroopassa kaiken maataloustavaratuotannon.

Talonpoikain, käsityöläisten, palkkatyöväen yleinen kurjuus, suurporvariston katoova itseluottamus, sosialististen pyrintöjen raa'at vainoamiset — vuodesta 1871 alkaen Ranskassa ja vuodesta 1878 alkaen Saksassa sekä myöskin Itävallassa —, kaikki näyttiviittaavan siihen, että piankin tapahtuisi mullistus.

Mutta vuosina 1848–1871 luodut valtiollisen elämän perustat vastasivat liiankin hyvin väestön suurten joukkojen tarpeita, silloin murtuakseen. Päinvastoin, mitä uhkaavammalta näytti vallankumouksen vaara, vallankumouksen, joka enää voi olla vain työväenluokan kapitalisteja vastaan käytävä vallankumous, sitä lujemmin hyvinvoivat luokat kokoontuivat hallituksien ympärille. Pikkuporvareilla ja pikkutalonpojilla oli uusissa valtiollisissa oikeuksissa, etenkin äänioikeudessa, hyvin tehokas keino vaikuttaa hallituksiin ja saada siltä aineellisia myönnytyksiä. He koettivat sitä mieluummin ostaa itselleen hallituksien apua valtiollisillapalveluksilla, mitä vastenmielisemmiksi heidän siihen astiset liittolaisensa valtiollisessa taistelussaan olivat käyneet.

Niin synnytti väestön laajojen kerrosten tyytymättömyys, joka johtui taloudellisesta ahdingosta ja valtiollisesta sorrosta, ainoastaan pienen ja vähäpätöisen kumouksen, jonka huomattavimpana tunnusmerkkinä oli, kuten jo huomautimme, Bismarckin kukistuminen (v. 1890), jonka ohella kannattaa mainita myöskin Boulangismin yritys väkivaltaisesti kumota valtiomuoto Ranskassa (v. 1889). Mutta tämä lopetti myöskin tuon näennäisesti vallankumouksellisen tilan.

Juuri näihin valtiollisten kukistumisien aikoihin päättyi myöskin kauvan kestänyt teollisuuden ahdinkoaika. Alkoi mitä vilkkaimman taloudellisen kukoistuksen aika, jota harvoja lyhyitä pulia lukuunottamatta, on kestänyt aivan äskeisiin aikoihin saakka. Kapitalistit ja heidän aatteittensa tulkitsijat, professorit, sanomalehtimiehet ja muut älyniekat saivat uudelleen rohkeutta. Käsityöläiset saivat osansa kukoistuksesta ja maatalouskin elpyi, uudelleen. Nopeasti kasvava teollisuusväestö laajensi sen markkinoita, nimittäin sellaisten tuotteiden, jotka olivat vähemmän ulkomaisen kilpailun alaisia, kuten lihan ja maidon markkinoita. Eivät Europan maataloutta pelastaneet maataloustuotteiden suojelustullit, sillä vapaakaupan maissa, kuten Englannissa, Hollannissa ja Tanskassa, kohosi se myöskin kukoistukseen, vaan teollisuuden nopea kehitys kahdeksankymmenluvun loppuvuosilta alkaen.

Mutta tämä kehitys puolestaan oli taas seurauksena maailman markkinain nopeasta laajentumisesta, joka aikaisemmin oli synnyttänyt elintarpeiden virtaamisen Europaan kaukaisista maista ja sen kautta maatalouden ahdingon Europassa. Tämän maailmanmarkkinain laajenemisen sai aikaan etupäässä rautatieverkon kehitys ulkopuolella Länsi-europaa.

Rautateiden pituus kilometreissä oli:

Ja sitä vastoin:

Näkyy siis kuinka paljo nopeammin kaikissa kapitalismin uusissa maissa rautateiden rakentaminen vuoden 1880 ja etenkin vuoden 1890 jälkeen on edistynyt kuin vanhoissa maissa.

Samalla aikaa ovat myöskin merikuletusvälineet reippaasti kasvaneet. Merihöyrylaivojen kantavuus tonneissa oli:

Nämä luvut kuvastavat maailman markkinain valtavaa laajentumista kahden viimeisen vuosikymmenen kuluessa, joka oli saattanut ne kykeneviksi jonkun aikaa kuluttamaan lisääntyviä tavaramääriä. Kaikissa teollisuusmaissa astui etualalle huomionkiinnittäminen maailmanmarkkinoihin sekä sen kautta myöskin siirtomaapolitikkaan ulkomaisten markkinoiden laventamiskeinona. Tosin on uusien merentakaisten alusmaiden hankinnalla sitte kahdeksankymmenluvun ollut ainoastaan hyvin vähän tekemistä maailmanmarkkinoiden laajentamisen kanssa. Näiden aikojen siirtomaapolitikka kohdistui melkein yksinomaan Afrikaan, jossa yksin oli vielä paljo maata Europan valtojen käsityskannan mukaan »vapaana», se on, ne alueet eivät vielä kuuluneet millekään vahvalle valtiovallalle. Mutta tarvitsee vain katsoa edellä ollutta rautateiden kehittymistaulua, nähdäkseen miten vähän se on koskenut Afrikaa. Tosin on sen rautateiden kilometriluku vuodesta 1880 vuoteen 1906 kohonnut 4,600:sta 28,000:een, mutta mitä se merkitsee Aasian lukujen 16,000 ja 88,000 rinnalla tai Amerikan lukujen 171,000 ja 473,000 rinnalla! Eikä Afrikassakaan suurinta osaa uusista rautateistä ole rakennettu uusiin, kahdeksankymmenluvun jälkeen hankittuihin alusmaihin, vaan vanhoihin siirtomaihin ja itsenäisiin valtioihin, kuten seuraava taulu osottaa:

Siis ainoastaan 7,000 kilometriä, neljännes Afrikan rautateistä, ainoastaan 0,7 prosenttia maailman kaikista rautateistä tulee niiden alueiden osalle, jotka — eivät tosin kaikki mutta suurimmaksi osaksi — ovat Europan valtojen uusimman siirtomaapolitikan anastamia. Näkyy siis, miten vähän tämä siirtomaapolitikka on viimeisten kahden vuosikymmenen kuluessa vaikuttanut maailman markkinoiden laajenemiseen ja tuotannon uudelleen elpymiseen.

Mutta tämä elpyminen riippui ilmeisesti ulkomaisten markkinain avautumisesta, joka aika-ajoin kävi yhteen kahdeksankymmenluvun siirtomaapolitikan kanssa. Ja sen takia porvaristo pitikin taloudellista elpymistä siirtomaapolitikan seurauksena ja Europan suurvaltojen porvarit saivat uuden ihanteen, jota he yhdeksänkymmenluvulla alkoivat käyttää sosialismia vastaan, jota vastaan taistellessa monet kahdeksankymmenluvun ajattelijat jo olivat heittäneet aseensa. Tämä uusi ihanne oli merentakaisten alueiden liittäminen europalaiseen valtioalueeseen, niin kutsuttu imperialismi.

Mutta suurvallan imperialismi merkitsee vallotuspolitikkaa ja vihollisuutta toisia suurvaltoja vastaan, jotka tahtovat ajaa samaa vallotuspolitikkaa samoilla merentakaisilla alueilla. Se on mahdotonta toteuttaa ilman suuria sotavarustuksia, ilman suuria seisovia sotajoukkoja, ilman sotalaivastoja, jotka kykenevät taisteluihin kaukaisillakin merillä.

Porvaristo oli aina kuusikymmenluvulle saakka yleensä sotalaitosta kohtaan vihamielinen sen takia, että se oli hallituksia vastustava. Se vihasi seisovia sotajoukkoja, jotka maksoivat niin suunnattoman paljo ja olivat sille vihamielisen hallituksen lujimpina tukeina. Porvarillinen demokratia piti seisovia sotajoukkoja tarpeettomina, koska se tahtoi rajottua omaan maahan eikä aikonut ajaa vallotuspolitikkaa.

Seitsemänkymmenluvulta alkaen on porvaristo osottanut yhä kasvavaa myötätuntoa sotalaitosta kohtaan, ei ainoastaan Saksassa ja Ranskassa, joissa vuoden 1870 sota oli tehnyt sen kansan pitämäksi — Saksassa loistavien voittojen saavuttajana, Ranskassa samallaisten hävitysten estäjänä, joita tuo sota oli aiheuttanut. Muissakin maissa aletaan innostua sotalaitokseen niin hyvin sisäisen vihollisen kurissapitäjänä kuin ulkonaisen vihollisen kukistajana. Omistavat luokat tulevat samassa määrässä sotajoukon ystäviksi kuin hallituksien ystäviksikin. Miten etujen ristiriidat niitä hajottavatkin, uhraavaisuudessa sotavarustuksia varten kulkevat ne käsikädessä hurjimmista demokrateista vanhoillisimpiin aatelisherroihin saakka. Työväenluokka, sosialidemokratia, on ainoa vastustaja.

Niinpä vahvistuivat hallitukset viimeisten vuosikymmenien kuluessa tavattomasti, ja jonkun hallituksen kukistaminen, vallankumous, näytti katoavan näkymättömiin.

Periaatteellinen oppositioni, hallituksia vastaan asettuminen — jota ei pidä sekottaa jonkun hallituksesta suletun virkoja himoavan joukkueen vastustukseen virassa olevaa hallitusta vastaan — rajottui yhä enemmän työväenluokkaan, mutta monista kerroksista senkin keskuudessa on viimeisten valtiollisten suunnanmuutosten jälkeen vuoden 1890 tienoilla kadonnut vallankumouskiihko.

Tämä suunnanmuutos poisti työväenluokan valtiollisen sorron pahimmat ilmiöt Saksassa ja ltävallassa. Ranskassa olivat jo aikaisemmin kadonneet kommunikapinaa seuranneen vainoamis-ajan viimeisetkin jätteet.

Yhteiskuntauudistus, lailla järjestetty työväensuojelus, ei tosin tahtonut päästä puusta pitkälle. Se edistyi paraiten siihen aikaan, jolloin teollisuuskapitalismi oli jo niin pitkälle kehittynyt, jotta sen hävittävä vaikutus kansanterveyteen oli ilmeinen ja vaati ehdottomasti apua, mutta jolloin teollisuuspääoma ei vielä kokonaan hallinnut valtiota ja yhteiskuntaa, jolloin pikkuporvaristo, maanomistajisto ja osa sivistyneistä oli vielä lujassa vastarinnassa sitä vastaan kun vielä voitiin väittää, että hiukkanen työväensuojelusta voi tyydyttää työväenluokkaa, joka jo alkoi tulla huomioon otettavaksi voimaksi. Tässä asemassa oli Englanti jo viime vuosisadan neljäkymmenluvulla. Tämän maan merkitsevin työväensuojelustoimenpide, työläisnaisten kymmentuntinen työpäivä, tuli silloin laiksi (v. 1847).

Europan mannermaa kompuroi pitkät matkat perässä. Vasta v. 1877 sai Sveitsi koko liittovaltion käsittävän tehdaslain, jossa määrättiin yksitoistatuntinen pisin työpäivä miehille. Itävallassa säädettiin v. 1885, lailla myöskin pisin työpäivä yksitoistatuntiseksi. Bismarckin kukistumista seuranneet ajat toivat Saksassa ja Ranskassa joitakuita pieniä edistyksiä. V. 1891 säädettiin Saksassa elinkeinolaki, joka määräsi naisille, (jotka siihen asti olivat olleet aivan ilman suojelusta), yksitoistatuntisen työpäivän. V. 1892 astui Ranskassa samallainen lakimääräys voimaan.

Siinä kaikki! Sen jälkeen ei ole mainitsemisen arvoisia edistyksiä tällä alalla tapahtunut. Saksassa on koko 17 vuoden ajalla päästy niin paljo eteenpäin, että naisten työpäivä on rajotettu kymmentuntiseksi. Miespuoliset työläiset ovat vieläkin kokonaan ilman lainrajottamaa työaikaa.

Työväensuojeluksen ja kaikkien muiden yhteiskunnallisten uudistusten alalla vallitsee täydellinen seisaus. Mutta kahdeksankymmenluvun lopulla alkanut taloudellinen kukoistuskausi teki monille työläiskerroksille mahdolliseksi ilman lainlaadinnan apua ammattiyhdistysten »välittömällä toiminnalla» parantaa asemaansa nopeasti kohoavan työvoimainkysynnän vaikutuksesta.

Tätä kohoavaa kysyntää kuvaa hyvin maasta muuton väheneminen.

Tämä työvoiman kysynnän nopea kohoaminen saattoi melkoisen osan työväestöä suhteellisen edulliseen asemaan pääoman suhteen. Ammattiyhdistykset, jotka uuden vuodesta 1870 alkaneen ajanjakson kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä taloudellisen ahdinkotilan ja Saksassa, Ranskassa ja Itävallassa valtiollisen vainon takia olivat voineet kehittyä ainoastaan hitaasti, rupesivat kasvamaan nopeasti, etenkin Saksassa, jossa taloudellinen kehitys oli voimakkain. Saavutettiin Englannin vanhojen ammattiyhdistysten jäsenluku, mentiinpä ohitsekin, ajettiin läpi huomattavia palkkain, työajan ja muiden työehtojen parannuksia.

Itävallassa esim. kasvoi ammattiyhdistysten jäsenluku vuosien 1892 ja 1906 välisellä ajalla 46,606:sta 448,270:een. Saksan valtakunnassa kohosi keskusliittojen jäsenmäärä 223,530:stä v. 1893 1,865,506:een v. 1907. Sitävastoin kasvoivat Englannin ammattiyhdistykset samoihin aikoihin v. 1892–1906 1,500,000:sta 2,106,283:een. Ne kasvoivat noin 600,000 jäsenellä, Saksan ammattiyhdistykset 1,600,000 jäsenellä.

Mutta Saksan ammattiyhdistykset eivät voittaneet Englannin ammattiyhdistyksiä ainoastaan jäsenluvun kasvamisen nopeudessa tällä ajalla, vaan ne kehittivät ammatillisen liikkeen korkeammalle asteelle. Englannin ammattiyhdistykset olivat syntyneetaivan itsestään, ne olivat pelkän käytännön lapsia, mutta Saksan ammattiyhdistysten perustajat olivat sosialidemokrateja, joiden apuna oli marxilaisuuden hedelmiä kantava teoria. Sen avulla on Saksan ammattiyhdistysliike tullut muodoiltaan paljoa tarkotuksenmukaisemmaksi.

Englannin ammattiyhdistysten paikallisen ja ammatillisen hajanaisuuden sijaan asetti se suuret, keskitetyt teollisuusliitot; se osasi paljoa paremmin tukahuttaa yksityisten järjestöjen väliset rajariidat ja lopuksi on se enemmän kuin Englannin ammattiyhdistykset välttänyt ammattikunnallisen luutumisen ja ylimyksellisen itseensäsulkeutuneisuuden vaaroja. Saksalaiset ammattiyhdistykseläiset tuntevat paljoa enemmän kuin englantilaiset olevansa koko työväenluokan eikä vain ammattialansa järjestyneiden jäsenien edustajia. Ainoastaan hitaasti onnistuu englantilaisten vapautua perinnäisistä huonoista puolistaan. Kansainvälisen ammattiyhdistysmaailman johto joutuu yhä enemmän Saksan ammattiyhdistysten käsiin — sen takia, että niihin tähän asti on joko itsetietoisesti tai tiedottomasti vaikuttanut marxilaisuuden teoria enemmän kuin niiden englantilaisiin tovereihin.

Tämä, etenkin Saksan, ammattiyhdistysten loistava kehitys vaikutti sitä syvemmin työväenjoukkoihin, mitä enemmän parlamenttien yhteiskunnallinen uudistustyö seisahtui, mitä vähemmän työväenluokka tällä ajalla valtiollista tietä saavutti käytännöllisiä tuloksia.

Ammattiyhdistykset ja niiden ohella vielä osuuskunnat näyttivät olevan omiaan ilman mitään valtiollisia olojen järkyttämisiä, yksinkertaisesti olevia laillisia oloja hyödyksi käyttäen nostamaan työväenluokkaa yhä ylemmä, yhä enemmän supistamaan pääoman rajoja, asettamaan kapitalistisen itsevaltiuden sijaan »tehdasperustuslaillisuuden» ja tällä tavalla ilman mitään luhistumista, ilman loppumullistusta viemään meidät »teollisuuskansanvaltaan».

Mutta samalla aikaa kuin luokkavastakohdat noin näyttivät lievenevän, kasvoi jo uusia aineksia, jotka niitä tulevat uudelleen kärjistämään.

VIII. Luokkavastakohtain kärjistyminen | Takaisin sisällysluetteloon
Suomenkielinen Karl Kautsky - arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto